Author Archives: Teea Kortetmäki

Maaseutututkijoiden Karjalan-vierailu

huhtikuu 3rd, 2016 | Posted by Teea Kortetmäki in Matkan varrelta - (0 Comments)

Katri Karkinen

Koivuselkä – elinkeinon muutos ja siihen havahtuminen

Maaseutututkijoiden tapaaminen Säkylässä elokuussa 2015 / Alustus työryhmässä, teksti muokattu YHYS-blogiin joulukuussa

 

Tutkijoita 11 matkusti Koivuselkään Venäjän Karjalaan heinäkuussa 2014. Mitä mielenkiintoista voi tässä olla? Ainakin kaksi asiaa: yhtäällä meillä Suomessa on tärkeää tietää, miten itärajan takainen väestö elää. Toisaalla Koivuselän kylän tutkimus on elinvoimainen, koska tulokset eivät jääneet 20 vuoden aikana huomaamatta kylän asukkailta. Entä ovatko tutkimuskäsitteet pysyneet eri vuosikymmeninä menossa mukana?

Yhdeksänkymmentäluvulla elettiin Venäjän suhteen toivon aikaa, ja silloin sovittiin tutkimuksesta Joensuun yliopiston, Venäjän tiedeakatemian Karjalan osaston ja Petroskoin pedagogisen yliopiston
kesken. Ideana oli nostaa kylä maaseudulla esiin niin, että asukkaiden elämä heijastaisi koko yhteiskunnan muutoksia. Sittemmin kenttätutkimusta tehtiin useana vuotena. Koivuselän rinnalle
kohteeksi nousi myös Matrossan kylä, jossa akateemiset metsäalan oppilaitokset halusivat tehdä yhteistyötä. Keskeisiä käsitteitä olivat kestävä kehitys ja sen eri ulottuvuudet. Tärkeä Koivuselän ja Matrossan kenttätyön tulos oli koulutuksellinen, kun sekä venäläiset että suomalaiset nuoret tutkijat perehtyivät naapurin tapaan ajatella ja työskennellä.

Idea oli siis nostaa yksi asutus – intensiivinen ote – ja sen asukkaat tutkimuksen aineistoksi. Tämä on tarkoittanut sitä, että haastattelemalla kaikki kylän asukkaat voidaan ymmärtää sekä kohdetta
että siihen verrattavissa olevia paikkoja ja luoda siten käsitys maaseudun väestön elinolosuhteista, arvoista ja mielipiteistä.

Koivuselän tutkimus syntyi aluksi metsätyökylä-käsitteen ympärille. Se on neuvostoyhteiskunnasta peräisin oleva käsite, ja sen tausta oli työnjaon organisoimisesta: pohjoinen tai Luoteis-Venäjä luonnonvaroineen tarkoitti useimmiten juuri metsätaloutta. Kun
neuvostotermit alkavat olla mennen talven lumia, kuoriutuu Koivuselkä syrjäiseksi maaseuduksi. Se on asutus, kylä, ja tarkemmin ehkä vielä karjalainen kylä. Jopa asutus ja kylä vaativat suomalaisessa kontekstissa selitystä, koska maankäytön historia on erilainen Suomessa ja Karjalan tasavallassa. Nostaisin yhden asian yli muiden: maankäyttöön vaikuttava reformi oli Ruotsin valtiopäivillä jo 1700-luvulla sovittu, historiankirjoituksessa Isojakona tunnettu prosessi. Isojaossa niputettiin yhteen tiiviisti hyöty ja maa. Se oli perusteellinen oikeuksien, etujen ja maan hallinnan muutos. Venäjän Karjalan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen ymmärtämisen vuoksi kannattaa pohtia tätä hyödyn aikakauden luomaa maareformia tai sen puutetta.

Olin mukana yhtenä joukossa kymmenen muun tutkijan kanssa heinäkuussa 2014. Maisema oli muuttunut maanviljelyn ja kotieläinten määrän romahtaessa. Tavoitteena oli vierailla jokaisessa kotitaloudessa, joka onnistui erinomaisesti, minkä lisäksi haastateltiin useita kesäasukkaita.

Ja todella ovat Venäjän Karjalan maaseudun muutokset silmäänpistäviä. Niitä voi todistella havaintojen ja tilastoiden perusteella. Syntyvyyden ja väestön kasvun pysähtyminen, työikäisten siirtyminen kaupunkeihin ja metsätalouden murros ovat ilmiselviä. Aikaisempi tutkimuksemme kestävästä kehityksestä alkaa näyttäytyä vitsiltä. Taloudellinen ulottuvuus ei näytä olevan positiivisessa vireessä. Venäjällä laman sanotaan johtuvat öljyn myyntihinnan laskusta. Sosiaalinen ulottuvuus – työpaikkoja ei ole. Maaseudun väestö vanhenee entisestään ja vähenee. Ekologinen ulottuvuus on vaikea arvioida, kun metsien hakkuun vastuut on organisoitu uudelleen, uusia valtateitä on rakennettu halkomaan aikaisempia erämaita ja kaupungistuminen kiihtyy.

Elinkeinoiltaan Koivuselkä on yksinkertainen. Puun korjuu hoidetaan tällä hetkellä täysin kyläläisistä riippumattomin voimin. Turisteja on kovin vähän, sillä he harvoin eksyvät Karjalan sivuteille. Kylässä on kauppa ja sinne ajaa kerran viikossa postiauto. Onneksi kesäkuukausina
kylän raitille tulee kaupunkilaislapsia.

Vakava havaintoni liittyy siihen, että kyläläisiltä oli riistetty mahdollisuus osallistua metsäpuun korjuuseen ja myyntiin. Aikaisempi metsätyökylä Koivuselkä on nykyisin väliaikainen asuinpaikka metsän kaatoon palkatuille siirtotyöläisille. Lisäksi ovat kotitarveviljely ja karjatalous olleet ihmisten arkipäivää useiden vuosikymmenten ajan. Kenttätyön 20 vuoden elinkaaren aikana voimme todistaa kotitarveviljelyn melkein täydellisen alasajon. Aikaisemmin perunamaat
ja heinän korjuu rajoittuvat asuintalojen ympärille raivattuihin kukkapenkkeihin.

Virallinen eli venäläisittäin paikallishallinnon edustus oli kylässä minimissä. Se koostui yhdestä puolipäiväisestä toimistonhoitajasta. Aikaisemmin oli ollut hallitseva metsäyhtiö virkailijoineen,
työntekijöineen ja jakelujärjestelmineen. Toisin sanoen on poliittinen reformi Venäjän federaatiossa ulottunut Karjalan tasavallan kyliin, ja merkittäviä muutoksia on pantu toimeen luonnonvaroja koskevissa säädöksissä.

Meidän tutkimusryhmämme keräämässä aineistossa kotitaloudet olivat keskeinen kategoria. Omalle osalleni tuli tarkastella kyläläisten ruokataloutta. Valtavirtaisessa maatalouden tutkimuksessa kotitalous on marginaalinen katsantokulma, sillä talouden painotus johtaa usein
abstrakteihin käsitteisiin. Maatalous on aina vahvasti riippuvainen käytössä olevasta työvoimasta ja tekniikasta. Olen Koivuselässä (ja 1990-luvun Matrossatutkimuksessa) soveltanut kotitalouskäsitteessä perhemallia, jossa talossa oli nainen ja mies sekä vanhempaa sukupolvea että uutta. Perheen vastuulla on huolehtia myös heistä, jotka eivät ole työikäisiä tai –kykyisiä etenkään palkkatyön näkökulmasta. Kotitarvemaataloutta varten myös vanhukset ja lapset ovat työvoimaa.

Jokaisessa haastettelutilanteessa koivuselkäläisissä kodeissa oli kotitalous synonyymi perheelle. Maataloudesta oli luonteva keskustella, jos perhe oli mallin mukainen eli ainakin kaksi työikäistä ihmistä. Jos kotitaloudessa sen sijaan oli vain äiti ja poika tai kaksi vanhaa sisarusta, maataloudesta keskusteleminen sai selviytymisen sävyjä. Perhe oli paljon riippuvaisempi siitä, millainen oli sen naapurusto ja ympäristö.

Janne Hukkinen Ecological Economicsin päätoimittajaksi

joulukuu 15th, 2015 | Posted by Teea Kortetmäki in Uutisia kentältä - (0 Comments)

Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen on nimitetty yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen johtaviin tiedelehtiin lukeutuvan Ecological Economicsin (Elsevier) päätoimittajaksi. Lehti siirtyi toukokuusta 2015 alkaen vastaavan päätoimittajan ja kahdeksan sisällöllisen päätoimittajan malliin.

Kirjauutuus osallistuvasta päätöksenteosta COP-neuvotteluissa

joulukuu 15th, 2015 | Posted by Teea Kortetmäki in Yleinen - (0 Comments)

Dosentti Mikko Raskin ja professori Richard Worthingtonin toimittamassa kirjassa Governing Biodiversity through Democratic Deliberation (Routledge, 2015) kansainvälinen 30 tutkijan ryhmä arvioi uuden kuulemismenetelmän roolia YK:n ilmasto- ja biodiversiteetti COP-neuvotteluissa.

 

World Wide Views -menetelmä on ollut käytössä YK:n ilmasto- ja biodiversiteetti- eli COP-neuvotteluissa vuodesta 2009 lähtien. Ensimmäisen kerran globaali kuuleminen järjestettiin Kööpenhaminassa vuonna 2009 pidetyn COP15-ilmastokonferenssin yhteydessä. Toisen kerran kansalaisia kuultiin Intian Hyderarabadissa pidetyssä YK:n biodiversiteettisopimuksen COP11-osapuolikokouksessa, jonka päätöslauselmassa kehotetaan tukemaan vastaavaa toimintaa myös jatkossa. YK:n aloitteesta toteutettu kolmas globaali kansalaiskuuleminen järjestettiin 6. kesäkuuta 2015. Pariisin COP 21 ilmastoneuvottelua valmistelevaan kuulemiseen osallistuu yli 80 maata.

Kirja on toinen Routledge kustantamon julkaisema, samaa teemaa käsittelevä teos. Teema on ajankohtainen, sillä YK on institutionalisoimassa globaalin kansalaisdeliberaation osaksi ilmasto- ja biodiversiteetti COP-neuvotteluja. Kirja koostuu 15 tieteellisestä artikkelista, joissa arvioidaan World Wide Views -menetelmällä toteutetun kansalaiskuulemisen roolia YK:n ilmasto- ja biodiversiteettineuvotteluissa, kansainvälisen politiikan demokratisoimisessa ja ympäristökysymysten valtavirtaistamisessa.

Lisätietoja

Dos. Mikko Rask, Helsingin yliopisto

sähköposti: mikko.rask@helsinki.fi, puhelin: 050 3222 012

Linkki kirjan nettisivulle: http://www.routledge.com/books/details/9780415732185/

Tietoa WWViews prosessista: http://wwviews.org/ ja http://climateandenergy.wwviews.org/

 

Väitös: Luontopolitiikkaa lähiössä (opponentin tiivistelmä)

joulukuu 15th, 2015 | Posted by Teea Kortetmäki in Väitöksiä - (0 Comments)

Ari Aukusti Lehtinen (vastaväittäjä)

Luontopoliittinen tutkimus jalkautuu lähiöön

Väitös

Eveliina Asikainen:

Luontopolitiikka lähiössä. Lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa, Tampere University Press, Tampere 2014. (68 s. + 5 artikkelia.)

Eveliina Asikaisen väitöstutkimus kohdistuu siihen vuorovaikutukseen, jossa lähiöluonnon fyysinen muutos kohtaa siihen kytkeytyvien merkitysten, hallinnan ja käytön muutokset. Tutkija vielä tarkentaa katseensa lähiön luontopolitiikkaan, jolla hän viittaa jännitteisiin luonnonkäytön oikeutuksissa niin kuin ne nousevat esiin lähiön suunnittelussa, luonnonhoidossa ja asukkaiden arjessa.

Asikaisen johtoajatus on, että lähiöluonto uusiutuu asumisen sekä luonnon prosessien ja niiden hallinnan yhteisvaikutuksena. Asikainen tarkastelee siis uuden luonnon tuottamisen mekanismeja sekä niissä ilmeneviä luontopoliittisia jännitteitä. Tämän lisäksi hän hahmottaa niitä mahdollisuuksia, joita tavallisen arkisen luonnon muutoksen nykyistä parempi huomioiminen asuinaluesuunnittelussa ja luonnonhoidossa pitää sisällään.

Asikaisen tutkimusaineisto on koottu suunnitteluasiakirjoihin ja asiantuntijahaastatteluihin syventymällä, asukkaiden kävelyhaastatteluiden avulla sekä kasvillisuuskartoitusten pohjalta. Aineistonkeruun ryhmitys luo laajan kuvakulman asukkaiden ja suunnittelun luontojen yhteensovittamisen ongelmiin sekä viheraluesuunnitteluun valmiuksiin tunnistaa lähiöluonnon muutosdynamiikkaa.

Nippuväitöskirjan artikkeli I (Asikainen & Jokinen 2008) valaisee kaupunkiluontoon kohdistuvaa “hallinnan pakkoa“, joka ilmenee luonnon suojelukriteerien sääntömääräisyytenä sekä kaupunkiluonnon suunnittelun ja hoidon asiantuntijavaltaisuutena. Artikkelissa osoitetaan, kuinka virallisella suunnittelulla pyritään “vakauttamaan“ luontoa erilaisten luetteloiden, arvoasteikkojen ja luokitteluiden avulla. Samalla korostetaan, että tässä asetelmassa kaupunkilaisten omanlaisille erilaisille luonnoille ei kyetä antamaan riittävästi tilaa suunnittelussa.

Artikkelissa kuvataan, kuinka lainmukainen viheraluesuunnittelu nojaa luontoarviointeihin, jotka purkavat kohteensa ensisijassa luonnontieteellisesti määritellyiksi luokiksi ja uhanalaisuuslaskelmiksi. Tämä on johtanut luontoon liittyvät sosiaalisten ja virkistysarvojen väheksymiseen suunnittelupöydällä. Samoin osoitetaan, kuinka totunnaiset kaavoituskäytännöt, joissa on opittu etenemään aluerajausten ja -varausten varassa sekä tuottamaan “kohteiden kokoelmia“, ovat kykenemättömiä tunnistamaan luonnon dynaamisuutta ja muutosvoimaisuutta.

Artikkeli II (Asikainen & Jokinen 2009) syventää kuvaa maankäytön suunnittelun vallitsevien luontokäytäntöjen ongelmista, nyt Vuoreksen osayleiskaavoitukseen tarkentuen, ja tarjoaa vaihtoehdoksi suunnitteluorientaatiota, joka tunnistaa lähiöluonnon uusiutumispotentiaalin ja avoimen kokeilevan suunnittelun mahdollisuudet.

Artikkelin keskeinen huomio avaa Vuoreksen osayleiskaavoitusta pohjustavan tieteellisen, kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen keskittyvän arvioinnin painotuksia, jotka viime kädessä oikeuttivat asuinaluerakentamisen arvokkaimmiksi luokiteltuja luontokohteita vaalien. Luonnon monimuotoisuudesta tehtiin samalla tulevan asuinalueen houkuttelevuuden tae. Tätä vastavuoroisuutta kirjoittajat kutsuvat tieteellisen luontopuheen vahvistumiseksi (amplification) suunnitteluprosessissa. Teknisesti tämä tapahtui luontoarvion ohjeistuksia noudattamalla, jotka viipaloivat luonnon maankäyttöluokkiin ja osoittivat rakentamisen riskejä, arvokkaita ja helposti haavoittuvia luontoalueita. Asuinaluekaavoitus siis oikeutettiin noudattamalla tietyssä määrin luontoarvioinnin ohjeita.

Väitöstutkimuskokonaisuuden metodologista täsmennystä palvelee artikkelinipun artikkeli III (Jokinen, Asikainen & Mäkinen 2010), joka esittelee kävelyhaastattelun lähtökohtia ja sovelluksia. Tekijät katsovat menetelmän avulla pääsevänsä kiinni ihmisten käytännölliseen ympäristösuhteeseen, joka usein poikkeaa siitä, mitä he sanovat ajattelevansa tai tuntevansa. Kävelyhaastattelu ei ole heille pelkkä aineistonkeruun tekniikka vaan omanlaisensa metodologinen lähestymistapa, joka avaa näkökulmia yhtä lailla ihmisten kokemukselliseen kuin materiaaliseenkin ympäristösuhteeseen. Menetelmä herättää ihmisten uteliaisuuden, luo innostuneisuutta, ja antaa mahdollisuuden arkojenkin asioiden käsittelyyn. Se myös virkistää muistia kävelyreitin tarjoamilla ympäristösuhteen erityispiirteillä ja tilanteisilla havainnoilla.

Kävelyhaastattelun myötä on mahdollisuus saada tuntumaa hienovaraisiin ja yllättäviinkin ekososiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin, ja se myös antaa tilaa huomioida ei-inhmillisten toimijoiden asemaa haastateltavien elinympäristössä. Kuten tutkijat vetävät yhteen, “kävellen voidaan saada tietoa paikallisten toimintatilojen avautumisesta ja ulottumisesta yli totunnaisten rajojen“.

Artikkeli on hyvin kirjoitettu. Teksti on laadittu jakamaan innostuneisuutta kävelyhaastatteluiden mahdollisuuksiin. Menetelmän rajoituksia ei tuoda näkyville. Esimerkiksi kävelyhaastattelun luoma uteliaisuuden ja innostuneisuuden tila informanttien piirissä, kuin myös tutkijoiden taholla, on omiaan viemään helposti arkisen lähiympäristön tutkimusta erityisten yksityiskohtien äärelle kävelyreitin varrella. Tällöin on riskinä, että päivittäisten lähiympäristörutiinien luontosuhde jää lopulta sivuun haastattelutilanteessa. Käsillä olevan väitöskirjatutkimuksen kannalta kyse on merkittävästä metodologisesta kysymyksestä: mihin luontoon lähestymistapamme ohjaa katseemme? Mitä lopulta tutkimme? Mitä jää näkemättä? Palaan tähän kysymykseen arvioni lopussa.

Artikkelissa IV Asikainen (2011) syventää tutkimustaan lähiöasukkaan käytännölliseen ja kokemukselliseen luontosuhteeseen niinkuin se tulee esiin osana luonnon “asustamista“ (dwelling) ja sosiaalisten suhteitten vaikutuspiirissä. Analyysi pohjautuu 11 hervantalaisen kävelyhaastatteluun, tutkijan omiin kävelyhavaintoihin sekä saman lähiön asukkailta koottuihin asumiskertomuksiin kuten myös eräisiin Hervanta -selvityksiin.

Avainkäsitteinä toimivat nyt kolmenlaiset “nautinnan ekologiat“ (“amenity ecologies“), joita tutkija tunnisti haastatteluaineistostaan: “yleisesti hyväksytyt ekologiat“, “omatoimiset ekologiat“ ja “elämykselliset ekologiat“. Ensinmainittu viittaa sopivuuden rajoissa pysyvään luonnon käyttöön, toinen sitä haastavaan ja kolmas erityiskokemuksia korostavaan luontosuhteeseen.

Tämän jäsennyksen mukaisella aineistonkäsittelyllä tutkija hakee tuntumaa asukkaiden kotiutumiseen lähiöönsä ja lähiluontoon tutustumiseen; siihen, kuinka lähiöstä tulee vähitellen eletty tila ja kotiseutu. Samalla kasvaa ymmärrys lähiöelämän ja lähiöluonnon käytön säännöistä. Tutkijan mukaan sopeutumat lähiöluonnon ja -asumisen muutoksiin, kuten myös oman liikunta- ja havainnointikyvyn muutoksiin, ohjaavat eletyn tilan rakentumista, erityisesti kotiutumista ja siihen liittyviä takaiskuja.

Tällaisen aineiston ja analyysin myötä Asikainen lähentyy arkielämän konsentrista kokemuksellisuutta, joka antaa vahvan vertailuasetelman lähiösuunnittelun ammatti- ja asiantuntijaorientaatiolle. Herkistyminen asustamisen arkiseen tiedonmuodostukseen sekä asukkaiden omaehtoisten vaikutus- ja toimintamahdollisuuksien vahvistaminen ovat tästä näkökulmasta mitä keskeisimpiä kaupunkisuunnittelun haasteita.

Artikkelissa V Asikainen (2014) tarkastelee, millaisia luontotyyppejä Hervantaan on kehittynyt. Läpileikkausanalyysiä, joka toteutettiin kesäaikaan 2005 ja 2006, taustoitetaan artikkelissa lyhyellä historiallisella lähiöluontokatsauksella. Tutkija kutsuu ekologian logiikoiksi niitä periaatteita, joita noudattaen ihmisen toimet ovat kietoutuneet paikallisesti yhteen luonnon tarjoamien edellytysten kanssa. Hän tulkitsee luonnonmuutosten ja “yhteiskunnallisten ajureiden“ tuottamat spesifit “tapahtumalinjat“ lähiöelämän erilaisten ja eritahtisten muutosten “todeksi tulemisena“.

Kartoituksen myötä hahmottuu kuva lähiön luontotyypeistä, uuden luonnon luokista, joita ovat muun muassa korttelimetsät, lähiön reunametsät ja lähiöniityt. Tarkemmassa tarkastelussa uutta luontoa edustavat spesifimmin uimarannan nurmikenttä, maankaatopaikan mäki, laskettelurinteen niitty ja meluvallin koivikko. Merkillepantavaa on Asikaisen mukaan rehevän kasvillisuuden häviäminen 1970-luvulta lähtien rakentuneesta ja nykyisin noin 30 000 asukkaan Hervannasta, mikä on seurausta kaavoituksesta, joka ohjasi ruutukaavan katuverkon korpipainanteisiin. Asikainen vertaa asetelmaa tutkimuksen aikana rakennusvaiheeseen edenneeseen Vuorekseen, jossa lehtolajisto todennäköisesti tulee säilymään, koska puronvarret ja lehdot kaavoitettiin siellä virkistysalueiksi.

Kokonaisuudessaan väitöstutkimus sisältää useita ansiokkaita avauksia luonnon uusiutumisen tutkimukseen lähiöelämän kehyksessä. Työ paljastuu erityisen kiinnostavaksi uuden luontotutkimuksen käsitteellisten innovaatioiden soveltamisessa. Tämä soveltamiskyky kertoo tutkijan taidoista yhdistää konstruktionistinen luontopolitiikan tutkimus uusmaterialistisiin painotuksiin. Asikainen analysoi sujuvasti rinnakkain merkitysten muutoksia sekä luonnon dynamiikkaa.

Eräissä kohdin tutkimuksen rajaus, ja tämän rajautumisen reflektio, jää kuitenkin epätarkaksi. Lähiöluonto määrittyy viheralueiksi ja viimekädessä lähiluonnon kasvillisuudeksi. Tällöin sen kokonaisvaltainen (immanentti) läsnäolo lähiössä esimerkiksi veden, energian, ruoan ja jätteiden virtojen muodossa jää vähälle huomiolle. Satunnaiset huomiot lähiön liikenneratkaisuista antaisivat esimerkiksi yhteyden lähiöelämän öljyriippuvuuteen mutta yleisesti ja johdonmukaisesti Asikainen pysyttäytyy viheraluetutkimuksessa. Toisaalta luonnon ja lähiön rytmeihin viitataan siellä täällä, mutta systemaattisemmin ei käsitellä vuoden- tai vuorokaudenkiertoja, luonnon rytmistä monimuotoisuutta ja sen merkityksiä lähiöelämässä.

Kävelyhaastattelujen ja kasvillisuusanalyysien kannalta rajautuminen alueluontoon on ollut luonteva ratkaisu. Toisaalta johdonmukainen fokusoiminen alueluontoon tuntuu yllättävältä kun tutkijan kirjattuna tavoitteena on ollut luontotutkimus, jossa pyritään välttämään kiinnittymistä vahvoihin etukäteisiin luontorajauksiin.

Katseen kohdistaminen alueluontoon on johtanut tutkimuskulkuun ja -tuloksiin, joissa keskeisessä asemassa ovat uudet lähiöluonnonmuodostumat. Tämän seurauksena läpikotaisesti lähiöarjessa läsnäoleva luonto jää tarkastelusta sivuun. Luonto esimerkiksi lähiöelämän öljyriippuvuutena, elintarvikehuollon tuottamina terveysriskeinä ja vaikkapa jätelajittelun haasteina mutta myös esimerkiksi asustamisen äänimaisemina, valoisuuden vaihteluina, tuulitunneleina, lumiajan pituuksina ja helle- tai pakkasrasituksina jää tunnistamatta. Rohkeampi nojaus uusmaterialistiseen luontotutkimukseen olisikin varmasti tässä auttanut väljempään etukäteisrajautumiseen, ja ehkä myös immanentin luonnon systemaattiseen tunnistamiseen alueluonnon rinnalla – ja samalla varmastikin monipuolistanut tutkijan tulokulmia luontoon.

Myös ekologisen käsitteistön laaja-alaista käyttöä lähiöelämän ja -asustamisen analyysissä on mahdollista arvostella siihen sisältyvistä riskeistä arkisten luontokokemusten tieteelliseen ylikävelyyn. Eletyn luonnon kokemuksellisuuden käsitteellisessä kiinnittämisessä erilaisin ekologioihin on omat riskinsä. Ohjaahan tällainen arkielämän ekologisoiminen ajatuksia asustamisen arjesta ulkopuolisten ammattiosaajien kysymyksenasetteluihin. Hyppy arjen kokemustiedosta tieteelliseen käsiteavaruuteen onkin tässä rohkeanlainen. Toisaalta tällä hypyllä on tietysti oma erityinen tarkoituksensa: viestittää vakuuttavasti asustamisen konsentrisista ulottuvuuksista lähiösuunnittelun käyttöön

Joka tapauksessa tutkimus on vahva näyttö tekijän osaamisesta lähiö- ja lähiluonnon analysoijana. Erityisenä ansiona työssä on luonnon uusiutumisen empiirisen tarkastelun monipuolisuus kuten myös sen visio nykyistä vallitsevaa käytäntöä lähiöluonnonmukaisemmasta ja demokraattisemmasta suunnittelusta. Myös kielen selkeys ansaitsee kiitoksen. Asikaisen työ osoittaa, että tutkimus, myös väitöskirjaan sisältyvä tutkimus, voi tulla dokumentoiduksi ja esitetyksi helppolukuisella kielellä. Akateeminen tutkimuskin voi siis olla demokraattista siinä mielessä, että se pyrkii esittämistavoillaan vuorovaikutukseen asukkaiden huolten ja huomioiden kanssa. Tässä tutkimuksessa on hyvät ainekset asukasyhteistyön ja lähiön viheraluesuunnittelun edistämiselle, työ on siis helposti palautettavissa kenttätyötahojen käyttöön.

Lähteet

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2008). Kaupunkiluonnon hallinnan utopia. Alue ja Ympäristö 37:2, 49-62.

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2009). Future Natures in the Making: Implementing Biodiversity in Suburban Land-Use Planning. Planning Theory & Practice 10:3, 351-368.

Jokinen, Ari, Asikainen, Eveliina & Mäkinen, Kirsi (2010). Kävelyhaastattelu tapaustutkimuksen menetelmänä. Sosiologia 47:4, 255-269.

Asikainen, Eveliina (2011). Asukkaat lähiöluonnon osallisina. Alue ja Ympäristö 40:1, 29-41.

Asikainen, Eveliina (2014). Lähiöluonnon muotoutuminen ja lähiön ekologian logiikat Tampereen Hervannassa. Terra 127:1, 3-19.

21. YHYS-kollokvio Tampereella 19.-20.11.2015

The 21st YHYS Colloquium, November 19-20, 2015, Tampere

Kokeilevia ympäristöpolitiikan käytäntöjä esillä YHYS-kollokviossa Tampereella

Syksyn 2015 YHYS-kollokvio järjestettiin teemalla kokeilevan ympäristöpolitiikan luominen (Creating experiment-driven environmental policy). Kahden päivän aikana kuultiin monia erilaisia esityksiä ja näkökulmia, joiden kokoavana punaisena lankana kulki rohkea kokeilukulttuuri kestävän (kaupunki)kehityksen edistäjänä. Tampereelle kokoontui päivien aikana noin 60 osallistujaa Suomen eri yliopistoista, Suomen ympäristökeskuksesta ja muista ympäristöalan tutkimusinstituutioista. Osallistujien joukossa oli myös useita kansainvälisiä vahvistuksia mukaan lukien pääpuhujina toimineet Dr. James Evans (University of Manchester) ja Dr. Vanesa Castan Broto (University College London).

Heti kollokvion alkuun vieraat pääsivät askartelemaan itselleen nimikyltit ja nautiskelemaan aamukahvista ja -teestä. Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professori ja YHYS:n puheenjohtaja Pekka Jokinen avasi päivät ja johdatteli kuulijat torstain pääpuhujien pariin. Kaupunkien kestävyyssiirtymiä tutkiva Manchesterin yliopiston maantieteen professori James Evans puhui urbaanista kokeilukulttuurista living lab -idean avulla. Hän korosti, etteivät eläviksi laboratorioiksi keskelle ei-mitään rakennetut kaupungit ole sinänsä kestävän kaupungin malliesimerkkejä, vaan toimivat alustoina kokeilla uusia toimintamalleja ja oppia kokeilun kautta. Kokeilemalla esimerkiksi uusia rakentamisen, liikkumisen tai jätehuollon ratkaisuja osana ihmisten arkielämää voidaan löytää toimivat ja toimimattomat ratkaisut. Tämän jälkeen olisi otettava tärkein askel: ottaa toimivat ratkaisut käyttöön itse projektin päätyttyä ja levittää niitä eteenpäin.

James Evansin puheenvuoron jälkeen estradille astui SYKE:n tutkija Annukka Berg. Keskustelu jatkui samojen teemojen parissa, kun Annukka eritteli kestävyyskokeilujen luonnetta Suomen kontekstissa. Mielenkiintoinen nosto Annukan esityksestä on huomio siitä, ettei kokeilukulttuuri ole itse asiassa mitenkään uusi ilmiö, vaan päinvastoin tekemisen kautta oppiminen on hyvin fundamentaalinen tapa toimia. Sillä tavoin ihmiset ja yhteiskunnat ovat kautta aikojen luoneet uusia toimintatapoja.

Perjantai-iltapäivän luento-osuuden avasi ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori Helena Leino esittelemällä Lontoosta saapuneen päivän pääpuhuja kaupunkikehityksen suunnittelun ja globaalin kaupunkilaisuuden lehtori Vanesa Castan Broton (UCL). Hänen esitelmänsä aiheena oli uusiutuvan energian uudet kokeilevat ratkaisut urbaaneilla alueilla. Saimme kuulla monia esimerkkejä kehittyvien maiden metropolialueilta, missä energian ja sähkön saaminen koteihin ei ole arkipäivää, vaan luksusta.

Päivien viimeisenä pääpuheenvuorona kuulimme arkkitehtuurin maisteriopiskelija Antti Auvista Aalto-Yliopistosta. Hän toi päivien tutkimusorientoituneiden esitysten lomaan raikkaan tuulahduksen käytännönläheisyyttä esittelemällä Pro Helsinki 2.0 kaavan, joka on Urban Helsinki -ryhmän tekemä vaihtoehto Helsingin kaupungin viralliselle yleiskaavalle. Tämä konkreettinen esimerkki toi selkeästi esille yhdenlaisen kokeellisen kaupunkikehittämisen muodon, joka on sosiaalisen median, avoimen datan ja aktiivisten kaupunkilaisten mahdollistama uusi toimintatapa. Varjokaavan luomisen kautta ryhmä kaupungin tiivistämistä kannattavia asukkaita on toiminut kokeilijoina ja tekijöinä virallisen kaupunkisuunnittelun rinnalla.

Vuoden 2015 YHYS-kollokvion yhteydessä järjestettiin viisi työryhmää, jotka tarjosivat näkökulmia kokeilukulttuuriin kaupunkien, maaseudun, luonnonsuojelun, energiajärjestelmien ja jätekiertojen konteksteissa. Esimerkiksi torstain kaupunkikokeilujen työryhmässä (Urban experiments: What is bubbling under in the urban scene?) tuli esille monia erilaisia kokeiluja, jotka ilmensivät niin bottom-up kuin top-down suuntautunutta kaupunkitilan ja projektien hallintaa sekä näiden erilaisia välimuotoja ja sekoituksia. Noora Jalosen Kääntöpöydän kaupunkiviljelmän tutkimus esitteli kolmatta sektoria ja kaupunkiaktiiveja luovan ja kokeilevan kaupunkitilan käytön promoottoreina. Eveliina Asikainen puolestaan toi keskusteluun uuden hankkeen, jossa Tampereen ammattikorkeakoulu ja Käymäläseura Huussi ry tekevät yhteistyötä tamperelaisten ravintoloiden kanssa kaupunkiviljelyn ja suljetun ravinnekiertojärjestelmän kehittämisessä. Senja Laakso on tutkinut yksin ajamista ja autoriippuvuutta Sitran rahoittaman hankkeen kautta, jossa viisi keskisuomalaista kotitaloutta ohjeistettiin muuttamaan koko elämäntyylinsä ympäristöystävällisemmäksi muun muassa jättämällä määräajaksi autot pois ja siirtymällä kasvisruokavalioon. Työryhmän neljäs esitys, Helena Leinon puheenvuoro, toi esiin tutkijoiden ja tutkimuksen roolia välittäjänä kaupunkiorganisaation, asukkaiden ja taloyhtiöiden välillä konfliktiherkässä täydennysrakentamisen tapauksessa.

Torstaina varsinaisen ohjelman päättymisen jälkeen pidetyssä YHYS:n syyskokouksessa käytiin aktiivista keskustelua muun muassa tulevien vuosien teemaseminaarien järjestämistarpeesta ja -mahdollisuuksista. Kun uusi johtokunta oli valittu, oli aika kokoustajien liittyä muun seurueen joukkoon Kulttuuriravintola Telakalle hyvän ruoan ja juoman pariin. Aktiivisen seurustelun lomassa Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Yrjö Haila ojensi HM Hanna Niemiselle YHYS ry:n myöntämän nimikkopalkintonsa Yrjö Haila -gradupalkinnon, jolla palkitaan vuosittain ansiokas maisteritason opinnäyte yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alalta. Hanna Niemisen työ on otsikoitu Viherkattojen toteutumisen liikkumavara osana rakentamisen prosesseja. Tasapainoilua kaupunkirakenteen ja -luonnon rajapinnoilla. Palkitun gradun aihepiiri sopi hyvin yhteen kollokvion teeman kokeilevan ympäristöpolitiikan kanssa. (Valitettavasti gradua ei ole toistaiseksi saatavilla sähköisessä muodossa.)

Tampereen yliopiston aluetieteen yliopistonlehtori Markus Laine kiteytti perjantai-iltapäivänä kollokviossa tulleen esille monia erilaisia tapoja käyttää tilaa ja kokeilla uusia kestävämpään elintapaan ja asuinympäristön käyttöön tähtääviä malleja ja ratkaisuja. Ympäristöpolitiikan ja kaupunkikehityksen saralla on meneillään lukuisia kokeilevia toimintatapoja, mutta parannettavaa näyttäisi olevan vielä siinä, kuinka uudet toimivat ratkaisut saadaan siirrettyä kokeilusta valtavirtaan. Kokeiluista oppiminen ja uusien toimintatapojen vakiinnuttaminen ja jatkuvuus on asioita, joihin monen kokeilun ympärillä täytyisi vielä kiinnittää enemmän huomiota.

 

Krista Willman

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS ry järjestää vuosittain gradukilpailun, jolla haetaan ansiokkaita maisteritason opinnäytetöitä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alalta. Palkinto on nimetty Yrjö Haila -palkinnoksi. YHYS ry:n johtokunta päätti kokouksessaan 16.11.2015 myöntää gradupalkinnon Hanna Niemisen työlle Viherkattojen toteutumisen liikkumavara osana rakentamisen prosesseja. Tasapainoilua kaupunkirakenteen ja -luonnon rajapinnoilla. (Tampereen yliopisto, ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunta 2014)

Arvioinnin mukaan Niemisen tutkielma, jossa tarkastellaan päätöksentekoprosessia tapaustutkimuksen otteella, avaa ansiokkaasti yhteiskunnassa meneillään olevaa muutosprosessia noudattaen erinomaisesti perinteistä tieteellisen opinnäytetyön mallia ja osoittaen reflektiossaan erityistä tieteellistä kypsyyttä.

Myös Suomen suunnittelevat maantieteilijät SUM ry on palkinnut Hanna Niemisen tutkielman Vuoden gradu –palkinnolla. (http://sum.tek.fi/node/91).

 

Valitettavasti gradua ei ole toistaiseksi saatavilla sähköisessä muodossa.

Paula Saikkonen

Riskitieto kuntapäätöksenteossa. Tapauksena saastunut maaperä Helsingissä

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 23.5.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä ja hyvät kuulijat,

I

Noin kuukausi sitten tässä samassa salissa oli Tuuli Hirvilammin väitöstilaisuus. Tilaisuudessa keskusteltiin hyvinvoinnin uudesta teoriasta. Väitöksessä tuli todistetuksi, että uutta hyvinvointiteoriaa tarvitaan, koska vanhat teoriat ovat käyneet riittämättömäksi. Tuolloin kuukausi sitten peräänkuulutettiin paradigman muutosta, koska maapallo on sittenkin rajallinen planeetta. Toisin kuin kestämätön talouskasvun tavoittelu antaisi ymmärtää, maapallomme ei kykene vastaamaan alati kasvaviin ihmiskunnan tarpeisiin. Kun resurssit ovat rajalliset, tarvitaan keskustelua niiden oikeudenmukaisesta jaosta.

Näin lähennytään sosiaalipolitiikan keskeisiä kysymyksiä. Kun hyvinvointivaltiota ei voidakaan ylläpitää jatkuvalla talouskasvulla, josta riittää murusia myös yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleville, niin miten turvataan mielekkään elämisen mahdollisuus myös heille, jotka eivät synny perheeseen tai sellaiseen maapallon kolkkaan, missä resursseja on yllin kyllin? Entä miten jakaa niukat resurssit oikeudenmukaisesti – globaalisti ja lokaalisti?

Samankaltaisia kysymyksiä pitäisi esittää kaupungissa: miten jakaa kaupunkitila oikeudenmukaisesti? Miten lievittää ympäristöongelmien aiheuttamia haittoja oikeudenmukaisesti? Oikeudenmukaisesta jaosta on käytävä keskustelua, vaikka oikeudenmukaisuus itsessään on tavoittamaton tavoite. Ihmisten ja luonnon hyvinvointia tukevia yhdyskuntia voidaan ja pitää saada aikaan. Globaalit ja paikalliset ympäristöongelmat uhkaavat, ja jo heikentävät ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Niin globaaleita kuin paikallisiakin ympäristöongelmia ja niiden tuottamia riskejä allokoidaan kaupungeissa.

II

Sosiaalipolitiikan tai ainakin sosiaalivakuutuksen voi tulkita syntyneen ihmisen suojaksi erilaisia riskejä vastaan. Esimerkiksi Juho Saari (2004) kirjoittaa sosiaalipolitiikasta riskienhallintajärjestelmänä, jonka tavoitteena on suojata kansalaisia sosiaalisilta riskeiltä kuten työttömyydeltä, vanhuudelta ja sairastumiselta. Varsin vähän sosiaalipolitiikassa on kirjoitettu siitä, miten hyvinvointivaltion pitäisi suojata ihmisiä ympäristöriskejä vastaan. Tätä aukkoa yritän väitöskirjallani hieman paikata.

Vaikka ympäristökysymykset eivät ole olleet sosiaalipolitiikan keskiössä, ovat Helsingissä vesistöt puhtaampia ja ilmanlaatu parempi kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Vesistöjen saastuminen ja ilman saastuminen ovat olleet viime vuosisadalla selvästi aistein havaittavia ympäristöongelmia. Ongelmia, jotka ovat puhuttaneet sekä kaupunkilaisia että tiedotusvälineitäkin. Tässä suhteessa maaperän saastuminen edustaa hieman erilaista ympäristöongelmaa: riskiyhteiskunnan ongelmaa. Sen todentamiseen tarvitaan laboratoriotutkimusta, vaikka joitakin merkkejä saasteista ympäristössä olisi aistein havaittavissa.

III

Vuosituhannen taitteessa, Helsingin Myllypuron Alakiventiellä ympäristöriskit todentuivat. Noin 500 ihmistä joutui muuttamaan pois kodeistaan, koska heidän kotinsa olivat rakennettu saastuneelle maalle. Olen nimennyt Alakiventien tapauksen ympäristöonnettomuudeksi. Ympäristöonnettomuus se oli, koska ensinnäkin sen taustalta löytyi yhteiskunnan huoleton suhtautuminen luontoa kohtaan ja ihmisen luoma teknologia. Toiseksi saastumisen seuraukset paljastuivat vasta vuosikymmenien kuluttua. Kolmanneksi saasteet eivät olleet suoraan aistein havaittavissa. Neljänneksi saastumiseen liittyivät taloudelliset motiivit. Viidenneksi tapauksen ilmenemisen aikoihin saasteiden vaikutuksista ihmisten terveyteen ei ollut saatavissa tietoa.

Rautalangasta vääntäen: Tällainen riskiyhteiskunnan ympäristöonnettomuus on yhteiskunnan toiminnasta seuraava. Paljastuu vasta pidemmällä ajanjaksolla eli haitasta kärsivät eri ihmiset kuin ne, jotka haitan ovat aiheuttaneet. Ympäristöonnettomuus on aistihavaintojen ulottumattomissa, seuraa ihmisen taloudellisen hyötymisen motiiveista ja aiheuttaa tuntemattomia seurauksia. Seurauksien sietämistä haittaa se, että ne saattavat näkyä vasta pidemmällä aikajänteellä, esimerkiksi syöpäriskin kasvu lisää epävarmuutta. Ympäristöonnettomuudet ovat ihmisen itsensä aiheuttamia ja siten ne olisivat myös estettävissä.

Alakiventiellä riskiyhteiskunta tunkeutui kotiin. Alakiventien kahdeksassa asunut, 61-vuotias nainen kuvasi kokemustaan näin ”Esimerkiksi se, jos mä kerron nyt siitä talvesta, että yleensä kun tulee kotiin, niin se on niinku ihana tunne. Jos vaikka on ollut maalla ja palaa kotiin, niin pitkän aikaa mulla oli kotiin tullessa sellainen tunne, kun aloin lähestyä taloa, että ai mähän asun kaatopaikalla.

Alakiventien tapaus nosti esille oikeastaan kaksi kysymystä, jotka ovat syynä täällä tänään tarkastettavaan väitöskirjaan. Ensinnäkin kiinnostuin siitä, miksi kaikki Alakiventien asukkaat eivät olleet huolissaan omasta terveydestään heitä kohdanneessa ympäristöonnettomuudessa. Taustaksi kerrottakoot, että maaperästä löydettiin esimerkiksi syanidia ja polyaromaattisia hiilivetyjä moninkertaisesti ohjearvot ylittävät määrät. Toinen tapauksen nostama kysymys oli, että kun kerran Alakiventien tapauksessa ei ollut mitään poikkeuksellista, tai sanotaan, että varsinaista virhettä ei oltu tehty, niin miten Helsingin kaupungin viranhaltijat saattoivat olla niin kovin varmoja, ettei vastaavia tapauksia enää ilmaannu?

Näistä ensimmäinen kysymys johti havaintoon siitä, että ympäristöonnettomuus vaikutti ennen kaikkea luottamuksen rakoiluun Helsingin kaupunki -nimistä instituutiota kohtaan. Luottamuspula selitti huolestuneisuutta omasta tai omaisten terveydestä. Jonkinasteinen luottamus instituutioihin on välttämätöntä kaupunkilaisten hyvinvoinnille, mutta se on viime kädessä edellytys myös yhteiskuntarauhalle ja yhteiskunnan toimintakyvylle. Vähintäänkin tästä syystä sosiaalipolitiikan pitäisi olla kiinnostunut ympäristöongelmista. Niillä on luottamusta syövyttävä vaikutus. Toinen kysymys, siis näkemys tapauksen poikkeuksellisuudesta, osoittautuikin sitten hieman kimurantimmaksi. Yritän seuraavaksi kuitenkin vähän avata tätä.

IV

Myllypuron Alakiventie kaavoitettiin 70-luvun alussa 1950-luvulla toimineen kaatopaikan päälle. Asuinalueen rakentaminen kaatopaikalle ei ollut millään tavalla poikkeuksellista. Kaupungit ovat aina kasvaneet reunamia kohden, joilla kaatopaikat ovat sijainneet. Sen sijaan kaatopaikoille vietävän jätteen laatu ja määrä ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Esimerkiksi Vartiokylän kaatopaikalle, joka sittemmin tunnettiin Myllypuron Alakiventienä, vietiin myös teollisuusjätettä. Kaatopaikkaa ei kuitenkaan nähty esteeksi asuinalueen kaavoittamiselle tulevan metroradan varrelle. Alakiventien talot 4–6 ja 8 sekä päiväkoti kaavoitettiin miltei tismalleen vanhan kaatopaikan päälle. Kaupunginvaltuuston kokouksessa vuonna 1974 alue todettiin siinä määrin vaurioalueeksi, että valtuuston päätöksessä katsottiin aiheelliseksi säädellä istutukset tavallista yksityiskohtaisemmilla kaavamääräyksillä.

Eräänlaisena käännekohtana tulkitsen 1970-luvun lopulla voimaanastuneen jätehuoltolain. Se säänteli myös teollisuuslaitosten jätteidenkäsittelyä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Laki johti siihen, että Helsingin kaupungin valtuustossa ja hallituksessa jouduttiin aktiivisesti miettimään, miten jätehuolto tulevaisuudessa hoidetaan siten, ettei saasteita päädy maaperän kautta vesistöihin. Tulkitsen, että tässä kohdin maaperästä on muotoutunut suojeltava kohde, vaikka saastunutta maaperää ei vielä ympäristöongelmaksi ollutkaan määritelty.

Kuten aikaisemmassa tutkimuksessa on jo todettu, lainsäädäntö on harvoin jos koskaan proaktiivista. Yleensä reagoidaan jo olemassa oleviin, havaittuihin haittoihin, joita halutaan korjata. Uuden lain myötä Helsingin kaupungin päättävissä elimissä päädyttiin keskustelemaan siitä, miten estetään maaperän saastumista. Teoriassa olisi ollut mahdollista, että huomiota olisi kiinnitetty myös siihen, miten jo saastutetun maaperän kanssa eletään, kun kerran maaperän saastuttaminen oli todettu haitaksi. Tämä on yksi esimerkki siitä, miksi on vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että pelkästään lakien mukaan toimiminen voisi olla riittävä tavoite kaupungin päätöksenteossa.

V

Kaikki muutokset ympäristössä eivät ole ongelmia, eikä muutoksista tule ongelmia ennen kuin ne sellaiseksi määritellään. Myllypuron Alakiventiellä hallinnollisin määrittelyin kaatopaikka muutettiin ensin asuinalueeksi 1970-luvun alkupuolella ja samalla tavoin hallinnollisin määrittelyin asuinalue muutettiin asumiseen kelpaamattomaksi alueeksi 1990-luvun lopulla. Maaperää koskevat määrittelyt muuttavat myös muotoansa ajassa. Ensin oli saastunut maaperä, sitten pilaantunut maa-alue ja tänä päivänä Helsingissä puhutaan likaantuneesta maasta. Kukin voi miettiä, onko konnotaatio näillä termeillä sama. Itse en ymmärrä, miksi ei puhuta saastutetusta tai pilatusta maasta, koska siitähän on oikeasti kysymys: ei maaperä itsessään saastu.

Määritelmät eivät ole vain harmittomia diskursseja. Väitän, että ongelman määrittely vaikuttaa esitettäviin ratkaisuvaihtoehtoihin ja edelleen siihen, minkälaisena riskinä saastunut maaperä tulkitaan. Riskin määrittelyllä on puolestaan merkityksensä sille, miten sitä yritetään hallita. Ongelman määrittelyn muuttuessa, muuttuu myös riskin määrittely. Helsingin kaupungin hallinto näyttäisi kuitenkin rakentuvan lineaariselle ajattelulle, jossa suunta on aina eteenpäin, eikä taakse vilkuilla. Kehitys kehittyy eikä menneisyyden virheitä juuri ole tarpeen puntaroida. Tällainen hallinto on kyvytön ymmärtämään ympäristöongelmien itse aiheutettua luonnetta. Näin ympäristöongelmat näyttäytyvät satunnaisina ja kertaluonteisina vahinkoina.

Lineaarisen ajattelun sijaan kaupunki ja sen toiminta pitäisi nähdä osana ekologista kiertokulkua. Kaupunki ottaa materiaalia luonnosta ja työntää sinne takaisin jätettä. Meillä on kuitenkin sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka hankaloittavat kokonaisymmärryksen syntymistä. Näillä rakenteilla tarkoitan esimerkiksi lainsäädäntöä, hallintoa ja tiedettä. Näistä kaksi ensin mainittua kietoutuvat tiivisti yhteen eikä tiedekään mikään erillinen saarekkeensa ole. Jos olisin idealisti, antaisin tieteelle roolin, joka rikkoo lainsäädännön ja hallinnon keinotekoiset raja-aidat. Näyttää kuitenkin siltä, että tiedekin tukee siiloutumista ja siiloissa pysymistä tutkijoiden kilvoitellessa niukoista resursseista ja hyötyessä mahdollisimman kapea-alaisesta erikoistumisesta. Joskus keskittyminen tarkasti rajattuun, yhteen ilmiöön voi piilottaa metsän puilta.

Siiloutuminen on ongelma, koska näyttää siltä että se johtaa ilkeiden ongelmien pilkkomiseen kaupunginhallinnossa hallintoon sopiviksi, eri virastojen toimialojen ja tulosalueiden ratkaisumalleihin istutettaviksi palasiksi. Näin ongelmat saattavat jäädä tunnistamatta, jolloin mielekkäistä ratkaisuista on turha edes unelmoida. Päätöksenteon tukena käytetään erilaisia selvityksiä ja tutkimuksia, mutta niitä tilataan tai tulkitaan kunkin hallinnonalan sisältä käsin. Ei hallinnon tai lainsäädännön siilot ole yksinomaan ongelma ympäristöriskien hallinnalle, siilot ovat aivan samalla tavoin ongelma esimerkiksi yhteiskunnasta syrjäytyneiden, tai syrjäytettyjen, nuorten sosiaalisen aseman parantamiselle. Näin siilot ovat laajemminkin sosiaalipoliittinen ongelma, painopiste tässä kohdin sanassa politiikka.

VI

Edellä sanottu perustelee sitä, miksi opinnäytetyössäni keskeiseen asemaan on noussut tiedon tuotanto. On suorastaan muodikasta vaatia tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Tuskin lainkaan keskustellaan siitä, mitä tieto on? Tai siitä, minkälaista tietämystä, siis tiedon ymmärtämistä tai tietämistä, päätöksentekijöiltä pitäisi edellyttää? Tutkijoita yritetään koulia tiedeviestijöiksi, jotka osaavat tehdä päätöksentekoa palvelevaa tutkimusta – mitä se sitten ikinä onkaan. Tutkijan olisi hyvä blogata ja twiitata keskeiset tuloksensa päätöksentekijöille. Ilmeisesti ne ovat tekstimitaltaan soveltuvia päättäjien ymmärrykselle. Ikään kuin sirpalemaisella tiedolla ratkaistaisiin todellisia ongelmia.

Päädyn väitöskirjassani ehdottamaan tiedon tuotantoa, jossa huomioidaan erilaiset tiedon muodot. Ehkä voisi puhua tiedon tai oikeastaan tietämyksen yhteisestä rakentamisesta. Se ei tarkoita sitä, että kaikki tieto olisi aina ja joka asiassa samanarvoista. Kyllä me edelleen toivomme kirurgin käyttävän veistä umpisuolemme poistamisessa, vaikka kotikokillakin saattaa olla hyvää kokemustietoa veitsen käytöstä. Olemme kuitenkin tilanteessa, jossa tietoa on yllin kyllin, niin paljon, ettei sitä edes kyetä hyödyksi käyttämään. Kuitenkaan meillä ei välttämättä ole olennaista tietoa. Silloin täytyy miettiä, miten tiedon palasista voidaan kaupungeissa muodostaa yhteistä ymmärrystä. Sen lisäksi, että olen sosiaalipolitiikan tutkija, olen myös ympäristöasioista kiinnostunut kaupunkilainen – jolla on näkemyksiä hyvästä elinympäristöstä, näin aika monella muullakin. Jos halutaan saada hyviä yhteiskuntapoliittisia muutoksia, edellyttää se vuorovaikutusta erilaisten ihmisten ja asiantuntijoiden kanssa sekä asiantuntijoiden parempaa vuorovaikusta myös keskenään. Ilkeisiin ongelmiin voidaan saada ratkaisuehdotuksia, mutta silloin tarvitaan sekä ekologisten kiertokulkujen että hyvinvoinnin laaja-alaista ymmärtämistä. Harva pystyy siihen yksin.

 

 

Mari Pohja-Mykrä

Susikiistan ymmärryksen kautta kestävään konfliktinhallintaan

Puheenvuoro perustuu kirjoittajan Turun yliopistossa 12.12.2014 pitämään lectio praecursoriaan ja väitöskirjaan Vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen – petokonfliktien historiallinen tausta ja nykypäivän hallinta, joka on tilattavissa osoitteesta julkaisut-ruralia@helsinki.fi ja luettavissa verkossa.

Lectio praecursoria

”Suurpedon tappaja oli kyllästynyt siihen, miten voimattomia suurpetojen suhteen ollaan. Lapset pelkäävät liikkua illalla pihalla, saati lähteä kaverinsa luo pyörällä 3 km:n päähän. Naapurin lammastila on saanut kokea suden tappamia karitsoja ja perheen pienin 6-vuotias lapsi, joka on tykännyt käydä katsomassa naapurin lampaita ja karitsoja, on surullinen ja näkee painajaisia taloa ympäröivistä susilaumoista, jotka ovat hyökkäämässä kohti. Viralliset kaatoluvat alueella pyörivän suden tappamiseen ovat niin hankalat ja kankeat, ja kaatoluvan saanutta sutta on yritetty useita viikkoja ajaa oikealle alueelle. Sinä aikana sama susi on ehtinyt jo vierailla lehmätilan nurkissa, josta se on häädetty pois, mutta yhden peuran se oli ehtinyt tappaa talon läheiselle pellolle. Taustalla on siis paljon pelkoa ja ahdistusta voimattomasta tilanteesta, mille perheenisä ei ole voinut tehdä mitään, koska tarvitaan paljon byrokratiaa ja paperisotaa, että muutoksia tilanteeseen ja ahdistukseen voisi tapahtua.”

Edellä oleva oli tutkimukseeni osallistuneen varsinaissuomalaisen naisen tarina, kun hän pohti syitä sille, miksi suurpedon salakaataja saa tukea toimilleen yhteisöltään. Sama tarina on luettavissa satakuntalaisen ja kainuulaisen naisen vastauksissa – tai melkeinpä minkä tahansa paikallislehden yleisönosastokirjoituksessa tänään, viime viikolla, tai vaikkapa viisi vuotta sitten.

Pelkoa. Ja turhautumista. Pelkoa sudesta eläimenä, sen lajityypillisten piirteiden vuoksi. Turhautumista paikallisiin taloudellisiin vahinkoihin, mutta turhautumista ennen kaikkea vaikutusmahdollisuuksien vähyyteen.

Salakaatoja tehdään ympäri Suomen. Niihin osallistuu pieni joukko aktiivisesti suorittamalla salakaadot ja suurempi joukko passiivisesti hyväksymällä salakaatajien teot ja tukemalla heitä. Suurpetojen salakaadot johtuvat merkittävien toimijaryhmien, eli metsästäjien ja poronhoitajien, aktivoitumisesta. Etenkin maaseudun asukkaat kokevat, että yhteiskunta kohtelee heitä epäoikeudenmukaisesti, eikä riistahallinto ole ottanut heidän ongelmiaan tarpeellisella vakavuudella. Maaseudun perinteinen elämä on vaarantunut, oikeus turvalliseen elinympäristöön ja turvattuun elinkeinojen harjoittamiseen on vaarantunut. Paikallista oikeustajua on rikottu.

Suurpetojen, ja etenkin suden salakaatajat, nauttivat yhteisössään arvostusta, he saavat tukea ja hyväksyntää toimilleen. He ovat niin sanottuja ”hyviä salakaatajia”. Aikansa robin hoodeja, jotka oikaisevat keskushallinnon aikaansaamia vääryyksiä, sekä korjaavat kansalaisten kokemia epäoikeudenmukaisuuksia.

Salakaatajat ja paikallisyhteisö käyttävät Ammu, hautaa ja vaikene –strategiaa, mikä viittaa paitsi viisauteen peittää jälkensä laittoman teon jälkeen, myös kiistaan paikallisen suurpetotiedon omistajuudesta ja tarpeesta kontrolloida suurpetomääriä paikallisesti. Etenkin suden salakaadot ja niiden tukeminen ovat tulkittavissa sekä hiljaiseksi jokapäiväiseksi vastarinnaksi, että julkituoduksi kannanotoksi ja vastalauseeksi kansallista suurpetojen kannanhoitoa kohtaan. Suurpetojen salakaatojen pääasiallinen motiivi on kansallisen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistäminen, ja siten suurpetojen salakaadot ovat tulkittavissa sosiopoliittiseksi rikokseksi.

Salakaadot ja niiden nauttima paikallisyhteisön tuki ovat tulkittavissa uhmakkuudeksi kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Salakaatajat ovat vieraantuneet viranomaistahoista, eivätkä sisäistä yhteiskunnan tuomioon liittämää häpeää. Kyseisenlainen kiistämisen motiivista nouseva sosiopoliittinen vastarinta ei täytä rikollisuuden merkkejä yhteisönsä silmissä, eikä siten tule myöskään ilmiannetuksi. Sen sijaan salakaatajat sekä heitä puolustava yhteisö oikeuttavat teot itselleen argumentoinnilla, jossa toisaalta vedotaan teon väistämättömyyteen ja välttämättömyyteen nykyisessä epäoikeudenmukaiseksi koetussa paikallistason unohtavassa julkishallinnon kontrollissa, toisaalta koetaan, etteivät salakaadot aiheuta sellaista ekologista vahinkoa, josta olisi syytä olla huolissaan.

Kansallisen keskusvetoisen komenna ja kontrolloi -kannanhoidon rinnalle on muodostunut eri sidosryhmien kilpailevia toimintamalleja. Uutta tietoa eivät synnytä ja välitä ainoastaan hallinto ja tiedotusvälineiden toimittajat, vaan yhä useammin yksityiset toimijat julkisilla nettisivustoilla ja keskusteluryhmissä. Nämä arvomaailmaltaan vastakkaiset ryhmittymät kilpailevat keskenään oikean tiedon omistajuudesta, mutta samalla vahvistavat oman ryhmänsä yhteenkuuluvuutta. Näin osapuolet etääntyvät toisistaan, ja alttius toiminnan radikalisoitumiseen kasvaa entisestään.

Kyseessä on ympäristökonflikti. Näille on ominaista, että ne koskevat sidosryhmiä, joiden mielipiteet niin konfliktin luonteesta kuin sen ratkaisumalleista eroavat toisistaan. Ajattelun ja toiminnan pohjana ihmisillä kun ovat erilaiset luonto- ja ympäristökäsitykset.

Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen ja ympäristöhistorian tutkimuskenttiin asemoituvan tutkimukseni tavoitteena on ollut löytää ymmärrys nykypäivän suurpetokonfliktin luonteesta. Salakaatajien yhteisöltään saamaa tukea olen tutkinut argumentaatioanalyysillä eläytymismenetelmän avulla kerätystä aineistosta. Toisaalta olen tutkinut suurpetojen salakaatoja uhmakkuutena kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Sosiaalipsykologiassa käytetyn neutralisointiteorian avulla olen tarkastellut laittomien tekojen oikeuttamisen keinoja.

Tavoitteenani on ollut myös tuottaa synteesi suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta ottamalla huomioon historiallinen konteksti. Lajikohtaiset asenteet, oleelliset kannanhoidon toimijat ja sidosryhmät, kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet, sekä kannanhoidon menetelmätyökalut juontavat juurensa ihmisen ja eläinten välisestä yhteisestä historiasta.

Suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Ensinnä on tärkeää ymmärtää, että konflikti on ihmisen ja eläimen välinen siten, että asenteet lajia kohtaan voivat muotoutua vahvasti kyseisen eläimen lajityypillisten piirteiden mukaisesti. Jo alussa lainaamassani naisen tarinassa suurpeto muuttuu tarinan edetessä sudeksi. Myös tämä minun kirjoitukseni kietoutuu kohta kohdalta suden ympärille.

Roistomaisuus ja äärimmäinen julmuus on liitetty susiin ympäri maailman, ja historiallisissa kirjoituksissa painotetaan suden julmia piirteitä aivan toisella tapaa kuin muiden suurpetojen. Kun puhutaan suurpetoihin kohdistuvista pelon tunteista, puhutaan useimmiten sudesta tai karhusta. Näistä lajeista kuitenkin ainoastaan susi on aktiivisesti hakeutunut ja voi aktiivisesti hakeutua ihmisen läheisyyteen saalistustarkoituksessa. Tämä susiin liitetty pelko on yhteinen suden koko levinneisyysalueella.

Susi on katsottu lainsäädännön näkökulmasta kaikkein vahingollisimmaksi pedoksi. Suden vaino on ollut yhtämittaista ihmisen ja suden yhteisessä historiassa ja tässäkin tapauksessa kaikkialla, missä susi ja ihminen ovat rinnan eläneet. Omassa lainsäädännössämme susi on luokiteltu vahinkoeläimeksi aina ensimmäisistä kirjoitetuista lakiteksteistä lähtien. Sudelle asetettiin suurimmat tapporahat ja niitä maksettiin pitempään kuin minkään muun lajin kohdalla, peräti 329 vuotta. Yhtenä merkittävänä syynä tapporahojen maksulle pidettiin suden aiheuttamaa uhkaa, ei ainoastaan karjalle ja kotieläimille, vaan myös ihmiselle itselleen.

Yhä tänä päivänä susien kanssa reviirinsä jakavat ihmiset kokevat susipelkoa. Suden ennakoimaton käyttäytyminen pitää yllä pelkoa ja kielteisiä asenteita. Aiempien tutkimusten valossa näyttää siltä, ettei niihin totuta ajan myötä, vaan kielteinen asennoituminen voimistuu mitä pidempiaikaista yhteiselo on ollut.

Ihmisillä on taipumus luokitella eläimiä moraalisin ja sosiaalisin perusteluin. Eläinten kohdalla luokittelu, esimerkiksi hyviin ja pahoihin, on perustunut nimenomaan eläinten hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ihmiselle. Nämä luokittelut muodostavat pohjan eläinten kulttuuriselle kohtelulle. Niin historiallisessa laki-, asetus- ja media-aineistossa kuin nykypäivän kannanhoidon lainsäädännössä ja suojelusopimuksissakin on nähtävissä eläinten kulttuurinen hahmo, niiden asema yhteiskunnassa. Tämä luokittelu on yhteistä kaikille kulttuureille, eikä ihminen tule vapautumaan tarpeesta luokitella eläimiä. Esimerkiksi susi, joka on ollut lainsäädännössä luokiteltuna vahinkoeläimeksi kautta kirjoitetun historian, on eittämättä koettu vahinkoeläimeksi jo ennen kirjoitettua historiaa. Ja epäilemättä se nähdään vahinkoeläimenä edelleen.

Erinomainen esimerkki eläinten luokittelun taustalla käytettävästä argumentoinnista on noussut esiin kuluneena talvena, kun on pohdittu suden niin kutsuttua vääränlaisuutta. Perhon susien salakaatojen oikeudenkäynnissä väännettiin kättä siitä, ovatko tapetut yksilöt olleet susia vai koirasusia. Debatti suden genomin puhtaudesta antaa ymmärtää, ettei suomalainen susi ole aito, villi susi, vaan käyttäytyy kesyn ja häiriköivän koirasuden tavoin ja omaa perimässään epäpuhtautta. Vastaavaa keskustelua on käyty myös esimerkiksi Ruotsissa, jossa suteen on lyöty stigma saastuneesta maahanmuuttajasta ja hallituksen kasvattamasta hybridistä. Tämä keskustelu on mielenkiintoista kahdesta syystä: ensinnäkin loppupäätelmä suden aitoudesta voi vaikuttaa tuomioon. Toiseksi keskustelu osoittaa, kuinka salakaatajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häivyttämään yhteiskunnan, esimerkiksi viranomaisten tai sidosryhmien, toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa. Perustelu sisältää ajatuksen uhrin kieltämisestä. Sen mukaan salakaadon kohteeksi joutunut suurpeto on ansainnut kohtalonsa joko aiheuttamansa vahingon, ominaisuuksiensa tai luonteenpiirteidensä vuoksi.

Ympäristökonflikti, jonka toisena osapuolena on eläin, asettaa konfliktin hallinnalle omanlaisensa haasteet. Suuret nisäkkäät ovat arvostukseltaan muita eläimiä korkeammalla. Tämän katsotaan johtuvan niiden samankaltaisuudesta ihmisten kanssa. Ihminen voi esimerkiksi tunnistaa ja tulkita niiden tunteita. Suurpetojen kohdalla on nähtävissä erityisen korostuneet tunnepohjaiset asenteet, jotka ilmenevät esimerkiksi kielteisissä susipuheissa mutta myös suojelutavoitteissa ja niiden ympärillä käytävässä keskustelussa.

Mainitsin aiemmin, että suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Toisaalta ihmisellä on vaikeus kohdata toinen laji, mutta toisaalta käsillä on ihmisten keskinäinen kahnaus. Suurpetokonfliktissa kyse on sekä luonnonvaraisten eläinten hallinnasta että oikeudellisesta kiistasta osallistua suurpetoja koskevaan päätöksentekoon. Tämä konflikti saa aiemmin kuvatun mukaisesti etenkin paikallisia mutta myös kansallisia ja kansainvälisiä ilmenemismuotoja.

Suurpetokonflikteja on esiintynyt kautta aikojen ja lähes kaikissa kulttuureissa. Konfliktit ovat pysyneet ihmisen ja eläimen välisenä siihen saakka, kunnes henkilökohtaiset ongelmanratkaisukeinot on lainsäädännöllä poistettu ja päätäntävalta ratkaisukeinoista on siirretty ylemmälle tasolle. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä ympäri maailman eläinlajien kantoja on enenevissä määrin hoidettu keskitetyn julkishallinnoinnin kautta. Suurpetojen 1960- ja 70-luvuilla alkaneen suojelun katsotaankin olevan yksi haasteellisimmista kansallisista kannanhoidon tehtävistä. Ekologiset konfliktit ovat muuttuneet sosiaalisiksi ja sosioekonomisiksi kysymyksiksi, ja konfliktoituessaan niistä on tullut poliittisluonteisia.

Nykypäivän susikonflikti on syntynyt tilanteessa, jossa susi ja sen läsnäolo vaikuttavat eri ihmisryhmiin eri tavoin. Susien läsnäolo on paikallista, samoin niistä koituvat haitat. Sen sijaan susikannan hyvinvointiin liittyvät intressit ovat kansallisia ja kansainvälisiä. Suden hyödyllisyys on ylipaikallista, ja se näkyy eläimen olemassaolon itseisarvona ja lajin laajempina biodiversiteettivaikutuksina.

Suomeen 1960- ja 70-luvuilla rantautuneen suojelu- ja ympäristötietoisuuden myötä on sitouduttu kansainvälisiin sopimuksiin tavoittelemaan eliölajeille suotuisaa suojelun tasoa. Kansallista kannanhoitoa ohjaavat Euroopan Unionin luontodirektiivin asettamat vaatimukset uhanalaisille eläimille. Kansainvälinen keskustelu luonnon monimuotoisuuden vaatimuksista on jalkautunut kansallisen ja paikallisen tason sidostyhmäkeskusteluihin ja suotuisa suojelutaso on samalla noussut hallitsevaksi peruskäsitteeksi. On tulkittavissa, että suurpetojen kannanhoitoa ovat viime vuosikymmeninä ohjanneet moraaliset arvot ja siten myös lainsäädännön tehokkuutta ja sen muutostarpeita on mitattu eettisillä perusteilla. Suurpedot on nostettu niin kutsutun eettisen kehän sisäpuolelle, jossa suojelutavoitteen saavuttamiseksi painotetaan eläinten itseisarvon merkitystä.

Suomessa suurpetojen salakaadot liittyvät maaseudun muuttuvista oloista kumpuavaan syvempään yleisempään vastustukseen. Perinteinen luontosuhde, elinkeinojen turvaaminen uhkaavilta tekijöiltä, on törmännyt kansallisiin ja kansainvälisiin ulkopuolisiin suojeluvaatimuksiin. Kyseessä on metsästäjien ja poronhoitajien vuosisataisen elämäntavan ja yhteisössä muodostuneen roolin murentuminen, jota vastaan taistellaan käytettävissä olevin keinoin.

Suurpetojen kannanhoidon kehittämiseksi on hyvä tunnistaa salakaatojen pääasiallinen motiivi, asenteet toiminnan takana, jotta sen radikalisoitumiseen on mahdollista puuttua. Toistaiseksi julkishallinnon kontrollointikeinoin on pyritty puuttumaan suurpetojen salakaatoihin asettamalla törkeä metsästysrikos rikoslakiin ja korottamalla riistaeläinten ohjeellisia arvoja. Etenkin suojelijat ovat vaatineet entistä tiukempaa puuttumista laittomiin tekoihin valvonnan ja rangaistusten kautta. On oleellista ymmärtää, että koska salakaadoista asetetut rangaistukset koetaan epäreiluiksi ja kohtuuttomiksi ja asetetun rangaistuksen katsotaan olevan leimaava, kovennetut rangaistukset eivät vaikuta rikoksen toteuttamiseen tai uusimiseen samalla tavoin kuin esimerkiksi talousrikollisuuteen puututtaessa. Päinvastoin, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö kasvattaa alttiutta uusia laittomia tekoja.

Olen tehnyt tutkimukseni perusteella päätelmän, jonka mukaan kannanhoidon sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden vahvistamiseksi paikallisten suurpetoalueilla elävien ihmisten luontosuhdetta tulee kunnioittaa. Yhteiskunnan ei tule edellyttää arvomaailman muuttumista, vaan yhteiskunnassa on hyvä löytyä ymmärrys ja hyväksyntä siitä, että suurpedot voivat olla myös vahingontekijöitä, eli vahinkoeläimiä.

Sen sijaan suurpetojen asema yhteiskunnassa tulee konstruoida uudelleen. On syytä murtaa yksinomainen käsitys sudesta vahinkoeläimenä. Tavoitteenani on ollut etsiä keinoja, joiden avulla on mahdollista vahvistaa suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön aktiivisina toimijoina.

Ihmisellä on ollut ja on edelleen taipumus suojella sellaista ympäristöä, jolla on hänen hyvinvoinnilleen merkitystä tai joka tuo hyötyä ihmiselle itselleen. Tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta heräsi jo 1500-luvun Ruotsi-Suomessa. Suojelutoimenpiteitä kohdistettiin muun muassa metsiin niiden kestävän käytön turvaamiseksi. Hirven pelastuminen salametsästykseltä 1900-luvun alussa perustui nimenomaan sille, että se metsästysoikeuden kautta saatiin ihmisten mielissä luokiteltua hyötyeläimeksi vahinkoeläimen sijaan. Vahinkoeläimiksi luokiteltujen suurpetojen osalta kantojen voimakkaaseen vähenemiseen havahduttiin ensimmäisenä karhun kohdalla, Suomessa tämä tapahtui 1910-luvulla. Huolestuminen kannan tilasta niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa lähti nimenomaan metsästäjäpiireistä, koska merkittävän saaliseläimen kanta oli huvennut.

Tutkimukseni teoreettiseksi työkaluksi olen valinnut suurpetoja kohtaan tunnetun psykologisen omistajuuden rakentamisen. Perustelut teorian käytölle ja käytännön sovelluksille olen nostanut suoraan historiallisesta laki-, media- ja tapporaha-aineistosta.

Psykologinen omistajuus kohdistuu todelliseen kohteeseen, mutta se poikkeaa konkreettisesta omistajuudesta siten, että sen takana ei välttämättä tarvitse olla lainsäädäntöä. Psykologinen omistajuus rakentuu vahvalle henkilökohtaiselle tunteelle, ja sen muodostumiseksi ja vahvistumiseksi on hyvä olla ympäröivän yhteisön ja kulttuurin tukemia konkreettisia toimia.

Psykologinen omistajuus syntyy käytännössä kolmen eri kokemusreitin kautta. Ihmisellä tulee olla vaikutusmahdollisuus kohteeseen, ihmisen tulee tuntea kohde perin pohjin ja ihmisen tulee laittaa itsensä likoon suuntaamalla aineellisia ja aineettomia resursseja kohteeseen. Yksinkertaistettuna tässä on kyse vastuunkannon tunteen rakentamisesta omistettavaa kohdetta kohtaan. Henkilökohtaisuudestaan huolimatta psykologinen omistajuus on nähtävissä nimenomaan kollektiivisena tunteena, joka rakentuu kollektiiviseksi vastuuksi.

Kuinka sitten rakentaa psykologista omistajuutta suurpetoja kohtaan? Kuinka tukea vastuunkannon vahvistumista paikallisissa susireviirien alueilla elävissä ihmisissä susia kohtaan? Kuinka rakentaa kollektiivista psykologista omistajuutta paikallisyhteisöissä?

Vastuunkanto rakentuu antamalla paikallisille ihmisille konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia alueen susiin, tarjoamalla heille mahdollisimman avointa tietoa susista ja osallistamalla heitä kannanhoitoon. Käytännön kannanhoidollisessa työssä nämä kolme osa-aluetta linkittyvät toisiinsa ja tukevat ihmisen perustarpeita olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siihen kuuluvien objektien kanssa sekä puolustaa reviiriään ja tuntea perin pohjin siihen kuuluvat kohteet.

Esimerkinomaisina metsästäjien vastuunkantoa vahvistavina kannanhoidollisina toimina olen tutkimuksessani nostanut esiin suojelumetsästyksen ja yhteisöjen kannustinpalkkiot, jotka tukevat susien välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina. Karhu on erinomainen esimerkki suurpedosta, jonka kohdalla psykologinen omistajuus on metsästäjien joukossa rakentunut vuosikymmenien mittaan. Myös ilveksen suhteen on aivan viime vuosina ollut merkkejä vastaavasta kehityksestä.

Susikannan hallinnan haasteissa merkittäväksi tekijäksi nousseet pelon sävyttämät asenteet nousevat esiin myös psykologista omistajuutta rakennettaessa. On tärkeää huomata, että näillä samoilla vastuunkannon vahvistamisen mekanismeilla vaikutetaan myös susipelkoon. Tutkimusten mukaan sitä voidaan vähentää nimenomaan paikallistason vaikutusmahdollisuuksia lisäämällä ja toimijatasojen välisen luottamuksen rakentamisella.

Suden kannanhoidon tilanne on Suomessa tällä hetkellä erityisen herkkä. Sudelle on valmistunut päivitetty kannanhoitosuunnitelma, joka pohjautuu ajatukseen reviiripohjaisesta paikallistason lähestymisestä. Uutena toimenpiteenä on esitetty kannanhoidollisia poikkeamislupia rauhoituksesta. Tämä tarkoittaa harkittua, paikallistasolla toteutettavaa perinteistä suden metsästystä. Viime vuoden ajan paikallisia, susireviireillä asuvia ihmisiä, on osallistettu kannanhoitosuunnitelman tavoite- ja toimenpidesuunnitteluun. Viimeisimmissä susikannan arvioissa susilaumojen arvioitu määrä on suurempi kuin moneen vuoteen, ja nämä arviot perustuvat petoyhdyshenkilöiden kirjaamiin jälkihavaintoihin. Uskallan väittää, että useilla susireviireillä on luovuttu niin tiedon panttaamisesta kuin salakaadoistakin, ja paikallisyhteisöt ovat odottavalla kannalla.

Uuden teoreettisen lähestymistavan jalkauttaminen nykypäivän suurpetokeskusteluun tuottaa myös uudenlaista ymmärrystä susikonfliktin syiden ja hallinnan tarkasteluun.

Susikonfliktissa on nähtävissä psykologisen omistajuuden törmäyskurssi. Metsästäjät ovat kantaneet vastuuta susista vuosisatojen ajan. He ovat yhteiskunnan tuen eli tapporahojen ja lainsäädännön avulla toimineet aktiivisesti yhteisönsä hyväntekijöinä. He ovat tunteneet sudet, kantaneet niistä vastuuta ja käyttäneet niihin resurssejaan. He ovat muodostaneet vuosisatojen aikana vahvan psykologisen omistajuuden lajia kohtaan. Suurpetojen hallinnasta on kasvanut osa metsästäjien identiteettiä.

Viime vuosikymmenien suojeluaatteen ja -sopimusten myötä yhteiskunnan virallinen tuki on siirtynyt suojelijoiden psykologiselle omistajuudelle. Heille on jaettu oikeuksia susikannan hoitoon vaikuttamisen ja valitusmenettelyn kautta, ja he ovat siten saaneet oikeuden ottaa haltuunsa ympäristön, joka perinteisesti on kuulunut paikallisyhteisöille. Heillä on vankka tietopohja susien biologiasta. Susikannan kehno ekologinen tila aiheuttaa heille huolta ja sitoo heidän resurssejaan. Muutaman vuosikymmenen aikana syntynyt psykologinen omistajuus saa tukea lainsäädännöltä ja kannanhoidon viranomaisilta, ja onkin tulkittavissa erittäin vahvaksi.

Tällä hetkellä suojelijoiden ja metsästäjien suteen kohdistuva psykologinen omistajuus on konfliktissa. Metsästäjät pitävät kiinni psykologisesta omistajuudestaan niillä keinoin, joita heillä on jäljellä. Tulkitsen tämän salakaatojen merkittäväksi syyksi.

Etsiessäni ymmärrystä sellaisen ympäristökonfliktin hallintaan, jonka toisena osapuolena on vahinkoeläimeksi luokiteltava ja mahdollisesti myös voimakkaita tunteita ihmisissä esiin nostava eläin, olen vaalinut Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton vuonna 1980 käyttöön ottamaa kestävän kehityksen ajatusta. Kestävä kehitys pitää sisällään dynaamisen, ihmisten tarpeiden muutoksiin sopeutuvan prosessin. Sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen kestävyys riippuvat toisistaan. Suurpetojen kannanhoidon tavoiteasettelun ja toimien kehittämisessä on nojattava kestävän kehityksen periaatteeseen, joka tarkoittaa näiden kolmen tekijän tasavertaista huomioonottamista. Sosiaalinen kestävyys suurpetojen suojelun kohdalla on väistämätön ensisijainen tavoite, mikäli halutaan saavuttaa lajin ekologinen kestävyys.

Tuuli Hirvilammi

Kestävän hyvinvoinnin jäljillä ­– Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 2015.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 25.4.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Aloitan kestävän hyvinvoinnin jäljittämisen tänään lyhyellä vuoropuhelulla.

 

”Isoäiti, miksi valtameret saastuivat, tuhansittain lajeja kuoli sukupuuttoon ja viljavat maat aavikoituivat?

Siihen on monta vastausta. Ainakin me kuvittelimme, että kaivamalla mineraaleja, kaatamalla metsiä ja haalimalla omaisuuksia löydämme onnen. Olimme lukkiutuneita ajattelutapaan, jossa luulimme, että ihmiset hallitsevat luontoa. Emme riittävän hyvin ymmärtäneet, että olemme osa jotain ihmistä suurempaa, että elämme ekosysteemeissä. Emme osanneet arvostaa riittävästi veden ja aineen kiertokulkuja, pölyttäjiä ja ilmastonsääntelyä. Emme pitäneet huolta luonnosta, joka koko ajan teki työtä meidän hyvinvointimme eteen.

 

Mutta isoäiti, tehän luitte tutkimuksia ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista, miksi ette sitten lopettaneet luonnon tuhoamista?

Niin, sitä on vaikea käsittää. Ehkä me täytimme mielemme kaikella, joka piti meitä irti ja erossa – luonnosta, toisistamme ja itsestämme. Meidän mielemme oli jumissa tämän päivän murheissa, pirstoutuneena ja eriytyneenä harhailemassa ostoskeskuksissa ja moottoriteillä. Meidän mieltämme hallitsi hetkellisten halujen seuraaminen emmekä ymmärtäneet, että maata köyhdyttämällä köyhdytimme myös itsemme. Revimme ihmiset juuriltansa. Tämän kaiken teimme siksi, että emme osanneet tavoitella hyvinvointia kestävällä tavalla.

 

Isoäiti, eikö ympäristöä tuhottu juuri ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella?

Elintaso ja vauraus kyllä lisääntyivät. Meidän elämässä ei ollut pulaa leivästä eikä yltäkylläisyydestä. Opin kuitenkin tuntemaan, että hyvinvointi on jotain paljon enemmän. Se on ihmisen hyvinvointia osana luontoa. Se on syömistä, nukkumista, rakkautta ja kiintymystä, onnistumisen kokemuksia ja uusia oivalluksia. Hyvinvointi on fyysistä ponnistelua, mieltä avaavia keskusteluja ja hitaita metsäretkiä, avun tarjoamista. Se on siis kaikkea sitä ihan tuttua, mikä tekee ihmisten elämästä mahdollista ja elämisen arvoista.

 

Isoäiti, nyt siis ymmärrän, että saattaisin elää vehreällä maapallolla, jos te olisitte joka päivä eläneet niin kuin olisitte voineet hyvin.”

 

Kirjoitin tätä vuoropuhelua viime toukokuussa Seilin saaressa, jossa olin työstämässä väitöstutkimukseni yhteenvedon loppulukuja. Olin lukenut hyvinvointiteorioita, ympäristötutkimuksia ja ihmetellyt, mitä lopulta voin tutkimuksellani sanoa. Seilissä ihastelin kesään puhkeavaa vihreää saarta ja istuin iltaisin merenrannan kallioilla. Silloin sanomani sai tunteen ja olin entistä vakuuttuneempi, että kestävän hyvinvoinnin etsiminen ja tunnistaminen on ihmiskunnan tärkein tehtävä juuri nyt.

Ilmastonmuutos etenee. Luonnon monimuotoisuus hupenee kiihtyvällä tahdilla. Myös biokemiallisen saastumisen ja maankäytön kohdalla on ylitetty ihmiselämän kannalta turvalliset ekosysteemien kynnysarvot. Rajojen ylittäminen merkitsee, että maapallon ekosysteemit ovat etenemässä kohti ihmislajille tuntematonta geologista aikakautta. Se on huolestuttavaa ihmisten ja muiden eläinlajien hyvinvoinnin kannalta. Jos pahimmat ilmastoskenaariot ja maailmanlaajuisten ekosysteemien romahtamista ennakoivat arviot toteutuisivat, ihmislajin selviytyminen maapallolla olisi selvästi uhattuna.

Nykyistä kestävämmän hyvinvointikäsityksen etsiminen on tärkeää myös siksi, että me nykyiset sukupolvet voisimme paremmin. Hyvinvointi jakaantuu maailmassa yhä eriarvoisesti. Yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Vaikka suomalaiset voivat tutkimusten mukaan keskimääräisesti hyvin, on myös täällä nähtävissä tuloerojen kasvun ja syvenevän köyhyyden sekä stressin ja mielenterveysongelmien kaltaisia hyvinvoinnin vajeita. Puhutaan elämän merkityksen ja mielekkyyden katoamisesta sekä kokemuksen pirstoutumisesta. Yhä useammat kokevat, että kulutusmahdollisuuksien kasvu ei lopulta lisää heidän hyvinvointiaan.

Kestävä kehitys on viimeisten vuosikymmenten aikana puhki käytetty iskusana, jonka avulla on pyritty suojelemaan ympäristöä ja poistamaan köyhyyttä maailmanlaajuisesti. Yleisesti esitetyn määritelmän mukaan kehitys on kestävää silloin, jos nykyisten sukupolvien tarpeiden tyydytys ei vaaranna tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää tarpeitaan. Käytännössä kehitys on kuitenkin rinnastunut talouskasvuun, jonka toivotaan kohottavan kansalaisten elintasoa ja poistavan köyhyyttä. Kestävä kehitys on jaoteltu tutkimuskirjallisuudessa ja politiikkatavoitteissa taloudelliseen, sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen ilman, että niissä tunnistettaisiin ekologisen kestävyyden ensisijainen merkitys ihmiselämän mahdollistajana. Mitä teemme talouskasvulla tai tasa-arvolla, jos emme saa puhdasta vettä ja ruokaa?

Tutkijat, viranomaiset ja aktivistit ympäri maailmaa ovat pettyneitä ja turhautuneita kestävän kehityksen politiikkaan. Tarvitaan jotain muuta. Siksi viime vuosina on esitetty entistä useammin, että kestävyyden tavoitteena tulee olla hyvinvointi maapallon kantokyvyn rajoissa. Taustalla on ajatus, jonka mukaan meidän tulisi tavoitella suoraan hyvinvointia epämääräisemmän kehityksen sijaan. Tulisi pohtia nykyistä tarkemmin, minkälainen tarpeiden tyydytys tuottaa hyvinvointia. Tulisi selvittää, mitä resursseja hyvinvointiin tarvitaan ja miten tarpeita voidaan tyydyttää niin, että samalla ei heikennetä tulevia hyvinvoinnin edellytyksiä.

Maailmalla onkin virinnyt vilkasta tutkimusta ja keskustelua kestävästä hyvinvoinnista. Suomessa esimerkiksi Sitra julkaisi viime vuonna vision, jonka nimi on ”Kohti kestävää hyvinvointia”. Siinä todetaan, että hyvinvointi tulisi ymmärtää nykyistä kokonaisvaltaisemmin ja että maapallon kantokyvyn rajat tulisi ottaa huomioon kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Sitran visiossa kestävän hyvinvoinnin periaatteisiin kuuluu myös se, että yksilöiden ja yhteisöjen vaikutusmahdollisuuksia lisätään, hallintokulttuuria uudistetaan ja taloutta muutetaan yhteisölliseen suuntaan. Visiossa vaaditaan vaihtoehtoja talouden aineelliselle kasvulle.

 

Monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa on pyritty hahmottelemaan selkeitä kestävän ihmistoiminnan ja hyvinvoinnin rajoja. Ympäristötutkijat ovat määritelleet kynnysarvoja ja päästömääriä sekä maksimirajoja luonnonvarojen kestävälle kulutukselle. On esimerkiksi esitetty, että suomalaisten vuosittaista luonnonvarojen kulutusta tulisi vähentää nykyisestä 40 000 kilosta 8 000 kiloon, eli viidesosaan nykyisestä. Tämä olisi pitkällä tähtäimellä ekologisesti kestävä ja globaalisti oikeudenmukainen luonnonvarojen kulutuksen määrä. Luonnonvarojen kulutuksen ylärajojen lisäksi kestävän hyvinvoinnin kirjallisuudessa pyritään määrittelemään rajoja sellaiselle sosiaalisesti kestävälle elintasolle, joka mahdollistaa kaikille ihmisille riittävän tarpeiden tyydytyksen. Kun katse suunnataan näihin molempiin rajoihin, kestävä hyvinvointi hahmottuu turvallisena elintilana, jossa kaikki ihmiset saavat tarpeensa tyydytettyä ja kenenkään hyvinvoinnin tavoittelu ei ylitä ekologisen kestävyyden rajoja.

Toistaiseksi suomalaisessa sosiaalipoliittisessa hyvinvointitutkimuksessa on pitkälti sivuutettu keskustelu kestävän hyvinvoinnin rajoista ja ekologisesti kestävämmän hyvinvoinnin tavoittelusta. Hyvinvointitutkimuksessa ei yleensä tarkastella ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tai tarpeiden tyydyttämisen ympäristövaikutuksia. Sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa ei juurikaan huomioida ekosysteemien kriittistä merkitystä ihmisten hyvinvoinnin perustana eikä ympäristöongelmia uusina hyvinvointia heikentävinä riskeinä. Tulevan hyvinvoinnin haasteet pelkistetään usein taloudellisiksi huoliksi. Samalla hyvinvointitutkimuksessa – samoin kuin yhteiskuntapolitiikassa laajemminkin – on sitouduttu sellaiseen talouskasvuun perustuvaan hyvinvointimalliin, joka vahvistaa ekologista kriisiä ja nakertaa tulevan hyvinvointimme edellytyksiä. Hyvinvointitutkimus kaipaa siis uudelleensuuntaamista ja uudenlaisia tutkimusasetelmia.

Väitöstutkimukseni raivaa tietä tieteidenväliselle kestävän hyvinvoinnin tutkimukselle. Ihmisen ja luonnon välisen suhteen ymmärtäminen ja kestävien rajojen hahmottaminen edellyttävät tieteidenvälistä tutkimusotetta, jossa ekologiset kysymykset integroidaan hyvinvointiteoriaan ja empiirisiin tutkimusasetelmiin. Tutkimuksessa liitän ympäristötutkimuksessa tuotettua tietoa ja ympäristötutkimuksen menetelmiä hyvinvointitutkimukseen sekä teorian että empiirisen tutkimuksen tasolla. Väitöskirjaan sisältyvissä osajulkaisuissa olen saanut kehitellä kestävän hyvinvoinnin tutkimusta yhdessä muiden tutkijoiden kanssa.

Tutkimuksessa olen pyrkinyt kehittämään kestävän hyvinvoinnin teoriaa. Tähän päästäkseni olen hyödyntänyt useita hyvinvointiteorioita, jotka avaavat erilaisia näkökulmia hyvinvoinnin ymmärtämiseen. Vaikka hyvinvointi on meille kaikille tuttua, sitä on usein vaikea pukea sanoiksi ja kahlita käsitteiksi. Tämä tulee esiin myös hyvinvointia selittävissä teorioissa, jotka avaavat erilaisia näkökulmia siihen, miten hyvinvointia tai sen puutetta arvioidaan. Teorioissa keskustellaan yhä uudelleen esimerkiksi siitä, onko hyvinvointi syytä ymmärtää tarpeiden tyydytyksenä vai erilaisten kykyjen ja toimintamahdollisuuksien toteutumisena. Keskeinen kysymys liittyy myös siihen, kuinka pitkälle hyvinvointi riippuu resurssien määrästä ja missä määrin se ilmenee koettuna hyvinvointina ja onnellisuutena. Lisäksi kysytään, voiko ulkopuolinen tutkija arvioida ja määrittää ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Vai onko niin, että hyvinvointi on jokaisen yksilön oma asia?

 

Hyvinvointiteoriat perustuvat aina tietynlaiseen, tutkimusta suuntaavaan ihmiskäsitykseen. Väitän, että kestävän hyvinvoinnin ymmärtäminen edellyttää uudenlaista käsitystä ihmisestä. Ajatteluamme on vuosisatojen ajan hallinnut ihmisten erivapautta korostava ihmiskäsitys, jossa ihmisen on nähty hallitsevan luontoa ja olevan irti luonnosta. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa voidaan tunnistaa nykyistä paremmin ihmisen ja luonnon välinen yhteys, jos se perustuu relationaaliseen ihmiskäsitykseen. Siinä tiedostetaan ihmisten ja ekosysteemien välinen tiivis aineenvaihdunta. Ihminen on osa luontoa. Olemme väistämättä yhteydessä ekosysteemeihin, koska olemme riippuvaisia niiden toimivuudesta ja toimintamme vaikuttaa luonnon kiertokulkuihin. Ihminen on myös osa sosiaalisten suhteiden verkostoa, koska emme kehity ja selviä yksin. Relationaalinen ihmiskäsitys suuntaakin näkemään keskinäisriippuvuuksia yksilöllisyyden ja erillisyyden sijaan.

Ihmisten keskeisiä tarpeita ja hyvinvoinnin erilaisia ulottuvuuksia on jäsennetty hyvinvointiteorioissa lukuisin eri tavoin. Tutkimuksessani tarjoan Erik Allardtin hyvinvointiteoriaan pohjautuen yhden vastauksen siihen, minkälaisia ulottuvuuksia kestävän hyvinvoinnin sisältöön kuuluu. Väitän, että kestävä hyvinvointi voidaan ymmärtää kokonaisuutena, joka muodostuu siitä, että ihmisellä on kohtuullinen elintaso, mielekästä tekemistä, merkityksellisiä suhteita ja mahdollisuus elävään läsnäoloon. Hyvinvointi ei ole paikallaan pysyvä olotila vaan se on itsensä toteuttamisen tarpeista lähtevä kasvuprosessi, jossa ihminen tavoittelee aktiivisesti hyvää elämää ja tasapainoa näillä hyvinvoinnin eri ulottuvuuksilla.

Hyvinvointitutkijat selvittävät, kuinka paljon ihmiset kuluttavat rahaa mutta eivät sitä, miten paljon he kuluttavat luonnonvaroja. Tämän puutteen paikkaamiseksi olen suunnitellut ja toteuttanut yhdessä ympäristöalan tutkijoiden kanssa tutkimuksen, jossa tutkimme yhtäältä yksin asuvien perusturvan saajien hyvinvoinnin tavoittelua ja elintasoa ja toisaalta heidän luonnonvarojen kulutustaan eli materiaalijalanjälkiä. Materiaalijalanjäljet on laskettu MIPS-menetelmällä, jolla voidaan mitata tuotteiden tai palvelujen koko elinkaaren aikaista luonnonvarojen kulutusta.

Empiirisen aineiston avulla pystyimme selvittämään, mitkä tekijät vaikuttavat hyvinvoinnin tavoittelun ja luonnonvarojen kulutuksen välisiin yhteyksiin. Tutkimuksessa kuvataan työttömien ja eläkeläisten toimintamahdollisuuksia, toimintoja ja materiaalijalanjälkiä arkipäiväisen elämän tasolla. Haastatteluaineistosta selviää esimerkiksi se, miten paljon lähiössä elävä työtön käyttää joukkoliikennettä tai kuinka usein hän käy uimahallissa, minkä ansiosta on mahdollista laskea, kuinka paljon nämä toiminnot kuluttavat luonnonvaroja. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksen kehittämiseksi olenkin hahmotellut viitekehyksen, jonka avulla voidaan havaita näitä vaikutussuhteita ihmisten hyvinvointia edistävän toiminnan ja luonnonvarojen kulutuksen välillä. Viitekehys auttaa jäljittämään erilaisia materiaalijalanjälkiin vaikuttaneita tekijöitä eli esimerkiksi julkisten palvelujen ja taloudellisten resurssien merkitystä. Se tuo näkyviin, että materiaalijalanjälkiin vaikuttavat erilaiset yksilölliset arvot, terveyteen ja toimintakykyyn sekä ikään ja asuinpaikkaan liittyvät tekijät. Analyysissa nousi vahvasti esiin myös yksilöllisten valintojen rajat eli elinympäristön rakenteiden merkitys. Se, millä tavalla esimerkiksi asunnot rakennetaan ja ruoka tuotetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla kotitalouksien materiaalijalanjälkien kokoon.

Aikaisemmat sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden tutkimukset ovat kulkeneet pitkälti omilla tieteenalakohtaisilla poluillaan. Tämän seurauksena hyvinvointitutkimuksessa on jäänyt huomaamatta kohtuulliseksi katsotun kulutustason yhteys ekologisesti kestämättömään ylikulutukseen. Tällöin on vaarana, että sosiaalipolitiikassa sitoudutaan edistämään sellaista kohtuullista elintasoa, joka on ekologisesti kestämätön. Vastaavasti ympäristötutkimuksessa on määritelty kestävän elintason rajoja huomioimatta sitä, miten hyvinvointi jakaantuu väestön kesken. Jos rajoitutaan vain ekologisen kestävyyden näkökulmaan, ympäristöpolitiikassa saatetaan ottaa käyttöön esimerkiksi sellaisia päästörajoituksia, jotka heikentävät pienituloisten elintasoa sosiaalisesti kestämättömällä tavalla. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa onkin yhdistettävä sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden arviointia.

 

Tutkimuksessani on kehitetty tutkimusasetelma, jonka avulla voidaan tutkia kohtuullisen elintason rajoja sekä ekologisesta että sosiaalisesta näkökulmasta. Perusturvan saajia koskevasta aineistosta tuli tätä tutkimusasetelmaa soveltamalla näkyviin kestävän hyvinvoinnin kannalta haastava ristiriita: perusturvan saajien elintaso vaatii liikaa luonnonvaroja mutta toisaalta heidän tulotasonsa on niin matala, että he eivät yllä riittäväksi katsottuun elintasoon. Heidän elintasonsa on toisin sanoen sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestämätön. Tämän ristiriidan ratkaiseminen on kestävää hyvinvointia edistävän yhteiskuntapolitiikan keskeinen haaste.

Vuosien varrella olen kysynyt itseltäni monta kertaa, miksi kirjoitan tutkimusta, vaikka voisin kahlita itseni metsäkoneisiin, pyrkiä eduskuntaan tai käyttää käsiäni apua tarvitsevien hoivaamiseen. Miksi käytän aikani lukemiseen, lauseiden viilaamiseen ja lähdeluettelon hiomiseen? Siksi, että kaikesta turhautumisesta huolimatta se tuntuu tärkeältä ja omia, itseni toteuttamisen tarpeita vastaavalta vaikuttamisen tavalta. Toivon, että tutkimus tavoittaa käytännön ja sanoilla voi muuttaa ajattelu- ja toimintatapoja. Toivon, että akateemisella tutkimuksella on keskeinen rooli kestävän hyvinvoinnin tiennäyttäjänä.

 

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS julisti keväällä 2014 Yrjö Hailan nimeä kantavan vuotuisen gradupalkinnon. Määräaikaan 30.6.2014 mennessä eri laitoksilta ympäri maatamme saapui viisii ehdokasta. Näistä seuran johtokunta valitsi voittajaksi Liisa Haapasen maisterityön Ilmiö, instituutio ja ideologia – 2000-luvun talouskasvukritiikin teemat. tehtiin Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella ympäristönsuojelutieteen oppiaineessa, ja se valmistui lokakuussa 2013. Työn ohjaajina toimivat Petri Tapio ja Risto Willamo. Työ on saatavissa osoitteesta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/44720. Palkintokirjan kilpailun voittajalle luovutti emeritusprofessori Haila seuran syyskollokvion illallisella 3.11.2014 ravintola Korjaamossa, Helsingissä.

Valintaperusteluiksi johtokunta nosti seuraavia seikkoja: Haapasen tutkielma analysoi talouskasvukriittistä keskustelua kolmen aihetta käsittelevän keskeisen kirjan kautta: Tim Jacksonin Prosperity without growth – economics for a finite planet (2009), Peter Victorin Managing without growth – slower by design, not disaster (2008) ja Serge Latouchen Jäähyväiset talouskasvulle (2010, alkuperäisteos on Petit traité de la décroissance sereine vuodelta 2007). Aihe on perinteinen ja haastava, mutta Haapanen suorituu siitä erinomaisesti. Johdannon ja talouskasvukritiikin jälkeen tekijä esittelee aineiston (kirjallisuus), analyysimenetelmän (laadullinen sisällön analyysi) ja menee sen jälkeen tuloksiin. Päätulos, talouskasvukriittisen keskustelun jäsentäminen kolmeen teemaan, kerrotaan jo sivulla 21. Tämän jälkeen Haapanen käy läpi tulokset ja niiden perusteet, teemojen määrittymisen ja kehittymisen ja tekee sen vakuuttavasti. Työ on selkeästi jäsennetty ja kirjoitettu.

Kiinnostavaa on mm. se, että aineistosta ei löytynyt selvää määritelmää talouskasvun käsitteelle. Kiinnostava on myös Haapasen havainto: ”Kun talouskasvua tarkastellaan konkreettisena ilmiönä, aineistossa käsitellään hyvin vähän pelkästään taloudellisen tuotoksen tai BKT:n kasvua. Huomion keskipisteessä ei siis ole talouden kasvu vaan se, mikä muu kasvaa tai muuttuu samalla, kun talous kasvaa.” Haapasen mukaan analysoidussa kirjoituksissa keskitytään lähinnä taloudellisen toiminnan ja talouskasvun negatiivisiin ympäristövaikutuksiin, joskin ne lyhyesti sivuavat mahdollisuutta, miten talouskasvu vaikuttaisi positiivisesti ympäristön tilaan. Jokaisessa aineiston kirjoista on käsitelty kasvun ekologisia rajoja, mikä kiinnittää lukijan huomion siihen, että talouskasvu ei ole pelkkä abstrakti kansantaloudellinen ilmiö. Siinä on kyse myös konkreettisesta toiminnasta konkreettisessa ympäristössä. Kaikki kirjoittajat ovat tekijän mukaan sitä mieltä, että ekologiset rajat on osin jo ylitetty. Työn lopussa oleva pohdinta ja esitetyt kuvat ja nelikenttä jatkavat työn vakuuttavaa linjaa. Pohdinnoissa nostetaan esille, millaisia ympäristönsuojelun strategioita pitäisi soveltaa kehitysmaissa ja länsimaissa. Tekijän mukaan vihreän talouskasvun visio voisi sopia kehitysmaille ekotehokasta kohtuullisuutta paremmin.

Johtokunta onnittelee kilpailun voittajaa ja työn ohjaajia.

Kilpailu järjestetään vuoden välein. Lisätietoja YHYS ry:n internet-sivuilta: http://www.yhys.net/yrjo-haila-palkinto/