Ympäristöpolitiikan professorina Tampereella (1995-2014)

Yrjö Haila

 

Olen tähän kirjoitukseen kirjannut kokoelman muistumia, joita tamperelaisen ympäristöpolitiikan kehitys minulle jätti. Niitä on toki 19 vuoden ajalta (1 VIII 1995-31 VII 2014) koko joukko. Mutta miksi kirjaan ne vasta kaksi vuotta jälkeen päin? Primaaristi siksi, että kausi oli tavattoman intensiivinen. Muistumien kokoaminen on edellyttänyt, että intensiivisyys ensin hellitti otteensa; tämä vei selvästi yli vuoden. Kokemus on sinänsä mielenkiintoinen: Tapahtumien kulussa muistumat kasautuvat toistensa päälle, eikä mitään kokonaiskuvaa hahmotu (kun en ole päiväkirjaa pitävää lajia, vaikka olen joskus todella vaatimattomalla menestyksellä sitä kokeillut). Jälkikäteen kumminkin tapahtumien kululle hahmottuu jotensakin johdonmukainen kaari.

Päällimmäinen muistumani ympäristöpolitiikan oppiaineen kehittämisen luonteesta on hyvin lähellä Charles E. Lindblomin esittämää ympäristö- ja muunkin toimintapolitiikan käytäntöjä kuvaavaa aforismia: the science of muddling through. ”Läpi-rämpimisen” mielikuvaa vastaten tehtäväni oli muuttaa itselleni ennestään varsin tuttu ongelmakenttä eli ympäristönsuojelu ennalta minulle kohtalaisen tuntemattomaksi oppiaineeksi eli ympäristöpolitiikaksi. Opetuksen suunnittelu ja aineiston kokoaminen olivat sen vuoksi hyvin intensiivistä toimintaa. Tätä ei helpottanut se, että myös kansainväliset mallit olivat 1990-luvun alkupuoliskolla varsin ohuita; mutta siitä lisää jäljempänä. Asetelman selkiyttämiseksi voin kumminkin heti aluksi esittää kaksi hiukan täsmällisempää muistumaa:

Ensiksi, opin suunnittelemaan opetuksen siten, että sen valmistaminen vaati jokaisessa tilanteessa sopivassa määrin uusien asioiden opiskelua. Mitä tarkoittaa sopivassa määrin? Sitä, että jokainen luento ja kurssi-istunto valmistui kunniallisesti kunhan idea luentosarjan/ kurssin kokonaisuudesta oli kohdallaan ja kerkisin opiskella väliaikana luennon/ kurssin kunkin kerran edellyttämät asiat ja muuntaa ne puhuttavaan ja liitutaululle hahmoteltavaan muotoon – hyvin usein edellisenä iltana. Tosin tällä toimintatavalla oli kääntöpuolensa: en koskaan ehtinyt – tai kyennyt – tekemään luentojen jälkeen hyviä muistiinpanoja tapahtumien ja ajatusten kehityksestä. Ennakkoon tehdyt suuntaviivat jäävät toki jäljelle, mutta niitä on jälkikäteen yllättävän vaikea tulkita.

Toiseksi, varsin varhain hyväksyin tosiasiaksi, että professuuri on palveluammatti; tämän hyväksyminen oli selviämisen ehto. Etusijalla olivat opetuksen kehittämisen ja tutkimusryhmän edellytysten vahvistamisen tehtävät, ”alhaalta ylös” eli käsillä olleista aineksista lähtien; muu seurasi jäljessä.

Opetuksen kehittämisen prosessi muotoutui hyvin nopeasti äärimmäisen mielenkiintoiseksi, ja tempauduin siihen mukaan. Alunperin varmaan kuvittelin, että opetus muuttuu vuosien mittaan helpommaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt (mikä varmaankin on yleispätevä havainto). Uutuus hallitsi tilannetta: ympäristöongelmat ovat uusia erityisesti spesifissä poliittisessa muodossaan, ja siksi ympäristöpolitiikka politiikan alana muuttuu jatkuvasti, ja siksi opetuksen tarpeet muuttuivat myös jatkuvasti. Esimerkiksi Talvivaaran kaltaisesta tilanteesta ei vuonna 1995 voinut olla aavistustakaan. Näin ollen opetus pikemminkin tuli vuosien myötä vaativammaksi: Oli koetettava jatkuvasti turvata se, että kurssien jännite pysyi yllä ja sai riittävästi konkreettista voimaa ajankohtaisiin tapahtumiin perustuvista esimerkeistä. Apokryfiset ”vanhat kalvot” eivät olisi tätä tarvetta mitenkään voineet tyydyttää. Pohdin asetelmaa erityisesti peruskurssien osalta Tilanteen taju-teokseen sisältyvässä kirjoituksessa.[1]

Opetusvelvollisuuden intensiivisyyttä korosti se, että Tampereen ympäristöpolitiikka käsitti syksystä 1994 lähtien koko maisterin tutkintoon johtavan opetuksen. Oppiaineessa oli kaksi opettajaa, professori ja yliassistentti. Jälkimmäisestä toimesta Jussi Raumolin jäi pois kesällä 1996. Sen jälkeen yliassistentuuri oli budjettirajoitusten vuoksi kolmen vuoden ajan täytettynä vuodeksi kerrallaan, kunnes se saatiin julistaa normaalisti viisivuotisesti täytettäväksi, ja Pekka Jokinen tuli Turusta taloon elokuun alussa 1999. Muutamaa vuotta myöhemmin saatiin lisäksi lupa perustaa assistentuuri, jota alkoi hoitaa Tanja Helle.

Aluksi opetusohjelmassa oli välttämättömyyden pakosta runsaasti kirjatenttejä, mutta niiden osuutta kyettiin onneksi varsin nopeasti vähentämään. Luento- ja kurssiopetusta sen sijaan laajennettiin. Tärkeänä apuna tässä olivat aluetieteen kanssa yhdessä järjestetyt kurssit, joiden osuus kasvoi pikku hiljaa. Tampereen yliopistossa toteutetut hallinnon ja rakenteiden myllerrykset alkoivat suunnilleen 2000-luvun puolivälissä. Meillä tärkein tapahtuma oli juuri ympäristöpolitiikan ja aluetieteen yhteyksien tiivistyminen, joka koettiin olennaisesti positiiviseksi molemmilla tahoilla.

Ympäristöpolitiikan jatko-opetus sai vakiintuneen muodon talvella 1996, jolloin käynnistyi tiistaisin klo 9:30 kokoontuva tiistaiseminaari aka ”sateenvarjoseminaari” aka ”Umbrella”. Aluksi kokoontumisrytmi oli kerran kahdessa viikossa, mutta suunnilleen syksystä 1996 lähtien seminaari kokoontui säännöllisesti joka tiistai (”kuin saksalainen juna”, kuten tapasimme sanoa). – Myönnän kernaasti: Olen seminaarifriikki, nimittäin kun kyse on tutkimuksellisista ja keskustelevista seminaari-istunnoista sekä pienimuotoisista ”workshop”-työpajoista. Ympäristöpolitiikan ”Umbrella” osoittautui vuosien mittaan toimivaksi instituutioksi[2].

Miten turvata opetuksen ja tutkimuksen läheinen yhteys, mikä on jokaisen oppiaineen elinvoimaisuuden ehto, askarrutti tietenkin kaiken aikaa. Uskoakseni siihen löytyi tyydyttävä ratkaisu, jossa on kaksi olennaista ainesosaa. Ensiksi, kehitin opetuksen yhteydessä yleisiä ympäristöpolitiikan taustaa jäsentäviä käsitteellisiä ideoita artikkeleiksi, joita käytin opetuksessa hyväksi. Näitä julkaisin etenkin Tiede & edistys-lehdessä vuosien mittaan sekä kolumneina että artikkeleina. Toiseksi, tutkimushankkeiden tutkijat kirjoittivat artikkeleita, joita saatoin käyttää moninaisten kurssien yhteydessä metodologis-ohjeellisina aineistoina. – Tässä kohden on aiheellista kiinnittää huomio siihen, että kaikki edellä mainitut artikkelit ovat suomenkielisiä. Olen vakuuttunut siitä, että oppiaineen perusteiden opettaminen ja oppiminen tapahtuu äidinkielellä. Joukkoon on toki syytä liittää hiukan myöhemmässä vaiheessa myös vieraskielisiä (eli englanninkielisiä) artikkeleita, mutta perusteet ovat perusteita.

Tutkimushankkeista enemmän jäljempänä, mutta opetuksen tutkimuksellisuuteen liittyi oivallus, joka kypsyi matkan varrella (aika myöhään, arvattavasti 2000-luvun puolella): Ympäristöpolitiikan tutkimusta jäsentävät parhaiten käsitteet, joihin sisältyy olennainen metodologinen ulottuvuus. Tätä oivallusta vahvisti ja tuki Arto Noron artikkeli sosiologisen teorian lajityypeistä[3]. Eli täsmällisesti sanoen: Uudella tutkimusalalla tutkijan työn olennainen vaihe on löytää ja luoda käsitteistö, jonka avulla hän voi sekä jäsentää tutkimusongelmansa ja osoittaa, millaisen aineiston avulla ongelmaa voidaan mielekkäästi lähestyä, että perustella aineistostaan seuraavat päätelmät. Tärkeintä toisin sanoen on löytää tai luoda toimiva tutkimusteoria. Deduktiivisesti rakentunut ”yleinen teoria” ei tätä tarvetta täytä.

Mutta edelliseen varaus: ilmeinen vaara, jonka tutkija hankkeensa edellyttämää tutkimusteoriaa kehittäessään kohtaa, on että hän ajautuu kokoamaan tutkimuksensa taustalle liian laajalle hajoavan, keskenään heikosti yhteensopivista aineksista koostuvan sekoituksen.

Mistä ratkaisu? Miten tutkija voi oppia hallitsemaan useita aiempien tutkimusteorioiden juonteita niin hyvin, että kykenee luomaan niistä vakuuttavan ja toimivan kokonaisuuden? Tähän ongelmaan on käsittääkseni kahtalainen vastaus.

Ensiksi, tutkijan on välttämätöntä kyetä vakauttamaan (stabiloimaan) käyttämänsä teoriat riittävän tukeviin alkuperäislähteisiin ja niissä hahmoteltuihin strategioihin. Hänen on siis kyettävä lukemaan ja omaksumaan paljon ja laajalti. Tämä tietysti on sitä, mitä tutkijat tekevät!

Toinen ongelma onkin astetta hankalampi, nimittäin: Tutkijan tulisi myös tutustua siihen kriittiseen keskusteluun, jota hänen käyttämänsä aiemmat tutkimukset ovat herättäneet. Tässä rajaaminen voi nousta ylipääsemättömäksi ongelmaksi: kattava kriittisen keskustelun hallinta laajoilta tutkimusaloilta on yksinkertaisesti mahdotonta. Mikä neuvoksi? – Ensimmäinen vastaus: Arvostelukyky, ja keskustelu kollegojen kanssa – myös ja erityisesti sellaisten, jotka eivät lähtökohtaisesti ole (valtavan) innostuneita siitä ongelma-alueesta, johon tutkija itse paneutuu. Toinen vastaus: tutkimusaiheen vakauttaminen sen kautta, että vakuuttuu (lopullisesti) sen merkityksellisyydestä. Jos tutkimustyö selvästi puhuttelee merkityksellistä ongelmaa, teoreettinen haeskelu on paikallaan (vaikka joku epäilevä vastaväittäjä kutsuisi sitä ”horjunnaksi”).

 

* * * * * * *

 

Täsmennän vielä hiukan omaa taustaani: Olen suomalaisen ympäristöherätyksen 1960-luvun helsinkiläistä sukupolvea. Varsinaisen oman ”herätykseni” koin lukioikäisenä lintuharrastajana, jolle muutamassakin yhteydessä välitettiin tietoja kasvinsuojeluaineiden tappavista vaikutuksista linnustoon. Rachel Carsonin kirja ilmestyi, kun olin herkässä iässä. Myös kotimaisia saastumistapauksia nousi julkisuuteen, monet niistä raflaavina. Siten olin muun muassa mukana perustamassa Ympäristökomitea 2000-nimistä organisaatiota 1960-luvun loppuvuosina. Ympäristökomitean piiristä muotoutui kolmihenkinen ryhmä, joka kirjoitti Weilin & Göös kustantamon pamflettisarjaan kirjan puunjalostusteollisuudesta vesistöjemme pilaajana.[4]

Olin Suomen luonnonsuojeluyhdistyksessä (josta tuli sittemmin Suomen luonnonsuojeluliitto) riittävän aktiivinen jäsen tullakseni nimitetyksi ”nuorison edustajaksi” valtioneuvoston kanslian yhteyteen asetetun ympäristönsuojeluneuvoston jäseneksi vuonna 1971. Olin jäsen kaksi kautta, 1976 asti (1973- lähtien neuvosto oli sisäasiainministeriön yhteydessä), ja sitten varajäsen yhden kauden vuoteen 1979 asti. Vuonna 1973 siirryin SKDL:n mandaatille.

Opiskelualani oli eläinekologia, sivuaineenani lisensiaatin tutkinnossa (joka oli 1970-luvulla pakollinen) oli teoreettinen filosofia. Väitöskirjani tein Ahvenanmaan saariston maalinnuston esiintymisestä erikokoisilla jokseenkin pienillä saarilla, tutkimusalueenani Föglön pohjoinen saaristo. Tutkimuksen taustalla oli 1960-luvun lopulla kehitetty biologisen saarimaantieteen teoria|5]. Se tarjosi formaalisesti kiinnostavan perustan Föglön saariston linnustoanalyysille. Asiallisesti (eli ekologisen substanssin näkökulmasta) teoria oli kuitenkin jokseenkin merkityksetön. Tämä seikka – eli teoreettisen kiinnostavuuden ja asiallisen (substantiaalisen) merkityksettömyyden välinen ristiriita – antoi minulle virikkeen jatkaa tieteen käsitefilosofista selvittelyä, jonka teoreettisen filosofian opintoni olivat saattaneet alulle. Filosofiaan, tieteenteoriaan ja tieteen ja teknologian tutkimukseen kohdistuva harrastukseni on sittemmin ulottunut ensiksi ekologiaan ja sittemmin myös ympäristöpolitiikkaan.[6]

Väittelyni (1983) jälkeen johdin metsäluonnon suojelun ongelmiin kohdistuneita tutkimusprojekteja Helsingin yliopiston eläintieteen laitoksella (1984-1990). Tutkimusalueena oli Seitsemisen kansallispuisto Pirkanmaalla. Tulokset olivat kohtuullisen hyviä: projekteista syntyi lukuisia artikkeleita ekologisiin sarjoihin, kaksi väitöskirjaa sekä muutama toimitettu artikkelikokonaisuus. Laaja-alaisempaa monitieteistä harrastustani piti yllä erityisesti Tiede & edistys-lehti, jonka päätoimittajana toimin kuusi ja puoli vuotta (1987:1-1993:2). Puhtaasti ammatillisten artikkelien lisäksi kirjoitin suomenkielisiä filosofiaan ja ympäristöajatteluun kohdistuneita tekstejä.[7]

Tampereen yliopiston aluetieteen laitokselle perustettiin 1990-luvun alussa ympäristöpolitiikan professuuri, johon tulin valituksi elokuun alusta 1995 alkaen. Tärkein valintaan vaikuttanut ansioni oli epäilemättä yhdessä Richard Levinsin kanssa kirjoittamani kirja Humanity and Nature.[8] Kirjaidean perusta laskettiin syksyllä 1983 Levinsin vieraillessa Helsingissä Tutkijaliiton järjestämässä seminaarissa Humanity and Nature. Levins oli populaatiobiologian professori Harvardissa (School of Public Health). Yhteisen kirjamme valmistelujen yhteydessä vierailin muutaman kerran hänen luonaan Bostonissa yhteensä parin kuukauden ajan.[9]

Mutta kuten sanottu, Tampereen viran asettamien tehtävien ja velvollisuuksien täyttäminen osoittautui niin vaativaksi, että aktiivinen ekologian ja tieteenteorian harrastukseni hiipuivat vähitellen taustalle. Ituja olen kuitenkin koettanut vaalia. Tästä pieni erillinen muistuma: Suunnilleen 2000-luvun taitteeseen asti esimerkiksi luonnonsuojelun ja biodiversiteetin ekososiaalisiin perusteisiin liittyvää kirjallisuutta tieteellisissä sarjoissa kykenin vielä seuraamaan jokseenkin kattavasti, apunani erinäisiä tutkimusrahalla värväämiäni agentteja HY:n eläintieteen laitoksella. Pari vuotta myöhemmin tilanne kuitenkin räjähti. Nykyisin tieteellisten sarjojen kattava seuraaminen on mahdotonta alalla kuin alalla – kuten kaikki tiedämme.

Ehkä aiemmat intressini silti vielä roihahtavat kasvuun… Itse asiassa, ollakseni täsmällinen, näiden muistumien viivästyminen on osittain seurausta siitä, että olen eläkeaikojeni aluksi pyrkinyt vaalimaan virkavelvollisuuksien vaarantamien kiinnostukseni itujen elinvoimaa.

 

* * * * * * *

 

Yhteiskunnallisen ympäristöalan opetus tähtää liikkuvaan maaliin. Tämä toteutuu ainakin kolmessa erilaisessa merkityksessä:

[1] Opetus rakentuu ongelmakeskeisesti, ja ongelmien luonne muuttuu koko ajan, ajoittain varsin nopeastikin. Taustalla on toki talouden ja politiikan vitkaasti muuttuvia rakenteellisia piirteitä, mutta ne tulevat ilmi erilaisissa tilanteissa vaihtelevissa hahmoissa. Jokainen konkreettinen ongelma sitä paitsi edellyttää, että taustalla olevia talouden ja politiikan prosesseja sekä esimerkiksi lainsäädännön muutoksia arvioidaan uudelleen. Mitä yhteyttä toisiinsa on esimerkiksi Talvivaaran kaivoskatastrofilla, Tampereen esikaupunkien asukkaiden luontonäkemyksillä, ja hirven yhteiskunnallisella läsnäololla? – Näistä Talvivaara oli suunnilleen talvikaudesta 2010-2011 lähtien välttämätön peruskurssin luentojen esimerkkitapaus, kaksi jälkimmäistä ovat tuoreiden tamperelaisten ympäristöpolitiikan väitöskirjojen aiheita.

[2] Teoreettiset näkemykset ympäristöongelmien taustalla olevista yhteiskunnallisista prosesseista muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Tätä ymmärrystäni on vahvasti tukenut Arto Noron sosiologisen teorian lajityyppejä analysoiva kirjoitus, kuten edellä totesin. Noron jäsennys selkiyttää asetelman: tarvitsemme nimenomaan tutkimusteorioita. Erilaisten ongelmien erityispiirteet sitten ratkaisevat sen, millainen käsitteistö tietynlaisen tapauksen tutkimukseen soveltuu. Tutkijan keskeinen taito on tuntea tärkeimmät tutkimusteoriat; usein niitä on tarpeen koota kunkin tutkimusaiheen vaatimusten mukaisesti erilaisten vastaaviin aiheisiin luotujen kehitelmien mukaisesti ”käsiteperheiksi”.[10] – Hyviä esimerkkejä siitä, miten tietynlaisten ongelmien selvittämiseksi tarvittavia käsitteellisiä ryppäitä voi koota, tarjoavat ympäristöpolitiikan väitöskirjat.

Toki ”aikalaisdiagnoosilla” on ympäristöpolitiikkaa koskevassa yleisessä keskustelussa tärkeä sijansa. Esimerkiksi Ulrich Beckin ”riskiyhteiskunta” on nostanut näkösälle modernia (tai jälkimodernia) yhteiskuntaa luonnehtivia tärkeitä piirteitä. Beckin ja kumpp. kehittämät ”refleksiivisen modernisaation” ideat ovat myös lähinnä aikalaisdiagnoosia. Sisällytän ”ekologisen modernisaation” idean samaan ryhmään, tosin edellisiä vahvemmin tiettyyn normatiiviseen ideaaliin sidottuna. Aikalaisdiagnoosi ei kuitenkaan sovellu tutkimustyön, saatikka opinnäytetyön perustaksi. Muutama graduntekijä tosin yritti vuosien mittaan kehittää ”riskiyhteiskunnasta” tutkimusaiheen, mutta he luopuivat ajatuksesta lempeän painostuksen tuloksena ja spesifioivat aiheensa tukevan empiiriseksi.

[3] Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus on normatiivisesti latautunutta, se on selvä. Emme analysoi ongelmia ulkokohtaisesti, vaan haluamme löytää keinoja niiden ratkaisemiseksi. Tutkimuksen normatiivisten tavoitteiden täsmentäminen ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, puhumattakaan tutkimustulosten normatiivisesta arvioinnista. Vaikka ”Humen giljotiiniksi” nimetty tulkinta – eli töksähtävästi sanoen: ”siitä, mitä on, ei voi päätellä, miten pitäisi olla” – on jälkikäteinen fiktio siihen nähden mitä David Hume itse asiassa kirjoitti, se tuo toki ilmi todellisen ongelman. Tietyn tapahtumakulun ilmiasu ja siihen vaikuttaneet tekijät on pidettävä erillään toisistaan, minkä Hume hyvin ymmärsi. Mutta sikäli kuin huonoja seurauksia aiheuttavia tekijöitä tunnetaan, niiden vaikutusta on mahdollista pyrkiä torjumaan, eli tieto ”siitä, mitä on” voi tukea normatiivisia tavoitteita. Varsinainen ongelma on kuitenkin siinä, että vaikuttavia tekijöitä on yleensä paljon, ja erilaiset tekijät vaikuttavat keskenään ristiriitaisiin suuntiin. Tietyn ongelman ilmiasusta ei voi tätä suoraan päätellä.

Sitä paitsi normatiiviset olettamukset ja tavoitteet muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä viittaus ”sopeutumiseen” tulkittiin vielä 90-luvun lopulla muutamissa yhteyksissä pyhäinhäväistykseksi, mutta nykyisin se on osa legitiimiä pohdintaa.

Toisenlaisen ja tavallaan käänteisen esimerkin tarjoaa kestävä kehitys, joka on omaksuttu ympäristöpolitiikan keskeiseksi normatiiviseksi tavoitteeksi 1980-luvun lopulta lähtien. Kestävän kehityksen normatiivinen idea ei nimittäin helposti tarjoa ohjeita niihin eriytyviin tarpeisiin, joita tilanteiden ja aihepiirien vaihtelu tuottaa. Tällä en laisinkaan kiistä käsitteen merkitystä normatiivisena näkökulmana, joka on rinnastettavissa esimerkiksi ihmisoikeuksiin. Kestävä kehitys vain ei sellaisenaan ole tutkimusaihe. Se on ”aikalaisdiagnoosiin” rinnastuva normatiivinen toteamus, joka nimeää ongelman hyvin yleisellä tasolla, mutta josta ei voi johtaa täsmennettyjä ratkaisuja. Miten kestävän kehityksen tavoitteista voisi esimerkiksi johtaa ratkaisun Talvivaaran katastrofiin? Kehityskulkujen dynamiikat eriytyvät. Siksi kestävän kehityksen rinnalla myös varhaisemmat ja eriytyneemmät periaatteet kuten ”aiheuttaja maksaa” tai ”parhaan tarjolla olevan teknologian käyttö” ovat jatkuvasti ajankohtaisia; demokratian ja kansalaisten osallistumisen konkreettisia muotoja on tuettava moninaisissa muodoissa; ja taloudellisen kasvun kritiikki avaa uudenlaisia ongelma-alueita (”degrowth”, BKT-kritiikki, kiertotalous, biotalous, ja niin edelleen). Kysymys taloudellisesta kasvusta on kestävän kehityksen ytimessä, mutta kuten hyvin tiedämme, suhde on (lievästi sanoen) ambivalentti.

Mutta pääasia: Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen normit on jäsennettävä tutkimuksen yhteyteen jatkuvasti uudenlaisissa muodoissa.

Ympäristöpolitiikan ”eläväisyydestä” kaiketi johtui se, että alan kansainvälinen teoreettinen kirjallisuus oli 1990-luvulla hajanaista – kuten on aika lailla edelleen. Lisäksi eri maiden tutkimusperinteissä oli ja on kiinnostavia eroja, jotka johtuivat pääosin eroista poliittisessa ajattelussa ja (toiminta)politiikan luonteessa eri maissa. Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama kokoelma Ympäristökysymys antoi 90-luvun taitteen tilanteesta hyvän kuvan.[11] Omalta kohdaltani muistan löytäneeni ensimmäisiä kursseja valmistellessani lähinnä ”vihreän politiikan” perusteita etsivää kirjallisuutta (Andrew Dobson ym.), mutta sen varassa en päässyt lainkaan kiinni konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin. Yhtä lailla kaukaiseksi tietystä teoreettisesta viehätyksestään huolimatta jäi saksalainen ”ekologisen modernisaation” (Joseph Huber) sekä valtion tasoisen ”systeemikriisin” kirjallisuus (Niklas Luhmann, Martin Jänicke). Antoisampaa oli yhdysvaltalaisten pragmaattisesti orientoituneiden tutkijoiden tuotanto, erityisen inspiroivaksi osoittautui Lynton Caldwell. Lukuisien englantilaisten tutkijoiden tieteentutkimukseen kohdistuneet työt olivat myös tärkeitä (Brian Wynne, Steve Yearley, ym.). Maarten Hajer ja politiikka-analyysi (Frank Fischer, Hendrik Wagenaar ym.) muodostuivat 2000-luvun puolella tärkeiksi vaikuttajiksi.

Tärkeimmäksi yleiseksi ja opetukseen suuresti vaikuttaneeksi näkökulmaksi muodostuivat politiikan prosessiluonne sekä toimintapolitiikan (policy) tietty itsenäisyys yleisluonteiseen poliittiseen (hegemonia)kamppailuun (politics) nähden. Näistä aineksista muodostui Ympäristöpolitiikka-teoksen johtoajatus.[12] – Mutta tähän on aiheellista lisätä, että tällaisten yleisten päätelmien suhteen ”the jury is still out”, kuten anglomaailmassa sanotaan.

Oli kumminkin johdonmukaista, että ympäristöpolitiikan – tai ehkä laajemmin: yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen – hedelmällisiä tutkimusteorioita on tamperelaisessa tutkimuksessa etsitty runsaasti myös muualta kuin kansainvälisestä environmental policy-kirjallisuudesta. Tärkeitä lähtökohtia tutkimusteorioiden kehittämiseksi ovat tarjonneet esimerkiksi Michel Foucault ja Bruno Latour. Nykyisin minua itseäni erityisesti kiehtova tutkija on Isabelle Stengers sekä hänen taustallaan myös Gilles Deleuze & Félix Guattari, sekä luonnollisesti Ilya Prigogine; Prigogine ”luonnollisesti” siksi, että hänen innoittamansa tutkimusperinteen olennainen anti on selkiyttää epälineaaristen ja kompleksisten prosessien merkitystä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kentässä.[13]

Opinnäytteiden tekijöille alan liikkuvuudesta ja perinteen hajanaisuudesta on seurannut erinäisiä ongelmia. Tampereen ympäristöpolitiikan ensimmäiset gradut olivat pääaineen vaihtajien tekemiä ja hyväksyttiin muistaakseni vuonna 1997. Sen jälkeen niitä on valmistunut pitkälti toista sataa. Onnistuakseen tekemään hyvän gradun, opiskelijan on kyettävä vastaamaan kaikkiin alan liikkuvuudesta johtuviin hankaluuksiin suunnilleen seuraavasti: [1] Hänen on kyettävä muotoilemaan ajankohtaisesti kiinnostava tutkimusongelma, joka on kuitenkin riittävän kohdentunut, ”gradun kokoinen”; [2] hänen on kyettävä kokoamaan tutkielmansa tueksi sellainen tutkimusteoria tai teorioiden kokonaisuus, joka sekä perustelee tutkimuksellisen lähestymistavan mukaan lukien aineiston määrän ja laadun että antaa ainekset tutkimustulosten tulkinnalle; ja [3] hänen on kyettävä muotoilemaan päätelmänsä sekä esimerkiksi politiikan kehittämistä koskevat suosituksensa niin täsmällisiksi, että ne ovat uskottavia.

Väitöskirjoille asettuu luonnollisesti suurempia vaatimuksia, mutta ne rakentuvat jokseenkin edellä mainitsemieni kohtien mukaisesti. Toimikauteni aikana (neljä niistä tosin hiukan sen jälkeen) valmistui 23 väitöskirjaa, joista yksi oli yhteistutkimus, eli 24 tohtoria. Väitöskirjojen aihepiirit antavat kattavan kuvan umbrella -seminaarissa käsitellyistä aiheista; luettelo väitöksistä on liitteenä.

Ratkaisut, jotka määräsivät tutkielmien rakenteen (monografia vs. artikkelikokoelma) sekä kielen (suomi vs. englanti), tehtiin jokaisessa tapauksessa perusteellisen pohdinnan tuloksena. Tilasto muodostui seuraavaksi:

Monografiat: suomenkielinen/englanninkielinen 10/1; artikkeliväitöskirjat: suomenkielinen (useissa  mukana englanninkielinen artikkeli)/englanninkielinen 5/7. Jokseenkin odotettavissa oleva kokonaiskuva, toisin sanoen. Suomeksi kirjoitettujen monografioiden suuri määrä on täysin ymmärrettävä: Kun tutkijan tavoite on vaikuttaa kotimaan politiikkaan, hän kirjoittaa suomeksi, ja monet tutkimusaiheet ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pilkkominen joukoksi tutkimusartikkeleita tuottaisi toistoa ja tuhoaisi tulosten kokonaisuuden. Nykyinen valtavirran käytäntö painostaa kaikkien alojen tutkijoita kirjoittamaan englanniksi on järkyttävän typerä.

Keskeiset erot graduvaiheen ja väitöskirjan välillä liittyvät siihen, kuinka vaativista tutkimustehtävistä on kyse. Se, mikä graduvaiheessa on perustaitojen testi, on väitöskirjassa paljon vaativammin kysymys aineiston ja käsitteistön hallinnasta sekä päätelmien kantavuudesta.

Umbrella -seminaarin työskentelyssä erityisen hedelmälliseksi muodostuivat tiettyjen tutkimuksellisesti merkityksellisten käsitteiden esittelyyn ja ”käsittämiseen” tähdänneet temaattiset istunnot (”käsittää käsite” ≈ osata käyttää käsitettä). Keskustelua tuki tietenkin erityisesti se, että monet osanottajista olivat juuri ryhtyneet ottamaan selvää käsitteiden käytöstä. Kokemusten vertaaminen on parasta metodologian opiskelua.

 

* * * * * * *

 

Ympäristöpolitiikan tiistaiseminaarin aka ”Umbrellan” eräänlaisen esivaiheen ja alkuvuosien liittolaisen muodosti seminaarisarja Pori Workshops in Environmental Social Science, joka kokoontui vuosittain 1994-2000 (viimeinen istunto elokuussa 2000 tosin pidettiin Tampereella). Työpajoihin osallistui huomattava määrä tutkintovaatimuksiin sisältyvien kirjojen kirjoittajia. Useat tamperelaisen ympäristötutkimuksen teoreettiset ja metodologiset ideat ovat peräisin näistä istunnoista. Paikallinen järjestäjätaho oli Satakunnan ympäristöntutkimuskeskus. Juha Hiedanpää oli olennainen seminaarien suunnittelun ja organisoinnin työtoveri.

Olen jälkeen päin usein ihmettelyn sekaisesti muistellut, miten helppoa oli saada kansainvälisiä osanottajia tulemaan työpajaan Poriin (kaikista maailman paikoista, voisi joku tokaista…). Ajat olivat 1990-luvulla toiset; tähän muutama näkökohta. Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus oli vielä 90-luvulla niin uusi ala, että kansainvälisiä seminaareja ei ollut ylettömästi tarjolla – toisin kuin nykyään. Lisäksi huomattavan monet nimekkäät tutkijat antavat arvoa pienimuotoisille, intensiivisille ja hyvin pohjustetuille työpajoille. Ja mikä myös on tärkeää, rahoitusta työpajoille oli suhteellisen helppo saada usealta eri taholta, kunhan otti rahoituksen hakemisen riittävän vakavasti. Hyvien työpajojen järjestäminen on halpaa! – verrattuna melkein mihin tahansa muuhun tutkimusta tukevaan toimintaan. Yksi nykytilanteen surkeuksista on työpajarahoituksen hiipuminen.[14]

Sekä umbrellan istunnoissa että Porin työpajoissa väitöskirjan tekijät olivat täysivaltaisia osanottajia alustajina ja keskustelun osanottajina. Minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää, saati hyväksyä, vuosituhannen vaihteen tienoilla niin sanotusta Bolognan sopimuksesta johdettua hokemaa, että väitöskirja on ”ajokortti tutkimustyöhön”. Rinnastus on banaalin loukkaava: Yksikään ajokokelas ei ole missään eikä koskaan ajokoetta suorittaessaan kehittänyt uudenlaisia käsitteellis-metodologisia näkökulmia tutkimuksellisten ongelmien ratkaisemiseksi, mikä on väitöskirjan tekijöiden olennainen tehtävä. En myöskään ymmärtänyt, enkä kykene koskaan millään ehdoilla ymmärtämään, miksi ammatillista kokemusta hankkineiden ja iältään muita varttuneempien jatko-opiskelijoiden asemaa tutkimusryhmissä pitäisi pitää ongelmana. Umbrellan kokemuksen mukaan ammattitaustan omaavista osanottajista on pelkkää etua: yhtäältä he tuovat merkittävän lisän ympäristöpolitiikan perusteiden pohdintaan (sillä politiikka ei ole seminaarihuoneessa vaan siellä missä sitä tehdään), ja toisaalta opiskelijat saavat tilaisuuden pohtia ja arvioida omia käsityksiään reaalimaailmassa syntyneitä kokemuksia vasten. Tämä asetelma tuottaa ”win-win” tilanteen: molemmat aidosti hyötyvät.

Tampereen ympäristöpolitiikan tutkimuksen rinnalle kasvoi valtakunnallinen tutkijakoulu YHTYMÄ. Sen esimuodoksi luotiin aloitteestani valtakunnallinen jatkokoulutusverkosto, jolle Suomen akatemia myönsi 2+2 tohtoriopiskelijan paikkaa (vuosiksi 1997-9 ja 1998-2000). YHTYMÄn vaiheita olen esitellyt toisaalla.[15]

 

* * * * * * *

 

Tamperelaisen ympäristöpolitiikan tutkimuksen kehittämistä hallitsi etenkin ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hyvin yksikertainen periaate: Tutkimusrahoitusta on haettava kaikkialta, mistä mahdollista, ja aina, kun mahdollista. Se oli ainoa mahdollinen tapa vahvistaa oppiaineen piirissä harjoitettua tutkimusta. Monet haut tuottivat tulosta, useat eivät (joukossa kohtalaisen hämmentäviäkin kielteisiä päätöksiä, mutta niinhän on aina). Strategia tietysti johti tutkimuksen tematiikan tietynlaiseen poukkoiluun, mutta projektien perustana oli toki tavoitteita, jotka pysyivät vakaina. Nimeän seuraavassa tavoitteet sekä tärkeimpiä niitä edistäneitä projekteja.

 

[1] Ympäristön politisoituminen sekä politiikan prosessiluonne

Tärkeimmät projektit kohdistuivat ympäristön politisoitumiseen Tampereella (1996-1998) sekä kansalaisaktivismin merkitykseen paikallisissa ympäristökiistoissa ja ympäristöpolitiikassa (2000-2002 ja 2004-2006). Lisäksi osanotto Suomen Akatemian Itämeren tutkimusohjelman (BIREME) yhteydessä projektiin Governing a Common Sea (GOVCOM) – Changing Modes of Governance in the Baltic Sea Region (koordinaattori Marko Joas, Åbo Akademi) (2003-2005).

 

[2] Ekososiaalinen dynamiikka sekä yhteiskunnan ja luonnon keskinäistä suhdetta koskevan tiedon ja uskomusten luonne

Emil Aaltosen säätiön rahoittama monivuotinen hanke ”Miten luonto puhuu? – How Nature Speaks?” oli aihepiirin tärkein tutkimushanke. Lisäksi siihen lähinnä liittyi kaksi varttuneen tutkijan kauttani (1998-1999 sekä 2003-2004), Suomen Akatemian tiedon tutkimusohjelmaan liittynyt projekti, sekä muuntogeenisten organismien tutkimusohjelman rahoittama Assessment and Regulation of the Ecological Effects of GMOs in the Boreal Environment (ARGUE) (2004-2006).

 

[3] Luonnon ja luonnonsuojelun politiikka

EU:n kuudennen puiteohjelman rahoittamassa hankkeessa Participatory Governance and Institutional Innovation, PAGANINI (koordinaattori Herbert Gottweis, Wien) Tampereen vastuulla oli osio ”Learning from Conflicts over the Implementation of the Habitats Directive”. Suomen Akatemian rahoittamana aiheeseen kohdistui hanke Protection of Nature, Politics of Nature: Setting Priorities through Public Deliberation in the Era of Comprehensive Conservation (2008-2011). Tähän liittyi myös varttuneen tutkijan kauteni vuonna 2011.

 

Työskentelyn kiinteän aikataulun päätyttyä (eli siis eläkeajan alettua) olen, kuten sanottu, keskittynyt palauttamaan aktiivisen kiinnostuksen piiriin aiheita, jotka jäivät professuuria hoitaessani syrjemmälle. Biologisen monimuotoisuuden luonne poliittisena ongelmana on aihepiirin keskiössä. Erityisen kiinnostavaksi koen kysymyksen: Millainen tieto itse biodiversiteetin luonteesta on hyödyllistä – ehkä jopa välttämätöntä – aiheesta kiinnostuneille yhteiskunnallisen ympäristöalan tutkijoille? Vastaava kysymys koskee tietysti myös muita suuren mittakaavan ympäristöongelmia, erityisesti ilmastonmuutosta.

”Tulisi tietää kaikki!” ei ole vastaus. Molemmat aihepiirit ovat niin laajoja ja lisäksi sisäisesti sillä tavoin hajanaisena, että ”kaiken” aihepiirejä koskevan tutkimuksen tunteminen on mahdotonta. Realistista on ajatella, että vastauksia on yhtä monta kuin on ongelmiin kohdistuvia erikoistumisen aloja. Yleisluonteinen vastaus siis kuuluu:

Tutkijan on tunnettava ongelman yleiset piirteet ja sen lisäksi seurattava jatkuvasti tutkimuksen etenemistä sillä alueella, johon hänen erikoistumisensa kohdistuu.

 

Viitteet

[1] ”Peruskurssin kauneus”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 113-123 (2006).

[2] ”Tutkijaseminaari”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 177-182 (2006).

[3] Arto Noro: ”Aikalaisdiagnoosi sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä.” Sosiologia 4/2000: 321-329.

[4] Yrjö Haila, Timo Ryynänen & Matti Saraste: Ei vettä rantaa rakkaampaa. Puunjalostusteollisuus vesiemme pilaajana. Weilin & Göös, Helsinki (1971).

[5] Robert H. MacArthur & Edward O. Wilson The theory of island biogeography. Princeton, NJ: Princeton University Press (1967).

[6] Kansainvälisen kiinnekohdan muodostivat International Society for the History, Philosophy and Social Studies of Biology (ISHPSSB) sekä vuodesta 1986 lähtien ilmestynyt Biology & Philosophy-lehti. Tärkein tätä näkökulmaa edustanut julkaisu on Yrjö Haila & Chuck Dyke (toim.): How Nature Speaks. The Dynamics of the Human Ecological Condition. Duke University Press, Durham, NC (2006).

[7] Vihreään aikaan. Kirjoituksia ihmisen ekologiasta. Tutkijaliitto, Helsinki (1990).

[8] Yrjö Haila & Richard Levins: Humanity and nature. Ecology, Science and Society. Pluto Press, London (1992). Suomennos: Ekologian ulottuvuudet. Vastapaino, Tampere (1992).

[9] Ks. Levinsin muistokirjoitus, Yrjö Haila: ”Richard Levins 1931-2016.” Tiede & edistys 41:183-184 (2016).

[10] ”Miten käsittää uutuus? Argumentti–kehys–sulkeuma, ja muita metodologisia käsiteperheitä.” Tiede & edistys 39:347-360 (2014).

[11] Ilmo Massa & Rauno Sairinen (toim.): Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus, Helsinki (1991).

[12] Yrjö Haila & Pekka Jokinen (toim.): Ympäristöpolitiikka – Mikä ympäristö, kenen politiikka. Vastapaino, Tampere (2001). – Kirjaa ryhdyttiin kokoamaan ympäristöpolitiikan tutkijaryhmän voimin Pekka Jokisen aloitteesta.

[13] Aiheen moderni klassikko on Ilya Prigogine & Isabelle Stengers: Order out of Chaos. Man’s New Dialogue with Nature. Flamingo (1984).

[14] Mallin Pori-työpajoille tarjosi 1970-80-luvuilla ekologina kokemani Nordiskt Kollegium för Ekologi (NKE) -nimisen pohjoismaisen instituution tarjoama mahdollisuus järjestää intensiivityöpajoja ja kutsua niihin ulkomaisia vieraita. Suomalaiset ekologit käyttivät tätä mahdollisuutta hyväkseen aktiivisesti ja erittäin hyvin tuloksin. Työpajarahoitus ja koko NKE lakkautettiin sittemmin, luonnollisesti.

[15] ”Valtakunnalliset tutkijakoulut. Surullinen kertomus uhoamisesta ja tuhoamisesta.” Tiede & edistys 41:57-65. [http://www.tiedejaedistys.fi/images/Pdf-tiedostot/Valtakunnalliset%20tutkijakoulut.pdf]

 

 

Tampereen ympäristöpolitiikasta valmistuneet väitöskirjat

Jukka Hoffren: Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in a National Economy. The Case of Finland (2001)

Helena Valve: Social learning potentials provided by EU rural development programmes – a comparative study on three institutionalisation processes (2003)

Laine, Markus & Peltonen, Lasse: Ympäristökysymys ja aseveliakseli – Ympäristön politisoituminen Tampereella vuosina 1959-1995 (2003)

Juha Hiedanpää: Making Environmental Policies Reasonable: A Study of the Consequences of Social Diversity for Regional Forest Policy of SW Finland (2004)

Ari jokinen: Luonnonvarojen käytön ja dynamiikan hallinta yksityismailla (2004)

Per Mickwitz: Environmental Policy Evaluation: Concepts and Practice (2006)

Maria Åkerman: Tiedon tuotannon käytännöt ja ympäristöpoliittinen toimijuus: rajaamisen ja yhdistämisen politiikkaa (2006)

Helena Leino: Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun dynamiikka: Tutkimus Tampereen Vuoreksesta (2006)

Peltola, Taru: Paikallisen energiahuollon ympäristöpoliittinen liikkumavara: vaihtoehtoiset teknologiat, poliittiset käytännöt ja toimijuus (2007)

Kaisu Anttonen: Piiloutuva politiikka. Ympäristökysymysten hallintaa kolmessa kaupungissa (2007)

Leena Leskinen: Kestävyyden tulkinnat metsäkeskusten yhteistoiminnallisissa käytännöissä (2007)

Nina Wessberg: Teollisuuden häiriöpäästöjen hallinnan kehittämishaasteet (2007)

Nina Tynkkynen: Constructing the environmental regime between Russia and Europe. Conditions for social learning (2008)

Laura Kröger: Policy Change and Learning: Implementing EU Environmental Policies Affecting Agriculture (2009)

Anu Kerkkänen: Ilmastonmuutoksen hallinnan politiikka. Kansainvälisen ilmastokysymyksen haltuunotto Suomessa (2010)

Minna Kaljonen: Caught between Standardisation and Complexity. Study on the institutional ambiguities of agri-environmental policy implementation in Finland (2011)

Jarkko Bamberg: Shaping Places Online: Exploring the Potential of the Internet for Public Engagement in Spatial Local Governance (2012)

Nina Nygren: Liito-oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla (2013)

Minna Santaoja: Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina (2013)

Eveliina Asikainen: Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa (2014)

Juha Peltomaa: Tehotuottajat ja Ellun kanat – Maatilojen muutos ja ympäristöpolitiikan kehittämisen mahdollisuudet (2015)

Jere Nieminen: Hirviä ja ihmisiä ‒ Hirven yhteiskunnallisen läsnäolon hallinta 2000-luvun alussa (2015)

Jenni Kuoppa: Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta (2016)

 

 

Yrjö Haila

 

Minulle on myönnetty etuoikeus valita vuosittain kirja palkinnoksi yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen alan parhaasta gradusta. Se on tapahtunut jo kahtena vuonna. Tämä on hämmentävä kunnia. Hämmennyksestä kaiketi johtuu, että en ole aiemmin ymmärtänyt tarttua tilaisuuteen esitellä laajemmin palkinnoksi valitsemiani kirjoja. Ne nimittäin ansaitsevat esittelyn. Olennainen mittapuu on, että palkintokirjoihin soisin jokaisen alan tutkijan tutustuvan. Kirjat osoittavat ympäristöongelmien kannalta merkityksellisten asioiden ja ilmiöiden välisiä yhteyksiä, jotka eivät ole asioissa ja ilmiöissä itsessään ilmeisesti näkösällä. Siten ne tarjoavat ympäristöä koskevalle ajattelulle uusia välineitä ja opastavat niiden käyttöön.

Auttaa ymmärtämään ympäristöongelmien yhteiskunnallista luonnetta on luonnollisesti kirjavalinnan olennainen tavoite. Ympäristö on se, mikä ympäröi. Ympäristö käsittää kaiken. Ympäristön ymmärtämiseen tähtäävässä ajattelussa korostuu näin ollen välttämättömyys tehdä merkityksellisiä erotteluja. ”Kaikkea” ei voi tutkia; itse asiassa, kuten tammikuussa 2016 edesmennyt Richard Levins aikoinaan totesi, jos yrittäisimmekin emme kykenisi edes sanomaan, mitä kaikkea ”kaikki” käsittää. Sen sijaan on tunnistettava yhteiskunnan ja ympäristön suhteessa ilmenevät ongelmakohdat ja kiinnitettävä huomio niihin.

Erottelut edellyttävät omanlaatuisiaan käsitteellisiä työvälineitä. Niitä etsimme. Erotan tehtävän taustalla kaksi metodologista ulottuvuutta, jotka molemmat ovat yhtä tärkeitä: yhtäältä binaarinen ajattelu jäsentäessämme asioiden ja ilmiöiden ilmiasuja eli ”fenomenologiaa”[1], sekä toisaalta vastakohta-avaruudet analysoidessamme käsitteellisesti ilmiöiden ja tapahtumakulkujen merkityksellisiä piirteitä[2].

 

Mutta riittäköön yleinen pohdinta. Seuraavassa kahden ensimmäisen palkinnon esittelyt.

 

2013-2014

Daniel Kahneman: Thinking, Fast and Slow. Allen Lane, 2011

Kahneman on psykologi, jolle myönnettiin niin sanottu taloustieteen Nobel-palkinto vuonna 2002. Palkinto olisi ilman muuta ollut jaettu hänen pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Amos Tverskyn kanssa, ellei tämä olisi kuollut 1990-luvun lopulla. Kirja on johdonmukaisesti etenevä kokoelma erittäin sujuvasti kirjoitettuja osittain itsenäisiä mutta hienosti toisiinsa kytkeytyviä eräänlaisia pienoisesseitä. Keskeinen teema on otsikon ilmentämä inhimillisen ajattelun (kognition, ”perillä olon”) jäsentyminen kahdeksi toisistaan jokseenkin riippumattomaksi lohkoksi: nopea (intuitiivinen) ajattelu ja hidas (harkitseva, puntaroiva) ajattelu. Kahneman korostaa jakoa käyttämällä kirjastaan luonnehdintaa ”psykodraama, jossa on kaksi esiintyjää”. Kirjan ensimmäiset yhdeksän lukua esittelevät näiden ajattelun muotojen eroja esimerkein, joista suuri osa perustuu Kahnemanin yhteistyökumppaneineen tekemiin kokeisiin. Kuten odottaa sopii, intuitioon perustuva nopea ajattelu johtaa virheisiin tilanteissa, joissa harkinta olisi tarpeen.

Jäsennys on itsessään mielenkiintoinen, mutta erityistä painoa se saa, kun Kahneman kytkee sen kirjan myöhemmissä luvuissa varhempiin Kahneman-Tversky tutkimusaiheisiin, jotka ovat selvittäneet ihmisten päättelyn ja ratkaisujen rationaalisuutta. Kaksi kaksikon klassikkoartikkelia on julkaistu kirjan liitteenä: ”Judgement under Uncertainty: Heuristics and Biases” (alkuperäinen: Science, 1974) ja ”Choices, Values and Frames” (alkuperäinen: American Psychologist, 1984). Otsikot kuvaavat, mistä on kyse: epävarmuuden vallitessa inhimilliseen päättelyyn vaikuttavat vääristymiin johtavat ”heuristiikat” [eli artikuloimattomat päättelysäännöt]; ja arvot ja tilannesidonnaiset tulkintakehykset vaikuttavat ihmisten valintoihin. Molemmissa tapauksissa yhteys nopean ja hitaan ajattelun keskinäissuhteen ongelmaan on ilmeinen.

Kahneman suhtautuu huvittuneen kriittisesti taloustieteilijöiden olettamukseen, että ihmisten päätöksiä ohjaisivat laskelmoiva rationaalisuus ja itsekeskeinen oman edun tavoittelu. Hän muun muassa leikittelee vastakkainasettelulla ”Econs” vs ”Humans” asettuen ”Humans”-ihmisten vaillinaisen laskelmointikyvyn kannalle. Kahnemanin erityisiä tutkimuskohteita ovat olleet ihmisten kykenemättömyys arvioida realistisesti voiton/häviön todennäköisyyksiä uhkapelien kaltaisissa tilanteissa sekä riskien arvioinnissa ilmenevät poikkeamat rationaalisesta laskelmoinnista. Näitä kysymyksiä esittelevistä luvuista valpas lukija löytää runsaasti yhteyksiä yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen ongelmiin.

Erityisen läheisesti Kahneman sivuaa ympäristöajattelun ajankohtaisia ongelmia kirjan viimeisessä jaksossa, jossa hän esittelee inhimillisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden erilaisia tulkintoja. Hyvinvointiaan arvioidessaan ihminen on Human eikä Econ – mutta tietysti tätä hyvin yleisluonteista vastakkainasettelua on kyettävä tilannekohtaisen monipuolisesti täsmentämään.

Kahneman on omistanut kirjansa pitkäaikaiselle yhteistyökumppanilleen Amos Tverskylle. Heidän yhteistyönsä myös määrittää kirjan rakennetta, joka etenee suurin piirtein tutkimusteemojen ilmaantumisen ajallisessa järjestyksessä. Huomattavan monet kirjan luvuista Kahneman aloittaa viittaamalla tuohon taikka tähän sattumukseen heidän yhteistyönsä kulussa (esimerkki, s. 269: ”One day in the early 1970s, Amos handed me a mimeographed essay by a Swiss economist named Bruno Frey, …”). Tämä tekee kirjan lukemisesta erityisen viehättävän kokemuksen: lukija voi lähes asettautua osalliseksi siihen prosessiin, jonka kulussa yksittäisistä ja alunperin triviaaleilta vaikuttavista tapahtumista ja oivalluksista rakentui johdonmukainen ja merkittävä tutkimuksellinen elämäntyö.

Palkinnon otti vastaan 3.11.2014 Liisa Haapanen.

 

2014-2015

William Connolly: The Fragility of Things. Self-organizing Processes, Neoliberal Fantasies, and Democratic Activism, Duke University Press, 2013

Kirjan otsikon aforismi the fragility of things kertoo mistä on kyse: Inhimillisen olemassaolon perustat ovat hauraat. Tämä ei ole sellaisenaan ympäristötutkijoille kovin yllättävä väite, mutta olennaista on, miten Connolly sitä kehittelee. Connolly on arvostettu poliittisen filosofian tutkija (political philosophy anglo-amerikkalaisittain), jonka varhainen teos The Terms of Political Discourse (1974) on laajalti tunnettu selväjärkinen analyysi poliittisten ristiriitojen luonteesta. Connolly on ollut erityisen kiinnostunut politiikan rakentumisesta modernissa yhteiskunnassa. Hän on tukeutunut ongelmaa selvittäessään sekä klassisten teoreetikkojen perintöön (Hobbes, Rousseau, Nietzsche, ja niin edelleen) että nyky-yhteiskunnan ideologisten virtausten analyysiin.

Connolly on jo pitkään ottanut luonnon poliittisen merkityksen vakavasti (ks. esimerkiksi hänen artikkelinsa ”Ääniä tuulispäästä” teoksessa Luonnon politiikka, Yrjö Haila & Ville Lähde, toim., Vastapaino 2003). Tätä Connollyn tutkimusalaa uuden teoksen otsikko ”Asioiden hauraus” tietenkin osaltaan ilmentää. Kirjan ensimmäisen luvun otsikko on Steps toward an Ecology of Late Capitalism. Muotoilu on lainattu neljän vuosikymmenen takaa Gregory Batesonilta (Steps to an Ecology of Mind, 1972). Termi ”ekologia” ei kummallakaan tekijällä ole pelkkä metafora vaan ilmentää näkemystä siitä, miten asiat ja tapahtumakulut muotoutuvat moninaisten tekijöiden vuorovaikutusten välityksellä. Ne muovaavat ratkaisevasti ihmisten elämän olosuhteita, mutta vain vähäiseen osaan niistä ihmiset voivat tarkoituksellisesti vaikuttaa.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä on toki syy–seuraus suhteita, mutta niitä ei voi ymmärtää mekanistisen kausaalisuuden perustalta. Connolly kuvaa yhteiskunnallisten vaikutussuhteiden muotutumista termillä voimakenttä (force field). Voimakenttiä muodostuu tilanteissa, joissa erilaiset toimijuudet (agency) ovat enemmän tai vähemmän pysyvissä suhteissa keskenään. Voimakenttien muotutumiseen vaikuttavat sekä inhimilliset että ei-inhimilliset toimijat. Erilaiset voimakentät ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tilanteiden hauraus on seurausta siitä, että voimakenttien vuorovaikutukset ovat huomattavassa määrin ennakoimattomia – kuinka merkittävässä määrin, on tilannekohtainen ja empiirisesti selvitettävä ongelma. Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen keskeiseksi tehtäväksi muodostuu tältä perustalta selvittää yhteiskuntien ympäristösuhteita jäsentävien voimakenttien piirteitä.

Connollyn käyttävä termi ”myöhäinen kapitalismi” viittaa uusliberalismiin. Rinnastus Gregory Batesonin otsikkoon (eli ”late capitalism ≈ mind”) antaa taitavasti viitteen siitä, millaiseksi Connolly tulkitsee uusliberalismin ytimen. Olennaista on, miten tehokkaasti länsimaiden suuri julkisuus sekä julkisuutta seuraavat tavalliset ihmiset (”kuluttajat”) on saatu omaksumaan uusliberalismin periaatteet ainoiksi oikeiksi – tai vähintäänkin ainoiksi mahdollisiksi. Connolly perustelee näkemyksensä käyttäen hyväkseen Friedrich Hayekin teosten tarkkaa analysointia. Hayek korosti monessa yhteydessä selväsanaisesti, että hänen edustamansa talousajattelun tavoite ei suinkaan ole hävittää valtio vaan päinvastoin lujittaa valtiota kunhan se ottaa tehtäväkseen turvata uusliberalistisen markkinajohtoisen talouden toteutuminen.

Connolly ei esitä suoraviivaista ”kapitalismin kritiikkiä”. Sen sijaan hän asettaa vahvasti kyseenalaiseksi uusliberalismin omaksuneen yhteiskunnan mahdollisuudet ratkaista ”asioiden haurauden” tuottamia ongelmia kuten esimerkiksi globaaleja ympäristöongelmia. Ongelmien hallitsemiseksi tarvittaisiin kollektiiviseen solidaarisuuteen perustuvaa huolenpitoa, jollaisesta nykyisten yhteiskuntien politiikassa ei juuri näy merkkejä.

Kirjaan sisältyy Connollyn erittäin kiinnostava arvio siitä, löytyykö Immanuel Kantin käytännöllisen järjen filosofiasta aineksia, jotka auttaisivat varautumaan ”asioiden haurauteen”. Kyllä löytyy, vastaa Connolly, joskin puolinaisina ja pidäkkeellisinä. Kant oli liian tiiviisti sitoutunut olettamukseen, että maailmaa ja ihmisten elämisen ehtoja hallitsee ennalta annettu järjestys. Asioiden haurautta kunnioittavaa vaihtoehtoa Kantin filosofialle Connolly hakee myöhemmiltä moraalifilosofeilta, joita edustavat esimerkiksi Nietzsche ja Whitehead. Lisäksi hän kehittelee kirjan viimeisessä luvussa demokraattinen aktivismin näkemystä, jota hän on hahmotellut omaksi vaihtoehdokseen useissa aiemmissa teoksissaan. Tällä teemalla on monia yhteyksiä myös suomalaisen ympäristötutkimuksen keskeisiin kysymyksiin. Olennaista Connollyn näkemyksen mukaan on, että moraaliperiaatteet ja käytännön toiminta yhtyvät.

Palkinnon otti vastaan 16.11.2015 Hanna Nieminen.

 

— 

[1] Peter Elbow on erityisesti kehitellyt tätä teemaa esimerkiksi teoksissaan Embracing Contraries. Explorations in Learning and Teaching (Oxford UP, 1986) ja Everyone Can Write. Essays Toward a Hopeful Theory of Writing and Teaching Writing (Oxford UP, 2000).

[2] Alan Garfinkel: Forms of Explanation. Rethinking the Questions in Social Theory (Yale UP, 1981); ks. myös Chuck Dyke: The Evolutionary Dynamics of Complex Systems. A Study in Biosocial Complexity (Oxford UP, 1988).

Katri Karkinen

Koivuselkä – elinkeinon muutos ja siihen havahtuminen

Maaseutututkijoiden tapaaminen Säkylässä elokuussa 2015 / Alustus työryhmässä, teksti muokattu YHYS-blogiin joulukuussa

 

Tutkijoita 11 matkusti Koivuselkään Venäjän Karjalaan heinäkuussa 2014. Mitä mielenkiintoista voi tässä olla? Ainakin kaksi asiaa: yhtäällä meillä Suomessa on tärkeää tietää, miten itärajan takainen väestö elää. Toisaalla Koivuselän kylän tutkimus on elinvoimainen, koska tulokset eivät jääneet 20 vuoden aikana huomaamatta kylän asukkailta. Entä ovatko tutkimuskäsitteet pysyneet eri vuosikymmeninä menossa mukana?

Yhdeksänkymmentäluvulla elettiin Venäjän suhteen toivon aikaa, ja silloin sovittiin tutkimuksesta Joensuun yliopiston, Venäjän tiedeakatemian Karjalan osaston ja Petroskoin pedagogisen yliopiston
kesken. Ideana oli nostaa kylä maaseudulla esiin niin, että asukkaiden elämä heijastaisi koko yhteiskunnan muutoksia. Sittemmin kenttätutkimusta tehtiin useana vuotena. Koivuselän rinnalle
kohteeksi nousi myös Matrossan kylä, jossa akateemiset metsäalan oppilaitokset halusivat tehdä yhteistyötä. Keskeisiä käsitteitä olivat kestävä kehitys ja sen eri ulottuvuudet. Tärkeä Koivuselän ja Matrossan kenttätyön tulos oli koulutuksellinen, kun sekä venäläiset että suomalaiset nuoret tutkijat perehtyivät naapurin tapaan ajatella ja työskennellä.

Idea oli siis nostaa yksi asutus – intensiivinen ote – ja sen asukkaat tutkimuksen aineistoksi. Tämä on tarkoittanut sitä, että haastattelemalla kaikki kylän asukkaat voidaan ymmärtää sekä kohdetta
että siihen verrattavissa olevia paikkoja ja luoda siten käsitys maaseudun väestön elinolosuhteista, arvoista ja mielipiteistä.

Koivuselän tutkimus syntyi aluksi metsätyökylä-käsitteen ympärille. Se on neuvostoyhteiskunnasta peräisin oleva käsite, ja sen tausta oli työnjaon organisoimisesta: pohjoinen tai Luoteis-Venäjä luonnonvaroineen tarkoitti useimmiten juuri metsätaloutta. Kun
neuvostotermit alkavat olla mennen talven lumia, kuoriutuu Koivuselkä syrjäiseksi maaseuduksi. Se on asutus, kylä, ja tarkemmin ehkä vielä karjalainen kylä. Jopa asutus ja kylä vaativat suomalaisessa kontekstissa selitystä, koska maankäytön historia on erilainen Suomessa ja Karjalan tasavallassa. Nostaisin yhden asian yli muiden: maankäyttöön vaikuttava reformi oli Ruotsin valtiopäivillä jo 1700-luvulla sovittu, historiankirjoituksessa Isojakona tunnettu prosessi. Isojaossa niputettiin yhteen tiiviisti hyöty ja maa. Se oli perusteellinen oikeuksien, etujen ja maan hallinnan muutos. Venäjän Karjalan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen ymmärtämisen vuoksi kannattaa pohtia tätä hyödyn aikakauden luomaa maareformia tai sen puutetta.

Olin mukana yhtenä joukossa kymmenen muun tutkijan kanssa heinäkuussa 2014. Maisema oli muuttunut maanviljelyn ja kotieläinten määrän romahtaessa. Tavoitteena oli vierailla jokaisessa kotitaloudessa, joka onnistui erinomaisesti, minkä lisäksi haastateltiin useita kesäasukkaita.

Ja todella ovat Venäjän Karjalan maaseudun muutokset silmäänpistäviä. Niitä voi todistella havaintojen ja tilastoiden perusteella. Syntyvyyden ja väestön kasvun pysähtyminen, työikäisten siirtyminen kaupunkeihin ja metsätalouden murros ovat ilmiselviä. Aikaisempi tutkimuksemme kestävästä kehityksestä alkaa näyttäytyä vitsiltä. Taloudellinen ulottuvuus ei näytä olevan positiivisessa vireessä. Venäjällä laman sanotaan johtuvat öljyn myyntihinnan laskusta. Sosiaalinen ulottuvuus – työpaikkoja ei ole. Maaseudun väestö vanhenee entisestään ja vähenee. Ekologinen ulottuvuus on vaikea arvioida, kun metsien hakkuun vastuut on organisoitu uudelleen, uusia valtateitä on rakennettu halkomaan aikaisempia erämaita ja kaupungistuminen kiihtyy.

Elinkeinoiltaan Koivuselkä on yksinkertainen. Puun korjuu hoidetaan tällä hetkellä täysin kyläläisistä riippumattomin voimin. Turisteja on kovin vähän, sillä he harvoin eksyvät Karjalan sivuteille. Kylässä on kauppa ja sinne ajaa kerran viikossa postiauto. Onneksi kesäkuukausina
kylän raitille tulee kaupunkilaislapsia.

Vakava havaintoni liittyy siihen, että kyläläisiltä oli riistetty mahdollisuus osallistua metsäpuun korjuuseen ja myyntiin. Aikaisempi metsätyökylä Koivuselkä on nykyisin väliaikainen asuinpaikka metsän kaatoon palkatuille siirtotyöläisille. Lisäksi ovat kotitarveviljely ja karjatalous olleet ihmisten arkipäivää useiden vuosikymmenten ajan. Kenttätyön 20 vuoden elinkaaren aikana voimme todistaa kotitarveviljelyn melkein täydellisen alasajon. Aikaisemmin perunamaat
ja heinän korjuu rajoittuvat asuintalojen ympärille raivattuihin kukkapenkkeihin.

Virallinen eli venäläisittäin paikallishallinnon edustus oli kylässä minimissä. Se koostui yhdestä puolipäiväisestä toimistonhoitajasta. Aikaisemmin oli ollut hallitseva metsäyhtiö virkailijoineen,
työntekijöineen ja jakelujärjestelmineen. Toisin sanoen on poliittinen reformi Venäjän federaatiossa ulottunut Karjalan tasavallan kyliin, ja merkittäviä muutoksia on pantu toimeen luonnonvaroja koskevissa säädöksissä.

Meidän tutkimusryhmämme keräämässä aineistossa kotitaloudet olivat keskeinen kategoria. Omalle osalleni tuli tarkastella kyläläisten ruokataloutta. Valtavirtaisessa maatalouden tutkimuksessa kotitalous on marginaalinen katsantokulma, sillä talouden painotus johtaa usein
abstrakteihin käsitteisiin. Maatalous on aina vahvasti riippuvainen käytössä olevasta työvoimasta ja tekniikasta. Olen Koivuselässä (ja 1990-luvun Matrossatutkimuksessa) soveltanut kotitalouskäsitteessä perhemallia, jossa talossa oli nainen ja mies sekä vanhempaa sukupolvea että uutta. Perheen vastuulla on huolehtia myös heistä, jotka eivät ole työikäisiä tai –kykyisiä etenkään palkkatyön näkökulmasta. Kotitarvemaataloutta varten myös vanhukset ja lapset ovat työvoimaa.

Jokaisessa haastettelutilanteessa koivuselkäläisissä kodeissa oli kotitalous synonyymi perheelle. Maataloudesta oli luonteva keskustella, jos perhe oli mallin mukainen eli ainakin kaksi työikäistä ihmistä. Jos kotitaloudessa sen sijaan oli vain äiti ja poika tai kaksi vanhaa sisarusta, maataloudesta keskusteleminen sai selviytymisen sävyjä. Perhe oli paljon riippuvaisempi siitä, millainen oli sen naapurusto ja ympäristö.

Nelisenkymmentä vuotta ympäristösosiologiaa

Timo Järvikoski muistelee uraansa

 

Nuoren tutkijan tie ympäristöteemojen pariin

Opiskeluaikanani Turun yliopistossa 1960-luvun jälkipuoliskolla, ehkä jo ennenkin, kiinnostuin ympäristökeskustelusta, lueskelin Suomen Luonto –lehteä, toki Rachel Carsonin kirjan ja yhtä ja toista muutakin. Päätymiseni äkkiä ”ympäristösosiologiaan” oli silti sattumaa. En ollut vielä edes valmistunut, gradu-työni kylläkin juuri jättänyt, kun professori Erkki Asp kysyi, haluaisinko tehdä selvityksen Lokan ja Porttipahdan allasalueilta muuttaneiden uusista olosuhteista, tyytyväisyydestä yms. Olin kiinnostunut tutkijan urasta, ja tämä viittasi siihen suuntaan. Lapissakin olin pari kertaa käynyt, joskaan en Sodankylässä. Tuohon aikaan – 1969 – vielä paljolti ajateltiin, että kunnon haastattelulomakkeella asiat selviävät. Niinpä sitten muutaman kuukauden kuluttua, kevättalvella 1970 olin tekemässä haastatteluja lähinnä Sodankylän Vuotsossa, muistaakseni tein kolmanneksen koko urakasta.

Raportti valmistui ajallaan, elokuussa 1970, ja tuloksia voinee pitää uskottavina, koska tilaaja (Kemijoki Oy) tai oikein kukaan muukaan ei ollut niihin tyytyväinen. Kuitenkin minua pyydettiin pari vuotta myöhemmin tekemään vielä Kemihaaran altaan suunnittelua palveleva ”väestötutkimus”. Mielenkiintoisinta siinäkin oli haastattelujen tekeminen ja liikkuminen Kemijoen ympäristössä; esimerkiksi Kemijoen ylittäminen keskitalvella, kun lunta oli toista metriä, on jäänyt mieleen – kaikkia haastateltavia ei tavoittanut autotietä pitkin. Raporttini vaikutti osaltaan siihen, että laajempi, Kemihaaran allasvaihtoehto hylättiin, ja alettiin puhua Vuotoksen altaasta. Siitä on sittemmin puhetta riittänyt.

Maaseutusosiologisen graduni lisäksi olin nyt tehnyt kaksi tekojärviselvitystä. Aihepiiri oli jäänyt vaivaamaan, aineistoa oli ja halusin saada alalla vähän parempaa aikaan. 1970-luvun jälkipuoliskolla kytkin assistenttina ollessani empiriani energiatalouteen, suunnitteluteoriaan ja kansainväliseen, varsin vaatimattomaan (määrältään ja tasoltaan) säännöstelyn tutkimukseen, Kemijoen säännöstelyn kokonaisuuteen jne. Tuloksena oli väitöskirja Vesien säännöstely ja paikallisyhteisö (1979). Vasta väitöskirjan yhteydessä aloin ajatella, että tässä on kysymys jonkinmoisesta ympäristösosiologiasta.

 

1970-luku: ympäristösosiologian ennakointia

1970-luvulla ei Suomessa eikä muuallakaan puhuttu ympäristösosiologiasta (toki Hgissä näkyi joku Ilmo Massa tekevän jotain sellaista). Tutkimusaiheeni herätti joskus suorastaan hämmennystä, eräs kollega ihmetteli ystävällisesti, onko tarkoitukseni kehittää allasteoriaa. Hän oli oikeassa siinä, että kytkentä sosiologian teoretisointiin tuntui minustakin pitkään hankalalta. Kohta työni valmistuttua luin Riley Dunlapin ja William Cattonin artikkeleita ympäristöparadigmoista (1979) ja pian myös Allan Schnaibergin kirjan The Environment: From Surplus to Scarcity (1980). Schnaibergin teoretisointi olisi ehkä ollut käyttökelpoista, ja Dunlapin polemisointiin olisi ainakin voinut viitata, jos olisivat tarjolla olleet.

1970-luvun lopulla ennakoimme Turussa ympäristösosiologiaa. Ideoimme Ari Haavion ja Arto Kankaanpään kanssa Inkeri-projektin (Imatran Inkerin mukaan), johon saimme Akatemian tukea. Ideana oli tutkia Suomen suuria ympäristönmuutoksia ja erityisesti sitä, miten hankkeita puollettiin tai vastustettiin, miten prosessit muotoutuivat jne. Keskityimme vesikysymyksiin, aloitimme Imatran koskesta ja päädyimme, kun asiat etenivät, Kemijoen ”karvalakkilähetystön” kautta Koijärvi-liikkeeseen asti; siitä tuli projektin viimeinen tapaustutkimus.

Inkeri-projekti toi Turun sosiologiaan ympäristöorientaatiota. Turussa oli myös, Rauno Tenovuon toimesta, aloitettu 70-luvun loppupuolella ympäristönsuojelun monitieteinen arvosanaopetus, jossa sosiologian opetusta ja opiskelijoitakin oli mukana. Mainittakoon, että eläintieteilijä Tenovuon luonnontieteilijä-kollegat pitivät ympäristönsuojelun opetusta epätieteellisenä touhuna. Turun sosiologiassa ympäristöpainotus jatkui melko pitkään (vaikka itse sain töitä Oulusta 1985), kiitos mm. Haavion opetuksen ja ohjaustyön, mutta Haavion eläköidyttyä ja Turussa väitelleen Pekka Jokisen siirryttyä Tampereelle joskus vuosituhannen viimeisinä vuosina se alkoi hiipua. Onneksi suunta monissa muissa yliopistoissa oli toinen.

 

Ympäristösosiologin tie Turusta Ouluun

1980-luvun jälkipuoliskolla tapahtui paljon ympäristötutkimuksen kannalta merkityksellistä. Globaalit ongelmat – erityisesti ”kasvihuoneilmiö”, kuten silloin yleensä sanottiin, mutta myös otsonikerroksen ohentuminen, biodiversiteetti yms. – tulivat yleiseen tietoisuuteen. Brundtlandin komitea otti käyttöön kestävän kehityksen käsitteen, joka sitten levisi laajalti ja tuli kummittelemaan myös sosiologiaan. Ympäristökysymys tuli yhä enemmän mukaan yhteiskuntatieteisiin. Ulrich Beckin Risikogesellschaft ilmestyi 1986, samoin Niklas Luhmannin Ökologische Kommunikation. Beckin kirjalla oli Euroopan sosiologiassa suuri vaikutus; itse en kokenut sitä kovin mullistavana, vaan löysin luennollani siitä paljonkin kritikoitavaa. Beckin seuraavan kirjan kääntäminen (Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt, 1990), ja varsinkin Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama Ympäristökysymys (1991) antoivat mahdollisuuden sisällyttää ympäristöteemaa sosiologian tutkintovaatimuksiin. Sitten YHYS perustettiin 1994, siinä olin vähän aikaa varapuheenjohtajana, ja yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta alkoi näkyä yhä enemmän, mm. sosiologipäivillä.

Itse siirryin Oulun yliopistoon, Kasvatustieteiden tiedekuntaan, v. 1985. Viran määrittelyyn ei toki sisältynyt ympäristösosiologiaa, mutta kasvatussosiologiaakaan ei Oulussa silloin ollut, joten pari vuotta ihmeteltyäni päätin jatkaa ympäristötutkimusta. Yksi tutkimussuunta oli ”ympäristötietoisuus”, jonka silloin kuvittelin olevan pysyvämpi, vähemmän taloudellisille ja muille suhdanteille altis asia, kuin se sittemmin on näyttänyt olevan. Tässä nojauduin enemmän Stephen Cotgroveen kuin Ronald Inglehartiin. Jatkoin myös ympäristöliikkeiden tutkimusta Hannele Nykäsen kanssa, tutkimuskohteena oli Talaskankaan konflikti ja erityisesti toimintaryhmä Talaksen ystävät.

Oulun sosiologian pienuus kannusti etsimään yhteistyökumppaneita muilta tieteenaloilta, ja olin iloinen kun humanistiselta puolelta Jouko Jokisalo ja Kari Väyrynen tekivät aloitteen yhteisprojektista. Jouko tutki ympäristöajattelun yhteyksiä äärioikeistolaiseen ajatteluun, Kari ympäristöfilosofian historiaa (pitkän tähtäyksen tuloksena mm. hänen kirjansa) ja minä ympäristöajattelua sosiologiassa. Siitä tuli minulle pitkäaikainen harrastus, josta en ole vieläkään täysin luopunut, aihepiirihän on eläkeläiselle sopivan epäajankohtainen. Aikanaan oli kiinnostavaa havaita, että toisin kuin Dunlap, Catton, Beck, Luhmann ja monet muut melkeinpä itsestäänselvyytenä esittivät, sosiologia ei suinkaan ole jättänyt ”luontoa” ja ”ympäristöä” vaille huomiota. Toinen kysymys on, miten tämä pätee sosiologian valtaisimpaan virtaan, ja kolmas, miten relevanttia luontoon liittyvä kirjoittelu on ollut esim. nykyisten ympäristöongelmien näkökulmasta.

Kasvatustieteiden tiedekunnassa kehitimme Eila Jerosen kanssa yhteistyössä ympäristökasvatuksen opinnot, jotka sisälsivät perusopintojen lisäksi myös aineopinnot. Aineopinnot olivat alalla ensimmäiset Suomessa, ja sisälsivät runsaasti yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta. Mitään erityistä menestystä tästä ei opiskelijoiden keskuudessa tullut, mutta ympäristökasvatuksesta on kuitenkin tehty lukuisia graduja ja yksi väitöskirja (pari lisää kohta tulossa). Eila on itse ollut aktiivinen ympäristökasvatuksen tutkija, vaikka hänen väitöskirjansa ei sille alalle sijoittunutkaan.

Yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa yhteistyö luonnontieteiden kanssa taitaa aina ennemmin tai myöhemmin tulla esille. Oulussa perustettiin Paavo Havaksen aloitteesta 1990-luvun puolivälissä Ecocenter, jonka puitteissa haettiin eri tieteenalojen yhteistyötä niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin. Hyvästä yrityksestä huolimatta laajempaa yhteistyötä ei saatu aikaan, ja muutaman vuoden kuluttua Ecocenter lopetti toimintansa. Yhteistyön rakentaminen ”ylhäältä käsin” näyttäisi olevan vaikeaa; paremmin se kai lähtee liikkeelle – jos lähtee – konkreettisten tutkimusongelmien ja yksittäisten tutkijoiden tasolta.

 

Uuden vuosituhannen tutkimusympäristö: kohti EU-projekteja ja Thule-instituutin synty

Oulussa sosiologian yhteistyö luonnontieteiden kanssa alkoi 1998 EU-projektissa nimeltä TUNDRA, jonka vetäjänä toimi Arktinen keskus ja jossa oli mukana yliopistoja ja tutkimuslaitoksia Englannista, Tanskasta, Hollannista ja Venäjältä. Projekti tutki ilmastonmuutosta Uralin länsipuolisella arktisella alueella, Komin tasavallassa

(http://kaares.ulapland.fi/home/arktinen/tundra/tundra.htm ), 2000-luvun puolella se laajeni (Arctica-projektina) myös Suomen Lappiin. Sosiologian tehtäväksi tuli alunperin tyypillisesti väestön ympäristötietoisuuden selvittely (käytännössä tehtäväkenttä laajeni), ja tutkimuspaikkoina olivat Vorkutan ja Usinskin kaupungit. Roudalle rakennettu Vorkuta hiili- ja kalkkikaivoksineen, kaivoslähiöineen ja murtuilevine rakennuksineen teki vaikutuksen, ja huomasin pohtivani, miten kaivostoiminnan olisi voinut järjestää paremmin; ainakin asuttamalla työntekijät kaupunkiin, ja hoitamalla matkat bussilla. Taustana lähiöasutukselle olivat Stalinin vankileirit, joten se kaupunkisuunnittelusta. Itse kävin Vorkutassa vain kerran, tutkijana toiminut Timo Karjalainen oli siellä pitkäänkin; en ihmetellyt, että hän tiedonhankinnan edettyä pyrki minimoimaan Vorkutan reissut. Timon väitöskirja palkittiin, eikä suotta.

Tundra-projektin jälkeen tuli muita EU-hankkeita, ja yhteistyötä tekniikan (arkkitehtuurin) ja luonnontieteiden suuntaan Oulun yliopistossa alkoi tulla yhä enemmän. Rahoitus tarjosi myös mahdollisuuksia vierailijoiden, kuten Peter Dickensin, Riley Dunlapin, Harvey Feitin ynnä muiden kutsumiseen. Väitöskirjojakin oli alkanut tulla, ensimmäisenä väitteli Pentti Luoma, joka sittemmin on ollut myös kanssani ohjaamassa monia töitä. Vuodesta 2002 väljästi yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueelle kuuluvia väitöskirjoja ovat tehneet Pentin lisäksi Eila Louhimaa, Jouni Ponnikas, Timo P. Karjalainen, Leevi Karsikas, Hannah Strauss ja Outi Autti, ja lisää on tulossa. Sosiaalisten vaikutusten arviointitutkimuksille ilmaantui kysyntää; niitä alkoi tehdä erityisesti Reinikaisen Kalle, joka sitä tietä päätyi Pöyryn hommiin.

Merkittävä asia Oulun sosiologian ja koko yliopiston kannalta oli Thule-instituutin perustaminen (Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksen pohjalle), sillä yhtenä keskeisenä kenttänä instituutilla on monitieteinen ympäristötutkimus, jonka itsestään selvänä osana yhteiskuntatieteet nykyisin nähdään; Kari Laineella johtajana on jo pitkä kokemus yhteistyöstä. Oululaisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen painopiste onkin nyt Thule-instituutissa, joten toivotan jatkuvaa työniloa Timo Karjalaiselle ja kumppaneille.

Yli 40 vuoden perspektiivistä katsoen ympäristösosiologian tilanne on muuttunut hyvinkin paljon. Ns. luonto on ollut jokseenkin aina mukana sosiologian teoretisoinneissa, vaikkakin se jäi kovin sivuun valtavirrasta 1900-luvun keskivaiheilla, pitkäksi aikaa. Siten ympäristönäkökulma saatettiin keksiä ikään kuin uutena yleisemmän ympäristötietoisuuden myötä 1970-luvulla. Osaksi sosiologian valtavirtaa ympäristösosiologia alkoi muodostua nopeasti 1990-luvulla, ja nyt se on paitsi oma tunnustettu erityisalansa (”yhdyssanasosiologioiden” joukossa) myös osa sosiologian yleistä teoretisointia; nykyisin kunnon yhteiskuntateoreetikko ei voi enää jättää ympäristökysymyksiä huomiotta – toisin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Toisaalta Oulun(kin) suunnalla monitieteisyys, jopa poikkitieteisyys on ympäristötutkimuksessa vahvistunut ja melkeinpä tullut tavaksi.

Tutkimuksen kiistattomasta etenemisestä huolimatta on vaikea nähdä kovin suurta, tai ainakaan riittävää etenemistä maailman ympäristöuhkien torjumisessa. Toki yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus voisi aiempaa enemmän pohtia myös kansainvälisen talousjärjestelmän ja muiden valtajärjestelmien muuttamisen mahdollisuuksia, mutta muutosten toteuttaminen vaatii tietysti kansalaisten toimintaa.

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Marja Järvelä jää eläkkeelle 1.8.2014. ’Madame yhteiskuntapolitiikaksi’ jäähyväistilaisuudessaan nimetty Marja teki mittavan uran, jonka aikana hän ehti toimia mm. yli 20 vuotta yhteiskuntapolitiikan professoritehtävissä. Suuren osan urastaan Marja tutki kestävään kehitykseen ja ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja, ja hän jatkaa edelleen mm. Suomen Ilmastopaneelin jäsenenä.

Alla on tiivistelmä Marjan jäähyväisluennosta ”Maa, ilma ja minä”, joka järjestettiin 6.6.2014.

 

Jäähyväisluennon idea syntyi, kun muistin kirjoittaneeni juuri ennen professorinurani alkua pienen artikkelin otsikolla ’Maapallo pyrkii työpöydälle’. Muistin itse kirjoituksesta hyvin vähän mutta kuitenkin sen verran, että se oli tyypiltään kirja-arvostelu ja käsitteli vuonna 1991 ilmestynyttä Worldwatch-instituutin Maailmantila-raporttia. Etsiessäni artikkelia tartuin ensin mappeihin, jotka sisälsivät tuon ajan käsikirjoituksiani. Pölykerroksen alta löytyi hyvässä järjestyksessä käsikirjoituksia palkkatyöstä, koulutustarpeesta ja sosiaalisesta liikkuvuudesta sekä kaupungistumisesta, kulutuksesta ja elämäntapojen muutoksista. Siis vanhoja 1970- ja 1980-luvun teemojani. Ainoa merkki uudesta suuntautumisesta oli maailman ranskankielisten sosiologien järjestön AISLF:n kongressissa Lyonissa pitämäni paperi, jonka otsikko vapaasti käännettynä kuuluu Kasvihuoneilmiö, elämäntavat ja ympäristö- uusi haaste intellektuelleille ja professionaalisille eliiteille. Olin ilmeisesti päättänyt mennä kertomaan ensin ranskankieliselle tutkijayhteisölle uudesta kiinnostukseni kohteesta.

Löysin lopulta menneellä viikolla arkistoistani myös Sosiologia 3/91 – lehden, jossa alussa mainitsemani artikkeli oli julkaistu. Täytyy sanoa, että hieman kädet tärisivät, kun aukaisin lehden ja päätin katsoa, mitä merkillisyyksiä mahdollisesti löytyy ensimmäisestä julkaistusta jutustani yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen suunnalla. Nyt kun olen tarponut tätä sarkaa runsaat kaksikymmentä vuotta tutkijana ja opettajana, allekirjoitan yhä jutun pääsanoman. ”Keskeiseksi pulmaksi nähdään, kuinka edistää maapallon yhä kasvavan väestön hyvinvointia tilanteessa, jossa taloudellisen kasvun ja edistyksen välille voi entistä harvemmin merkitä epäröimättä yhtäläisyysmerkkiä.”

Maapallo oli siis pyrkinyt ja päässyt työpöydälleni ja itse asiassa siirsi minut hurjalla vauhdilla uusiin tutkimusympyröihin. Ei niin, että aikaisemmat olisivat menettäneet merkityksensä, mutta kuitenkin niin että uutta luettavaa ja ymmärrettävää tuli roppakaupalla ja se väkisinkin muutti prioriteetteja.

Lukemistoksi tulivat muun muassa Ulrich Beckin varhaiset teokset Risikogesellshaft 1986 ja Gegengifte: Die organisierte Unverantwortlichkeit, 1988. Samoihin aikoihin, kun nämä kirjat ilmestyivät, pääsin tutustumaan hajoavaan Neuvostoliittoon aika erikoisella kulttuuriväen matkalla, jossa seilattiin pitkin Volgaa Kazanista Rostoviin. Matka kesti parin viikon verran. Mitä etelämmäksi mentiin, sen enemmän joessa kellui kuolleita kaloja. Vierailimme yliopistoissakin joen varrella. Ympäristökysymykset eivät olleet agendalla, mutta joka kerta paikalliset ottivat ne esille. Neuvostoliiton hajoamisesta puolestaan, oli vaikeampi löytää yhtä näkyviä merkkejä vielä silloin.

Elämäntavan tutkijana minulla oli pitkään ollut kiinnostus ottaa viestejä vastaan suoraan tapaamiltani ihmisiltä. Niinpä muistot ympäristöhuolesta jäivät todella painavina mieleen tuolta matkalta. Meillä nykyisin ei ole tapana lukea Venäjää korostuneen ympäristöhuolen maaksi. Hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin Volgalla törmäsin kuitenkin noin kymmenen vuotta myöhemmin Afrikassa, kun tutkimme turvallisen veden saannin haasteita maaseudulla ja kaupungissa. Näillä paikoilla ympäristöhuoli kumpuaa elintärkeistä puutteista ja arjen riskeistä eikä niinkään ideologiasta, kuten me täällä pohjoisessa olemme tottuneet ajattelemaan.

Otsikko Maa, ilma ja minä on etukäteen herättänyt jonkin verran kommentteja ja kiinnostusta. Sain aikaiseksi maapalloon viittaavan semanttisen leikin tällä sanajärjestyksellä. Jatkan nyt kuitenkin luentoa osin käännetystä järjestyksessä. Avaan otsikkoa järjestyksessä Ilma, maa ja minä.

Yhteiskunnan ja ympäristön tutkijana aloitin nimittäin työni ilmasta. Olin lukenut lehdistä Rion konferenssin valmistelun aikoihin, että maapalloa uhkaa ilmastonmuutos, jos ja kun teollisuus leviää ekstensiivisesti ympäri maailmaa, väestö kasvaa ja kulutuksen kasvulle ei näytä olevan rajoja. Teollisten yhteiskuntien kehitys on nojannut pidäkkeettömiin materiaalivirtoihin, joista osa saastuttaa ympäristöä ennennäkemättömillä tavoilla. Onko mahdollista, että ihminen hyvästä kulttuuritahdostaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi – onnistuu muuttamaan radikaalisti ilmakehän kemiallista koostumusta ja sen toimintaa. Voiko tämä tapahtua vaivihkaa, ilman että edes huomaamme?

Jos näin on käymässä, onko meidän kaltaisilla yhteiskunnilla mitään edellytyksiä ryhtyä sellaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, siis ilmastopolitiikkaan, joka voisi vaimentaa tämän kehityksen tai edes siirtää sitä tuonnemmaksi. Jonkinlainen taka-ajatus koko kysymyksessäni oli kuitenkin ilmastoskeptisyyden sijasta yhteiskuntaskeptisyys, jonka kumpusi kriittisestä yhteiskuntatieteestä. Toisaalta ensimmäisiä asioita joita opin luonnontieteilijöiltä oli se, että luonto sopeutuu siinä vaikuttavien dynamiikkojen muutoksiin. Pitäisikö meidän ihmistenkin siis vain odottaa ja sopeutua?

Kysymykset alkoivat askarruttaa minua niin paljon, että menin kirjoittamaan tutkimussuunnitelman koskien ilmastonmuutoksen havaitsemista ja lähetin sen Suomen Akatemiaan. Suureksi hämmästykseksi esittämäni tutkimus rahoitettiin ja sijoitettiin osaksi vuonna 1991 käynnistynyttä Suomalaisen ilmakehien muutoksen tutkimuksen ohjelmaa. Ohjelma oli eurooppalaisittain katsoen suurehko monitieteellinen ohjelma, jota isännöivät pääasiassa luonnontieteilijät. Markku Wilenius, sittemmin tulevaisuuden tutkimuksen professori, tuli vetämääni hankkeeseen päätoimiseksi tutkijaksi. Molemmat saimme oppia SILMU-ohjelmassa paljon uutta. Muistelen että SILMU-ohjelman loppuraportin teossa oli mukana 200 tutkijaa, joiden tuotoksista yritettiin saada aikaan mahdollisimman koherentti esitys yksien kansien väliin.

Opin paljon kasvihuoneilmiön dynamiikasta, hiilitaseista ja yritin ymmärtää parhaani mukaan säteilypakotteen problematiikkaa erityisesti tekniikan alan tutkijoiden avustuksella, mutta eihän minusta ilmatieteilijää tietenkään tullut. Yhteiskuntatieteilijänä jouduin itsekin ihmettelemään, mitä seuraavaksi kun olen päätynyt näin oudolle polulle. Muistan elävästi kun yksi SILMU koordinaattoreista sanoi minulle: ”Ymmärrän kyllä että tavallisten kansalaisten käsityksiä kannattaa kysyä, mutta miksi ihmeessä pitäisi tutkia ympäristövaikuttajien, kuten virkamiesten kantoja. Mehän tiedämme muutoinkin mitä he ajattelevat!”

Kysymys kertoo osaltaan radikaalin tieteiden välisyyden haasteista. Fyysikon on hankala ymmärtää sosiaalitieteilijän ajatusta tiedon luonteesta ja sosiaalista sidosta koskevan tiedon järjestämisen systematiikkaa. Opastus fyysikolta, mutta myös alan monitieteellisen kansainvälisen järjestön IHDP:n suunnalta yhteiskuntatieteilijälle oli, että kulje antropologin tietä, mene vieraisiin paikkoihin ja tutustu etäisiin ihmisiin. Palaa sitten kertomaan, opitko siellä jotain.

Taisin vähän huomaamattani ottaa tämän läksyn tosissani 1990-luvn puolen välin jälkeen, kun SILMU-ohjelma päättyi. Ensinnäkin laskeuduin yläilmoista maankamaralle ja ryhdyin organisoimaan tutkimustani kestävän kehityksen sateenvarjon alla. Maapallo pyörähti työpöydälläni ja päädyin aluksi Afrikkaan, jossa maa on usein kuumaa ja kuivaa. Monet ihmiset kamppailevat äärimmäisessä köyhyydessä, ja myös niin arkipäiväisestä asiasta kuin puhtaasta vedestä. Mutta häiriintyneen ilman jälkeen maa opettaa. On kuunneltava maata.

Globaalia tilannetta katsoen yhä useammat ihmiset globaalissa etelässä ovat majoittuneet suuriin kaupunkeihin, jopa megakaupunkeihin, joiden ympäristö on erityisen haavoittuva muun muassa tulville ilmastomuutoksen vaikutusten voimistuessa. Afrikassa opin myös, että turvatakseen elämänsä ihmiset osaavat olla kekseliäitä, monesti yhteistoimintakykyisiäkin selviytyäkseen vaikeimmista arkisista asioista. Opin myös kunnioittamaan pienen maatilkun viljelijää ruokaturvan takaajana. Nämä ovat usein naisia. Maa antaa turvan heille ja heidän lapsilleen, mutta kuinka paljon ja kuinka pitkään.

Maata uhkaavista ilmastovaikutuksista huolimatta, voimme siis ajatella maata yhä edelleen ilon kautta. Maa antaa meille ruokaa, kunhan joku sitä viljelee. Globaalitaloudessa maataloutta on tosiasiassa viety suureen mittaluokkaan ja monesti aika ilottomaan suuntaan. Tälle kehitykselle on kuitenkin syntynyt vastavoimia, jotka lähtevät ruoan laadusta. Toistaiseksi maailmassa ilmeisesti tuotetaan ruokaa yli tarpeen, ja nälkä on enemmän jakelun kuin tuotannon ongelma. Nykyaikainen ruokalogistiikka hämmentää. Onko järkevää ja kestävän kehityksen mukaista että ruokaa kuljetetaan ympäri maailman hintaedun nojalla, kauppa tarjoaa samoja tuotteita sesongista riippumatta tai että vauraan pohjoisen ihmiset syövät eteläisten merten kalat.

Maa antaa maiseman, kunhan sitä ei turmele. Luonto on muutakin kuin luonnonsuojelualue. Luontoa pidetään kansakunnan yhteisenä omaisuutena, mutta maisemamme on jakautunut ja koko ajan muutoksessa. Yleisesti erotellaan luonnon maisema ja kulttuurimaisema, joihin molempiin liittyy omat ilonsa ja ympäristöhuolensa. Kestävän kehityksen kulttuurisen ulottuvuuden tutkimuksissa on osoitettu, että maisema-arvomme ovat usein konservatiivisia ja ylläpitävät kehityksen myyttejä. Kuitenkin on enää harvoja ympäristöjä, jossa ihmisen kädenjälki ei näkyisi lainkaan ja ympäristöt ovat usein myös nopeassa muutoksessa, jolta vain luonnon suojelualueet säilyvät. Olemme kuitenkin riippuvaisia siitä mitä luontoympäristö meille tarjoaa, sen näkyvän maiseman lisäksi.

Maa antaa meille vakiintunutta elintilaa, johon rakennetaan koteja, toimistoja ja huvipuistoja. Tuloksena on nykyisin pääosin kaupunkirakentamista. Kestävästi rakennettu kaupunki ei ole enää kivierämaa viherlähiöineen, vaan kaupungille haetaan kestävyyttä limittäisistä luonto- ja kulttuurimaisemista, funktionaalisesta mosaiikista, jossa ruoka voi kasvaa seinillä ja katoilla ja ihmiset liikkua ekotehokkaasti uusilla raiteilla tai raiteitta kekseliäillä kimppakyydeillä. Kaupunkitila ei ole valmis ja siihen voi liittää mitä villeimpiä utopioita, mutta kaupunki on myös ihmisen koti, kuten Taina Rajanti totesi oivaltavasti vuosituhannen vaihteen tienoilla väitöskirjassaan. Tämä asettaa myös rajoja, tietyn näyttämön ja muutoksen jarrun.

Osana kestävän kehityksen tutkimuksia minulla oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin mahdollisuus jatkaa matkaani vieraisiin paikkoihin. Saatoin perehtyä muun muassa eurooppalaiseen suurkaupunkiliikenteeseen, kaupunkien maankäyttöön ja julkisen liikenteen saatavuuteen. Nykyisenä Suomen ilmastopaneelin jäsenenä olen ymmärtänyt, että juuri liikenteen alueella hiilipäästöjen vähentäminen on teknisesti kaikista lupaavin alue. Mutta ovatko nämä vähenemät silti toteutettavissa, jos liikkumisen tarve koko ajan vain kasvaa? Tekniikan alan tutkijat yrittävät visioida päästövähennyksiä opasteenaan ajatus, että ihmisten liikkumista ei saa rajoittaa, onhan vapaa liikkuvuus EUn itseymmärryksen kulmakiviä. Voiko siis kaupunkirakenne muuttua tavallaan ”kylätyyppiseksi” niin, että palvelut ja työt saadaan pääsääntöisesti samasta kylästä? Kaupunkirakenteen kylämäiset piirteet ovat askarruttaneet minua yhä uudestaan, oltiin sitten millä mantereella tahansa.

Myös elinkeinoja pitäisi uudistaa ja tehdä ekotehokkaammiksi meillä ja muualla, mutta millaisilla sosiaalisilla muutoskustannuksilla tätä tehdään tai on tulevaisuudessa tehtävä.   Euroopalla on kunnianhimoisia tavoitteita ilmastopolitiikassa. Eurooppa on virittänyt sisäänsä maailman laajimman päästökauppa-alueen. Ilmastonmuutoksen hillinnän on siis ajateltu tapahtuvan markkinavetoisesti; tähänastiset kokemukset ovat kyllä tältä osin melko lohduttomat. Hiiliverot ovat tässä nykyaikaisessa markkinaviritteisessä marssijärjestyksessä aivan ”mummojen puhetta”, mutta mahtaako tässä puheessa kuitenkin olla totuuden siemen. Nimittäin jos hiilitonnin hintaa ei saada ylös, ja suuri osa kansalaisista ei edes ymmärrä koko päästökauppajärjestelmän dynamiikkaa, on kyseenalaista voiko järjestelmä ainakaan lyhyellä tai edes keskipitkällä aikavälillä toimia kovin tehokkaasti.

Lopulta jää jäljelle vain minä joka pohtii näitä. Mutta kuinka suuri on minä pohtimaan näitä? Myös ”minää” pidetään nykyisin lähinnä projektina, siis muuttuvana. Nykyisin minään kohdentuu kovin paljon paineita eikä vain maan ja ilman taholta. Elämää ja elämäntapoja normalisoidaan voimakkaasti samalla kun kuitenkin retorisesti halutaan moniarvoisuutta, monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta. Tästä paradoksista näyttää tulevan aivan erityinen historiallinen ottelu Euroopassa. Jos ilmastonmuutoksen valossa katsoo asiaa, tilanne todella näyttäytyy sellaiselta kuin Michel Serres’n Luontosopimuksessa kuvaama Goyan taulu kertoo. Kaksi miekkailijaa lentohiekalla taistelevat intohimoisesti. Alustanaan heillä on upottava lentohiekka, johon he vajoavat pikkuhiljaa.

Maan ja ilmaston suojelussa meillä ei ole muuta turvaa kuin nykyaikaiset monitahoiset ja ristiriitaisetkin minät sekä näiden muodostamat verkostot, joukot ja joukkovoima. Viime vuosisata tuotti hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäjäksi ja vartijaksi hyvinvointivaltion. Nyt tuo hyvinvointivaltio on kasvanut kehityksensä rajoille ja on epätodennäköistä, että se tuottaisi valmiita ratkaisuja ilmastopolitiikan haasteisiin. Toisaalta sillä voi olla keinoja enemmän kuin yhteiskuntaskeptikkon odotin pari kymmentä vuotta sitten. Suomessa tästä on esimerkkinä ilmastolakiesitys, joka on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että ei ole julkista tahoa jolle ilmastonhuolto voitaisiin delegoida, eikä professionaalista ryhmää joka yksin ottaisi vastuun. Niinpä on minän ja hyvän kulttuuritahdon asia löytää sellaisia ratkaisuja, jotka ovat kohtuullisia ja tasapuolisia sosiaalisilta vaikutuksiltaan. Tämä on se mahdollisuus, mikä meillä yhä on vastata maan, ilman ja vedenkin haasteisiin.

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tekijänä jään kuitenkin miettimään toimijan dilemmaa. Minkälaiset minät ovat tulevaisuuden haasteiden edessä, kun maa ja ilma ja vielä vedetkin otetaan lukuun. Ongelmat ovat niin mittavia, että minä alkaa helposti vaikuttaa aivan hyttysen kokoiselta kaikesta nykyaikaisesta egon rakennuksesta huolimatta. Entäpä sitten yhteiskuntapolitiikka, ja sen tulevaisuussuuntautunut ala ilmastopolitiikka, minkä roolin se jättää yhteiskuntatieteilijälle? Helposti otettava rooli on ehkä kirpun kokoinen, voi kritisoida purevasti toisten toimia. Mutta entäpä jos haluaa koordinaattoriksi ilmastopoliittisiin interventioihin? Siinä tapauksessa täytyy lukea Ulrich Beckin teoksia vielä uudestaan ja kenties luoda kokonaan uutta yhteiskuntatieteellistä teoriaa riskien ominaisuuksista ja hallinnasta. Empiriaa meillä jo aika paljon on, mutta omaa teoriaa vähemmän.

Resilience2014 

(Montpellier, Etelä-Ranska)

Markku Oksanen

Ennakot
Taisin törmätä resilienssin käsitteeseen ensimmäisen kerran Yrjön Hailan kirjoituksessa ”Ekologisen tasapainon tarina” (1987, Tiede & Edistys). Haila suomentaa resiliencen palautuvuudeksi. Käsite on hänelle tärkeä, sillä hän kirjoittaa varsin ohjelmallisesti: ”’Ekologiselle tasapainolle’ on heitetty hyvästit niin teoreettisena kuin käytännöllisenä ihanteena. Edessä on seuraava tehtävä: tutkia ekologisten systeemien palautuvuuden yleisiä ehtoja.” Hailan kirjoituksesta huolimatta resilienssin käsite on lopulta jäänyt taka-alalle niin omassa työssäni kuin suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa. Selvin merkki jälkimmäisestä on, että Montpellierissä toukokuun alussa 2014 järjestettävässä konferenssissa on minimaalinen suomalaisedustus: MTT:n agroekologian ryhmä on saanut oman sessioehdotuksen läpi.Resilience_1-p

Lähden konferenssiin työhypoteesillä, että resilienssin käsite ilmentää vihreää konservativismia, pyrkimystä vakauteen ja orgaaniseen muutokseen. Esimerkiksi MTT:n sivuilla resilienssi on käännetty muutoskestävyydeksi. Resilience Alliancen nettisivuilla todetaan seuraavasti:
“Ekosysteeminen resilienssi on ekosysteemin kyky sietää/vastaanottaa häiriöitä ilman, että se romahtaa kvalitatiivisesti erilaiseen tilaan, jota hallitsee erilainen prosessijoukko. Resilientti ekosysteemi kestää törmäykset ja rakentuu uudelleen tarpeen vaatiessa. Resilienssi sosiaalisissa järjestelmissä tarkoittaa ihmisten lisääntynyttä kykyä ennakoida ja suunnitella tulevaisuuden varalle.”
Tässä määritelmässä resilienssi ekosysteemien kohdalla näyttäisi olevan konservatiivinen piirre, mutta sosiaalisten järjestelmien kohdalla pitää katse suunnata tulevaan ja tarpeen vaatiessa muuttaa järjestelmää. Muutosulottuvuus on myös kokouksen teema otsikon perusteella: ”Resilience and development: mobilizing for transformation”.

Perillä
Konferenssin avasi sunnuntai-iltana ilmoittautuminen ja cocktail-tilaisuus. Kummastakin jäi hyvä mieli: jonoja ei ollut ja ruokaa ja juomia riitti. Corum-keskuksessa Montpellierin ydinkeskustassa mainostettiin tapahtumaa suurella plakaatilla (ks. kuva 1). Ennalta en tuntenut muita osallistujia. Ei muuta kuin uusia tuttavuuksia solmimaan…

Ensimmäinen päivä
Avajaissessiossa tieteellisen komitean pj Francois Bousquet kertoo, että konferenssiin tarjottiin 1200 abstraktia, joista 700 hyväksyttiin. Osallistujia on 900, joista kolmannes opiskelijoita. Tiiviseen ohjelmaan on varattu myös vapaa-aikaa ryhmille ja verkostumiselle. Maanantaina suuri osa ajasta käytetään ekskursioihin. Lisäksi kokoukseen kuuluvat olennaisesti tieteen ja taiteen vuoropuhelu (ks. kuva 2, resilienssi sirkustaiteilijan silmin).Resilience_2-p

Sessio jatkuu paneelikeskusteluna. Alku ei lupaa kauheasti: viisi varttunutta miestä puvuissa – ennakkoasenteet sikseen, jos itsekin olisin siellä, sulahtaisin joukkoon mukavasti. Mutta käytävällä naisten vähyys plenary-puhujissa on noteerattu, samoin kuin twitterissä. Filosofiassa kansainvälisten kokousten puhujien sukupuolesta pidetään nykyään kirjaa ja asiasta keskustellaan blogeissa – ja varmasti tilanne on sama muillakin tieteenaloilla.

Pari puheenvuoroa jäi erityisesti mieleen. Brian Walker, Resilience Alliance Boardin pj, selosti resilienssin käsitettä korostaen sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien välisiä yhteyksiä. ”Nobody likes fundamental change”, Walker totesi ja ilmaisi ensimmäisen kerran konservatiivista mentaliteettia. ”Where do we build resilience? And where do we need transformation and change?” Tähän kysymyspariin Walker päätti esityksensä. Myöhemmin hän totesi, että resilienssi ja muutos täydentävät toisiaan. Resilienssi ei ole pyrkimystä säilyttää asiat ennallaan. Walker neuvoo, ettei pidä omaksua käsitystä täydellisestä tulevaisuudesta, se ei onnistu. Politiikanteoriassa on keskusteltu laajasti utopiasta ja epäideaalisesta teoriasta ja siitä, kummalle normatiiviset kannanotot pitää perustaa; Walker näyttää olevan jälkimmäisen kannalla. Hän myös nosti esille vertailevan tapaustutkimuksen tärkeyden: se on hänen mielestään resilienssitutkimuksen ytimessä.
Seuraavassa puheenvuorossa käsiteltiin, miten vuoden 2011 nälänhätä Afrikansarvessa muutti EU:n ajattelua ja toi resilienssin siihen mukaan. Euroopan komission humanitaarisen avun osaston Cees Wittenbroodin mukaan resilienssin käsite on heidän näkökulmastaan uusi kolmessa mielessä. Ensiksi humanitaarinen apu ei riitä, vaan tarvitaan pidempiaikaista tarkastelua; toiseksi huomio kiinnittyy kaikkein haavoittuvaisimpiin ihmisiin; kolmanneksi toimintakäytäntöjä on muutettava. Sektorit ja alueet ylittävä, pitkäjänteinen näkökulma on tarpeen.

Loppupäivä kului ekskursioilla. Itse lähdin bussikyydillä Rhone-joen suistoalueelle suojelukeskukseen nimeltä Centre du Scamandre. Matkalle oli pakattu mainiot piknik-laatikot, Normal lihansyöjille ja Veggie kasvissyöjille. Camarguen kosteikkoalue on kuuluisa linnuistaan ja hevosistaan, eikä matka tuottanut pettymystä: flamingoja, ibiksiä ja haikaroita näkyi. Perillä kuuntelin esitelmiä siitä, miten resilienssiajattelua on käytännössä toteutettu Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Mieleen jäi hauska yksityiskohta lintusuojelun haasteista, kun suojeltavia lintuja ei juuri niiden suoja-alueella tapaa vaan alueen ulkopuolella, jossa niitä on lupa metsästää. Suomessakin on käyty keskustelua metsästyksestä Teijon tulevassa kansallispuistossa: mitä alueellisella metsästyskiellolla lopulta tavoitellaan ja saavutetaan?

Toinen päivä
Päivän avaavat Neil Adgerin ja Luca Alinovin plenarit, jotka pohtivat edistystä resilienssitieteissä. Adger aloitti vuonna 1997 pitämästään esitelmästä joka korosti, että vaikka ympäristömuutokset ovat usein haitallisia, ne samalla avaavat mahdollisuuksia. Adger lähinnä kertoi omista tutkimuksistaan, joten edistys relisienssitieteessä ilmeisesti on henkilökohtainen kehitystarina. Adgerin mukaan resilienssitiede tarvitsee kaikkia tieteitä ja hän luetteli muutamia esimerkkejä muttei tietystikään omaani, filosofiaa. Varsinaiseen kysymykseen ei hän oikein ottanut kantaa; ehkäpä se oli turhan (tieteen)filosofinen.

Kehitystaloustieteilijä Alinovi on kiinnostunut kotitalouksista ja niiden resilienssistä. Kotitalous on päätöksenteon yksikkö erityisesti ruokaan liittyvissä kysymyksissä, ja Alinovin mukaan yksilöä tärkeämpi käsite taloustieteellisessä analyysissä. Puheessa ei ollut juuri asiaa tieteellisestä edistymisestä, pikemminkin esitys koski tutkimusaukkoja ja resilienssin käsitteen käytön vähyyttä taloustieteessä.
Sessioista valitsin keskustelun opiskelijoiden näkemyksistä kestävyystutkimuksesta. Aluksi on ruotsalaisopiskelijoiden performanssi speksi-perinteen mukaisesti, mukana ongelman aiheuttava tähtiopettaja Buzz Folkström. Yleisö otetaan mukaan pohtimaan tieteellisen moniottelijan identiteettiä ja hänen tekemänsä tutkimuksen merkitystä. Session paneelissa on senioritutkijoita eri maista. Opiskelijat ovat kiinnostuneita siitä, mitä oppiaineiden katoaminen merkitsee nuorille tutkijoille ja uran rakentamiselle. Siinä on ahdistusta kerrakseen, kun ei tiedä mikä on vaikka tietää millaisia ongelmia tutkii. Samoja ongelmia muistan itsekin pohtineeni muiden väitöskirjatekijöiden kanssa mm. YHYSin kautta 1990-luvulla. Uran rakentamisen kannalta panelistit näyttivät pitävän tärkeänä sitä, että vastaväitelleellä on ominaisuuksia, jotka mahdollistavat uran. Jos tämä ohje jää epäselväksi, jäi se myös opiskelijoille sillä tilaisuus päättyi pantomiimiesitykseen, jossa opiskelijaparka on edelleen kovin eksyksissä kaikista hyvistä neuvoista huolimatta. (Tilaisuus videoitiin, joten toivottavasti se löytyy jonakin päivänä konferenssin tai Tukholman resilienssikeskuksen nettisivuilta.)
Päivän toisessa sessiossa käsiteltiin monitieisyyttä ja sen luonnetta. Sattumalta löysin myös ruotsalaisen filosofikollegan Henrik Thorénin, joka analysoi resilienssin käsitettä ja antoi sille tarkan määritelmän (jonka lopullinen muoto löytynee hänen väitöskirjastaan).

Kolmas päivä
Plenariin tulikin hieman kiire – kuten monella muullakin – mutta ehdin sentään heti alusta kuulemaan Johan Rockströmiä ja hänen päivitettyä esitystään planetaarisista rajoista. Aikamoinen dataslideshow, jota lienee turha toistaa, kun kohta sekin lienee päivitetty. Miksi pitää olla kiire ja niin paljon dataa..? Ehkä plenarit ovat pikemminkin mainosta omalle työlle kuin varsinaista tutkimuksen raportointia. Oli miten oli, holoseeni, ei antroposeeni, on Rockströmin mielestä ideaalinen aikakausi ihmiselle, ja hän pohtii sitä vasten resilienssin ideaa. Rajat on saavutettu, ja planeetta ei enää anna samalla tavalla periksi ja jousta ihmiselle. Yhtenä visiona Rockström heittää ilmaan metaforan Planetary soufflé – planeetan rajojen ylittäminen avaruuteen.

Toinen kutsupuhuja Melissa Leach on kiinnostunut politisoimaan planetaaristen rajojen diskurssia ja analysoimaan sitä voimakkaana narratiivina. Tällöin kysytään kenen rajat ja kenen turvallisuus ja kenen päämäärät, minkä resilienssi kenelle ja millaisia polkuja nousee esille. Leach käsittelee Rockströmin analyysia samalla tavalla kuin sitä käsiteltiin tiistain toisessa sessiossa: konkretisoiden mitä planetaariset rajat tarkoittavat ihmisille ja heidän elämäntavoilleen. Leach pohtii myös myös mitä tarkoittaa antroposeenin yhteydessä puhuttu planetaarinen hallinta (domination). Ollaanko siirtymässä eko-autoritarismiin planetaaristen rajojen valvomisen nimissä? Leachin mielestä tämä riski on todellinen. Siksi planetaaristen rajojen ideaa on käytettävä toisella tavalla, joka on polysentristä ja monialaista.
Jälkikeskustelu tuo hienosti näkyville puhujien erot, Rockströmin globaalin hallinnan tärkeyden ja Leachin bottom up -lähestymistavan. Rockström arvostelee diskursiivista lähestymistapaa elitismistä ja pään pistämisestä pensaaseen, jolloin huono-osaiset jätetään oman onnensa nojaan. Leach ei hyväksy arvostelua, ja mielestäni jo oman esityksensä aikana lievensi partikularismiaan. Leach sanoo olevansa kiinnostunut löytämään aukkoja planetaarissa lähestymistavassa. Rockström taasen puolustaa lähestymistapaansa tärkeänä yleistävänä lähestymistapana, jolle on valtava kysyntä, ja joka samalla laventaa ongelmien joukkoja – moni on kiinnostunut vain ilmastonmuutoksesta, mutta planetaarisista rajoista puhuminen kokoaa ongelmat yhteen. Yleisöstä kysytään, missä puhujat näkevät toivoa. Leach näkee niitä pienissä, paikallisissa muutoksissa. Rockström on puolestaan yllättänyt, miten hyvin planetaariset rajat on otettu keskusteluun eivätkä politiikot ja bisneseliitti katso ideaa ylen.

Mielenkiintoisesti nimetyn ”Resilience is not an ideology” -session puhujista mieleen jäi Bronwyn Haywardin varsin tunteikas esitys hänen kotikaupunkinsa, Uuden-Seelannin Christchurchin toipumisesta muutaman vuoden takaisesta maanjäristyksestä. Esitys perustui artikkeliin Ecology and Society -lehdessä. Haywardin mukaan kansalaiset toimivat oma-aloitteisesti, mutta hallitus yritti estää kansalaistoiminnan ja rakensi mm. aidan tuhoutuneen kaupungin keskustan ympärille, johon myöhemmin lisättiin ikkunat jotta kansalaiset näkisivät mitä heidän kaupungissaan tehdään. Jälleenrakennusta ei ole tehty aidossa yhteistyön hengessä vaan Haywardin mukaan ”ostromilaisesti” sitouttaen asianosaiset mutta tukahduttaen spontaanisti syntynyt kansalaistoiminta. Hallitukselle maanjäristys tarjosi tilaisuuden kokeilla markkinalähtöisiä malleja, joita paikalliset eivät halua vaan ovat ylpeitä demokraattisesta perinteestään ja kansalaistoiminnasta: onnettomuudesta toipumisesta on tullut ideologinen kiista. Haywardin esitys oli yksi monista, joissa käsiteltiin luonnononnettomuuksia ja niiden jälkihoitoa.

Ennen lounasta kävin katsomassa valokuvanäyttelyn, joka järjestettiin konferenssin yhteydessä, ja lounaan jälkeen jatkoin samalla teemalla: miten ympäristö/ilmastotietoisuutta voidaan edistää kuvittelun (imagining) avulla. Manjana Milkoreitin esitys oli parhaimmasta päästä ja erinomaisen virkistävä. Hänen mielestään taiteiden avulla ihmiset (mukaan lukien ”päättäjät”) pystyvät kuvittelemaan, miltä lämmennyt maailma näyttää ja tuntuu. Taide tarinoineen synnyttää ”puhdasta faktatietoa” paremmin tuntemuksia ja herättää huolta. Milkoreitin tekemien haastattelututkimusten mukaan päättäjät eivät edes halua kuvitella lämminnyttä maailmaa tai sitten ovat yltiömäisiä tekno-optimisteja.

Neljäs päivä
Aamu alkaa kutsusessiolla otsikolla ”Marine systems, community and global resilience”. Puhujina ovat ekologi Terry Hughes Australiasta ja antropologi Fikret Berkes Kanadasta. Etenkin Berkesiä odotan kiinnostuksella, sillä väitöskirjani yksi tärkeistä lähteistä oli hänen toimittamansa kokoelma yhteisvarannoista. Hughes lähti liikkeelle meriekosysteemeissä tapahtuneista muutoksista. Hän keskittyi Australian Suuren Koralliriutan suojelemisen ongelmiin ja kritisoi maatansa siitä, että se pystyy lähinnä suojelemaan kaloja, ei koko järjestelmää. Hän korosti että ennaltaehkäisy on parempi kuin parantaminen – resilienssille lienee siten rajoitettu tila.
Berkes tarkastelee meriekosysteemejä paikallisyhteisöjen näkökulmasta: miten paikallisyhteisöt ovat eri puolilla maailmaa pyrkineet suojelemaan ja ennallistamaan tuhoutuneita luontokohteita ja mikä on paikallisen ja perinteisen tiedon merkitys tässä toiminnassa. Avainkäsite on sopeutuva oppiminen paikassa (”adaptive learning at site level”). Esimerkiksi Uuden-Seelannin maorit ovat perustaneet hallinnoimilleen rannikkokaistaleille suoja-alueita, ja niiden määrä on kasvamassa. Samanlaisia esimerkkejä on Kanadassa. Näiden suojelualueiden hallinta on moninaista, jaetusta hallinnasta yksityiseen ja alkuperäiskansojen hallintaan. (Tulee mieleeni miten tämä asettuu yhteen Suomen erämaalain kanssa: valtio hallitsee lailla, mutta resursseja voi käyttää.) Jännin Berkesin esimerkeistä on Brittiläisen Kolumbian intiaanien clam gardenit, joissa tuotetaan simpukoita ravinnoksi. Tarhat olivat jääneet rappeutumaan, mutta heimojen vanhimmat kykenivät paikantamaan sellaisia ja kertomaan niiden hoidosta – esimerkki perinteisestä ekologisesta tiedosta. Aiemmalla plenarilla puhuttiin siitä, onko mitään toivoa. Berkes tuo hienosti esille sen, että menneisyydestä ja jopa nykyhetkestä löytyy esimerkkejä, jotka luovat toivoa tulevaisuuteen.

Seuraavassa sessiossa käsitellään kulttuurisia ekosysteemipalveluja ja tämän jälkeen pohdintoja antroposeenin globaaleista hallintakuvista ja metaforista. Konferenssiväsymys alkaa jo hieman painaa yhdellä jos toisellakin, vai mitä indikoi se, että vihdoin konferenssikeskuksen wifi toimii katkeilematta? Lounaan jälkeen on vuorossa oikeuksia ja valtasuhteita käsittelevä sessio, mutta se ei oikein inspiroinut muistiinpanoihin asti.

Viimeinen istunto onnistui mainiosti. Ensiksi kiitettiin kaikkia kokouksen järjestäjiä, ja kokenut intialainen aktivistitutkija Madhu Sarin arvioi lyhyesti kokouksen antia. Sitten lavan valtaisivat opiskelijat, jotka loivat katsauksen tapahtumasta sosiaalisessa mediassa. (Tulipa mieleen, että tällaisen jutun kirjoittaminen on auttamatta passé.) Opiskelijat olivat myös valmistelleet television keskusteluohjelman muotoisen palautteenantoforumin. Yksi toisensa jälkeen lavalle nousi naisopiskelijoita ja lopuksi miesopiskelija, jonka sukupuoli noteerattiin ylikorostetusti – opiskelijoiden hienovarainen viesti järjestäjille plenary-puhujien miesvaltaisuudesta. Yhteishenkeä nostatettiin kollektiivisella afrikkalaisella musiikkiliikuntaesityksellä. Lopuksi resilienssin isä Buzz Holling kävi läpi miten kaikki sai alkunsa vuoden 1973 artikkelista, ja miten resilienssistä on muodostunut erilaisten vaiheiden jälkeen tieteidenvälisen tutkimuksen siltakäsite. Montpellierin kokous oli järjestyksessään kolmas ja – Hollingin sanoin – ”G’damn impressive”. Vaikka hän päätti puheensa ”I think this was the end”, kokoussarja lienee tarpeeksi elinkelpoinen ja resilientti saadakseen jatkoa.

Kotimatkalla
Lentokentällä juttelin Sami Paavolan kanssa konferenssin annista ja pohdimme resilienssin käsitteen kääntämistä. Käsitteiden elämää on mahdoton ennakoida, mutta vaikuttaa siltä, että käännösehdotukset yksi toisensa jälkeen jättävät jotakin käsitteen monimerkityksisyydestä huomiotta. Molemmat pidimme plenary-sessioiden perusideaa hyvänä: lavalle laitetaan kaksi vastakkaista mielipidettä tai lähestymistapaa, jotka kumpikin jakavat käsityksen resilienssi-käsitteen tärkeydestä.

Montpellierin kokous oli kaikin puolin tieteellisesti onnistunut ja ammattitaitoisesti toteutettu. Seuraavan kokouksen järjestämisestä ei ole tietoa, mutta kokous vakuutti minut siitä, että opetuksessa ja tutkimuksessa on syytä kiinnittää resilienssiin tarkkaa huomiota. Entäpä vahvistiko ja heikensikö konferenssi hypoteesiani resilienssin idean konservatiivisesta luonteesta? Kenties hypoteesini ei ollut kauhean onnistunut ja osuva, sillä kokouksen antina on ennen kaikkea sen täsmentäminen, miten muutos ja pysyvyys kuuluvat elämään tässä kompleksisessa maailmassa.