Teea Kortetmäki

Justice in and to Nature: An Application of the Broad Framework of Environmental and Ecological Justice

Linkki julkaisuun

 

Lectio praecursoria

Arvoisa kustos, kunnioitettu vastaväittäjä, hyvät kuulijat

 

Me emme ole yksin.

Me ihmiset asutamme tätä planeettaa noin yhdeksän miljoonan muun lajin kanssa. Määrä on karkea arvio ja todellinen luku voi olla paljon suurempi, mutta lajien rikkaus on valtavaa. Se on seurausta pitkästä kehityshistoriasta ja elinympäristöjen moninaisuudesta. Trooppiset sademetsät, karut tunturit ja ihmisten luoma maaseutumiljöö tukevat kaikki omanlaistaan monimuotoisuutta ja elämän kukoistamista.

Nyt ihmistoiminnan seurauksena tuo monimuotoisuus, elämän kukoistaminen ja myös tulevien ihmissukupolvien hyvinvointi on uhattuna. Ihmistoiminnan vuoksi lajeja kuolee sukupuuttoon noin tuhatkertaista vauhtia verrattuna luonnon normaaliin sukupuuttotahtiin. Ihminen muuttaa planeettaa vauhdilla suuntaan, jossa yhä harvemmalla elämänmuodolla on tilaa olla olemassa.

 

Mitä filosofia voi sanoa tästä kaikesta? Ihmettelyni johdatti minut tarkastelemaan väitöskirjassani ajankohtaisia ympäristöongelmia filosofian kautta. Filosofia on tärkeä osa tieteen kenttää, jonka avulla pyrimme ymmärtämään ja vähentämään ihmistoiminnan ei-toivottuja seurauksia.

On tärkeää ymmärtää ongelman luonne, jotta voidaan nähdä, millaiset keinot ylipäänsä voivat auttaa sen ratkaisemisessa. Vasaralla on vaikea korjata murtunutta jalkaa. Tämä kysymys ympäristöongelmien luonteesta on lähtökohtaisesti filosofinen.

Jo ensimmäiset ympäristöfilosofit pohtivat ympäristöongelmien olemusta ja syitä. Aluksi ekologisen kriisin ajateltiin johtuvan ensisijaisesti ihmiskeskeisestä maailmankuvasta, jonka juuret olivat vuoroin raamatun teksteissä, toisinaan rationaalis-teknologisessa hegemoniassa. Ongelma nähtiin luonteeltaan maailmankuvallisena, ja ratkaisu oli maailmankuvallinen: milloin uskonnosta, milloin rationaalisuuden korostamisesta luopuminen.

Nämä varhaiset selitykset olivat kovin yksioikoisia. Ympäristöongelmiin on turha yrittää löytää yhtä diagnoosia ja täsmälääkettä. On tarpeen yhdistellä erilaisia näkökulmia, jotta voimme nähdä koko kuvan.

 

Väitöstutkimuksessani olen päätynyt tarkastelemaan ympäristöongelmia oikeudenmukaisuuden kysymyksenä. Valitsemani näkökulma on lähtökohtaisesti yhteiskunnallinen. Vaikka on tärkeää pohtia miten ihmisten toiminta muuttuisi yksilötasolla kestävämmäksi, en usko ympäristöongelmissa olevan perimmiltään kyse yksilöiden tiedonpuutteesta, itsekkyydestä tai maailmankuvista.

Uskon, että kyse on yhteiskunnasta.

Vaikka koemme itsemme yksilöinä, me elämme yhteiskunnassa ja jokainen ihmiselämä on lukemattomien ihmis- ja ympäristösuhteiden kudelman tuotos. Tekomme ovat tekoja ympäristössä ja yhteiskunnassa, eivät eristettyjä ja yksinäisiä akteja. Kun päätän miten liikun, käytän aikaani, tai millaisen lektion kirjoitan, valintojani määrittävät lukuisat minusta riippumattomat tekijät.

Jotkut tavat toimia ovat helpompia, halvempia, mukavampia ja hyväksytympiä kuin toiset. Toisin toimiminen on usein hankalaa, kallista, tai sillä voi olla sosiaalisesti ulkopuoliseksi tekevä vaikutus. Siksi on tärkeää tutkia yhteiskunnan rakenteita eli tekijöitä, jotka määrittävät sen maiseman jossa ihmiset tekevät arkisia valintojaan.

Yhteiskuntafilosofia ja poliittinen teoria tarkastelevat yhteiskuntamme rakenteita ja toimintaa sekä arvioivat tuon toiminnan hyväksyttävyyttä. Omassa tutkimuksessani olen osallistunut tähän arviointiin ympäristönäkökulmasta ja tarkasteluni työkaluksi olen valinnut oikeudenmukaisuuden käsitteen.

Väitöstutkimukseni ydinkysymys on: miten yhteiskuntien toiminta ja päätöksenteko muuttuisivat, jos oikeudenmukaisuuden idea ulotettaisiin koskemaan laajemmin toimintamme ympäristövaikutuksia ja luontoa?

 

Oikeudenmukaisuus liittyy siihen, miten yhteiskunta edistää tai estää jäsentensä oikeuksia, tasa-arvoisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Keskustelu oikeudenmukaisuudesta on filosofian klassikkoaihe ja se on tärkeä tutkimusalue. Kaikkihan kannattavat oikeudenmukaisuutta, mutta sanan tarkemmasta merkityksestä on lukuisia käsityksiä, joiden tutkiminen auttaa meitä hahmottamaan mistä puhumme kun puhumme oikeudenmukaisuudesta. Minkä tasa-arvo? Keiden tasa-arvo?

Alunperin oikeudenmukaisuus nähtiin valtion kansalaisten tasavertaisuutta koskevana kysymyksenä, joka liittyi ennen kaikkea resurssien sekä taloudellisten ja poliittisten oikeuksien jakamiseen. Ympäristönäkökulma on haastanut tämän määrittelyn ja laajentanut oikeudenmukaisuuden alaa.

 

Ympäristöoikeudenmukaisuuden keskustelu alkoi 70-luvulla protesteista ympäristörasismia vastaan. Afroamerikkalaiset altistuivat muuta väestöä useammin myrkyille: etnisyys oli merkittävin selittäjä sille, miten lähellä vaarallisten jätteiden loppusijoituspaikkaa ihminen joutui asumaan. Protestit nostivat oikeudenmukaisuuden ytimeen oikeuden turvalliseen ja puhtaaseen elinympäristöön. Samalla kritiikki päätöksenteon epäreiluudesta osoitti, että pelkkä oikeuksien jakaminen ei riitä. Yhtäläinen äänioikeus ei tee päätöksenteosta tasa-arvoista, jos ihmisiä ei kuulla tehtäessä heidän elinympäristöönsä vaikuttavia päätöksiä. Paikallisia on kuultava. Tai tarkemmin: heitä on kuunneltava. Edes oikeus sanoa mielipiteensä ei takaa yhdenvertaisuutta, jos kukaan ei kuuntele.

Kuulemisen ja kuuntelemisen ongelmat koskevat myös tasa-arvoisuuden mallimaina pidettyjä valtioita kuten Suomea. Talvivaaran kaivoksen tarina on tästä tuore esimerkki.

 

Väitöskirjassani osallistun ympäristöoikeudenmukaisuuden keskusteluun tarkastelemalla globaaleja ilmastokokouksia ja niihin liittyvää eriarvoisuutta. Ilmastokeskustelu on laajentanut ja kehittänyt oikeudenmukaisuuden teorioita merkittävästi. Se on osoittanut, että oikeudenmukaisuus ei ole vain tietyn valtion oma asia. Vauraat teollisuusmaat ovat aiheuttaneet suurimman osan ilmastopäästöistä. Kuitenkin ilmastonmuutoksen seuraukset ulottuvat kaikkialle ja ensimmäisenä niistä kärsivät köyhien maiden kansat, joilla ei ole osuutta ongelman syntyyn. Tässä on kyse globaalista epäoikeudenmukaisuudesta. Valtio voi olla omille kansalaisilleen hyvinkin reilu, mutta epäoikeudenmukainen muita maita kohtaan. Monet vauraat länsimaat ovat ulkoistaneet suuren osan ympäristöhaitoistaan köyhempiin maihin.

 

Yhteiskuntafilosofia tuottaa tietoa siitä, mitä tulisi huomioida arvioitaessa yhteiskuntien oikeudenmukaisuutta. Ympäristöfilosofinen tutkimus on tuonut tähän keskusteluun uusia sisältöjä ja osoittanut globaalin näkökulman tärkeyden.

 

Tähän asti olen puhunut oikeudenmukaisuudesta ihmisten välisenä asiana. Väitöskirjani kurottaa kuitenkin kauemmas, luontoon.

Ihmistoiminnan haitalliset vaikutukset luonnolle ovat lisääntyneet teollistumisen, elintason nousun ja väestönkasvun myötä. Kun ihmistoiminta aiheuttaa järjestelmällisesti sukupuuttoja, tuhoaa ainutlaatuisia ekosysteemejä ja häiritsee vakavasti niitä prosesseja jotka tekevät maapallosta elämän kukoistamiselle suotuisan paikan, on syytä pysähtyä kysymään:

Onko tällainen toiminta oikeudenmukaista luontoa kohtaan?

 

Tätä kysymystä tarkastelee ekologisen oikeudenmukaisuuden tutkimus, jossa tutkitaan ihmisen vaikutusta muuhun luontoon oikeudenmukaisuuden kysymyksenä. Lähtökohta on radikaali: sen mukaan myös luonto voi olla epäoikeudenmukaisuuden uhri. Väitöskirjassani tarkastelen, mitä ajatus ekologisesta oikeudenmukaisuudesta voisi tarkoittaa.

Elämän tasa-arvoisuuden ajatus ei ole filosofiassa uusi. Syväekologi Arne Næss esitti 70-luvulla, että elollisuuden eri muodoilla tulisi olla yhtäläinen mahdollisuus kukoistaa niille ominaisella tavalla. Hänen mukaansa tästä seuraa, että ihmisellä on lupa hyödyntää muuta luontoa vain omien perustarpeidensa tyydyttämiseksi.

Ympäristöfilosofit ovat ehdottaneet, että oikeudenmukaisuuden idean ulottaminen luontoon on mahdollista. Olennainen kysymys on, kenelle oikeutta pitäisi tehdä. Koskeeko oikeudenmukaisuus vain yksilöitä, vai voivatko lajit tai vaikkapa ekosysteemit olla oikeudenmukaisuuteen liittyvien väittämien ja vaatimusten aiheena? Toinen tärkeä kysymys on, miten luonnon tasa-arvoisuus suhteessa ihmiseen tulisi ymmärtää. Mitä oikeuksia luonnolla on ja mitä velvollisuuksia siitä seuraa ihmiskunnalle?

Australialainen filosofi David Schlosberg on tutkinut ympäristöliikkeiden vaatimuksia oikeudenmukaisuudesta. Ne palautuvat usein siihen ideaan, että elävillä olennoilla on kyky kukoistaa niille ominaisella tavalla ja tämän mahdollisuuden riistäminen on epäoikeudenmukaista.

Väite voidaan ulottaa myös ekologisiin kokonaisuuksiin kuten lajeihin ja ekosysteemeihin. Schlosbergin mukaan yhteiskunta ei ole ekologisesti oikeudenmukainen, jos sen toiminnot ja rakenteet järjestelmällisesti heikentävät muun luonnon mahdollisuutta kukoistaa ja olla olemassa. Väitöskirjassani olen soveltanut Schlosbegin ajatusta ekologisesta oikeudenmukaisuudesta lajeihin ja ekosysteemeihin kysyen, millaisia seurauksia tällä ajattelutavalla olisi.

 

Ekologisen oikeudenmukaisuuden idean hyväksymisellä olisi huomattavia seurauksia yhteiskunnille. Oikeudenmukaisuudessa ei ole kyse vain resurssien reilusta jaosta ja luonnonvarojen käytön kohtuudesta: paino on sanalla oikeus. Se merkitsee, että luonnolla nähdään olevan oikeuksia, joiden suojeleminen on yhteiskuntien velvollisuus.

Voidaan esimerkiksi väittää, että erilaisilla lajeilla on oikeus olla olemassa ja jatkaa kehittymistään evoluution kautta ihmisen estämättä. Tämän oikeuden toteutuminen vaatii, että ihminen ei tee lajeista uhanalaisia. Sukupuuttojen ehkäiseminen ei riitä, sillä uhanalaisen lajin mahdollisuudet sopeutua muutoksiin ja jatkaa olemassaoloaan ovat heikentyneet liikaa. Lajeille on taattava riittävästi elintilaa eikä ihmistoiminta saa johtaa niiden populaatioiden romahtamiseen.

Saimaannorppa on maailman uhanalaisimpia nisäkkäitä. 1900-luvun puoliväliin saakka siitä maksettiin tapporahaa, koska norpan ajateltiin haittaavan kalastajien elinkeinoa. Aikanaan saimaannorppia oli tuhansia, nykyään niitä on jäljellä alle 400. Ainutlaatuisen järvihylkeemme metsästäminen sukupuuton partaalle ja tuon toiminnan tukeminen tapporahalla on malliesimerkki ekologisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Ongelma ei palaudu vain siihen, miten yksilöitä on kohdeltu. Jos saimaannorppa kuolee sukupuuttoon, pois ei pyyhkiydy vain joukko eläinyksilöitä vaan kokonainen luku evoluution kirjasta.

Oikeuden-mukaisuus merkitsee myös, että luonnon oikeudet ovat jollain tavalla perustavia. Niitä ei voi vaihtaa rahaan tai verrata muihin hyötyihin. Menetetylle lajille tai tuhoutuneelle, ainutlaatuiselle ekosysteemille ei voi määrittää hintaa. Länsimaisessa ajattelussa kaikki on totuttu kääntämään rahan kielelle, mutta tästä ajattelusta olisi syytä luopua. Uudessa-Seelannissa Maorit voittivat pitkällisen tunnustuskamppailun, kun Whanganui-joelle myönnettiin asema laillisena persoonana. Maoreille joki on heidän esi-isänsä, eikä sitä tule ajatella kaupankäynnin kohteena tai resurssina. Lakimuutos vastaa tähän vaatimukseen.

Ekologisen oikeudenmukaisuuden idea ei kuitenkaan vaadi luonnon pitämistä persoonana. Riittää, että yhteiskunnassa tunnustetaan ja huomioidaan eri elämänmuotojen perustava oikeus kukoistaa. Ecuadorissa perustuslakiin on kirjattu luonnon ja eri elämänmuotojen oikeus olemassaoloon ja elämän jatkumiseen. Ihmisille on määrätty velvollisuus huolehtia näiden oikeuksien toteutumisesta esimerkiksi ekosysteemien puolesta. Ekosysteemit eivät voi äänestää vaaleissa tai kommentoida poliittisia esityksiä, joten edunvalvojia tarvitaan.

 

Hyvät kuulijat,

Ympäristöfilosofian yksi tehtävä on pohtia, miten ihmistoiminnan suhde luontoon muuttuisi kestävämmäksi. Väitöskirjassani esitän, että eräs tapa tähän on oikeudenmukaisuusajattelun laajentaminen. Se merkitsisi yhteiskuntamme rakenteiden huomattavaa uudistamista. Laajasti oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia ei typistettäisi rahalla laskettavaksi muuttujaksi. Luonnolla olisi oikeuksia ja meillä velvollisuuksia luontoa kohtaan. Yhteiskuntamme ei olisi vain kansalaisista koostuva yhteisö: myös luonto olisi osa sitä.

En ole ratkaissut väitöskirjassani kaikkia oikeudenmukaisuuden idean laajentamiseen liittyviä ongelmia. Aihe vaatii lisätutkimusta etenkin sen osalta, millaisia velvollisuuksia ihmisillä on luontoa kohtaan ja miten erilaiset ristiriitatilanteet tulisi ratkaista. Omalla työlläni olen kuitenkin osoittanut, että oikeudenmukaisuuden idea on laajennettavissa ja tarjoaa kiinnostavan, yhteiskunnallisen näkökulman ympäristöongelmien tarkasteluun.

Vaatimukset oikeudenmukaisuudesta luontoa kohtaan ovat lähteneet aikanaan ympäristöliikkeistä. Filosofinen tutkimus auttaa selventämään näitä vaatimuksia sekä suhteuttamaan niitä vallitseviin teorioihin ja käsityksiin siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen. Ympäristöfilosofia auttaa myös kyseenalaistamaan syvään juurtuneita ajattelutapoja ja uudistamaan niitä.

 

Yhteiskunnalliset ongelmat kuten ympäristöongelmat ovat ratkaistavissa olevia ongelmia. Meillä on siis toivoa.

Muutos kohti kestävämpää yhteiskuntaa vaatii tutkimusta ja yhteistyötä tieteenalojen välillä. Siinä filosofialla on tärkeä rooli. Luonnontieteet antavat meille tietoa vallitsevista tosiasioista; filosofian tehtävä on tarjota harkittuja vastauksia siihen, miten meidän tulisi noihin tosiasioihin suhtautua.

Senja Laakso

A practice approach to experimental governance: Experiences from the intersection of everyday life and local experimentation

Linkki julkaisuun

Väitöskirjasta suomeksi

 

Lectio praecursoria

”It is a social contact. I get to see people – it makes food tastier. When I eat at home, alone, I sometimes don’t even have an appetite, and I think ‘is this worth it?”

This was told me by an old lady, who I met when I was having lunch, at school canteen in Jyväskylä, in November 2015. The leftover lunch service had been tested there for the first time two years earlier, as means to minimise food waste in local schools. Since then, the service has been made permanent in schools in Jyväskylä and the food waste, the original problem that the service tried to solve, has basically disappeared. The leftover lunch service quickly spread to more than 30 municipalities around Finland, but it was not as successful everywhere. Here in Helsinki, for instance, the service was tested for a short time in 2014, but the experiment ended soon. What made the service so successful especially in Jyväskylä?

“It was mentally demanding at first. You step in bus and you are not by yourself; you are in public. The day kind of starts earlier. It starts already when you walk to bus stop, when you are by the road. Your own car was a private space”.

This, in turn, is a quote from an interview with a participant in the project, in which households aimed at cutting their environmental impacts for four weeks’ time. She was supposed to use the bus instead of a car for commuting, as public transport is significantly more environmentally friendly option compared to private driving. Together with a number of other similar trials, the participants were supposed to act as examples of what a sustainable lifestyle could resemble, inspire other people, and provide insights for local policy making on barriers of changing consumption. The participants applied in the project and were eager to change their behaviour. Why, then, were these simple changes so difficult?

Experimentation has leaped onto the Finnish political agenda within the past couple of years and the word “experiment” has been strongly trending in the political discourse, as well as in research on sustainability transitions. Social, or real-life, experimentation has been identified as a novel way to promote sustainability. Especially cities and municipalities have adopted experimentation, and the culture of experimentation, as a way to engage citizens, renew governance processes, mainstream local innovations and to bring science closer to policy making. There are examples of networks of municipalities both nationally and internationally, from Carbon Neutral Municipalities and Finnish Sustainable Cities in Finland, to Transition Towns in the UK, and global network of C40 cities, to name some. These networks want to show leadership in finding solutions to urgent environmental problems, such as those of climate change and overuse of natural resources.

Social experimentation means testing new ideas, technologies and services in collaboration with municipal authorities, researchers, companies and local people. Experiments are often bounded in terms of time, space or people, and the attractiveness lies in the openness, reflexivity and opportunity for learning by doing. The central aim of experiments is to contribute to sustainability transitions – in other words, the aim is to scale up the outcomes and to solve societal challenges.

In Finland, many positive examples from experimentation already exist. In Jyväskylä, the Towards Resource Wisdom project was conducted between 2013 and 2015. The project was to a high degree based on experimentation, and it managed to bring sustainability issues to governance processes. Environmental indicators were more tightly linked to the City Strategy, the sustainability roadmap provided concrete steps towards goals to be achieved by 2050, and improvements have been made on many municipal services. The amount of passengers in public transport, for instance, increased by more than 10 % in a year, due to the lessons learned from the experiments.

On the other side of experimentation is that we cannot know the outcomes beforehand: how do people respond to free public transport trials, and does anyone come for a leftover lunch? How are new services and technologies embedded in the lives of residents, how are the outcomes diffused within and between communities of local people, and how are the lessons learned adopted in other contexts? Why do some experiments take off, and why others remain just experiments?

Sustainability experiments are often evaluated on the basis of their environmental performance: how much are the greenhouse gas emissions or the use of natural resources reduced during the experiments. But if we do not pay attention to people whose everyday lives the experiments intervene in, how can we know if these reductions are not only short-term, or if there are no rebound effects, because the environmental gains in one consumption area lead to increased consumption on some other area.

My doctoral dissertation explores these questions and aims to bridge the gap between experimental governance and everyday life. In the three case studies conducted on the Towards Resource Wisdom project in Jyväskylä, I focus on the outcomes of experiments from the perspective of practices and social dynamics maintaining these practices. How new technologies, services and lifestyles are tested and adopted, and how old practices are challenged and abandoned? And, more specifically, what does this mean from the viewpoint of experimentation and experimental governance?

Practice theory steers the attention to practices. Our mundane routines – how we eat, travel to work and keep our homes warm – are not just a result of our attitudes or values, but expressions of social phenomena. Having lunch, for example, is a personal act, but this individual performance is nevertheless connected to wider cultural and social norms, standards, and systems of provision. Despite each of us having – or not having – lunch on our own ways, we all know what it means, and we might have a daily routine with certain time, place and company for eating. Through these daily performances, we maintain the collective practice as an entity.

These mundane practices constitute a fabric of our everyday life. Practice of driving a car, for instance, is formed of elements, such as infrastructure and technologies, meanings related to convenience or independence, and competences of following traffic rules. By shared elements, the everyday practices of commuting, shopping, working and cooking form an interconnected system in which changes in one practice also change surrounding practices. Giving up the practice of driving changes the ways we do grocery shopping, and we might end up working from home more – which increases our household energy use through many practices.

Practices as entities change slowly: they have a path of development, and we all take part in reproducing these practices. They are also maintained by institutions, socio-technical systems and cultural conventions. However, practices do change – private driving has been the main mode of mobility for only some decades, and meat used to belong only in the special dinners. People constantly perform practices in different ways and change the ways they do things. The challenge is to steer collective practices onto a new, more sustainable pathways, and to accelerate this shift, as we cannot afford to wait for decades.

What is important is that everyday practices are always social. Not only in the way that we all know what it means to have lunch or that we all use Facebook to keep in touch with our friends. But also in the way that the practices are always performed in relation to others: norms and expectations in the community are not easily challenged and being different from others is often avoided. Instead of focusing on changing individual skills, motivations and behaviours, experiments and interventions should acknowledge the social dynamics and interplay behind each performance, and the normalities that these performances reproduce and maintain.

To get back to the lady having leftover lunch at the school, her experiences are one key to understanding the emergence and diffusion of new practices. For her, as well as other diners I interviewed in one of my case studies, leftover lunch provided a substitute to the practice they had not been able to perform: that of eating together. For the lonely people, the lunch provided a healthy meal that they couldn’t afford, or have competences to cook by themselves. The school canteen provided a space for meeting other people, and the lunch event was a reason to leave home every day. As the service was important for them, they told about it to their neighbours and this made the leftover lunch what it is today: a social meal for people in the neighbourhood that also helps to address the problem of food waste.

When it comes to experiences from testing bus use or other more sustainable means of transport, the starting point for experimentation was rather different. The scattered infrastructures, rhythms of the day, and expectations related to car ownership and use, have made the car as the most convenient option to fulfil the daily mobility needs in many places. A complex of practices formed around the car is difficult to intervene in, and despite efforts to promote public transport, the car is still often perceived as a necessity. Trials, like giving up cars for free travel cards to buses that I analysed in one of my case studies, have a number of different outcomes depending on the surrounding practices and communities of practice, despite participants’ equal willingness to steer their mobility towards a more sustainable path.

A practice approach to change attempts, by means of experimentation, opens up the dynamics of individual performances and wider entities of which these performances are part of. This is an important avenue for understanding how changes in practices might emerge, diffuse and stabilise. Although testing new technologies or services might be exciting and fun, engaging in sustainable everyday practices, such as using a bus instead of a car, might not be as straightforward. The practice needs to take root within the community to stabilise, and efforts of individual frontrunners alone might not be enough. This is something worth considering, as we need to collectively change our routines and give up unsustainable practices to mitigate climate change and overuse of natural resources in time.

Practice theory aims to find a midway between individualist and structuralist approaches. This does not mean, however, that the role of individuals or structures is neglected. As my case studies show, participants are by no means only passive targets of change initiatives, but active partakers, and they can have a significant role for the outcomes of experiments. They take the experiment and modify it to better accommodate it in the system of practices that comprise their everyday lives. A trial aiming to make bus use more attractive might end up increasing walking and cycling instead, and experiment with strong environmental focus such as minimising food waste might become a daily social event for the diners. It is also important to acknowledge that practices are performed within the prevailing system: if the public transportation is insufficient, no monetary incentive, environmental motivation or new skills are enough to establish a routine of bus use.

The notion of practices as constellations of elements help us to think about consumption more holistically, instead of targeting only separate elements. Our food practices or everyday mobility are not only about the materials, such as food, vehicles and spaces for eating, or competences of knowing how to prepare meals or use the bus. The results from the case studies show that meanings and emotions are crucial in the process of change. However, these elements of practices are often underestimated in experimentation. This may lead to only partial understanding on the impacts of experiments and their potential to trigger changes and diffuse.

The field of experimental governance is becoming more and more diverse: the experiments are not only about introducing technical innovations such as rooftop solar panels and their joint procurement, or financial incentives for buying electric cars. Experiments cover also a variety of social innovations and new ways to promote existing services.

In Turku and Tampere, The Finnish National Railway Company experiments a Door-to-Door service that enables the use of all local public transport with one ticket. In Ikaalinen, elderly people living by themselves get visits from a chef, who cooks a dinner and provides some company over a meal, and in Helsinki, students live with the aged people in exchange for housing. In Vantaa, the Sustainable Meal concept aims to promote sales of more environmentally friendly meals in events and restaurants. And in Jyväskylä, schools promote sustainable eating by serving local food and organising leftover lunches. Public transport authority has conducted tens of trials to make bus use more attractive to users, and housing companies promote community spirit in apartment houses, by involving residents in decision making. Climate families and Future households have demonstrated sustainable lifestyles in Jyväskylä, Joensuu and Lempäälä, among other places.

These are only a few examples of experiments that aim to promote sustainability at the local level and happen outside the traditional channels and top-down regulation, but in co-operation with municipal authorities, organisations and residents also at the grassroots level.

As the number and variety of experiments is growing, there is also a growing need for analysing the outcomes of experimentation. Providing practical frameworks for design and evaluation is important, also because not all people conducting experiments have the needed expertise. Organisers and other stakeholders should consider what they try to achieve by an experiment, how it contributes in sustainability aims, and what kind of expectations different people have towards the experiment.

Our study on climate governance experiments shows that not all experimental processes follow the same steps, and that they can still contribute to transitions. Each experiment can be valuable as such, whether the aim is to gain more knowledge, change behaviour, develop the ways municipal services are organised, or to create a model that is easily replicated in other contexts. Figuring out, what are the goals of an experiment, and for what it is used, helps in setting the conditions for success. Vague aims like “contributing to carbon neutrality” are easier to achieve, if some concrete steps in terms of environmental performance and other means, are stated on the way.

In addition, there are often different expectations for the desired outcomes. The municipal authorities may aim to develop the local governance processes, funders are keen to know the mainstreaming potential of new products and services and other stakeholders are interested to gain lessons for the future initiatives. For the participants, scaling up or disseminating the lessons learned, or even achieving the maximal reductions in carbon footprints, might not be the main aim of experimentation. For them, the issues of testing new, exciting options, finding solutions to everyday challenges, and having new experiences, might be of main importance. Acknowledging these different positions might lead to more fruitful learning among all actors.

“We never ended up using the buses or car sharing during the project. But actually, we started to plan a co-housing project here in Jyväskylä, with shared cars and spaces and so on. I realised that we need a community to do sustainable things, and I decided to found one.”

Experiments are not an all-powerful solution to mitigate climate change or other environmental problems, but they can be a new tool in search for means to trigger practices onto a more sustainable path. At their best, experiments can address multiple issues simultaneously, as in the case of the leftover lunch service. Or, as in the case of public transport experiments, they may not end up as expected, but nevertheless contribute to improvements in mobility in the region. Or they can demonstrate sustainable lifestyles, foster familiarity on environmental issues, and provide seeds for change for the future, as the previous quote from a participant illustrates, when I interviewed her six months after the end of the experiment.

This dissertation has brought up the perspective of the participants in experimentation, and their experiences at the intersection of everyday practices and experiments intervening them.

To conclude, everyday life is a complex system of practices that are constantly negotiated in relation to the social context, material requirements, and experimentation that brings new kind of deliberation and environmental awareness to the performances of practices. Even if sustainability transitions require fundamental systemic changes, studying performances can open up the contextual factors and micro-politics that have relevance especially in local climate governance aims. A practice approach provides a theoretical toolkit to analyse the elements of which each practice consists of, the links between practices and the path dependencies that these organisations maintain. These dynamics can help to gain a more comprehensive understanding on the outcomes of experiments.

Riikka Aro

Living standards and changing expectations – Investigating domestic necessity and environmental sustainability in an affluent society

Linkki julkaisuun

 

We are living interesting times!

We are wealthier than ever, well-educated and free to pursue our lives as we wish. On the other hand we are witnessing an era named as ‘Anthropocene’, an era in which human impact on the natural environment is viewed as both crucial and devastating. At the same time, it has been shown that our ways of life and consumption are far from being environmentally sustainable. For me, living in Finland, in an affluent society, being globally among the most affluent people, and further, representing the well-to-do fraction of a well-to-do nation has raised difficult questions regarding the design of our economy, politics and communities, and concerning the future of our ways of life and the role and significance of environmental civilization in those.

We hear about natural disasters occurring around the globe, know about climate change, maybe about the connections between carbon-based economy and environmental degradation, and the extinction of species among other things. Although constantly reported in the media, the warnings of global food crisis and water scarcity, rising sea levels and followed potential rise of violence seem to be news among any other news, with no significant consequences to our daily lives.

In Finland, as in many other affluent countries, pro-environmental attitudes are strong, people are worried about the state of the environment, and in previous studies people have also stated willingness to act in favour of environmental protection. However, what our daily discussions commonly and understandably deal with and daily goings-on are concerned with, are for instance the adequacy or lack of time and money, the comings and goings of ourselves and our loved ones, planning meals and holidays. There does not seem to be a strong connection between the environmental crisis and our daily lives.

Ladies and gentlemen,

In my thesis I have investigated the environmentally problematic and constantly evolving standard of living. Standard of living was considered to be constituted by material possessions and as “a conventional set of expectations” (Dwyer, 2009: 338), that is, what is appropriate for people in a certain society and in a certain socio-economic group, to have and how to normally live their lives. I have looked at what people perceive as necessary in their daily lives, how those necessities as something that people consider that they cannot manage without are done and negotiated – and if and how environmental considerations have bearing in those.

The very beginning of my research is in the fundamental idea of, ‘the half provocateur, and half sociologist’ Charles Wright Mills according to whom the objective of research (and of sociologists) should be to advocate social change through, or by means of our accumulated and applied knowledge. Mills prompted his readers to follow his lead in acting [quote] “as if their biographies would be effective forces in history” [end of quote] (Summers, 2008: 8). As with Mills (concerning power relations), the problematic of knowing how to actually solve the matters at hand, is relevant – as well as intimidating. According to Wright Mills, the task of research is to connect ‘private troubles’ (both yours and mine) with ‘public issues’, to look at the troubles of our daily lives in their societal and historical contexts, and do so in a critical manner.

***

How and why should people’s (OUR) daily lives be placed under a critical eye? And where should the focus of this critique be pointed at?

In discussing consumer society and research, Juliet Schor (et al., 2010) an American consumption scholar, has argued for a moral stance – a critical evaluation of current state of affairs including dominant ideologies and ways of life with respect to environmental issues. It is important to note that the objective of research is not to moralize or to criticize individuals or households, but as I have done in my thesis, to investigate and bring to the discussion some relevant features of the dynamics of consumption and daily life with respect to environmental concerns. Important for my chosen approach to these matters is that consumption and daily practices “have histories, both at the societal and individual levels”. What is also important is that our repeated lived experience creates certain kinds of orientations for our future action, that is, tendencies to think and act in a certain way, expectations and aspirations.

Mahatma Gandhi has famously stated that the planet Earth is only able to provide for human need, not for human greed. From the perspective of my study, the problematic rather lies in the ordinariness and normality of our unsustainable lives. The domestic spheres of life that contribute the most to the heavy environmental burden are mobility, housing, and food. These recognized unsustainabilities are sensitive subjects to address (for instance) in policy as, for one, what we consume and how we live is mostly constituted by mundane and ordinary practices, such as taking care of our family in various ways by buying food, cooking and eating, doing housework, moving about, and so on.

It is claimed by previous studies that economic and societal imperatives and ideologies, conditions and systems are in many ways mirrored at household and individual levels and in how we lead our lives. Our lives are then in many ways restricted, conditioned and governed. The very essence of my thesis lies in the idea that daily living does not occur in a vacuum, but it is crucial to recognize its embeddedness in socio-cultural and material surroundings and conditions of different scales. The key theoretical approach I have utilized in my thesis is drawn from theories of practice and it is founded on this very idea.

***

My thesis consists of three articles and a compilation part. The three sub-studies although having different perspectives, come together in that they all take a view at domestic necessity. In the first article, an extensive approach was taken to investigate and discuss the development and construction of decent living standards necessity perceptions and ownership levels in Finland. Necessity perceptions were also looked at by socio-economic and demographic variables. It was shown that life phase (age and household type) was the most significant factor in explaining people’s necessity perceptions followed by the so called socio-economic configuration (consisting of income, education and place of residence). The relevance of the shown rise in the material living standard and its relation to environmental sustainability was considered both in the overall level having cumulative effects and in the items adding to the energy and materials consumption.

Second and third articles, in turn, are based on in-depth interviews among well-to-do Finns. With this research material I focused on doing and negotiating of necessity in people’s daily lives, in household practices and in mobility practices respectively, taking a rather more intensive, detailed perspective on the lived and experienced life.

The findings show the importance of routines and habits in constructing domestic necessity. The findings suggest that rather than deliberative competitive consumption, or status displays, household consumption follows the subtle processes of implicit comparative and habitual behaviour. For one, this has to do with collective dynamics: pressure and influences by peers and reference groups that in various ways and at different levels work in transforming collective conventions. An example is stated by an informant:

If all [my] friends were on green energy, thus a pressure group, so maybe it could have an effect, but […] I don’t really have friends of that kind […]. [It is the] combined effect of whom one interacts with. (Matti)

We also easily go on living the way we are used to, and what is normal works as a powerful tool for sticking with the familiar. We ‘faithfully perform’ our daily practices. In looking at how necessity is done in daily life, also the material world as used appliances and things along with the micro-infrastructure of households, and living space, along with larger infrastructures as material surroundings come with their inscribed dispositions. It may be said that in the normality and propriety of certain kinds of consumption, ways of desiring and using things and living our lives, there is an inscribed capacity to influence our daily goings-on and future expectations.

****

Concerning both household and mobility practices, easiness and convenience were show to be the key characteristics. The results show that daily musts commonly override considerations of sustainability in organizing of daily life. “There are so many other things to think about. […] [O]ne’s head is filled with practical matters – things that you just have to prioritize” (Antti), as an informant stated. In what are commonly experienced as hectic lives both professionally and personally, the studied householders appreciated freedom of others and of external timetables. Sustainability efforts were perceived as requiring time and money, and thus viewed as hindrances among the well-to-do. While people are of the opinion that ‘everyone knows’ as well as think of themselves as being aware of environmental issues, familiarizing with how to consume more sustainably and to live a more sustainable life was perceived as an inconvenience and often impossible in ‘not having time to think’, ‘time being limited’, but also perceiving that the efforts are out of their hands being, for instance, concerns of ‘others’ or the authorities, but also – of the abstract ‘everyone’.

It has been deemed in previous studies (Sahakian & Wilhite, 2014) and supported by my findings, that making judgements on day-to-day realities does not occur based on a “full understanding”. Further, any amount of information does not suffice on its own. It is evident that the organising and the doing of daily life is a constitution of what is easy and straightforward, what knowledge one has, as well as what engagements or motivations are associated with that knowledge.

Further, in accordance to what Lewis Akenji (2014) has suggested I propose that the “right attitude” may be enough for a handful of people to go the extra mile, make the effort in pursuing sustainability. People have a handful in managing their daily lives scheduled by multiple intersecting practices, from parenting and socialising to working and running errands with often conflicting demands. Here, we come to the crucial question of co-evolution of practices. The practices that surround our “key daily practices” are interconnected with various surrounding practices of service providers, authorities, policy makers, developers, employers etc. that play an important role in either strengthening or weakening any of our daily practices. For a significant change to materialize, what is needed is positive changes in various elements and actors. To be realized into action the attitude demands facilitating, real possibilities and connecting to people’s daily realities. The repertoire could and should be wide ranging from addressing the potentially easy and straightforward default choices to policy-makers and legislators taking responsibility for effective incentives and measures.

***

One of my informants says:

This current way of life […], there is going to be a stop to this. There are all these greenhouse phenomena and all, but it just has not yet got a footing […] in most people’s consumption, although everybody sees it as important, of course, and people are also concerned. But for it to affect one’s choices, it takes a longer time and it also requires […] money, and time to dig in. And in one’s own everyday life neither is available. […]. […] I’m just one person in this and it somehow would require everyone to…together, so that one would know that we would all do this. […]. It grows out of selfish reasons, not because the environment is suffering […]. I think that it will never work if it would have to begin from individual people.” (Marianne)

Daily proceedings are filled with possible paths concerning whether time, money, or effort is required to be put into something. In daily life and in politics, the negative effects of consumption may be seen as unfortunate, unavoidable and distant externalities and more or less acceptable as that. In the case of my study, and supported by several previous studies as well, there is a strong accordance to that environmental issues are important and even to the pressing need for action – ‘doing something’. Importantly then, both at societal level, with respect to policy making and decisions, and at household level, in our daily lives, the question of choosing one path and sacrificing the other is always present: some decisions are taken as investments worth making, while others remain, or have become seen as non-negotiable, maybe as repressing freedom (of choice) or requiring unwanted financial investments. It is clear that the systemic embeddedness of our lives constrains and constructs ways of doing and thinking, but also that our daily demands and ‘musts’ are important and real. Importantly, by way of this understanding and recognition, agency should be seized and responsibility taken. In pursuing sustainability, this cannot only entail the agency of consumers, but also political leadership towards wider systemic change. Operating of multiple interveners or facilitators may have positive cumulative feedback effects for instance where sustainable practices need enforcement and negative cumulative effects where unsustainabilities are to be dismantled.

Ladies and gentlemen,

It is common to summarize what has been done in a thesis, but also what was not done. In this thesis, I do not claim to present an all-encompassing statement of what necessity in consumption and daily life is and how these in an affluent society are done sustainably or unsustainably. What I do claim is that by approaching the problematic of necessity and sustainability from the chosen perspectives, I have been able to propose new and potentially fruitful insights into understanding the obstacles and possibilities for sustainable consumption and ways of life.

This study suggests that in order to create a space for sustainability in daily life, three kinds of leeway must meet. Social sediments created by the historical and collective developments provide key leeway for sustainability, in facilitating, providing real possibilities. Organisation of daily life is also built on personal histories and lived and experienced life creating predispositions that orient our use of resources and engagement in practices. To be sustainable, all this has to be realized within the environmental space set by natural limits.

Johan Munck af Rosenschöld

Projectified Environmental Governance and Challenges of Institutional Change toward Sustainability

Linkki julkaisuun

 

Lectio praecursoria

Mr Custos, Madam Opponent, Ladies and Gentlemen,

We are facing multiple, urgent sustainability challenges that confront the ways in which we organize our societies. For example, climate change fundamentally questions how we have eat, consume, travel, and produce energy that satisfies the needs of people and industries. In addition, changes to how food is produced are needed in order to decrease the environmental impacts of agriculture and accelerate conservation efforts and measures to protect biodiversity. Dealing with these challenges requires decisive, yet adaptive, measures that take into account the need for achieving timely changes toward sustainability. At the same time, we need to remain vigilant enough in order to identify new problems that emerge as a result of our interventions.

From this point of view, understanding the influence of institutions on organizational and individual behavior is critical. Institutions can be described as a set of rules, norms, cognitive frames, and routines, which provide stability to social interaction. From a sustainability perspective, institutions can include formal environmental laws and different voluntary standards that organizations adopt in the pursuit of more sustainable operations. But institutions can also include informal routinized ways of understanding the drivers of climate change, for example, and the ways in which we should confront them. The existing institutions are arguably not in line with the needed efforts to address sustainability to a sufficient degree. By creating stability to social interaction, institutions have a tendency to resist change and slow down change processes. This is often referred to as institutional inertia. We thus encounter a core dilemma: Rapid changes are needed, but institutions tend to change slowly. Institutions are, in other words, central when considering the challenges of moving toward sustainability.

My doctoral dissertation explores the role of project organizations in generating institutional change that contributes to a higher commitment to, and more decisive action toward sustainability. Projects themselves are nothing new. One can argue that the construction of the Egyptian pyramids was the first instance when projects were utilized to organize work. Some 4,500 years later, projects are still doing well and their pervasiveness in society has become unmistakable. In the private sector, many industries, such as construction, consultancy, and film, just to name a few, are essentially organized by projects. In this dissertation, however, I focus on projects that are initiated to implement public policy, that is, using projects to organize work ‘on the ground’ to fulfill broader political strategies. Projectification, or the increased use and reliance on projects, in the public sector has lately gained traction among researchers that are interested in how contemporary social and environmental problems are acted on. My doctoral dissertation contributes to this debate. It builds on the notion that understanding how projects function is crucial for making sense of present-day environmental governance and policy as well as highlighting the temporal tensions of environmental decision-making.

Projects can be defined in different ways, and perhaps due to the significance of projects in contemporary society, more or less anything can be labeled as a project. In a stricter sense, and the way I understand them in this doctoral dissertation, projects can be defined as organizations that have well-defined goals and budgets, and bring together teams of actors to create new ideas, products, and services. In addition to these traits, projects are temporary, that is, they all have an end date after which time they are dissolved. Because of these attributes, projects are often portrayed as suitable for achieving change and innovation. In addition, by being more or less disconnected from permanent organizations, in other words the organizations that fund projects or where project participants normally work, projects are also seen to induce new ways of working and breaking up existing job routines.

To understand how projects can contribute to sustainability, I explore the role of projects in generating institutional change. My doctoral dissertation sets out to answer the following two research questions: What are the central drivers of institutional inertia in the context of sustainability? How can institutional inertia be addressed through projects? I respond to these questions by relying on four original publications that are included in my dissertation and the summary chapter, or kappa, which ties the publications together.

I study the role of projects in generating change by examining two public policy programs that fund projects to implement policy pertaining to sustainability: The European Union’s LEADER program and the Regional Conservation Partnership Program initiated by the United States Department of Agriculture. The data from the two cases, including interviews and central policy documents, was analyzed using qualitative content analysis. The two programs provide interesting insights into the process of institutional change in projectified governance.

I understand the process of institutional change in project-based arrangements to revolve around two main dimensions: participation and innovation. Participation refers here to the extent to which projects engage different types of actors from various sectors in society. A wide representation of actors serves the purpose of ensuring that different types of knowledge and experiences are represented in the project. The involvement of different actors is important, but so is the ways in which project work is organized and the structure by which projects make decisions. In this fashion, participation also relates to the ability of projects to induce discussion and deliberation among project participants. This provides fruitful conditions for learning and sharing experiences of how to address sustainability challenges. The other dimension, innovation, is concerned with the capacity of projects to generate new knowledge, ideas, meanings, and understandings. In order for innovations to have wider impact, and more broadly influence institutions, they need to be transmitted, or diffused, to other organizations. Especially in a setting dominated by projects, diffusion becomes imperative. As projects are, by definition, temporary, the knowledge produced in projects need to be made available to other actors to make sure that it can be sustained over time.

The results from my dissertation indicate that institutional inertia stems from a multitude of drivers, including costs of achieving change, uncertainty about the effects and drivers of environmental problems, path dependence of decisions made in the past, and struggles of power and legitimacy. The results also point to the temporal significance of institution inertia. Institutions slow down change processes, which stresses the need for a temporally sensitive approach when addressing institutional inertia. This is where projects come in.

The results indicate that projects can indeed engage a wide range of actors, including businesses, local associations, local authorities, citizens, and members of the scientific community. The results also show that the work in the projects is driven by discussion and deliberation among the project participants. These findings underline the social function of projects: Projects provide opportunities for actors to engage with one another in different constellations, settings, and localities. Projects can also introduce new players into an existing policy regime, which serves to broaden the knowledge base of work toward sustainability. The results also point to the strong influence of bureaucratic control in limiting the creation of new knowledge in projects. This shows that, in a public policy setting, projects are never completely disconnected from their environments: The boundaries of project work are set and sustained by permanent organizations. Despite of this, diffusing the knowledge produced in projects to public authorities was proven to be difficult. The results show that there is a misfit between the means of gathering project knowledge and the knowledge itself, which is a serious issue especially if we want to make sure that knowledge produced in projects is put into circulation.

Building on these findings and to better make sense of the process of institutional change in projectified environments, this doctoral dissertation presents two ideal types, or distinct ways to analytically make sense of, projectification. I call these two ideal types mechanistic and organic projectification. Mechanistic projectification relies on a strong linkage between political strategies, public authorities, and projects. From this point of view, projects are seen as implementation vehicles of existing strategies. The potential for creating institutional change stems specifically from this strong linkage, where project knowledge is expected to be easily scalable to higher levels of decision-making. The other ideal type, organic projectification, sees projects as less connected to public authorities and political strategies, thereby providing greater autonomy of projects to pursue new forms of activities. Here, the initiation of successive, localized projects that connect actors with different knowledges and experiences constitute a breeding ground for achieving change. Seeing projects as distinct instances or events of long-term knowledge accumulation processes means that the focus shifts away from the agency of individual projects toward sets, or sequences of projects.

These two ideal types highlight not only different roles that projects may play in the processes of institutional change, but also the expectations we have on projects. In a projectified context, do we emphasize centralization or decentralization? Do we favor cohesion or, perhaps, variation? Are we more inclined toward uniformity or pluralism? Do we favor accountability or laissez-faire? Steering project activities from the center allows for greater insight and supervision, but fares worse in recognizing local variation and place-specific characteristics. The extent to which we want to hold project managers and participants accountable for the activities they pursue (or do not pursue) is closely linked to level of freedom that projects have to experiment with new ideas and activities. Do we allow projects to fail, and if so, under which circumstances? I argue that these are some of the key questions in projectified environmental governance, as they define how we see projects, what is expected of project-related activities, and their potential for inducing institutional change.

With this in mind, the findings from my doctoral dissertation suggest that the ability of projects to involve various actors and stakeholders, and importantly, to create spaces for deliberation and discussion among project participants is a key concern for institutional change in projectified governance. The findings emphasize the importance of sociality in projects and direct the attention away from seeing projects as merely technical means or instruments utilized to contribute to political strategies. As is typical in common discourse, seeing projects as simply “talking shops”, producing (at best) intangible results need not always be viewed in a negative light. In fact, it accepts that not all problems that projects are set out to address can, or should, be approached in a straightforward, predetermined manner.

In conclusion, it is worth acknowledging that projects and projectification have their own limitations. Aligning long-term goals with short-term measures remains a critical issue, and relying on projects to contribute to future goals comes at a price. Projectification entails an increased short-termism, which can direct our attention away from long-term visions for desirable futures. “Give a boy a project, and he will find that everything he encounters needs sequencing”. Taking projectification seriously means acknowledging the importance of the organizational and temporal dimensions of projects as well as accepting the potential and limitations of organizing work in projects.

Ari Aukusti Lehtinen (vastaväittäjä)

Luontopoliittinen tutkimus jalkautuu lähiöön

Väitös

Eveliina Asikainen:

Luontopolitiikka lähiössä. Lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa, Tampere University Press, Tampere 2014. (68 s. + 5 artikkelia.)

Eveliina Asikaisen väitöstutkimus kohdistuu siihen vuorovaikutukseen, jossa lähiöluonnon fyysinen muutos kohtaa siihen kytkeytyvien merkitysten, hallinnan ja käytön muutokset. Tutkija vielä tarkentaa katseensa lähiön luontopolitiikkaan, jolla hän viittaa jännitteisiin luonnonkäytön oikeutuksissa niin kuin ne nousevat esiin lähiön suunnittelussa, luonnonhoidossa ja asukkaiden arjessa.

Asikaisen johtoajatus on, että lähiöluonto uusiutuu asumisen sekä luonnon prosessien ja niiden hallinnan yhteisvaikutuksena. Asikainen tarkastelee siis uuden luonnon tuottamisen mekanismeja sekä niissä ilmeneviä luontopoliittisia jännitteitä. Tämän lisäksi hän hahmottaa niitä mahdollisuuksia, joita tavallisen arkisen luonnon muutoksen nykyistä parempi huomioiminen asuinaluesuunnittelussa ja luonnonhoidossa pitää sisällään.

Asikaisen tutkimusaineisto on koottu suunnitteluasiakirjoihin ja asiantuntijahaastatteluihin syventymällä, asukkaiden kävelyhaastatteluiden avulla sekä kasvillisuuskartoitusten pohjalta. Aineistonkeruun ryhmitys luo laajan kuvakulman asukkaiden ja suunnittelun luontojen yhteensovittamisen ongelmiin sekä viheraluesuunnitteluun valmiuksiin tunnistaa lähiöluonnon muutosdynamiikkaa.

Nippuväitöskirjan artikkeli I (Asikainen & Jokinen 2008) valaisee kaupunkiluontoon kohdistuvaa “hallinnan pakkoa“, joka ilmenee luonnon suojelukriteerien sääntömääräisyytenä sekä kaupunkiluonnon suunnittelun ja hoidon asiantuntijavaltaisuutena. Artikkelissa osoitetaan, kuinka virallisella suunnittelulla pyritään “vakauttamaan“ luontoa erilaisten luetteloiden, arvoasteikkojen ja luokitteluiden avulla. Samalla korostetaan, että tässä asetelmassa kaupunkilaisten omanlaisille erilaisille luonnoille ei kyetä antamaan riittävästi tilaa suunnittelussa.

Artikkelissa kuvataan, kuinka lainmukainen viheraluesuunnittelu nojaa luontoarviointeihin, jotka purkavat kohteensa ensisijassa luonnontieteellisesti määritellyiksi luokiksi ja uhanalaisuuslaskelmiksi. Tämä on johtanut luontoon liittyvät sosiaalisten ja virkistysarvojen väheksymiseen suunnittelupöydällä. Samoin osoitetaan, kuinka totunnaiset kaavoituskäytännöt, joissa on opittu etenemään aluerajausten ja -varausten varassa sekä tuottamaan “kohteiden kokoelmia“, ovat kykenemättömiä tunnistamaan luonnon dynaamisuutta ja muutosvoimaisuutta.

Artikkeli II (Asikainen & Jokinen 2009) syventää kuvaa maankäytön suunnittelun vallitsevien luontokäytäntöjen ongelmista, nyt Vuoreksen osayleiskaavoitukseen tarkentuen, ja tarjoaa vaihtoehdoksi suunnitteluorientaatiota, joka tunnistaa lähiöluonnon uusiutumispotentiaalin ja avoimen kokeilevan suunnittelun mahdollisuudet.

Artikkelin keskeinen huomio avaa Vuoreksen osayleiskaavoitusta pohjustavan tieteellisen, kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen keskittyvän arvioinnin painotuksia, jotka viime kädessä oikeuttivat asuinaluerakentamisen arvokkaimmiksi luokiteltuja luontokohteita vaalien. Luonnon monimuotoisuudesta tehtiin samalla tulevan asuinalueen houkuttelevuuden tae. Tätä vastavuoroisuutta kirjoittajat kutsuvat tieteellisen luontopuheen vahvistumiseksi (amplification) suunnitteluprosessissa. Teknisesti tämä tapahtui luontoarvion ohjeistuksia noudattamalla, jotka viipaloivat luonnon maankäyttöluokkiin ja osoittivat rakentamisen riskejä, arvokkaita ja helposti haavoittuvia luontoalueita. Asuinaluekaavoitus siis oikeutettiin noudattamalla tietyssä määrin luontoarvioinnin ohjeita.

Väitöstutkimuskokonaisuuden metodologista täsmennystä palvelee artikkelinipun artikkeli III (Jokinen, Asikainen & Mäkinen 2010), joka esittelee kävelyhaastattelun lähtökohtia ja sovelluksia. Tekijät katsovat menetelmän avulla pääsevänsä kiinni ihmisten käytännölliseen ympäristösuhteeseen, joka usein poikkeaa siitä, mitä he sanovat ajattelevansa tai tuntevansa. Kävelyhaastattelu ei ole heille pelkkä aineistonkeruun tekniikka vaan omanlaisensa metodologinen lähestymistapa, joka avaa näkökulmia yhtä lailla ihmisten kokemukselliseen kuin materiaaliseenkin ympäristösuhteeseen. Menetelmä herättää ihmisten uteliaisuuden, luo innostuneisuutta, ja antaa mahdollisuuden arkojenkin asioiden käsittelyyn. Se myös virkistää muistia kävelyreitin tarjoamilla ympäristösuhteen erityispiirteillä ja tilanteisilla havainnoilla.

Kävelyhaastattelun myötä on mahdollisuus saada tuntumaa hienovaraisiin ja yllättäviinkin ekososiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin, ja se myös antaa tilaa huomioida ei-inhmillisten toimijoiden asemaa haastateltavien elinympäristössä. Kuten tutkijat vetävät yhteen, “kävellen voidaan saada tietoa paikallisten toimintatilojen avautumisesta ja ulottumisesta yli totunnaisten rajojen“.

Artikkeli on hyvin kirjoitettu. Teksti on laadittu jakamaan innostuneisuutta kävelyhaastatteluiden mahdollisuuksiin. Menetelmän rajoituksia ei tuoda näkyville. Esimerkiksi kävelyhaastattelun luoma uteliaisuuden ja innostuneisuuden tila informanttien piirissä, kuin myös tutkijoiden taholla, on omiaan viemään helposti arkisen lähiympäristön tutkimusta erityisten yksityiskohtien äärelle kävelyreitin varrella. Tällöin on riskinä, että päivittäisten lähiympäristörutiinien luontosuhde jää lopulta sivuun haastattelutilanteessa. Käsillä olevan väitöskirjatutkimuksen kannalta kyse on merkittävästä metodologisesta kysymyksestä: mihin luontoon lähestymistapamme ohjaa katseemme? Mitä lopulta tutkimme? Mitä jää näkemättä? Palaan tähän kysymykseen arvioni lopussa.

Artikkelissa IV Asikainen (2011) syventää tutkimustaan lähiöasukkaan käytännölliseen ja kokemukselliseen luontosuhteeseen niinkuin se tulee esiin osana luonnon “asustamista“ (dwelling) ja sosiaalisten suhteitten vaikutuspiirissä. Analyysi pohjautuu 11 hervantalaisen kävelyhaastatteluun, tutkijan omiin kävelyhavaintoihin sekä saman lähiön asukkailta koottuihin asumiskertomuksiin kuten myös eräisiin Hervanta -selvityksiin.

Avainkäsitteinä toimivat nyt kolmenlaiset “nautinnan ekologiat“ (“amenity ecologies“), joita tutkija tunnisti haastatteluaineistostaan: “yleisesti hyväksytyt ekologiat“, “omatoimiset ekologiat“ ja “elämykselliset ekologiat“. Ensinmainittu viittaa sopivuuden rajoissa pysyvään luonnon käyttöön, toinen sitä haastavaan ja kolmas erityiskokemuksia korostavaan luontosuhteeseen.

Tämän jäsennyksen mukaisella aineistonkäsittelyllä tutkija hakee tuntumaa asukkaiden kotiutumiseen lähiöönsä ja lähiluontoon tutustumiseen; siihen, kuinka lähiöstä tulee vähitellen eletty tila ja kotiseutu. Samalla kasvaa ymmärrys lähiöelämän ja lähiöluonnon käytön säännöistä. Tutkijan mukaan sopeutumat lähiöluonnon ja -asumisen muutoksiin, kuten myös oman liikunta- ja havainnointikyvyn muutoksiin, ohjaavat eletyn tilan rakentumista, erityisesti kotiutumista ja siihen liittyviä takaiskuja.

Tällaisen aineiston ja analyysin myötä Asikainen lähentyy arkielämän konsentrista kokemuksellisuutta, joka antaa vahvan vertailuasetelman lähiösuunnittelun ammatti- ja asiantuntijaorientaatiolle. Herkistyminen asustamisen arkiseen tiedonmuodostukseen sekä asukkaiden omaehtoisten vaikutus- ja toimintamahdollisuuksien vahvistaminen ovat tästä näkökulmasta mitä keskeisimpiä kaupunkisuunnittelun haasteita.

Artikkelissa V Asikainen (2014) tarkastelee, millaisia luontotyyppejä Hervantaan on kehittynyt. Läpileikkausanalyysiä, joka toteutettiin kesäaikaan 2005 ja 2006, taustoitetaan artikkelissa lyhyellä historiallisella lähiöluontokatsauksella. Tutkija kutsuu ekologian logiikoiksi niitä periaatteita, joita noudattaen ihmisen toimet ovat kietoutuneet paikallisesti yhteen luonnon tarjoamien edellytysten kanssa. Hän tulkitsee luonnonmuutosten ja “yhteiskunnallisten ajureiden“ tuottamat spesifit “tapahtumalinjat“ lähiöelämän erilaisten ja eritahtisten muutosten “todeksi tulemisena“.

Kartoituksen myötä hahmottuu kuva lähiön luontotyypeistä, uuden luonnon luokista, joita ovat muun muassa korttelimetsät, lähiön reunametsät ja lähiöniityt. Tarkemmassa tarkastelussa uutta luontoa edustavat spesifimmin uimarannan nurmikenttä, maankaatopaikan mäki, laskettelurinteen niitty ja meluvallin koivikko. Merkillepantavaa on Asikaisen mukaan rehevän kasvillisuuden häviäminen 1970-luvulta lähtien rakentuneesta ja nykyisin noin 30 000 asukkaan Hervannasta, mikä on seurausta kaavoituksesta, joka ohjasi ruutukaavan katuverkon korpipainanteisiin. Asikainen vertaa asetelmaa tutkimuksen aikana rakennusvaiheeseen edenneeseen Vuorekseen, jossa lehtolajisto todennäköisesti tulee säilymään, koska puronvarret ja lehdot kaavoitettiin siellä virkistysalueiksi.

Kokonaisuudessaan väitöstutkimus sisältää useita ansiokkaita avauksia luonnon uusiutumisen tutkimukseen lähiöelämän kehyksessä. Työ paljastuu erityisen kiinnostavaksi uuden luontotutkimuksen käsitteellisten innovaatioiden soveltamisessa. Tämä soveltamiskyky kertoo tutkijan taidoista yhdistää konstruktionistinen luontopolitiikan tutkimus uusmaterialistisiin painotuksiin. Asikainen analysoi sujuvasti rinnakkain merkitysten muutoksia sekä luonnon dynamiikkaa.

Eräissä kohdin tutkimuksen rajaus, ja tämän rajautumisen reflektio, jää kuitenkin epätarkaksi. Lähiöluonto määrittyy viheralueiksi ja viimekädessä lähiluonnon kasvillisuudeksi. Tällöin sen kokonaisvaltainen (immanentti) läsnäolo lähiössä esimerkiksi veden, energian, ruoan ja jätteiden virtojen muodossa jää vähälle huomiolle. Satunnaiset huomiot lähiön liikenneratkaisuista antaisivat esimerkiksi yhteyden lähiöelämän öljyriippuvuuteen mutta yleisesti ja johdonmukaisesti Asikainen pysyttäytyy viheraluetutkimuksessa. Toisaalta luonnon ja lähiön rytmeihin viitataan siellä täällä, mutta systemaattisemmin ei käsitellä vuoden- tai vuorokaudenkiertoja, luonnon rytmistä monimuotoisuutta ja sen merkityksiä lähiöelämässä.

Kävelyhaastattelujen ja kasvillisuusanalyysien kannalta rajautuminen alueluontoon on ollut luonteva ratkaisu. Toisaalta johdonmukainen fokusoiminen alueluontoon tuntuu yllättävältä kun tutkijan kirjattuna tavoitteena on ollut luontotutkimus, jossa pyritään välttämään kiinnittymistä vahvoihin etukäteisiin luontorajauksiin.

Katseen kohdistaminen alueluontoon on johtanut tutkimuskulkuun ja -tuloksiin, joissa keskeisessä asemassa ovat uudet lähiöluonnonmuodostumat. Tämän seurauksena läpikotaisesti lähiöarjessa läsnäoleva luonto jää tarkastelusta sivuun. Luonto esimerkiksi lähiöelämän öljyriippuvuutena, elintarvikehuollon tuottamina terveysriskeinä ja vaikkapa jätelajittelun haasteina mutta myös esimerkiksi asustamisen äänimaisemina, valoisuuden vaihteluina, tuulitunneleina, lumiajan pituuksina ja helle- tai pakkasrasituksina jää tunnistamatta. Rohkeampi nojaus uusmaterialistiseen luontotutkimukseen olisikin varmasti tässä auttanut väljempään etukäteisrajautumiseen, ja ehkä myös immanentin luonnon systemaattiseen tunnistamiseen alueluonnon rinnalla – ja samalla varmastikin monipuolistanut tutkijan tulokulmia luontoon.

Myös ekologisen käsitteistön laaja-alaista käyttöä lähiöelämän ja -asustamisen analyysissä on mahdollista arvostella siihen sisältyvistä riskeistä arkisten luontokokemusten tieteelliseen ylikävelyyn. Eletyn luonnon kokemuksellisuuden käsitteellisessä kiinnittämisessä erilaisin ekologioihin on omat riskinsä. Ohjaahan tällainen arkielämän ekologisoiminen ajatuksia asustamisen arjesta ulkopuolisten ammattiosaajien kysymyksenasetteluihin. Hyppy arjen kokemustiedosta tieteelliseen käsiteavaruuteen onkin tässä rohkeanlainen. Toisaalta tällä hypyllä on tietysti oma erityinen tarkoituksensa: viestittää vakuuttavasti asustamisen konsentrisista ulottuvuuksista lähiösuunnittelun käyttöön

Joka tapauksessa tutkimus on vahva näyttö tekijän osaamisesta lähiö- ja lähiluonnon analysoijana. Erityisenä ansiona työssä on luonnon uusiutumisen empiirisen tarkastelun monipuolisuus kuten myös sen visio nykyistä vallitsevaa käytäntöä lähiöluonnonmukaisemmasta ja demokraattisemmasta suunnittelusta. Myös kielen selkeys ansaitsee kiitoksen. Asikaisen työ osoittaa, että tutkimus, myös väitöskirjaan sisältyvä tutkimus, voi tulla dokumentoiduksi ja esitetyksi helppolukuisella kielellä. Akateeminen tutkimuskin voi siis olla demokraattista siinä mielessä, että se pyrkii esittämistavoillaan vuorovaikutukseen asukkaiden huolten ja huomioiden kanssa. Tässä tutkimuksessa on hyvät ainekset asukasyhteistyön ja lähiön viheraluesuunnittelun edistämiselle, työ on siis helposti palautettavissa kenttätyötahojen käyttöön.

Lähteet

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2008). Kaupunkiluonnon hallinnan utopia. Alue ja Ympäristö 37:2, 49-62.

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2009). Future Natures in the Making: Implementing Biodiversity in Suburban Land-Use Planning. Planning Theory & Practice 10:3, 351-368.

Jokinen, Ari, Asikainen, Eveliina & Mäkinen, Kirsi (2010). Kävelyhaastattelu tapaustutkimuksen menetelmänä. Sosiologia 47:4, 255-269.

Asikainen, Eveliina (2011). Asukkaat lähiöluonnon osallisina. Alue ja Ympäristö 40:1, 29-41.

Asikainen, Eveliina (2014). Lähiöluonnon muotoutuminen ja lähiön ekologian logiikat Tampereen Hervannassa. Terra 127:1, 3-19.

Paula Saikkonen

Riskitieto kuntapäätöksenteossa. Tapauksena saastunut maaperä Helsingissä

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 23.5.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä ja hyvät kuulijat,

I

Noin kuukausi sitten tässä samassa salissa oli Tuuli Hirvilammin väitöstilaisuus. Tilaisuudessa keskusteltiin hyvinvoinnin uudesta teoriasta. Väitöksessä tuli todistetuksi, että uutta hyvinvointiteoriaa tarvitaan, koska vanhat teoriat ovat käyneet riittämättömäksi. Tuolloin kuukausi sitten peräänkuulutettiin paradigman muutosta, koska maapallo on sittenkin rajallinen planeetta. Toisin kuin kestämätön talouskasvun tavoittelu antaisi ymmärtää, maapallomme ei kykene vastaamaan alati kasvaviin ihmiskunnan tarpeisiin. Kun resurssit ovat rajalliset, tarvitaan keskustelua niiden oikeudenmukaisesta jaosta.

Näin lähennytään sosiaalipolitiikan keskeisiä kysymyksiä. Kun hyvinvointivaltiota ei voidakaan ylläpitää jatkuvalla talouskasvulla, josta riittää murusia myös yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleville, niin miten turvataan mielekkään elämisen mahdollisuus myös heille, jotka eivät synny perheeseen tai sellaiseen maapallon kolkkaan, missä resursseja on yllin kyllin? Entä miten jakaa niukat resurssit oikeudenmukaisesti – globaalisti ja lokaalisti?

Samankaltaisia kysymyksiä pitäisi esittää kaupungissa: miten jakaa kaupunkitila oikeudenmukaisesti? Miten lievittää ympäristöongelmien aiheuttamia haittoja oikeudenmukaisesti? Oikeudenmukaisesta jaosta on käytävä keskustelua, vaikka oikeudenmukaisuus itsessään on tavoittamaton tavoite. Ihmisten ja luonnon hyvinvointia tukevia yhdyskuntia voidaan ja pitää saada aikaan. Globaalit ja paikalliset ympäristöongelmat uhkaavat, ja jo heikentävät ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Niin globaaleita kuin paikallisiakin ympäristöongelmia ja niiden tuottamia riskejä allokoidaan kaupungeissa.

II

Sosiaalipolitiikan tai ainakin sosiaalivakuutuksen voi tulkita syntyneen ihmisen suojaksi erilaisia riskejä vastaan. Esimerkiksi Juho Saari (2004) kirjoittaa sosiaalipolitiikasta riskienhallintajärjestelmänä, jonka tavoitteena on suojata kansalaisia sosiaalisilta riskeiltä kuten työttömyydeltä, vanhuudelta ja sairastumiselta. Varsin vähän sosiaalipolitiikassa on kirjoitettu siitä, miten hyvinvointivaltion pitäisi suojata ihmisiä ympäristöriskejä vastaan. Tätä aukkoa yritän väitöskirjallani hieman paikata.

Vaikka ympäristökysymykset eivät ole olleet sosiaalipolitiikan keskiössä, ovat Helsingissä vesistöt puhtaampia ja ilmanlaatu parempi kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Vesistöjen saastuminen ja ilman saastuminen ovat olleet viime vuosisadalla selvästi aistein havaittavia ympäristöongelmia. Ongelmia, jotka ovat puhuttaneet sekä kaupunkilaisia että tiedotusvälineitäkin. Tässä suhteessa maaperän saastuminen edustaa hieman erilaista ympäristöongelmaa: riskiyhteiskunnan ongelmaa. Sen todentamiseen tarvitaan laboratoriotutkimusta, vaikka joitakin merkkejä saasteista ympäristössä olisi aistein havaittavissa.

III

Vuosituhannen taitteessa, Helsingin Myllypuron Alakiventiellä ympäristöriskit todentuivat. Noin 500 ihmistä joutui muuttamaan pois kodeistaan, koska heidän kotinsa olivat rakennettu saastuneelle maalle. Olen nimennyt Alakiventien tapauksen ympäristöonnettomuudeksi. Ympäristöonnettomuus se oli, koska ensinnäkin sen taustalta löytyi yhteiskunnan huoleton suhtautuminen luontoa kohtaan ja ihmisen luoma teknologia. Toiseksi saastumisen seuraukset paljastuivat vasta vuosikymmenien kuluttua. Kolmanneksi saasteet eivät olleet suoraan aistein havaittavissa. Neljänneksi saastumiseen liittyivät taloudelliset motiivit. Viidenneksi tapauksen ilmenemisen aikoihin saasteiden vaikutuksista ihmisten terveyteen ei ollut saatavissa tietoa.

Rautalangasta vääntäen: Tällainen riskiyhteiskunnan ympäristöonnettomuus on yhteiskunnan toiminnasta seuraava. Paljastuu vasta pidemmällä ajanjaksolla eli haitasta kärsivät eri ihmiset kuin ne, jotka haitan ovat aiheuttaneet. Ympäristöonnettomuus on aistihavaintojen ulottumattomissa, seuraa ihmisen taloudellisen hyötymisen motiiveista ja aiheuttaa tuntemattomia seurauksia. Seurauksien sietämistä haittaa se, että ne saattavat näkyä vasta pidemmällä aikajänteellä, esimerkiksi syöpäriskin kasvu lisää epävarmuutta. Ympäristöonnettomuudet ovat ihmisen itsensä aiheuttamia ja siten ne olisivat myös estettävissä.

Alakiventiellä riskiyhteiskunta tunkeutui kotiin. Alakiventien kahdeksassa asunut, 61-vuotias nainen kuvasi kokemustaan näin ”Esimerkiksi se, jos mä kerron nyt siitä talvesta, että yleensä kun tulee kotiin, niin se on niinku ihana tunne. Jos vaikka on ollut maalla ja palaa kotiin, niin pitkän aikaa mulla oli kotiin tullessa sellainen tunne, kun aloin lähestyä taloa, että ai mähän asun kaatopaikalla.

Alakiventien tapaus nosti esille oikeastaan kaksi kysymystä, jotka ovat syynä täällä tänään tarkastettavaan väitöskirjaan. Ensinnäkin kiinnostuin siitä, miksi kaikki Alakiventien asukkaat eivät olleet huolissaan omasta terveydestään heitä kohdanneessa ympäristöonnettomuudessa. Taustaksi kerrottakoot, että maaperästä löydettiin esimerkiksi syanidia ja polyaromaattisia hiilivetyjä moninkertaisesti ohjearvot ylittävät määrät. Toinen tapauksen nostama kysymys oli, että kun kerran Alakiventien tapauksessa ei ollut mitään poikkeuksellista, tai sanotaan, että varsinaista virhettä ei oltu tehty, niin miten Helsingin kaupungin viranhaltijat saattoivat olla niin kovin varmoja, ettei vastaavia tapauksia enää ilmaannu?

Näistä ensimmäinen kysymys johti havaintoon siitä, että ympäristöonnettomuus vaikutti ennen kaikkea luottamuksen rakoiluun Helsingin kaupunki -nimistä instituutiota kohtaan. Luottamuspula selitti huolestuneisuutta omasta tai omaisten terveydestä. Jonkinasteinen luottamus instituutioihin on välttämätöntä kaupunkilaisten hyvinvoinnille, mutta se on viime kädessä edellytys myös yhteiskuntarauhalle ja yhteiskunnan toimintakyvylle. Vähintäänkin tästä syystä sosiaalipolitiikan pitäisi olla kiinnostunut ympäristöongelmista. Niillä on luottamusta syövyttävä vaikutus. Toinen kysymys, siis näkemys tapauksen poikkeuksellisuudesta, osoittautuikin sitten hieman kimurantimmaksi. Yritän seuraavaksi kuitenkin vähän avata tätä.

IV

Myllypuron Alakiventie kaavoitettiin 70-luvun alussa 1950-luvulla toimineen kaatopaikan päälle. Asuinalueen rakentaminen kaatopaikalle ei ollut millään tavalla poikkeuksellista. Kaupungit ovat aina kasvaneet reunamia kohden, joilla kaatopaikat ovat sijainneet. Sen sijaan kaatopaikoille vietävän jätteen laatu ja määrä ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Esimerkiksi Vartiokylän kaatopaikalle, joka sittemmin tunnettiin Myllypuron Alakiventienä, vietiin myös teollisuusjätettä. Kaatopaikkaa ei kuitenkaan nähty esteeksi asuinalueen kaavoittamiselle tulevan metroradan varrelle. Alakiventien talot 4–6 ja 8 sekä päiväkoti kaavoitettiin miltei tismalleen vanhan kaatopaikan päälle. Kaupunginvaltuuston kokouksessa vuonna 1974 alue todettiin siinä määrin vaurioalueeksi, että valtuuston päätöksessä katsottiin aiheelliseksi säädellä istutukset tavallista yksityiskohtaisemmilla kaavamääräyksillä.

Eräänlaisena käännekohtana tulkitsen 1970-luvun lopulla voimaanastuneen jätehuoltolain. Se säänteli myös teollisuuslaitosten jätteidenkäsittelyä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Laki johti siihen, että Helsingin kaupungin valtuustossa ja hallituksessa jouduttiin aktiivisesti miettimään, miten jätehuolto tulevaisuudessa hoidetaan siten, ettei saasteita päädy maaperän kautta vesistöihin. Tulkitsen, että tässä kohdin maaperästä on muotoutunut suojeltava kohde, vaikka saastunutta maaperää ei vielä ympäristöongelmaksi ollutkaan määritelty.

Kuten aikaisemmassa tutkimuksessa on jo todettu, lainsäädäntö on harvoin jos koskaan proaktiivista. Yleensä reagoidaan jo olemassa oleviin, havaittuihin haittoihin, joita halutaan korjata. Uuden lain myötä Helsingin kaupungin päättävissä elimissä päädyttiin keskustelemaan siitä, miten estetään maaperän saastumista. Teoriassa olisi ollut mahdollista, että huomiota olisi kiinnitetty myös siihen, miten jo saastutetun maaperän kanssa eletään, kun kerran maaperän saastuttaminen oli todettu haitaksi. Tämä on yksi esimerkki siitä, miksi on vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että pelkästään lakien mukaan toimiminen voisi olla riittävä tavoite kaupungin päätöksenteossa.

V

Kaikki muutokset ympäristössä eivät ole ongelmia, eikä muutoksista tule ongelmia ennen kuin ne sellaiseksi määritellään. Myllypuron Alakiventiellä hallinnollisin määrittelyin kaatopaikka muutettiin ensin asuinalueeksi 1970-luvun alkupuolella ja samalla tavoin hallinnollisin määrittelyin asuinalue muutettiin asumiseen kelpaamattomaksi alueeksi 1990-luvun lopulla. Maaperää koskevat määrittelyt muuttavat myös muotoansa ajassa. Ensin oli saastunut maaperä, sitten pilaantunut maa-alue ja tänä päivänä Helsingissä puhutaan likaantuneesta maasta. Kukin voi miettiä, onko konnotaatio näillä termeillä sama. Itse en ymmärrä, miksi ei puhuta saastutetusta tai pilatusta maasta, koska siitähän on oikeasti kysymys: ei maaperä itsessään saastu.

Määritelmät eivät ole vain harmittomia diskursseja. Väitän, että ongelman määrittely vaikuttaa esitettäviin ratkaisuvaihtoehtoihin ja edelleen siihen, minkälaisena riskinä saastunut maaperä tulkitaan. Riskin määrittelyllä on puolestaan merkityksensä sille, miten sitä yritetään hallita. Ongelman määrittelyn muuttuessa, muuttuu myös riskin määrittely. Helsingin kaupungin hallinto näyttäisi kuitenkin rakentuvan lineaariselle ajattelulle, jossa suunta on aina eteenpäin, eikä taakse vilkuilla. Kehitys kehittyy eikä menneisyyden virheitä juuri ole tarpeen puntaroida. Tällainen hallinto on kyvytön ymmärtämään ympäristöongelmien itse aiheutettua luonnetta. Näin ympäristöongelmat näyttäytyvät satunnaisina ja kertaluonteisina vahinkoina.

Lineaarisen ajattelun sijaan kaupunki ja sen toiminta pitäisi nähdä osana ekologista kiertokulkua. Kaupunki ottaa materiaalia luonnosta ja työntää sinne takaisin jätettä. Meillä on kuitenkin sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka hankaloittavat kokonaisymmärryksen syntymistä. Näillä rakenteilla tarkoitan esimerkiksi lainsäädäntöä, hallintoa ja tiedettä. Näistä kaksi ensin mainittua kietoutuvat tiivisti yhteen eikä tiedekään mikään erillinen saarekkeensa ole. Jos olisin idealisti, antaisin tieteelle roolin, joka rikkoo lainsäädännön ja hallinnon keinotekoiset raja-aidat. Näyttää kuitenkin siltä, että tiedekin tukee siiloutumista ja siiloissa pysymistä tutkijoiden kilvoitellessa niukoista resursseista ja hyötyessä mahdollisimman kapea-alaisesta erikoistumisesta. Joskus keskittyminen tarkasti rajattuun, yhteen ilmiöön voi piilottaa metsän puilta.

Siiloutuminen on ongelma, koska näyttää siltä että se johtaa ilkeiden ongelmien pilkkomiseen kaupunginhallinnossa hallintoon sopiviksi, eri virastojen toimialojen ja tulosalueiden ratkaisumalleihin istutettaviksi palasiksi. Näin ongelmat saattavat jäädä tunnistamatta, jolloin mielekkäistä ratkaisuista on turha edes unelmoida. Päätöksenteon tukena käytetään erilaisia selvityksiä ja tutkimuksia, mutta niitä tilataan tai tulkitaan kunkin hallinnonalan sisältä käsin. Ei hallinnon tai lainsäädännön siilot ole yksinomaan ongelma ympäristöriskien hallinnalle, siilot ovat aivan samalla tavoin ongelma esimerkiksi yhteiskunnasta syrjäytyneiden, tai syrjäytettyjen, nuorten sosiaalisen aseman parantamiselle. Näin siilot ovat laajemminkin sosiaalipoliittinen ongelma, painopiste tässä kohdin sanassa politiikka.

VI

Edellä sanottu perustelee sitä, miksi opinnäytetyössäni keskeiseen asemaan on noussut tiedon tuotanto. On suorastaan muodikasta vaatia tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Tuskin lainkaan keskustellaan siitä, mitä tieto on? Tai siitä, minkälaista tietämystä, siis tiedon ymmärtämistä tai tietämistä, päätöksentekijöiltä pitäisi edellyttää? Tutkijoita yritetään koulia tiedeviestijöiksi, jotka osaavat tehdä päätöksentekoa palvelevaa tutkimusta – mitä se sitten ikinä onkaan. Tutkijan olisi hyvä blogata ja twiitata keskeiset tuloksensa päätöksentekijöille. Ilmeisesti ne ovat tekstimitaltaan soveltuvia päättäjien ymmärrykselle. Ikään kuin sirpalemaisella tiedolla ratkaistaisiin todellisia ongelmia.

Päädyn väitöskirjassani ehdottamaan tiedon tuotantoa, jossa huomioidaan erilaiset tiedon muodot. Ehkä voisi puhua tiedon tai oikeastaan tietämyksen yhteisestä rakentamisesta. Se ei tarkoita sitä, että kaikki tieto olisi aina ja joka asiassa samanarvoista. Kyllä me edelleen toivomme kirurgin käyttävän veistä umpisuolemme poistamisessa, vaikka kotikokillakin saattaa olla hyvää kokemustietoa veitsen käytöstä. Olemme kuitenkin tilanteessa, jossa tietoa on yllin kyllin, niin paljon, ettei sitä edes kyetä hyödyksi käyttämään. Kuitenkaan meillä ei välttämättä ole olennaista tietoa. Silloin täytyy miettiä, miten tiedon palasista voidaan kaupungeissa muodostaa yhteistä ymmärrystä. Sen lisäksi, että olen sosiaalipolitiikan tutkija, olen myös ympäristöasioista kiinnostunut kaupunkilainen – jolla on näkemyksiä hyvästä elinympäristöstä, näin aika monella muullakin. Jos halutaan saada hyviä yhteiskuntapoliittisia muutoksia, edellyttää se vuorovaikutusta erilaisten ihmisten ja asiantuntijoiden kanssa sekä asiantuntijoiden parempaa vuorovaikusta myös keskenään. Ilkeisiin ongelmiin voidaan saada ratkaisuehdotuksia, mutta silloin tarvitaan sekä ekologisten kiertokulkujen että hyvinvoinnin laaja-alaista ymmärtämistä. Harva pystyy siihen yksin.

 

 

Mari Pohja-Mykrä

Susikiistan ymmärryksen kautta kestävään konfliktinhallintaan

Puheenvuoro perustuu kirjoittajan Turun yliopistossa 12.12.2014 pitämään lectio praecursoriaan ja väitöskirjaan Vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen – petokonfliktien historiallinen tausta ja nykypäivän hallinta, joka on tilattavissa osoitteesta julkaisut-ruralia@helsinki.fi ja luettavissa verkossa.

Lectio praecursoria

”Suurpedon tappaja oli kyllästynyt siihen, miten voimattomia suurpetojen suhteen ollaan. Lapset pelkäävät liikkua illalla pihalla, saati lähteä kaverinsa luo pyörällä 3 km:n päähän. Naapurin lammastila on saanut kokea suden tappamia karitsoja ja perheen pienin 6-vuotias lapsi, joka on tykännyt käydä katsomassa naapurin lampaita ja karitsoja, on surullinen ja näkee painajaisia taloa ympäröivistä susilaumoista, jotka ovat hyökkäämässä kohti. Viralliset kaatoluvat alueella pyörivän suden tappamiseen ovat niin hankalat ja kankeat, ja kaatoluvan saanutta sutta on yritetty useita viikkoja ajaa oikealle alueelle. Sinä aikana sama susi on ehtinyt jo vierailla lehmätilan nurkissa, josta se on häädetty pois, mutta yhden peuran se oli ehtinyt tappaa talon läheiselle pellolle. Taustalla on siis paljon pelkoa ja ahdistusta voimattomasta tilanteesta, mille perheenisä ei ole voinut tehdä mitään, koska tarvitaan paljon byrokratiaa ja paperisotaa, että muutoksia tilanteeseen ja ahdistukseen voisi tapahtua.”

Edellä oleva oli tutkimukseeni osallistuneen varsinaissuomalaisen naisen tarina, kun hän pohti syitä sille, miksi suurpedon salakaataja saa tukea toimilleen yhteisöltään. Sama tarina on luettavissa satakuntalaisen ja kainuulaisen naisen vastauksissa – tai melkeinpä minkä tahansa paikallislehden yleisönosastokirjoituksessa tänään, viime viikolla, tai vaikkapa viisi vuotta sitten.

Pelkoa. Ja turhautumista. Pelkoa sudesta eläimenä, sen lajityypillisten piirteiden vuoksi. Turhautumista paikallisiin taloudellisiin vahinkoihin, mutta turhautumista ennen kaikkea vaikutusmahdollisuuksien vähyyteen.

Salakaatoja tehdään ympäri Suomen. Niihin osallistuu pieni joukko aktiivisesti suorittamalla salakaadot ja suurempi joukko passiivisesti hyväksymällä salakaatajien teot ja tukemalla heitä. Suurpetojen salakaadot johtuvat merkittävien toimijaryhmien, eli metsästäjien ja poronhoitajien, aktivoitumisesta. Etenkin maaseudun asukkaat kokevat, että yhteiskunta kohtelee heitä epäoikeudenmukaisesti, eikä riistahallinto ole ottanut heidän ongelmiaan tarpeellisella vakavuudella. Maaseudun perinteinen elämä on vaarantunut, oikeus turvalliseen elinympäristöön ja turvattuun elinkeinojen harjoittamiseen on vaarantunut. Paikallista oikeustajua on rikottu.

Suurpetojen, ja etenkin suden salakaatajat, nauttivat yhteisössään arvostusta, he saavat tukea ja hyväksyntää toimilleen. He ovat niin sanottuja ”hyviä salakaatajia”. Aikansa robin hoodeja, jotka oikaisevat keskushallinnon aikaansaamia vääryyksiä, sekä korjaavat kansalaisten kokemia epäoikeudenmukaisuuksia.

Salakaatajat ja paikallisyhteisö käyttävät Ammu, hautaa ja vaikene –strategiaa, mikä viittaa paitsi viisauteen peittää jälkensä laittoman teon jälkeen, myös kiistaan paikallisen suurpetotiedon omistajuudesta ja tarpeesta kontrolloida suurpetomääriä paikallisesti. Etenkin suden salakaadot ja niiden tukeminen ovat tulkittavissa sekä hiljaiseksi jokapäiväiseksi vastarinnaksi, että julkituoduksi kannanotoksi ja vastalauseeksi kansallista suurpetojen kannanhoitoa kohtaan. Suurpetojen salakaatojen pääasiallinen motiivi on kansallisen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistäminen, ja siten suurpetojen salakaadot ovat tulkittavissa sosiopoliittiseksi rikokseksi.

Salakaadot ja niiden nauttima paikallisyhteisön tuki ovat tulkittavissa uhmakkuudeksi kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Salakaatajat ovat vieraantuneet viranomaistahoista, eivätkä sisäistä yhteiskunnan tuomioon liittämää häpeää. Kyseisenlainen kiistämisen motiivista nouseva sosiopoliittinen vastarinta ei täytä rikollisuuden merkkejä yhteisönsä silmissä, eikä siten tule myöskään ilmiannetuksi. Sen sijaan salakaatajat sekä heitä puolustava yhteisö oikeuttavat teot itselleen argumentoinnilla, jossa toisaalta vedotaan teon väistämättömyyteen ja välttämättömyyteen nykyisessä epäoikeudenmukaiseksi koetussa paikallistason unohtavassa julkishallinnon kontrollissa, toisaalta koetaan, etteivät salakaadot aiheuta sellaista ekologista vahinkoa, josta olisi syytä olla huolissaan.

Kansallisen keskusvetoisen komenna ja kontrolloi -kannanhoidon rinnalle on muodostunut eri sidosryhmien kilpailevia toimintamalleja. Uutta tietoa eivät synnytä ja välitä ainoastaan hallinto ja tiedotusvälineiden toimittajat, vaan yhä useammin yksityiset toimijat julkisilla nettisivustoilla ja keskusteluryhmissä. Nämä arvomaailmaltaan vastakkaiset ryhmittymät kilpailevat keskenään oikean tiedon omistajuudesta, mutta samalla vahvistavat oman ryhmänsä yhteenkuuluvuutta. Näin osapuolet etääntyvät toisistaan, ja alttius toiminnan radikalisoitumiseen kasvaa entisestään.

Kyseessä on ympäristökonflikti. Näille on ominaista, että ne koskevat sidosryhmiä, joiden mielipiteet niin konfliktin luonteesta kuin sen ratkaisumalleista eroavat toisistaan. Ajattelun ja toiminnan pohjana ihmisillä kun ovat erilaiset luonto- ja ympäristökäsitykset.

Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen ja ympäristöhistorian tutkimuskenttiin asemoituvan tutkimukseni tavoitteena on ollut löytää ymmärrys nykypäivän suurpetokonfliktin luonteesta. Salakaatajien yhteisöltään saamaa tukea olen tutkinut argumentaatioanalyysillä eläytymismenetelmän avulla kerätystä aineistosta. Toisaalta olen tutkinut suurpetojen salakaatoja uhmakkuutena kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Sosiaalipsykologiassa käytetyn neutralisointiteorian avulla olen tarkastellut laittomien tekojen oikeuttamisen keinoja.

Tavoitteenani on ollut myös tuottaa synteesi suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta ottamalla huomioon historiallinen konteksti. Lajikohtaiset asenteet, oleelliset kannanhoidon toimijat ja sidosryhmät, kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet, sekä kannanhoidon menetelmätyökalut juontavat juurensa ihmisen ja eläinten välisestä yhteisestä historiasta.

Suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Ensinnä on tärkeää ymmärtää, että konflikti on ihmisen ja eläimen välinen siten, että asenteet lajia kohtaan voivat muotoutua vahvasti kyseisen eläimen lajityypillisten piirteiden mukaisesti. Jo alussa lainaamassani naisen tarinassa suurpeto muuttuu tarinan edetessä sudeksi. Myös tämä minun kirjoitukseni kietoutuu kohta kohdalta suden ympärille.

Roistomaisuus ja äärimmäinen julmuus on liitetty susiin ympäri maailman, ja historiallisissa kirjoituksissa painotetaan suden julmia piirteitä aivan toisella tapaa kuin muiden suurpetojen. Kun puhutaan suurpetoihin kohdistuvista pelon tunteista, puhutaan useimmiten sudesta tai karhusta. Näistä lajeista kuitenkin ainoastaan susi on aktiivisesti hakeutunut ja voi aktiivisesti hakeutua ihmisen läheisyyteen saalistustarkoituksessa. Tämä susiin liitetty pelko on yhteinen suden koko levinneisyysalueella.

Susi on katsottu lainsäädännön näkökulmasta kaikkein vahingollisimmaksi pedoksi. Suden vaino on ollut yhtämittaista ihmisen ja suden yhteisessä historiassa ja tässäkin tapauksessa kaikkialla, missä susi ja ihminen ovat rinnan eläneet. Omassa lainsäädännössämme susi on luokiteltu vahinkoeläimeksi aina ensimmäisistä kirjoitetuista lakiteksteistä lähtien. Sudelle asetettiin suurimmat tapporahat ja niitä maksettiin pitempään kuin minkään muun lajin kohdalla, peräti 329 vuotta. Yhtenä merkittävänä syynä tapporahojen maksulle pidettiin suden aiheuttamaa uhkaa, ei ainoastaan karjalle ja kotieläimille, vaan myös ihmiselle itselleen.

Yhä tänä päivänä susien kanssa reviirinsä jakavat ihmiset kokevat susipelkoa. Suden ennakoimaton käyttäytyminen pitää yllä pelkoa ja kielteisiä asenteita. Aiempien tutkimusten valossa näyttää siltä, ettei niihin totuta ajan myötä, vaan kielteinen asennoituminen voimistuu mitä pidempiaikaista yhteiselo on ollut.

Ihmisillä on taipumus luokitella eläimiä moraalisin ja sosiaalisin perusteluin. Eläinten kohdalla luokittelu, esimerkiksi hyviin ja pahoihin, on perustunut nimenomaan eläinten hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ihmiselle. Nämä luokittelut muodostavat pohjan eläinten kulttuuriselle kohtelulle. Niin historiallisessa laki-, asetus- ja media-aineistossa kuin nykypäivän kannanhoidon lainsäädännössä ja suojelusopimuksissakin on nähtävissä eläinten kulttuurinen hahmo, niiden asema yhteiskunnassa. Tämä luokittelu on yhteistä kaikille kulttuureille, eikä ihminen tule vapautumaan tarpeesta luokitella eläimiä. Esimerkiksi susi, joka on ollut lainsäädännössä luokiteltuna vahinkoeläimeksi kautta kirjoitetun historian, on eittämättä koettu vahinkoeläimeksi jo ennen kirjoitettua historiaa. Ja epäilemättä se nähdään vahinkoeläimenä edelleen.

Erinomainen esimerkki eläinten luokittelun taustalla käytettävästä argumentoinnista on noussut esiin kuluneena talvena, kun on pohdittu suden niin kutsuttua vääränlaisuutta. Perhon susien salakaatojen oikeudenkäynnissä väännettiin kättä siitä, ovatko tapetut yksilöt olleet susia vai koirasusia. Debatti suden genomin puhtaudesta antaa ymmärtää, ettei suomalainen susi ole aito, villi susi, vaan käyttäytyy kesyn ja häiriköivän koirasuden tavoin ja omaa perimässään epäpuhtautta. Vastaavaa keskustelua on käyty myös esimerkiksi Ruotsissa, jossa suteen on lyöty stigma saastuneesta maahanmuuttajasta ja hallituksen kasvattamasta hybridistä. Tämä keskustelu on mielenkiintoista kahdesta syystä: ensinnäkin loppupäätelmä suden aitoudesta voi vaikuttaa tuomioon. Toiseksi keskustelu osoittaa, kuinka salakaatajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häivyttämään yhteiskunnan, esimerkiksi viranomaisten tai sidosryhmien, toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa. Perustelu sisältää ajatuksen uhrin kieltämisestä. Sen mukaan salakaadon kohteeksi joutunut suurpeto on ansainnut kohtalonsa joko aiheuttamansa vahingon, ominaisuuksiensa tai luonteenpiirteidensä vuoksi.

Ympäristökonflikti, jonka toisena osapuolena on eläin, asettaa konfliktin hallinnalle omanlaisensa haasteet. Suuret nisäkkäät ovat arvostukseltaan muita eläimiä korkeammalla. Tämän katsotaan johtuvan niiden samankaltaisuudesta ihmisten kanssa. Ihminen voi esimerkiksi tunnistaa ja tulkita niiden tunteita. Suurpetojen kohdalla on nähtävissä erityisen korostuneet tunnepohjaiset asenteet, jotka ilmenevät esimerkiksi kielteisissä susipuheissa mutta myös suojelutavoitteissa ja niiden ympärillä käytävässä keskustelussa.

Mainitsin aiemmin, että suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Toisaalta ihmisellä on vaikeus kohdata toinen laji, mutta toisaalta käsillä on ihmisten keskinäinen kahnaus. Suurpetokonfliktissa kyse on sekä luonnonvaraisten eläinten hallinnasta että oikeudellisesta kiistasta osallistua suurpetoja koskevaan päätöksentekoon. Tämä konflikti saa aiemmin kuvatun mukaisesti etenkin paikallisia mutta myös kansallisia ja kansainvälisiä ilmenemismuotoja.

Suurpetokonflikteja on esiintynyt kautta aikojen ja lähes kaikissa kulttuureissa. Konfliktit ovat pysyneet ihmisen ja eläimen välisenä siihen saakka, kunnes henkilökohtaiset ongelmanratkaisukeinot on lainsäädännöllä poistettu ja päätäntävalta ratkaisukeinoista on siirretty ylemmälle tasolle. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä ympäri maailman eläinlajien kantoja on enenevissä määrin hoidettu keskitetyn julkishallinnoinnin kautta. Suurpetojen 1960- ja 70-luvuilla alkaneen suojelun katsotaankin olevan yksi haasteellisimmista kansallisista kannanhoidon tehtävistä. Ekologiset konfliktit ovat muuttuneet sosiaalisiksi ja sosioekonomisiksi kysymyksiksi, ja konfliktoituessaan niistä on tullut poliittisluonteisia.

Nykypäivän susikonflikti on syntynyt tilanteessa, jossa susi ja sen läsnäolo vaikuttavat eri ihmisryhmiin eri tavoin. Susien läsnäolo on paikallista, samoin niistä koituvat haitat. Sen sijaan susikannan hyvinvointiin liittyvät intressit ovat kansallisia ja kansainvälisiä. Suden hyödyllisyys on ylipaikallista, ja se näkyy eläimen olemassaolon itseisarvona ja lajin laajempina biodiversiteettivaikutuksina.

Suomeen 1960- ja 70-luvuilla rantautuneen suojelu- ja ympäristötietoisuuden myötä on sitouduttu kansainvälisiin sopimuksiin tavoittelemaan eliölajeille suotuisaa suojelun tasoa. Kansallista kannanhoitoa ohjaavat Euroopan Unionin luontodirektiivin asettamat vaatimukset uhanalaisille eläimille. Kansainvälinen keskustelu luonnon monimuotoisuuden vaatimuksista on jalkautunut kansallisen ja paikallisen tason sidostyhmäkeskusteluihin ja suotuisa suojelutaso on samalla noussut hallitsevaksi peruskäsitteeksi. On tulkittavissa, että suurpetojen kannanhoitoa ovat viime vuosikymmeninä ohjanneet moraaliset arvot ja siten myös lainsäädännön tehokkuutta ja sen muutostarpeita on mitattu eettisillä perusteilla. Suurpedot on nostettu niin kutsutun eettisen kehän sisäpuolelle, jossa suojelutavoitteen saavuttamiseksi painotetaan eläinten itseisarvon merkitystä.

Suomessa suurpetojen salakaadot liittyvät maaseudun muuttuvista oloista kumpuavaan syvempään yleisempään vastustukseen. Perinteinen luontosuhde, elinkeinojen turvaaminen uhkaavilta tekijöiltä, on törmännyt kansallisiin ja kansainvälisiin ulkopuolisiin suojeluvaatimuksiin. Kyseessä on metsästäjien ja poronhoitajien vuosisataisen elämäntavan ja yhteisössä muodostuneen roolin murentuminen, jota vastaan taistellaan käytettävissä olevin keinoin.

Suurpetojen kannanhoidon kehittämiseksi on hyvä tunnistaa salakaatojen pääasiallinen motiivi, asenteet toiminnan takana, jotta sen radikalisoitumiseen on mahdollista puuttua. Toistaiseksi julkishallinnon kontrollointikeinoin on pyritty puuttumaan suurpetojen salakaatoihin asettamalla törkeä metsästysrikos rikoslakiin ja korottamalla riistaeläinten ohjeellisia arvoja. Etenkin suojelijat ovat vaatineet entistä tiukempaa puuttumista laittomiin tekoihin valvonnan ja rangaistusten kautta. On oleellista ymmärtää, että koska salakaadoista asetetut rangaistukset koetaan epäreiluiksi ja kohtuuttomiksi ja asetetun rangaistuksen katsotaan olevan leimaava, kovennetut rangaistukset eivät vaikuta rikoksen toteuttamiseen tai uusimiseen samalla tavoin kuin esimerkiksi talousrikollisuuteen puututtaessa. Päinvastoin, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö kasvattaa alttiutta uusia laittomia tekoja.

Olen tehnyt tutkimukseni perusteella päätelmän, jonka mukaan kannanhoidon sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden vahvistamiseksi paikallisten suurpetoalueilla elävien ihmisten luontosuhdetta tulee kunnioittaa. Yhteiskunnan ei tule edellyttää arvomaailman muuttumista, vaan yhteiskunnassa on hyvä löytyä ymmärrys ja hyväksyntä siitä, että suurpedot voivat olla myös vahingontekijöitä, eli vahinkoeläimiä.

Sen sijaan suurpetojen asema yhteiskunnassa tulee konstruoida uudelleen. On syytä murtaa yksinomainen käsitys sudesta vahinkoeläimenä. Tavoitteenani on ollut etsiä keinoja, joiden avulla on mahdollista vahvistaa suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön aktiivisina toimijoina.

Ihmisellä on ollut ja on edelleen taipumus suojella sellaista ympäristöä, jolla on hänen hyvinvoinnilleen merkitystä tai joka tuo hyötyä ihmiselle itselleen. Tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta heräsi jo 1500-luvun Ruotsi-Suomessa. Suojelutoimenpiteitä kohdistettiin muun muassa metsiin niiden kestävän käytön turvaamiseksi. Hirven pelastuminen salametsästykseltä 1900-luvun alussa perustui nimenomaan sille, että se metsästysoikeuden kautta saatiin ihmisten mielissä luokiteltua hyötyeläimeksi vahinkoeläimen sijaan. Vahinkoeläimiksi luokiteltujen suurpetojen osalta kantojen voimakkaaseen vähenemiseen havahduttiin ensimmäisenä karhun kohdalla, Suomessa tämä tapahtui 1910-luvulla. Huolestuminen kannan tilasta niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa lähti nimenomaan metsästäjäpiireistä, koska merkittävän saaliseläimen kanta oli huvennut.

Tutkimukseni teoreettiseksi työkaluksi olen valinnut suurpetoja kohtaan tunnetun psykologisen omistajuuden rakentamisen. Perustelut teorian käytölle ja käytännön sovelluksille olen nostanut suoraan historiallisesta laki-, media- ja tapporaha-aineistosta.

Psykologinen omistajuus kohdistuu todelliseen kohteeseen, mutta se poikkeaa konkreettisesta omistajuudesta siten, että sen takana ei välttämättä tarvitse olla lainsäädäntöä. Psykologinen omistajuus rakentuu vahvalle henkilökohtaiselle tunteelle, ja sen muodostumiseksi ja vahvistumiseksi on hyvä olla ympäröivän yhteisön ja kulttuurin tukemia konkreettisia toimia.

Psykologinen omistajuus syntyy käytännössä kolmen eri kokemusreitin kautta. Ihmisellä tulee olla vaikutusmahdollisuus kohteeseen, ihmisen tulee tuntea kohde perin pohjin ja ihmisen tulee laittaa itsensä likoon suuntaamalla aineellisia ja aineettomia resursseja kohteeseen. Yksinkertaistettuna tässä on kyse vastuunkannon tunteen rakentamisesta omistettavaa kohdetta kohtaan. Henkilökohtaisuudestaan huolimatta psykologinen omistajuus on nähtävissä nimenomaan kollektiivisena tunteena, joka rakentuu kollektiiviseksi vastuuksi.

Kuinka sitten rakentaa psykologista omistajuutta suurpetoja kohtaan? Kuinka tukea vastuunkannon vahvistumista paikallisissa susireviirien alueilla elävissä ihmisissä susia kohtaan? Kuinka rakentaa kollektiivista psykologista omistajuutta paikallisyhteisöissä?

Vastuunkanto rakentuu antamalla paikallisille ihmisille konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia alueen susiin, tarjoamalla heille mahdollisimman avointa tietoa susista ja osallistamalla heitä kannanhoitoon. Käytännön kannanhoidollisessa työssä nämä kolme osa-aluetta linkittyvät toisiinsa ja tukevat ihmisen perustarpeita olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siihen kuuluvien objektien kanssa sekä puolustaa reviiriään ja tuntea perin pohjin siihen kuuluvat kohteet.

Esimerkinomaisina metsästäjien vastuunkantoa vahvistavina kannanhoidollisina toimina olen tutkimuksessani nostanut esiin suojelumetsästyksen ja yhteisöjen kannustinpalkkiot, jotka tukevat susien välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina. Karhu on erinomainen esimerkki suurpedosta, jonka kohdalla psykologinen omistajuus on metsästäjien joukossa rakentunut vuosikymmenien mittaan. Myös ilveksen suhteen on aivan viime vuosina ollut merkkejä vastaavasta kehityksestä.

Susikannan hallinnan haasteissa merkittäväksi tekijäksi nousseet pelon sävyttämät asenteet nousevat esiin myös psykologista omistajuutta rakennettaessa. On tärkeää huomata, että näillä samoilla vastuunkannon vahvistamisen mekanismeilla vaikutetaan myös susipelkoon. Tutkimusten mukaan sitä voidaan vähentää nimenomaan paikallistason vaikutusmahdollisuuksia lisäämällä ja toimijatasojen välisen luottamuksen rakentamisella.

Suden kannanhoidon tilanne on Suomessa tällä hetkellä erityisen herkkä. Sudelle on valmistunut päivitetty kannanhoitosuunnitelma, joka pohjautuu ajatukseen reviiripohjaisesta paikallistason lähestymisestä. Uutena toimenpiteenä on esitetty kannanhoidollisia poikkeamislupia rauhoituksesta. Tämä tarkoittaa harkittua, paikallistasolla toteutettavaa perinteistä suden metsästystä. Viime vuoden ajan paikallisia, susireviireillä asuvia ihmisiä, on osallistettu kannanhoitosuunnitelman tavoite- ja toimenpidesuunnitteluun. Viimeisimmissä susikannan arvioissa susilaumojen arvioitu määrä on suurempi kuin moneen vuoteen, ja nämä arviot perustuvat petoyhdyshenkilöiden kirjaamiin jälkihavaintoihin. Uskallan väittää, että useilla susireviireillä on luovuttu niin tiedon panttaamisesta kuin salakaadoistakin, ja paikallisyhteisöt ovat odottavalla kannalla.

Uuden teoreettisen lähestymistavan jalkauttaminen nykypäivän suurpetokeskusteluun tuottaa myös uudenlaista ymmärrystä susikonfliktin syiden ja hallinnan tarkasteluun.

Susikonfliktissa on nähtävissä psykologisen omistajuuden törmäyskurssi. Metsästäjät ovat kantaneet vastuuta susista vuosisatojen ajan. He ovat yhteiskunnan tuen eli tapporahojen ja lainsäädännön avulla toimineet aktiivisesti yhteisönsä hyväntekijöinä. He ovat tunteneet sudet, kantaneet niistä vastuuta ja käyttäneet niihin resurssejaan. He ovat muodostaneet vuosisatojen aikana vahvan psykologisen omistajuuden lajia kohtaan. Suurpetojen hallinnasta on kasvanut osa metsästäjien identiteettiä.

Viime vuosikymmenien suojeluaatteen ja -sopimusten myötä yhteiskunnan virallinen tuki on siirtynyt suojelijoiden psykologiselle omistajuudelle. Heille on jaettu oikeuksia susikannan hoitoon vaikuttamisen ja valitusmenettelyn kautta, ja he ovat siten saaneet oikeuden ottaa haltuunsa ympäristön, joka perinteisesti on kuulunut paikallisyhteisöille. Heillä on vankka tietopohja susien biologiasta. Susikannan kehno ekologinen tila aiheuttaa heille huolta ja sitoo heidän resurssejaan. Muutaman vuosikymmenen aikana syntynyt psykologinen omistajuus saa tukea lainsäädännöltä ja kannanhoidon viranomaisilta, ja onkin tulkittavissa erittäin vahvaksi.

Tällä hetkellä suojelijoiden ja metsästäjien suteen kohdistuva psykologinen omistajuus on konfliktissa. Metsästäjät pitävät kiinni psykologisesta omistajuudestaan niillä keinoin, joita heillä on jäljellä. Tulkitsen tämän salakaatojen merkittäväksi syyksi.

Etsiessäni ymmärrystä sellaisen ympäristökonfliktin hallintaan, jonka toisena osapuolena on vahinkoeläimeksi luokiteltava ja mahdollisesti myös voimakkaita tunteita ihmisissä esiin nostava eläin, olen vaalinut Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton vuonna 1980 käyttöön ottamaa kestävän kehityksen ajatusta. Kestävä kehitys pitää sisällään dynaamisen, ihmisten tarpeiden muutoksiin sopeutuvan prosessin. Sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen kestävyys riippuvat toisistaan. Suurpetojen kannanhoidon tavoiteasettelun ja toimien kehittämisessä on nojattava kestävän kehityksen periaatteeseen, joka tarkoittaa näiden kolmen tekijän tasavertaista huomioonottamista. Sosiaalinen kestävyys suurpetojen suojelun kohdalla on väistämätön ensisijainen tavoite, mikäli halutaan saavuttaa lajin ekologinen kestävyys.

Tuuli Hirvilammi

Kestävän hyvinvoinnin jäljillä ­– Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 2015.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 25.4.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Aloitan kestävän hyvinvoinnin jäljittämisen tänään lyhyellä vuoropuhelulla.

 

”Isoäiti, miksi valtameret saastuivat, tuhansittain lajeja kuoli sukupuuttoon ja viljavat maat aavikoituivat?

Siihen on monta vastausta. Ainakin me kuvittelimme, että kaivamalla mineraaleja, kaatamalla metsiä ja haalimalla omaisuuksia löydämme onnen. Olimme lukkiutuneita ajattelutapaan, jossa luulimme, että ihmiset hallitsevat luontoa. Emme riittävän hyvin ymmärtäneet, että olemme osa jotain ihmistä suurempaa, että elämme ekosysteemeissä. Emme osanneet arvostaa riittävästi veden ja aineen kiertokulkuja, pölyttäjiä ja ilmastonsääntelyä. Emme pitäneet huolta luonnosta, joka koko ajan teki työtä meidän hyvinvointimme eteen.

 

Mutta isoäiti, tehän luitte tutkimuksia ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista, miksi ette sitten lopettaneet luonnon tuhoamista?

Niin, sitä on vaikea käsittää. Ehkä me täytimme mielemme kaikella, joka piti meitä irti ja erossa – luonnosta, toisistamme ja itsestämme. Meidän mielemme oli jumissa tämän päivän murheissa, pirstoutuneena ja eriytyneenä harhailemassa ostoskeskuksissa ja moottoriteillä. Meidän mieltämme hallitsi hetkellisten halujen seuraaminen emmekä ymmärtäneet, että maata köyhdyttämällä köyhdytimme myös itsemme. Revimme ihmiset juuriltansa. Tämän kaiken teimme siksi, että emme osanneet tavoitella hyvinvointia kestävällä tavalla.

 

Isoäiti, eikö ympäristöä tuhottu juuri ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella?

Elintaso ja vauraus kyllä lisääntyivät. Meidän elämässä ei ollut pulaa leivästä eikä yltäkylläisyydestä. Opin kuitenkin tuntemaan, että hyvinvointi on jotain paljon enemmän. Se on ihmisen hyvinvointia osana luontoa. Se on syömistä, nukkumista, rakkautta ja kiintymystä, onnistumisen kokemuksia ja uusia oivalluksia. Hyvinvointi on fyysistä ponnistelua, mieltä avaavia keskusteluja ja hitaita metsäretkiä, avun tarjoamista. Se on siis kaikkea sitä ihan tuttua, mikä tekee ihmisten elämästä mahdollista ja elämisen arvoista.

 

Isoäiti, nyt siis ymmärrän, että saattaisin elää vehreällä maapallolla, jos te olisitte joka päivä eläneet niin kuin olisitte voineet hyvin.”

 

Kirjoitin tätä vuoropuhelua viime toukokuussa Seilin saaressa, jossa olin työstämässä väitöstutkimukseni yhteenvedon loppulukuja. Olin lukenut hyvinvointiteorioita, ympäristötutkimuksia ja ihmetellyt, mitä lopulta voin tutkimuksellani sanoa. Seilissä ihastelin kesään puhkeavaa vihreää saarta ja istuin iltaisin merenrannan kallioilla. Silloin sanomani sai tunteen ja olin entistä vakuuttuneempi, että kestävän hyvinvoinnin etsiminen ja tunnistaminen on ihmiskunnan tärkein tehtävä juuri nyt.

Ilmastonmuutos etenee. Luonnon monimuotoisuus hupenee kiihtyvällä tahdilla. Myös biokemiallisen saastumisen ja maankäytön kohdalla on ylitetty ihmiselämän kannalta turvalliset ekosysteemien kynnysarvot. Rajojen ylittäminen merkitsee, että maapallon ekosysteemit ovat etenemässä kohti ihmislajille tuntematonta geologista aikakautta. Se on huolestuttavaa ihmisten ja muiden eläinlajien hyvinvoinnin kannalta. Jos pahimmat ilmastoskenaariot ja maailmanlaajuisten ekosysteemien romahtamista ennakoivat arviot toteutuisivat, ihmislajin selviytyminen maapallolla olisi selvästi uhattuna.

Nykyistä kestävämmän hyvinvointikäsityksen etsiminen on tärkeää myös siksi, että me nykyiset sukupolvet voisimme paremmin. Hyvinvointi jakaantuu maailmassa yhä eriarvoisesti. Yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Vaikka suomalaiset voivat tutkimusten mukaan keskimääräisesti hyvin, on myös täällä nähtävissä tuloerojen kasvun ja syvenevän köyhyyden sekä stressin ja mielenterveysongelmien kaltaisia hyvinvoinnin vajeita. Puhutaan elämän merkityksen ja mielekkyyden katoamisesta sekä kokemuksen pirstoutumisesta. Yhä useammat kokevat, että kulutusmahdollisuuksien kasvu ei lopulta lisää heidän hyvinvointiaan.

Kestävä kehitys on viimeisten vuosikymmenten aikana puhki käytetty iskusana, jonka avulla on pyritty suojelemaan ympäristöä ja poistamaan köyhyyttä maailmanlaajuisesti. Yleisesti esitetyn määritelmän mukaan kehitys on kestävää silloin, jos nykyisten sukupolvien tarpeiden tyydytys ei vaaranna tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää tarpeitaan. Käytännössä kehitys on kuitenkin rinnastunut talouskasvuun, jonka toivotaan kohottavan kansalaisten elintasoa ja poistavan köyhyyttä. Kestävä kehitys on jaoteltu tutkimuskirjallisuudessa ja politiikkatavoitteissa taloudelliseen, sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen ilman, että niissä tunnistettaisiin ekologisen kestävyyden ensisijainen merkitys ihmiselämän mahdollistajana. Mitä teemme talouskasvulla tai tasa-arvolla, jos emme saa puhdasta vettä ja ruokaa?

Tutkijat, viranomaiset ja aktivistit ympäri maailmaa ovat pettyneitä ja turhautuneita kestävän kehityksen politiikkaan. Tarvitaan jotain muuta. Siksi viime vuosina on esitetty entistä useammin, että kestävyyden tavoitteena tulee olla hyvinvointi maapallon kantokyvyn rajoissa. Taustalla on ajatus, jonka mukaan meidän tulisi tavoitella suoraan hyvinvointia epämääräisemmän kehityksen sijaan. Tulisi pohtia nykyistä tarkemmin, minkälainen tarpeiden tyydytys tuottaa hyvinvointia. Tulisi selvittää, mitä resursseja hyvinvointiin tarvitaan ja miten tarpeita voidaan tyydyttää niin, että samalla ei heikennetä tulevia hyvinvoinnin edellytyksiä.

Maailmalla onkin virinnyt vilkasta tutkimusta ja keskustelua kestävästä hyvinvoinnista. Suomessa esimerkiksi Sitra julkaisi viime vuonna vision, jonka nimi on ”Kohti kestävää hyvinvointia”. Siinä todetaan, että hyvinvointi tulisi ymmärtää nykyistä kokonaisvaltaisemmin ja että maapallon kantokyvyn rajat tulisi ottaa huomioon kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Sitran visiossa kestävän hyvinvoinnin periaatteisiin kuuluu myös se, että yksilöiden ja yhteisöjen vaikutusmahdollisuuksia lisätään, hallintokulttuuria uudistetaan ja taloutta muutetaan yhteisölliseen suuntaan. Visiossa vaaditaan vaihtoehtoja talouden aineelliselle kasvulle.

 

Monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa on pyritty hahmottelemaan selkeitä kestävän ihmistoiminnan ja hyvinvoinnin rajoja. Ympäristötutkijat ovat määritelleet kynnysarvoja ja päästömääriä sekä maksimirajoja luonnonvarojen kestävälle kulutukselle. On esimerkiksi esitetty, että suomalaisten vuosittaista luonnonvarojen kulutusta tulisi vähentää nykyisestä 40 000 kilosta 8 000 kiloon, eli viidesosaan nykyisestä. Tämä olisi pitkällä tähtäimellä ekologisesti kestävä ja globaalisti oikeudenmukainen luonnonvarojen kulutuksen määrä. Luonnonvarojen kulutuksen ylärajojen lisäksi kestävän hyvinvoinnin kirjallisuudessa pyritään määrittelemään rajoja sellaiselle sosiaalisesti kestävälle elintasolle, joka mahdollistaa kaikille ihmisille riittävän tarpeiden tyydytyksen. Kun katse suunnataan näihin molempiin rajoihin, kestävä hyvinvointi hahmottuu turvallisena elintilana, jossa kaikki ihmiset saavat tarpeensa tyydytettyä ja kenenkään hyvinvoinnin tavoittelu ei ylitä ekologisen kestävyyden rajoja.

Toistaiseksi suomalaisessa sosiaalipoliittisessa hyvinvointitutkimuksessa on pitkälti sivuutettu keskustelu kestävän hyvinvoinnin rajoista ja ekologisesti kestävämmän hyvinvoinnin tavoittelusta. Hyvinvointitutkimuksessa ei yleensä tarkastella ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tai tarpeiden tyydyttämisen ympäristövaikutuksia. Sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa ei juurikaan huomioida ekosysteemien kriittistä merkitystä ihmisten hyvinvoinnin perustana eikä ympäristöongelmia uusina hyvinvointia heikentävinä riskeinä. Tulevan hyvinvoinnin haasteet pelkistetään usein taloudellisiksi huoliksi. Samalla hyvinvointitutkimuksessa – samoin kuin yhteiskuntapolitiikassa laajemminkin – on sitouduttu sellaiseen talouskasvuun perustuvaan hyvinvointimalliin, joka vahvistaa ekologista kriisiä ja nakertaa tulevan hyvinvointimme edellytyksiä. Hyvinvointitutkimus kaipaa siis uudelleensuuntaamista ja uudenlaisia tutkimusasetelmia.

Väitöstutkimukseni raivaa tietä tieteidenväliselle kestävän hyvinvoinnin tutkimukselle. Ihmisen ja luonnon välisen suhteen ymmärtäminen ja kestävien rajojen hahmottaminen edellyttävät tieteidenvälistä tutkimusotetta, jossa ekologiset kysymykset integroidaan hyvinvointiteoriaan ja empiirisiin tutkimusasetelmiin. Tutkimuksessa liitän ympäristötutkimuksessa tuotettua tietoa ja ympäristötutkimuksen menetelmiä hyvinvointitutkimukseen sekä teorian että empiirisen tutkimuksen tasolla. Väitöskirjaan sisältyvissä osajulkaisuissa olen saanut kehitellä kestävän hyvinvoinnin tutkimusta yhdessä muiden tutkijoiden kanssa.

Tutkimuksessa olen pyrkinyt kehittämään kestävän hyvinvoinnin teoriaa. Tähän päästäkseni olen hyödyntänyt useita hyvinvointiteorioita, jotka avaavat erilaisia näkökulmia hyvinvoinnin ymmärtämiseen. Vaikka hyvinvointi on meille kaikille tuttua, sitä on usein vaikea pukea sanoiksi ja kahlita käsitteiksi. Tämä tulee esiin myös hyvinvointia selittävissä teorioissa, jotka avaavat erilaisia näkökulmia siihen, miten hyvinvointia tai sen puutetta arvioidaan. Teorioissa keskustellaan yhä uudelleen esimerkiksi siitä, onko hyvinvointi syytä ymmärtää tarpeiden tyydytyksenä vai erilaisten kykyjen ja toimintamahdollisuuksien toteutumisena. Keskeinen kysymys liittyy myös siihen, kuinka pitkälle hyvinvointi riippuu resurssien määrästä ja missä määrin se ilmenee koettuna hyvinvointina ja onnellisuutena. Lisäksi kysytään, voiko ulkopuolinen tutkija arvioida ja määrittää ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Vai onko niin, että hyvinvointi on jokaisen yksilön oma asia?

 

Hyvinvointiteoriat perustuvat aina tietynlaiseen, tutkimusta suuntaavaan ihmiskäsitykseen. Väitän, että kestävän hyvinvoinnin ymmärtäminen edellyttää uudenlaista käsitystä ihmisestä. Ajatteluamme on vuosisatojen ajan hallinnut ihmisten erivapautta korostava ihmiskäsitys, jossa ihmisen on nähty hallitsevan luontoa ja olevan irti luonnosta. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa voidaan tunnistaa nykyistä paremmin ihmisen ja luonnon välinen yhteys, jos se perustuu relationaaliseen ihmiskäsitykseen. Siinä tiedostetaan ihmisten ja ekosysteemien välinen tiivis aineenvaihdunta. Ihminen on osa luontoa. Olemme väistämättä yhteydessä ekosysteemeihin, koska olemme riippuvaisia niiden toimivuudesta ja toimintamme vaikuttaa luonnon kiertokulkuihin. Ihminen on myös osa sosiaalisten suhteiden verkostoa, koska emme kehity ja selviä yksin. Relationaalinen ihmiskäsitys suuntaakin näkemään keskinäisriippuvuuksia yksilöllisyyden ja erillisyyden sijaan.

Ihmisten keskeisiä tarpeita ja hyvinvoinnin erilaisia ulottuvuuksia on jäsennetty hyvinvointiteorioissa lukuisin eri tavoin. Tutkimuksessani tarjoan Erik Allardtin hyvinvointiteoriaan pohjautuen yhden vastauksen siihen, minkälaisia ulottuvuuksia kestävän hyvinvoinnin sisältöön kuuluu. Väitän, että kestävä hyvinvointi voidaan ymmärtää kokonaisuutena, joka muodostuu siitä, että ihmisellä on kohtuullinen elintaso, mielekästä tekemistä, merkityksellisiä suhteita ja mahdollisuus elävään läsnäoloon. Hyvinvointi ei ole paikallaan pysyvä olotila vaan se on itsensä toteuttamisen tarpeista lähtevä kasvuprosessi, jossa ihminen tavoittelee aktiivisesti hyvää elämää ja tasapainoa näillä hyvinvoinnin eri ulottuvuuksilla.

Hyvinvointitutkijat selvittävät, kuinka paljon ihmiset kuluttavat rahaa mutta eivät sitä, miten paljon he kuluttavat luonnonvaroja. Tämän puutteen paikkaamiseksi olen suunnitellut ja toteuttanut yhdessä ympäristöalan tutkijoiden kanssa tutkimuksen, jossa tutkimme yhtäältä yksin asuvien perusturvan saajien hyvinvoinnin tavoittelua ja elintasoa ja toisaalta heidän luonnonvarojen kulutustaan eli materiaalijalanjälkiä. Materiaalijalanjäljet on laskettu MIPS-menetelmällä, jolla voidaan mitata tuotteiden tai palvelujen koko elinkaaren aikaista luonnonvarojen kulutusta.

Empiirisen aineiston avulla pystyimme selvittämään, mitkä tekijät vaikuttavat hyvinvoinnin tavoittelun ja luonnonvarojen kulutuksen välisiin yhteyksiin. Tutkimuksessa kuvataan työttömien ja eläkeläisten toimintamahdollisuuksia, toimintoja ja materiaalijalanjälkiä arkipäiväisen elämän tasolla. Haastatteluaineistosta selviää esimerkiksi se, miten paljon lähiössä elävä työtön käyttää joukkoliikennettä tai kuinka usein hän käy uimahallissa, minkä ansiosta on mahdollista laskea, kuinka paljon nämä toiminnot kuluttavat luonnonvaroja. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksen kehittämiseksi olenkin hahmotellut viitekehyksen, jonka avulla voidaan havaita näitä vaikutussuhteita ihmisten hyvinvointia edistävän toiminnan ja luonnonvarojen kulutuksen välillä. Viitekehys auttaa jäljittämään erilaisia materiaalijalanjälkiin vaikuttaneita tekijöitä eli esimerkiksi julkisten palvelujen ja taloudellisten resurssien merkitystä. Se tuo näkyviin, että materiaalijalanjälkiin vaikuttavat erilaiset yksilölliset arvot, terveyteen ja toimintakykyyn sekä ikään ja asuinpaikkaan liittyvät tekijät. Analyysissa nousi vahvasti esiin myös yksilöllisten valintojen rajat eli elinympäristön rakenteiden merkitys. Se, millä tavalla esimerkiksi asunnot rakennetaan ja ruoka tuotetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla kotitalouksien materiaalijalanjälkien kokoon.

Aikaisemmat sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden tutkimukset ovat kulkeneet pitkälti omilla tieteenalakohtaisilla poluillaan. Tämän seurauksena hyvinvointitutkimuksessa on jäänyt huomaamatta kohtuulliseksi katsotun kulutustason yhteys ekologisesti kestämättömään ylikulutukseen. Tällöin on vaarana, että sosiaalipolitiikassa sitoudutaan edistämään sellaista kohtuullista elintasoa, joka on ekologisesti kestämätön. Vastaavasti ympäristötutkimuksessa on määritelty kestävän elintason rajoja huomioimatta sitä, miten hyvinvointi jakaantuu väestön kesken. Jos rajoitutaan vain ekologisen kestävyyden näkökulmaan, ympäristöpolitiikassa saatetaan ottaa käyttöön esimerkiksi sellaisia päästörajoituksia, jotka heikentävät pienituloisten elintasoa sosiaalisesti kestämättömällä tavalla. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa onkin yhdistettävä sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden arviointia.

 

Tutkimuksessani on kehitetty tutkimusasetelma, jonka avulla voidaan tutkia kohtuullisen elintason rajoja sekä ekologisesta että sosiaalisesta näkökulmasta. Perusturvan saajia koskevasta aineistosta tuli tätä tutkimusasetelmaa soveltamalla näkyviin kestävän hyvinvoinnin kannalta haastava ristiriita: perusturvan saajien elintaso vaatii liikaa luonnonvaroja mutta toisaalta heidän tulotasonsa on niin matala, että he eivät yllä riittäväksi katsottuun elintasoon. Heidän elintasonsa on toisin sanoen sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestämätön. Tämän ristiriidan ratkaiseminen on kestävää hyvinvointia edistävän yhteiskuntapolitiikan keskeinen haaste.

Vuosien varrella olen kysynyt itseltäni monta kertaa, miksi kirjoitan tutkimusta, vaikka voisin kahlita itseni metsäkoneisiin, pyrkiä eduskuntaan tai käyttää käsiäni apua tarvitsevien hoivaamiseen. Miksi käytän aikani lukemiseen, lauseiden viilaamiseen ja lähdeluettelon hiomiseen? Siksi, että kaikesta turhautumisesta huolimatta se tuntuu tärkeältä ja omia, itseni toteuttamisen tarpeita vastaavalta vaikuttamisen tavalta. Toivon, että tutkimus tavoittaa käytännön ja sanoilla voi muuttaa ajattelu- ja toimintatapoja. Toivon, että akateemisella tutkimuksella on keskeinen rooli kestävän hyvinvoinnin tiennäyttäjänä.

 

Sauli Rouhinen

Matkalla mallimaaksi? Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa. Itä-Suomen yliopisto, 2014
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 88.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 28.11.2014

 

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat!

Tutkimukseni pääotsikkona on kysymys, onko Suomi matkalla mallimaaksi.

Kysymys edelläkävijyydestä tai mallimaana toimimisesta edellyttää kestävän kehityksen idean muotoutumisen selvittämistä: kuinka idea muuttui kansainvälispoliittiseksi prosessiksi, institutionalisoitui ja tulkittiin kansallisen politiikan keskusteluyhteydessä. Jo tässä vaiheessa on syytä huomauttaa, että kestävä kehitys on globaalin muutoksen hallinnan idea, siis poliittinen, ei teoreettinen käsite, vaikka se onkin jatkuvan tieteellisen väittelyn kohteena. Ideoita tarvitaan yhteiskunnallisissa murroksissa. Kestävän kehityksen idealle on yhä tarvetta.

Tutkimuksen alaotsikossa olen kysynyt, kuinka kestävä kehitys juurtui Suomessa.

Tutkimuksessa selvitän, kuinka Suomi on omaksunut kestävän kehityksen idean pitkän aikavälin yhteiskunnallista muutosta ohjaavaksi yhteiskuntapolitiikan tavoitekehikoksi ja periaatteeksi, ja kuinka hyvin Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintamalli on menestynyt kansainvälisissä vertailuissa.

Tutkimuksen keskeiset johtopäätökset voi tiivistää seuraavasti:

  1. Suomi on kestävän kehityksen idean hyvin varhainen omaksuja ja idean käytännöllistäjä.
  2. Suomi on kansainvälisten vertaisarviointien valossa yksi innovatiivisista edelläkävijöistä, ja on sitä yhä edelleen.
  3. Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintatyyli toteuttaa hyvin Rion sitoumusten toimeenpanosuositusten henkeä. Tämä selittyy osittain sillä, että kestävän kehityksen idea ja pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli ovat hyvin yhteensopivia. Suomi on käyttänyt hallintamallinsa kehittämisessä hyväksi komitealaitoksen eri toimijatahojen asiantuntijuuteen ja osallisuuteen tukeutuvia hyviä perinteitä.

 

Onko Suomi siis mallimaa?

Suomi on – muiden Pohjoismaiden rinnalla – jossain määrin mallimaa, jonka eräät hyvät käytännöt, kuten kestävän kehityksen yhdennetty politiikka ja sen jatkuva kehittäminen eräänlaisena kaiken politiikan ja toiminnan tulkinta- ja arviointikehyksenä, kelpaavat muillekin omaksuttavaksi. Globaali kestävän kehityksen politiikka edellyttää kuitenkin kulttuurisesti herkkää, eri hallintatyylejä ylittävää ja suuria rakennemuutoksia mahdollistavaa siirtymähallintaa. Tarvitaan lukuisia koeteltuja, innovatiivisia ja opiksi kelpaavia hyviä käytäntöjä. Suomen kuntien pitkäjänteinen, yli 20 vuotta kestänyt kestävän kehityksen paikallinen työ on kansainvälisesti arvostettua, ja tarjoaa varmasti hyviä toimintamalleja.

Suomi on menestynyt lukuisilla yhteiskunnallista edistystä ja kestävää kehitystä mittaavilla yhdistelmäindekseillä erityisesti niiden sosiaalista ja taloudellista suorituskykyä mittaavilla ulottuvuuksilla. Sen sijaan kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella, jolla korostuu vastuu globaalista ympäristöstä, ilmastonmuutoksen torjunnasta ja luonnonvarojen resurssitehokkaasta käytöstä, Suomi ei sijoitu kärkijoukkoon. Tämä ei tarkoita, että Suomi olisi myös kehittyneiden teollisuusmaiden joukossa jälkijoukkoa. Taloudellinen menestys ja talouskasvu heijastuvat runsaana luonnonvarojen kulutuksena, kasvihuonekaasupäästöinä ja suurena ekologisena jalanjälkenä. Suomen biokapasiteetti henkeä kohden on kuitenkin yli kaksinkertainen ekologiseen jalanjälkeen verrattuna. Tällä suhdeluvulla Suomi on harvinainen poikkeus maiden joukossa. Lisäksi Suomi on kyennyt pienentämään ekologista jalanjälkeään 2010-luvun vertailuissa.

Suomen menestys kestävän kehityksen sosiaalisella ulottuvuudella kertoo maan vahvasta sosiaalisesta pääomasta, erinomaisesta koulutusjärjestelmästä ja tulevien sukupolvien huomioon ottamisesta. Vaikka Suomea pidetäänkin insinöörien maana,  on Suomella vahvinta näyttöä sosiaalisista innovaatioista, investoinneista sosiaaliseen pääomaan. Kansainvälinen, Bertelsmann-Säätiön laatima perusteelliseen vertailututkimukseen tukeutuva arvio Suomen kestävän kehityksen hallinnan hyvistä käytännöistä antaa aineksia Suomen omaksuman hallintatyylin edelleen kehittämiseen.

Vuonna 2013 julkaisemassaan parhaita kestävän kehityksen strategioita arvioivassa raportissa säätiö listasi seuraavat Suomesta opiksi kelpaavat käytännöt:

  • Johtajuus ja omistajuus; bottom-up ja top-down aktiviteettien hyvä yhdistäminen. Suomen kestävän kehityksen strategiatyötä luonnehtii yli 20 vuotta kestänyt korkeimman poliittisen johdon sitoutuneisuus. Kestävän kehityksen toimikunnan laajapohjainen sidosryhmäkokoonpano takaa yhteiskunnallisen vaikuttavuuden.
  • Omistajuuden varmistaminen on ollut kestävän kehityksen toimintojen ydinpiirre Suomessa. Kansalaisyhteiskunnan, elinkeinoelämän ja muiden toimijatahojen osallistuminen strategioiden, ohjelmien ja politiikkojen muotoiluun on rutiinimaista Suomessa.
  • Sitouttavat ja joustavat strategiaprosessit. Suomalainen lähestymistapa kestävään kehitykseen on prosessisuuntautunut. Suomessa on jo varhain ymmärretty, että kestävä kehitys merkitsee kaikille yhteiskunnallisille toimijatahoille erittäin pitkää oppimisprosessia. Suomen suosima verkostohallinnan tyyli on herättänyt epäilyksiä tavoitteiden hyödyllisyydestä politiikan keinoina. Uusin strategiaprosessi (kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumus ja indikaattorit) kuitenkin osoittaa, että Suomi on siirtymässä korkeammalle tavoitteiden sitovuuden tasolle.
  • Refleksiivisyys ja oppiminen. Suomalainen keskustelu tavoitteiden käytöstä osoittaa hyvin, kuinka maa voi siirtyä joustavasti hallintatyylistä uuteen, joka omaksuu piirteitä muista hallintatyyleistä. Edellytykset tehdä näin – kyky osallistua refleksiiviseen yhteiskunnalliseen ja institutionaaliseen oppimiseen – on osa Suomen kestävän kehityksen hallintaa.
  • Politiikkakoordinaatio. Suomessa politiikan poikkihallinnollinen, horisontaalinen, koordinaatio toimii kokonaisuudessaan hyvin. Koordinaation ydinmekanismeja ovat kestävän kehityksen verkkosihteeristö käytännön tasolla sekä kestävän kehityksen toimikunta, joka – kaikkien relevanttien ministeriöiden ja toimijaryhmien ollessa jäseniä – yhdistää piirteitä hallituksen politiikkakoordinaatiosta ja sidosryhmien osallistamiseen.
  • Edellä oleva arvio on tuorein ja perusteellisin luonnehdinta Suomen vahvuuksista omaksumassaan kestävän kehityksen hallintatyylissä. Mutta, kuten Bertelsmann-Säätiön tutkimuksessa todetaan, tulisi Suomen ottaa jatkossa oppia myös muista hallintatyyleistä.

Tässä tutkimuksessa kestävän kehityksen juurtumista Suomessa tarkastellaan institutionaalisena ja yhteiskunnallisena oppimisprosessina. Juurtumista voidaan luonnehtia kestävän kehityksen arkipäiväistymiseksi ja ammatillistumiseksi, muuttumiseksi uudeksi normaaliksi.  Mikäli Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintamalli kelpaa hyvien hallintakäytäntöjen malliksi, näkyy menestys myös kansainvälisissä vertailuissa. Menestymistä arvioidaan kestävän kehityksen indeksien ja vaikuttavuusindikaattorien avulla. Menestymisen perustana on kestävän kehityksen politiikan pysyminen ja edistyvä uudistuminen hallitusten ja eri politiikan lohkojen strategioissa ja ohjelmissa sekä niiden siirtymisessä yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja toimintatapoihin.

Keskushallinnon osalta kysymys on politiikkajohdonmukaisuudesta (policy coherence) ja koordinaatiosta yli politiikkalohkojen. Menestyminen edellyttää myös, että hallituksen ja hallinnon lisäksi muut yhteiskunnalliset toimijat osallistuvat kestävän kehityksen politiikkalinjausten ja toimintaohjelmien laatimiseen ja sitoutuvat niiden toimeenpanoon.

Kestävän kehityksen kansallinen politiikka ja sen vuorovaikutus kansainvälisten politiikkaprosessien kanssa on hyvin monijuonteinen. Erinäisten juonikulkujen havainnollistamiseen tutkimuksessa käytetään varsin paljon menetelmällisenä apuna käsitekarttoja. Käsitekartat ovat toimineet tutkijalle todellakin karttoina, joiden opastuksella eri kehityskulut ovat tulleet näkyviksi, ja joiden avulla tutkija on pystynyt tekemään tarpeellisia jatkokysymyksiä.

Käsitekarttoja käytetään tässä tutkimuksessa osoittamaan ja tekemään näkyväksi poliittisten prosessien, tapahtumien ja tapahtumaketjujen historiallisia ja loogisia yhteyksiä. Käsitekartat eivät sellaisenaan pysty selittämään, miksi kestävän kehityksen idea ja sen kehittämiseen ja käytännöllistämiseen tähtäävä poliittinen prosessi on lunastanut paikkansa ”koko maapallon kattavana uudistusohjelmana”. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission puheenjohtaja, Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland tiivisti YK:n pääsihteerin Javier Perez de Cuellarin maailmankomissiolle antaman tehtävän näin. Selitysvoimaa on haettava teoreettisista lähestymistavoista, jotka selvittävät ideoiden roolia yhteiskuntapolitiikassa ja institutionaalisessa muutoksessa. Yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa ideoiden merkitystä historiallisissa muutoksissa on tutkittu niin sanotun uus-institutionalismin tutkimussuuntauksessa.

Vivien A. Schmidt on tutkimuksissaan vertaillut uus-institutionalismin lähestymistapoja, ja kehittänyt kolmen perinteisen teorian rinnalle neljännen, diskursiivisen institutionalismin. Toisin kuin historiallinen, rationaalisen valinnan ja sosiologinen institutionalismi soveltuu diskursiivinen institutionalismi tarkastelemaan ideoiden ja diskurssin merkitystä politiikassa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa. Se tuo tarkasteluun mukaan aiemmin vähälle huomiolle jääneitä kysymyksiä, kuten muun muassa

  • Ideoiden roolin poliittisen toiminnan rakenne-elementtinä;
  • Vakuuttavan, tiedeyhteisöön tukeutuvan argumentoinnin roolin poliittisessa väittelyssä;
  • Eri toimijatahojen kesken käytävien neuvottelujen keskeisyyden demokraattiselle legitimoinnille;

Vivien A. Schmidt tarjoaa kiinnostavan ja tiedeyhteisön toimijaroolia korostavan näkökulman institutionaalisen muutoksen selittämiseen. Vaikka ideat politiikkoina, ohjelmina ja filosofioina ovat diskurssien pääsisältöä, on itse diskurssilla vahva merkitys sille keiden kesken uudet politiikat solmitaan ja ketkä niihin osallistuvat.

Tarkastelemiani politiikkavaiheita: luonnonsuojelu, ympäristönsuojelu, ympäristöpolitiikka, kestävän kehityksen politiikka ja planetaarinen politiikka määrittelevät erilaiset toimijat, erilainen tiedeperusta, niille tyypilliset professiot ja ammattikäytännöt sekä poliittiset areenat. Lisäksi niitä erottelevat erilaiset maantieteelliset ja aikajänteisiin liittyvät mittakaavat.

Kestävän kehityksen juurtumisen analysoinnissa käytetään tapahtumaketjujen (events, event chains) ja solmukohtien temporaalista menetelmää. Tapahtumaketjujen tutkimus yhdistää tiettyjen yhteiskunnallisesti merkittävien muutosten sosiologisen tutkimuksen muutosprosessien historialliseen tutkimukseen. Lähestymistavalla pyritään hakemaan yhteiskunnallisesta muutoksesta sitä valaisevia tapahtumaketjuja ja niihin liittyviä mekanismeja, jotka linkittävät mikrotason kehityskulut ja makrotason institutionaaliset rakenteet. Kestävän kehityksen politiikka on institutionalisoitunut kansainvälispoliittisesti ohjelmoiduksi huippukokousten, neuvotteluprosessien, raportoinnin ja seurannan hyvin dokumentoiduksi prosessiksi, johon kansalliset politiikkatoimijat reagoivat tulkinnoin, aloittein sekä hallinnollisin ja käytäntöihin liittyvin muutoksin.

Kansainvälisen politiikan tuottama historiallinen aikataulutus luo hyvän kehikon kansallisen politiikan ja sen muotoiluun liittyvien tapahtumaketjujen tarkasteluun. Kestävän kehityksen politiikkaprosessi tuottaa sitä valmistelevine vaiheineen joukon toisiaan seuraavia tapahtumaketjuja ja siten rakenteen, joka puolestaan muokkaa yhteiskunnan institutionaalista rakennetta, kuten hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden keskinäisiä pelisääntöjä ja lopulta kestävän kehityksen hallintamallia.

Kestävä kehitys on poliittisesti latautunut yhteiskunnallisen uudistamisen idea, josta käydään tulkintakamppailuja, jonka edistämiseksi laaditaan poliittisia ohjelmia ja, jonka toimeenpanon varmistamiseksi käydään hallitusten ja muiden toimijatahojen välisiä neuvotteluja institutionaalisista järjestelyistä monitasoisissa ja ajallisesti pitkäkestoisissa diskursseissa. Yhteiskunnallisten ongelmien poliittisissa määrittelykamppailuissa tuotetaan tulkintakehys, joka kestävän kehityksen yhteydessä on sekä kansallinen että kansainvälispoliittinen. Kestävän kehityksen politiikkaprosessin institutionaalinen arkkitehtuuri rakentuu keskeisesti YK-järjestelmän varaan.

 

Tutkimuksen temaattinen jakautuminen

Tutkimus jakautuu kahteen käsittelytavaltaan erilaiseen pääosaan. Tutkimuksen ensimmäisellä puoliskolla tarkastellaan kestävän kehityksen käsitteen syntyä, muuttumista kansainvälispoliittisen prosessin ja globaalin hallinnan kantavaksi ideaksi, ja sen tulkintaa suomalaisessa politiikassa ja hallinnossa. Kestävän kehityksen institutionalisoituminen kytketään ympäristökysymyksen haltuunottoon hallinnollisesti ja laajemmin integroituneena osaksi yhteiskunnallisia käytäntöjä ja eri politiikkalohkoja. Ympäristöpolitiikka ja ympäristönäkökohtien integrointi osaksi muita politiikan lohkoja kulkee rinnakkain kestävän kehityksen politiikan muotoutumisen kanssa. Hyvin yleisellä tasolla ympäristöpolitiikka voidaan rinnastaa sosiaalipolitiikkaan, kun taas kestävä kehitys vertautuu normatiivisena periaatteena ihmisoikeuksien julistukseen. Kestävä kehitys on luonteeltaan horisontaalista, lähes kaikkia politiikan lohkoja koskettavaa, niin sanottua metapolitiikkaa. Tämä tekee kestävän kehityksen indikaattorien, erityisesti yhdistelmäindikaattorien valinnasta ja rakentamisesta erityisen vaativaa. Tutkimuksessa tarkastellaan indikaattoreista käytävää keskustelua, sekä paneudutaan erityisesti indikaattorien käyttöön, väärinkäyttöön ja käytettävyyteen politiikan ja politiikasta käytävän viestinnän yhteydessä. Lähemmän tarkastelun kohteena on kestävän yhteiskunnan indeksi esimerkkinä hyvästä kestävän kehityksen indikaattorista.

Tutkimuksen toisessa pääosassa käsitellään kestävän kehityksen juurtumista Suomessa temporaalisesti, kytkettynä YK:n kestävän kehityksen politiikkaprosessin keskeisiin, kansainvälisesti linjaaviin huippukokouksiin ja tapahtumiin. Kestävä kehitys on synnyltään ja ytimeltään globaalia hallintaa muotoileva politiikkaprosessi, jossa päätöksiä tekevät hallitukset. Mutta, kuten tutkimuksessa osoitetaan, ovat kestävän kehityksen politiikkaa olleet muotoilemassa myös muut yhteiskunnalliset toimijat, kansalaisjärjestöt, elinkeinoelämä ja yhä enemmän tiedeyhteisö. Suomalaista kestävän kehityksen politiikkaprosessia ja kansallisia linjauksia on tahdittanut valmistautuminen YK:n kulloiseenkin kestävän kehityksen huippukokoukseen. Suomi on kuitenkin ollut hyvin varhain liikkeellä Ympäristön ja kehityksen maailmankomission syntyvaiheista ja sen raportin julkaisemisesta vuonna 1987 lähtien. Tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan niitä suomalaisen hallinnon erityispiirteitä, jotka ovat helpottaneet kestävän kehityksen politiikan omaksumista ja pysymistä poliittisella agendalla. Lopuksi esitetään arvio Suomen menestymisestä kestävän kehityksen uralla.

Tämän tutkimuksen päätavoitteena on siis sen selvittäminen, olisiko Suomesta kestävän kehityksen mallimaaksi sen soveltaman hallintatyylin ja kansainvälisissä vertailututkimuksissa saavutetun kiistattoman menestyksen perusteella.

 

Kestävän kehityksen idean ja hallintamallin muotoutuminen

Suomessa osallistuttiin erittäin nopeasti kestävän kehityksen politiikasta käytyyn keskusteluun laatimalla Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportin viitoittamana kansallinen laaja-alainen tulkinta kestävästä kehityksestä sekä ensimmäinen hallituksen politiikkaohjelma Kestävä kehitys ja Suomi (1990). Kansallinen tulkinta kestävän kehityksen politiikasta tarkistettiin molemmin puolin YK:n Ympäristö- ja kehityskonferenssia vuonna 1992. Kestävän kehityksen hallinta ratkaistiin Suomessa perustamalla erittäin laajapohjainen ja korkean poliittisen profiilin omaava kestävän kehityksen toimikunta, jonka keskeisenä tehtävänä on ollut kestävän kehityksen politiikasta käytävän keskustelun ylläpitäminen, syventäminen, ja keskustelun osallistujapohjan jatkuva laajentaminen.

Suomalainen tulkinta kestävän kehityksen ideasta on ollut uskollinen Brundtland-komission alkuperäiselle linjaukselle, mitä on tukenut tiivis yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa alueellisissa kestävän kehityksen prosesseissa. Vaikka kestävän kehityksen politiikkalinjauksilla on ilmeinen yhteys Pohjoismaiden sosialidemokraattisten puolueiden kansainväliseen aktiivisuuteen ja tiiviiseen yhteistyöhön, ei kestävää kehitystä voi pitää samassa merkityksessä poliittisena aatteena kuin perinteisiä poliittisia aatteita. Kestävä kehitys pyrkii yhdistämään taloudellisen vaurauden kasvattamisen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön hyvän tilan. Aatteellis-historiallisesti kestävä kehitys taittoi kärjen varhaiselta vihreältä liikkeeltä ja sen kasvukritiikiltä. Jännite taloudellisen kasvun tavoitteen, elämää ylläpitävien luonnonjärjestelmien toimintakyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välillä kuitenkin säilyy kestävän kehityksen aatteen haasteena.

Verkostohallinta on varsin suosittu hallintamalli kestävän kehityksen politiikan yhteydessä. Siihen liittyy ajatus institutionaalisesta epäselvyydestä eli siitä, että institutionaalisesti on jätetty aukko tai tila, jossa horisontaalisiin, useita hallinnonaloja tai ammattikuntia koskettaviin uusiin ongelmiin etsitään ratkaisuja. Suomalaisen komitealaitoksen pitkä perintö tarjoaa kehitysalustan verkostohallinnan ja uusien luovien ratkaisujen kehittämiseen. Tätä mahdollisuutta on käytetty hyväksi Suomen kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan perustamisessa ja sen työtapojen pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomen kestävän kehityksen politiikkakoordinaatio kestävän kehityksen toimikunnan tehtävänä on tunnistettu kansainvälisissä vertailuissa omaksi mallikseen. Se on kansainvälisiin verrokkeihinsa nähden myös pitkäikäisin.

Siirtymähallinta, englanniksi transgovernance, on tässä suhteessa lupaava uusi lähestymistapa, joka antaa välineitä tarvittavien pitkäkestoisten yhteiskunnallisten muutosprosessien hallintaan. Kyseessä ei ole teoria, vaan lähestymistapa, joka kertoo, mitä hallitusten ja niiden kumppanien tulisi ottaa huomioon muutosprosessia suunniteltaessa. Oleellista on, että kaikilla muutosprosessiin osallistuvilla on yhteinen näkemys siitä, mihin muutoksella pyritään. Kansallisen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumuksen laadinnassa ja sen toimeenpanossa on mahdollista soveltaa siirtymähallinnan lähestymistapaa. Tämä prosessi on Suomessa juuri aktiivisen kehittämisen kohteena.

Suomen kestävän kehityksen hallintamallissa on valmius vastata uuden lähestymistavan, siirtymähallinnan haasteisiin. Keskustelu kestävän kehityksen politiikan suunnasta on ollut 1980-luvun lopulta lähtien avointa vuoropuhelua eri toimijatahojen kesken. Tässä on käytetty hyväksi pitkää kokemusta komitealaitoksesta yhdistämällä perinteiseen komiteamalliin YK:n kestävän kehityksen 21. vuosisadan toimintaohjelman, agenda 21:n ehdotukset tarvittavista institutionaalisista järjestelyistä. Keskustelun tiedollista pohjaa on vahvistettu 1990-luvun alusta lähtien kestävän kehityksen kansallisilla tutkimusohjelmilla, joiden yhteiskunnallinen tilaus ja temaattinen rajaus tukeutuu kansallisiin strategioihin.

 

Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa

Ympäristöministeriöllä on ollut keskeinen rooli kestävän kehityksen politiikan muotoilussa ja hallinnan koordinoinnissa. Tämä on jossain määrin vaikeuttanut kestävän kehityksen politiikan kolmen integroidun ulottuvuuden viestintää. Ympäristöulottuvuuden korostuneisuutta on pyritty poistamaan valitsemalla kestävän kehityksen toimikunnan johtoon pääministeri ja jäseniksi edustava joukko hallinnon, elinkeinoelämän, kansalaisyhteiskunnan ja muiden toimijatahojen edustajia. Myös kansallisten kestävän kehityksen ohjelmien ja strategioiden valmistelussa, toimeenpanossa ja seurannassa on varmistettu eri politiikkalohkojen ja toimijatahojen monipuolinen edustavuus. Tässä Suomi erottuu muista maista, joissa kestävän kehityksen hallinnan päämuotoina ovat joko hallinnon sisäiset koordinaatioelimet tai hallinnon ulkopuoliset, neuvoa antavat kestävän kehityksen neuvostot.

Kestävän kehityksen idea, joka yhdistää ympäristöhuolen tulevien sukupolvien ja maailman köyhimpien tarpeiden tyydytysmahdollisuuksien turvaamiseen, muotoiltiin kansainvälispoliittiseksi ohjelmaksi Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportissa Yhteinen tulevaisuutemme vuonna 1987. Kestävän kehityksen globaalin hallinnan juuret juontuvat kuitenkin jo vuoden 1972 YK:n Tukholman ympäristökonferenssista, jonka yhtenä päätuloksena perustettiin YK:n ympäristöohjelma UNEP.  Suomi tulkitsi ja käytti sekä Tukholman ympäristökonferenssin että Brundtlandin komission politiikkalinjauksia välittömästi oman ympäristöpolitiikan ja kestävän kehityksen muotoiluun ja institutionalisoimiseen. Suomi oli ensimmäinen kansallisen kestävän kehityksen politiikkaohjelman laatija (1990) ja ensimmäisiä oman kestävän kehityksen hallintamallin omaksujia.

Suomi käytti hyväkseen komitealaitoksen koeteltuja perinteitä hallituksen, hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten toimijatahojen yhteisen, avoimeen asiantuntijuuteen perustuvan kestävän kehityksen toimikunnan perustamisessa. Poliittisesti korkeatasoinen toimikunta on turvannut kestävän kehityksen politiikan jatkuvuuden ja kehittymisen sekä molemminpuolisen vuorovaikutuksen YK:n kestävän kehityksen huippukokousten ja globaalin politiikkaprosessin kanssa. Vuoden 2012 Rio+20-konferenssista käynnistetty vuoden 2015 jälkeisen kehitysagendan ja globaalien kestävän kehityksen tavoitteiden laadintaan Suomi on valmistautunut omalla ylisukupolvisella politiikka-asiakirjallaan ”Suomi, jonka haluamme 2050”.

Suomi on kehittänyt kestävän kehityksen strategiaprosessia johdonmukaisesti hallituksen politiikkaohjelmasta muiden toimijatahojen kanssa vuorovaikutuksessa laadittujen strategioiden kautta yhteiseen kansalliseen kestävän kehityksen strategiaan ja viimein kansalliseen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumukseen. Suomi on menestynyt kansainvälisissä vertaisarvioinneissa erityisesti kestävän kehityksen sosiaalisella ja taloudellisella ulottuvuudella sekä kestävän yhteiskunnan yhdistetyllä indeksillä. Kuitenkin kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella, jolla korostuvat aineellinen kulutus ja ilmastokuormitus, Suomi sijoittuu kansainvälisessä vertailussa kauas kärjestä.

Suomen kestävän kehityksen politiikkaprosessissa korostuu paikallisen kestävän kehityksen vahva panos. Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa yhteiskunnallisena oppimisprosessina on kuntien yhdessä, Suomen Kuntaliiton sitoutuneella ohjeistuksella, kehittämän paikallisen kestävän kehityksen hallinnan ansiota. Sen poliittisena tukena on ollut Suomen kestävän kehityksen toimikunta ja sen paikallisen kestävän kehityksen jaosto. Suomen kunnat ovat olleet aktiivisesti mukana edistämässä Itämeren alueen paikallisia kestävän kehityksen prosesseja ja osallistuneet kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin (erit. ICLEI).

Tapahtumajaksojen ja solmukohtien tarkastelu paljastaa, että kansallinen kestävän kehityksen politiikka saa lisäenergiaa YK:n kestävän kehityksen huippukokouksista. Samanlaisen energiasysäyksen Suomi sai Euroopan unionin uudistaessa oman kestävän kehityksen strategiansa vuonna 2006. On ennakoitavissa, että näiden ulkoisten energialähteiden hiipuminen vaikeuttaa kansallisen kestävän kehityksen politiikan jatkosuunnittelua. Verkostoyhteistyö Euroopan muiden maiden kansallisten koordinaatiotahojen ja tiedeyhteisön kanssa ei välttämättä riitä ylläpitämään politiikan innovatiivisuutta ja poliitikkojen kiinnostusta aatetta kohtaan.

Kestävän kehityksen politiikan kansalliset kokonaisarviot ja viimeisin kestävän kehityksen strategian uudistamiseen liittyvä arvio ja uudistusehdotus suomalaisesta hallintamallista kuitenkin osoittavat, että kestävällä kehityksellä on varsin laajojen yhteiskunnallisten toimijatahojen tuki. Kestävä kehitys on enenevästi suurten kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten strategiasalkussa. Tätä yksityisen sektorin osallisuutta kestävästä kehityksestä tukee yritysten yhteiskuntavastuun institutionalisoituminen. Ei myöskään voida väheksyä Sitran ja TEKESin ohjelmallista suuntautumista kestävän talouden edistämiseen. Tämän tutkimuksen kirjoittamishetkellä ovat kansalliset ratkaisut kestävän kehityksen hallinnasta ja politiikan pitkäjänteisestä suunnittelusta ja sitoutumisesta vielä epävarmassa välitilassa. Onko kyseessä vain ohimenevä passiivinen ja odottava vaihe, vai pysyvämpi käänne, jää nähtäväksi.

Koska olen laatinut tutkimuksen virkatehtävieni ohessa ja tutkin ikään kuin omia jälkiäni, on syytä selventää eräitä seikkoja.

Tutkimustehtävä on edellyttänyt tutkijan roolin täsmentämistä suhteessa kestävän kehityksen kansalliseen politiikkaprosessiin. Kyseessä ei ole varsinainen toimintatutkimus, mutta tutkijalla on ollut vuodesta 1987 lähtien sihteerin rooli kestävän kehityksen strategioiden ja ohjelmien laadinnassa. Ei kuitenkaan määräävä tai ratkaiseva rooli. Vuodesta 1996 lähtien tutkija on toiminut kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan pääsihteerinä, minkä myötä vastuu kestävän kehityksen politiikkakoordinaatiosta on vahvistunut. Olen täsmentänyt toimijan roolia suhteessa eri politiikkaprosesseihin sekä maininnut vaikuttavasta osallistumisesta kussakin asiayhteydessä.

FM Eveliina Asikainen: Luontopolitiikkaa lähiöissä – Lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa. Acta Universitatis Tamperensis 1991. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1478.

Tarkastettu julkisesti Tampereen yliopistossa 21.11.2014.

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvä yleisö

 

”Kun makaan raajat levällään
savolaisella niityllä
luomakunta lähestyy minua:
ruohot kutittavat korviani,
myyrät tutkivat varpaita
(miten paksut, ne sanovat,
meidän on paljon ohuemmat)
perhoset istuvat ripsilleni,
säikähtävät ja pakenevat
kun avaan loistavat silmäni.

On luomakuntaa siinä ympärillä,
sipinää, supinaa, ihmettelyä:
kuuluuko hän valtakuntaamme?
Kyllä kai minä kuulun,
eläinkuntaan ainakin.”

 

Mitä tekemistä edellä lukemallani Viljo Kajavan runolla ”Hellepäivä” ja väitöskirjani aiheella, luontopolitiikalla lähiöissä on toistensa kanssa? Molemmissa on pohjimmiltaan kysymys luonnon ja ihmisen suhteesta ja molemmissa aihetta tarkastellaan avoimin mielin. Luontoa ei määritellä etukäteen, eikä pidetä passiivisena tutkimuskohteena, vaan aktiivisena osana tilannetta. Molemmissa myös pohditaan ihmisen kuulumista luontoon.

Ihmisen ja luonnon tai kulttuurin ja luonnon suhde voidaan käsittää ainakin kolmella tavalla.

Ensiksi luontoa voidaan pitää ihmisistä riippumattomana, mutta inhimillisen toiminnan uhkaamana. Tällöin luontoa tarkastellaan ulkopuolelta. Tehdään havaintoja monimuotoisuuden vähentymisestä ja ihmisen vaikutuksesta luontoon. Samalla ihminen ja ihmisen toiminta ajatellaan luonnon ulkopuoliseksi, eikä sitä, mikä on luontoa, kyseenalaisteta. Joitain osia ihmisen tuottamasta luonnosta voidaan pitää vaalimisen kohteina, mutta nekin hahmotetaan uhanalaisiksi, kuten myös kyseiset luonnot tuottaneet elämäntavat, esimerkiksi perinteinen suomalainen maalaiselämä ja vaikkapa sen tuottamat niityt.

Toiseksi voidaan ajatella, että luonto ja luonnollisuus on kokonaan kulttuurinen konstruktio. Luonto on käsityksiä luonnosta. Luonto on esimerkiksi, uhkaava, kesytettävä, turvallinen tai vaarallinen. Osa kulttuurista luontoa on myös se, että sanaa ”luonnollinen” käytetään kuvaamaan itsestään selvinä pidettyjä ilmiöitä. Esimerkiksi Vuoreksen osayleiskaavoituksen yhteydessä kaupungin kasvua pidettiin ”luonnollisena”. Tuo luonnollinen määrittyi sellaisesta kulttuurista käsin, joka haluaa edistää kaupunkien kasvua. Tällöin päädytään siihen, että kulttuurisesti luonnollinen prosessi uhkaa alkuperäistä säilyttämisen arvoista luontoa – siis tuota ensiksi kuvaamaani luontoa.

Kolmanneksi luonnon ja kulttuurin voidaan ajatella kietoutuvan toisiinsa, ne ovat monin erilaisin tavoin osa toistensa todellistumista ja muotoutumista. Tällä tarkoitan sitä, että sekä kulloinkin vallitsevat käsitykset luonnosta, tavat ja mahdollisuudet käyttää luontoa sekä luonto itsessään vaikuttavat kaikki toisiinsa ja muodostavat yhdessä useita samanaikaisia luontoja, jotka kuitenkin limittyvät toisiinsa. Tällainen käsitys luonnon ja kulttuurin suhteesta on väitöskirjani lähtökohta.

Muotoutumisella ymmärrän lähiön ja lähiöluonnon kokonaisvaltaista kehkeytymistä, siis suunnitelmien muuttumista eläväksi asuinalueeksi: rakennuksiksi, leikkipuistoiksi, teiksi ja lähimetsiksi, joita ihmiset käyttävät omilla tavoillaan. Tämä prosessi on vain osin suunniteltu ja hallittavissa. Siihen sisältyy monia vaikeasti hallittavia elementtejä kuten poliittisia päätöksiä, asukkaiden arkisia valintoja, myrskyjä ja päätösten tai toimintojen konfliktoitumista.

Todellistumisella tarkoitan sitä, että lähiöluonnon muotoutumiseen osallistuvat toimijat määrittelevät ja merkitysellistävät luonnosta tekemiään havaintoja aina joidenkin käytäntöjen ja niihin liittyvän tietämisen kautta. Tällöin muodostuu jossain määrin toisistaan eroavia luontoja, jotka ovat todellisia näissä käytännöissä.

Esimerkiksi innokkaan hervantalaisen retkeilijän, Vuoreksen luontokartoittajan ja osayleiskaavoittajan luonnot sijaitsevat ainakin osin samassa tilassa, mutta koska kaikilla heistä on luontoa havainnoidessaan erilaiset tavoitteet, intressit, tulkintakehykset ja varmasti myös erilaiset kyvyt tehdä havaintoja ja tulkita niitä, kaikkien luonnot ovat jossain määrin erilaiset. Tuloksena on siis, että luonto todellistuu eri tavoin ja syntyy erilaisia luontoja, jotka eivät kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia tai pelkkiä kulttuurituotteita, koska ne perustuvat samaan fyysiseen paikkaan ja sen ominaisuuksiin.

Yksittäisten ihmisten lisäksi myös institutionaalisilla toimijoilla kuten luonnonsuojelulla, metsäsuunnittelulla tai maankäytön suunnittelulla on omat tapansa havainnoida ja arvottaa luontoa, samoin kuin tietysti asukkailla silloin kun he toimivat yhdessä. Erilaisista havainnoista, niistä tulkitusta tiedosta ja käsityksistä luonnon arvosta muodostuu erilaisia luonnon potentiaaleja, käsityksiä luonnon tarjoamista mahdollisuuksista.

Kun havaintoja luonnosta ja niistä tulkittuja luonnon potentiaaleja, käytetään päätöksenteon perusteluina, tehdään luontopolitiikkaa. Silloin luonto on osa päätöksentekoprosessia ja samalla määritellään mahdollisuuksia käyttää luontoa. Luonto osana päätöksentekoprosessia voi olla uhanalainen eläin tai kaunis maisema, ja mahdollisuudet käyttää luontoa voivat tarkoittaa päätöstä esimerkiksi laskettelurinteen rakentamisesta tai jonkin alueen varaamisesta retkeilykäyttöön.

Kaisu Anttonen on väitöskirjassaan kuvannut hyvin kaupungeissa tehtäviä luontopoliittisia päätöksiä. Ne vaihtelevat rutiininomaisista virkamiespäätöksistä kokonaisen uuden kaupunginosan rakentamiseen tai kansallisen kaupunkipuiston perustamiseen. Luontopolitiikka ei kuitenkaan ole oma sektoripolitiikan lohkonsa toisin kuin vaikkapa luonnonsuojelu- tai luonnonvarapolitiikka, eivätkä päätöksentekoprosessit välttämättä näyttäydy poliittisina konflikteina. Olennaista on, että päätöksillä vaikutetaan mahdollisuuksiin käyttää luontoa. Toisinaan päätösten vaikutukset todellistuvat vuosia päätöksen tekemisen jälkeen ja aiheuttavat konfliktin vasta silloin.

Luontopoliittiset päätökset ovat osa lähiöluonnon muotoutumista, sillä hyvin usein niillä muutetaan suoraan luonnon merkitystä. Näin toimitaan, kun tehdään päätöksiä joidenkin alueiden ottamisesta rakentamiseen ja toisten perustamisesta virkistys- tai luonnonsuojelualueiksi tai, kun päätetään leikkipuistojen korjaamisesta. asuinalueen täydennysrakentamisesta tai kaupunkimetsien harventamisesta.

Lähiöluonto ei kuitenkaan muotoudu pelkästään luontopoliittisten päätösten sanelemana. Myös asukkailla on oma roolinsa. Hervanta ja Vuores on molemmat rakennettu metsän keskelle lähes asumattomille alueille. Kuitenkin useimmilla asukkailla on ollut jotain tietoa tai ainakin käsityksiä ja mielikuvia alueesta.

Asuinalue ja sen luonto alkavat todellistua asukkaalle varsinaisesti vasta hänen muutettuaan. Silloin alkaa kehollisen suhteen muodostaminen luontoon. Jalkojen avulla kokeillaan mukavimpia reittejä paikasta toiseen ja samalla rakennetaan suhteista karttaa alueesta. Kutsun tätä aktiivista asuinalueen haltuunottoa ja siinä syntyvää käsitystä oman kotiseudun mahdollisuuksista kulttuuriantropologi Tim Ingoldin tapaan asustamiseksi.

Asustamalla asukkaalle muodostuu myös suhde suunniteltuun lähiöön ja luontoon. Hän voi hyväksyä suunnittelijan ratkaisut ja toimia niiden mukaan tai sitten vastustaa ja rikkoa niitä, esimerkiksi oikaisten. Erityisesti kerrostalossa asuva asukas on luonnonkäytössään hyvin pitkälle kaupunkisuunnittelijoiden, kaupunkimetsänhoitajien ja viheraluesuunnittelijoiden luontojen varassa. Koti, jossa tapahtuvista asioista voi itse päättää, rajautuu asunnon seiniin. Muilla alueilla asukkaan toiminta perustuu nautintaan, jokamiehenoikeuden mukaisiin oikeuksiin käyttää luontoa. Asukas ei omista, eikä hallitse, mutta voi käyttää alueita.

Lähiöasukas käyttää luontoa esimerkiksi virkistäytymiseen, marjojen ja sienten keräämiseen ja fyysisen kunnon ylläpitämiseen, kun eränkävijälle nautinta-alueelta saatu saalis oli tärkeä osa hengissä selviytymistä. Nautinta kuitenkin kuvaa lähiöluontoon liittyviä valta- ja hallintasuhdetta, asukkaalla on käyttöoikeus – ei omistusoikeutta ja hän joutuu jakamaan alueen muiden. Näen tässä samankaltaisuutta eräkulttuuriin. Kun päätösvalta luonnon käyttöön on vähäistä, epävarmuus itselle tärkeän luonnon pysyvyydestä on yksi asukkaiden luontosuhteen keskeinen ulottuvuus.

Asuinalue on myös ihmisten yhteisö. Samoissa puistoissa, lenkkipoluilla tai leikkipuistoissa käyvät ihmiset vaikuttavat toistensa käsityksiin siitä, millainen toiminta on sopivaa missäkin. Hyväksytyn toiminnan rajat muokkautuvat asukkaiden keskeisessä vuorovaikutuksessa. Juoppoja suvaitaan joissain puistometsissä, toisissa ei, aikuisesta tuntuu, että lapsen ja leikin varjolla voi kulkea mennä kerrostalojen väliseen pikkumetsään, johon yksinäisellä aikuisella ei olisi asiaa. Nuotioiden tekeminen on periaatteessa kiellettyä, mutta silti nuotion pohjia ja puista revittyä tuohta voi nähdä monissa paikoissa järvien rannoilla.

Lisäksi asukkailla on yksilöllisiä kykyjä havaita luonnossa erilaisia asioita, tarkkailla sitä luontoa ja luoda lähiöluonnon paikkoihin merkityksellisiä suhteita. Jotkut asukkaat pystyvät toisia paremmin myös laajentamaan merkityksiään kollektiivisiksi ja saamaan aikaan toimintaa itselle tärkeiden alueiden puolesta. Tarkastelen näitä monisyisiä, toisiinsa limittyviä käytännöllisiä luontosuhteita nautinnan ekologioina ja käytän totunnaisia, omaehtoisia ja elämyksellisiä ekologioita jäsentämään luontosuhteiden erilaisia ulottuvuuksia.

Lähiöllä on myös oma biologinen ja fyysinen luontonsa, jonka osana kaikki edellä kuvaamani toiminta, havainnointi ja merkitysten antaminen tapahtuvat. Rakentaminen ja asukkaiden toiminta vaikuttavat muiden muassa veden virtaukseen, ravinteiden kiertoon sekä kasvien ja eläinten elinehtoihin. Näin syntyy lähiön luonto ekosysteemin tasolla. Olen tarkastellut lähiöluonnon ekologiaa kasvillisuuden kautta, koska kasvillisuus ilmentää hyvin erilaisten ympäristötekijöiden muutoksia.

Kasvillisuus ja siitä tekemäni luokittelut ovat tutkimusprosessissani apuväline, minun keinoni todellistaa lähiöluontoa lukijoille tai saada lähiön luonto puhumaan. Olennaisempaa siinäkin on periaatteellinen pohdinta siitä, miten käsitämme luonnon. Onko ihminen ja ihmisen toiminta osa lähiöluontoa ja ovatko ihmistoiminnan aiheuttamat muutokset hyväksyttävä osa lähiöluonnon prosesseja vai ovatko ne häiriöitä, jotka uhkaavat esimerkiksi metsäluontoa lähiössä? Väitöskirjassani käsittelen ihmistä osana lähiöluontoa ja teen huomioita niistä kehityskuluista, joita lähiöelämä eri muodoissaan saa aikaan.

Vaikka oma näkemykseni luonnon ja kulttuurin suhteesta onkin sellainen, että ne kietoutuvat toisiinsa ja ihminen on osa luontoa, niin haastattelemillani asukkailla, luontokartoittajilla, arkkitehdeillä ja luonnonsuojelijoilla ja virkamiehillä on toki toisenlaisia näkemyksiä. Kun asukkaiden ja heidän koiriensa metsään tekemät polut lähiömetsässä tulkitaan häiriöiksi, silloin metsässä kulkemista koirien kanssa pidetään luontoon kuulumattomana toimintana. Tai kun laskettelurinteelle syntynyttä monimuotoista niittyä kuvattaessa harmitellaan paikalla olleen lehtometsän häviämistä, ollaan asetelmassa, jossa ihmisen koskematonta luontoa pidetään itsestään selvästi luonnollisempana ja arvokkaampana kuin ihmisen toiminnan yhteydessä syntynyttä monimuotoisuutta.

Käsityksillämme luonnon ja ihmisen suhteesta on merkittävä rooli maankäytön suunnittelussa. Työni pohjalta haluan tuoda esille kaksi asiaa. Ensimmäinen liittyy asukkaisiin, nautintaan ja asustamiseen. Sitä ei voi suunnitella. Asukkaille voi tarjota erilaisia mahdollisuuksia, mutta asukkaat kuitenkin viimeistelevät kaupunginosansa yhteisöllisessä asustamisen prosessissa. Niissä muotoutuvat kullakin asuinalueella hyväksytyt tavat toimia luonnossa. Olen iloinen esimerkiksi Tesoman Osallistavan budjetoinnin hankkeesta, jossa asukkaiden tieto on otettu vahvasti mukaan ja heille on annettu valtaa alueen perusparannustoimien suunnittelussa.

Toiseksi kysymys siitä, missä, miten ja mitä monimuotoisuutta arvostetaan ja suojellaan, on yksi luontokäsitysten ilmenemisen peruskysymyksistä, johon otan kantaa. Haluan avartaa näkemystä luonnosta. Kuten professori Yrjö Haila on kirjoittanut, myös kaupungit ovat luonnonmuodostumia, koska ne ovat ihminen nimisen eläimen yhteisöjä ja ihmisen ekologian ilmentymiä. Pelkästään kaupungeissa esiintyviä eliöyhteisöjä voi suojella vain kaupungeissa. Suomalaiset lähiöt ovat hyvin erityisiä kaupunkielämän tuottamia luonnonmuodostumia ja elinympäristöjä, joihin on syntynyt omia erityisiä eliöyhteisöitään. Rakentaminen ei tarkoita pelkästään monimuotoisuuden vähenemistä, vaan luo mahdollisuuksia monimuotoisuuden lisäämiseen erityisesti eliöyhteisöjen tasolla, jos se otetaan suunnittelun tavoitteeksi.