Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Marja Järvelä jää eläkkeelle 1.8.2014. ’Madame yhteiskuntapolitiikaksi’ jäähyväistilaisuudessaan nimetty Marja teki mittavan uran, jonka aikana hän ehti toimia mm. yli 20 vuotta yhteiskuntapolitiikan professoritehtävissä. Suuren osan urastaan Marja tutki kestävään kehitykseen ja ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja, ja hän jatkaa edelleen mm. Suomen Ilmastopaneelin jäsenenä.

Alla on tiivistelmä Marjan jäähyväisluennosta ”Maa, ilma ja minä”, joka järjestettiin 6.6.2014.

Jäähyväisluennon idea syntyi, kun muistin kirjoittaneeni juuri ennen professorinurani alkua pienen artikkelin otsikolla ’Maapallo pyrkii työpöydälle’. Muistin itse kirjoituksesta hyvin vähän mutta kuitenkin sen verran, että se oli tyypiltään kirja-arvostelu ja käsitteli vuonna 1991 ilmestynyttä Worldwatch-instituutin Maailmantila-raporttia. Etsiessäni artikkelia tartuin ensin mappeihin, jotka sisälsivät tuon ajan käsikirjoituksiani. Pölykerroksen alta löytyi hyvässä järjestyksessä käsikirjoituksia palkkatyöstä, koulutustarpeesta ja sosiaalisesta liikkuvuudesta sekä kaupungistumisesta, kulutuksesta ja elämäntapojen muutoksista. Siis vanhoja 1970- ja 1980-luvun teemojani. Ainoa merkki uudesta suuntautumisesta oli maailman ranskankielisten sosiologien järjestön AISLF:n kongressissa Lyonissa pitämäni paperi, jonka otsikko vapaasti käännettynä kuuluu Kasvihuoneilmiö, elämäntavat ja ympäristö- uusi haaste intellektuelleille ja professionaalisille eliiteille. Olin ilmeisesti päättänyt mennä kertomaan ensin ranskankieliselle tutkijayhteisölle uudesta kiinnostukseni kohteesta.

Löysin lopulta menneellä viikolla arkistoistani myös Sosiologia 3/91 – lehden, jossa alussa mainitsemani artikkeli oli julkaistu. Täytyy sanoa, että hieman kädet tärisivät, kun aukaisin lehden ja päätin katsoa, mitä merkillisyyksiä mahdollisesti löytyy ensimmäisestä julkaistusta jutustani yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen suunnalla. Nyt kun olen tarponut tätä sarkaa runsaat kaksikymmentä vuotta tutkijana ja opettajana, allekirjoitan yhä jutun pääsanoman. ”Keskeiseksi pulmaksi nähdään, kuinka edistää maapallon yhä kasvavan väestön hyvinvointia tilanteessa, jossa taloudellisen kasvun ja edistyksen välille voi entistä harvemmin merkitä epäröimättä yhtäläisyysmerkkiä.”

Maapallo oli siis pyrkinyt ja päässyt työpöydälleni ja itse asiassa siirsi minut hurjalla vauhdilla uusiin tutkimusympyröihin. Ei niin, että aikaisemmat olisivat menettäneet merkityksensä, mutta kuitenkin niin että uutta luettavaa ja ymmärrettävää tuli roppakaupalla ja se väkisinkin muutti prioriteetteja.

Lukemistoksi tulivat muun muassa Ulrich Beckin varhaiset teokset Risikogesellshaft 1986 ja Gegengifte: Die organisierte Unverantwortlichkeit, 1988. Samoihin aikoihin, kun nämä kirjat ilmestyivät, pääsin tutustumaan hajoavaan Neuvostoliittoon aika erikoisella kulttuuriväen matkalla, jossa seilattiin pitkin Volgaa Kazanista Rostoviin. Matka kesti parin viikon verran. Mitä etelämmäksi mentiin, sen enemmän joessa kellui kuolleita kaloja. Vierailimme yliopistoissakin joen varrella. Ympäristökysymykset eivät olleet agendalla, mutta joka kerta paikalliset ottivat ne esille. Neuvostoliiton hajoamisesta puolestaan, oli vaikeampi löytää yhtä näkyviä merkkejä vielä silloin.

Elämäntavan tutkijana minulla oli pitkään ollut kiinnostus ottaa viestejä vastaan suoraan tapaamiltani ihmisiltä. Niinpä muistot ympäristöhuolesta jäivät todella painavina mieleen tuolta matkalta. Meillä nykyisin ei ole tapana lukea Venäjää korostuneen ympäristöhuolen maaksi. Hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin Volgalla törmäsin kuitenkin noin kymmenen vuotta myöhemmin Afrikassa, kun tutkimme turvallisen veden saannin haasteita maaseudulla ja kaupungissa. Näillä paikoilla ympäristöhuoli kumpuaa elintärkeistä puutteista ja arjen riskeistä eikä niinkään ideologiasta, kuten me täällä pohjoisessa olemme tottuneet ajattelemaan.

Otsikko Maa, ilma ja minä on etukäteen herättänyt jonkin verran kommentteja ja kiinnostusta. Sain aikaiseksi maapalloon viittaavan semanttisen leikin tällä sanajärjestyksellä. Jatkan nyt kuitenkin luentoa osin käännetystä järjestyksessä. Avaan otsikkoa järjestyksessä Ilma, maa ja minä.

Yhteiskunnan ja ympäristön tutkijana aloitin nimittäin työni ilmasta. Olin lukenut lehdistä Rion konferenssin valmistelun aikoihin, että maapalloa uhkaa ilmastonmuutos, jos ja kun teollisuus leviää ekstensiivisesti ympäri maailmaa, väestö kasvaa ja kulutuksen kasvulle ei näytä olevan rajoja. Teollisten yhteiskuntien kehitys on nojannut pidäkkeettömiin materiaalivirtoihin, joista osa saastuttaa ympäristöä ennennäkemättömillä tavoilla. Onko mahdollista, että ihminen hyvästä kulttuuritahdostaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi – onnistuu muuttamaan radikaalisti ilmakehän kemiallista koostumusta ja sen toimintaa. Voiko tämä tapahtua vaivihkaa, ilman että edes huomaamme?

Jos näin on käymässä, onko meidän kaltaisilla yhteiskunnilla mitään edellytyksiä ryhtyä sellaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, siis ilmastopolitiikkaan, joka voisi vaimentaa tämän kehityksen tai edes siirtää sitä tuonnemmaksi. Jonkinlainen taka-ajatus koko kysymyksessäni oli kuitenkin ilmastoskeptisyyden sijasta yhteiskuntaskeptisyys, jonka kumpusi kriittisestä yhteiskuntatieteestä. Toisaalta ensimmäisiä asioita joita opin luonnontieteilijöiltä oli se, että luonto sopeutuu siinä vaikuttavien dynamiikkojen muutoksiin. Pitäisikö meidän ihmistenkin siis vain odottaa ja sopeutua?

Kysymykset alkoivat askarruttaa minua niin paljon, että menin kirjoittamaan tutkimussuunnitelman koskien ilmastonmuutoksen havaitsemista ja lähetin sen Suomen Akatemiaan. Suureksi hämmästykseksi esittämäni tutkimus rahoitettiin ja sijoitettiin osaksi vuonna 1991 käynnistynyttä Suomalaisen ilmakehien muutoksen tutkimuksen ohjelmaa. Ohjelma oli eurooppalaisittain katsoen suurehko monitieteellinen ohjelma, jota isännöivät pääasiassa luonnontieteilijät. Markku Wilenius, sittemmin tulevaisuuden tutkimuksen professori, tuli vetämääni hankkeeseen päätoimiseksi tutkijaksi. Molemmat saimme oppia SILMU-ohjelmassa paljon uutta. Muistelen että SILMU-ohjelman loppuraportin teossa oli mukana 200 tutkijaa, joiden tuotoksista yritettiin saada aikaan mahdollisimman koherentti esitys yksien kansien väliin.

Opin paljon kasvihuoneilmiön dynamiikasta, hiilitaseista ja yritin ymmärtää parhaani mukaan säteilypakotteen problematiikkaa erityisesti tekniikan alan tutkijoiden avustuksella, mutta eihän minusta ilmatieteilijää tietenkään tullut. Yhteiskuntatieteilijänä jouduin itsekin ihmettelemään, mitä seuraavaksi kun olen päätynyt näin oudolle polulle. Muistan elävästi kun yksi SILMU koordinaattoreista sanoi minulle: ”Ymmärrän kyllä että tavallisten kansalaisten käsityksiä kannattaa kysyä, mutta miksi ihmeessä pitäisi tutkia ympäristövaikuttajien, kuten virkamiesten kantoja. Mehän tiedämme muutoinkin mitä he ajattelevat!”

Kysymys kertoo osaltaan radikaalin tieteiden välisyyden haasteista. Fyysikon on hankala ymmärtää sosiaalitieteilijän ajatusta tiedon luonteesta ja sosiaalista sidosta koskevan tiedon järjestämisen systematiikkaa. Opastus fyysikolta, mutta myös alan monitieteellisen kansainvälisen järjestön IHDP:n suunnalta yhteiskuntatieteilijälle oli, että kulje antropologin tietä, mene vieraisiin paikkoihin ja tutustu etäisiin ihmisiin. Palaa sitten kertomaan, opitko siellä jotain.

Taisin vähän huomaamattani ottaa tämän läksyn tosissani 1990-luvn puolen välin jälkeen, kun SILMU-ohjelma päättyi. Ensinnäkin laskeuduin yläilmoista maankamaralle ja ryhdyin organisoimaan tutkimustani kestävän kehityksen sateenvarjon alla. Maapallo pyörähti työpöydälläni ja päädyin aluksi Afrikkaan, jossa maa on usein kuumaa ja kuivaa. Monet ihmiset kamppailevat äärimmäisessä köyhyydessä, ja myös niin arkipäiväisestä asiasta kuin puhtaasta vedestä. Mutta häiriintyneen ilman jälkeen maa opettaa. On kuunneltava maata.

Globaalia tilannetta katsoen yhä useammat ihmiset globaalissa etelässä ovat majoittuneet suuriin kaupunkeihin, jopa megakaupunkeihin, joiden ympäristö on erityisen haavoittuva muun muassa tulville ilmastomuutoksen vaikutusten voimistuessa. Afrikassa opin myös, että turvatakseen elämänsä ihmiset osaavat olla kekseliäitä, monesti yhteistoimintakykyisiäkin selviytyäkseen vaikeimmista arkisista asioista. Opin myös kunnioittamaan pienen maatilkun viljelijää ruokaturvan takaajana. Nämä ovat usein naisia. Maa antaa turvan heille ja heidän lapsilleen, mutta kuinka paljon ja kuinka pitkään.

Maata uhkaavista ilmastovaikutuksista huolimatta, voimme siis ajatella maata yhä edelleen ilon kautta. Maa antaa meille ruokaa, kunhan joku sitä viljelee. Globaalitaloudessa maataloutta on tosiasiassa viety suureen mittaluokkaan ja monesti aika ilottomaan suuntaan. Tälle kehitykselle on kuitenkin syntynyt vastavoimia, jotka lähtevät ruoan laadusta. Toistaiseksi maailmassa ilmeisesti tuotetaan ruokaa yli tarpeen, ja nälkä on enemmän jakelun kuin tuotannon ongelma. Nykyaikainen ruokalogistiikka hämmentää. Onko järkevää ja kestävän kehityksen mukaista että ruokaa kuljetetaan ympäri maailman hintaedun nojalla, kauppa tarjoaa samoja tuotteita sesongista riippumatta tai että vauraan pohjoisen ihmiset syövät eteläisten merten kalat.

Maa antaa maiseman, kunhan sitä ei turmele. Luonto on muutakin kuin luonnonsuojelualue. Luontoa pidetään kansakunnan yhteisenä omaisuutena, mutta maisemamme on jakautunut ja koko ajan muutoksessa. Yleisesti erotellaan luonnon maisema ja kulttuurimaisema, joihin molempiin liittyy omat ilonsa ja ympäristöhuolensa. Kestävän kehityksen kulttuurisen ulottuvuuden tutkimuksissa on osoitettu, että maisema-arvomme ovat usein konservatiivisia ja ylläpitävät kehityksen myyttejä. Kuitenkin on enää harvoja ympäristöjä, jossa ihmisen kädenjälki ei näkyisi lainkaan ja ympäristöt ovat usein myös nopeassa muutoksessa, jolta vain luonnon suojelualueet säilyvät. Olemme kuitenkin riippuvaisia siitä mitä luontoympäristö meille tarjoaa, sen näkyvän maiseman lisäksi.

Maa antaa meille vakiintunutta elintilaa, johon rakennetaan koteja, toimistoja ja huvipuistoja. Tuloksena on nykyisin pääosin kaupunkirakentamista. Kestävästi rakennettu kaupunki ei ole enää kivierämaa viherlähiöineen, vaan kaupungille haetaan kestävyyttä limittäisistä luonto- ja kulttuurimaisemista, funktionaalisesta mosaiikista, jossa ruoka voi kasvaa seinillä ja katoilla ja ihmiset liikkua ekotehokkaasti uusilla raiteilla tai raiteitta kekseliäillä kimppakyydeillä. Kaupunkitila ei ole valmis ja siihen voi liittää mitä villeimpiä utopioita, mutta kaupunki on myös ihmisen koti, kuten Taina Rajanti totesi oivaltavasti vuosituhannen vaihteen tienoilla väitöskirjassaan. Tämä asettaa myös rajoja, tietyn näyttämön ja muutoksen jarrun.

Osana kestävän kehityksen tutkimuksia minulla oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin mahdollisuus jatkaa matkaani vieraisiin paikkoihin. Saatoin perehtyä muun muassa eurooppalaiseen suurkaupunkiliikenteeseen, kaupunkien maankäyttöön ja julkisen liikenteen saatavuuteen. Nykyisenä Suomen ilmastopaneelin jäsenenä olen ymmärtänyt, että juuri liikenteen alueella hiilipäästöjen vähentäminen on teknisesti kaikista lupaavin alue. Mutta ovatko nämä vähenemät silti toteutettavissa, jos liikkumisen tarve koko ajan vain kasvaa? Tekniikan alan tutkijat yrittävät visioida päästövähennyksiä opasteenaan ajatus, että ihmisten liikkumista ei saa rajoittaa, onhan vapaa liikkuvuus EUn itseymmärryksen kulmakiviä. Voiko siis kaupunkirakenne muuttua tavallaan ”kylätyyppiseksi” niin, että palvelut ja työt saadaan pääsääntöisesti samasta kylästä? Kaupunkirakenteen kylämäiset piirteet ovat askarruttaneet minua yhä uudestaan, oltiin sitten millä mantereella tahansa.

Myös elinkeinoja pitäisi uudistaa ja tehdä ekotehokkaammiksi meillä ja muualla, mutta millaisilla sosiaalisilla muutoskustannuksilla tätä tehdään tai on tulevaisuudessa tehtävä.   Euroopalla on kunnianhimoisia tavoitteita ilmastopolitiikassa. Eurooppa on virittänyt sisäänsä maailman laajimman päästökauppa-alueen. Ilmastonmuutoksen hillinnän on siis ajateltu tapahtuvan markkinavetoisesti; tähänastiset kokemukset ovat kyllä tältä osin melko lohduttomat. Hiiliverot ovat tässä nykyaikaisessa markkinaviritteisessä marssijärjestyksessä aivan ”mummojen puhetta”, mutta mahtaako tässä puheessa kuitenkin olla totuuden siemen. Nimittäin jos hiilitonnin hintaa ei saada ylös, ja suuri osa kansalaisista ei edes ymmärrä koko päästökauppajärjestelmän dynamiikkaa, on kyseenalaista voiko järjestelmä ainakaan lyhyellä tai edes keskipitkällä aikavälillä toimia kovin tehokkaasti.

Lopulta jää jäljelle vain minä joka pohtii näitä. Mutta kuinka suuri on minä pohtimaan näitä? Myös ”minää” pidetään nykyisin lähinnä projektina, siis muuttuvana. Nykyisin minään kohdentuu kovin paljon paineita eikä vain maan ja ilman taholta. Elämää ja elämäntapoja normalisoidaan voimakkaasti samalla kun kuitenkin retorisesti halutaan moniarvoisuutta, monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta. Tästä paradoksista näyttää tulevan aivan erityinen historiallinen ottelu Euroopassa. Jos ilmastonmuutoksen valossa katsoo asiaa, tilanne todella näyttäytyy sellaiselta kuin Michel Serres’n Luontosopimuksessa kuvaama Goyan taulu kertoo. Kaksi miekkailijaa lentohiekalla taistelevat intohimoisesti. Alustanaan heillä on upottava lentohiekka, johon he vajoavat pikkuhiljaa.

Maan ja ilmaston suojelussa meillä ei ole muuta turvaa kuin nykyaikaiset monitahoiset ja ristiriitaisetkin minät sekä näiden muodostamat verkostot, joukot ja joukkovoima. Viime vuosisata tuotti hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäjäksi ja vartijaksi hyvinvointivaltion. Nyt tuo hyvinvointivaltio on kasvanut kehityksensä rajoille ja on epätodennäköistä, että se tuottaisi valmiita ratkaisuja ilmastopolitiikan haasteisiin. Toisaalta sillä voi olla keinoja enemmän kuin yhteiskuntaskeptikkon odotin pari kymmentä vuotta sitten. Suomessa tästä on esimerkkinä ilmastolakiesitys, joka on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että ei ole julkista tahoa jolle ilmastonhuolto voitaisiin delegoida, eikä professionaalista ryhmää joka yksin ottaisi vastuun. Niinpä on minän ja hyvän kulttuuritahdon asia löytää sellaisia ratkaisuja, jotka ovat kohtuullisia ja tasapuolisia sosiaalisilta vaikutuksiltaan. Tämä on se mahdollisuus, mikä meillä yhä on vastata maan, ilman ja vedenkin haasteisiin.

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tekijänä jään kuitenkin miettimään toimijan dilemmaa. Minkälaiset minät ovat tulevaisuuden haasteiden edessä, kun maa ja ilma ja vielä vedetkin otetaan lukuun. Ongelmat ovat niin mittavia, että minä alkaa helposti vaikuttaa aivan hyttysen kokoiselta kaikesta nykyaikaisesta egon rakennuksesta huolimatta. Entäpä sitten yhteiskuntapolitiikka, ja sen tulevaisuussuuntautunut ala ilmastopolitiikka, minkä roolin se jättää yhteiskuntatieteilijälle? Helposti otettava rooli on ehkä kirpun kokoinen, voi kritisoida purevasti toisten toimia. Mutta entäpä jos haluaa koordinaattoriksi ilmastopoliittisiin interventioihin? Siinä tapauksessa täytyy lukea Ulrich Beckin teoksia vielä uudestaan ja kenties luoda kokonaan uutta yhteiskuntatieteellistä teoriaa riskien ominaisuuksista ja hallinnasta. Empiriaa meillä jo aika paljon on, mutta omaa teoriaa vähemmän.

Resilience2014 

(Montpellier, Etelä-Ranska)

Markku Oksanen

Ennakot
Taisin törmätä resilienssin käsitteeseen ensimmäisen kerran Yrjön Hailan kirjoituksessa ”Ekologisen tasapainon tarina” (1987, Tiede & Edistys). Haila suomentaa resiliencen palautuvuudeksi. Käsite on hänelle tärkeä, sillä hän kirjoittaa varsin ohjelmallisesti: ”’Ekologiselle tasapainolle’ on heitetty hyvästit niin teoreettisena kuin käytännöllisenä ihanteena. Edessä on seuraava tehtävä: tutkia ekologisten systeemien palautuvuuden yleisiä ehtoja.” Hailan kirjoituksesta huolimatta resilienssin käsite on lopulta jäänyt taka-alalle niin omassa työssäni kuin suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa. Selvin merkki jälkimmäisestä on, että Montpellierissä toukokuun alussa 2014 järjestettävässä konferenssissa on minimaalinen suomalaisedustus: MTT:n agroekologian ryhmä on saanut oman sessioehdotuksen läpi.

Lähden konferenssiin työhypoteesillä, että resilienssin käsite ilmentää vihreää konservativismia, pyrkimystä vakauteen ja orgaaniseen muutokseen. Esimerkiksi MTT:n sivuilla resilienssi on käännetty muutoskestävyydeksi. Resilience Alliancen nettisivuilla todetaan seuraavasti:
“Ekosysteeminen resilienssi on ekosysteemin kyky sietää/vastaanottaa häiriöitä ilman, että se romahtaa kvalitatiivisesti erilaiseen tilaan, jota hallitsee erilainen prosessijoukko. Resilientti ekosysteemi kestää törmäykset ja rakentuu uudelleen tarpeen vaatiessa. Resilienssi sosiaalisissa järjestelmissä tarkoittaa ihmisten lisääntynyttä kykyä ennakoida ja suunnitella tulevaisuuden varalle.”
Tässä määritelmässä resilienssi ekosysteemien kohdalla näyttäisi olevan konservatiivinen piirre, mutta sosiaalisten järjestelmien kohdalla pitää katse suunnata tulevaan ja tarpeen vaatiessa muuttaa järjestelmää. Muutosulottuvuus on myös kokouksen teema otsikon perusteella: ”Resilience and development: mobilizing for transformation”.

Perillä
Konferenssin avasi sunnuntai-iltana ilmoittautuminen ja cocktail-tilaisuus. Kummastakin jäi hyvä mieli: jonoja ei ollut ja ruokaa ja juomia riitti. Corum-keskuksessa Montpellierin ydinkeskustassa mainostettiin tapahtumaa suurella plakaatilla (ks. kuva 1). Ennalta en tuntenut muita osallistujia. Ei muuta kuin uusia tuttavuuksia solmimaan…

Ensimmäinen päivä
Avajaissessiossa tieteellisen komitean pj Francois Bousquet kertoo, että konferenssiin tarjottiin 1200 abstraktia, joista 700 hyväksyttiin. Osallistujia on 900, joista kolmannes opiskelijoita. Tiiviseen ohjelmaan on varattu myös vapaa-aikaa ryhmille ja verkostumiselle. Maanantaina suuri osa ajasta käytetään ekskursioihin. Lisäksi kokoukseen kuuluvat olennaisesti tieteen ja taiteen vuoropuhelu (ks. kuva 2, resilienssi sirkustaiteilijan silmin).

Sessio jatkuu paneelikeskusteluna. Alku ei lupaa kauheasti: viisi varttunutta miestä puvuissa – ennakkoasenteet sikseen, jos itsekin olisin siellä, sulahtaisin joukkoon mukavasti. Mutta käytävällä naisten vähyys plenary-puhujissa on noteerattu, samoin kuin twitterissä. Filosofiassa kansainvälisten kokousten puhujien sukupuolesta pidetään nykyään kirjaa ja asiasta keskustellaan blogeissa – ja varmasti tilanne on sama muillakin tieteenaloilla.

Pari puheenvuoroa jäi erityisesti mieleen. Brian Walker, Resilience Alliance Boardin pj, selosti resilienssin käsitettä korostaen sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien välisiä yhteyksiä. ”Nobody likes fundamental change”, Walker totesi ja ilmaisi ensimmäisen kerran konservatiivista mentaliteettia. ”Where do we build resilience? And where do we need transformation and change?” Tähän kysymyspariin Walker päätti esityksensä. Myöhemmin hän totesi, että resilienssi ja muutos täydentävät toisiaan. Resilienssi ei ole pyrkimystä säilyttää asiat ennallaan. Walker neuvoo, ettei pidä omaksua käsitystä täydellisestä tulevaisuudesta, se ei onnistu. Politiikanteoriassa on keskusteltu laajasti utopiasta ja epäideaalisesta teoriasta ja siitä, kummalle normatiiviset kannanotot pitää perustaa; Walker näyttää olevan jälkimmäisen kannalla. Hän myös nosti esille vertailevan tapaustutkimuksen tärkeyden: se on hänen mielestään resilienssitutkimuksen ytimessä.
Seuraavassa puheenvuorossa käsiteltiin, miten vuoden 2011 nälänhätä Afrikansarvessa muutti EU:n ajattelua ja toi resilienssin siihen mukaan. Euroopan komission humanitaarisen avun osaston Cees Wittenbroodin mukaan resilienssin käsite on heidän näkökulmastaan uusi kolmessa mielessä. Ensiksi humanitaarinen apu ei riitä, vaan tarvitaan pidempiaikaista tarkastelua; toiseksi huomio kiinnittyy kaikkein haavoittuvaisimpiin ihmisiin; kolmanneksi toimintakäytäntöjä on muutettava. Sektorit ja alueet ylittävä, pitkäjänteinen näkökulma on tarpeen.

Loppupäivä kului ekskursioilla. Itse lähdin bussikyydillä Rhone-joen suistoalueelle suojelukeskukseen nimeltä Centre du Scamandre. Matkalle oli pakattu mainiot piknik-laatikot, Normal lihansyöjille ja Veggie kasvissyöjille. Camarguen kosteikkoalue on kuuluisa linnuistaan ja hevosistaan, eikä matka tuottanut pettymystä: flamingoja, ibiksiä ja haikaroita näkyi. Perillä kuuntelin esitelmiä siitä, miten resilienssiajattelua on käytännössä toteutettu Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Mieleen jäi hauska yksityiskohta lintusuojelun haasteista, kun suojeltavia lintuja ei juuri niiden suoja-alueella tapaa vaan alueen ulkopuolella, jossa niitä on lupa metsästää. Suomessakin on käyty keskustelua metsästyksestä Teijon tulevassa kansallispuistossa: mitä alueellisella metsästyskiellolla lopulta tavoitellaan ja saavutetaan?

Toinen päivä
Päivän avaavat Neil Adgerin ja Luca Alinovin plenarit, jotka pohtivat edistystä resilienssitieteissä. Adger aloitti vuonna 1997 pitämästään esitelmästä joka korosti, että vaikka ympäristömuutokset ovat usein haitallisia, ne samalla avaavat mahdollisuuksia. Adger lähinnä kertoi omista tutkimuksistaan, joten edistys relisienssitieteessä ilmeisesti on henkilökohtainen kehitystarina. Adgerin mukaan resilienssitiede tarvitsee kaikkia tieteitä ja hän luetteli muutamia esimerkkejä muttei tietystikään omaani, filosofiaa. Varsinaiseen kysymykseen ei hän oikein ottanut kantaa; ehkäpä se oli turhan (tieteen)filosofinen.

Kehitystaloustieteilijä Alinovi on kiinnostunut kotitalouksista ja niiden resilienssistä. Kotitalous on päätöksenteon yksikkö erityisesti ruokaan liittyvissä kysymyksissä, ja Alinovin mukaan yksilöä tärkeämpi käsite taloustieteellisessä analyysissä. Puheessa ei ollut juuri asiaa tieteellisestä edistymisestä, pikemminkin esitys koski tutkimusaukkoja ja resilienssin käsitteen käytön vähyyttä taloustieteessä.
Sessioista valitsin keskustelun opiskelijoiden näkemyksistä kestävyystutkimuksesta. Aluksi on ruotsalaisopiskelijoiden performanssi speksi-perinteen mukaisesti, mukana ongelman aiheuttava tähtiopettaja Buzz Folkström. Yleisö otetaan mukaan pohtimaan tieteellisen moniottelijan identiteettiä ja hänen tekemänsä tutkimuksen merkitystä. Session paneelissa on senioritutkijoita eri maista. Opiskelijat ovat kiinnostuneita siitä, mitä oppiaineiden katoaminen merkitsee nuorille tutkijoille ja uran rakentamiselle. Siinä on ahdistusta kerrakseen, kun ei tiedä mikä on vaikka tietää millaisia ongelmia tutkii. Samoja ongelmia muistan itsekin pohtineeni muiden väitöskirjatekijöiden kanssa mm. YHYSin kautta 1990-luvulla. Uran rakentamisen kannalta panelistit näyttivät pitävän tärkeänä sitä, että vastaväitelleellä on ominaisuuksia, jotka mahdollistavat uran. Jos tämä ohje jää epäselväksi, jäi se myös opiskelijoille sillä tilaisuus päättyi pantomiimiesitykseen, jossa opiskelijaparka on edelleen kovin eksyksissä kaikista hyvistä neuvoista huolimatta. (Tilaisuus videoitiin, joten toivottavasti se löytyy jonakin päivänä konferenssin tai Tukholman resilienssikeskuksen nettisivuilta.)
Päivän toisessa sessiossa käsiteltiin monitieisyyttä ja sen luonnetta. Sattumalta löysin myös ruotsalaisen filosofikollegan Henrik Thorénin, joka analysoi resilienssin käsitettä ja antoi sille tarkan määritelmän (jonka lopullinen muoto löytynee hänen väitöskirjastaan).

Kolmas päivä
Plenariin tulikin hieman kiire – kuten monella muullakin – mutta ehdin sentään heti alusta kuulemaan Johan Rockströmiä ja hänen päivitettyä esitystään planetaarisista rajoista. Aikamoinen dataslideshow, jota lienee turha toistaa, kun kohta sekin lienee päivitetty. Miksi pitää olla kiire ja niin paljon dataa..? Ehkä plenarit ovat pikemminkin mainosta omalle työlle kuin varsinaista tutkimuksen raportointia. Oli miten oli, holoseeni, ei antroposeeni, on Rockströmin mielestä ideaalinen aikakausi ihmiselle, ja hän pohtii sitä vasten resilienssin ideaa. Rajat on saavutettu, ja planeetta ei enää anna samalla tavalla periksi ja jousta ihmiselle. Yhtenä visiona Rockström heittää ilmaan metaforan Planetary soufflé – planeetan rajojen ylittäminen avaruuteen.

Toinen kutsupuhuja Melissa Leach on kiinnostunut politisoimaan planetaaristen rajojen diskurssia ja analysoimaan sitä voimakkaana narratiivina. Tällöin kysytään kenen rajat ja kenen turvallisuus ja kenen päämäärät, minkä resilienssi kenelle ja millaisia polkuja nousee esille. Leach käsittelee Rockströmin analyysia samalla tavalla kuin sitä käsiteltiin tiistain toisessa sessiossa: konkretisoiden mitä planetaariset rajat tarkoittavat ihmisille ja heidän elämäntavoilleen. Leach pohtii myös myös mitä tarkoittaa antroposeenin yhteydessä puhuttu planetaarinen hallinta (domination). Ollaanko siirtymässä eko-autoritarismiin planetaaristen rajojen valvomisen nimissä? Leachin mielestä tämä riski on todellinen. Siksi planetaaristen rajojen ideaa on käytettävä toisella tavalla, joka on polysentristä ja monialaista.
Jälkikeskustelu tuo hienosti näkyville puhujien erot, Rockströmin globaalin hallinnan tärkeyden ja Leachin bottom up -lähestymistavan. Rockström arvostelee diskursiivista lähestymistapaa elitismistä ja pään pistämisestä pensaaseen, jolloin huono-osaiset jätetään oman onnensa nojaan. Leach ei hyväksy arvostelua, ja mielestäni jo oman esityksensä aikana lievensi partikularismiaan. Leach sanoo olevansa kiinnostunut löytämään aukkoja planetaarissa lähestymistavassa. Rockström taasen puolustaa lähestymistapaansa tärkeänä yleistävänä lähestymistapana, jolle on valtava kysyntä, ja joka samalla laventaa ongelmien joukkoja – moni on kiinnostunut vain ilmastonmuutoksesta, mutta planetaarisista rajoista puhuminen kokoaa ongelmat yhteen. Yleisöstä kysytään, missä puhujat näkevät toivoa. Leach näkee niitä pienissä, paikallisissa muutoksissa. Rockström on puolestaan yllättänyt, miten hyvin planetaariset rajat on otettu keskusteluun eivätkä politiikot ja bisneseliitti katso ideaa ylen.

Mielenkiintoisesti nimetyn ”Resilience is not an ideology” -session puhujista mieleen jäi Bronwyn Haywardin varsin tunteikas esitys hänen kotikaupunkinsa, Uuden-Seelannin Christchurchin toipumisesta muutaman vuoden takaisesta maanjäristyksestä. Esitys perustui artikkeliin Ecology and Society -lehdessä. Haywardin mukaan kansalaiset toimivat oma-aloitteisesti, mutta hallitus yritti estää kansalaistoiminnan ja rakensi mm. aidan tuhoutuneen kaupungin keskustan ympärille, johon myöhemmin lisättiin ikkunat jotta kansalaiset näkisivät mitä heidän kaupungissaan tehdään. Jälleenrakennusta ei ole tehty aidossa yhteistyön hengessä vaan Haywardin mukaan ”ostromilaisesti” sitouttaen asianosaiset mutta tukahduttaen spontaanisti syntynyt kansalaistoiminta. Hallitukselle maanjäristys tarjosi tilaisuuden kokeilla markkinalähtöisiä malleja, joita paikalliset eivät halua vaan ovat ylpeitä demokraattisesta perinteestään ja kansalaistoiminnasta: onnettomuudesta toipumisesta on tullut ideologinen kiista. Haywardin esitys oli yksi monista, joissa käsiteltiin luonnononnettomuuksia ja niiden jälkihoitoa.

Ennen lounasta kävin katsomassa valokuvanäyttelyn, joka järjestettiin konferenssin yhteydessä, ja lounaan jälkeen jatkoin samalla teemalla: miten ympäristö/ilmastotietoisuutta voidaan edistää kuvittelun (imagining) avulla. Manjana Milkoreitin esitys oli parhaimmasta päästä ja erinomaisen virkistävä. Hänen mielestään taiteiden avulla ihmiset (mukaan lukien ”päättäjät”) pystyvät kuvittelemaan, miltä lämmennyt maailma näyttää ja tuntuu. Taide tarinoineen synnyttää ”puhdasta faktatietoa” paremmin tuntemuksia ja herättää huolta. Milkoreitin tekemien haastattelututkimusten mukaan päättäjät eivät edes halua kuvitella lämminnyttä maailmaa tai sitten ovat yltiömäisiä tekno-optimisteja.

Neljäs päivä
Aamu alkaa kutsusessiolla otsikolla ”Marine systems, community and global resilience”. Puhujina ovat ekologi Terry Hughes Australiasta ja antropologi Fikret Berkes Kanadasta. Etenkin Berkesiä odotan kiinnostuksella, sillä väitöskirjani yksi tärkeistä lähteistä oli hänen toimittamansa kokoelma yhteisvarannoista. Hughes lähti liikkeelle meriekosysteemeissä tapahtuneista muutoksista. Hän keskittyi Australian Suuren Koralliriutan suojelemisen ongelmiin ja kritisoi maatansa siitä, että se pystyy lähinnä suojelemaan kaloja, ei koko järjestelmää. Hän korosti että ennaltaehkäisy on parempi kuin parantaminen – resilienssille lienee siten rajoitettu tila.
Berkes tarkastelee meriekosysteemejä paikallisyhteisöjen näkökulmasta: miten paikallisyhteisöt ovat eri puolilla maailmaa pyrkineet suojelemaan ja ennallistamaan tuhoutuneita luontokohteita ja mikä on paikallisen ja perinteisen tiedon merkitys tässä toiminnassa. Avainkäsite on sopeutuva oppiminen paikassa (”adaptive learning at site level”). Esimerkiksi Uuden-Seelannin maorit ovat perustaneet hallinnoimilleen rannikkokaistaleille suoja-alueita, ja niiden määrä on kasvamassa. Samanlaisia esimerkkejä on Kanadassa. Näiden suojelualueiden hallinta on moninaista, jaetusta hallinnasta yksityiseen ja alkuperäiskansojen hallintaan. (Tulee mieleeni miten tämä asettuu yhteen Suomen erämaalain kanssa: valtio hallitsee lailla, mutta resursseja voi käyttää.) Jännin Berkesin esimerkeistä on Brittiläisen Kolumbian intiaanien clam gardenit, joissa tuotetaan simpukoita ravinnoksi. Tarhat olivat jääneet rappeutumaan, mutta heimojen vanhimmat kykenivät paikantamaan sellaisia ja kertomaan niiden hoidosta – esimerkki perinteisestä ekologisesta tiedosta. Aiemmalla plenarilla puhuttiin siitä, onko mitään toivoa. Berkes tuo hienosti esille sen, että menneisyydestä ja jopa nykyhetkestä löytyy esimerkkejä, jotka luovat toivoa tulevaisuuteen.

Seuraavassa sessiossa käsitellään kulttuurisia ekosysteemipalveluja ja tämän jälkeen pohdintoja antroposeenin globaaleista hallintakuvista ja metaforista. Konferenssiväsymys alkaa jo hieman painaa yhdellä jos toisellakin, vai mitä indikoi se, että vihdoin konferenssikeskuksen wifi toimii katkeilematta? Lounaan jälkeen on vuorossa oikeuksia ja valtasuhteita käsittelevä sessio, mutta se ei oikein inspiroinut muistiinpanoihin asti.

Viimeinen istunto onnistui mainiosti. Ensiksi kiitettiin kaikkia kokouksen järjestäjiä, ja kokenut intialainen aktivistitutkija Madhu Sarin arvioi lyhyesti kokouksen antia. Sitten lavan valtaisivat opiskelijat, jotka loivat katsauksen tapahtumasta sosiaalisessa mediassa. (Tulipa mieleen, että tällaisen jutun kirjoittaminen on auttamatta passé.) Opiskelijat olivat myös valmistelleet television keskusteluohjelman muotoisen palautteenantoforumin. Yksi toisensa jälkeen lavalle nousi naisopiskelijoita ja lopuksi miesopiskelija, jonka sukupuoli noteerattiin ylikorostetusti – opiskelijoiden hienovarainen viesti järjestäjille plenary-puhujien miesvaltaisuudesta. Yhteishenkeä nostatettiin kollektiivisella afrikkalaisella musiikkiliikuntaesityksellä. Lopuksi resilienssin isä Buzz Holling kävi läpi miten kaikki sai alkunsa vuoden 1973 artikkelista, ja miten resilienssistä on muodostunut erilaisten vaiheiden jälkeen tieteidenvälisen tutkimuksen siltakäsite. Montpellierin kokous oli järjestyksessään kolmas ja – Hollingin sanoin – ”G’damn impressive”. Vaikka hän päätti puheensa ”I think this was the end”, kokoussarja lienee tarpeeksi elinkelpoinen ja resilientti saadakseen jatkoa.

Kotimatkalla
Lentokentällä juttelin Sami Paavolan kanssa konferenssin annista ja pohdimme resilienssin käsitteen kääntämistä. Käsitteiden elämää on mahdoton ennakoida, mutta vaikuttaa siltä, että käännösehdotukset yksi toisensa jälkeen jättävät jotakin käsitteen monimerkityksisyydestä huomiotta. Molemmat pidimme plenary-sessioiden perusideaa hyvänä: lavalle laitetaan kaksi vastakkaista mielipidettä tai lähestymistapaa, jotka kumpikin jakavat käsityksen resilienssi-käsitteen tärkeydestä.

Montpellierin kokous oli kaikin puolin tieteellisesti onnistunut ja ammattitaitoisesti toteutettu. Seuraavan kokouksen järjestämisestä ei ole tietoa, mutta kokous vakuutti minut siitä, että opetuksessa ja tutkimuksessa on syytä kiinnittää resilienssiin tarkkaa huomiota. Entäpä vahvistiko ja heikensikö konferenssi hypoteesiani resilienssin idean konservatiivisesta luonteesta? Kenties hypoteesini ei ollut kauhean onnistunut ja osuva, sillä kokouksen antina on ennen kaikkea sen täsmentäminen, miten muutos ja pysyvyys kuuluvat elämään tässä kompleksisessa maailmassa.