Author Archives: Teea Kortetmäki

Colloquium 2017 Thematic Working Groups

syyskuu 5th, 2017 | Posted by Teea Kortetmäki in Konferenssit | YHYS-kuulumisia - (0 Comments)


Thematic working groups

(1) Holding private sector and the state accountable: Learning for transformational change within and beyond the forestry sector
(2) Sustainable urban development and knowledge
(3) Governance of information for bio- and circular economies in the age of digitalization (CANCELLED)
(4) The role of living laboratories in sustainability transformations (CANCELLED)
(5) After the big picture: Degrowth and post-capitalist ecologies
(6) Regenerative notes – Reflecting and developing empathetic practices in post-fossil world
(7) Games as transformative tools in environmental policy


It is recommended (but not necessary) that the presenters will send a full paper (Work-in-Progress) to the Convener at latest one week before the Colloquium (Thursday 16th November) and that the Convener(s) then makes the papers available for the other presenters of the Working Group session.


(1) Holding private sector and the state accountable: Learning for transformational change within and beyond the forestry sector

Convener: Maria Brockhaus (


Prof. Maria Brockhaus: “Opening Words”

Dr. Natalya Yakusheva: “Exploring Accountability in the EU Forest Governance”

Dr. Eeva Primmer: “Is There a Role for Private Sector Forestry Actors in Biodiversity Offsetting?”

Dr. Dalia D’Amato: “Green, Circular, and Bio Economy Concepts: Obstacles and Opportunities for Accountability”


Many of today’s environmental policy problems such as deforestation and the existing inequities in rights and benefits from natural resources are deeply rooted in historical processes and patterns of global trade and investment within and beyond the forestry sector. To tackle these problems, in many international fora there is a strong call to involve ‘the private sector’ as part of the solution, and private and hybrid policy instruments relying on voluntary commitments have become more and more popular.

Some argue that success in achieving such commitments will rely, among others, on the capacity of civil society organisations (CSO) to hold state and private sector accountable to their promises. Besides the need for formal accountability structures, there is the assumption that a number of enabling conditions can enhance transparency and lead to desired transformational change away from unsustainable business-as-usual and the existing power relations that support it: i) new information (for example analysis of historical environmental footprints, spatially explicit analysis of emission displacement and leakage), ii) new technologies (e.g. remote sensing), and iii) new coalitions with interaction and cooperation between different members of the civil society such as independent research and for example indigenous peoples groups, environmental NGOs or consumer associations (as demonstrated in the case of the Volkswagen emissions scandal).

For the policy problem of deforestation, ambitious goals have been set, most notably within the Climate Change Convention, the New York Declaration on Forests, and in the SDG 15. So far, however, rhetoric still dominates, large scale international investments in and benefits elsewhere from tropical deforestation continue, and measurable outcomes in terms of reduced deforestation are limited. Hence, this session calls for papers that investigate enabling (or hindering) conditions for CSO to hold private sector (and the state) accountable, and which can provide lessons to successfully reduce deforestation.

Maria Brockhaus, University of Helsinki


(2) Sustainable urban development and knowledge

Conveners: Pekka Kettunen ( & Hanna Heino


Marko Joas (Abo Akademi University): “Policy Tools for Climate Governance on Local Government Level: Patterns of Usage in Finland”

Katariina Kiviluoto and Petri Tapio (Finland Futures Research Centre, University of Turku): “Sustainable Transport Campaigning – Understanding Them Deep Down

Emma Terämä (Environmental Policy Centre, Finnish Environment Institute SYKE, Helsinki), co-authors Carina Schneider, Hannah Sender, Martin Zaltz Austwick: “Informal Sharing and Self-Selection as Creative: A story of Urban Resilience in London’s Hackney Wick & Fish Island”

Emma Terämä (Environmental Policy Centre, Finnish Environment Institute SYKE, Helsinki), co-authors Felicia Koskinen, Maija Mattinen-Yuryev, Daniel Galland, Ari Nissinen: “The Sustainable Nordic City – Utopia or Business as Usual, as Evidenced by a Systematic Review”


Sustainable urban development is based on a belief that through a number of measures it is possible to turn urban environment towards a more environmentally friendly and sustainable eco-system (Naess & Vogel 2012). This argumentation assumes that there is a sufficient understanding of the urban mechanisms and their relationship to sustainable development, as well as knowledge of the dynamics of urban systems, i.e. how sustainable development is acknowledged by the political decision-makers. A number of challenges prevail. First, urban mechanisms are not the same everywhere. Size as well as economic structure can vary and affect the opportunities and the time-scales of change. Second, the incentives of the decision-makers to advocate change can vary too. For example, the financial basis of Finnish municipalities is based on taxes, of both individuals and enterprises. Hence, working places and attractive housing areas are a number one priority in the municipalities. This incentive may work against proposals of pedestrian streets and green areas seen as creating de-growth rather than economic opportunities. Similarly if working places per se are the priority, considerations of eco-friendly production become secondary. Furthermore, if waste is used as a source of energy the incentives to recycle and diminish the amount of waste are neglected. In sum, steps towards sustainable development need to be supported by evidence and illuminations of the benefits of such a change, and understanding of the underlying change mechanisms.
We wish presentations and papers which deal with the above issues, theoretically, empirically, case studies and comparative analyses.

Reference: Naess, P. & Vogel, n. (2012) Sustainable urban development and the multi-level transition perspective. Environmental Innovation and Societal Transitions 4: 36-50.

Pekka Kettunen, Senior research fellow in public administration, Abo Akademi University
Hanna Heino, Project researcher, University of Turku


(3) Governance of information for bio- and circular economies in the age of digitalization (CANCELLED)

Conveners: Salla Rantala ( & Riikka Paloniemi

Enhanced sharing of digital environmental data and information is expected to increase new innovations to aid transitions to bio- and circular economies. Consequently, policy reforms in Finland and in other countries aim to make environmental information more available by promoting opening of data produced by governments and researchers in free, accessible and preferably digital formats. Not only is increased access to data, information and knowledge expected to lead to the development of new innovations, business opportunities and services, but also to contribute to enhanced democratization and citizen empowerment, and increased efficiency of governance, education and research. Open science (open publishing, sharing of data and research infrastructure) is an explicit policy goal in Finland, expected to significantly increase the utilization of new knowledge for social and economic innovation. While heated public debates on the rules of game of opening environmental data and information are on-going, sound empirical understanding is required to inform the development of new governance models of shared digital intellectual resources.

In this workshop, we will address the question of how to achieve legitimate and effective governance approaches to support the opening of environmental data and digitalization. We depart from an understanding that the governance of shared knowledge takes place over a wide range of scales and within a dynamic, overlapping variety of actors and formal as well as informal institutional structures. Complex combinations of contracts, social norms, informal rules and routines, in addition to intellectual property rules, comprise the frameworks through which shared data and information are de facto governed. Which combinations work the best to facilitate socially accepted and economically and ecologically sustainable innovation in each context remains a vast, largely unexplored area of enquiry. As such, relevant research may fruitfully draw from a variety of theoretical and disciplinary orientations, including interdisciplinary research.

Salla Rantala, Researcher, Finnish Environment Institute (SYKE)
Riikka Paloniemi, Head of Unit, Finnish Environment Institute (SYKE)


(4) The role of living laboratories in sustainability transformations (CANCELLED)

Conveners: Senja Laakso (, Kaisa Matschoss & Eva Heiskanen

Living laboratories have emerged as a governance tool to drive innovative sustainable development, whereby different stakeholders gather together to develop and test new products, systems, and services, and ways of living, to address the challenges of climate change and (urban) sustainability. Importantly, Living labs are not just focused on technologies but also on issues of consumption, behaviour and lifestyles (Voytenko et al. 2015). Living labs for sustainability have different goals and ways of working, and there is no uniform definition of living labs. The concept of Living Labs can be seen as a methodology, an organisation, a system, an arena (i.e. geographically or institutionally bounded spaces), environment and/or a systemic innovation approach (Bergvall-Kåreborn et al. 2009; Voytenko et al. 2015). What is common to Living labs in the framework of sustainability is that the most important success indicator is providing space for innovative experimentation and facilitating learning within a project.

Our session builds on ENERGISE, a pan-European research project that adopts a Living labs approach to observe energy cultures in a real-world setting and to test initiatives to reduce energy use. The session invites papers exploring a variety of empirical cases that investigate living laboratories from different perspectives: how do living labs facilitate change in everyday practices, energy use and product and service development – and, on the other hand, what methodologies living labs (should) employ and how to broaden and scale up the sustainable solutions? What are the dynamics of power and agency in living labs? In which ways do living labs shape local contexts and vice versa? Also new approaches drawing on various relevant disciplines and literatures are invited.

Senja Laakso, University of Helsinki
Kaisa Matschoss, University of Helsinki
Eva Heiskanen, University of Helsinki


(5) After the big picture: Degrowth and post-capitalist ecologies

Conveners: Pasi Heikkurinen, Toni Ruuska, Marko Ulvila & Kristoffer Wilén (


(Thursday 23.11)

Jan Otto Andersson: “Visions of a Nordic ”Equilibium Economy” in Retrospect and Today”

Toni Ruuska: “The Absolute Contradiction: Capitalism vs. Finite Planet”

Marko Ulvila and Kristoffer Wilén: “Class Matters in the Plutocene”

(Friday 24.11)

Tuomas Tiainen: “Should We Care about Autonomy Also? – Degrowth and Crisis of Human Life”

Olli Tammilehto: “The Death-Growth Machine and the Uprising of Its Feeders”

Pasi Heikkurinen: “Of Naturaphobia”


The functioning of national economies and welfare states are currently organised to be dependent on economic growth. In the absence of growth, their stability is threatened. Yet this growth imperative is considered to be a main driver of the destruction of the natural environment, the environment on which the same national economies and welfare states, as well as all human activity, are fully dependent upon.

Much of the current environmental debate can be seen as thoroughly depoliticised focusing on market-based solutions and technological fixes for complex and in many ways structural problems. Possible reasons for this unfortunate development can (i) in a best-case scenario be either good intensions but delusional, or ii) in the worst case, a form of active support for a destructive eco-modernist project, and hence, also a specific way of thinking about humans’ relationships with the natural environment.

In this working group, we are interested in contributions, which not only problematize the current destruction of the natural environment and humans’ life-worlds, but also seek to shed light on the main drivers behind the destruction. For example, are the phenomena of anthropocentrism, capitalism, colonialism, fascism, fossil fuels, industrialisation, masculinity, modernization, nihilism, technocracy, secularization, Trump, urbanism, Western lifestyle, wealth and whiteness, symptoms or/and the major causes of the disease? We also welcome papers that question the idea of finding ‘root causes’ behind the destruction.

Despite the emphasis on root causations, the aim of the working group is to not only dwell on the problems, but also focus on possible solutions. Therefore, we will gladly welcome novel, as well as ‘not-so-novel’ but interesting, takes on alternatives for steering clear(er) of the current path of destruction. We are keen on hearing your ideas on what can be done, if anything, and analyses of actions that are taking place around the world. These initiatives can range from thinking differently to activist movements and grassroots alternative economies, as well as to include ideas of organizing municipalities and government, and crafting international policy.

The overall purpose is to understand how different problems and solutions relate to the bigger picture of the real ongoing ecological destruction? We encourage you not to feel compelled to focus on win-win-win-win-(n) scenarios, that is, to theorize how economic growth, companies’ profits could actually go hand-in-hand with protecting the natural environment, so please feel free to highlight any possible conflicts and contradictions you have found.

Pasi Heikkurinen, University of Leeds, Sustainability Research Institute
Toni Ruuska, Aalto University School of Business
Marko Ulvila, Post-growth Study Group
Kristoffer Wilén, Hanken School of Economics


(6) Regenerative notes – Reflecting and developing empathetic practices in post-fossil world

Conveners: Mari Keski-Korsu, Maarit Laihonen (
& Petri Ruikka

Could empathy be one of the key elements in reconnecting us with our ecosystem and ourselves? After all, empathy is the element that has enabled humans to work together and collaborate in order to flourish as species. We are interested in extending our reflections towards asking how to create deeper connections in the crisis of humanity and how to develop skills for existence in post-fossil life. We are collectively searching for method for empathetic action and activism.

In this workshop, we collectively reflect how discussion can be empathetic, what would that enable, and what does that mean in terms of collective intelligence? We facilitate and give some foundations as well as general directions for empathetic discussion experiment, but the format is open for ongoing development during the session.

The session is inclusive and open for everyone and includes brief introduction to the topic, working in small groups, and final discussion together. We wish that the participants stay the whole session, 2-3 hours (23rd Nov. at 15.00-), in order to guarantee empathetic atmosphere and coherence in the discussion.

Mari Keski-Korsu
Maarit Laihonen, Aalto University School of Business
Petri Ruikka


(7) Games as transformative tools in environmental policy

Conveners: Nina V. Nygren ( & Taru Peltola


Tina Neset, Sirkku Juhola, Therese Asplund, Janina Käyhkö & Lotten Wiréhn: “Maladaptation in Nordic Agriculture – An Interactive Game to Support Stakeholder Participation and Analysis”

Taru Peltola, Minna Kaljonen & Marita Kettunen: “Supporting the Transition to Sustainable Dining in Finnish Schools through Gamification and Emotional Labor”

Nina Nygren: “Game Development and Gaming as a Tool for Interaction and Exploration?”


Gamification – the application of game-design elements and game principles in non-game contexts – is a relatively new tool in environmental policy. It can be used for e.g. raising environmental awareness, communication of scientific results, engaging stakeholders and citizens, experimenting, gathering data (e.g. on biodiversity), and creating dialogue and learning. Gamification offers novel platforms for collaboration, presents new features of interaction (Newman et al. 2012, Bonney et al. 2014, Buytaert et al. 2014), and provides particular kind of motivational elements (Radchuk et al.). Yet, it also has a number of major challenges as it transforms the settings of participation, the nature of interaction and creates novel identities and expectations for actors. Hence, both the potential of using gamification in sparking new thinking, ways of acting and transforming society and the negative outcomes of using games, such as power asymmetries, should be explored in-depth. In this working group we welcome presentations on various aspects of gamification in the environmental sphere, ranging from theoretical contributions to hands-on examples and analyses of games as tools in environmental policy. We particularly welcome multidisciplinary contributions on gamification.

Nina V. Nygren, University of Tampere, Faculty of Management
Taru Peltola, Finnish Environment Institute (Syke)

Cautious Hope at the 2017 NESS Conference in Tampere

kesäkuu 20th, 2017 | Posted by Teea Kortetmäki in Konferenssit | Uutisia kentältä | Yleinen - (0 Comments)

Highlights from the keynote presentations

written by Marko Ulvila, photos by Jere Nieminen


The bi-annual Nordic Environmental Social Science Conference took this year place in Tampere, Finland with the theme HopefulNESS. It gathered together more than two hundred academics mainly from the Nordic countries for three intensive days of sharing and discussion. The programme included five key-note presentations from distinguished scholars and more than a hundred presentations in thirty working groups.


The conference started with the keynote presentation by prof. James Meadowcroft from the Carleton University, Canada. In his talk on confronting the limits of the environmental state Prof. Meadowcroft drew on his vast expertise on political sciences and energy and environmental policies. He presented three structural elements that pose fundamental constrains to what modern states can do to manage environment:

– economic foundations with the growth compulsion in capitalism

– international system with competition of profoundly unequal nation states

– national political systems with the limits of representative democracy


Though all these dynamics contribute to increasing critical environmental harm, prof. Meadowcroft argued that there is no need for desperation. For example in the context of climate there has been clear progress during the quarter of the century. In summing up, he pointed that the three constraints pose significant structural obstacles, but are not absolute. Given sufficient time it is possible to mitigate structural obstacles and find solutions to particular environmental problems. Therefore one should push the idea and practice of environmental state further so that such solutions would be developed and applied.



The second keynote presentation by Dr. Josephine Mylan from the University of Manchester (UK) discussed sustainable consumption in transition. She applied a reconfiguration view on consumption  in contrast with reformist of revolutionary perspectives on the topic. Key elements in the reconfiguration view are interest in ordinary practices and multiple drivers moving the agency of consumers.  Thereby also role of firms becomes interesting.


Her three cases illustrated the dynamics and challenges in the field of sustainable consumption. Over the years the environmental impact related to packaged orange juice has increased due to the emphasis on freshness. This is not only a matter of consumer choice, but also a lock-in caused by investments in certain kind of plantations, packaging, transport and retail systems. Shifts to low-temperature laundry practices demonstrates a case where detergent companies have promoted a more sustainable practice with positive results. This has required a process or co-evolution and reconfiguration by many actors, including machine vendors, regulators and cultural norms. The case of meat is in early transition, with vegetable based products on a rise but no decrease of meat consumption yet visible in statistics.


On the second day the first keynote was delivered by prof. Esther Turnhout from the Wageningen University (NL).  Her talk on politics of knowledge in the context of biodiversity started with the observation how knowledge is performative and plays out in the service of making order and defining what is normal. One outcome of such definitions and classifications is that they and reality become mutually aligned and constituted. Biodiversity science is an example of such urge for classification. There the shifts from morphology to DNA analysis recreate how species are grouped and related, even in botanic gardens. In biodiversity conservation classifications produce for example categories of endangered species and hot spots of vulnerability and value.


The concept of ecosystem services is one manifestation where biodiversity knowledge interacts with other aspects of society. Some feel that that the concept will help to highlight the value of biodiversity, while the critics point to the risk of commodification. One example of emerging issues is how in the climate policies a single tree can be seen mainly as a carbon store with potential monetary value when kept in place. Such measurementality plays an increasing role in the biodiversity knowledge and governance, leading to the narrow view of ecosystem services as the dominant view.


Prof. Turnhout concluded with slightly optimistic note about the developments in the Inter-governmental platform on biodiversity and ecosystem services (IPBES). Its conceptual framework has incorporated also the knowledge systems of indigenous communities, besides the western scientific understanding. This might open up possibilities to re-imagine biodiversity and its values, leading the democratisation of biodiversity knowledge.


The second keynote of the day was delivered by Dr. Morgan Meyer from the Université Paris-Est Marne-la-Vallée (FR).  In his presentation on domesticating sustainability he covered the rich field of participatory knowledge and technology creation especially in the DYI and open source communities. The examples from DYI biology, hacking of agricultural hardware and open source ecology demonstrate currents that want to contribute to sustainable solutions from the bottom-up. There are real issues in the ethics of DYI biology since technologies can and are used for both destructive and constructive purposes. He concluded with concepts of promissory equipment and the fabric of participation that are shaping knowledge creation in the field of sustainability.


The final keynote was made by professor emeritus Yrjö Haila from the University of Tampere (FI). Building on his decades long experience, prof. Haila started by discussing the definition of biodiversity that at times is so wide that it comes politically meaningless. Wrong understanding can also lead to proposals that make no sense, such as assessing the prehuman state of the environment and attempts to return it. Similarly, seeing humans and nature separate is serious nonsense.

Prof. Haila pointed out how it is necessary to re-frame the understanding of biodiversity. One way to do is to focus on the human dependence on the biosphere and work through the different scales of relevance, from global to micro. In the reworking it would be important to avoid an singularization, atomistic reductionism to entities and technocratic closures of the understanding of biodiversity. He further pointed to the concept of vital force by molecular biologist Franklin Harold as a key one in developing the understanding biodiversity. Focus needs to be on processes, in particular reproductive cycles. They have impacts on metabolism, physiology and are shaped by developmental-historical processes. Cultivation is one such dynamics that works the relationships, and weeds, the faithful companions, an expression of the vital force in all processes.



In this approach, the biodiversity question is about how to live together with our companion organisms. The responses to the biodiversity crises depends on the time frame.  It is useful to look at least the following time frames and their defining characters:

1) Immediate time, real time: stability, regular cycles

2) Personal time: synchronization (with seasons, for example)

3) Institutional, collective time: synchronization with whatever gives support

4) Political time: challenging “Trump time”

5) Historical time: constraints & enablements


In an important sence, biodiversity crisis a sink scarcity problem. There are no place or location which takes on influences potentially disturbing a system without causing observable change. This contributes to the process of homogenisation, where sterilisation is the final outcome. This is the opposite to the working of the vital force. To enhance the vital force, considerate stewardship is needed, along with the prevention of criminal neglect and plunder. In this, artistic expressions such as immigrant speciesor ballast plants can be useful.


Note: video records of the keynotes are available at



Marko Ulvila is Tampere based non-fiction writer and organizer working on sustainable well-being and ecological democracy.



Yrjö Haila -gradupalkinnon 2016 kirjan esittely

helmikuu 9th, 2017 | Posted by Teea Kortetmäki in Yleinen - (0 Comments)

Yrjö Haila -gradupalkinto 2016

Giandomenico Majone: Evidence, Argument, & Persuasion in the Policy Process. Yale University Press, 1989.

Giandomenico Majone on laajalti arvostettu politiikka-analyysin (policy analysis) tuntija ja harjoittaja. Hänen kirjoituksensa tulevat tämän tästä vastaan erityisesti EU:n integraatiota ja sen legitimeettiä koskevien kysymysten yhteydessä. Vuoden 1989 kirja Evidence, Argument, & Persuasion on erinomainen johdatus selväjärkisen politiikka-analyysin perusteisiin. Kirja ei keskity mihinkään politiikan sektoriin, mutta Majone käyttää runsaasti havainnollisia esimerkkejä eri aloilta, myös ympäristöpolitiikasta.

Pidän poliittisten prosessien luonteen ymmärtämistä ympäristöpolitiikan avainkysymyksenä. Ympäristöongelmat saavat jatkuvasti uusia hahmoja, ja niihin kietoutuu moninaisin tavoin keskenään ristiriitaisia yhteiskunnallisia intressejä, jotka usein yksittäin ottaen ovat ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä. Siksi myös ongelmien ratkaisemista edistävät toimenpiteet muuttavat muotoaan, joskus nopeastikin. Lisäksi vaikeimmat ongelmat – kuten ilmaston lämpeneminen – vaativat tietämystä, joka ulottuu moninaisille tieteenaloille. Majone arvioi erityisesti tällaisia ”tieteenalat ylittäviä” ongelmia, joihin hän soveltaa Alvin Weinbergin klassista sanontaa trans-science; hän tiivistää oman luonnehdintansa seuraavasti: ”questions of fact that can be stated in the language of science but are, in principle or in practice, unanswerable by science.”[1]

Majone kohdistaa teoksensa politiikka-analyysin ja julkisen harkinnan (public deliberation) välityksiin. Hänen tutkimusotteensa on tavallaan politiikan toimintakentän ja sitä ehdollistavien yhteiskunnallisten olosuhteiden rajalla: Analyysi edellyttää ”ulkopuolisuutta”, mutta julkinen harkinta tapahtuu kentän ”sisäpuolella” kaikki osalliset huomioiden. Asetelma on moniulotteinen: Analyytikon työn tulee olla riippumatonta ja perustua tilanteen luotettavaan tuntemukseen, mutta toisaalta analyytikon on oltava perillä asetelmaa ehdollistavista valtarakenteista sekä saavutettava kiistatilanteissakin eri osapuolien luottamus. Onnistumisen avain on argumentaatio, jonka kehittämisen taustalle Majone nostaa klassisen Kreikan dialektiikan kolme keskeistä periaatetta: lähtökohtien kriittinen arviointi; osapuolten rehellinen argumentointi omien näkemystensä puolesta; sekä kollektiivinen oppiminen.

Majonen tutkimusotetta luonnehtii pragmaattisuus ja positivistisen perinteen kritiikki. Olennaista on argumenttien pätevyys ja vakuuttavuus poliittisissa prosesseissa – eli evidence ja persuasion teoksen otsikon mukaisesti. Hän esittää tärkeitä erotteluja. Argumenttien vakuuttavuuden taustalla on kolme tekijää: data – information – evidence. Ensimmäinen termi data viittaa kohteena olevan tapauksen piirteitä kuvaavaan aineistoon, joka voi olla monen laatuista: tilastoja, haastatteluja, asiakirjatietoa, ja niin edelleen. Informaatio on aineistoon perustuva yhteenveto, joka tiivistää tapauksen olennaisiksi arvioidut piirteet. Evidenssi määräytyy siitä, kuinka hyvin (tai huonosti) informaatio ja sen perustana oleva aineisto kytkeytyvät tukemaan tapauksen selvittämiseksi kehitettyjä argumentteja. Tämä kytkentä määrää argumenttien vakuuttavuuden.

Politiikka-analyysi päätyy toimenpiteitä koskeviin suorituksiin. Majonen teoksen erityisen kiinnostava jakso koskee suositusten toteutettavuuden analyysiä (feasibility analysis); (s. 71): ”It is often more fruitful to ask what cannot be done and why, rather than what can be done.” Tärkeätä on toisin sanoen arvioida rajoitteita (constraints), jotka kaventavat mahdollisten vaihtoehtojen kirjoa. Päätöksenteon rajoitteista on laadittu taksonomioita, joita Majone esittelee, mutta ne ovat tapauskohtaisia. Niiden sijaan Majone painottaa kolmea yleisluonteista jäsennystä: objective versus self-imposed constraints; goals versus constraints; sekä short-run versus long-run constraints. Erotteluja seuraa kuitenkin varoitus, jonka luonteen selvittää seuraavan jakson otsikko: Constraints and pseudo-constraints (s. 89). Albert Hirschmaniin viitaten[2] – ja osittain Hirschmania kritikoiden – Majone toteaa, että rajoitteiden ”todenmukaisuus” on aina osittain analyytikon silmässä.

Majonen selkeästä kirjoitustyylistä näytteeksi seuraava rajoitteiden arvioimista koskeva kappale (s. 92):

”I have emphasized the fact that all constraints, whether objective or self-imposed, natural or man-made, restrict our freedom of choice by eliminating certain courses of action. But it is equally important to keep in mind that constraints are, at the same time, essential conditions of rational behavior, and that they can be used to discover new possibilities.”

Rajoitteet eivät vain rajoita, ne myös tekevät mahdolliseksi. Lisäksi etenkin ihmislähtöisiin institutionaalisiin rajoitteisiin voidaan vaikuttaa – jollakin aikavälillä. Changing Institutional Constraints on teoksen viides luku, jossa Majone arvioi erityisesti tätä tehtävää. Sitä seuraa teoksen suoranaisesti ympäristöpolitiikkaan kohdistuva luku Choosing among Policy Instruments.

Mutta riittäköön. – Majonen teoksen evästykseksi iskulause: Tehkäämme poliittisten prosessien tutkimisesta ja ymmärtämisestä arkipäiväinen taito![3]

[1] Alkuperäinen viite: Alvin Weinberg, ”Science and trans-science”, Minerva 10:2 (April 1972), 209-22. []

[2] Alkuperäinen viite: Albert Hirschman, ”Obstacles to Development: A Classification and a Quasi-Vanishing Act,” in A Bias for Hope (New Haven: Yale University Press, 1971). – Majonen teoksen viehätystä lisää hänen taitonsa kytkeä argumenttinsa pragmatistisen politiikan tutkimuksen perinteeseen.

[3] Majonen kirjaan liittyy arvoituksellinen statistiikka: Google Scholar antaa siihen kohdistuvien viittausten määräksi 2287 (tammikuu 2017), mutta maamme yliopistojen kirjastoissa teosta on Melinda-tietokannan mukaan yhteensä kolme (3) kappaletta: Helsinki yksi, Turku kaksi.

Palkinnon saaja Liisa Varumo oli YHYS-syyskollokvion aikaan matkoilla; kirja toimitettiin hänelle jälkikäteen.

Yrjö Haila

Toimitusavustajan tehtävä avoinna (2017-2018)

joulukuu 19th, 2016 | Posted by Teea Kortetmäki in Uutisia kentältä - (0 Comments)

Tieteelliset aikakauslehdet Alue & Ympäristö, Fennia ja Terra hakevat toimitusavustajaa kaksivuotiseen tehtävään (2017–2018). Toimenkuva määrittyy hankkeen ”Maantieteen, aluetieteen ja yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kotimaisen julkaisutoiminnan kehittäminen” pohjalta. Hanketta koordinoi Alue- ja ympäristötutkimuksen seura ja rahoittaa Koneen Säätiö (ks. Toimitusavustajan tehtäväkenttä kattaa lehtien toimitukselliseen yhteistyöhön, tiedeyhteisöperustaisiin julkaisukäytäntöihin sekä viestintään liittyviä tehtäviä (sovitaan tarkemmin haastattelujen yhteydessä ja suunnitellaan yhdessä hankkeen edetessä). Häneltä odotetaan monipuolisten viestintä- ja verkostoitumistaitojen hallintaa sekä oma-aloitteista työotetta. Lisäksi alan tutkimuksen ja tiedeyhteisön tuntemus luetaan hakijalle eduksi. Tehtävästä maksetaan kuukausittainen palkkio (500–600e/kk). 1–2 sivun mittaiset vapaamuotoiset hakemukset kera ansioluettelon pyydetään toimittamaan Alue- ja ympäristötutkimuksen seuran puheenjohtajalle 9.1.2017 mennessä (

Minna Kaljonen on YHYS:n uusi puheenjohtaja

marraskuu 28th, 2016 | Posted by Teea Kortetmäki in Uutisia kentältä | YHYS-kuulumisia - (0 Comments)
Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen seuran syyskokous pidettiin Joensuussa järjestetyn syyskollokvion yhteydessä torstaina 24. marraskuuta. Syyskokous valitsi seuran uudeksi puheenjohtajaksi Minna Kaljosen Suomen ympäristökeskuksesta ja varapuheenjohtajaksi Eerika Albrechtin Itä-Suomen yliopistosta. Onnea uusille puheenjohtajille ja onnea seuralle ensimmäisestä naispuheenjohtajasta! Seura kiittää väistyvää puheenjohtajaa Pekka Jokista.
Seuran johtokunnan jäseniksi ja heidän henkilökohtaisiksi varajäsenikseen vuodelle 2017 valittiin:
Marko Ahteensuu, Turun yliopisto – varajäsen Anne Kumpula
Mikko Jalas, Aalto – varajäsen Nina Janasik-Honkela, Helsingin yliopisto
Teea Kortetmäki, Jyväskylän yliopisto – varajäsen Antti Puupponen
Senja Laakso, Helsingin yliopisto – varajäsen Johan Munck af Rosenschöld
Jarkko Levänen, Aalto yliopisto – varajäsen Arho Toikka
Lauri Rantala, Oulun yliopisto – varajäsen Simo Sarkki
Minna Santaoja, Tampereen yliopisto – varajäsen Krista Willman
Kristina Svels, Åbo Akademi/Vaasa – varajäsen Marko Joas, Åbo Akademi
Jarno Valkonen, Lapin yliopisto – varajäsen Leena Suopajärvi
Markus Vinnari, Tampereen yliopisto – varajäsen Kamilla Karhunmaa, Helsingin yliopisto
Syyskokous vahvisti talousarvion ja toimintasuunnitelman vuodelle 2017 sekä päätti jäsenmaksuista. Maksut päätettiin pitää ennallaan (varsinainen jäsen 20 euroa, opiskelijajäsen 9 euroa).
Seura järjestää keväällä viimevuotiseen tapaan Politiikkadialogin. Syyskollokvion vetovastuu on vuonna 2017 Turussa. YHYS on myös mukana järjestämässä Tampereella 6-8 kesäkuuta 2017 pidettävää pohjoismaista yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen konferenssia (NESS).


Yrjö Haila -palkinto Liisa Varumolle

marraskuu 8th, 2016 | Posted by Teea Kortetmäki in Uutisia kentältä - (0 Comments)
Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen Yrjö Haila –palkinto Liisa Varumolle

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS ry järjestää vuosittain gradukilpailun, jolla haetaan ansiokkaita maisteritason opinnäytetöitä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alalta. Palkinto on nimetty Yrjö Haila –palkinnoksi
. Kilpailuun jätettiin määräaikaan mennessä neljä opinnäytetyötä kolmesta eri yliopistosta. YHYS ry:n johtokunta päätti 31.10.2016 myöntää lukuvuoden 2015-2016 gradupalkinnon Liisa Varumon työlle Community-based tourism as the interface of indigenous and non-indigenous worlds. (Tampereen yliopisto, ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunta). Työn ohjaajina toimivat professori Jouni Häkli ja tutkija Minna Santaoja.
Varumon työ tarkastelee yhteisöperustaista turismia Madidin kansallispuistossa Boliviassa ja tutkielmassa kysytään, millä tavoin alkuperäiskansojen tieto elinympäristöstään voi hyödyttää luonnonsuojelua ja yhteisöperustaista turismia. Arvioinnin mukaan tutkielman erityisenä vahvuutena ovat metodologinen läpinäkyvyys ja reflektoiva empiirisen aineiston tulkinta.
Pekka Jokinen
YHYS ry:n johtokunnan puheenjohtaja


YHYS-kollokvio 24.-25.11.2016: Public or private sustainability?

syyskuu 20th, 2016 | Posted by Teea Kortetmäki in Yleinen - (0 Comments)


The 22nd YHYS Colloquium:
Public or private sustainability?

University of Eastern Finland, Joensuu campus
November 24–25, 2016

The purpose of the YHYS 2016 research colloquium, ‘Public or Private Sustainability?’, is to bring together researchers from different disciplines to discuss the causes and implications of the expansion and diversification of governmental and non-governmental norms for environmental governance. The organisers of the colloquium welcome sessions and individual papers that discuss the issues of public and private means for governing sustainability.

At the core of colloquium theme there is the observation that the means for governing the ways in which societies deal with the physical environment is characterised by a tension between public policies and private governance arrangements. On one hand, these is, increasingly, an expansion of governmental normative authority towards multiple overlapping, complementary and competing normative authorities on international, regional, national and local levels. On the other hand, recent decades have witnessed an expansion of principles, strategies, norms and policies by the private sector to engage with issues of sustainability and responsibility. What are the driving forces behind these arrangements? Which kinds of governance arrangements create the best results in terms of sustainability locally and globally?

The keynote speakers are: Karin Bäckstrand, Professor, Stockholm University, Harro van Asselt, Professor, UEF and Helga Pülzl, Dr., Senior Researcher, European Forest Institute – Central Eastern European Regional Office EFICEEC and Institute of Forest,  Environmental and Natural Resource Policy, University of Natural Resources and Life Sciences, Vienna (BOKU)
Abstracts between 200-300 words can be submitted to 5 working groups through the e-lomake (same as the registration).

Working groups

WG 1: Complexity in Global Climate Governance
WG 2: Public and Private Regulation of Natural Resource Governance
WG 3: Food and sustainability
WG 4: Resolving conflicting interests in resources in Latin America
WG 5: New environmental theories

For additional information and preliminary programme, please see the webpage:
The Colloquium is open for everyone interested and free for YHYS members. For non-members the fee is 20€, which should be paid directly to account (YHYS) FI95 8000 1770 4407 26 (with message: your name, registration fee to YHYS Colloquium 2016).


Register for the conference now:

Looking forward to see you in Joensuu!

Ympäristöpolitiikan professorina Tampereella (1995-2014)

Yrjö Haila


Olen tähän kirjoitukseen kirjannut kokoelman muistumia, joita tamperelaisen ympäristöpolitiikan kehitys minulle jätti. Niitä on toki 19 vuoden ajalta (1 VIII 1995-31 VII 2014) koko joukko. Mutta miksi kirjaan ne vasta kaksi vuotta jälkeen päin? Primaaristi siksi, että kausi oli tavattoman intensiivinen. Muistumien kokoaminen on edellyttänyt, että intensiivisyys ensin hellitti otteensa; tämä vei selvästi yli vuoden. Kokemus on sinänsä mielenkiintoinen: Tapahtumien kulussa muistumat kasautuvat toistensa päälle, eikä mitään kokonaiskuvaa hahmotu (kun en ole päiväkirjaa pitävää lajia, vaikka olen joskus todella vaatimattomalla menestyksellä sitä kokeillut). Jälkikäteen kumminkin tapahtumien kululle hahmottuu jotensakin johdonmukainen kaari.

Päällimmäinen muistumani ympäristöpolitiikan oppiaineen kehittämisen luonteesta on hyvin lähellä Charles E. Lindblomin esittämää ympäristö- ja muunkin toimintapolitiikan käytäntöjä kuvaavaa aforismia: the science of muddling through. ”Läpi-rämpimisen” mielikuvaa vastaten tehtäväni oli muuttaa itselleni ennestään varsin tuttu ongelmakenttä eli ympäristönsuojelu ennalta minulle kohtalaisen tuntemattomaksi oppiaineeksi eli ympäristöpolitiikaksi. Opetuksen suunnittelu ja aineiston kokoaminen olivat sen vuoksi hyvin intensiivistä toimintaa. Tätä ei helpottanut se, että myös kansainväliset mallit olivat 1990-luvun alkupuoliskolla varsin ohuita; mutta siitä lisää jäljempänä. Asetelman selkiyttämiseksi voin kumminkin heti aluksi esittää kaksi hiukan täsmällisempää muistumaa:

Ensiksi, opin suunnittelemaan opetuksen siten, että sen valmistaminen vaati jokaisessa tilanteessa sopivassa määrin uusien asioiden opiskelua. Mitä tarkoittaa sopivassa määrin? Sitä, että jokainen luento ja kurssi-istunto valmistui kunniallisesti kunhan idea luentosarjan/ kurssin kokonaisuudesta oli kohdallaan ja kerkisin opiskella väliaikana luennon/ kurssin kunkin kerran edellyttämät asiat ja muuntaa ne puhuttavaan ja liitutaululle hahmoteltavaan muotoon – hyvin usein edellisenä iltana. Tosin tällä toimintatavalla oli kääntöpuolensa: en koskaan ehtinyt – tai kyennyt – tekemään luentojen jälkeen hyviä muistiinpanoja tapahtumien ja ajatusten kehityksestä. Ennakkoon tehdyt suuntaviivat jäävät toki jäljelle, mutta niitä on jälkikäteen yllättävän vaikea tulkita.

Toiseksi, varsin varhain hyväksyin tosiasiaksi, että professuuri on palveluammatti; tämän hyväksyminen oli selviämisen ehto. Etusijalla olivat opetuksen kehittämisen ja tutkimusryhmän edellytysten vahvistamisen tehtävät, ”alhaalta ylös” eli käsillä olleista aineksista lähtien; muu seurasi jäljessä.

Opetuksen kehittämisen prosessi muotoutui hyvin nopeasti äärimmäisen mielenkiintoiseksi, ja tempauduin siihen mukaan. Alunperin varmaan kuvittelin, että opetus muuttuu vuosien mittaan helpommaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt (mikä varmaankin on yleispätevä havainto). Uutuus hallitsi tilannetta: ympäristöongelmat ovat uusia erityisesti spesifissä poliittisessa muodossaan, ja siksi ympäristöpolitiikka politiikan alana muuttuu jatkuvasti, ja siksi opetuksen tarpeet muuttuivat myös jatkuvasti. Esimerkiksi Talvivaaran kaltaisesta tilanteesta ei vuonna 1995 voinut olla aavistustakaan. Näin ollen opetus pikemminkin tuli vuosien myötä vaativammaksi: Oli koetettava jatkuvasti turvata se, että kurssien jännite pysyi yllä ja sai riittävästi konkreettista voimaa ajankohtaisiin tapahtumiin perustuvista esimerkeistä. Apokryfiset ”vanhat kalvot” eivät olisi tätä tarvetta mitenkään voineet tyydyttää. Pohdin asetelmaa erityisesti peruskurssien osalta Tilanteen taju-teokseen sisältyvässä kirjoituksessa.[1]

Opetusvelvollisuuden intensiivisyyttä korosti se, että Tampereen ympäristöpolitiikka käsitti syksystä 1994 lähtien koko maisterin tutkintoon johtavan opetuksen. Oppiaineessa oli kaksi opettajaa, professori ja yliassistentti. Jälkimmäisestä toimesta Jussi Raumolin jäi pois kesällä 1996. Sen jälkeen yliassistentuuri oli budjettirajoitusten vuoksi kolmen vuoden ajan täytettynä vuodeksi kerrallaan, kunnes se saatiin julistaa normaalisti viisivuotisesti täytettäväksi, ja Pekka Jokinen tuli Turusta taloon elokuun alussa 1999. Muutamaa vuotta myöhemmin saatiin lisäksi lupa perustaa assistentuuri, jota alkoi hoitaa Tanja Helle.

Aluksi opetusohjelmassa oli välttämättömyyden pakosta runsaasti kirjatenttejä, mutta niiden osuutta kyettiin onneksi varsin nopeasti vähentämään. Luento- ja kurssiopetusta sen sijaan laajennettiin. Tärkeänä apuna tässä olivat aluetieteen kanssa yhdessä järjestetyt kurssit, joiden osuus kasvoi pikku hiljaa. Tampereen yliopistossa toteutetut hallinnon ja rakenteiden myllerrykset alkoivat suunnilleen 2000-luvun puolivälissä. Meillä tärkein tapahtuma oli juuri ympäristöpolitiikan ja aluetieteen yhteyksien tiivistyminen, joka koettiin olennaisesti positiiviseksi molemmilla tahoilla.

Ympäristöpolitiikan jatko-opetus sai vakiintuneen muodon talvella 1996, jolloin käynnistyi tiistaisin klo 9:30 kokoontuva tiistaiseminaari aka ”sateenvarjoseminaari” aka ”Umbrella”. Aluksi kokoontumisrytmi oli kerran kahdessa viikossa, mutta suunnilleen syksystä 1996 lähtien seminaari kokoontui säännöllisesti joka tiistai (”kuin saksalainen juna”, kuten tapasimme sanoa). – Myönnän kernaasti: Olen seminaarifriikki, nimittäin kun kyse on tutkimuksellisista ja keskustelevista seminaari-istunnoista sekä pienimuotoisista ”workshop”-työpajoista. Ympäristöpolitiikan ”Umbrella” osoittautui vuosien mittaan toimivaksi instituutioksi[2].

Miten turvata opetuksen ja tutkimuksen läheinen yhteys, mikä on jokaisen oppiaineen elinvoimaisuuden ehto, askarrutti tietenkin kaiken aikaa. Uskoakseni siihen löytyi tyydyttävä ratkaisu, jossa on kaksi olennaista ainesosaa. Ensiksi, kehitin opetuksen yhteydessä yleisiä ympäristöpolitiikan taustaa jäsentäviä käsitteellisiä ideoita artikkeleiksi, joita käytin opetuksessa hyväksi. Näitä julkaisin etenkin Tiede & edistys-lehdessä vuosien mittaan sekä kolumneina että artikkeleina. Toiseksi, tutkimushankkeiden tutkijat kirjoittivat artikkeleita, joita saatoin käyttää moninaisten kurssien yhteydessä metodologis-ohjeellisina aineistoina. – Tässä kohden on aiheellista kiinnittää huomio siihen, että kaikki edellä mainitut artikkelit ovat suomenkielisiä. Olen vakuuttunut siitä, että oppiaineen perusteiden opettaminen ja oppiminen tapahtuu äidinkielellä. Joukkoon on toki syytä liittää hiukan myöhemmässä vaiheessa myös vieraskielisiä (eli englanninkielisiä) artikkeleita, mutta perusteet ovat perusteita.

Tutkimushankkeista enemmän jäljempänä, mutta opetuksen tutkimuksellisuuteen liittyi oivallus, joka kypsyi matkan varrella (aika myöhään, arvattavasti 2000-luvun puolella): Ympäristöpolitiikan tutkimusta jäsentävät parhaiten käsitteet, joihin sisältyy olennainen metodologinen ulottuvuus. Tätä oivallusta vahvisti ja tuki Arto Noron artikkeli sosiologisen teorian lajityypeistä[3]. Eli täsmällisesti sanoen: Uudella tutkimusalalla tutkijan työn olennainen vaihe on löytää ja luoda käsitteistö, jonka avulla hän voi sekä jäsentää tutkimusongelmansa ja osoittaa, millaisen aineiston avulla ongelmaa voidaan mielekkäästi lähestyä, että perustella aineistostaan seuraavat päätelmät. Tärkeintä toisin sanoen on löytää tai luoda toimiva tutkimusteoria. Deduktiivisesti rakentunut ”yleinen teoria” ei tätä tarvetta täytä.

Mutta edelliseen varaus: ilmeinen vaara, jonka tutkija hankkeensa edellyttämää tutkimusteoriaa kehittäessään kohtaa, on että hän ajautuu kokoamaan tutkimuksensa taustalle liian laajalle hajoavan, keskenään heikosti yhteensopivista aineksista koostuvan sekoituksen.

Mistä ratkaisu? Miten tutkija voi oppia hallitsemaan useita aiempien tutkimusteorioiden juonteita niin hyvin, että kykenee luomaan niistä vakuuttavan ja toimivan kokonaisuuden? Tähän ongelmaan on käsittääkseni kahtalainen vastaus.

Ensiksi, tutkijan on välttämätöntä kyetä vakauttamaan (stabiloimaan) käyttämänsä teoriat riittävän tukeviin alkuperäislähteisiin ja niissä hahmoteltuihin strategioihin. Hänen on siis kyettävä lukemaan ja omaksumaan paljon ja laajalti. Tämä tietysti on sitä, mitä tutkijat tekevät!

Toinen ongelma onkin astetta hankalampi, nimittäin: Tutkijan tulisi myös tutustua siihen kriittiseen keskusteluun, jota hänen käyttämänsä aiemmat tutkimukset ovat herättäneet. Tässä rajaaminen voi nousta ylipääsemättömäksi ongelmaksi: kattava kriittisen keskustelun hallinta laajoilta tutkimusaloilta on yksinkertaisesti mahdotonta. Mikä neuvoksi? – Ensimmäinen vastaus: Arvostelukyky, ja keskustelu kollegojen kanssa – myös ja erityisesti sellaisten, jotka eivät lähtökohtaisesti ole (valtavan) innostuneita siitä ongelma-alueesta, johon tutkija itse paneutuu. Toinen vastaus: tutkimusaiheen vakauttaminen sen kautta, että vakuuttuu (lopullisesti) sen merkityksellisyydestä. Jos tutkimustyö selvästi puhuttelee merkityksellistä ongelmaa, teoreettinen haeskelu on paikallaan (vaikka joku epäilevä vastaväittäjä kutsuisi sitä ”horjunnaksi”).


* * * * * * *


Täsmennän vielä hiukan omaa taustaani: Olen suomalaisen ympäristöherätyksen 1960-luvun helsinkiläistä sukupolvea. Varsinaisen oman ”herätykseni” koin lukioikäisenä lintuharrastajana, jolle muutamassakin yhteydessä välitettiin tietoja kasvinsuojeluaineiden tappavista vaikutuksista linnustoon. Rachel Carsonin kirja ilmestyi, kun olin herkässä iässä. Myös kotimaisia saastumistapauksia nousi julkisuuteen, monet niistä raflaavina. Siten olin muun muassa mukana perustamassa Ympäristökomitea 2000-nimistä organisaatiota 1960-luvun loppuvuosina. Ympäristökomitean piiristä muotoutui kolmihenkinen ryhmä, joka kirjoitti Weilin & Göös kustantamon pamflettisarjaan kirjan puunjalostusteollisuudesta vesistöjemme pilaajana.[4]

Olin Suomen luonnonsuojeluyhdistyksessä (josta tuli sittemmin Suomen luonnonsuojeluliitto) riittävän aktiivinen jäsen tullakseni nimitetyksi ”nuorison edustajaksi” valtioneuvoston kanslian yhteyteen asetetun ympäristönsuojeluneuvoston jäseneksi vuonna 1971. Olin jäsen kaksi kautta, 1976 asti (1973- lähtien neuvosto oli sisäasiainministeriön yhteydessä), ja sitten varajäsen yhden kauden vuoteen 1979 asti. Vuonna 1973 siirryin SKDL:n mandaatille.

Opiskelualani oli eläinekologia, sivuaineenani lisensiaatin tutkinnossa (joka oli 1970-luvulla pakollinen) oli teoreettinen filosofia. Väitöskirjani tein Ahvenanmaan saariston maalinnuston esiintymisestä erikokoisilla jokseenkin pienillä saarilla, tutkimusalueenani Föglön pohjoinen saaristo. Tutkimuksen taustalla oli 1960-luvun lopulla kehitetty biologisen saarimaantieteen teoria|5]. Se tarjosi formaalisesti kiinnostavan perustan Föglön saariston linnustoanalyysille. Asiallisesti (eli ekologisen substanssin näkökulmasta) teoria oli kuitenkin jokseenkin merkityksetön. Tämä seikka – eli teoreettisen kiinnostavuuden ja asiallisen (substantiaalisen) merkityksettömyyden välinen ristiriita – antoi minulle virikkeen jatkaa tieteen käsitefilosofista selvittelyä, jonka teoreettisen filosofian opintoni olivat saattaneet alulle. Filosofiaan, tieteenteoriaan ja tieteen ja teknologian tutkimukseen kohdistuva harrastukseni on sittemmin ulottunut ensiksi ekologiaan ja sittemmin myös ympäristöpolitiikkaan.[6]

Väittelyni (1983) jälkeen johdin metsäluonnon suojelun ongelmiin kohdistuneita tutkimusprojekteja Helsingin yliopiston eläintieteen laitoksella (1984-1990). Tutkimusalueena oli Seitsemisen kansallispuisto Pirkanmaalla. Tulokset olivat kohtuullisen hyviä: projekteista syntyi lukuisia artikkeleita ekologisiin sarjoihin, kaksi väitöskirjaa sekä muutama toimitettu artikkelikokonaisuus. Laaja-alaisempaa monitieteistä harrastustani piti yllä erityisesti Tiede & edistys-lehti, jonka päätoimittajana toimin kuusi ja puoli vuotta (1987:1-1993:2). Puhtaasti ammatillisten artikkelien lisäksi kirjoitin suomenkielisiä filosofiaan ja ympäristöajatteluun kohdistuneita tekstejä.[7]

Tampereen yliopiston aluetieteen laitokselle perustettiin 1990-luvun alussa ympäristöpolitiikan professuuri, johon tulin valituksi elokuun alusta 1995 alkaen. Tärkein valintaan vaikuttanut ansioni oli epäilemättä yhdessä Richard Levinsin kanssa kirjoittamani kirja Humanity and Nature.[8] Kirjaidean perusta laskettiin syksyllä 1983 Levinsin vieraillessa Helsingissä Tutkijaliiton järjestämässä seminaarissa Humanity and Nature. Levins oli populaatiobiologian professori Harvardissa (School of Public Health). Yhteisen kirjamme valmistelujen yhteydessä vierailin muutaman kerran hänen luonaan Bostonissa yhteensä parin kuukauden ajan.[9]

Mutta kuten sanottu, Tampereen viran asettamien tehtävien ja velvollisuuksien täyttäminen osoittautui niin vaativaksi, että aktiivinen ekologian ja tieteenteorian harrastukseni hiipuivat vähitellen taustalle. Ituja olen kuitenkin koettanut vaalia. Tästä pieni erillinen muistuma: Suunnilleen 2000-luvun taitteeseen asti esimerkiksi luonnonsuojelun ja biodiversiteetin ekososiaalisiin perusteisiin liittyvää kirjallisuutta tieteellisissä sarjoissa kykenin vielä seuraamaan jokseenkin kattavasti, apunani erinäisiä tutkimusrahalla värväämiäni agentteja HY:n eläintieteen laitoksella. Pari vuotta myöhemmin tilanne kuitenkin räjähti. Nykyisin tieteellisten sarjojen kattava seuraaminen on mahdotonta alalla kuin alalla – kuten kaikki tiedämme.

Ehkä aiemmat intressini silti vielä roihahtavat kasvuun… Itse asiassa, ollakseni täsmällinen, näiden muistumien viivästyminen on osittain seurausta siitä, että olen eläkeaikojeni aluksi pyrkinyt vaalimaan virkavelvollisuuksien vaarantamien kiinnostukseni itujen elinvoimaa.


* * * * * * *


Yhteiskunnallisen ympäristöalan opetus tähtää liikkuvaan maaliin. Tämä toteutuu ainakin kolmessa erilaisessa merkityksessä:

[1] Opetus rakentuu ongelmakeskeisesti, ja ongelmien luonne muuttuu koko ajan, ajoittain varsin nopeastikin. Taustalla on toki talouden ja politiikan vitkaasti muuttuvia rakenteellisia piirteitä, mutta ne tulevat ilmi erilaisissa tilanteissa vaihtelevissa hahmoissa. Jokainen konkreettinen ongelma sitä paitsi edellyttää, että taustalla olevia talouden ja politiikan prosesseja sekä esimerkiksi lainsäädännön muutoksia arvioidaan uudelleen. Mitä yhteyttä toisiinsa on esimerkiksi Talvivaaran kaivoskatastrofilla, Tampereen esikaupunkien asukkaiden luontonäkemyksillä, ja hirven yhteiskunnallisella läsnäololla? – Näistä Talvivaara oli suunnilleen talvikaudesta 2010-2011 lähtien välttämätön peruskurssin luentojen esimerkkitapaus, kaksi jälkimmäistä ovat tuoreiden tamperelaisten ympäristöpolitiikan väitöskirjojen aiheita.

[2] Teoreettiset näkemykset ympäristöongelmien taustalla olevista yhteiskunnallisista prosesseista muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Tätä ymmärrystäni on vahvasti tukenut Arto Noron sosiologisen teorian lajityyppejä analysoiva kirjoitus, kuten edellä totesin. Noron jäsennys selkiyttää asetelman: tarvitsemme nimenomaan tutkimusteorioita. Erilaisten ongelmien erityispiirteet sitten ratkaisevat sen, millainen käsitteistö tietynlaisen tapauksen tutkimukseen soveltuu. Tutkijan keskeinen taito on tuntea tärkeimmät tutkimusteoriat; usein niitä on tarpeen koota kunkin tutkimusaiheen vaatimusten mukaisesti erilaisten vastaaviin aiheisiin luotujen kehitelmien mukaisesti ”käsiteperheiksi”.[10] – Hyviä esimerkkejä siitä, miten tietynlaisten ongelmien selvittämiseksi tarvittavia käsitteellisiä ryppäitä voi koota, tarjoavat ympäristöpolitiikan väitöskirjat.

Toki ”aikalaisdiagnoosilla” on ympäristöpolitiikkaa koskevassa yleisessä keskustelussa tärkeä sijansa. Esimerkiksi Ulrich Beckin ”riskiyhteiskunta” on nostanut näkösälle modernia (tai jälkimodernia) yhteiskuntaa luonnehtivia tärkeitä piirteitä. Beckin ja kumpp. kehittämät ”refleksiivisen modernisaation” ideat ovat myös lähinnä aikalaisdiagnoosia. Sisällytän ”ekologisen modernisaation” idean samaan ryhmään, tosin edellisiä vahvemmin tiettyyn normatiiviseen ideaaliin sidottuna. Aikalaisdiagnoosi ei kuitenkaan sovellu tutkimustyön, saatikka opinnäytetyön perustaksi. Muutama graduntekijä tosin yritti vuosien mittaan kehittää ”riskiyhteiskunnasta” tutkimusaiheen, mutta he luopuivat ajatuksesta lempeän painostuksen tuloksena ja spesifioivat aiheensa tukevan empiiriseksi.

[3] Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus on normatiivisesti latautunutta, se on selvä. Emme analysoi ongelmia ulkokohtaisesti, vaan haluamme löytää keinoja niiden ratkaisemiseksi. Tutkimuksen normatiivisten tavoitteiden täsmentäminen ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, puhumattakaan tutkimustulosten normatiivisesta arvioinnista. Vaikka ”Humen giljotiiniksi” nimetty tulkinta – eli töksähtävästi sanoen: ”siitä, mitä on, ei voi päätellä, miten pitäisi olla” – on jälkikäteinen fiktio siihen nähden mitä David Hume itse asiassa kirjoitti, se tuo toki ilmi todellisen ongelman. Tietyn tapahtumakulun ilmiasu ja siihen vaikuttaneet tekijät on pidettävä erillään toisistaan, minkä Hume hyvin ymmärsi. Mutta sikäli kuin huonoja seurauksia aiheuttavia tekijöitä tunnetaan, niiden vaikutusta on mahdollista pyrkiä torjumaan, eli tieto ”siitä, mitä on” voi tukea normatiivisia tavoitteita. Varsinainen ongelma on kuitenkin siinä, että vaikuttavia tekijöitä on yleensä paljon, ja erilaiset tekijät vaikuttavat keskenään ristiriitaisiin suuntiin. Tietyn ongelman ilmiasusta ei voi tätä suoraan päätellä.

Sitä paitsi normatiiviset olettamukset ja tavoitteet muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä viittaus ”sopeutumiseen” tulkittiin vielä 90-luvun lopulla muutamissa yhteyksissä pyhäinhäväistykseksi, mutta nykyisin se on osa legitiimiä pohdintaa.

Toisenlaisen ja tavallaan käänteisen esimerkin tarjoaa kestävä kehitys, joka on omaksuttu ympäristöpolitiikan keskeiseksi normatiiviseksi tavoitteeksi 1980-luvun lopulta lähtien. Kestävän kehityksen normatiivinen idea ei nimittäin helposti tarjoa ohjeita niihin eriytyviin tarpeisiin, joita tilanteiden ja aihepiirien vaihtelu tuottaa. Tällä en laisinkaan kiistä käsitteen merkitystä normatiivisena näkökulmana, joka on rinnastettavissa esimerkiksi ihmisoikeuksiin. Kestävä kehitys vain ei sellaisenaan ole tutkimusaihe. Se on ”aikalaisdiagnoosiin” rinnastuva normatiivinen toteamus, joka nimeää ongelman hyvin yleisellä tasolla, mutta josta ei voi johtaa täsmennettyjä ratkaisuja. Miten kestävän kehityksen tavoitteista voisi esimerkiksi johtaa ratkaisun Talvivaaran katastrofiin? Kehityskulkujen dynamiikat eriytyvät. Siksi kestävän kehityksen rinnalla myös varhaisemmat ja eriytyneemmät periaatteet kuten ”aiheuttaja maksaa” tai ”parhaan tarjolla olevan teknologian käyttö” ovat jatkuvasti ajankohtaisia; demokratian ja kansalaisten osallistumisen konkreettisia muotoja on tuettava moninaisissa muodoissa; ja taloudellisen kasvun kritiikki avaa uudenlaisia ongelma-alueita (”degrowth”, BKT-kritiikki, kiertotalous, biotalous, ja niin edelleen). Kysymys taloudellisesta kasvusta on kestävän kehityksen ytimessä, mutta kuten hyvin tiedämme, suhde on (lievästi sanoen) ambivalentti.

Mutta pääasia: Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen normit on jäsennettävä tutkimuksen yhteyteen jatkuvasti uudenlaisissa muodoissa.

Ympäristöpolitiikan ”eläväisyydestä” kaiketi johtui se, että alan kansainvälinen teoreettinen kirjallisuus oli 1990-luvulla hajanaista – kuten on aika lailla edelleen. Lisäksi eri maiden tutkimusperinteissä oli ja on kiinnostavia eroja, jotka johtuivat pääosin eroista poliittisessa ajattelussa ja (toiminta)politiikan luonteessa eri maissa. Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama kokoelma Ympäristökysymys antoi 90-luvun taitteen tilanteesta hyvän kuvan.[11] Omalta kohdaltani muistan löytäneeni ensimmäisiä kursseja valmistellessani lähinnä ”vihreän politiikan” perusteita etsivää kirjallisuutta (Andrew Dobson ym.), mutta sen varassa en päässyt lainkaan kiinni konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin. Yhtä lailla kaukaiseksi tietystä teoreettisesta viehätyksestään huolimatta jäi saksalainen ”ekologisen modernisaation” (Joseph Huber) sekä valtion tasoisen ”systeemikriisin” kirjallisuus (Niklas Luhmann, Martin Jänicke). Antoisampaa oli yhdysvaltalaisten pragmaattisesti orientoituneiden tutkijoiden tuotanto, erityisen inspiroivaksi osoittautui Lynton Caldwell. Lukuisien englantilaisten tutkijoiden tieteentutkimukseen kohdistuneet työt olivat myös tärkeitä (Brian Wynne, Steve Yearley, ym.). Maarten Hajer ja politiikka-analyysi (Frank Fischer, Hendrik Wagenaar ym.) muodostuivat 2000-luvun puolella tärkeiksi vaikuttajiksi.

Tärkeimmäksi yleiseksi ja opetukseen suuresti vaikuttaneeksi näkökulmaksi muodostuivat politiikan prosessiluonne sekä toimintapolitiikan (policy) tietty itsenäisyys yleisluonteiseen poliittiseen (hegemonia)kamppailuun (politics) nähden. Näistä aineksista muodostui Ympäristöpolitiikka-teoksen johtoajatus.[12] – Mutta tähän on aiheellista lisätä, että tällaisten yleisten päätelmien suhteen ”the jury is still out”, kuten anglomaailmassa sanotaan.

Oli kumminkin johdonmukaista, että ympäristöpolitiikan – tai ehkä laajemmin: yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen – hedelmällisiä tutkimusteorioita on tamperelaisessa tutkimuksessa etsitty runsaasti myös muualta kuin kansainvälisestä environmental policy-kirjallisuudesta. Tärkeitä lähtökohtia tutkimusteorioiden kehittämiseksi ovat tarjonneet esimerkiksi Michel Foucault ja Bruno Latour. Nykyisin minua itseäni erityisesti kiehtova tutkija on Isabelle Stengers sekä hänen taustallaan myös Gilles Deleuze & Félix Guattari, sekä luonnollisesti Ilya Prigogine; Prigogine ”luonnollisesti” siksi, että hänen innoittamansa tutkimusperinteen olennainen anti on selkiyttää epälineaaristen ja kompleksisten prosessien merkitystä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kentässä.[13]

Opinnäytteiden tekijöille alan liikkuvuudesta ja perinteen hajanaisuudesta on seurannut erinäisiä ongelmia. Tampereen ympäristöpolitiikan ensimmäiset gradut olivat pääaineen vaihtajien tekemiä ja hyväksyttiin muistaakseni vuonna 1997. Sen jälkeen niitä on valmistunut pitkälti toista sataa. Onnistuakseen tekemään hyvän gradun, opiskelijan on kyettävä vastaamaan kaikkiin alan liikkuvuudesta johtuviin hankaluuksiin suunnilleen seuraavasti: [1] Hänen on kyettävä muotoilemaan ajankohtaisesti kiinnostava tutkimusongelma, joka on kuitenkin riittävän kohdentunut, ”gradun kokoinen”; [2] hänen on kyettävä kokoamaan tutkielmansa tueksi sellainen tutkimusteoria tai teorioiden kokonaisuus, joka sekä perustelee tutkimuksellisen lähestymistavan mukaan lukien aineiston määrän ja laadun että antaa ainekset tutkimustulosten tulkinnalle; ja [3] hänen on kyettävä muotoilemaan päätelmänsä sekä esimerkiksi politiikan kehittämistä koskevat suosituksensa niin täsmällisiksi, että ne ovat uskottavia.

Väitöskirjoille asettuu luonnollisesti suurempia vaatimuksia, mutta ne rakentuvat jokseenkin edellä mainitsemieni kohtien mukaisesti. Toimikauteni aikana (neljä niistä tosin hiukan sen jälkeen) valmistui 23 väitöskirjaa, joista yksi oli yhteistutkimus, eli 24 tohtoria. Väitöskirjojen aihepiirit antavat kattavan kuvan umbrella -seminaarissa käsitellyistä aiheista; luettelo väitöksistä on liitteenä.

Ratkaisut, jotka määräsivät tutkielmien rakenteen (monografia vs. artikkelikokoelma) sekä kielen (suomi vs. englanti), tehtiin jokaisessa tapauksessa perusteellisen pohdinnan tuloksena. Tilasto muodostui seuraavaksi:

Monografiat: suomenkielinen/englanninkielinen 10/1; artikkeliväitöskirjat: suomenkielinen (useissa  mukana englanninkielinen artikkeli)/englanninkielinen 5/7. Jokseenkin odotettavissa oleva kokonaiskuva, toisin sanoen. Suomeksi kirjoitettujen monografioiden suuri määrä on täysin ymmärrettävä: Kun tutkijan tavoite on vaikuttaa kotimaan politiikkaan, hän kirjoittaa suomeksi, ja monet tutkimusaiheet ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pilkkominen joukoksi tutkimusartikkeleita tuottaisi toistoa ja tuhoaisi tulosten kokonaisuuden. Nykyinen valtavirran käytäntö painostaa kaikkien alojen tutkijoita kirjoittamaan englanniksi on järkyttävän typerä.

Keskeiset erot graduvaiheen ja väitöskirjan välillä liittyvät siihen, kuinka vaativista tutkimustehtävistä on kyse. Se, mikä graduvaiheessa on perustaitojen testi, on väitöskirjassa paljon vaativammin kysymys aineiston ja käsitteistön hallinnasta sekä päätelmien kantavuudesta.

Umbrella -seminaarin työskentelyssä erityisen hedelmälliseksi muodostuivat tiettyjen tutkimuksellisesti merkityksellisten käsitteiden esittelyyn ja ”käsittämiseen” tähdänneet temaattiset istunnot (”käsittää käsite” ≈ osata käyttää käsitettä). Keskustelua tuki tietenkin erityisesti se, että monet osanottajista olivat juuri ryhtyneet ottamaan selvää käsitteiden käytöstä. Kokemusten vertaaminen on parasta metodologian opiskelua.


* * * * * * *


Ympäristöpolitiikan tiistaiseminaarin aka ”Umbrellan” eräänlaisen esivaiheen ja alkuvuosien liittolaisen muodosti seminaarisarja Pori Workshops in Environmental Social Science, joka kokoontui vuosittain 1994-2000 (viimeinen istunto elokuussa 2000 tosin pidettiin Tampereella). Työpajoihin osallistui huomattava määrä tutkintovaatimuksiin sisältyvien kirjojen kirjoittajia. Useat tamperelaisen ympäristötutkimuksen teoreettiset ja metodologiset ideat ovat peräisin näistä istunnoista. Paikallinen järjestäjätaho oli Satakunnan ympäristöntutkimuskeskus. Juha Hiedanpää oli olennainen seminaarien suunnittelun ja organisoinnin työtoveri.

Olen jälkeen päin usein ihmettelyn sekaisesti muistellut, miten helppoa oli saada kansainvälisiä osanottajia tulemaan työpajaan Poriin (kaikista maailman paikoista, voisi joku tokaista…). Ajat olivat 1990-luvulla toiset; tähän muutama näkökohta. Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus oli vielä 90-luvulla niin uusi ala, että kansainvälisiä seminaareja ei ollut ylettömästi tarjolla – toisin kuin nykyään. Lisäksi huomattavan monet nimekkäät tutkijat antavat arvoa pienimuotoisille, intensiivisille ja hyvin pohjustetuille työpajoille. Ja mikä myös on tärkeää, rahoitusta työpajoille oli suhteellisen helppo saada usealta eri taholta, kunhan otti rahoituksen hakemisen riittävän vakavasti. Hyvien työpajojen järjestäminen on halpaa! – verrattuna melkein mihin tahansa muuhun tutkimusta tukevaan toimintaan. Yksi nykytilanteen surkeuksista on työpajarahoituksen hiipuminen.[14]

Sekä umbrellan istunnoissa että Porin työpajoissa väitöskirjan tekijät olivat täysivaltaisia osanottajia alustajina ja keskustelun osanottajina. Minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää, saati hyväksyä, vuosituhannen vaihteen tienoilla niin sanotusta Bolognan sopimuksesta johdettua hokemaa, että väitöskirja on ”ajokortti tutkimustyöhön”. Rinnastus on banaalin loukkaava: Yksikään ajokokelas ei ole missään eikä koskaan ajokoetta suorittaessaan kehittänyt uudenlaisia käsitteellis-metodologisia näkökulmia tutkimuksellisten ongelmien ratkaisemiseksi, mikä on väitöskirjan tekijöiden olennainen tehtävä. En myöskään ymmärtänyt, enkä kykene koskaan millään ehdoilla ymmärtämään, miksi ammatillista kokemusta hankkineiden ja iältään muita varttuneempien jatko-opiskelijoiden asemaa tutkimusryhmissä pitäisi pitää ongelmana. Umbrellan kokemuksen mukaan ammattitaustan omaavista osanottajista on pelkkää etua: yhtäältä he tuovat merkittävän lisän ympäristöpolitiikan perusteiden pohdintaan (sillä politiikka ei ole seminaarihuoneessa vaan siellä missä sitä tehdään), ja toisaalta opiskelijat saavat tilaisuuden pohtia ja arvioida omia käsityksiään reaalimaailmassa syntyneitä kokemuksia vasten. Tämä asetelma tuottaa ”win-win” tilanteen: molemmat aidosti hyötyvät.

Tampereen ympäristöpolitiikan tutkimuksen rinnalle kasvoi valtakunnallinen tutkijakoulu YHTYMÄ. Sen esimuodoksi luotiin aloitteestani valtakunnallinen jatkokoulutusverkosto, jolle Suomen akatemia myönsi 2+2 tohtoriopiskelijan paikkaa (vuosiksi 1997-9 ja 1998-2000). YHTYMÄn vaiheita olen esitellyt toisaalla.[15]


* * * * * * *


Tamperelaisen ympäristöpolitiikan tutkimuksen kehittämistä hallitsi etenkin ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hyvin yksikertainen periaate: Tutkimusrahoitusta on haettava kaikkialta, mistä mahdollista, ja aina, kun mahdollista. Se oli ainoa mahdollinen tapa vahvistaa oppiaineen piirissä harjoitettua tutkimusta. Monet haut tuottivat tulosta, useat eivät (joukossa kohtalaisen hämmentäviäkin kielteisiä päätöksiä, mutta niinhän on aina). Strategia tietysti johti tutkimuksen tematiikan tietynlaiseen poukkoiluun, mutta projektien perustana oli toki tavoitteita, jotka pysyivät vakaina. Nimeän seuraavassa tavoitteet sekä tärkeimpiä niitä edistäneitä projekteja.


[1] Ympäristön politisoituminen sekä politiikan prosessiluonne

Tärkeimmät projektit kohdistuivat ympäristön politisoitumiseen Tampereella (1996-1998) sekä kansalaisaktivismin merkitykseen paikallisissa ympäristökiistoissa ja ympäristöpolitiikassa (2000-2002 ja 2004-2006). Lisäksi osanotto Suomen Akatemian Itämeren tutkimusohjelman (BIREME) yhteydessä projektiin Governing a Common Sea (GOVCOM) – Changing Modes of Governance in the Baltic Sea Region (koordinaattori Marko Joas, Åbo Akademi) (2003-2005).


[2] Ekososiaalinen dynamiikka sekä yhteiskunnan ja luonnon keskinäistä suhdetta koskevan tiedon ja uskomusten luonne

Emil Aaltosen säätiön rahoittama monivuotinen hanke ”Miten luonto puhuu? – How Nature Speaks?” oli aihepiirin tärkein tutkimushanke. Lisäksi siihen lähinnä liittyi kaksi varttuneen tutkijan kauttani (1998-1999 sekä 2003-2004), Suomen Akatemian tiedon tutkimusohjelmaan liittynyt projekti, sekä muuntogeenisten organismien tutkimusohjelman rahoittama Assessment and Regulation of the Ecological Effects of GMOs in the Boreal Environment (ARGUE) (2004-2006).


[3] Luonnon ja luonnonsuojelun politiikka

EU:n kuudennen puiteohjelman rahoittamassa hankkeessa Participatory Governance and Institutional Innovation, PAGANINI (koordinaattori Herbert Gottweis, Wien) Tampereen vastuulla oli osio ”Learning from Conflicts over the Implementation of the Habitats Directive”. Suomen Akatemian rahoittamana aiheeseen kohdistui hanke Protection of Nature, Politics of Nature: Setting Priorities through Public Deliberation in the Era of Comprehensive Conservation (2008-2011). Tähän liittyi myös varttuneen tutkijan kauteni vuonna 2011.


Työskentelyn kiinteän aikataulun päätyttyä (eli siis eläkeajan alettua) olen, kuten sanottu, keskittynyt palauttamaan aktiivisen kiinnostuksen piiriin aiheita, jotka jäivät professuuria hoitaessani syrjemmälle. Biologisen monimuotoisuuden luonne poliittisena ongelmana on aihepiirin keskiössä. Erityisen kiinnostavaksi koen kysymyksen: Millainen tieto itse biodiversiteetin luonteesta on hyödyllistä – ehkä jopa välttämätöntä – aiheesta kiinnostuneille yhteiskunnallisen ympäristöalan tutkijoille? Vastaava kysymys koskee tietysti myös muita suuren mittakaavan ympäristöongelmia, erityisesti ilmastonmuutosta.

”Tulisi tietää kaikki!” ei ole vastaus. Molemmat aihepiirit ovat niin laajoja ja lisäksi sisäisesti sillä tavoin hajanaisena, että ”kaiken” aihepiirejä koskevan tutkimuksen tunteminen on mahdotonta. Realistista on ajatella, että vastauksia on yhtä monta kuin on ongelmiin kohdistuvia erikoistumisen aloja. Yleisluonteinen vastaus siis kuuluu:

Tutkijan on tunnettava ongelman yleiset piirteet ja sen lisäksi seurattava jatkuvasti tutkimuksen etenemistä sillä alueella, johon hänen erikoistumisensa kohdistuu.



[1] ”Peruskurssin kauneus”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 113-123 (2006).

[2] ”Tutkijaseminaari”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 177-182 (2006).

[3] Arto Noro: ”Aikalaisdiagnoosi sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä.” Sosiologia 4/2000: 321-329.

[4] Yrjö Haila, Timo Ryynänen & Matti Saraste: Ei vettä rantaa rakkaampaa. Puunjalostusteollisuus vesiemme pilaajana. Weilin & Göös, Helsinki (1971).

[5] Robert H. MacArthur & Edward O. Wilson The theory of island biogeography. Princeton, NJ: Princeton University Press (1967).

[6] Kansainvälisen kiinnekohdan muodostivat International Society for the History, Philosophy and Social Studies of Biology (ISHPSSB) sekä vuodesta 1986 lähtien ilmestynyt Biology & Philosophy-lehti. Tärkein tätä näkökulmaa edustanut julkaisu on Yrjö Haila & Chuck Dyke (toim.): How Nature Speaks. The Dynamics of the Human Ecological Condition. Duke University Press, Durham, NC (2006).

[7] Vihreään aikaan. Kirjoituksia ihmisen ekologiasta. Tutkijaliitto, Helsinki (1990).

[8] Yrjö Haila & Richard Levins: Humanity and nature. Ecology, Science and Society. Pluto Press, London (1992). Suomennos: Ekologian ulottuvuudet. Vastapaino, Tampere (1992).

[9] Ks. Levinsin muistokirjoitus, Yrjö Haila: ”Richard Levins 1931-2016.” Tiede & edistys 41:183-184 (2016).

[10] ”Miten käsittää uutuus? Argumentti–kehys–sulkeuma, ja muita metodologisia käsiteperheitä.” Tiede & edistys 39:347-360 (2014).

[11] Ilmo Massa & Rauno Sairinen (toim.): Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus, Helsinki (1991).

[12] Yrjö Haila & Pekka Jokinen (toim.): Ympäristöpolitiikka – Mikä ympäristö, kenen politiikka. Vastapaino, Tampere (2001). – Kirjaa ryhdyttiin kokoamaan ympäristöpolitiikan tutkijaryhmän voimin Pekka Jokisen aloitteesta.

[13] Aiheen moderni klassikko on Ilya Prigogine & Isabelle Stengers: Order out of Chaos. Man’s New Dialogue with Nature. Flamingo (1984).

[14] Mallin Pori-työpajoille tarjosi 1970-80-luvuilla ekologina kokemani Nordiskt Kollegium för Ekologi (NKE) -nimisen pohjoismaisen instituution tarjoama mahdollisuus järjestää intensiivityöpajoja ja kutsua niihin ulkomaisia vieraita. Suomalaiset ekologit käyttivät tätä mahdollisuutta hyväkseen aktiivisesti ja erittäin hyvin tuloksin. Työpajarahoitus ja koko NKE lakkautettiin sittemmin, luonnollisesti.

[15] ”Valtakunnalliset tutkijakoulut. Surullinen kertomus uhoamisesta ja tuhoamisesta.” Tiede & edistys 41:57-65. []



Tampereen ympäristöpolitiikasta valmistuneet väitöskirjat

Jukka Hoffren: Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in a National Economy. The Case of Finland (2001)

Helena Valve: Social learning potentials provided by EU rural development programmes – a comparative study on three institutionalisation processes (2003)

Laine, Markus & Peltonen, Lasse: Ympäristökysymys ja aseveliakseli – Ympäristön politisoituminen Tampereella vuosina 1959-1995 (2003)

Juha Hiedanpää: Making Environmental Policies Reasonable: A Study of the Consequences of Social Diversity for Regional Forest Policy of SW Finland (2004)

Ari jokinen: Luonnonvarojen käytön ja dynamiikan hallinta yksityismailla (2004)

Per Mickwitz: Environmental Policy Evaluation: Concepts and Practice (2006)

Maria Åkerman: Tiedon tuotannon käytännöt ja ympäristöpoliittinen toimijuus: rajaamisen ja yhdistämisen politiikkaa (2006)

Helena Leino: Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun dynamiikka: Tutkimus Tampereen Vuoreksesta (2006)

Peltola, Taru: Paikallisen energiahuollon ympäristöpoliittinen liikkumavara: vaihtoehtoiset teknologiat, poliittiset käytännöt ja toimijuus (2007)

Kaisu Anttonen: Piiloutuva politiikka. Ympäristökysymysten hallintaa kolmessa kaupungissa (2007)

Leena Leskinen: Kestävyyden tulkinnat metsäkeskusten yhteistoiminnallisissa käytännöissä (2007)

Nina Wessberg: Teollisuuden häiriöpäästöjen hallinnan kehittämishaasteet (2007)

Nina Tynkkynen: Constructing the environmental regime between Russia and Europe. Conditions for social learning (2008)

Laura Kröger: Policy Change and Learning: Implementing EU Environmental Policies Affecting Agriculture (2009)

Anu Kerkkänen: Ilmastonmuutoksen hallinnan politiikka. Kansainvälisen ilmastokysymyksen haltuunotto Suomessa (2010)

Minna Kaljonen: Caught between Standardisation and Complexity. Study on the institutional ambiguities of agri-environmental policy implementation in Finland (2011)

Jarkko Bamberg: Shaping Places Online: Exploring the Potential of the Internet for Public Engagement in Spatial Local Governance (2012)

Nina Nygren: Liito-oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla (2013)

Minna Santaoja: Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina (2013)

Eveliina Asikainen: Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa (2014)

Juha Peltomaa: Tehotuottajat ja Ellun kanat – Maatilojen muutos ja ympäristöpolitiikan kehittämisen mahdollisuudet (2015)

Jere Nieminen: Hirviä ja ihmisiä ‒ Hirven yhteiskunnallisen läsnäolon hallinta 2000-luvun alussa (2015)

Jenni Kuoppa: Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta (2016)


YHYS Politiikkadialogi 2016
Kestävä kulutus ja elämäntavat

Yhteiskuntatieteellisen Ympäristötutkimuksen Seura (YHYS ry) järjestää Politiikkadialogin kerran vuodessa yhteistyössä Ympäristötiedon foorumin kanssa. Politiikkadialogi tarttuu ajankohtaisiin ympäristöpolitiikkaa uudistaviin teemoihin edistäen tutkimuksen, päätöksenteon ja kansalaisyhteiskunnan välistä vuoropuhelua.
Vuoden 2016 politiikkadialogi järjestettiin teemalla: “kestävä kulutus ja elämäntavat: missä politiikka?” Tilaisuus järjestettiin yhteistyössä ympäristöministeriön kanssa ja sen tavoitteena oli tukea ilmastosuunnitelman 2030 laadintaa. Politiikkadialogi oli myös osa kestävän kehityksen viikkoa ja siihen osallistui lähes 100 tutkimuksen, ministeriöiden, järjestöjen ja yritysten edustajaa.

Julkaisu: Aktiivinen kuluttaja haastaa ilmastopolitiikan

Suomi valmistelee parhaillaan vuoteen 2030 ulottuvaa ilmastosuunnitelmaa, jossa yksi keskeinen pala on arjen ilmastopolitiikka eli päästöjen vähentäminen asumisen, liikkumisen ja syömisen osalta. Julkaisussa pohditaan kuluttajan roolia ilmastopolitiikassa ja ohjauskeinojen valintaa: tulisiko kuluttajia hellästi tuupata oikeaan suuntaan vai ottaa käyttöön erilaisia kulutusta rajoittavia, radikaalimpia keinoja?

Energiankulutuksessa yksityistaloudet on nähty pitkään vain passiivisina toimijoina. Uudet, hajautetut energiamuodot ovat tuoneet kansalaiset aktiivisemmin mukaan energian tuotantoon. Kansalaisten aktiivista energiakansalaisuutta ja vertaisverkostojen toimintaa kannattaa tukea. Näin voitaisiin tehdä mm. edistämällä taloyhtiöiden energiakatselmuksia ja yhteishankintoja.

Kasvispainotteisen ruokavalion edistäminen kannattaa, katsoi asiaa miltä kantilta tahansa. Kuluttajien kiinnostus kasvispainotteista ruokavaliota kohtaan on lisääntymässä, mutta käytännön esteet vaikeuttavat ruokavalion muuttamista vähemmän lihaa kuluttavaksi. Kasvisruoasta onkin tehtävä helppoa ja houkutteleva vaihtoehto ja kuluttajia on tuettava mm. vaatimalla julkisilta ruokapalveluilta vaaditaan enemmän kasvisruokaa ja kasvisvaihtoehtojen parempaa esillepanoa kaupoissa.

Policy brief.
Kooste tilaisuudesta.
Tilaisuuden materiaalit.

Julkaisu on koostettu Yhteiskuntatieteellisen Ympäristötutkimuksen Seuran (YHYS ry), Ympäristötiedon foorumin ja ympäristöministeriön 3.6. järjestämän politiikkadialogin pohjalta.





Aika: 3.6.2016, 9.00-12.00
Paikka: Pankkisali, ympäristöministeriö, Aleksanterinkatu 7, Helsinki

Lisätietoa ja ohjelma

Yhteiskuntatieteellisen Ympäristötutkimuksen Seura (YHYS ry) järjestää Politiikkadialogin kerran vuodessa yhteistyössä Ympäristötiedon foorumin kanssa. Politiikkadialogi tarttuu ajankohtaisiin ympäristöpolitiikkaa uudistaviin teemoihin edistäen tutkimuksen, päätöksenteon ja kansalaisyhteiskunnan välistä vuoropuhelua.

Ensimmäinen vuoden 2016 politiikkadialogi järjestetään teemalla: ”kestävä kulutus ja elämäntavat: missä politiikka?” Se järjestetään yhteistyössä ympäristöministeriön kanssa ja tavoitteena on tukea ilmastosuunnitelman 2030 laadintaa. Politiikkadialogi on myös osa kestävän kehityksen viikkoa.

Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii merkittäviä muutoksia kulutuksessa ja elämäntavoissa. Joidenkin arvioiden mukaan ruokavaliomuutoksilla voidaan saada aikaan jopa 50 % vähenemä ruoan kulutuksesta aiheutuvista ilmastopäästöissä. Tämä edellyttää kuitenkin radikaaleja muutoksia lihan kulutuksessa. Kestävä liikkuminen tarkoittaa arkisten liikkumistapojen uudelleen miettimistä ja huomioimista liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelussa. Yhtälailla energian käytön tehostaminen ja uusiutuvan energian käyttö peräänkuuluttavat aktiivista energiakansalaisuutta.

Vaikuttavan ympäristöpolitiikan on ymmärrettävä yhä paremmin syömisen, asumisen ja liikkumisen tapoja ja käytänteitä. Myös uudet toimijat nousevat ympäristöpolitiikan keskiöön. Miten tukea kuluttajista ja kansalaisista lähtevää muutosvoimaa? Mistä vanhoista tavoista, suunnittelun tai politiikan teon tavoista on luovuttava? Mitä on ajateltava uusiksi? Missä on yhteiskunnallisen väliintulon tai tukimuotojen paikka? Politiikkadialogi nostaa nämä kulutus- ja elämäntapamuutoksiin liittyvät kysymykset ympäristöpolitiikan keskiöön.