Author Archives: Yhys-admin

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Marja Järvelä jää eläkkeelle 1.8.2014. ’Madame yhteiskuntapolitiikaksi’ jäähyväistilaisuudessaan nimetty Marja teki mittavan uran, jonka aikana hän ehti toimia mm. yli 20 vuotta yhteiskuntapolitiikan professoritehtävissä. Suuren osan urastaan Marja tutki kestävään kehitykseen ja ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja, ja hän jatkaa edelleen mm. Suomen Ilmastopaneelin jäsenenä.

Alla on tiivistelmä Marjan jäähyväisluennosta ”Maa, ilma ja minä”, joka järjestettiin 6.6.2014.

 

Jäähyväisluennon idea syntyi, kun muistin kirjoittaneeni juuri ennen professorinurani alkua pienen artikkelin otsikolla ’Maapallo pyrkii työpöydälle’. Muistin itse kirjoituksesta hyvin vähän mutta kuitenkin sen verran, että se oli tyypiltään kirja-arvostelu ja käsitteli vuonna 1991 ilmestynyttä Worldwatch-instituutin Maailmantila-raporttia. Etsiessäni artikkelia tartuin ensin mappeihin, jotka sisälsivät tuon ajan käsikirjoituksiani. Pölykerroksen alta löytyi hyvässä järjestyksessä käsikirjoituksia palkkatyöstä, koulutustarpeesta ja sosiaalisesta liikkuvuudesta sekä kaupungistumisesta, kulutuksesta ja elämäntapojen muutoksista. Siis vanhoja 1970- ja 1980-luvun teemojani. Ainoa merkki uudesta suuntautumisesta oli maailman ranskankielisten sosiologien järjestön AISLF:n kongressissa Lyonissa pitämäni paperi, jonka otsikko vapaasti käännettynä kuuluu Kasvihuoneilmiö, elämäntavat ja ympäristö- uusi haaste intellektuelleille ja professionaalisille eliiteille. Olin ilmeisesti päättänyt mennä kertomaan ensin ranskankieliselle tutkijayhteisölle uudesta kiinnostukseni kohteesta.

Löysin lopulta menneellä viikolla arkistoistani myös Sosiologia 3/91 – lehden, jossa alussa mainitsemani artikkeli oli julkaistu. Täytyy sanoa, että hieman kädet tärisivät, kun aukaisin lehden ja päätin katsoa, mitä merkillisyyksiä mahdollisesti löytyy ensimmäisestä julkaistusta jutustani yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen suunnalla. Nyt kun olen tarponut tätä sarkaa runsaat kaksikymmentä vuotta tutkijana ja opettajana, allekirjoitan yhä jutun pääsanoman. ”Keskeiseksi pulmaksi nähdään, kuinka edistää maapallon yhä kasvavan väestön hyvinvointia tilanteessa, jossa taloudellisen kasvun ja edistyksen välille voi entistä harvemmin merkitä epäröimättä yhtäläisyysmerkkiä.”

Maapallo oli siis pyrkinyt ja päässyt työpöydälleni ja itse asiassa siirsi minut hurjalla vauhdilla uusiin tutkimusympyröihin. Ei niin, että aikaisemmat olisivat menettäneet merkityksensä, mutta kuitenkin niin että uutta luettavaa ja ymmärrettävää tuli roppakaupalla ja se väkisinkin muutti prioriteetteja.

Lukemistoksi tulivat muun muassa Ulrich Beckin varhaiset teokset Risikogesellshaft 1986 ja Gegengifte: Die organisierte Unverantwortlichkeit, 1988. Samoihin aikoihin, kun nämä kirjat ilmestyivät, pääsin tutustumaan hajoavaan Neuvostoliittoon aika erikoisella kulttuuriväen matkalla, jossa seilattiin pitkin Volgaa Kazanista Rostoviin. Matka kesti parin viikon verran. Mitä etelämmäksi mentiin, sen enemmän joessa kellui kuolleita kaloja. Vierailimme yliopistoissakin joen varrella. Ympäristökysymykset eivät olleet agendalla, mutta joka kerta paikalliset ottivat ne esille. Neuvostoliiton hajoamisesta puolestaan, oli vaikeampi löytää yhtä näkyviä merkkejä vielä silloin.

Elämäntavan tutkijana minulla oli pitkään ollut kiinnostus ottaa viestejä vastaan suoraan tapaamiltani ihmisiltä. Niinpä muistot ympäristöhuolesta jäivät todella painavina mieleen tuolta matkalta. Meillä nykyisin ei ole tapana lukea Venäjää korostuneen ympäristöhuolen maaksi. Hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin Volgalla törmäsin kuitenkin noin kymmenen vuotta myöhemmin Afrikassa, kun tutkimme turvallisen veden saannin haasteita maaseudulla ja kaupungissa. Näillä paikoilla ympäristöhuoli kumpuaa elintärkeistä puutteista ja arjen riskeistä eikä niinkään ideologiasta, kuten me täällä pohjoisessa olemme tottuneet ajattelemaan.

Otsikko Maa, ilma ja minä on etukäteen herättänyt jonkin verran kommentteja ja kiinnostusta. Sain aikaiseksi maapalloon viittaavan semanttisen leikin tällä sanajärjestyksellä. Jatkan nyt kuitenkin luentoa osin käännetystä järjestyksessä. Avaan otsikkoa järjestyksessä Ilma, maa ja minä.

Yhteiskunnan ja ympäristön tutkijana aloitin nimittäin työni ilmasta. Olin lukenut lehdistä Rion konferenssin valmistelun aikoihin, että maapalloa uhkaa ilmastonmuutos, jos ja kun teollisuus leviää ekstensiivisesti ympäri maailmaa, väestö kasvaa ja kulutuksen kasvulle ei näytä olevan rajoja. Teollisten yhteiskuntien kehitys on nojannut pidäkkeettömiin materiaalivirtoihin, joista osa saastuttaa ympäristöä ennennäkemättömillä tavoilla. Onko mahdollista, että ihminen hyvästä kulttuuritahdostaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi – onnistuu muuttamaan radikaalisti ilmakehän kemiallista koostumusta ja sen toimintaa. Voiko tämä tapahtua vaivihkaa, ilman että edes huomaamme?

Jos näin on käymässä, onko meidän kaltaisilla yhteiskunnilla mitään edellytyksiä ryhtyä sellaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, siis ilmastopolitiikkaan, joka voisi vaimentaa tämän kehityksen tai edes siirtää sitä tuonnemmaksi. Jonkinlainen taka-ajatus koko kysymyksessäni oli kuitenkin ilmastoskeptisyyden sijasta yhteiskuntaskeptisyys, jonka kumpusi kriittisestä yhteiskuntatieteestä. Toisaalta ensimmäisiä asioita joita opin luonnontieteilijöiltä oli se, että luonto sopeutuu siinä vaikuttavien dynamiikkojen muutoksiin. Pitäisikö meidän ihmistenkin siis vain odottaa ja sopeutua?

Kysymykset alkoivat askarruttaa minua niin paljon, että menin kirjoittamaan tutkimussuunnitelman koskien ilmastonmuutoksen havaitsemista ja lähetin sen Suomen Akatemiaan. Suureksi hämmästykseksi esittämäni tutkimus rahoitettiin ja sijoitettiin osaksi vuonna 1991 käynnistynyttä Suomalaisen ilmakehien muutoksen tutkimuksen ohjelmaa. Ohjelma oli eurooppalaisittain katsoen suurehko monitieteellinen ohjelma, jota isännöivät pääasiassa luonnontieteilijät. Markku Wilenius, sittemmin tulevaisuuden tutkimuksen professori, tuli vetämääni hankkeeseen päätoimiseksi tutkijaksi. Molemmat saimme oppia SILMU-ohjelmassa paljon uutta. Muistelen että SILMU-ohjelman loppuraportin teossa oli mukana 200 tutkijaa, joiden tuotoksista yritettiin saada aikaan mahdollisimman koherentti esitys yksien kansien väliin.

Opin paljon kasvihuoneilmiön dynamiikasta, hiilitaseista ja yritin ymmärtää parhaani mukaan säteilypakotteen problematiikkaa erityisesti tekniikan alan tutkijoiden avustuksella, mutta eihän minusta ilmatieteilijää tietenkään tullut. Yhteiskuntatieteilijänä jouduin itsekin ihmettelemään, mitä seuraavaksi kun olen päätynyt näin oudolle polulle. Muistan elävästi kun yksi SILMU koordinaattoreista sanoi minulle: ”Ymmärrän kyllä että tavallisten kansalaisten käsityksiä kannattaa kysyä, mutta miksi ihmeessä pitäisi tutkia ympäristövaikuttajien, kuten virkamiesten kantoja. Mehän tiedämme muutoinkin mitä he ajattelevat!”

Kysymys kertoo osaltaan radikaalin tieteiden välisyyden haasteista. Fyysikon on hankala ymmärtää sosiaalitieteilijän ajatusta tiedon luonteesta ja sosiaalista sidosta koskevan tiedon järjestämisen systematiikkaa. Opastus fyysikolta, mutta myös alan monitieteellisen kansainvälisen järjestön IHDP:n suunnalta yhteiskuntatieteilijälle oli, että kulje antropologin tietä, mene vieraisiin paikkoihin ja tutustu etäisiin ihmisiin. Palaa sitten kertomaan, opitko siellä jotain.

Taisin vähän huomaamattani ottaa tämän läksyn tosissani 1990-luvn puolen välin jälkeen, kun SILMU-ohjelma päättyi. Ensinnäkin laskeuduin yläilmoista maankamaralle ja ryhdyin organisoimaan tutkimustani kestävän kehityksen sateenvarjon alla. Maapallo pyörähti työpöydälläni ja päädyin aluksi Afrikkaan, jossa maa on usein kuumaa ja kuivaa. Monet ihmiset kamppailevat äärimmäisessä köyhyydessä, ja myös niin arkipäiväisestä asiasta kuin puhtaasta vedestä. Mutta häiriintyneen ilman jälkeen maa opettaa. On kuunneltava maata.

Globaalia tilannetta katsoen yhä useammat ihmiset globaalissa etelässä ovat majoittuneet suuriin kaupunkeihin, jopa megakaupunkeihin, joiden ympäristö on erityisen haavoittuva muun muassa tulville ilmastomuutoksen vaikutusten voimistuessa. Afrikassa opin myös, että turvatakseen elämänsä ihmiset osaavat olla kekseliäitä, monesti yhteistoimintakykyisiäkin selviytyäkseen vaikeimmista arkisista asioista. Opin myös kunnioittamaan pienen maatilkun viljelijää ruokaturvan takaajana. Nämä ovat usein naisia. Maa antaa turvan heille ja heidän lapsilleen, mutta kuinka paljon ja kuinka pitkään.

Maata uhkaavista ilmastovaikutuksista huolimatta, voimme siis ajatella maata yhä edelleen ilon kautta. Maa antaa meille ruokaa, kunhan joku sitä viljelee. Globaalitaloudessa maataloutta on tosiasiassa viety suureen mittaluokkaan ja monesti aika ilottomaan suuntaan. Tälle kehitykselle on kuitenkin syntynyt vastavoimia, jotka lähtevät ruoan laadusta. Toistaiseksi maailmassa ilmeisesti tuotetaan ruokaa yli tarpeen, ja nälkä on enemmän jakelun kuin tuotannon ongelma. Nykyaikainen ruokalogistiikka hämmentää. Onko järkevää ja kestävän kehityksen mukaista että ruokaa kuljetetaan ympäri maailman hintaedun nojalla, kauppa tarjoaa samoja tuotteita sesongista riippumatta tai että vauraan pohjoisen ihmiset syövät eteläisten merten kalat.

Maa antaa maiseman, kunhan sitä ei turmele. Luonto on muutakin kuin luonnonsuojelualue. Luontoa pidetään kansakunnan yhteisenä omaisuutena, mutta maisemamme on jakautunut ja koko ajan muutoksessa. Yleisesti erotellaan luonnon maisema ja kulttuurimaisema, joihin molempiin liittyy omat ilonsa ja ympäristöhuolensa. Kestävän kehityksen kulttuurisen ulottuvuuden tutkimuksissa on osoitettu, että maisema-arvomme ovat usein konservatiivisia ja ylläpitävät kehityksen myyttejä. Kuitenkin on enää harvoja ympäristöjä, jossa ihmisen kädenjälki ei näkyisi lainkaan ja ympäristöt ovat usein myös nopeassa muutoksessa, jolta vain luonnon suojelualueet säilyvät. Olemme kuitenkin riippuvaisia siitä mitä luontoympäristö meille tarjoaa, sen näkyvän maiseman lisäksi.

Maa antaa meille vakiintunutta elintilaa, johon rakennetaan koteja, toimistoja ja huvipuistoja. Tuloksena on nykyisin pääosin kaupunkirakentamista. Kestävästi rakennettu kaupunki ei ole enää kivierämaa viherlähiöineen, vaan kaupungille haetaan kestävyyttä limittäisistä luonto- ja kulttuurimaisemista, funktionaalisesta mosaiikista, jossa ruoka voi kasvaa seinillä ja katoilla ja ihmiset liikkua ekotehokkaasti uusilla raiteilla tai raiteitta kekseliäillä kimppakyydeillä. Kaupunkitila ei ole valmis ja siihen voi liittää mitä villeimpiä utopioita, mutta kaupunki on myös ihmisen koti, kuten Taina Rajanti totesi oivaltavasti vuosituhannen vaihteen tienoilla väitöskirjassaan. Tämä asettaa myös rajoja, tietyn näyttämön ja muutoksen jarrun.

Osana kestävän kehityksen tutkimuksia minulla oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin mahdollisuus jatkaa matkaani vieraisiin paikkoihin. Saatoin perehtyä muun muassa eurooppalaiseen suurkaupunkiliikenteeseen, kaupunkien maankäyttöön ja julkisen liikenteen saatavuuteen. Nykyisenä Suomen ilmastopaneelin jäsenenä olen ymmärtänyt, että juuri liikenteen alueella hiilipäästöjen vähentäminen on teknisesti kaikista lupaavin alue. Mutta ovatko nämä vähenemät silti toteutettavissa, jos liikkumisen tarve koko ajan vain kasvaa? Tekniikan alan tutkijat yrittävät visioida päästövähennyksiä opasteenaan ajatus, että ihmisten liikkumista ei saa rajoittaa, onhan vapaa liikkuvuus EUn itseymmärryksen kulmakiviä. Voiko siis kaupunkirakenne muuttua tavallaan ”kylätyyppiseksi” niin, että palvelut ja työt saadaan pääsääntöisesti samasta kylästä? Kaupunkirakenteen kylämäiset piirteet ovat askarruttaneet minua yhä uudestaan, oltiin sitten millä mantereella tahansa.

Myös elinkeinoja pitäisi uudistaa ja tehdä ekotehokkaammiksi meillä ja muualla, mutta millaisilla sosiaalisilla muutoskustannuksilla tätä tehdään tai on tulevaisuudessa tehtävä.   Euroopalla on kunnianhimoisia tavoitteita ilmastopolitiikassa. Eurooppa on virittänyt sisäänsä maailman laajimman päästökauppa-alueen. Ilmastonmuutoksen hillinnän on siis ajateltu tapahtuvan markkinavetoisesti; tähänastiset kokemukset ovat kyllä tältä osin melko lohduttomat. Hiiliverot ovat tässä nykyaikaisessa markkinaviritteisessä marssijärjestyksessä aivan ”mummojen puhetta”, mutta mahtaako tässä puheessa kuitenkin olla totuuden siemen. Nimittäin jos hiilitonnin hintaa ei saada ylös, ja suuri osa kansalaisista ei edes ymmärrä koko päästökauppajärjestelmän dynamiikkaa, on kyseenalaista voiko järjestelmä ainakaan lyhyellä tai edes keskipitkällä aikavälillä toimia kovin tehokkaasti.

Lopulta jää jäljelle vain minä joka pohtii näitä. Mutta kuinka suuri on minä pohtimaan näitä? Myös ”minää” pidetään nykyisin lähinnä projektina, siis muuttuvana. Nykyisin minään kohdentuu kovin paljon paineita eikä vain maan ja ilman taholta. Elämää ja elämäntapoja normalisoidaan voimakkaasti samalla kun kuitenkin retorisesti halutaan moniarvoisuutta, monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta. Tästä paradoksista näyttää tulevan aivan erityinen historiallinen ottelu Euroopassa. Jos ilmastonmuutoksen valossa katsoo asiaa, tilanne todella näyttäytyy sellaiselta kuin Michel Serres’n Luontosopimuksessa kuvaama Goyan taulu kertoo. Kaksi miekkailijaa lentohiekalla taistelevat intohimoisesti. Alustanaan heillä on upottava lentohiekka, johon he vajoavat pikkuhiljaa.

Maan ja ilmaston suojelussa meillä ei ole muuta turvaa kuin nykyaikaiset monitahoiset ja ristiriitaisetkin minät sekä näiden muodostamat verkostot, joukot ja joukkovoima. Viime vuosisata tuotti hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäjäksi ja vartijaksi hyvinvointivaltion. Nyt tuo hyvinvointivaltio on kasvanut kehityksensä rajoille ja on epätodennäköistä, että se tuottaisi valmiita ratkaisuja ilmastopolitiikan haasteisiin. Toisaalta sillä voi olla keinoja enemmän kuin yhteiskuntaskeptikkon odotin pari kymmentä vuotta sitten. Suomessa tästä on esimerkkinä ilmastolakiesitys, joka on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että ei ole julkista tahoa jolle ilmastonhuolto voitaisiin delegoida, eikä professionaalista ryhmää joka yksin ottaisi vastuun. Niinpä on minän ja hyvän kulttuuritahdon asia löytää sellaisia ratkaisuja, jotka ovat kohtuullisia ja tasapuolisia sosiaalisilta vaikutuksiltaan. Tämä on se mahdollisuus, mikä meillä yhä on vastata maan, ilman ja vedenkin haasteisiin.

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tekijänä jään kuitenkin miettimään toimijan dilemmaa. Minkälaiset minät ovat tulevaisuuden haasteiden edessä, kun maa ja ilma ja vielä vedetkin otetaan lukuun. Ongelmat ovat niin mittavia, että minä alkaa helposti vaikuttaa aivan hyttysen kokoiselta kaikesta nykyaikaisesta egon rakennuksesta huolimatta. Entäpä sitten yhteiskuntapolitiikka, ja sen tulevaisuussuuntautunut ala ilmastopolitiikka, minkä roolin se jättää yhteiskuntatieteilijälle? Helposti otettava rooli on ehkä kirpun kokoinen, voi kritisoida purevasti toisten toimia. Mutta entäpä jos haluaa koordinaattoriksi ilmastopoliittisiin interventioihin? Siinä tapauksessa täytyy lukea Ulrich Beckin teoksia vielä uudestaan ja kenties luoda kokonaan uutta yhteiskuntatieteellistä teoriaa riskien ominaisuuksista ja hallinnasta. Empiriaa meillä jo aika paljon on, mutta omaa teoriaa vähemmän.

Matkaraportti Resilience2014-konferenssista

joulukuu 15th, 2014 | Posted by Yhys-admin in Matkan varrelta - (0 Comments)

Resilience2014 

(Montpellier, Etelä-Ranska)

Markku Oksanen

Ennakot
Taisin törmätä resilienssin käsitteeseen ensimmäisen kerran Yrjön Hailan kirjoituksessa ”Ekologisen tasapainon tarina” (1987, Tiede & Edistys). Haila suomentaa resiliencen palautuvuudeksi. Käsite on hänelle tärkeä, sillä hän kirjoittaa varsin ohjelmallisesti: ”’Ekologiselle tasapainolle’ on heitetty hyvästit niin teoreettisena kuin käytännöllisenä ihanteena. Edessä on seuraava tehtävä: tutkia ekologisten systeemien palautuvuuden yleisiä ehtoja.” Hailan kirjoituksesta huolimatta resilienssin käsite on lopulta jäänyt taka-alalle niin omassa työssäni kuin suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa. Selvin merkki jälkimmäisestä on, että Montpellierissä toukokuun alussa 2014 järjestettävässä konferenssissa on minimaalinen suomalaisedustus: MTT:n agroekologian ryhmä on saanut oman sessioehdotuksen läpi.Resilience_1-p

Lähden konferenssiin työhypoteesillä, että resilienssin käsite ilmentää vihreää konservativismia, pyrkimystä vakauteen ja orgaaniseen muutokseen. Esimerkiksi MTT:n sivuilla resilienssi on käännetty muutoskestävyydeksi. Resilience Alliancen nettisivuilla todetaan seuraavasti:
“Ekosysteeminen resilienssi on ekosysteemin kyky sietää/vastaanottaa häiriöitä ilman, että se romahtaa kvalitatiivisesti erilaiseen tilaan, jota hallitsee erilainen prosessijoukko. Resilientti ekosysteemi kestää törmäykset ja rakentuu uudelleen tarpeen vaatiessa. Resilienssi sosiaalisissa järjestelmissä tarkoittaa ihmisten lisääntynyttä kykyä ennakoida ja suunnitella tulevaisuuden varalle.”
Tässä määritelmässä resilienssi ekosysteemien kohdalla näyttäisi olevan konservatiivinen piirre, mutta sosiaalisten järjestelmien kohdalla pitää katse suunnata tulevaan ja tarpeen vaatiessa muuttaa järjestelmää. Muutosulottuvuus on myös kokouksen teema otsikon perusteella: ”Resilience and development: mobilizing for transformation”.

Perillä
Konferenssin avasi sunnuntai-iltana ilmoittautuminen ja cocktail-tilaisuus. Kummastakin jäi hyvä mieli: jonoja ei ollut ja ruokaa ja juomia riitti. Corum-keskuksessa Montpellierin ydinkeskustassa mainostettiin tapahtumaa suurella plakaatilla (ks. kuva 1). Ennalta en tuntenut muita osallistujia. Ei muuta kuin uusia tuttavuuksia solmimaan…

Ensimmäinen päivä
Avajaissessiossa tieteellisen komitean pj Francois Bousquet kertoo, että konferenssiin tarjottiin 1200 abstraktia, joista 700 hyväksyttiin. Osallistujia on 900, joista kolmannes opiskelijoita. Tiiviseen ohjelmaan on varattu myös vapaa-aikaa ryhmille ja verkostumiselle. Maanantaina suuri osa ajasta käytetään ekskursioihin. Lisäksi kokoukseen kuuluvat olennaisesti tieteen ja taiteen vuoropuhelu (ks. kuva 2, resilienssi sirkustaiteilijan silmin).Resilience_2-p

Sessio jatkuu paneelikeskusteluna. Alku ei lupaa kauheasti: viisi varttunutta miestä puvuissa – ennakkoasenteet sikseen, jos itsekin olisin siellä, sulahtaisin joukkoon mukavasti. Mutta käytävällä naisten vähyys plenary-puhujissa on noteerattu, samoin kuin twitterissä. Filosofiassa kansainvälisten kokousten puhujien sukupuolesta pidetään nykyään kirjaa ja asiasta keskustellaan blogeissa – ja varmasti tilanne on sama muillakin tieteenaloilla.

Pari puheenvuoroa jäi erityisesti mieleen. Brian Walker, Resilience Alliance Boardin pj, selosti resilienssin käsitettä korostaen sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien välisiä yhteyksiä. ”Nobody likes fundamental change”, Walker totesi ja ilmaisi ensimmäisen kerran konservatiivista mentaliteettia. ”Where do we build resilience? And where do we need transformation and change?” Tähän kysymyspariin Walker päätti esityksensä. Myöhemmin hän totesi, että resilienssi ja muutos täydentävät toisiaan. Resilienssi ei ole pyrkimystä säilyttää asiat ennallaan. Walker neuvoo, ettei pidä omaksua käsitystä täydellisestä tulevaisuudesta, se ei onnistu. Politiikanteoriassa on keskusteltu laajasti utopiasta ja epäideaalisesta teoriasta ja siitä, kummalle normatiiviset kannanotot pitää perustaa; Walker näyttää olevan jälkimmäisen kannalla. Hän myös nosti esille vertailevan tapaustutkimuksen tärkeyden: se on hänen mielestään resilienssitutkimuksen ytimessä.
Seuraavassa puheenvuorossa käsiteltiin, miten vuoden 2011 nälänhätä Afrikansarvessa muutti EU:n ajattelua ja toi resilienssin siihen mukaan. Euroopan komission humanitaarisen avun osaston Cees Wittenbroodin mukaan resilienssin käsite on heidän näkökulmastaan uusi kolmessa mielessä. Ensiksi humanitaarinen apu ei riitä, vaan tarvitaan pidempiaikaista tarkastelua; toiseksi huomio kiinnittyy kaikkein haavoittuvaisimpiin ihmisiin; kolmanneksi toimintakäytäntöjä on muutettava. Sektorit ja alueet ylittävä, pitkäjänteinen näkökulma on tarpeen.

Loppupäivä kului ekskursioilla. Itse lähdin bussikyydillä Rhone-joen suistoalueelle suojelukeskukseen nimeltä Centre du Scamandre. Matkalle oli pakattu mainiot piknik-laatikot, Normal lihansyöjille ja Veggie kasvissyöjille. Camarguen kosteikkoalue on kuuluisa linnuistaan ja hevosistaan, eikä matka tuottanut pettymystä: flamingoja, ibiksiä ja haikaroita näkyi. Perillä kuuntelin esitelmiä siitä, miten resilienssiajattelua on käytännössä toteutettu Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Mieleen jäi hauska yksityiskohta lintusuojelun haasteista, kun suojeltavia lintuja ei juuri niiden suoja-alueella tapaa vaan alueen ulkopuolella, jossa niitä on lupa metsästää. Suomessakin on käyty keskustelua metsästyksestä Teijon tulevassa kansallispuistossa: mitä alueellisella metsästyskiellolla lopulta tavoitellaan ja saavutetaan?

Toinen päivä
Päivän avaavat Neil Adgerin ja Luca Alinovin plenarit, jotka pohtivat edistystä resilienssitieteissä. Adger aloitti vuonna 1997 pitämästään esitelmästä joka korosti, että vaikka ympäristömuutokset ovat usein haitallisia, ne samalla avaavat mahdollisuuksia. Adger lähinnä kertoi omista tutkimuksistaan, joten edistys relisienssitieteessä ilmeisesti on henkilökohtainen kehitystarina. Adgerin mukaan resilienssitiede tarvitsee kaikkia tieteitä ja hän luetteli muutamia esimerkkejä muttei tietystikään omaani, filosofiaa. Varsinaiseen kysymykseen ei hän oikein ottanut kantaa; ehkäpä se oli turhan (tieteen)filosofinen.

Kehitystaloustieteilijä Alinovi on kiinnostunut kotitalouksista ja niiden resilienssistä. Kotitalous on päätöksenteon yksikkö erityisesti ruokaan liittyvissä kysymyksissä, ja Alinovin mukaan yksilöä tärkeämpi käsite taloustieteellisessä analyysissä. Puheessa ei ollut juuri asiaa tieteellisestä edistymisestä, pikemminkin esitys koski tutkimusaukkoja ja resilienssin käsitteen käytön vähyyttä taloustieteessä.
Sessioista valitsin keskustelun opiskelijoiden näkemyksistä kestävyystutkimuksesta. Aluksi on ruotsalaisopiskelijoiden performanssi speksi-perinteen mukaisesti, mukana ongelman aiheuttava tähtiopettaja Buzz Folkström. Yleisö otetaan mukaan pohtimaan tieteellisen moniottelijan identiteettiä ja hänen tekemänsä tutkimuksen merkitystä. Session paneelissa on senioritutkijoita eri maista. Opiskelijat ovat kiinnostuneita siitä, mitä oppiaineiden katoaminen merkitsee nuorille tutkijoille ja uran rakentamiselle. Siinä on ahdistusta kerrakseen, kun ei tiedä mikä on vaikka tietää millaisia ongelmia tutkii. Samoja ongelmia muistan itsekin pohtineeni muiden väitöskirjatekijöiden kanssa mm. YHYSin kautta 1990-luvulla. Uran rakentamisen kannalta panelistit näyttivät pitävän tärkeänä sitä, että vastaväitelleellä on ominaisuuksia, jotka mahdollistavat uran. Jos tämä ohje jää epäselväksi, jäi se myös opiskelijoille sillä tilaisuus päättyi pantomiimiesitykseen, jossa opiskelijaparka on edelleen kovin eksyksissä kaikista hyvistä neuvoista huolimatta. (Tilaisuus videoitiin, joten toivottavasti se löytyy jonakin päivänä konferenssin tai Tukholman resilienssikeskuksen nettisivuilta.)
Päivän toisessa sessiossa käsiteltiin monitieisyyttä ja sen luonnetta. Sattumalta löysin myös ruotsalaisen filosofikollegan Henrik Thorénin, joka analysoi resilienssin käsitettä ja antoi sille tarkan määritelmän (jonka lopullinen muoto löytynee hänen väitöskirjastaan).

Kolmas päivä
Plenariin tulikin hieman kiire – kuten monella muullakin – mutta ehdin sentään heti alusta kuulemaan Johan Rockströmiä ja hänen päivitettyä esitystään planetaarisista rajoista. Aikamoinen dataslideshow, jota lienee turha toistaa, kun kohta sekin lienee päivitetty. Miksi pitää olla kiire ja niin paljon dataa..? Ehkä plenarit ovat pikemminkin mainosta omalle työlle kuin varsinaista tutkimuksen raportointia. Oli miten oli, holoseeni, ei antroposeeni, on Rockströmin mielestä ideaalinen aikakausi ihmiselle, ja hän pohtii sitä vasten resilienssin ideaa. Rajat on saavutettu, ja planeetta ei enää anna samalla tavalla periksi ja jousta ihmiselle. Yhtenä visiona Rockström heittää ilmaan metaforan Planetary soufflé – planeetan rajojen ylittäminen avaruuteen.

Toinen kutsupuhuja Melissa Leach on kiinnostunut politisoimaan planetaaristen rajojen diskurssia ja analysoimaan sitä voimakkaana narratiivina. Tällöin kysytään kenen rajat ja kenen turvallisuus ja kenen päämäärät, minkä resilienssi kenelle ja millaisia polkuja nousee esille. Leach käsittelee Rockströmin analyysia samalla tavalla kuin sitä käsiteltiin tiistain toisessa sessiossa: konkretisoiden mitä planetaariset rajat tarkoittavat ihmisille ja heidän elämäntavoilleen. Leach pohtii myös myös mitä tarkoittaa antroposeenin yhteydessä puhuttu planetaarinen hallinta (domination). Ollaanko siirtymässä eko-autoritarismiin planetaaristen rajojen valvomisen nimissä? Leachin mielestä tämä riski on todellinen. Siksi planetaaristen rajojen ideaa on käytettävä toisella tavalla, joka on polysentristä ja monialaista.
Jälkikeskustelu tuo hienosti näkyville puhujien erot, Rockströmin globaalin hallinnan tärkeyden ja Leachin bottom up -lähestymistavan. Rockström arvostelee diskursiivista lähestymistapaa elitismistä ja pään pistämisestä pensaaseen, jolloin huono-osaiset jätetään oman onnensa nojaan. Leach ei hyväksy arvostelua, ja mielestäni jo oman esityksensä aikana lievensi partikularismiaan. Leach sanoo olevansa kiinnostunut löytämään aukkoja planetaarissa lähestymistavassa. Rockström taasen puolustaa lähestymistapaansa tärkeänä yleistävänä lähestymistapana, jolle on valtava kysyntä, ja joka samalla laventaa ongelmien joukkoja – moni on kiinnostunut vain ilmastonmuutoksesta, mutta planetaarisista rajoista puhuminen kokoaa ongelmat yhteen. Yleisöstä kysytään, missä puhujat näkevät toivoa. Leach näkee niitä pienissä, paikallisissa muutoksissa. Rockström on puolestaan yllättänyt, miten hyvin planetaariset rajat on otettu keskusteluun eivätkä politiikot ja bisneseliitti katso ideaa ylen.

Mielenkiintoisesti nimetyn ”Resilience is not an ideology” -session puhujista mieleen jäi Bronwyn Haywardin varsin tunteikas esitys hänen kotikaupunkinsa, Uuden-Seelannin Christchurchin toipumisesta muutaman vuoden takaisesta maanjäristyksestä. Esitys perustui artikkeliin Ecology and Society -lehdessä. Haywardin mukaan kansalaiset toimivat oma-aloitteisesti, mutta hallitus yritti estää kansalaistoiminnan ja rakensi mm. aidan tuhoutuneen kaupungin keskustan ympärille, johon myöhemmin lisättiin ikkunat jotta kansalaiset näkisivät mitä heidän kaupungissaan tehdään. Jälleenrakennusta ei ole tehty aidossa yhteistyön hengessä vaan Haywardin mukaan ”ostromilaisesti” sitouttaen asianosaiset mutta tukahduttaen spontaanisti syntynyt kansalaistoiminta. Hallitukselle maanjäristys tarjosi tilaisuuden kokeilla markkinalähtöisiä malleja, joita paikalliset eivät halua vaan ovat ylpeitä demokraattisesta perinteestään ja kansalaistoiminnasta: onnettomuudesta toipumisesta on tullut ideologinen kiista. Haywardin esitys oli yksi monista, joissa käsiteltiin luonnononnettomuuksia ja niiden jälkihoitoa.

Ennen lounasta kävin katsomassa valokuvanäyttelyn, joka järjestettiin konferenssin yhteydessä, ja lounaan jälkeen jatkoin samalla teemalla: miten ympäristö/ilmastotietoisuutta voidaan edistää kuvittelun (imagining) avulla. Manjana Milkoreitin esitys oli parhaimmasta päästä ja erinomaisen virkistävä. Hänen mielestään taiteiden avulla ihmiset (mukaan lukien ”päättäjät”) pystyvät kuvittelemaan, miltä lämmennyt maailma näyttää ja tuntuu. Taide tarinoineen synnyttää ”puhdasta faktatietoa” paremmin tuntemuksia ja herättää huolta. Milkoreitin tekemien haastattelututkimusten mukaan päättäjät eivät edes halua kuvitella lämminnyttä maailmaa tai sitten ovat yltiömäisiä tekno-optimisteja.

Neljäs päivä
Aamu alkaa kutsusessiolla otsikolla ”Marine systems, community and global resilience”. Puhujina ovat ekologi Terry Hughes Australiasta ja antropologi Fikret Berkes Kanadasta. Etenkin Berkesiä odotan kiinnostuksella, sillä väitöskirjani yksi tärkeistä lähteistä oli hänen toimittamansa kokoelma yhteisvarannoista. Hughes lähti liikkeelle meriekosysteemeissä tapahtuneista muutoksista. Hän keskittyi Australian Suuren Koralliriutan suojelemisen ongelmiin ja kritisoi maatansa siitä, että se pystyy lähinnä suojelemaan kaloja, ei koko järjestelmää. Hän korosti että ennaltaehkäisy on parempi kuin parantaminen – resilienssille lienee siten rajoitettu tila.
Berkes tarkastelee meriekosysteemejä paikallisyhteisöjen näkökulmasta: miten paikallisyhteisöt ovat eri puolilla maailmaa pyrkineet suojelemaan ja ennallistamaan tuhoutuneita luontokohteita ja mikä on paikallisen ja perinteisen tiedon merkitys tässä toiminnassa. Avainkäsite on sopeutuva oppiminen paikassa (”adaptive learning at site level”). Esimerkiksi Uuden-Seelannin maorit ovat perustaneet hallinnoimilleen rannikkokaistaleille suoja-alueita, ja niiden määrä on kasvamassa. Samanlaisia esimerkkejä on Kanadassa. Näiden suojelualueiden hallinta on moninaista, jaetusta hallinnasta yksityiseen ja alkuperäiskansojen hallintaan. (Tulee mieleeni miten tämä asettuu yhteen Suomen erämaalain kanssa: valtio hallitsee lailla, mutta resursseja voi käyttää.) Jännin Berkesin esimerkeistä on Brittiläisen Kolumbian intiaanien clam gardenit, joissa tuotetaan simpukoita ravinnoksi. Tarhat olivat jääneet rappeutumaan, mutta heimojen vanhimmat kykenivät paikantamaan sellaisia ja kertomaan niiden hoidosta – esimerkki perinteisestä ekologisesta tiedosta. Aiemmalla plenarilla puhuttiin siitä, onko mitään toivoa. Berkes tuo hienosti esille sen, että menneisyydestä ja jopa nykyhetkestä löytyy esimerkkejä, jotka luovat toivoa tulevaisuuteen.

Seuraavassa sessiossa käsitellään kulttuurisia ekosysteemipalveluja ja tämän jälkeen pohdintoja antroposeenin globaaleista hallintakuvista ja metaforista. Konferenssiväsymys alkaa jo hieman painaa yhdellä jos toisellakin, vai mitä indikoi se, että vihdoin konferenssikeskuksen wifi toimii katkeilematta? Lounaan jälkeen on vuorossa oikeuksia ja valtasuhteita käsittelevä sessio, mutta se ei oikein inspiroinut muistiinpanoihin asti.

Viimeinen istunto onnistui mainiosti. Ensiksi kiitettiin kaikkia kokouksen järjestäjiä, ja kokenut intialainen aktivistitutkija Madhu Sarin arvioi lyhyesti kokouksen antia. Sitten lavan valtaisivat opiskelijat, jotka loivat katsauksen tapahtumasta sosiaalisessa mediassa. (Tulipa mieleen, että tällaisen jutun kirjoittaminen on auttamatta passé.) Opiskelijat olivat myös valmistelleet television keskusteluohjelman muotoisen palautteenantoforumin. Yksi toisensa jälkeen lavalle nousi naisopiskelijoita ja lopuksi miesopiskelija, jonka sukupuoli noteerattiin ylikorostetusti – opiskelijoiden hienovarainen viesti järjestäjille plenary-puhujien miesvaltaisuudesta. Yhteishenkeä nostatettiin kollektiivisella afrikkalaisella musiikkiliikuntaesityksellä. Lopuksi resilienssin isä Buzz Holling kävi läpi miten kaikki sai alkunsa vuoden 1973 artikkelista, ja miten resilienssistä on muodostunut erilaisten vaiheiden jälkeen tieteidenvälisen tutkimuksen siltakäsite. Montpellierin kokous oli järjestyksessään kolmas ja – Hollingin sanoin – ”G’damn impressive”. Vaikka hän päätti puheensa ”I think this was the end”, kokoussarja lienee tarpeeksi elinkelpoinen ja resilientti saadakseen jatkoa.

Kotimatkalla
Lentokentällä juttelin Sami Paavolan kanssa konferenssin annista ja pohdimme resilienssin käsitteen kääntämistä. Käsitteiden elämää on mahdoton ennakoida, mutta vaikuttaa siltä, että käännösehdotukset yksi toisensa jälkeen jättävät jotakin käsitteen monimerkityksisyydestä huomiotta. Molemmat pidimme plenary-sessioiden perusideaa hyvänä: lavalle laitetaan kaksi vastakkaista mielipidettä tai lähestymistapaa, jotka kumpikin jakavat käsityksen resilienssi-käsitteen tärkeydestä.

Montpellierin kokous oli kaikin puolin tieteellisesti onnistunut ja ammattitaitoisesti toteutettu. Seuraavan kokouksen järjestämisestä ei ole tietoa, mutta kokous vakuutti minut siitä, että opetuksessa ja tutkimuksessa on syytä kiinnittää resilienssiin tarkkaa huomiota. Entäpä vahvistiko ja heikensikö konferenssi hypoteesiani resilienssin idean konservatiivisesta luonteesta? Kenties hypoteesini ei ollut kauhean onnistunut ja osuva, sillä kokouksen antina on ennen kaikkea sen täsmentäminen, miten muutos ja pysyvyys kuuluvat elämään tässä kompleksisessa maailmassa.

Mari Tuusjärvi
Väitös pe 13.12.2013 Helsingin yliopisto, Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, Geologia
Vastaväittäjä Prof. Pär Weihed, Luleå University of Technology, Sweden
Kustos Prof. Veli-Pekka Salonen, Helsingin yliopisto
Työ on ladattavissa Helsingin yliopiston E-thesis palvelusta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/42173

Hyvä kustos, hyvä opponentti, hyvät kuulijat! Ja hyvät lukijat!

Haluaisin kertoa teille hieman tutkimuksestani: siitä mitä se käsittelee, miten se on tehty ja millaisiin päätelmiin se on johtanut.
Suomessa on viime vuosina keskusteltu kovasti kaivostoiminnasta ja alan uudesta noususta. Toisaalta on nähty mahdollisuuksia lisääntyneeseen hyvinvointiin erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa, toisaalta taas pelätty mahdollisia ja toteutuneita ympäristövaikutuksia. Itseäni tässä aihepiirissä eniten inspiroi Suomen kytkeytyminen kansainväliseen raaka-aineiden tarjontaverkkoon ja toisaalta Suomessa vallitsevan ”kaivosnousukauden” aiheuttamat vaikutukset yhteiskuntaan. Lisäksi tutkin kaivostoiminnan tulevaa kehitystä sekä erilaisista tulevaisuuspoluista aiheutuvia ympäristöpaineita, mutta myös sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia ja niiden hallintaa. Aihepiiri sinällään on valtavan laaja, mutta pyrin ymmärtämään siinä vallitsevia suuria linjoja. Tutkimuksestani onkin tunnistettavissa kolme pääteemaa: 1) Suomi osana kansainvälistä raaka-aineverkkoa, 2) Suomen kaivostoiminnan kehityspolut ja 3) Kestävän kehityksen teoria sovellettuna kaivostoimintaan.
Ensimmäisenä raaka-aineverkot
Tavaroiden, ihmisten ja raaka-aineiden, tässä erityisesti mineraalirikasteiden, liikkuminen maapallolla on jatkuvasti lisääntynyt vuosikymmenien kuluessa. Tähän ovat vaikuttaneet paitsi kaupan esteiden purkaminen, myös alentuneet kuljetuskustannukset sekä tiedonsiirron halpeneminen ja nopeutuminen. Tämä on kaivostoiminnassa mahdollistanut toisistaan täysin eriytyneet kysyntä- ja tarjonta-alueet, joista esimerkkinä olkoon vaikka kuparin louhinta Chilessä ja jalostaminen metalliksi Euroopassa tai Kiinassa. Myös Suomen metalliteollisuus on nykyisin täysin riippuvainen tuoduista metallirikasteista, vaikka sen syntyhistoria nojautuikin aikoinaan kotimaiseen kaivostoimintaan. Esimerkiksi Outokummun kaivospaikkakunnalla on ollut tärkeä merkitys Suomen valtion kehityksessä.
Väitöstutkimukseni yhteydessä tutkin Suomeen tuotaviin ja täällä jalostettaviin mineraalirikasteisiin liittyviä kaivostoiminnasta, rikastamisesta ja kuljettamisesta aiheutuvia ympäristövaikutuksia, sekä toimitusketjussa kymmenen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Johtopäätöksinä havaitsin, että tuotantoketjun yhteenlasketut käyttämättömään kiviainekseen ja energiaan liittyvät ympäristövaikutukset ovat selkeästi suuremmat ulkomailla kuin kotimaassa, johtuen erityisesti voimakkaasta tuontiriippuvuudesta. Kotimaassa tapahtuvat vaikutukset ovat kuitenkin selkeästi kasvaneet 2010-luvulle tultaessa ja tulevat todennäköisesti kasvamaan edelleen köyhempiä malmeja hyödyntävien kaivosten myötä. Toisaalta ketjun kokonaisympäristövaikutus käyttämättömän kiviaineksen ja energian osalta saattaa vähentyä, jos tuontia korvataan enemmän kotimaan tuotannolla.

Toiseksi Suomen kaivostoiminnan kehityspolut
Kuten jo aikaisemmin todettu, Suomessa alkoi 2000-luvulla kaivostoiminnan uusi tuleminen 90-luvun hiljaiselon jälkeen. Piristysruiske tuli erityisesti Kiinasta metallien nousseen kysynnän muodossa, joka nosti metallien hinnat nopeaan nousukiitoon. Aiemmin 90-luvun puolivälissä malminetsintä ja kaivostoiminta oli sallittu Suomessa ulkomaisille yhtiöille, jotka nyt alkoivat pikkuhiljaa käynnistää toimintaansa maassa. Oli mukana joitakin suomalaisiakin toimijoita ja geologien ja kaivosinsinöörien kysyntä oli kova. Kehitys on tämän jälkeen ollut nopeaa ja useita uusia kaivoksia on avattu ja lupaavia esiintymiä löydetty. Kaivostoiminta on tuonut uutta taloudellista aktiivisuutta ja työllisyyttä erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen, mutta myös ympäristö- ja sosiaalisia haasteita ja suoranaisia ongelmia. Tätä kirjoittaessa kaivostoiminnassa eletään taas laskusuhdanteen aikaa, vaikka pitkän tähtäimen näkymät ovat edelleen positiiviset.
Yksi nousukautta luonnehtiva tekijä verrattuna menneeseen on suurien ja malmipitoisuudeltaan köyhien esiintymien kehittäminen kaivoksiksi. Tässä on Suomessa nyt otettu askel kohti kehitystä, joka on ollut normaalia monissa kaivosmaissa jo jonkin aikaa. Kansainvälisesti vertaillen Suomen kaivokset ovat olleet kautta historian varsin pieniä! Tärkeimpiä köyhiin malmeihin liittyviä ympäristöpaineita ovat lähtökohtaisesti maankäytön, hyödyntämättömän kiviaineksen (sivukivi ja rikastushiekat) sekä energian käytön kasvu. Tutkimuksessani en tarkastellut kaivosten veden käyttöä, mutta Suomessa veteen liittyvät paineet ovat myös tärkeässä roolissa kaivosympäristöjen suojelussa. Uusi kehitys on tehnyt monista uusista kaivoksista hyvin näkyviä, sekä hallinnaltaan aiempaa haastavampia. Näin ollen tulevassa kehityksessä korostuu suunnittelun ja toteuttamisen hallinnan tärkeys.

Väitöskirjatyössäni tutkin yhdessä kollegoideni kanssa kaivostoiminnan mahdollisia tulevaisuudenpolkuja Suomessa. Poluissa on vaihtelua, niin kuin tulevaisuuden arvioinnissa aina, mutta suurella todennäköisyydellä kaivostoiminnan kasvu tulee jatkumaan ainakin vuoteen 2020 ja mahdollisesti vuoteen 2030 asti. Tämän jälkeinen kehitys tulee riippumaan paljon siitä, millaisia esiintymiä saadaan kehitettyä kaivoksiksi asti. Kaivostoiminnan kehitysnäkymät Suomessa riippuvat paljon kansainvälisen mineraalimarkkinan toiminnasta, josta näkyvimpänä elementtinä ovat metallien hinnat. Lisäksi suuri vaikutus on kotimaisella lainsäädännöllä ja toimintaympäristön kehittymisellä.

Kolmantena kestävän kehityksen teorian soveltaminen kaivostoimintaan
Kaivostoimintaan liittyvä kestävän kehityksen tematiikka voidaan jakaa kahteen osioon: mineraalivarojen riittävyyteen sekä kestäviin toimintatapoihin kaivoksella. Molemmat näistä osiosta linkittyvät ihmiskunnan hyvinvointiin maapallolla ja kestävät toimintatavat myös eliökunnan hyvinvointiin.

Mineraalivarojen riittävyyttä tarkastellaan luontevimmin aikaskaalan kautta: lyhyen aikavälin riittävyys vs. pitkän aikavälin riittävyys. Lyhyellä aikavälillä mineraaliraaka-aineiden saatavuus saattaa häiriintyä, jos toimitusyhteydet kauppapartnereilta jostain syystä lakkaavat. Lisäksi epätasapaino mineraalien kysynnän ja tarjonnan välillä saattaa aiheuttaa lyhytaikaisia saantiongelmia. Pitkän aikavälin riittävyys (tai ehtyminen) on jonkin raaka-aineen loppuun käyttämistä maailmanlaajuisella tasolla ja mineraaliraaka-aineiden osalta tätä ehtymistä on yritetty mallintaa monissa tutkimuksissa. Koska mineraalikaivannaiset ovat ehtyvä luonnonvara, niin geologisessa mielessä ne ennen pitkää loppuvat. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tähän mennessä tunnetun raaka-ainevarannon määrä on jatkuvasti kasvanut ajan kuluessa kaivostoiminnan kasvusta huolimatta. Varsinaista ehtymistä suurempana kysymyksenä pidetäänkin tällä hetkellä sitä, että ympäristö- ja sosiaalisten vaikutusten kasvu saattaa tulevaisuudessa rajoittaa köyhimpien esiintymien hyödyntämistä.
Mineraalivarojen riittävyyden lisäksi kaivosyrityksen toimintatavat muodostavat toisen kestävän kaivostoiminnan osion. Tähän liittyen voidaan todeta, että kaivoksella tapahtuva toiminta ja sen laatu on aina yrityksen vastuulla. Tähän sisältyvät lähiympäristön suojelu, työturvallisuus ja sidosryhmätoiminta, mutta myös yrityksen kannattavuuden turvaaminen. Kannattavuus on kestävyyden kannalta oleellista, sillä sen kautta turvataan osaltaan toiminnan jatkuvuus. Yritysten toiminnan lisäksi hallinnon laadulla, yhteiskunnan poliittisella kypsyydellä ja sananvapaudella on tärkeä rooli kaivostoiminnan kansallisten reunaehtojen muotoutumisessa. Hyvällä hallinnolla voidaan vaikuttaa paitsi yritysten toimintatapoihin, myös toiminnasta yhteiskunnalle saatavaan hyötyyn erityisesti verotuksen kautta. Lainsäätäjien haasteellisena tehtävänä onkin kaivosverotuksen ja -maksujen säätäminen siten, että ne hyödyttävät riittävästi yhteiskuntaa aiheutettuun haittaan nähden, mutta eivät kuitenkaan vaikeuta liikaa yritysten toimintaa työllistäjinä ja investoijina. Yritysten ja hallinnon lisäksi myös tutkimuksella ja asiantuntemuksella on oma roolinsa kaivostoiminnan kestävyyden edistämisessä.
Suomen kaivostoiminnan kestävyys?

Kuinka kestävänä Suomen kaivostoimintaa voidaan sitten pitää? Aihe on moniulotteinen, mutta sitä voidaan tarkastella seuraavien teema-alueiden kautta, joihin väitöstutkimukseni tuo omalta osaltaan selkeyttä: 1) yhteiskunnallinen konteksti, 2) kaivostoiminnan käytännöt, 3) kaivostoiminnan jatkuvuus ja 4) toimialan tutkimuksen ja kehityksen taso.
Hallinnon laatu ja poliittinen kypsyys ovat Suomessa kansainvälisesti vertaillen korkealla tasolla ja maassamme on siten hyvät lähtökohdat läpinäkyvään ja toimivaan lainsäädäntöön ja hallintoon kaivosasioissa. Lisäksi sananvapaus ja äänioikeus tarjoavat jokaiselle mahdollisuuden mielipiteensä ilmaisemiseen ja vaikuttamiseen. Suomalaisten vallitseva arvomaailma vaikuttaakin pitkällä tähtäimellä siihen, miten kaivostoimintaa Suomessa harjoitetaan. Näin ollen yhteiskunnallinen konteksti kaivostoiminnan harjoittamiseen maassamme on kansainvälisesti vertaillen hyvä.

Kaivostoiminnan ympäristökäytännöt ja työturvallisuus ovat merkittävästi parantuneet vuosikymmenien kuluessa ja ovat kansainvälisesti tarkastellen nykyisin hyvällä tasolla. Näin ollen voidaan kehityksen arvioida olevan kestävällä polulla. Kuten jo mainittu, Suomen kaivostoiminnassa ovat aiemmin dominoineet pienet ja pääosin maanalaiset hankkeet. Nykyisen nousukauden aikana on kuitenkin ollut kannattavaa kääntyä kohti suurempia ja köyhempiä esiintymiä, joiden hyödyntämisen suunnittelu ja toiminnan hallinta on haasteellisempaa. Se miten hyvin uusien hankkeiden toteuttamisessa onnistutaan, määrittää ainakin osittain kehityksen suunnan tulevaisuudessa. Kestävän kehityksen suunta vaatii kuitenkin väistämättä jatkuvaa tutkimusta, kehittämistä ja investointihalukkuutta ympäristöystävällisempien ja energiatehokkaampien teknologioiden käyttöönottoon kaivospaikoilla.

Uudet kaivoshankkeet ovat olleet keskusteluissa esillä erityisesti niiden sosiaalisten vaikutusten tai pikemminkin sosiaalisten konfliktien takia. Tämä on luonnollista, sillä kaivoshanke aiheuttaa suurimman näkyvän muutoksen ympäristöönsä juuri elinkaarensa alussa. Sen sijaan itse tuotantovaiheen aikana varsinaiset konfliktit ovat harvinaisempia, jos kaivos ei tuota merkittäviä ongelmia ympäristölleen ja hyödyttää naapureitaan. Tämä on nähtävissä monilla suomalaisilla kaivospaikkakunnilla, joissa kaivos on toiminut yhteiskunnan osana vuosikymmeniä, Kemissä ja Pyhäjärvellä 60-luvulta lähtien. Suomessa kaivostoiminnan työturvallisuus ja työntekijöiden tulotaso on hyvä ja moni yritys osallistuu aktiivisesti sidosryhmätoimintaan ja oman yhteisönsä toimintaan. Näin ollen suomalaisen kaivostoiminnan sosiaalinen kestävyys vaikuttaisi olevan verraten hyvällä tasolla sosiaalisten haasteiden suuntautuessa hyödyn turvaamiseen kaivospaikkakunnille myös tulevaisuudessa sekä ennakoivaan ja läpinäkyvään kommunikointiin ja ongelmanratkaisumalleihin.
Kaivostoiminnan jatkuvuuden kannalta kaksi seikkaa ovat merkittäviä: onko maassa tarpeeksi potentiaalisia malmioita ja onko niiden hyödyntäminen mahdollista. Hyödyntämiseen vaikuttavat sekä taloudelliset, ympäristölliset että sosiaaliset seikat. Käsittelin työssäni vain lyhyesti kaivostoimintaan ja malminetsintään tehtäviä investointeja sekä kaivosyritysten kykyä selvitä talouden notkahduksista. Tämä teema-alue on kuitenkin tärkeä arvioitaessa kaivostoiminnan pitkän ajan jatkuvuutta Suomessa sillä ilman toiminnan kannattavuutta yritystoiminta vääjäämättä hiipuu. Toisaalta Suomi on nähty kiinnostavana investointikohteena malminetsinnän ja kaivostoiminnan osalta, mutta toisaalta joidenkin yritysten kyky puskuroida talouden heilahteluja on huono. Tämä olisi kiinnostava tutkimustematiikka tulevaisuudessa, joka toisi lisävaloa taloudellisen kestävyyden arviointiin.

Ja lopuksi, meillä tutkijakunnalla on mahdollisuus jatkuvasti kehittää kaivostoiminnassa käytettävää teknologiaa ja käytäntöjä, joiden avulla voidaan parantaa kannattavuutta, vähentää kaivosten negatiivisia ympäristövaikutuksia ja lisätä ymmärrystä kaivostoiminnan paikallisista, kansallisista ja kansainvälisistä vaikuttimista ja vaikutuksista. Kaivostoiminta on sellainen teollisuudenala, johon liittyvä tematiikka läpileikkaa geologian, tekniikan, ympäristötieteiden, taloustieteen, oikeustieteen ja sosiologian aloja ja tarjoaa siten loistavan kentän aidosti monitieteiselle tutkimukselle. Onnistuessaan tällaisella tutkimuksella on mahdollisuus nostaa kestävän kaivostoiminnan tavoittelu kokonaan uudelle tasolle.

Espoossa 23.5.2014 Mari Tuusjärvi

Outi Autti, Thule-instituutti, Oulun yliopisto

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat

Mikä on sinun lempipaikkasi? Mitä muistoja siihen liittyy, mitä sinulla on tapana lempipaikassasi tehdä? Miksi siitä on tullut sinun lempipaikkasi?

Mitä tapahtuu, kun itselle merkittävä paikka katoaa kokonaan tai muuttuu dramaattisesti? Tämä oli kysymys jonka pohtiminen johti väitöstutkimukseni aloittamiseen. Kiinnostuin rakennettujen jokien muutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun vapaan joen rannalla asujan elinympäristö muuttuu hyvinkin lyhyessä ajassa sähköntuotantoon alistetun joen maisemaksi. Tutkimusalueeksi valitsin oman kotijokeni, Kemijoen.

Haastatteluaineiston keräämisen myötä huomasin, että muutos on paljon moniulotteisempi ja laajempi tapahtuma kuin pelkästään paikan ja maiseman fyysinen muutos. Paikat ovat sidoksissa eri aikatasoihin, eri yhteiskuntatasoihin ja toisiin paikkoihin lukemattomin sidoksin. Paikoista lähtee näkymättömiä säikeitä ihmisten ja alueen historiaan ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin sekä ympäröivän yhteiskunnan eri kerroksiin. Paikat linkittyvät henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin sosiaalisiin verkostoihin ja muihin paikkoihin, myös sellaisiin, joita ei ole enää olemassa. Nämä kaikki tulivat ilmi haastateltavien kertoessa joen muutoksesta. Paikoissa ovat läsnä siellä nyt ja ennen asuneet ihmiset sekä heidän tekemänsä toimet. Paikan identiteetti rakentuu paikan fyysisistä ominaisuuksista, siellä tapahtuvista toiminnoista ja yksilöiden ja ryhmien paikalle antamista merkityksistä. Ihmisellä on sidos asuinpaikkansa historiaan. Paikka voi olla sen kokijan identiteetin keskeisin rakennusosa.

Kyllähän sitä isä oli kalamies, ja metsämies, metsästäjä niin, isä kyllä, isän matkasa kyllä joutu heti pikkupojasta alakaen tuone joele kalastelemhan ja samonku vanhemman velien kans niin kyllä sitä, melskattiin aivan tuohon, niin kauvon ko sitä kalaa oli niin, joela. Ja saatiin myöski. …kun mieki poikasena, pikkupoikana aivan aloin, kalastelin tietenki kaikkia kalaa mitä nyt joessa oli, niin kyllä se painu aivan veriin se kalastus, ei sille voi mithän. (Mies, Alakemijoki)

Joen muutoksen kokeneiden jokivarren asukkaiden kertomuksissa valtakysymykset olivat vahvasti läsnä ensimmäisestä haastattelusta lähtien, ja pian tuli selväksi, että valtateemaa ei voi ohittaa. Paikan merkittävyys selittää muutokseen sopeutumisen tapoja, mutta joen rakentamiseen liittyviin valtasuhteisiin sillä ei tutkimuksessani enää riittänyt selitysvoimaa. Tämän takia olen etsinyt aineistostani vallan ilmenemisen eri tapoja. Valta ilmenee fyysisessä ympäristössä esimerkiksi tilajärjestelyjen, rakennusten ja monumenttien kautta. Valtaapitävien tavoitteena on taloudellisten ja poliittisten päämäärien toteuttaminen, hyödyn maksimointi ja vallan osoittaminen, jolloin vastarinnalle jäisi mahdollisimman vähän tilaa. Ympäristö otetaan haltuun visuaalisin keinoin, jotka yksinkertaistavat monimuotoista ympäristöä antaen sille oman, toisenlaisen muodon ja tavoitteen.
Kemijokivarressa ympäristön visuaalinen muutos oli perusteellinen. Teknisen kehityksen nähtiin olevan myös sosiaalista kehitystä. Teknologiauskossa kielteiset vaikutukset hyväksytään, ja niitä pidetään kehityksestä erillisinä asioina.

Vapaan joen olemus katosi ja tilalle tulivat padot, voimalaitokset ja sähkönjakeluverkostot, jotka ovat vallan visuaalisia merkkejä. Suuret maansiirtokoneet olivat ennen näkemättömiä, ja osoittivat teknologian hallintaa, rakentajien ylivertaista tietoa ja taitoa. Osaltaan valtavat koneet ja rakennelmat sekä veden hallinta toimivat psykologisena pelotteena: paikalliset näkivät, että he jäävät väistämättä voimakkaan vastustajan jalkoihin. Voimalaitosalueista tehtiin aidattuja ja kiellettyjä alueita turvallisuussyistä, mutta myös eron tekemisen ja osoittamisen takia.

Elämän merkit joen rantamailla katosivat kun kalastus loppui ja laidunmaat hävisivät. Asukkaille tärkeitä paikkoja jäi veden alle, toisaalla vesi katosi joen uomasta kokonaan. Paikallisten asukkaiden elinympäristö luisui alueen ulkopuolisten käsiin ja hallittavaksi. Aiempaa elämäntapaa ei osattu pitää arvokkaana eikä säilyttämisen arvoisena. Hyvänä puolena koettiin elinolojen koheneminen parantuneiden kulkuyhteyksien ja asuinolojen myötä.

Valta ilmenee myös järkeilyn tavoissa, ja valtakysymykset ovat aina samalla kysymyksiä siitä, kuka on oikeassa ja kenellä on hallussaan oikea tieto. Järkeilyn kautta rakennamme ja perustelemme toimintaamme, puheitamme ja ajatuksiamme. Selitämme toisille ja samalla itsellemme, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Kemijoen rakentamisen tärkeimpiä järkeilyn perusteita olivat ja ovat edelleen ajan henki, ajan yhteiskunnallinen tilanne ja sen arvomaailma. Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi kipeästi energiaa jälleenrakentamisen ja sotakorvausten takia. Rakentamisen perusteena käytettiin koko kansakunnan nostamista jaloilleen, ja tätä perustetta vastaan oli hyvin hankala asettua, jollei halunnut leimautua isänmaan petturiksi. Oman elinympäristön uhraaminen oli kansalaisvelvollisuus. Kaikki haastateltavat hyväksyivät tämän argumentin, ainakin tietyin ehdoin. Vanhemman sukupolven traditionaalinen arvomaailma ja auktoriteettien suuri kunnioitus, samoin kuin sodan ja Lapin polttamisen kokeneen väestön väsymys edesauttoivat osaltaan rakennustyötä, koska nämä seikat vähensivät vastarintaa. Rakentaminen toi työtä ja rahaa, ja työn kunnioittaminen on vanhemman sukupolven yksi keskeisimmistä arvoista. Myös elinolojen kohentuminen ja perusrakenteiden kehitys, jota voimalaitosrakentaminen vauhditti, teki asukkaita myötämieliseksi rakentamista kohtaan.

Etsin aineistosta vallan ilmenemistä myös vallan tekniikoiden muodossa. Hallintatekniikoin yksilöt ja instituutiot pyrkivät vaikuttamaan muihin ja ohjaamaan heidän käytöstään omien päämääriensä mukaisesti. Vesivoimarakentamisen tärkeimmät päämäärät suhteessa paikallisiin asukkaisiin olivat rakennustöiden eteneminen mahdollisimman jouhevasti sekä toiminnan tuottavuus. Kemijoen rakentamisen ensimmäisinä vuosikymmeninä pelkkä sanelutekniikka oli toimiva tapa, koska jokiyhtiöllä oli takanaan vahva valtion tuki. Kemijokilain mukaan valtion oikeudet joessa olevaan vesivoimaan luovutettiin Kemijoki Oylle, jossa valtiolla oli osake-enemmistö.
Että henki oli nimenomaan se, että kun se on valtion virma, niin asiat on jo päätetty, että se lupaprosessi on niinku semmosta nimellistä. — no sanotaan lähtökohta oli se, ko säädettiin laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vedenjuoksua, siis oma lakinsa, niin sehän jo osoittaa, että ei tässä nyt ole kysymys siitä, että säännöstelläänkö sitä vai eikö säännöstellä [naurahtaa]. Elikkä laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vedenjuoksua, ja se oikeus sitte valtio siirsi sen jokiyhtiölle. Niin siinä valtuuet on vähissä. (Mies, Yläkemijoki)

Valta oli alistavaa, eikä jättänyt asukkaille liikkumavaraa. Jos kauppoja ja sopimuksia ei alkanut syntyä, jokiyhtiön ostomiehet saattoivat uhkailla, alentaa hintoja tai tuoda seuraavalla kerralla mukanaan poliisin, joka viimeistään osoitti, kenen puolella laki ja oikeus ovat.
Joen rakentaminen oli myös valmisteltu hyvin. Tiedot alueesta oli kerätty jo aiemmin ja koskiosuudet ostettu vuosikymmeniä ennen varsinaisen rakentamisen alkua. Paikallisille asukkaille näitä tietoja ei jaettu, ja heidän tietämättömyyttään käytettiin hyväksi. Kauppa- ja korvausneuvotteluissa ympäristön arvon vähättely oli todella yleistä. Tämä johtuu siitä, että ostaja pyrki jokiyhtiölle edulliseen toimintaan, mutta toisaalta myös siitä, että ympäristö osattiin arvottaa yksioikoisesti vain talouden ja tekniikan näkökulmasta. Jokiyhtiön edustajat pitivät koski- ja maakauppojen teossa kiirettä, mutta kun tultiin korvauskiistoihin, kiire loppui, ja tekniikaksi astui mukaan byrokratian hitaus ja kankeus. Korvausasioiden käsittely saattoi oikeusprosesseineen jatkua vuosikymmeniä. Ei ollut harvinaista, että asianosaiset ehtivät tässä ajassa kuolla, ja päätöstä oli kuulemassa seuraava sukupolvi.

Myös etujen tarjoamisen tekniikkaa käytettiin. Tärkeimpinä etuina tarjottiin rahaa, sähköetua ja työtä. Paikalliset asukkaat saivat kaupoista ja korvauksista tuloja, monet pääsivät töihin rakennustyömaille ja saattoivat kouluttautua niillä uusiin ammatteihin. Etujen tarjoaminen liittyy erottelun tekniikkaan, jossa eroteltiin jokiyhtiön päämäärälle hyödylliset ja hyödyttömät yksilöt. Muualta tulleiden voimalaitosrakentajien ja paikallisten asukkaiden välillä oli suuri sosiaalinen kuilu, ja voimalaitoskylissä ihmiset jakaantuivat kolmeen luokkaan: herroihin, jokiyhtiön työntekijöihin ja paikallisiin asukkaisiin.
Sielä yhtiön puolela, ne on vieläki ne kivitalot sielä ja sielä ois voinu käyä mutta emmie käyny koskhan sielä, en, ko sehän oli niin suuri erotus, että ku me oltiin, tavallisia ihimisiä olthin tällä puolen maantietä, mutta sitte ku herrat oli toisela puolen niin sielä oli, ja vielä net jokka oli sielä kivitalola, nää, jokka asu meitä vastapäätä, oli iso parakkialue, niin ne oli ihan semmosia tavallisia työntekijöitä niin, niin tuota, siinä oli niin suuri luokkaero että voi voi. (Nainen, Alakemijoki)

Jokiyhtiö ohjasi toimillaan tätä erottelua. Jokiyhtiön työntekijät saivat monia etuja, joiden avulla pyrittiin rakentamaan kemijokiyhteisö, jossa kaikki jakavat yhtiön päämäärät ja helpottavat yhtiön ja valtion taakkaa ja vastuuta. Samalla valtaapitävä voi tarkkailla väestöä ja pitää yllä järjestystä. Jokiyhtiöläisille rakennettiin omat asuinalueet, joiden yhteyteen tehtiin tenniskentät, kerhohuoneet ja uimarannat. Yhtiö tuki työntekijöidensä matkakuluja, lasten opiskelua ja järjesti harrastusmahdollisuuksia. Nämä eivät olleet paikallisten asukkaiden käytössä, ja sosiaalinen kuilu periytyi seuraavallekin sukupolvelle.

Valta ilmenee ihmisten välisissä suhteissa muotoillen näitä suhteita ja niiden osapuolia. Myös Kemijoen rakentaminen ja siihen liittyvät konfliktit ovat pakottaneet ihmiset määrittämään asemaansa suhteessa jokirakentamiseen ja omiin tavoitteisiinsa. Samalla määritetään myös käsitystä itsestä suhteessa siihen, miten rakentajapuoli on ohjannut asukkaita määrittämään itsensä kansalaisina ja työläisinä. Hallinnan yksi tavoite on saada hallittavat ymmärtämään asemansa valtaapitävän haluamalla tavalla. Paikalliset asukkaat nähtiin joko kuuliaisina alamaisina, sivistyksen pariin pelastettavina kurjuudessa eläjinä tai toimintaa uhkaavina vastustajina. Jokivarren asukkaat ovat joutuneet paikantamaan itsensä ja oman asemansa näiden toimija-asemien raameihin. Nämä yksinkertaistetut toimija-asemat eivät ole pelkästään jokiyhtiön tuottamia, vaan niitä tuotetaan ja muokataan kaikissa sosiaalisissa suhteissa, joissa jokeen liittyvät asiat ovat läsnä. Samoin niitä muokataan ja niiden kanssa neuvotellaan jokivarren asukkaan itsesuhteessa. Sisäisessä neuvottelussa rakennetaan käsitystä siitä, millä tavalla minä suhtaudun joen muutokseen ja siitä, mikä on toimintani ala ja sen mahdollisuudet.

Sosiaalisissa tilanteissa, joissa jokeen liittyviä asioita käsitellään, muodostuu kilpailevien näkemysten ja hallitsevien tarinoiden hankauspisteitä. Toisten suhtautumiseen pyritään vaikuttamaan muun muassa suostuttelemalla, ulosrajaamalla, puhetilaa hallitsemalla, joitakin aiheita karttamalla ja sensuroimalla.
Mie muistan ku tuota laitosta tehthin, miäki olin siinä. Pirttikoskelta tuli niitä miehiä, niin seki sähköteknikko se oli, niin se sano, että ”kyllähän sulle tullee komia maisema tähän. Tuota ajatteleppa syksylä ku valot heijastaa tuohon vetteen.” Että kyllähän se on vaikka kuinka yritätte, niin ette te niin komiaa saa sitä maisemaa, mitä se oli. (Mies, Yläkemijoki)
Edellisessä lainauksessa on kyse varsin hienovaraisesta suostuttelusta, mutta seuraavassa esimerkissä mies ei anna vaimonsa kertoa omasta suhtautumisestaan, joten vaimo joutuu turvautumaan argumentissaan kalojen hyvinvointiin. Vaimo näkee, että jopa kaloilla on suurempi osallisuus jokeen, joten niiden oletetut kokemukset ovat vaimon kokemuksia arvokkaampia.
Vaimo: Ja sitte tuosaki Jyrhämänrannat riveerathin ko Vanttaus ruvethan, Vanttauksen vuoksi ko sieläki laitethan sitä no, että nousuvettä, ettei niin niin, niin mie piän vikana senki, että ne ei tykkää tuosta ko ne kivethin kaikki nuo rannat. Näin minun, oma
Mies: Minusta se on, minusta se on hyvä ko se on voimalaitos rakennettu sitte joskus ja se on sitä talouselämää varten tuota, niin nuo rannat ei kyllä saa häiritä niin, ainakhan minua ne ei häiritte yhthän
Vaimo: Ei mutta kalaa, mie tarkotan kalaa, kalan vuoksi, ne ei pääse semmosele luonnollisele rannale ollenkhan tääläkhän nytkö tuohon kivikhon vain. Täsä Jyrhämäsä, mie tarkotan sitä. Niin, että saattaa olla, että mie olen vääräsä. (Pariskunta, Yläkemijoki)
Olen jakanut sopeutumisen eri keinot neljään kategoriaan, jotka usein limittyvät toisiinsa. Rakentajien näkemys oli varsin puhtaasti taloudellinen ja tekninen. Haastateltavat, jotka olivat omaksuneet rakentajien järkeilyn tavat ja neuvotteluiden tekniikat, olivat usein itsekin työskennelleet voimalaitostyömailla. Ainut asia, mitä he eivät voineet voitokseen kääntää, oli lohen menetys.

Osa haastateltavista oli kokenut joen muutoksen niin totaalisena, että he olivat kääntäneet joelle ja sen rakentamiselle kokonaan selkänsä. He kielsivät osallisuutensa, olivat haluttomia puhumaan asiasta, vastasivat vältellen ja pyrkivät viemään puhetta muihin aiheisiin. Näiden selänkääntäjien haastatteluissa esille nousi kätketty, kipeä kriisi. Oma elinympäristö oli alistettu sähköntuotantoon hyödyttämään koko kansakuntaa, joten selänkääntäjät riisuivat ympäristöstä sen henkilökohtaiset merkitykset.

Alistujat olivat kokeneet menetyksen samalla tavalla kuin selänkääntäjät, mutta he olivat kyenneet paremmin käsittelemään menetystään. He käyttivät rakentajien argumentteja selittämään ympäristön muutosta, mutta puhuivat myös vastustajien näkökulmasta. He suhteuttivat menetystään muihin koettuihin vaikeuksiin, kuten sotiin ja Lapin polttamiseen. Vaikeista tilanteista on selvitty ennenkin. Myös alistujat kavensivat osallisuuttaan omassa ympäristössään, mutta selänkääntäjiin verrattuna alistujat kuitenkin kaipasivat vapaata jokea, ja ilmaisivat kaipuunsa peittelemättä.
Vastustajat eivät kaventaneet osallisuuttaan. He pitivät siitä ja oikeudestaan omaan asuinympäristöönsä lujasti kiinni.
Eihän sitä voija jos ei vaajita mittään, sehän on päivänselvä asia. Mie olen sanonu niile nykysile, että se on aivan sama, sama tuota puhua täälä kahavipöyäsä ko me ei vaadita julkisesti eikä lähetä vaatimaan oikeuksia, koska tänä päivänä kuitenki aika hyvä vaatia, ko on esimerkiksi niinku EU-tuomioistuinki on, tämmösiä, varmasti alakaa jatkumhan kyllä, siinä mennee jokunen vuosi, mutta johan täsä on 70 mennykki, niin se on yks lysti menneekö siinä 5 tai 10 vuotta vielä lissää, kuhan vain asia mennee ethenpäin. Mie lähen kyllä siittä. (Mies, Alakemijoki)

Silti kriittisinkin vastustaja allekirjoitti järkeilyn tavan yhteiskunnan edusta ja siitä, että kansakunnan talkoissa vesivoiman käyttöönotto oli tarpeellista. He kuitenkin kritisoivat voimakkaasti tapaa, jolla se tehtiin.
Kemijoen rakentaminen on ollut jokivarren asukkaille oppimisprosessi, jokisuulta latvavesiin saakka. Rakentamisen alussa paikallisilla asukkailla ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä liittyviin asioihin, mutta asenneilmapiiri alkoi muuttua voimistuen 1970-luvulla. Tyhjien lupausten ontto sisältö oli viimeistään tuolloin tullut selväksi. Karvalakkilähetystön antama esimerkki oli tärkeä asukkaiden aktivoitumisessa. Nähtiin, että jokiyhtiön sanelu voidaan kyseenalaistaa ja periksiantamattomuus voidaan palkita. Joen valjastamiseen liittyvät toimintatavat ovat kuitenkin lyöneet leimansa jokivarren asukkaisiin, jotka edelleen helposti luovuttavat oman asiantuntijuutensa muiden käsiin. Omia kokemuksia ei arvosteta, vaan perusteita mielipiteille haetaan kirjallisuudesta tai muiden sanomisista. Joki on jokiyhtiön omistuksessa ja sen päämäärien mukaisessa muodossa, joten paikalliset eivät näe siinä sijaa omille kokemuksilleen. Asioiden käsittelyt ovat virkamiesmäisiä ja tietyn protokollan mukaan eteneviä, ja ne käydään hallinnon kielellä. Myös jokiyhtiölle paikallisten näkemykset ovat useimmiten väärää asiantuntijuutta. Demokratiassa paikallisia asukkaita pitäisi aidosti kuulla. Ristiriitatilanteet voisi nähdä oppimisprosessina, jossa sekä alueen asukkaat että alueen ulkopuoliset asiantuntijat saisivat tietoa ja ohjausta toisiltaan. Paikallinen asiantuntijuus voi tuoda esiin uutta ja monipuolisempaa tietoa, ja myös tutkimuksen näkökulmasta sen hyväksymättä jättäminen on kyseenalaista.

Työtä aloittaessani mietin, miksi joen ja sen rakentamisen ympärillä on hiljaisuuden verho. Tulkitsen aineistoni perusteella, että elinympäristön nopea ja dramaattinen muutos täyttävät kulttuurisen trauman merkit. Sellainen voi ilmetä tilanteessa, jossa yhteisön jäsenet ovat kokeneet järkyttävän ja ikävän tapahtuman, joka jättää pysyvän jäljen yhteisön tietoisuuteen värittäen muistoja ja muuttaen kollektiivisia ja henkilökohtaisia identiteettejä peruuttamattomasti. Asukkaiden roolit kiinnittyvät alueen historiaan ja muuttuvat sen myötä. Kulttuurinen trauma selittää joen muuttumista niin marginaaliseksi sen asukkaiden elämässä. Aiemmin vapaalla joella aikaa viettäneet eivät enää olleet kiinnostuneita liikkumaan valjastetulla, luonnottomalla joella. Trauma ulottuu myös yli sukupolvien: vaikka nuorempi polvi ei ole nähnyt vapaata jokea ja kalastanut lohta, se on nähnyt vanhemman polven vaikeudet sopeutua muutokseen. Psyykkisenä todellisuutena tällaiset muistot, samoin kuin sotamuistotkin, voivat elää yli sukupolvien.
Kulttuurinen trauma kertoo paikan ja elinympäristön merkityksestä ihmisille. Ympäristömme ei peilaa pelkästään yhteisön käytännöllisiä ja teknologisia valmiuksia, vaan myös kulttuuria ja yhteiskuntaa, tarpeitamme, toiveitamme, ennakkokäsityksiämme ja haaveitamme.
Aina mie tulen ajatuksissani tuota vaaraa pitkin joelle, ja se on vappaa joki. Sitte sen vasta huomaa, etteihän sitä ennää ole. (Mies, Yläkemijoki)

Suomen Akatemia myönsi Itä-Suomen yliopistolle yli 550 000 euron rahoituksen Primäärit mineraalivarannot -rahoitushaussa. Rahoitusta sai kaksi professori Rauno Sairisen johtamaa tutkimushanketta.

Toisessa rahoitetuista hankkeista tutkitaan sosiaalisen toimiluvan (SLO) käsitettä, sen sisältöjä ja yhteiskunnallisia taustaedellytyksiä kaivosteollisuudessa. Hanke on vertailututkimus Suomen, Kanadan ja Australian välillä. Siinä analysoidaan erityisesti kaivosteollisuuden yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä kohdemaissa.

Tutkimuksessa selvitetään kansallisen tai osavaltiokohtaisen sääntelyn ja muiden institutionaalisten tekijöiden merkitystä sosiaalisen toimiluvan politiikassa sekä analysoidaan paikallisia protesteja ja kansalaisten asenteita sosiaalisen toimiluvan kehityksessä. Näiden pohjalta arvioidaan kaivospolitiikan tulevaisuuden haasteita. Tutkimus tehdään yhteistyössä Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistojen sekä kansainvälisten partnereiden, muun muassa Queenslandin yliopiston ja Brittiläisen Kolumbian Yliopiston, kanssa. Jyväskylän yliopiston osahanketta johtaa akatemiatutkija Tapio Litmanen. Tutkimushanke sai rahoitusta nelivuotiskaudeksi yhteensä 595 407 euroa, josta Itä-Suomen yliopiston osuus on 387 124 euroa.

Toinen rahoitusta saanut hanke on osa laajempaa kokonaisuutta, jossa selvitetään kaivostoiminnasta koituvia ekotoksikologisia ja ympäristöterveydellisiä riskejä pintavesistöissä. Itä-Suomen yliopiston osuudessa selvitetään, miten paikallinen väestö kokee vesistöjen pilaantumisesta aiheutuvat haitat ja riskit. Hankkeen muissa osioissa selvitetään muun muassa orgaanisen aineen, metallien vuorovaikutuksen ja kulkeutumisen sekä mikrobitoiminnan roolia pintavesistöissä. Tutkimustietoa voidaan hyödyntää, kun tehdään riskiarviointia sekä suunnitellaan ympäristön kunnostusmenetelmiä metallikaivosten vaikutusalueilla. Tutkimuskonsortiota johtaa Jyväskylän yliopistossa professori Jussi Kukkonen, ja se sai yhteensä 1 065 734 euron nelivuotisen rahoituksen. Itä-Suomen yliopiston osahankkeen rahoitus on 166 122 euroa. Muina partnereina ovat Suomen ympäristökeskus (Syke) sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Suomen Akatemia rahoittaa mineraalitutkimusta Primäärit mineraalivarannot -rahoitushaussa yhteensä neljällä miljoonalla eurolla. Rahoitusta myönnettiin kuudelle hankkeelle. Akatemialta haettu rahoitus oli kokonaisuudessaan noin 24 miljoonaa euroa. Haku oli osa Suomen Akatemian saamaa vuoden 2013 valtion lisätalousarvion rahoitusta. Sen suoman rahoituksen tavoitteena on osaamisperusteisen kasvun tukeminen Suomessa.

Lisätietoja: professori Rauno Sairinen, puh. 050 442 3146, rauno.sairinen(at)uef.fi, yliopistotutkija Tuija Mononen, puh. 040-5777019, tuija.mononen(at)uef.fi.

(Teksti: Gaudeamus)

Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen hahmottaa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen prosessia. Teos sisältää innostavia, tutkijan arkielämästä kumpuavia virikkeitä opiskelijoille ja tutkijoille.

Aikamme ongelmat ilmastonmuutoksesta lajien häviämiseen ja yleiseen ekologiseen niukkuuteen kyseenalaistavat yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden perinteiset lähestymistavat. Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus liikkuu parhaimmillaan lähellä valtaa ja politiikkaa, joten siinä joudutaan tavanmukaista enemmän pohtimaan myös suhdetta yhteiskuntaan ja julkisuuteen.

Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen esittelee erilaisia historian, antropologian, sosiologian, viestinnän, maantieteen, politiikan tutkimuksen ja tulevaisuudentutkimuksen menetelmäpolkuja ja näyttää, kuinka moninaisia yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen menetelmät voivat olla ja kuinka ne ovat yhteydessä yhteiskuntatieteen yleiseen menetelmäkehitykseen.

Ilmo Massa on valtiotieteiden tohtori ja yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen dosentti. Hän hoitaa parhaillaan ympäristömuutoksen ja -politiikan vastuuprofessorin tehtäviä Helsingin yliopistossa.

Ympäristön tutkimusta pidetään lähtökohtaisesti monitieteisenä tai tieteidenvälisenä tutkimusalueena. Erityisesti yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus on luonteeltaan perinteiset tieteenalarajat ylittävää, ohittavaa tai läpäisevää. Tällaiseen tutkimukseen liittyy paitsi merkittäviä institutionaalisia haasteita, myös kimurantteja metodologisia kysymyksiä. Loppukeväällä ilmestyvä teoksemme Katri Huutoniemi & Petri Tapio (toim.) Transdisciplinary Sustainability Studies: A Heuristic Approach (Routledge 2014) tarkastelee näitä kysymyksiä uudelta kantilta.

Heuristiikka_kansi

Lähdemme liikkeelle pirullisen ongelman (wicked problem) käsitteestä, joka viittaa siihen, että ratkeamattomien epävarmuuksien ja arvoristiriitojen vuoksi ongelmille ei ole tyhjentävää määritelmää eikä optimaalista ratkaisua. Yhteiskunnallisesti orientoituneen tutkijan näkökulmasta asetelma on hämmentävä: Millaisia metodologisia periaatteita tulisi noudattaa, kun ongelman määrittely itsessään on ongelma? Toimittamamme teoksen kantavana teemana oleva heuristinen lähestymistapa etsii tieteidenvälisiä reittejä ongelmallisten tilanteiden kohtaamiseen ja tarkasteluun. Heuristiikalla tarkoitamme ajattelun välineitä, joilla tutkija lähestyy tutkimustilannetta ja poimii sieltä tekijöitä, joiden avulla on mahdollista jäsentää ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuja.

Teos koostuu johdantoluvusta sekä kymmenestä erillisestä artikkelista, joiden kirjoittajat ovat
poikkitieteellisen ympäristö- ja kestävyystutkimuksen asiantuntijoita Suomesta ja ulkomailta. Esipuheen teokseen on laatinut tieteidenvälisyys-keskustelun uranuurtaja Julie Thompson Klein. Artikkelien kirjoittajat tarkastelevat ympäristö- ja kestävyysongelmien jäsentämiseen, tarkasteluun ja ratkaisemiseen liittyviä heuristisia näkökohtia omien tutkimusteemojensa kautta. Artikkelit muodostavat kolme toisiinsa lomittuvaa kokonaisuutta, jotka käsittelevät tieteenalarajat ylittävää heuristiikkaa ongelmien kehystämisessä (osa I), ongelmien ratkaisemisessa (osa II) ja inhimillisen tiedon sopeuttamisessa ekologisiin reunaehtoihin (osa III).

Ensimmäisen osan artikkelit valottavat ongelmien tunnistamisen ja rajaamisen merkitystä poikkitieteellisessä tutkimuksessa sekä antavat esimerkkejä erilaisista kehystämisen tavoista. Esitämme Risto Willamon kanssa systeemi- ja kompleksisuusteoriaan pohjautuen ulospäin suuntautuvan ajattelun heuristiikkaa ympäristöongelmien kokonaisvaltaiseksi hahmottamiseksi. Jari Lyytimäki ja Lars Kjerulf Petersen käsittelevät integroivien käsitteiden heuristista merkitystä kestävyyden arvioinnissa, ja tarkastelevat kirjoituksessaan ekosysteemipalveluiden käsitettä kaupunkiympäristöjen tutkimisessa. David Banister käsittelee liikenteen avainkysymysten muotoumista tieteen ja politiikan rajapinnalla ja osoittaa, kuinka kestävän liikkumisen mahdollisuuksia voidaan huomattavasti avartaa matkustusajan uudelleen määrittelyllä. Petri Tapio, Mattias Höjer, Åsa Svenfelt ja Vilja Varho erittelevät liikenteen ympäristökysymyksiä koskevan tapauksen avulla keinoja rakentaa, kuvata ja vertailla vaihtoehtoisia skenaarioita, ja esittävät huomiota eri skenaarioprosessien käyttämisestä kestävän tulevaisuuden tavoittelussa.

Kirjan toisessa osassa pureudutaan ongelmanratkaisuun poikkitieteellisessä toimintaympäristössä. Kun osapuolilla on toisistaan poikkeavia uskomuksia, arvoja ja intressejä, ratkaisujen etsiminen edellyttää tilannekohtaista harkintaa. Christian Pohl kuvaa tutkimusprosessin kannalta kriittisiä kysymyksiä tieteellisen ja käytännöllisen maailman rajalla, ja esittää viisi heuristista työkalua, jotka auttavat onnistuneen prosessin luomisessa. Troy E. Hall ja Michael O’Rourke luovat systemaattisen katsauksen poikkitieteellisten projektien kommunikaatio-ongelmiin, ja esittävät pienryhmien sosiaalipsykologiaan ja sosiokulttuuriseen oppimisteoriaan pohjautuvia käytännön ratkaisuja. Vilja Varho ja minä kirjoitamme ympäristöongelmien ratkaisumahdollisuuksien etsimisestä asiantuntijaharkinnan perusteella ja kuvaamme yhden asiantuntijaharkintaan pohjautuvan tutkimusmenetelmän. Riikka Paloniemi ja Annukka Vainio tarkastelevat sosiaalipsykologian näkökulmasta kahta keskeistä yhteistoiminnan heuristiikkaa, luottamusta ja dialogia, ja selvittävät niiden yhteyksiä ympäristönsuojelua edistävien toimien toteuttamiseen.

Kirjan kolmas osa koostuu kahdesta artikkelista, jotka pohtivat inhimillisen tiedon ja yhteiskuntien ekologisen kestävyyden välisiä suhteita valitsevasta tietokäsityksestä poikkeavalla tavalla. Janne I. Hukkinen ja minä lähestymme tiedon ongelmaa autopoieettisen epistemologian viitekehyksessä, jossa heuristiikat nähdään kognitiivisten systeemien sopeutumina ympäristöönsä. Teoksen päättää Robert Frodeman kirjoitus, jossa hän pohtii poikkitieteellisyyttä ratkaisuna tiedon ylituotantoon. Hänelle poikkitieteellisyys ei ole vain tutkimuksellinen väline kestävyyden saavuttamiseksi, vaan kehotus tarkastella tiedontuotannon päämääriä kestävyyden nimissä.

Teos on suunnattu ennen kaikkea poikkitieteellisestä ympäristötutkimuksesta kiinnostuneille tutkijoille ja opiskelijoille, mutta tarjoaa ajattelun aineksia muillekin ongelmakeskeisen tutkimuksen harjoittajille. Yksittäiset artikkelit edustavat oman alansa viimeaikaista tutkimusta ja ovat siten hyödyllistä luettavaa myös erikseen.

Katri Huutoniemi

Hämeenlinna, 2.-3.10.2014

NJF-seminaari 476 Economics of Animal Health and Welfare.
Heterogeneity, emerging issues and incentives for change.

Ympäristökeskustelu sivuaa joskus ruuan etiikkaa.

Eläimen roolin tunnistaminen ruuan etiikassa edellyttää käsitteellistä selkeyttämistä. Nordisk Jordbruksforskning :n järjestämässä, englanninkielisessä seminaarissa Hämeenlinnassa ensi syksynä on tarkoitus keskustella ihmis-eläin -suhteesta ja karjataloudesta. Kansalaiset, jotka ymmärtävät eläimen moninaisen sosiaalisen ja kulttuurisen roolin, eivät löydä paikkaansa siinä retoriikassa, jossa se ruokavaliossa ja toimeentulona kokonaan kielletään.

Millainen on maailma, johon mahtuvat sekä karjatalous että vastuu ympäristöstä?

Maatalouspolitiikan tavoite on eläimen hyvinvointi. Eläimen hyvinvointi ja terveys liittyvät toisiinsa. Hyvinvointi on ideologinen tavoite, sen sijaan terveyttä voidaan jopa mitata. Jos eläimen hyvinvointi ja terveys riippuvat toisistaan, mikä rooli on karjatalouden järjestämisellä? Karjatalous syntyy turvallisuuden, yhteiskunnan tulonjaon ja ympäristövalvonnan ristipaineissa. Asiantuntijoille on jätetty suuri vastuu siihen liittyvistä asioista.

Kuka karjataloudesta hyötyy ja kuka siitä kärsii? Mihin se olisi sijoitettava – lähelle vai kauas, maaseudulle vai kaupunkiin?
Kärjistyvätkö kotieläinhoitajan ja suurkasvattamoyrittäjän ristiriitaiset edut?

Eläimen hyvinvointi on vain yksi tavoite punnittaessa karjatalouden mahdollisuuksia ja seurauksia.
Ruokaskandaalit ja turkiskiista nostivat ihmisten valmiutta tarkastella eläimen tuotannon laatua. Eläimen hyvinvoinnilla on toki tehtävä laadun varmistamisessa, mutta lisäksi on edellytettävä ruuan vastuullista markkinointia ja tuotannon kestävyyttä sekä hygieniaa. Tuotannon liikkeelle panevat voimat pitäisi voida tunnistaa tarkemmin tulevaisuutta ajatellen.

Keskusteleminen karjasta kuuluu ruuan etiikkaan.

NJF:n sivut seminaarista

Katri Karkinen

Uusi ympäristösosiologian tiedejournaali

joulukuu 15th, 2014 | Posted by Yhys-admin in Uutisia kentältä - (0 Comments)

Kansainvälisen sosiologiajärjestön ISA:n Research Committee 24 (RC24) on jo jonkin aikaa työskennellyt perustaakseen ympäristösosiologian tiedejournaalin lippulaivakseen. RC24 onkin saanut sopimuksen Routledgen kanssa ja lehti on nyt aloittanut toimintansa. Lehden ideaan, toimitusneuvoston koostumukseen ja artikkeleiden lähettämiseen voi tutustua osoitteessa: http://explore.tandfonline.com/page/bes/aedarchives/rens-call-for-papers/#_=_

Marja Ylönen ISA RC24 -työryhmään

joulukuu 15th, 2014 | Posted by Yhys-admin in Uutisia kentältä - (0 Comments)

Hei,

Minut äänestettiin tänä keväänä  kansainvälisen sosiologiyhdistyksen ISA:n (International Sociological Association) RC24:n eli Environment and Society -tutkimuskomitean johtokunnan jäseneksi kaudeksi 2014-2018. ISA :n kongressi järjestetään kerran neljässä vuodessa Olympialaisten tapaan, sen lisäksi ISA järjestää välikongressin. Tänä vuonna kongressi järjestetään Yokohamassa, Japanissa, 13.-19.7.2014, tuolloin myös johtokunnan uudet jäsenet esittäytyvät. Johtokunnan jäsenenä saan mahdollisuuden kuulla tutkimuksen kannalta kiinnostavia asoita sekä edistää yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta. Tarkempi kuva johtokunnan jäsenen tehtävistä ja vaikutusmahdollisuuksista tarkentuu kesän aikana. Voin myös välittää suomalaisten toiveita johtokuntaan. RC24 on vastikään alkanut julkaista uutta lehteä Environmental Sociology, johon toivotaan kontribuutioita.

Kesäisin terveisin

Marja Ylönen, tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto (marja.k.ylonen AT jyu.fi)