Taustaa

Olen kasvanut peräpohjolaiselle maatilalla, noin viisi kilometriä Tornion keskustasta pohjoiseen. Minulla ei ole kovin romanttista kuvaa perinteisestä maalaiselämästä. Äidin varhaisen kuoleman ja isän vaativan palkkatyön vuoksi parinsadan hehtaarin kotitilaa pyöritettiin aika lailla meidän neljän keskenkasvuisen pojan työn varassa. Se oli puuduttavaa ja karua hommaa koulun ohella. Se opetti tekemään ja suunnittelemaan töitä itsenäisesti, ohjausta odottamatta.

Eniten kuitenkin satutti kotijokeni Keroputaan – Tornionjoen sivujoki –  ­pilaaminen 1950- ja 1960-luvun mittaan. 1950-luvulla Keroputaan alajuoksulla perattiin pari koskea, koska haluttiin laajentaa niittyjä ja laitumia karjataloudelle. Perkauksien seurauksena matala joki rehevöityi ja etenkin kesän lopulla suurin osa joesta oli kauttaaltaan kasvillisuuden vallassa. Sekä ihmisten että eläinten käyttövesi jouduttiin ottamaan joesta, vaikka sen vesi haisi pahalle ja vesikirput pyörivät talvisin avannolla.

Tornio oli pieni kaupunki, mutta Haaparannan ja Ruotsin rajan läheisyyden vuoksi kaupungissa oli tavallista enemmän virtaa. Uusia ideoita levisi Ruotsista, jonka elintaso oli siihen aikaan aivan toista luokkaa kuin sodasta toipuvassa Suomessa. Varsinkin me nuoret seurasimme Ruotsin televisiota ja radiokanavia. Oppikouluani Tornion yhteislyseota tosin moitittiin 1960-luvun lopulla yhdeksi maan huonoimmista kouluista, kun menestystä mitattiin ylioppilastutkinnon arvosanoilla. Eivät kaikki lyseon opettajat suinkaan olleet kehnoja ja joukossa oli mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Jatkuvasti vaihtuva opettajakaarti häiritsi kuitenkin oppimista. Jonakin lukiovuonna luokallani oli esimerkiksi neljä saksan opettajaa. Paria pedagogisesti haasteellista ”te putoatte kelkasta” – synkistelijää oli ikävä kyllä joukossa. Ruotsin läheisyyttä ei koulussamme käytetty hyväksi juuri lainkaan, ei edes ruotsin opetuksessa.

Opiskeluaika

Perheeni oli onneksi sivistysmyönteinen ja se antoi mahdollisuuden irtautua turpeesta. Isoisäni kirjoitti 1920- ja 1930-luvuilla pieniä kertomuksia paikallisiin lehtiin ja kuului lastensa kanssa Nuoren Voiman Liittoon. Sotien jälkeenkään nämä perinteet eivät kuihtuneet. Meitä lapsia kannustettiin opintielle, kuten Suomessa on ollut yleistä.  ”Maatalouteen ei ainakaan kannata jäädä”, vakuutteli isä. Kummisetäni hankki minulle mikroskoopin, koska hän näki minussa tulevan luonnontieteilijän. Tuo ajatus ei kuitenkaan sytyttänyt, vaikka koulussa fysiikka ja kemia kuuluivat kyllä mieliaineisiini. Asevelvollisuuden aikana kävin pyrkimässä Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen, mutta en jaksanut lukea riittävästi. Sen jälkeen Helsingissä jo opiskeleva veljeni lähetti minulle valtiotieteellisen tiedekunnan opinto-oppaan. Siellä tuntui olevan kiinnostavia oppiaineita. Hankin kirjat ja luin keskittyneesti pääsykokeeseen. Pääsin sisään ja kuulin, että olin saanut täydet pisteet. Itseluottamukseni vahvistui ja yliopisto-opinnot alkoivat hyvissä merkeissä. Hymy oli herkässä, kun kävelin Aleksanterinkatua kohden yliopistoa. Elämä oli ensimmäistä kertaa omissa käsissäni. Ei koskaan enää Ajoon tai Kiimäjänkälle heinähommiin sääskien syötäväksi!

Helsingin yliopistossa valitsin pääaineekseni sosiaalipolitiikan. Hyvinvointivaltion rakentaminen vaikutti tärkeältä. Siihen aikaan sosiaalipolitiikan edustajat määrittelivät alan tieteidenväliseksi suunnittelutieteeksi, joten kurssivaatimuksissa oli jopa Rooman Klubin The Limits to Growth, Kasvun rajat (Meadows, Donella ym. 1972). Tuo kirja vei minut lopullisesti ympäristökysymysten pariin.

Opiskelijaelämässä oli hyvät puolensa, mutta yliopisto-opetus suurten ikäluokkien kuormittamassa yliopistossa tuotti pettymyksen. Yliopistossa yhteiskuntatieteissä opettajaresursseja ei ollut lisätty juuri lainkaan, vaikka kiinnostus niitä kohtaan oli 1960-1970 -lukujen vaihteessa räjähdysmäisesti lisääntynyt. Sosiaalipolitiikan laitoksen silloinen esimiehen Olavi Riihisen tapasin henkilökohtaisesti vasta käydessäni hakemassa merkinnän sosiaalipolitiikan laudatur -arvosanan suorittamisesta. Riihinen kertoi myöhemmin, että 1970-luvulla graduja tehtiin hänen laitoksellaan yli 100 vuodessa, ja hän joutui olemaan niissä kaikissa ainakin toinen tarkastaja. Yliopisto toimi myös silloin minimimiehityksellä ja reagoi jähmeästi maailman muutoksiin.

Melkein koko 1970-luvun yliopiston opetus kärsi laitavasemmistolaisen opiskelijaliikkeen politiikasta. Muutamat opiskelijakellokkaat käyttäytyivät härskin ylimielisesti. En myöskään taustani vuoksi kyennyt marssimaan minkään lippulinnan perässä. Vasemmistolaisuudesta jäi kyllä myös myönteisiä jälkiä ja vaikutteita. Tuskin olisin muuten lukenut vaikkapa Kettil Bruunin ja Antti Eskolan toimittamaa teosta Taloudellinen valta Suomessa (1969). Muistan vieläkin kollegani Keijo Rahkosen kirjoittaman sivistyneen kirjoituksen Marxista ja marxilaisuudesta Helsingin Sanomissa.

Vasemmistolaisuuden on kansainvälisestikin (Atkinson 1991) todettu hidastaneen ympäristötietoisuuden läpimurtoa. Näin tapahtui myös Suomessa. Vielä niinkin myöhään kuin 1979 Suomalainen kapitalismi -teoksessa ympäristöliikettä verrattiin uskonnollisiin liikkeisiin!

Aika monet ”ekologiasta” kiinnostuneet opiskelijat hakivat 1960-ja 1970 -lukujen käänteessä uusia visioita ja tukea omille ajatuksilleen yliopiston ulkopuolelta. Kävin 1970-luvun alussa säännöllisesti kuuntelemassa Kriittisen korkeakoulun järjestämiä luentoja. Siellä käsiteltiin usein ympäristöaiheisia teemoja, kuten kestävää kehitystä.

Tein 1975-76 sekä gradun että kansantaloustieteen sivulaudaturin ympäristöhistoriasta ja – taloudesta. Metodisesti olin varustautunut huonosti varsinkin ympäristöhistoriaa koskevaan urakkaani.  Ohjausta en osannut odottaa, vaan selvitin yrityksen ja erehdyksen kautta ratkaisun pulmiini. Usein pääsin ympäristöhistorian jäljille alaviitteistä tai sivulauseista. Luettavaa oli järkyttävä määrä. Pääkaupunkiseudun kirjastot tulivat pikkuhiljaa tutuiksi. Maantieteen laitoksen kirjastossa taisin olla noina vuosina kärkilainaaja. Lopulta kuitenkin sain yli 200 ­­-sivuisen graduni valmiiksi. Työn viralliset tarkastajat varmaan vääntelehtivät tuskissaan. Gradun koko hävettää kyllä minuakin.

Kansantaloustieteen sivulaudaturtyön aiheena oli ympäristötalous. Sain sen hyväksytyksi todennäköisesti siksi, että professorin sijaisena sattui olemaan Nils Meinander. Hän antoi arvostavaa ja kannustavaa palautetta työstäni. Olin lukenut hänen teoksensa Vesisahan tarina (Meinander 1945) ja tiesin, mistä puusta hän oli veistetty. Seuraavina vuosina tämä humanistinen taloustutkimus painui useiksi vuosikymmeniksi historiaan. Ehkä se jossakin vaiheessa taas palaa?

Tutkijauran alku

Valmistumisen jälkeen vuonna 1975 seurasi vuosia kestänyt pätkätöiden ketju tutkimuksen parissa. Yhteiskuntatieteiden parissa minulla ei ollut mahdollisuuksia jatkaa tutkimuksessa. Aloinkin hakea ”tavallista” työpaikkaa. Laajeneva hallinto imaisi paljon opiskelijakollegoitani. Olin ollut muun muassa Suomen Pankissa kesätöissä ja lukenut kansantaloustieteestä laudaturin juuri tämä työpaikka mielessäni. Sattuma kuitenkin puuttui peliin. Tuolloin yleisen etnologian apulaisprofessori Matti Sarmela soitti ja pyysi käymään Uskontotieteen laitoksella Kasarmintorin varrella tapaamassa professori Juha Pentikäistä työhaastattelun merkeissä. Pentikäinen palkkasikin minut koko kesäksi tekemään esitutkimuksen Suomen Akatemian projektiin Kulttuurin sopeutuminen arktiseen ympäristöön. Tein koko kesän 1976 työtä vuorotta ja sain aikaan satasivuisen raportin. Sitä ei koskaan julkaistu. Osan siitä ”lainasi” kuitenkin väitöskirjaansa ilman lähdeviittauksia eräs hankkeen johtoon kuulunut henkilö. Huomattuani tämän olin haljeta raivosta, mutta en osannut puolustautua ja tyhjätaskuna pelkäsin työttömyyttä.  Yliopistossa sattui ja tapahtui siihen aikaan myös tällaista.

Projektityön päätyttyä Kansanrunoustieteen (folkloristiikan) laitoksen professori Matti Kuusi tuli tapaamaan minua ja tarjosi ”koordinaattorin” työtä Suomen Akatemian maailmankuvan muutosta teollisessa Suomessa koskevassa tutkimushankkeessa. Siirryinkin Kansanrunoustieteen laitokselle Meritullintorilla, jälleen upeisiin tiloihin. Työssäni tapasin tieteidenvälisen joukon suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kärkeä. Matti Kuusta pidän opettajanani. Kuusi oli häikäisevä kirjoittaja ja toisinajattelija, ”kansakunnan unilukkari” (Manninen 1984).

Hankkeeseen kirjoitin artikkelin Luonnonvalloittajan maailmankuva (Massa 1977b), jonka projektin johtoryhmä kuitenkin hylkäsi toimittamastaan kirjasta (Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena 1977). Matti Kuusi lohdutteli minua ja kertoi sanoneensa kollegoilleen, että nämä ovat hylkäämässä yhden maailmankuvan peruskivistä. Hylkäys saattoi jäädä kaivelemaan jopa johtoryhmän voimahahmoa, Matti Klingeä, koska hän ehdotti minulle hiukan myöhemmin ”veljen maljaa”. Sellaisen kallistimmekin Meritullintorin laitoksen käytävällä, tosin ilman pikareita ja juhlajuomaa.

Näiden lyhyiden työjaksojen jälkeen minut valittiin 1978 kolmeksi vuodeksi Suomen Akatemian Humanistisen toimikunnan assistentiksi ympäristöhistoriaa koskevalla hankkeellani. Hiljattain selailin kellastuneista papereitani ja löysin tuon muinaisen hakemukseni. Vaatimaton paperi, pakko myöntää. Maisterilla kuitenkin oli vielä tuohon aikaan mahdollisuus saada suoraan tukea Suomen Akatemialta! Assistenttikauden tuloksena kirjoitin lisensiaattitutkimuksen Ihminen ja Lapin luonto, jonka Suomen Antropologinen Seura julkaisi vuonna 1983 (Massa 1983).

Työn tarkastusvaiheessa talous- ja sosiaalihistorian professori Sven-Erik Åström ryhtyi syystä tai toisesta lisensiaattitutkimukseni ylimääräiseksi tarkastajaksi. Hän väitti minun selittäneen koko Suomen teollistumisen Lapin luonnonvarojen hyödyntämisellä. Tämä väite oli täysin tuulesta temmattu, mutta tiedekunta kuitenkin laski arvosanaa yhdellä pykälällä. Minä en tuntenut Åströmiä lainkaan, mutta tiesin että hän oli kuuluisa taloushistorian tutkija ja kuulin että hänellä oli suunnitelmia laajentaa tutkimustensa aihepiiriä ympäristöhistorian suuntaan. Tämän suunnitelman toteuttamisen hän itse asiassa oli jo aloittanut (Åström 1978).  Hänen laitokseltaan minulle vihjaistiin, että hänellä ei ollut ihan puhtaita jauhoja pussissaan, kun hän ryhtyi ylimääräiseksi tarkastajakseni. En osaa niitä arvioida. Työlläni oli kuitenkin kaksi virallista ja kiistämättömästi pätevää arvioijaa, akateemikko Ilmari Hustich ja professori Olavi Riihinen. Tiedekunnankokouksen jälkeen Åström soitti minulle urani merkillisimpiin kuuluvan katuvaisen puhelun, jossa sanoma oli se että ”olen pahoillani mutta NE menivät laskemaan työsi arvosanan”.

1970-luvun puolivälissä perustetusta Suomen Antropologisesta Seurasta tuli itselleni merkittävä foorumi.  Seuran tarkoitus oli elvyttää Edward Westermarckin sosiaaliantropologisen koulukunnan, joka oli lopetettu ”vanhanaikaisena” sotien jälkeen, kun yhteiskuntatiedettä reivattiin tutkimaan ”modernia yhteiskuntaa”. Tuolloin moderni sosiologia alkoi voittokulkunsa ja pian väitöskirja toisensa jälkeen perustui Yhdysvalloissa kehitettyyn survey-metodologiaan. Westermarckin koulukunnalle tyypillinen kenttätyö vieraiden kulttuurien ja suurten kulttuurikysymysten parissa leimautui hyödyttömäksi eksotiikaksi (Sarmela 1977).

Suomen Antropologisen Seuran kaltaisia tieteellisiä vastakulttuureita ei kasva joka oksalla. Ne ovat äärimmäisen harvinaisia. Seura keräsi useilta tieteenaloilta toisinajattelijoita ja se tarjosi heille verkostoitumismahdollisuuksia. Myös yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen ensimmäiset julkaisut ilmestyivät seuran julkaisuissa. Matti Sarmelan pyynnöstä toimitin Suomen Antropologiin saamelaiskysymyksestä erikoisnumeron. Siitä tuli ensimmäinen toimitustyöni (Massa 1977a). Saamelaiskysymyksiin ei ole sen jälkeen tehnyt mieli puuttua.

Seuran toiminta herätti huomiota ja sen tilaisuudet saivat myös median liikkeelle. 1970- ja 1980 -luvun taitteen jälkeen antropologian asema virallistui Helsingin yliopistossa ja tieteenala painui yhteiskuntatieteen marginaaliin, siltä tilanne ainakin meistä ulkopuolelle jääneistä tuntui. Meille aitoa tieteidenvälistä vuoropuhelua ja kieltämättä myös omaa vihreää oksaa hakeneille jäi luu käteen. Tiede ei uudistunutkaan kuten me naiivisti olimme kuvitelleet.

Vuonna 1981 sain kutsun assistentiksi Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Tämä aloitti ajanjakson, jota kutsun tässä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kaudeksi (noin 1983- noin 1995). Kauden aluksi sain Kanadan hallituksen apurahan 1982-83 McGillin yliopiston vierailevaksi tutkijaksi maantieteen laitoksella Montrealiin. Tuohon aikaan kansainväliset vierailut ulkomaisiin yliopistoihin olivat vielä melko harvinaisia. Luin vierailun aikana paljon pohjoista vyöhykettä koskevaa kirjallisuutta McGillin yliopiston kirjastossa ja matkustelin Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Muun muassa Montrealissa syttynyt kiinnostus pohjoisen vyöhykkeen ympäristöhistoriaan näkyy muutamassa julkaisussa (Massa 1994, 1999, 2007, Massa & Bolotova 2017). Pohjoinen vyöhyke olisi muuten juuri nyt antoisa työkenttä erityisesti suomalaisille ympäristöhistorian tutkijoille. Heillä on usein muita paremmat kielitaidolliset valmiudet sen tutkimiseen.

Sosiaalipolitiikan assistentin toimi oli ensimmäinen opetusvirkani Helsingin yliopistossa.  Tärkeintä oli kuitenkin se, että pystyin nyt ensimmäistä kertaa kehittelemään ideoitani yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta hieman vakaammalta pohjalta. Laitoksen silloinen johtaja Tapani Purola piti teemojani aluksi ”eksoottisina”, mutta pian löysimme yhteisen sävelen, kun keskustelimme hänen esittämästään terveys-sairaus -mallista, jossa kytkettiin yhteen yksilön psykofyysinen järjestelmä, yksilön sosiaaliset kytkennät ja yksilön kokemus selittämään sairauden ja terveyden kokemusta (Purola 2000).  Neljänneksi tasoksi esitin yksilön ekologiset kytkennät. Tästä näkökulmasta kirjoitin artikkelin myös Ympäristöterveyden käsikirjaan (Massa 1993 c).

Vauhtiin päästyäni ehdotin Purolalle 1980-luvun alussa useaan otteeseen ”ympäristöpolitiikan lohkon” rakentamista muiden sosiaalipolitiikan erityisalueiden joukkoon. Hän muisti tämän keskustelun, kun valtio-opin professori Ilkka Heiskanen ehdotti tiedekuntakokouksessa ympäristöpolitiikan opetuksen aloittamista omalla laitoksellaan. Purola vastasi, että sosiaalipolitiikan laitokselle oli juuri palkattu assistentti tätä tehtävää varten. Ympäristöpolitiikan opetus valtiotieteellisessä tiedekunnassa käynnistyikin sosiaalipolitiikan eikä valtio-opin yhteydessä.

Kansainvälisestä kirjallisuudesta haluan mainita erikseen kolme yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta vauhdittanutta julkaisua.  William Ophuls (1977) loi ekologisen niukkuuden maailmaan sopivan uuden ainutlaatuisen poliittisen teorian. Sachs (1980) näki taas ”ekokehittämisen” alkavan parhaiten kulttuurisesti helpommin sulavista muutoksista ja etenevän vasta sitten haasteellisimpiin muutoksiin. Beckin (1986) teoksen suomalaista vastaanottoa arvioin Helsingin Sanomien koko sivun artikkelissa. Muutamat suomalaiset sosiologit olivat Sosiologia-lehden riskiyhteiskuntaa koskevassa erikoisnumerossa keskittyneet ainoastaan Beckin individualismiteemaan ja ohittaneet hänen sosiologian ekologisen paradigmakritiikkinsä, vaikka se oli sentään teoksen pääviesti. Olin tyrmistynyt tästä. HS:n artikkeli kyllä huomattiin, mutta en saanut vastineita. Erik Allardtilta sain kuitenkin rohkaisevan viestin Suomen akatemiasta: ”Olemme liikkumassa ympäristökriisin tutkimusta kohden”.

Ignacy Sachsin teos Stratégies de l’éco-développement luovutti nimensä vuonna 1984 alkaneelle ekokehitysseminaarille. Ajatus syntyi proseminaarissani, johon osallistui myös oppilaakseni Teknillisestä korkeakoulusta tullut Rauno Sairinen. Ekokehitysseminaari kokosi yhteen toistakymmentä nuorta tutkijaa ja opiskelijaa. Heistä monet, kuten Rauno Sairinen, Ari Lehtinen ja Jukka Similä, päätyivät myöhemmin professoreiksi ja tutkijoiksi. Joukossa oli myös silloisen ympäristöliikkeen aktiiveja, kuten Kai Vaara ja Jakob Donner. Seminaari huomattiin ja siellä piipahti myös Olli Rehn, myöhemmin EU:n talouskomissaari ja Suomen Pankin pääjohtaja.

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus

Ekokehitysseminaarissa syntyi myös päätös yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta koskevan seminaarin järjestämisestä. Järjestäjinä olivat itseni lisäksi jälleen Rauno Sairinen (silloin siviilipalvelusmies yhteiskuntasuunnittelun täydennyskeskuksesta, TKK), Jari Paldanius (HY maankäytön ekonomian laitos) ja Ilkka Haapola (HY:n Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus). Seminaari kiinnosti kovasti myös tutkijoita.

Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselta ei kuitenkaan osallistunut kukaan, vaikka professori Briitta Koskiaho oli kyllä kutsuttu (Mäkinen 1989). Myöhemmin minua syytettiin toistuvasti siitä, että olisin jättänyt ympäristöaiheen aiheen kannalta tärkeän laitoksen kutsumatta. Tämä ei siis pidä paikkansa.

Seminaari oli tammikuun puolessavälissä 1990. Yleisömenestys yllätti ja päädyimme lopulta Porthania 3:n ja 2:n kautta Porthania 1:seen, isoimpaan mahdolliseen luentosaliin. Sekin täyttyi ääriään myöten. Olimme löytäneet akateemisen kultasuonen! Jälkikäteen olen ihmetellyt, miten nämä kaikki salit sattuivat olemaan vapaita tuona päivänä!

Seminaarin esitysten pohjalta toimitin Rauno Sairisen kanssa teoksen Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle (1991). Uskallan sanoa, että teoksesta tuli yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen avainteos, lähtökohta monille muille teoksille ja artikkeleille. Teoksella oli myös tietty ”hunajapurkkivaikutus”. Markku Wileniuksen (1995) mukaan jo vuonna 1995 ”ympäristösosiologista tutkimusta” tehtiin ja alan opetusta annettiin ”aktiivisesti” jo kahdeksassa yhteiskuntatieteen laitoksessa! Alalla oli jo 40 täyspäiväisesti rahoitettua tutkijaa, eniten maan pohjois- ja itäosien nuorissa yliopistoissa. Tulosta vahvisti Tytti Viinikaisen Suomen ympäristökeskukselle pari vuotta tämän jälkeen toimittama yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen bibliografia (1997), jossa mainitaan jo yli 600 nimikettä.

Oliko tilanne tosiaan näin hyvä? 1980-ja 1990-lukujen aikana oli varmaankin tapahtunut luonnollista siirtymistä ympäristökysymysten tarkasteluun. Systemaattista opetusta ei kai juuri ollut ehditty järjestää missään. Suomessahan ei ollut vuonna 1995 yhtään ympäristösosiologian oppituolia. Ympäristöpolitiikan tutkimuksen alueella ainokainen professuuri taisi olla Tampereen yliopistossa. Rahoituksen kannalta oli tietysti järkevää julistautua olevansa jo alalla. Kyselystä syntyi kuitenkin liian optimistinen kuva ”ympäristösosiologian” tilanteesta. ”Mitäpä sitä kehittämään alaa, joka jo valmiiksi on kehittynyt ja verkostoitunut”, olisi voinut olla jonkun tiedepolitiikan päättäjän reaktio artikkelin luettuaan.

Oli miten oli, omaa tilannettani kohu kirjan ympärillä ei juuri parantanut. Opettajana olin valtiotieteellisessä tiedekunnassa edelleen alani ainokainen. Tässä tilanteessa katsoin velvollisuudekseni hakea yliopistohallinnolta tukea alalle. Lähetin kirjelmän tiedekunnalle, jossa pyydettiin kahden uuden yliopistolehtorin palkkaamista alalle. Perustelin tätä globaalin ekologisen niukkuuden teemalla. Tiedekunta ei kuitenkaan antanut lisää resursseja. Tiedekunta ei halunnut perustaa ”uutta osuustoiminta -instituuttia”, kuten tiedekuntasihteeri minulle suomensi. Tuo instituutti oli saanut huonot pisteet Helsingin yliopiston ensimmäisessä kansainvälisessä arviossa ja päätetty lopettaa. Jälleen menivät puurot ja vellit tiedekunnalta pahasti sekaisin, koska emme todellakaan suunnitelleet mitään instituuttia, vaan haimme lisää opettajavoimia tärkeänä pitämällemme alalle.

Kävimme 2000-luvun alussa myös rehtorin luona tutkijaryhmän kanssa. Yllättäen myös rehtori suhtautui aloitteeseemme nihkeästi. Muun muassa ympäristöpolitiikan tutkimus oli hänelle uusi asia tai niin hän siihen reagoi.  Lupauksia alan vahvistamiseksi ei tullut, vaan hän pyysi meitä kääntymään dekaanien puoleen. Näin olimme noidankehässä, koska olimme jo olleet yhteydessä dekaaneihin.

Näitä yliopistohallinnon ratkaisuja voi perustella, koska meitä oli vain kourallinen ja olimme syrjässä valtavirroista. Meihin ei luotettu. Tilanne oli aivan toinen kaupunki- ja naistutkimuksessa, joita monet vahvat professorit tukivat ja joihin sitten panostettiinkin useilla uusilla professuureilla samaan aikaan.

Ympäristötutkimuksen ympärille syntyi kuitenkin 2000- luvun alussa tutkimusverkosto, Helsinki University Environmental Research Centre (HERC), myöhemmin Helsinki University Center for Environment (HENVI). Aloite tuli nyt Kari Raiviolta, yliopiston vahvalta kanslerilta. HERC ja HENVI jakoivat rahoitusta ja tarjosivat ympäristöalan koordinaatiota. HERC:in suunnitteluvaiheessa otin yhteyttä Raivioon ja kerroin että koordinaatio ei tule riittämään yhteiskuntatieteissä, koska ala oli ”vakiintumaton puuteala”, kuten jopa Suomen Akatemia oli juuri samaan aikaan linjannut. Tämä tarkoitti sitä, että toiminta oli edelleen tilapäisrahoituksella tai -nimityksillä olevien tutkijoiden ja opettajien varassa (Massa 1998). Raivio ei vastannut. Yhteiskuntatieteisiin tuli kuitenkin vuosien mittaan näiden verkostojen kautta rahoitusta, myös omaan tutkimusryhmääni. Tammikuussa 2018 Helsingin yliopisto tärkeän askeleen perustamalla kestävyystieteen instituutin, Helsinki Institute of Sustainability Science (HELSUS).

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimuksen vakiintuminen pääsi kuitenkin tutkijoiden yhteystyöverkostoissa vauhtiin jo 1990-luvun ensi vuosikymmenillä.  Alue- ja ympäristötutkimuksen seura perustettiin vuonna 1993- (http://www.ays.fi/). Seuraavana vuonna tein aloitteen yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta yhdistävästä sähköpostilista (yt-ymp@helsinki.fi), joka toimii edelleen. Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professorina siihen aikaan toimineen Jussi Raumolinin aloitteesta perustettiin yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura vuonna 1995 (http://www.yhys.net/) ja se on toiminut siitä pitäen.  Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen ensimmäinen tohtorikoulutusohjelma aloitti vuonna 1995 Yrjö Hailan johdolla. Hailasta oli tullut Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professuurin haltija Jussi Raumolinin jälkeen.

Pooliprofessuuri Keskustakampus-Viikki

Vuonna 2001 ryhdyin hoitamaan Viikin Limnologian ja -ympäristönsuojelutieteen ja keskustakampuksen Sosiaalipolitiikan laitosten yhteistä pooliprofessuuria. Se jakaantui valtiotieteellinen, biotieteellisen ja maatalousmetsätieteellisen tiedekunnan välillä. Aloitteen tekijöinä olivat ympäristönsuojelutieteen professori Pekka Kauppi ja sosiaalipolitiikan professori Risto Eräsaari.

Sosiaalipolitiikan laitokselle perustin tässä vaiheessa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tutkijaseminaarin. Kokoonnuimme kolmannessa kerroksessa Heikki Wariksen legendaarisen pyöreän pöydän ääressä. Mukana oli toistakymmentä väitöskirjantekijää. Pääosin seminaari tuotti hyviä väitöskirjoja ja – ennen kaikkea – tunnelma oli aina korkealla (Liite 1). Sain myös aika hyvin projektirahoituksia eri hankkeisiin.

Hoidin pooliprofessuuria viisivuotiskauden 2001-2006, jonka jälkeen yliopisto päätti vakinaistaa professuurin. Jossakin vakinaistamisprosessin vaiheessa valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani pysäytti minut Senaatintorin kulmalla ja kertoi, että minut tullaan kutsumaan professuuriin. Kun kyselin aikaisemmista pettymyksistä oppineena, että onko tämä varma tieto, dekaani melkein loukkaantui: ”Etkö luota Helsingin yliopiston kolmeen dekaaniin?”. Pakkohan tuo oli uskoa. Kävin ostamassa pullon kuohuvaa ja juhlimme kotona. Ei olisi kannattanut, sillä hiukan myöhemmin minulle kerrottiin, että edessä oli sittenkin kilpahaku. Syytä tähän nopeaan käänteeseen ei kerrottu, mutta arvattavasti dekaanien pään käänsi kansleri Raivio, joka vahvistaa professuurinimitykset. Kilpahaun tuloksena professoriksi nimitettiin Janne Hukkinen. Sain potkut kotitiedekunnastani 60-vuotispäivänäni.

Onneksi olin ennakoinut tilanteen ja saanut jo aiemmin ympäristöpolitiikan yliopistolehtoraatin ympäristönsuojelutieteen laitokselta. Kyseessä oli uusi toimi, koska tiedekunta oli huomannut, että yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus kiinnosti opiskelijoita ja alalle tarvittiin lisää voimavaroja. Yliopistolehtorina pystyin keskittymään Viikkiin, mutta samalla jouduin siirtämään painopistettä perusopetukseen.

Viikissä alkoi tutustumiseni luonnontieteisiin, joka jatkui aina työurani loppuun saakka vuonna 2016.  Pekka Nuortevan perustama maan ensimmäinen ympäristönsuojelun laitos oli vielä siihen aikaan varsin erikoinen yksikkö. Laitoksen arjessa ohjaimet olivat vielä 2000-luvulla melko tiukasti assistentti/yliopistolehtori Risto Willamolla, opiskelijoiden palvomalla ”Ripalla” . Hän väitteli vuonna 2005, jolloin ehdin ohjata hänen massiivista työtään. Ripan asema perustui karismaattiseen opetukseen, opiskelijoiden vahvaan tukeen ja ehkä myös esimiehen tarpeeseen delegoida työtehtäviään, varsinkin opiskelijoiden perusohjausta. Ripa opetti ”kokonaisvaltaista ympäristönsuojelutiedettä” ja se kiinnosti opiskelijoita. Totuuden nimessä kaikki opiskelijat eivät tosin olleet yhtä myötäsukaisia. Eräs jopa väitti, että ympäristönsuojelun laitokselle oli syntynyt uskonnollinen liike karismaattisen assistentin ympärille. Tämä oli tietenkin liioittelua, koska esimiehen valtaa Ripan asema ei suinkaan kumonnut. Kokonaisvaltaisessa ajattelussa oli paljon hyvää. Myöhemmin yhdistimme Ripan kanssa voimavaramme, kun toimitin tieteidenvälisistä metodeista teoksen (Massa 2014).

Ympäristönsuojelun laitoksella minut työnnettiin niin sanotun ”graduputken” hoitajaksi. En nytkään osannut taistella vastaan. Graduputken hoito tarkoitti loputonta graduohjausta, graduseminaareja, gradujen lukemista ja arviointia. Työtä oli liikaa, koska suurin piirtein kaikki halusivat kirjoittaa gradunsa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueelta. Varsinkin alkuvuosina pyöritin Viikissä pariakin graduseminaaria rinnakkain.  Yhteensä ohjaisin Viikissä vähintään 130 gradua.

Toinen valtava työ oli ympäristöpolitiikan peruskurssin luennot. Luennolle osallistui parhaimmillaan yli 200 opiskelijaa, joiden suoritukset jouduin yksin tarkastamaan. Yritin parhaani, mutta tämä luentosarja vei minut uupumuksen partaalla.

Hahmottelin ensimmäisen version tieteidenvälisestä metodiseminaarista 2010 -luvulla, kun aloin pyörittää tieteidenvälistä metodikurssia, jonka aluksi järjestin vierailuluentosarjan tieteidenvälisistä menetelmistä. Tästä materiaalista syntyi teos Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen (2014).

Sirkku Juholan nimittäminen vuonna 2013 apulaisprofessoriksi helpotti jossakin määrin työtaakkani. Tein aloitteen tästä virasta yhdessä Janne Hukkisen kanssa. Ehdotimme alaksi yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen menetelmiä, joiden osaamisesta oli meidän mielestämme suurin tarve. Tiedekunnan ja laitoksen käsittelyssä ala kuitenkin muuttui kaupunkiympäristöpolitiikaksi. Käytännössä alan muutoksella ei ollut suurta väliä, koska Sirkusta saimme monitaitoisen apulaisprofessorin. Hänet on juuri kuluvana vuonna vakinaistettu.

Tutkimuksen alueella Viikin kausi oli aktiivista aikaa. Johdin pariakin isoa projektia. Työurani loppupuolella sain olla vielä mukana hienossa luonnontieteellis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimusryhmässä (Horppila jne. 2017, Schönach jne 2017, Schönach jne 2018). Aikaisemminkin olin yrittänyt koota yhdessä julkaisevaa ryhmää yhteiskuntatieteen piirissä, mutta alan vakiintumattomuus ja yhteiskuntatieteen individualistisen tutkimuskulttuuri tekivät sen silloin mahdottomaksi.

Viikissä lukuvuosi 2015-2016 oli hektinen. Helsingin yliopisto oli sysännyt tutkintorakenneuudistuksen eli Ison Pyörän liikkeelle ja tavoitteli tutkintojen perusteellista muutosta luomalla muun muassa kandi- ja maisterikoulut. Olin aluksi innostuneena mukana, koska näin siinä mahdollisuuden ympäristötutkimuksen laajentamiseen niin, että myös yhteiskuntatiede ja humanistiset tieteet olisivat aidosti ja läpäisevästi mukana. Myöhemmin huomasin olleeni sinisilmäinen. Isoa pyörää kiertämään ilmestyi kuin sieniä sateella ihmisiä eri tiedekunnista. Seurauksena oli enemmän tai vähemmän julkisia kamppailuja eri suuntausten välillä. Käytävillä huudettiin. Hoidin tuohon aikaan professorin tittelillä ympäristömuutoksen ja -politiikan esimiehen tehtäviä, mutta ne eivät paljoa painaneet näissä kisoissa. Onnittelin itseäni päästessäni eläkkeelle 68 vuotta täytettyäni.

Tutkijaurani aikana olen siis ollut töissä viidessä Helsingin yliopiston tiedekunnassa ja kuudella eri nimisellä laitoksella. Tämän tiedekuntakierron aikana olen nähnyt Helsingin yliopistoa monesta näkökulmasta.  Kotitiedekuntani on valtiotieteellinen, siellä olivat parhaat ystäväni ja sinne olisin mieluiten jäänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Tutkijaurani ei kuitenkaan alkanut valtiotieteellisessä, vaan kiersin sinne humanististen laitosten kautta. Uskontotieteen laitos oli jaettu mielenkiintoisesti teologisen ja historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kanssa. Olenpa uskontotieteen puitteissa kokenut sellaisenkin merkillisyyden kuin aamuhartauden yliopistossa. Uskontotieteestä siirryin muutamaksi vuodeksi koordinaattoriksi ja tutkijaksi Kansanrunoustieteen laitokselle historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan ja sen jälkeen Sosiaalipolitiikan laitokselle valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Viikin kauteni (1999-) aloitin Limnologian ja ympäristönsuojelun laitokselta, joka silloin oli osa maatalous- metsätieteellistä tiedekuntaa. Uusi Ympäristömuutoksen ja -politiikan laitos taas luotiin bio- ja ympäristötieteelliseen tiedekuntaan ja tähdentää politiikan tutkimuksen entistä vahvempaa asemaa ympäristötieteissä.

Tutkimusteemoja

Tutkimuksessa olen pysynyt tiukasti yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen parissa, tosin olen liikkunut kuitenkin varsin paljon sen sisällä. Jo Olavi Riihinen oli huolissaan siitä, että en pysynyt aloillani, vaan vaeltelin eri aiheissa. Teemoinani ovat olleet muun muassa yhteiskuntatieteellinen energiatutkimus, talouden ekologinen modernisaatio, ekososiaalinen kehitys, arkielämän ympäristöpolitiikka, syyllistymiskilpi, ympäristöteoriat ja –paradigmat, integroidut menetelmät, Venäjän ympäristöpolitiikka, tiedepolitiikka, ympäristöhistoria, sodan tutkimus ja pohjoisen vyöhykkeen tutkimus.

Minulla on ollut neljä isoa aihetta. Ensimmäinen ja ylivoimaisesti tärkein teema on ollut yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus (seur. ytymp) tai ”toinen ympäristötiede”, kuten tätä suuntausta kutsuin vuonna 1998 ilmestyneessä kokoomateoksessa (Massa 1998).  Eri versiota tästä teemasta on hämmentävä määrä. Ympäristöhistoriasta minut ehkä tunnetaan parhaiten (Massa 1987, 1993, 1994, 1995).  Väitöskirjaani on pidetty ensimmäisenä ympäristöhistorian väitöskirjana Suomessa, Muista kartoituksista mainittakoon ekologinen antropologia (Massa 1979), ekologinen kulttuurintutkimus (Massa 1981), yhteiskuntatieteellisen energiatutkimus (Massa 1982), ympäristösosiaalipolitiikka (Massa 1992), pohjoisen vyöhykkeen ympäristöhistoria (Massa 1987, 2007) ja ekologinen taloustiede (Massa 1995, 2008).  Tämä kertoo sekä alan suuresta variaatiosta että omasta jälkikäteen arvioituna ehkä hieman tarpeettomasta yrityksestä sijoittua edes joltakin kulmalta perinteisten tieteenalojen joukkoon.

Toinen teema on ollut ympäristöpolitiikan tutkimus. Näistä mainittakoon ekologinen modernisaatio (1995), ekososiaalipolitiikka (2009), arkielämän ympäristöpolitiikka (Massa 2006), pohjoisen vyöhykkeen ympäristöpolitiikka (Massa 2007) ja kestävän yhteiskunnan politiikka (Massa 2013). Jokainen näistäkin olisi riittänyt erikoistumisalueeksi.

Kolmas teema on yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen teoria. Odotin turhaan, että filosofit tai yhteiskuntapolitiikan teoreetikot olisivat ottaneet tämän alueen esille. Tein lopulta aloitteen Ympäristö yhteiskuntateorioissa – symposiumin järjestämisestä toukokuussa 2007 ja sain mukaan järjestäjiksi Helsingin yliopiston Bio- ja ympäristötieteen laitoksen ja Helsinki University Environmental Research Centren (HERC). Symposiumin aineiston perusteella toimitin vuonna 2009 ilmestyneen teoksen Vihreä teoria (2009). Toimitustyön lisäksi oma panokseni siihen oli pitkähkö johdantoartikkeli sekä yhdessä Tuuli Hirvilammen kanssa kirjoittamani artikkeli ympäristösosiaalipolitiikasta.

Neljäs tutkimusteemani on yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen menetelmät. Viikissä törmäsin (kuten edellä tuli ilmi) rönsyilevään tieteidenväliseen retoriikkaan, joka ei kuitenkaan perustunut kunnolliseen metodiseen osaamiseen. Opiskelijat kirjoittivat tästä syystä esseemäisiä filosofisia tai puolifilosofisia graduja.  Kyllä ne läpi menivät, mutta taso oli vaatimaton. HERC järjesti ehdotuksestani vuonna 2007 luentosarjan tieteidenvälisistä metodeista, mutta katsoi että sen tehtävänä ei ollut järjestää pysyvää opetusta. Näin opetus jäi edelleen ainakin ympäristönsuojelun laitoksella harteilleni. Idea kehittyi kuitenkin koko ajan ja alkoi kypsyä 2010-luvulla. Lopulta toimitin seminaarin ja metodikurssin perusteella kirjan Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen (2014).

Arkistossani on korkea pino joko itse tai kollegojen kanssa tehtyjä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kehittämissuunnitelmia. Ne liittyvät yhteiskuntatieteellis-humanistiseen ympäristötutkimukseen ja -opetuksen, ympäristöpolitiikan tutkimuksen- ja opetuksen sekä tieteidenvälisen infrastruktuurin parantamiseen.  Ensimmäisen osalta olen mielestäni onnistunut. Ympäristöpolitiikan tutkimuksen vauhdikas kehitystyö jäi sen sijaan pahasti kesken, mutta on onneksi jatkunut Janne Hukkisen tutkimusryhmässä.

On mielenkiintoista seurata kuluvan vuoden alussa perustetun Helsinki Institute of Sustainability Sciencen (HELSUS) kehitystä. Alalle on tullut ja tulossa huomattavasti uusia resursseja, joista aikanani ei voinut muuta kuin haaveilla. Hienoa että asiat ovat vihdoin tässä pisteessä!

Takapotkuja

Omat kokemukseni osoittavat miten hankalaa on saada uusi ala vakiinnutetuksi yliopistoon. Väheksyntää tuli myös omista riveistä. Eräs sosiaalipolitiikan pääprofessoreista pilkkasi ympäristöpolitiikan tutkimusta avoimesti. Hänellä oli tapana kysyä minulta: ”Mikä on ympäristön tila tänään”, osoittaakseen miten hassua oli tehdä ympäristötutkimusta yhteiskuntatieteissä. Luonnontieteen puolella monet pitivät yhteiskuntatiedettä kilpailijana ja vastustivat sitä, jos ei avoimesti niin ainakin kulisseissa. Eräs huumorin kukka kyseli minulta ehtimiseen ”ilmaistointimuutoksen” etenemisestä.

Nämä tapaukset kuitenkin kuuluivat ikään kuin luontaisetuihin ja niissä on mukana myös huumoria, jossa aistin kyllä hieman kateuttakin. Aika kevyesti suhtauduin myös siihen, että jouduin myös ydinenergiaa kannattavien nuorten mustalle listalle. Olin siinä hyvässä seurassa, koska esimerkiksi tulevaisuudentutkimuksen professori Pentti Malaska oli samalla listalla. En tiedä miksi nimeni oli siinä. Energia, kulttuuri ja tulevaisuus -teoksessa ei suoraan vastustettu jos ei ihailtukaan ydinvoimaa, vaan kuvattiin energiankäytön kulttuurisia syvärakenteita. Mustasta listasta ei minulle ollut mitään haittaa, vaan pidin sitä enemmänkin kunniamerkkinä. Pentti Malaska kuitenkin suuttui ja haastoi ydinvoimanuoret oikeuteen sillä tuloksella, että lista hävisi.

Muutamassa muussa tapauksessa leikki oli kuitenkin kaukana. Kerron seuraavassa kolme tapausta. Ne ovat sellaisia, joista on olemassa arkistosta todisteet.

Ympäristöministeriön ylimmässä johdossa oli henkilöitä, jotka vastustivat yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta, eivätkä ainakaan auttaneet uusien tutkimusalojen rakentamisessa. Sitä pidettiin muun muassa maailmanlopun profetiana tai poliittisena ideologiana. Keskustelua yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta ympäristöministeriön itsetietoisen johdon ja yliopistojen marginaalisten tutkijoiden välillä on masentavaa lukea (ks. esim. Ojala 1995, Koskinen 1996). Osasyy oli se, että YM:n johdossa oli luonnontieteilijöitä, jotka eivät pitäneet kaiken maailman yhteiskuntatietelijöiden tunkeutumisesta ympäristöalalle, vaikka tämän alan varjelu ei kai tarkkaan ottaen kuulunutkaan heidän tehtäväkuvaansa.

Jouduin myös itse tähän myllyyn. Ympäristönsuojelun vastaava toimittaja pyysi minulta tutkimusalani kuvausta lehteensä vuonna 1991. Kirjoitin asiallisen jutun, joka ilmestyikin lehdessä. Yllättäen julkaisun nimiösivulla kirjoitukseni oli laitettu vastaavan toimittajan nimiin! (Ruokoranta 1991). Kirjoituksen yhteydessä esiinnyin sentään oman kirjoitukseni kirjoittajana (Massa 1991). Vastaava toimittaja pyyteli anteeksi, mutta ei osannut selittää miten tämä oli mahdollista. Virheitä sattuu, mutta kontekstin huomioiden arvelen, että tämä oli päätoimittajan (joka oli samalla YM:n osastopäällikkö) eräs tapa syrjiä yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta.

Toinen tapaus saattaa liittyä joltain reunaltaan edelliseen. Kyse oli saksalaisten politologien ja sosiologien piirissä syntyneen ekomodernisaatiostrategian vastaanotosta Suomessa (Huber 1982, Jänicke 1984). Tämä strategia oli kohtalaisen monipuolisesti esillä suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa (esim. Massa 1995, Massa 2000). Ekomodernisaation keskeisenä ajatuksena oli liittää ympäristökysymykset valistuksen perinteeseen yhdistämällä luonnonvarojen säästäminen, ekotehokkuuden lisääminen ja kestävien avaininnovaatioiden luominen. Kävin suomalaisesta vastaanotosta keskustelua Sauli Rouhisen (2014) väitöskirjan yhteydessä, koska olin hänen väitöskirjansa esitarkastaja. Suomessa julkinen hallinto oli Rouhisen mukaan sitoutunut niin tiukasti kestävän kehityksen ajatuksiin, että ekomodernisaatio ei sopinut sen agendalle, vaikka siitä oltiinkin tietoisia. Kestävä kehitys ulottuvuuksineen ehkä sopi paremmin sektoreihin jakaantuneeseen hallintoon. Ekomodernisaatio olisi sen sijaan vaatinut kokonaan uudenlaisen ajattelun ja sille perustuvan yhteiskuntapolitiikan luomista. Ekomodernisaatio ei kiinnostanut ehkä myöskään siksi, että ajatus tuli hallinnon ulkopuolelta ja vieläpä marginaalisena pidetyiltä yhteiskuntatieteilijöiltä. Ekomodernisaation omaksuminen olisi kyllä tarjonnut hyvät puitteet keskustella myös muista talouden vaihtoehtokäsitteistä – vakaa talous, kierrätystalous, kohtuutalous ja kasvun jälkeinen talous- valistuksen perinteen yhteydessä. Ekomodernisaatiosta on nyt liikkeellä Suomessa uusi Iso-Britanniassa kehitetty versio. Tämän uuden liikkeen keskeinen tavoite näyttää olevan ydinenergiaan siirtymisen kannattaminen.

Raskainta on muistella ympäristöpolitiikan verkko-opetushankkeen YRTIN alasajoa. Ideoin ja suunnittelin tämän verkoston vuosituhannen vaihteessa. Kuvittelin tekeväni palveluksen ympäristöpolitiikan alalle ja Helsingin yliopistolle.  Kuinka väärässä olinkaan! Alku näytti hyvältä. Verkosto toimi noin vuodesta 2000 lähtien aluksi ympäristöministeriön ja myöhemmin myös hiukan opetusministeriön tukemana. Sen jälkeen se toimi noin kolme vuotta Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Hankkeessa toteutettiin ympäristöpolitiikan perusopintojen verkko-opetusversio ja kehitettiin Yrttiä ympäristöpolitiikan alaa yhdistävänä portaalina. Hankkeessa oli parhaimmillaan editori ja verkkolehtori. Olimme lopulta omavaraisia ja tulevaisuus näytti hyvältä.

Syksyllä 2002 teimme hakemuksen, jossa esitettiin konkreettinen suunnitelma pysyvästä ympäristöpolitiikan aineopintojen verkko-opetusversiosta ja toimitimme sen asianmukaisessa järjestyksessä yliopistolle. Toukokuun alussa 2003 meitä odotti kuitenkin järkytys: ympäristöpolitiikan opetuksen yliopistoverkosto YRTTI oli tietoisesti pudotettu hanketietokannasta, jonka vuoksi se ei päässyt kilpailemaan OPM:n 2004-2006 hankerahoituksesta. Tuota hankerahoitusta haimme, jotta olisimme pystyneet kehittämään verkostoa. Hankkeen johtoa, suunnitelman allekirjoittaneita ja Yrtin työntekijöitä informoitiin tapahtuneesta virheestä yli kuukausi sen jälkeen, kun se oli paljastunut ja oli muun muassa oman verkkotukihenkilömme tiedossa. Tiedekunnan ylivoimaisesti pisimmälle ehtinyt verkko-opetushanke putosi näin tietokannoista, eikä päässyt opetusministeriön käsittelyyn. Tästä on olemassa paperikopio arkistossani.

Yrttiläisillä on perusteita arvella, että verkosto ei sortunut yksinomaan tekniseen tietokantavirheeseen, kuten meille yritettiin selittää. Yrtin hakemus nimittäin joutui jonkinlaisen ”sähläilyn” kohteeksi, kuten silloinen opetusteknologiakeskuksen johtaja kertoi. Jälkikäteen ajatellen tästä olisi ehdottomasti pitänyt valittaa keskushallintoon. Pääsyy passiivisuuteen oli se, että sain tiedekunnan dekaaniportaasta kehotuksen luopua valituksesta. Ilmeisesti asian paljastuminen olisi heittänyt liian synkän varjon tiedekunnan ylle.

Olen myöhemmin katunut kiltteyttäni. YRTIN alasajossa oli kyse laajemmasta ongelmasta. Verkko-opetus oli silloin vielä uusi opetusmuoto. Sitä varten ei ollut luotu tiedekuntiin/yliopistoihin omia erillisiä hallinnon/kontrollin käytäntöjä, vaan verkkohankkeiden valinta ja hallinnointi olivat jääneet suurimmaksi osaksi tietotekniikan asiantuntijoille. Näin kehittyi informaali järjestelmä, jossa he pääsivät kontrolloimaan eri tieteenalojen sisällöllisiä hankkeita, vaikka heillä ei ollut näiden alojen akateemista pätevyyttä. Omalla alallaan tietotekniikan asiantuntijat olivat kyllä asiantuntijoita.

YRTIN sijasta tiedekuntaan luotiin useita verkkopedagogian virkoja, joiden tehtäväkuva jäi epämääräiseksi. Kukaan tiedekunnasta ”ei osannut vaatia heiltä mitään”, kuten eräs verkkopedgogeista kertoi minulle hieman varomattomasti.

Tähän on tultu

Kaikki ovat aikansa lapsia ja olosuhteet ovat erilaisia. Jostain on kuitenkin aina aloitettava. Nyt yksittäisten tutkijoiden ja eri suunnista tulevien kehitysponnistusten tuloksena on syntynyt tutkijaverkosto, joka on vakiinnuttanut yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta viimeisten 30 – 40 vuoden aikana. Alan kypsyminen on kestänyt kauan, vaikka globaali ekologinen niukkuus ja pyrkimys kestävämpään kehitykseen ovat olleet jatkuvasti tärkeitä aiheita.  Vuonna 1995 alalla oli vain yksi professori Tampereen yliopistossa. Nyt tilanne on parempi, mutta ei edelleenkään kaksinen, kun ajattelee systemaattisen opetuksen ja tutkimuksen suurta tarvetta vaikkapa ilmastonmuutokseen torjumisessa ja siihen sopeutumisessa. Ympäristöhistoriassa ja – sosiologiassa ei taida olla edelleenkään yhtään professuuria puhumattakaan ympäristökulttuurista.

Politiikan tutkijan on kuitenkin helppo ymmärtää prosessin viiveet. Yliopistojen ulkopuolella kulttuurin muutos etenee hitaasti ja kompastelee poliittiseen valtaan ja hallintoon.  Ideatasolla ajatus vaikkapa kestävästä kehityksestä on edennyt nopeasti, mutta käytännössä kovin merkittäviä muutoksia ei ole tapahtunut. Myöskään yliopistoissa parhaat argumentit eivät aina voita, vaan vaikutusvaltaiset päättäjät ratkaisevat kehityksen suunnan. Useilla tieteenaloilla ympäristöajattelu on kompastunut ajatusraunioihin. Ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun (1984) ajatus yliopistoista sosiaalisena voimakenttänä pitää paikkansa ainakin jossakin määrin myös Suomessa. Ilman kriittistä massaa ja sosiaalista painetta muutosta ei synny.

Uudet kehittämisideat innostavat varsinkin nuoria tutkijapolvia. Minulta koko suuntausta epäilevä esimies saattoi kysyä, että mihin näitä ympäristöpolitiikkaan perehtyneitä tutkijoita oikeastaan tarvitaan ja tarvitaanko heitä lainkaan. Nyt ollaan siinä, että hyvistä tutkijoista alkaa olla pulaa. Opettajia, tutkijoita ja opiskelijoita voi nykyään vilpittömästi onnitella hyvästä uravalinnasta.

Alalla on väitellyt viime vuosikymmeninä kymmeniä tutkijoita. En ole pysynyt laskuissa mukana, mutta omassa hyllyssänikin taisi olla puolistoista metriä alan väitöskirjoja ennen kuin lahjoitin ne opiskelijoiden käyttöön.  Ala on nousemassa ainakin tätä kautta yhteiskuntatieteiden valtasuuntausten joukkoon ja sitä arvostetaan myös yhtenä ympäristötieteen osa-alueena.

 

Lähteitä

Arkielämän ympäristöpolitiikka (2006). Toim. Ilmo Massa & Sanna Ahonen, Gaudeamus, Helsinki.

Atkinson, Adrian (1991). Principles of Political Ecology. Belhaven Press, London.

Beck, Ulrich (1986). Risikogesellschaft. Auf dem Weg in eine andere Moderne. Suhrkamp, Frankfurt a. M.

Bourdieu, Pierre (1984). Homo Academicus. Les Éditions de Minuit, Paris.

Hirvilammi, T. & Massa, I. (2009 ). Ympäristösosiaalipolitiikan lähtökohtia. Teoksessa Vihreä teoria: Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Massa, I. (ed.). 1 ed. Helsinki: Gaudeamus, Vol. 2009, p. 102-129 27 p.

Horppila, J., Holmroos, H., Niemistö, J., Massa, I., Nygren, N., Schönach, P., Tapio, P. & Tammeorg, O. (2017). Variations of internal phosphorus loading and water quality in a hypertrophic lake during 40 years of different management efforts. Ecological Engineering. 103, s. 264-274.

Huber, Joseph (1982). Die verlorene Unschuld der Ökologie. Fisher Verlag, Frankfurt am Main.

Jänicke, Martin (1984). Umweltpolitische Prävention  als Ökologische Modernisierung und Strukturpolitik. Wissenschaftcentrum Berlin, Berlin.

Koskinen, Keijo (1996). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen vastuu. Ympäristö 1.

Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena (1977). Toim. Matti Kuusi & Risto Alapuro & Matti Klinge. Otava.

Manninen, Kirsti (1984). Matti Kuusi- kansakunnan unilukkari. Otava, Helsinki.

Massa, Ilmo (1977). Luonnonvalloittajan maailmankuva. Suomen Antropologi 1.

Massa, Ilmo (1983). Ihminen ja Lapin luonto. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki,

Massa, Ilmo (1985). Hyrdoelectricity and Development in Northern Finland and Northern  Quebec. Natural Resources Exploitation and Problems of Staples-Based Industrialization in Finland and Canada. Ed. by Jussi Raumolin. Fennia 163:2, 465-477.

Massa, Ilmo (1987). Pasture Burn-Clearing as a Method of Colonization in Northern Fennoscandia. Special Issue on Swidden Cultivation. Ed. by Jussi Raumolin. Suomen Antropologi 4, 235-240.

Massa, I. (1990). Ympäristökriisin haaste sosiologialle. Teoksessa Hyvinvointi ja muutosten Suomi: Juhlakirja Olavi Riihisen täyttäessä 60 vuotta 9.4. 1990. 13 p.

Massa, Ilmo (1991) Miksi yhteiskuntatiedettä tarvitaan ympäristökeskustelussa? Ympäristönsuojelu 4,ss. 8-11 (sisällysluettelossa tekijäksi merkitty Mirja Ruokoranta).

Massa, Ilmo (1993 a). The paradox of insignificant change. Perspectives on environmental history. Environmental History Newsletter 5(1993):3-14.

Massa, Ilmo (1993 b). Ryysyrannasta riskiyhteiskuntaan. Ympäristökysymys suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Janus 2, 17-38.

Massa, Ilmo (1993 c). Terveydenhuollon ekologinen modernisaatio. Teoksessa Ympäristöterveyden käsikirja. Toim. Helena Mussalo-Rauhamaa & Jouni J.K. Jaakkola. Duodecim, Jyväskylä.

Massa, Ilmo (1994). Pohjoinen luonnonvalloitus: Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1995 a). Riskiyhteiskunnan talous: Suomen talouden ekologinen rakennemuutos. Helsinki: Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1995b). Historical Approach to Environmental Sociology. Innovation 8:3, ss. 261-274.

Massa, Ilmo (1998). Katsaus ympäristöopetukseen ja -tutkimukseen valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Teoksessa Ympäristötutkimus ja -opetus Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Toim. Ilmo Massa. Helsingin yliopisto. Sosiaalipolitiikan laitos. Työraportteja 1998:14, ss. 9-20.

Massa, Ilmo (1998). Toinen ympäristötiede: Kirjoituksia yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta. Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1999). The Development of the Risk Economy in the Circumpolar North. Teoksessa Ecology and the World-System. Westport, Conneticut: Greenwood Press, Vol. 1999, 23 p.

Massa, I. & Skou Andersen, M. (2000). Ecological Modernization – Origins, Dilemmas and Future Directiona. Journal of environmental policy & planning.. 2000/2, 4, p. 337-345 8 p.

Massa, Ilmo (1979). Ekologinen antropologia. Teoksessa Homo sapiens. Johdatus biologiseen ihmiskuvaan. Toim. Olli Järvinen, O. & Seppo Kuusela, S. Loviisa.

Massa, Ilmo (1994). Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus, Helsinki.

Massa, Ilmo (1995). Historical Approach to Environmental Sociology. Innovation. 1995/8, 3, p. 261-274.

Massa, Ilmo (1999).The Development of the Risk Economy in the Circumpolar North. Teoksessa Ecology and the World-System. Eds by Walter L. Goldfrank & David Goodman and Andrew Szasz. Greenwood Press, London, 123-146.

Massa, Ilmo (2007). Toinen maailmansota ja maailmantalouden pohjoistuminen. Teoksessa Sodan ekoloogia. Sodankäynnin ympäristöhistoriaa. Toim. Simo Laakkonen & Timo Vuorisalo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Massa, Ilmo (2008). Tieteiden välinen taloustutkimus luomapuilla: = the discussion about interdisciplinary economics in the making. Teoksessa Ympäristösosiologian virrat ja verkostot: toimittaneet = editors: Timo P. Karjalainen, Pentti Luoma, Kalle Reinikainen. Oulu: Oulun yliopisto, Thule-instituutti, p. 155-172 18 p.

Massa, Ilmo (2009). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat ja keskeisimmät suuntaukset. Teoksessa Vihreä teoria: ympäristö yhteiskuntateorioissa. Toim. llmo Massa. Helsinki: Gaudeamus, p. 9-44 36 p

Massa, I., Karisto, A. & Lillunen, A. (2011).The Discourses on Food and Eating in Finland: A study based on Finnish students’ environmental biographies. Environmentalica Fennica. 2011, 30, p. 1-34 34 p.

Massa, Ilmo (2013). Kestävä yhteiskunta. Teoksessa Suomen sillat tulevaisuuteen. Toim. Juho Saari. Kuluttajatutkimuskeskuksen kirjoja 8. Tampere.

Massa, Ilmo (2014). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen lähtökohtia. Teoksessa Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen. Toim. Ilmo Massa. Gaudamus, Helsinki, ss. 11-32.

Massa, I. K. & Bolotova, A. (2017). Opening the Circumpolar Arctic World. Teoksessa The Long Shadows: A Global Environmental History of the Second World War . Toim. Laakkonen, S., Tucker, R. & Vuorisalo, T. (eds.). Corvallis: Oregon State University, 17 p.

Massa, Ilmo (2015). Kohti ekologisen niukkuuden taloustiedettä. Kansantaloudellinen Aikakauskirja. 111, 2, p. 272-274.

Massa, Ilmo & Alla Bolotova (2017). The Opening of the Circumpolar Arctic World. In The Long Shadows. A Global Environmental History of the Second World War. Eds. by Simo Laakkonen & Richard Tucker & Timo Vuorisalo. Oregon State University Press, Corvallis, pp.275-294.

Meadows, Donella H; Meadows, Dennis L; Randers, Jørgen; Behrens III, William W (1972). The Limits to Growth; A Report for the Club of Rome’s Project on the Predicament of Mankind.

Meinander, Nils (1945). Vesisahan tarina. Suomen Sahanhoitajayhdistys, Helsinki.

Mäkinen, Paula (1989). Kirje 23.10. 1989, hallussani.

Ojala, Olli (1995). Elitististä vai ihmisläheistä tietoa ja tiedottamista. Ympäristö 6.

Ophuls, William (1977). Ecology and the Politics of Scarcity. Prologue to a Political Theory of the Steady State. W.H. Freeman and Company, San Francisco.

Purola, Tapani (2000). Purolan mallin kolme vuosikymmentä. Sosiaalilääketieteellinen aikakauskirja 37.

Rouhinen, Sauli (2014). Matkalla mallimaaksi? : kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies., no 88

Ruokoranta, Mirja (1991). Miksi yhteiskuntatiedettä tarvitaan ympäristökeskustelussa? Ympäristönsuojelu 4, ss. 8-11 (oikea tekijä Ilmo Massa).

Sachs, Ignacy (1980) Stratégies de l’éco-développement. Économie et Humanisme – Éditions ouvrières, Paris.

Sarmela, Matti (1977). Antropologia Suomessa 1976. Teoksessa Antropologia Suomessa 1976. Toimituskunta & Pauli Kajanoja & Björn Kurtén & Irma-Riitta Järvinen  & Seppo Knuuttila. Toimitussihteeri Terttu Kaivola. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki.

Schönach, P. M., Tapio, P., Holmroos, H. J., Horppila, J. A., Niemistö, J. P., Nygrén, N., Tammeorg, O. & Massa, I. (2017). Persistency of artificial aeration at hypertrophic Lake Tuusulanjärvi: A sociohistorical analysis. Ambio. 46, 8, s. 865-877.

Schönach, P. M., Nygrén, N. A., Tammeorg, O., Heikkinen, M. E., Holmroos, H. J., Massa, I., Niemistö, J. P., Tapio, P. E. J. & Horppila, J. A. (2018). The past, present, and future of a lake: Interdisciplinary analysis of long-term lake restoration. Environmental Science & Policy. 81, s. 95-103

The Struggle for Russian Environmental Policy (2001). Eds. Ilmo Massa & Veli-Pekka Tynkkynen. Kikimora Publications, Helsinki

Suomalainen kapitalismi (1979). Vastaava kirjoittaja Pekka Kosonen. Love Kirjat, Helsinki.

Taloudellinen valta Suomessa (1969).  Toim. Kettil Bruun & Eskola Antti. Tammi

Wilenius, Markku (1996). Yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta Suomessa. Sosiologia 33,4.

Åström, Sven-Erik (1978). Natur och byte : ekologiska synpunkter på Finlands ekonomiska historia. Söderström, Helsingfors.

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus Suomessa: Katsaus tutkimusaloihin ja kirjallisuuteen (1997). Suomalaisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen bibliografia 1990–1996. Toim. Tytti Viinikainen. Suomen ympäristökeskus, 1997.

 

Liite 1. Väitöskirjat

  1. Lindholm, Arto: Maailman parantajat : globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005).
  2. Willamo, Risto: Kokonaisvaltainen lähestymistapa ympäristönsuojelutieteessä (2005)
  3. Haverinen, Risto: Kaupunkilaisen elinympäristöongelma. Käsitteellistämistavat ja puuttumisen mallit (2007)2. Paloniemi, Riikka: Luonnonsuojelu arjessa. Maanomistajien näkemyksiä ja kokemuksia yksityismaiden tilapäisestä luonnonsuojelusta ja sen uudistumisen prosessista (2007)2.
  4. Tynkkynen. Veli-Pekka: Aluesuunnittelu ja kestävä kehitys Luoteis-Venäjällä. Ympäristösuunnittelun mahdollisuus paikallisissa hallintatavoissa (2007)
  5. Varho, Vilja: Calm or storm? Perceptions of wind power sector actors about the Finnish wind power and itse future (2007)
  6. Kovacs, György: Joseph Schumpeter’s Theory of Social and Evolution: A Reconstruction and Critique (2008)
  7. Schönach, Paula: Kaupungin savut ja käryt: Helsingin ilmansuojelu 1945-1982 (2008)
  8. Toikka, Arho: Governance theory as a framework for empirical research: A case study on local environmental policy-making in Helsinki, Finland (2011)
  9. Berg, Annukka; The four faces of a sustainability programme. A multi-frame analysis of Finland’s programme to promote sustainable consumption and production (2011)
  10. Saikkonen, Paula: Riskitieto kuntapäätöksenteossa, tapauksena saastunut maaperä Helsingissä (2013)
  11. Lyytimäki, Jari: The environment in the headlines. Newspaper coverage of climate change and eutrohication in Finland (2012)
  12. Autio, Sari; ‘Do we listen to earthworms? Tools for evaluating the Finnish National Action Plan on the sustainable use of plant protection products’ (2016)
  13. Laakso, Senja: A practice approach to experimental governance: Experiences from the intersection of everyday life and local experimentation (2017)

Huomautus. Monet suomalaisen ympäristöpolitiikan vaikuttajat, kuten Jussi Raumolin, professori Rauno Sairinen, professori Markku Wilenius ja Kimmo Saaristo ovat väitelleet Helsingin yliopistossa yhteiskuntatieteissä ympäristökysymyksistä.

Ympäristöpolitiikan professorina Tampereella (1995-2014)

Yrjö Haila

 

Olen tähän kirjoitukseen kirjannut kokoelman muistumia, joita tamperelaisen ympäristöpolitiikan kehitys minulle jätti. Niitä on toki 19 vuoden ajalta (1 VIII 1995-31 VII 2014) koko joukko. Mutta miksi kirjaan ne vasta kaksi vuotta jälkeen päin? Primaaristi siksi, että kausi oli tavattoman intensiivinen. Muistumien kokoaminen on edellyttänyt, että intensiivisyys ensin hellitti otteensa; tämä vei selvästi yli vuoden. Kokemus on sinänsä mielenkiintoinen: Tapahtumien kulussa muistumat kasautuvat toistensa päälle, eikä mitään kokonaiskuvaa hahmotu (kun en ole päiväkirjaa pitävää lajia, vaikka olen joskus todella vaatimattomalla menestyksellä sitä kokeillut). Jälkikäteen kumminkin tapahtumien kululle hahmottuu jotensakin johdonmukainen kaari.

Päällimmäinen muistumani ympäristöpolitiikan oppiaineen kehittämisen luonteesta on hyvin lähellä Charles E. Lindblomin esittämää ympäristö- ja muunkin toimintapolitiikan käytäntöjä kuvaavaa aforismia: the science of muddling through. ”Läpi-rämpimisen” mielikuvaa vastaten tehtäväni oli muuttaa itselleni ennestään varsin tuttu ongelmakenttä eli ympäristönsuojelu ennalta minulle kohtalaisen tuntemattomaksi oppiaineeksi eli ympäristöpolitiikaksi. Opetuksen suunnittelu ja aineiston kokoaminen olivat sen vuoksi hyvin intensiivistä toimintaa. Tätä ei helpottanut se, että myös kansainväliset mallit olivat 1990-luvun alkupuoliskolla varsin ohuita; mutta siitä lisää jäljempänä. Asetelman selkiyttämiseksi voin kumminkin heti aluksi esittää kaksi hiukan täsmällisempää muistumaa:

Ensiksi, opin suunnittelemaan opetuksen siten, että sen valmistaminen vaati jokaisessa tilanteessa sopivassa määrin uusien asioiden opiskelua. Mitä tarkoittaa sopivassa määrin? Sitä, että jokainen luento ja kurssi-istunto valmistui kunniallisesti kunhan idea luentosarjan/ kurssin kokonaisuudesta oli kohdallaan ja kerkisin opiskella väliaikana luennon/ kurssin kunkin kerran edellyttämät asiat ja muuntaa ne puhuttavaan ja liitutaululle hahmoteltavaan muotoon – hyvin usein edellisenä iltana. Tosin tällä toimintatavalla oli kääntöpuolensa: en koskaan ehtinyt – tai kyennyt – tekemään luentojen jälkeen hyviä muistiinpanoja tapahtumien ja ajatusten kehityksestä. Ennakkoon tehdyt suuntaviivat jäävät toki jäljelle, mutta niitä on jälkikäteen yllättävän vaikea tulkita.

Toiseksi, varsin varhain hyväksyin tosiasiaksi, että professuuri on palveluammatti; tämän hyväksyminen oli selviämisen ehto. Etusijalla olivat opetuksen kehittämisen ja tutkimusryhmän edellytysten vahvistamisen tehtävät, ”alhaalta ylös” eli käsillä olleista aineksista lähtien; muu seurasi jäljessä.

Opetuksen kehittämisen prosessi muotoutui hyvin nopeasti äärimmäisen mielenkiintoiseksi, ja tempauduin siihen mukaan. Alunperin varmaan kuvittelin, että opetus muuttuu vuosien mittaan helpommaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt (mikä varmaankin on yleispätevä havainto). Uutuus hallitsi tilannetta: ympäristöongelmat ovat uusia erityisesti spesifissä poliittisessa muodossaan, ja siksi ympäristöpolitiikka politiikan alana muuttuu jatkuvasti, ja siksi opetuksen tarpeet muuttuivat myös jatkuvasti. Esimerkiksi Talvivaaran kaltaisesta tilanteesta ei vuonna 1995 voinut olla aavistustakaan. Näin ollen opetus pikemminkin tuli vuosien myötä vaativammaksi: Oli koetettava jatkuvasti turvata se, että kurssien jännite pysyi yllä ja sai riittävästi konkreettista voimaa ajankohtaisiin tapahtumiin perustuvista esimerkeistä. Apokryfiset ”vanhat kalvot” eivät olisi tätä tarvetta mitenkään voineet tyydyttää. Pohdin asetelmaa erityisesti peruskurssien osalta Tilanteen taju-teokseen sisältyvässä kirjoituksessa.[1]

Opetusvelvollisuuden intensiivisyyttä korosti se, että Tampereen ympäristöpolitiikka käsitti syksystä 1994 lähtien koko maisterin tutkintoon johtavan opetuksen. Oppiaineessa oli kaksi opettajaa, professori ja yliassistentti. Jälkimmäisestä toimesta Jussi Raumolin jäi pois kesällä 1996. Sen jälkeen yliassistentuuri oli budjettirajoitusten vuoksi kolmen vuoden ajan täytettynä vuodeksi kerrallaan, kunnes se saatiin julistaa normaalisti viisivuotisesti täytettäväksi, ja Pekka Jokinen tuli Turusta taloon elokuun alussa 1999. Muutamaa vuotta myöhemmin saatiin lisäksi lupa perustaa assistentuuri, jota alkoi hoitaa Tanja Helle.

Aluksi opetusohjelmassa oli välttämättömyyden pakosta runsaasti kirjatenttejä, mutta niiden osuutta kyettiin onneksi varsin nopeasti vähentämään. Luento- ja kurssiopetusta sen sijaan laajennettiin. Tärkeänä apuna tässä olivat aluetieteen kanssa yhdessä järjestetyt kurssit, joiden osuus kasvoi pikku hiljaa. Tampereen yliopistossa toteutetut hallinnon ja rakenteiden myllerrykset alkoivat suunnilleen 2000-luvun puolivälissä. Meillä tärkein tapahtuma oli juuri ympäristöpolitiikan ja aluetieteen yhteyksien tiivistyminen, joka koettiin olennaisesti positiiviseksi molemmilla tahoilla.

Ympäristöpolitiikan jatko-opetus sai vakiintuneen muodon talvella 1996, jolloin käynnistyi tiistaisin klo 9:30 kokoontuva tiistaiseminaari aka ”sateenvarjoseminaari” aka ”Umbrella”. Aluksi kokoontumisrytmi oli kerran kahdessa viikossa, mutta suunnilleen syksystä 1996 lähtien seminaari kokoontui säännöllisesti joka tiistai (”kuin saksalainen juna”, kuten tapasimme sanoa). – Myönnän kernaasti: Olen seminaarifriikki, nimittäin kun kyse on tutkimuksellisista ja keskustelevista seminaari-istunnoista sekä pienimuotoisista ”workshop”-työpajoista. Ympäristöpolitiikan ”Umbrella” osoittautui vuosien mittaan toimivaksi instituutioksi[2].

Miten turvata opetuksen ja tutkimuksen läheinen yhteys, mikä on jokaisen oppiaineen elinvoimaisuuden ehto, askarrutti tietenkin kaiken aikaa. Uskoakseni siihen löytyi tyydyttävä ratkaisu, jossa on kaksi olennaista ainesosaa. Ensiksi, kehitin opetuksen yhteydessä yleisiä ympäristöpolitiikan taustaa jäsentäviä käsitteellisiä ideoita artikkeleiksi, joita käytin opetuksessa hyväksi. Näitä julkaisin etenkin Tiede & edistys-lehdessä vuosien mittaan sekä kolumneina että artikkeleina. Toiseksi, tutkimushankkeiden tutkijat kirjoittivat artikkeleita, joita saatoin käyttää moninaisten kurssien yhteydessä metodologis-ohjeellisina aineistoina. – Tässä kohden on aiheellista kiinnittää huomio siihen, että kaikki edellä mainitut artikkelit ovat suomenkielisiä. Olen vakuuttunut siitä, että oppiaineen perusteiden opettaminen ja oppiminen tapahtuu äidinkielellä. Joukkoon on toki syytä liittää hiukan myöhemmässä vaiheessa myös vieraskielisiä (eli englanninkielisiä) artikkeleita, mutta perusteet ovat perusteita.

Tutkimushankkeista enemmän jäljempänä, mutta opetuksen tutkimuksellisuuteen liittyi oivallus, joka kypsyi matkan varrella (aika myöhään, arvattavasti 2000-luvun puolella): Ympäristöpolitiikan tutkimusta jäsentävät parhaiten käsitteet, joihin sisältyy olennainen metodologinen ulottuvuus. Tätä oivallusta vahvisti ja tuki Arto Noron artikkeli sosiologisen teorian lajityypeistä[3]. Eli täsmällisesti sanoen: Uudella tutkimusalalla tutkijan työn olennainen vaihe on löytää ja luoda käsitteistö, jonka avulla hän voi sekä jäsentää tutkimusongelmansa ja osoittaa, millaisen aineiston avulla ongelmaa voidaan mielekkäästi lähestyä, että perustella aineistostaan seuraavat päätelmät. Tärkeintä toisin sanoen on löytää tai luoda toimiva tutkimusteoria. Deduktiivisesti rakentunut ”yleinen teoria” ei tätä tarvetta täytä.

Mutta edelliseen varaus: ilmeinen vaara, jonka tutkija hankkeensa edellyttämää tutkimusteoriaa kehittäessään kohtaa, on että hän ajautuu kokoamaan tutkimuksensa taustalle liian laajalle hajoavan, keskenään heikosti yhteensopivista aineksista koostuvan sekoituksen.

Mistä ratkaisu? Miten tutkija voi oppia hallitsemaan useita aiempien tutkimusteorioiden juonteita niin hyvin, että kykenee luomaan niistä vakuuttavan ja toimivan kokonaisuuden? Tähän ongelmaan on käsittääkseni kahtalainen vastaus.

Ensiksi, tutkijan on välttämätöntä kyetä vakauttamaan (stabiloimaan) käyttämänsä teoriat riittävän tukeviin alkuperäislähteisiin ja niissä hahmoteltuihin strategioihin. Hänen on siis kyettävä lukemaan ja omaksumaan paljon ja laajalti. Tämä tietysti on sitä, mitä tutkijat tekevät!

Toinen ongelma onkin astetta hankalampi, nimittäin: Tutkijan tulisi myös tutustua siihen kriittiseen keskusteluun, jota hänen käyttämänsä aiemmat tutkimukset ovat herättäneet. Tässä rajaaminen voi nousta ylipääsemättömäksi ongelmaksi: kattava kriittisen keskustelun hallinta laajoilta tutkimusaloilta on yksinkertaisesti mahdotonta. Mikä neuvoksi? – Ensimmäinen vastaus: Arvostelukyky, ja keskustelu kollegojen kanssa – myös ja erityisesti sellaisten, jotka eivät lähtökohtaisesti ole (valtavan) innostuneita siitä ongelma-alueesta, johon tutkija itse paneutuu. Toinen vastaus: tutkimusaiheen vakauttaminen sen kautta, että vakuuttuu (lopullisesti) sen merkityksellisyydestä. Jos tutkimustyö selvästi puhuttelee merkityksellistä ongelmaa, teoreettinen haeskelu on paikallaan (vaikka joku epäilevä vastaväittäjä kutsuisi sitä ”horjunnaksi”).

 

* * * * * * *

 

Täsmennän vielä hiukan omaa taustaani: Olen suomalaisen ympäristöherätyksen 1960-luvun helsinkiläistä sukupolvea. Varsinaisen oman ”herätykseni” koin lukioikäisenä lintuharrastajana, jolle muutamassakin yhteydessä välitettiin tietoja kasvinsuojeluaineiden tappavista vaikutuksista linnustoon. Rachel Carsonin kirja ilmestyi, kun olin herkässä iässä. Myös kotimaisia saastumistapauksia nousi julkisuuteen, monet niistä raflaavina. Siten olin muun muassa mukana perustamassa Ympäristökomitea 2000-nimistä organisaatiota 1960-luvun loppuvuosina. Ympäristökomitean piiristä muotoutui kolmihenkinen ryhmä, joka kirjoitti Weilin & Göös kustantamon pamflettisarjaan kirjan puunjalostusteollisuudesta vesistöjemme pilaajana.[4]

Olin Suomen luonnonsuojeluyhdistyksessä (josta tuli sittemmin Suomen luonnonsuojeluliitto) riittävän aktiivinen jäsen tullakseni nimitetyksi ”nuorison edustajaksi” valtioneuvoston kanslian yhteyteen asetetun ympäristönsuojeluneuvoston jäseneksi vuonna 1971. Olin jäsen kaksi kautta, 1976 asti (1973- lähtien neuvosto oli sisäasiainministeriön yhteydessä), ja sitten varajäsen yhden kauden vuoteen 1979 asti. Vuonna 1973 siirryin SKDL:n mandaatille.

Opiskelualani oli eläinekologia, sivuaineenani lisensiaatin tutkinnossa (joka oli 1970-luvulla pakollinen) oli teoreettinen filosofia. Väitöskirjani tein Ahvenanmaan saariston maalinnuston esiintymisestä erikokoisilla jokseenkin pienillä saarilla, tutkimusalueenani Föglön pohjoinen saaristo. Tutkimuksen taustalla oli 1960-luvun lopulla kehitetty biologisen saarimaantieteen teoria|5]. Se tarjosi formaalisesti kiinnostavan perustan Föglön saariston linnustoanalyysille. Asiallisesti (eli ekologisen substanssin näkökulmasta) teoria oli kuitenkin jokseenkin merkityksetön. Tämä seikka – eli teoreettisen kiinnostavuuden ja asiallisen (substantiaalisen) merkityksettömyyden välinen ristiriita – antoi minulle virikkeen jatkaa tieteen käsitefilosofista selvittelyä, jonka teoreettisen filosofian opintoni olivat saattaneet alulle. Filosofiaan, tieteenteoriaan ja tieteen ja teknologian tutkimukseen kohdistuva harrastukseni on sittemmin ulottunut ensiksi ekologiaan ja sittemmin myös ympäristöpolitiikkaan.[6]

Väittelyni (1983) jälkeen johdin metsäluonnon suojelun ongelmiin kohdistuneita tutkimusprojekteja Helsingin yliopiston eläintieteen laitoksella (1984-1990). Tutkimusalueena oli Seitsemisen kansallispuisto Pirkanmaalla. Tulokset olivat kohtuullisen hyviä: projekteista syntyi lukuisia artikkeleita ekologisiin sarjoihin, kaksi väitöskirjaa sekä muutama toimitettu artikkelikokonaisuus. Laaja-alaisempaa monitieteistä harrastustani piti yllä erityisesti Tiede & edistys-lehti, jonka päätoimittajana toimin kuusi ja puoli vuotta (1987:1-1993:2). Puhtaasti ammatillisten artikkelien lisäksi kirjoitin suomenkielisiä filosofiaan ja ympäristöajatteluun kohdistuneita tekstejä.[7]

Tampereen yliopiston aluetieteen laitokselle perustettiin 1990-luvun alussa ympäristöpolitiikan professuuri, johon tulin valituksi elokuun alusta 1995 alkaen. Tärkein valintaan vaikuttanut ansioni oli epäilemättä yhdessä Richard Levinsin kanssa kirjoittamani kirja Humanity and Nature.[8] Kirjaidean perusta laskettiin syksyllä 1983 Levinsin vieraillessa Helsingissä Tutkijaliiton järjestämässä seminaarissa Humanity and Nature. Levins oli populaatiobiologian professori Harvardissa (School of Public Health). Yhteisen kirjamme valmistelujen yhteydessä vierailin muutaman kerran hänen luonaan Bostonissa yhteensä parin kuukauden ajan.[9]

Mutta kuten sanottu, Tampereen viran asettamien tehtävien ja velvollisuuksien täyttäminen osoittautui niin vaativaksi, että aktiivinen ekologian ja tieteenteorian harrastukseni hiipuivat vähitellen taustalle. Ituja olen kuitenkin koettanut vaalia. Tästä pieni erillinen muistuma: Suunnilleen 2000-luvun taitteeseen asti esimerkiksi luonnonsuojelun ja biodiversiteetin ekososiaalisiin perusteisiin liittyvää kirjallisuutta tieteellisissä sarjoissa kykenin vielä seuraamaan jokseenkin kattavasti, apunani erinäisiä tutkimusrahalla värväämiäni agentteja HY:n eläintieteen laitoksella. Pari vuotta myöhemmin tilanne kuitenkin räjähti. Nykyisin tieteellisten sarjojen kattava seuraaminen on mahdotonta alalla kuin alalla – kuten kaikki tiedämme.

Ehkä aiemmat intressini silti vielä roihahtavat kasvuun… Itse asiassa, ollakseni täsmällinen, näiden muistumien viivästyminen on osittain seurausta siitä, että olen eläkeaikojeni aluksi pyrkinyt vaalimaan virkavelvollisuuksien vaarantamien kiinnostukseni itujen elinvoimaa.

 

* * * * * * *

 

Yhteiskunnallisen ympäristöalan opetus tähtää liikkuvaan maaliin. Tämä toteutuu ainakin kolmessa erilaisessa merkityksessä:

[1] Opetus rakentuu ongelmakeskeisesti, ja ongelmien luonne muuttuu koko ajan, ajoittain varsin nopeastikin. Taustalla on toki talouden ja politiikan vitkaasti muuttuvia rakenteellisia piirteitä, mutta ne tulevat ilmi erilaisissa tilanteissa vaihtelevissa hahmoissa. Jokainen konkreettinen ongelma sitä paitsi edellyttää, että taustalla olevia talouden ja politiikan prosesseja sekä esimerkiksi lainsäädännön muutoksia arvioidaan uudelleen. Mitä yhteyttä toisiinsa on esimerkiksi Talvivaaran kaivoskatastrofilla, Tampereen esikaupunkien asukkaiden luontonäkemyksillä, ja hirven yhteiskunnallisella läsnäololla? – Näistä Talvivaara oli suunnilleen talvikaudesta 2010-2011 lähtien välttämätön peruskurssin luentojen esimerkkitapaus, kaksi jälkimmäistä ovat tuoreiden tamperelaisten ympäristöpolitiikan väitöskirjojen aiheita.

[2] Teoreettiset näkemykset ympäristöongelmien taustalla olevista yhteiskunnallisista prosesseista muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Tätä ymmärrystäni on vahvasti tukenut Arto Noron sosiologisen teorian lajityyppejä analysoiva kirjoitus, kuten edellä totesin. Noron jäsennys selkiyttää asetelman: tarvitsemme nimenomaan tutkimusteorioita. Erilaisten ongelmien erityispiirteet sitten ratkaisevat sen, millainen käsitteistö tietynlaisen tapauksen tutkimukseen soveltuu. Tutkijan keskeinen taito on tuntea tärkeimmät tutkimusteoriat; usein niitä on tarpeen koota kunkin tutkimusaiheen vaatimusten mukaisesti erilaisten vastaaviin aiheisiin luotujen kehitelmien mukaisesti ”käsiteperheiksi”.[10] – Hyviä esimerkkejä siitä, miten tietynlaisten ongelmien selvittämiseksi tarvittavia käsitteellisiä ryppäitä voi koota, tarjoavat ympäristöpolitiikan väitöskirjat.

Toki ”aikalaisdiagnoosilla” on ympäristöpolitiikkaa koskevassa yleisessä keskustelussa tärkeä sijansa. Esimerkiksi Ulrich Beckin ”riskiyhteiskunta” on nostanut näkösälle modernia (tai jälkimodernia) yhteiskuntaa luonnehtivia tärkeitä piirteitä. Beckin ja kumpp. kehittämät ”refleksiivisen modernisaation” ideat ovat myös lähinnä aikalaisdiagnoosia. Sisällytän ”ekologisen modernisaation” idean samaan ryhmään, tosin edellisiä vahvemmin tiettyyn normatiiviseen ideaaliin sidottuna. Aikalaisdiagnoosi ei kuitenkaan sovellu tutkimustyön, saatikka opinnäytetyön perustaksi. Muutama graduntekijä tosin yritti vuosien mittaan kehittää ”riskiyhteiskunnasta” tutkimusaiheen, mutta he luopuivat ajatuksesta lempeän painostuksen tuloksena ja spesifioivat aiheensa tukevan empiiriseksi.

[3] Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus on normatiivisesti latautunutta, se on selvä. Emme analysoi ongelmia ulkokohtaisesti, vaan haluamme löytää keinoja niiden ratkaisemiseksi. Tutkimuksen normatiivisten tavoitteiden täsmentäminen ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, puhumattakaan tutkimustulosten normatiivisesta arvioinnista. Vaikka ”Humen giljotiiniksi” nimetty tulkinta – eli töksähtävästi sanoen: ”siitä, mitä on, ei voi päätellä, miten pitäisi olla” – on jälkikäteinen fiktio siihen nähden mitä David Hume itse asiassa kirjoitti, se tuo toki ilmi todellisen ongelman. Tietyn tapahtumakulun ilmiasu ja siihen vaikuttaneet tekijät on pidettävä erillään toisistaan, minkä Hume hyvin ymmärsi. Mutta sikäli kuin huonoja seurauksia aiheuttavia tekijöitä tunnetaan, niiden vaikutusta on mahdollista pyrkiä torjumaan, eli tieto ”siitä, mitä on” voi tukea normatiivisia tavoitteita. Varsinainen ongelma on kuitenkin siinä, että vaikuttavia tekijöitä on yleensä paljon, ja erilaiset tekijät vaikuttavat keskenään ristiriitaisiin suuntiin. Tietyn ongelman ilmiasusta ei voi tätä suoraan päätellä.

Sitä paitsi normatiiviset olettamukset ja tavoitteet muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä viittaus ”sopeutumiseen” tulkittiin vielä 90-luvun lopulla muutamissa yhteyksissä pyhäinhäväistykseksi, mutta nykyisin se on osa legitiimiä pohdintaa.

Toisenlaisen ja tavallaan käänteisen esimerkin tarjoaa kestävä kehitys, joka on omaksuttu ympäristöpolitiikan keskeiseksi normatiiviseksi tavoitteeksi 1980-luvun lopulta lähtien. Kestävän kehityksen normatiivinen idea ei nimittäin helposti tarjoa ohjeita niihin eriytyviin tarpeisiin, joita tilanteiden ja aihepiirien vaihtelu tuottaa. Tällä en laisinkaan kiistä käsitteen merkitystä normatiivisena näkökulmana, joka on rinnastettavissa esimerkiksi ihmisoikeuksiin. Kestävä kehitys vain ei sellaisenaan ole tutkimusaihe. Se on ”aikalaisdiagnoosiin” rinnastuva normatiivinen toteamus, joka nimeää ongelman hyvin yleisellä tasolla, mutta josta ei voi johtaa täsmennettyjä ratkaisuja. Miten kestävän kehityksen tavoitteista voisi esimerkiksi johtaa ratkaisun Talvivaaran katastrofiin? Kehityskulkujen dynamiikat eriytyvät. Siksi kestävän kehityksen rinnalla myös varhaisemmat ja eriytyneemmät periaatteet kuten ”aiheuttaja maksaa” tai ”parhaan tarjolla olevan teknologian käyttö” ovat jatkuvasti ajankohtaisia; demokratian ja kansalaisten osallistumisen konkreettisia muotoja on tuettava moninaisissa muodoissa; ja taloudellisen kasvun kritiikki avaa uudenlaisia ongelma-alueita (”degrowth”, BKT-kritiikki, kiertotalous, biotalous, ja niin edelleen). Kysymys taloudellisesta kasvusta on kestävän kehityksen ytimessä, mutta kuten hyvin tiedämme, suhde on (lievästi sanoen) ambivalentti.

Mutta pääasia: Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen normit on jäsennettävä tutkimuksen yhteyteen jatkuvasti uudenlaisissa muodoissa.

Ympäristöpolitiikan ”eläväisyydestä” kaiketi johtui se, että alan kansainvälinen teoreettinen kirjallisuus oli 1990-luvulla hajanaista – kuten on aika lailla edelleen. Lisäksi eri maiden tutkimusperinteissä oli ja on kiinnostavia eroja, jotka johtuivat pääosin eroista poliittisessa ajattelussa ja (toiminta)politiikan luonteessa eri maissa. Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama kokoelma Ympäristökysymys antoi 90-luvun taitteen tilanteesta hyvän kuvan.[11] Omalta kohdaltani muistan löytäneeni ensimmäisiä kursseja valmistellessani lähinnä ”vihreän politiikan” perusteita etsivää kirjallisuutta (Andrew Dobson ym.), mutta sen varassa en päässyt lainkaan kiinni konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin. Yhtä lailla kaukaiseksi tietystä teoreettisesta viehätyksestään huolimatta jäi saksalainen ”ekologisen modernisaation” (Joseph Huber) sekä valtion tasoisen ”systeemikriisin” kirjallisuus (Niklas Luhmann, Martin Jänicke). Antoisampaa oli yhdysvaltalaisten pragmaattisesti orientoituneiden tutkijoiden tuotanto, erityisen inspiroivaksi osoittautui Lynton Caldwell. Lukuisien englantilaisten tutkijoiden tieteentutkimukseen kohdistuneet työt olivat myös tärkeitä (Brian Wynne, Steve Yearley, ym.). Maarten Hajer ja politiikka-analyysi (Frank Fischer, Hendrik Wagenaar ym.) muodostuivat 2000-luvun puolella tärkeiksi vaikuttajiksi.

Tärkeimmäksi yleiseksi ja opetukseen suuresti vaikuttaneeksi näkökulmaksi muodostuivat politiikan prosessiluonne sekä toimintapolitiikan (policy) tietty itsenäisyys yleisluonteiseen poliittiseen (hegemonia)kamppailuun (politics) nähden. Näistä aineksista muodostui Ympäristöpolitiikka-teoksen johtoajatus.[12] – Mutta tähän on aiheellista lisätä, että tällaisten yleisten päätelmien suhteen ”the jury is still out”, kuten anglomaailmassa sanotaan.

Oli kumminkin johdonmukaista, että ympäristöpolitiikan – tai ehkä laajemmin: yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen – hedelmällisiä tutkimusteorioita on tamperelaisessa tutkimuksessa etsitty runsaasti myös muualta kuin kansainvälisestä environmental policy-kirjallisuudesta. Tärkeitä lähtökohtia tutkimusteorioiden kehittämiseksi ovat tarjonneet esimerkiksi Michel Foucault ja Bruno Latour. Nykyisin minua itseäni erityisesti kiehtova tutkija on Isabelle Stengers sekä hänen taustallaan myös Gilles Deleuze & Félix Guattari, sekä luonnollisesti Ilya Prigogine; Prigogine ”luonnollisesti” siksi, että hänen innoittamansa tutkimusperinteen olennainen anti on selkiyttää epälineaaristen ja kompleksisten prosessien merkitystä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kentässä.[13]

Opinnäytteiden tekijöille alan liikkuvuudesta ja perinteen hajanaisuudesta on seurannut erinäisiä ongelmia. Tampereen ympäristöpolitiikan ensimmäiset gradut olivat pääaineen vaihtajien tekemiä ja hyväksyttiin muistaakseni vuonna 1997. Sen jälkeen niitä on valmistunut pitkälti toista sataa. Onnistuakseen tekemään hyvän gradun, opiskelijan on kyettävä vastaamaan kaikkiin alan liikkuvuudesta johtuviin hankaluuksiin suunnilleen seuraavasti: [1] Hänen on kyettävä muotoilemaan ajankohtaisesti kiinnostava tutkimusongelma, joka on kuitenkin riittävän kohdentunut, ”gradun kokoinen”; [2] hänen on kyettävä kokoamaan tutkielmansa tueksi sellainen tutkimusteoria tai teorioiden kokonaisuus, joka sekä perustelee tutkimuksellisen lähestymistavan mukaan lukien aineiston määrän ja laadun että antaa ainekset tutkimustulosten tulkinnalle; ja [3] hänen on kyettävä muotoilemaan päätelmänsä sekä esimerkiksi politiikan kehittämistä koskevat suosituksensa niin täsmällisiksi, että ne ovat uskottavia.

Väitöskirjoille asettuu luonnollisesti suurempia vaatimuksia, mutta ne rakentuvat jokseenkin edellä mainitsemieni kohtien mukaisesti. Toimikauteni aikana (neljä niistä tosin hiukan sen jälkeen) valmistui 23 väitöskirjaa, joista yksi oli yhteistutkimus, eli 24 tohtoria. Väitöskirjojen aihepiirit antavat kattavan kuvan umbrella -seminaarissa käsitellyistä aiheista; luettelo väitöksistä on liitteenä.

Ratkaisut, jotka määräsivät tutkielmien rakenteen (monografia vs. artikkelikokoelma) sekä kielen (suomi vs. englanti), tehtiin jokaisessa tapauksessa perusteellisen pohdinnan tuloksena. Tilasto muodostui seuraavaksi:

Monografiat: suomenkielinen/englanninkielinen 10/1; artikkeliväitöskirjat: suomenkielinen (useissa  mukana englanninkielinen artikkeli)/englanninkielinen 5/7. Jokseenkin odotettavissa oleva kokonaiskuva, toisin sanoen. Suomeksi kirjoitettujen monografioiden suuri määrä on täysin ymmärrettävä: Kun tutkijan tavoite on vaikuttaa kotimaan politiikkaan, hän kirjoittaa suomeksi, ja monet tutkimusaiheet ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pilkkominen joukoksi tutkimusartikkeleita tuottaisi toistoa ja tuhoaisi tulosten kokonaisuuden. Nykyinen valtavirran käytäntö painostaa kaikkien alojen tutkijoita kirjoittamaan englanniksi on järkyttävän typerä.

Keskeiset erot graduvaiheen ja väitöskirjan välillä liittyvät siihen, kuinka vaativista tutkimustehtävistä on kyse. Se, mikä graduvaiheessa on perustaitojen testi, on väitöskirjassa paljon vaativammin kysymys aineiston ja käsitteistön hallinnasta sekä päätelmien kantavuudesta.

Umbrella -seminaarin työskentelyssä erityisen hedelmälliseksi muodostuivat tiettyjen tutkimuksellisesti merkityksellisten käsitteiden esittelyyn ja ”käsittämiseen” tähdänneet temaattiset istunnot (”käsittää käsite” ≈ osata käyttää käsitettä). Keskustelua tuki tietenkin erityisesti se, että monet osanottajista olivat juuri ryhtyneet ottamaan selvää käsitteiden käytöstä. Kokemusten vertaaminen on parasta metodologian opiskelua.

 

* * * * * * *

 

Ympäristöpolitiikan tiistaiseminaarin aka ”Umbrellan” eräänlaisen esivaiheen ja alkuvuosien liittolaisen muodosti seminaarisarja Pori Workshops in Environmental Social Science, joka kokoontui vuosittain 1994-2000 (viimeinen istunto elokuussa 2000 tosin pidettiin Tampereella). Työpajoihin osallistui huomattava määrä tutkintovaatimuksiin sisältyvien kirjojen kirjoittajia. Useat tamperelaisen ympäristötutkimuksen teoreettiset ja metodologiset ideat ovat peräisin näistä istunnoista. Paikallinen järjestäjätaho oli Satakunnan ympäristöntutkimuskeskus. Juha Hiedanpää oli olennainen seminaarien suunnittelun ja organisoinnin työtoveri.

Olen jälkeen päin usein ihmettelyn sekaisesti muistellut, miten helppoa oli saada kansainvälisiä osanottajia tulemaan työpajaan Poriin (kaikista maailman paikoista, voisi joku tokaista…). Ajat olivat 1990-luvulla toiset; tähän muutama näkökohta. Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus oli vielä 90-luvulla niin uusi ala, että kansainvälisiä seminaareja ei ollut ylettömästi tarjolla – toisin kuin nykyään. Lisäksi huomattavan monet nimekkäät tutkijat antavat arvoa pienimuotoisille, intensiivisille ja hyvin pohjustetuille työpajoille. Ja mikä myös on tärkeää, rahoitusta työpajoille oli suhteellisen helppo saada usealta eri taholta, kunhan otti rahoituksen hakemisen riittävän vakavasti. Hyvien työpajojen järjestäminen on halpaa! – verrattuna melkein mihin tahansa muuhun tutkimusta tukevaan toimintaan. Yksi nykytilanteen surkeuksista on työpajarahoituksen hiipuminen.[14]

Sekä umbrellan istunnoissa että Porin työpajoissa väitöskirjan tekijät olivat täysivaltaisia osanottajia alustajina ja keskustelun osanottajina. Minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää, saati hyväksyä, vuosituhannen vaihteen tienoilla niin sanotusta Bolognan sopimuksesta johdettua hokemaa, että väitöskirja on ”ajokortti tutkimustyöhön”. Rinnastus on banaalin loukkaava: Yksikään ajokokelas ei ole missään eikä koskaan ajokoetta suorittaessaan kehittänyt uudenlaisia käsitteellis-metodologisia näkökulmia tutkimuksellisten ongelmien ratkaisemiseksi, mikä on väitöskirjan tekijöiden olennainen tehtävä. En myöskään ymmärtänyt, enkä kykene koskaan millään ehdoilla ymmärtämään, miksi ammatillista kokemusta hankkineiden ja iältään muita varttuneempien jatko-opiskelijoiden asemaa tutkimusryhmissä pitäisi pitää ongelmana. Umbrellan kokemuksen mukaan ammattitaustan omaavista osanottajista on pelkkää etua: yhtäältä he tuovat merkittävän lisän ympäristöpolitiikan perusteiden pohdintaan (sillä politiikka ei ole seminaarihuoneessa vaan siellä missä sitä tehdään), ja toisaalta opiskelijat saavat tilaisuuden pohtia ja arvioida omia käsityksiään reaalimaailmassa syntyneitä kokemuksia vasten. Tämä asetelma tuottaa ”win-win” tilanteen: molemmat aidosti hyötyvät.

Tampereen ympäristöpolitiikan tutkimuksen rinnalle kasvoi valtakunnallinen tutkijakoulu YHTYMÄ. Sen esimuodoksi luotiin aloitteestani valtakunnallinen jatkokoulutusverkosto, jolle Suomen akatemia myönsi 2+2 tohtoriopiskelijan paikkaa (vuosiksi 1997-9 ja 1998-2000). YHTYMÄn vaiheita olen esitellyt toisaalla.[15]

 

* * * * * * *

 

Tamperelaisen ympäristöpolitiikan tutkimuksen kehittämistä hallitsi etenkin ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hyvin yksikertainen periaate: Tutkimusrahoitusta on haettava kaikkialta, mistä mahdollista, ja aina, kun mahdollista. Se oli ainoa mahdollinen tapa vahvistaa oppiaineen piirissä harjoitettua tutkimusta. Monet haut tuottivat tulosta, useat eivät (joukossa kohtalaisen hämmentäviäkin kielteisiä päätöksiä, mutta niinhän on aina). Strategia tietysti johti tutkimuksen tematiikan tietynlaiseen poukkoiluun, mutta projektien perustana oli toki tavoitteita, jotka pysyivät vakaina. Nimeän seuraavassa tavoitteet sekä tärkeimpiä niitä edistäneitä projekteja.

 

[1] Ympäristön politisoituminen sekä politiikan prosessiluonne

Tärkeimmät projektit kohdistuivat ympäristön politisoitumiseen Tampereella (1996-1998) sekä kansalaisaktivismin merkitykseen paikallisissa ympäristökiistoissa ja ympäristöpolitiikassa (2000-2002 ja 2004-2006). Lisäksi osanotto Suomen Akatemian Itämeren tutkimusohjelman (BIREME) yhteydessä projektiin Governing a Common Sea (GOVCOM) – Changing Modes of Governance in the Baltic Sea Region (koordinaattori Marko Joas, Åbo Akademi) (2003-2005).

 

[2] Ekososiaalinen dynamiikka sekä yhteiskunnan ja luonnon keskinäistä suhdetta koskevan tiedon ja uskomusten luonne

Emil Aaltosen säätiön rahoittama monivuotinen hanke ”Miten luonto puhuu? – How Nature Speaks?” oli aihepiirin tärkein tutkimushanke. Lisäksi siihen lähinnä liittyi kaksi varttuneen tutkijan kauttani (1998-1999 sekä 2003-2004), Suomen Akatemian tiedon tutkimusohjelmaan liittynyt projekti, sekä muuntogeenisten organismien tutkimusohjelman rahoittama Assessment and Regulation of the Ecological Effects of GMOs in the Boreal Environment (ARGUE) (2004-2006).

 

[3] Luonnon ja luonnonsuojelun politiikka

EU:n kuudennen puiteohjelman rahoittamassa hankkeessa Participatory Governance and Institutional Innovation, PAGANINI (koordinaattori Herbert Gottweis, Wien) Tampereen vastuulla oli osio ”Learning from Conflicts over the Implementation of the Habitats Directive”. Suomen Akatemian rahoittamana aiheeseen kohdistui hanke Protection of Nature, Politics of Nature: Setting Priorities through Public Deliberation in the Era of Comprehensive Conservation (2008-2011). Tähän liittyi myös varttuneen tutkijan kauteni vuonna 2011.

 

Työskentelyn kiinteän aikataulun päätyttyä (eli siis eläkeajan alettua) olen, kuten sanottu, keskittynyt palauttamaan aktiivisen kiinnostuksen piiriin aiheita, jotka jäivät professuuria hoitaessani syrjemmälle. Biologisen monimuotoisuuden luonne poliittisena ongelmana on aihepiirin keskiössä. Erityisen kiinnostavaksi koen kysymyksen: Millainen tieto itse biodiversiteetin luonteesta on hyödyllistä – ehkä jopa välttämätöntä – aiheesta kiinnostuneille yhteiskunnallisen ympäristöalan tutkijoille? Vastaava kysymys koskee tietysti myös muita suuren mittakaavan ympäristöongelmia, erityisesti ilmastonmuutosta.

”Tulisi tietää kaikki!” ei ole vastaus. Molemmat aihepiirit ovat niin laajoja ja lisäksi sisäisesti sillä tavoin hajanaisena, että ”kaiken” aihepiirejä koskevan tutkimuksen tunteminen on mahdotonta. Realistista on ajatella, että vastauksia on yhtä monta kuin on ongelmiin kohdistuvia erikoistumisen aloja. Yleisluonteinen vastaus siis kuuluu:

Tutkijan on tunnettava ongelman yleiset piirteet ja sen lisäksi seurattava jatkuvasti tutkimuksen etenemistä sillä alueella, johon hänen erikoistumisensa kohdistuu.

 

Viitteet

[1] ”Peruskurssin kauneus”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 113-123 (2006).

[2] ”Tutkijaseminaari”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 177-182 (2006).

[3] Arto Noro: ”Aikalaisdiagnoosi sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä.” Sosiologia 4/2000: 321-329.

[4] Yrjö Haila, Timo Ryynänen & Matti Saraste: Ei vettä rantaa rakkaampaa. Puunjalostusteollisuus vesiemme pilaajana. Weilin & Göös, Helsinki (1971).

[5] Robert H. MacArthur & Edward O. Wilson The theory of island biogeography. Princeton, NJ: Princeton University Press (1967).

[6] Kansainvälisen kiinnekohdan muodostivat International Society for the History, Philosophy and Social Studies of Biology (ISHPSSB) sekä vuodesta 1986 lähtien ilmestynyt Biology & Philosophy-lehti. Tärkein tätä näkökulmaa edustanut julkaisu on Yrjö Haila & Chuck Dyke (toim.): How Nature Speaks. The Dynamics of the Human Ecological Condition. Duke University Press, Durham, NC (2006).

[7] Vihreään aikaan. Kirjoituksia ihmisen ekologiasta. Tutkijaliitto, Helsinki (1990).

[8] Yrjö Haila & Richard Levins: Humanity and nature. Ecology, Science and Society. Pluto Press, London (1992). Suomennos: Ekologian ulottuvuudet. Vastapaino, Tampere (1992).

[9] Ks. Levinsin muistokirjoitus, Yrjö Haila: ”Richard Levins 1931-2016.” Tiede & edistys 41:183-184 (2016).

[10] ”Miten käsittää uutuus? Argumentti–kehys–sulkeuma, ja muita metodologisia käsiteperheitä.” Tiede & edistys 39:347-360 (2014).

[11] Ilmo Massa & Rauno Sairinen (toim.): Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus, Helsinki (1991).

[12] Yrjö Haila & Pekka Jokinen (toim.): Ympäristöpolitiikka – Mikä ympäristö, kenen politiikka. Vastapaino, Tampere (2001). – Kirjaa ryhdyttiin kokoamaan ympäristöpolitiikan tutkijaryhmän voimin Pekka Jokisen aloitteesta.

[13] Aiheen moderni klassikko on Ilya Prigogine & Isabelle Stengers: Order out of Chaos. Man’s New Dialogue with Nature. Flamingo (1984).

[14] Mallin Pori-työpajoille tarjosi 1970-80-luvuilla ekologina kokemani Nordiskt Kollegium för Ekologi (NKE) -nimisen pohjoismaisen instituution tarjoama mahdollisuus järjestää intensiivityöpajoja ja kutsua niihin ulkomaisia vieraita. Suomalaiset ekologit käyttivät tätä mahdollisuutta hyväkseen aktiivisesti ja erittäin hyvin tuloksin. Työpajarahoitus ja koko NKE lakkautettiin sittemmin, luonnollisesti.

[15] ”Valtakunnalliset tutkijakoulut. Surullinen kertomus uhoamisesta ja tuhoamisesta.” Tiede & edistys 41:57-65. [http://www.tiedejaedistys.fi/images/Pdf-tiedostot/Valtakunnalliset%20tutkijakoulut.pdf]

 

 

Tampereen ympäristöpolitiikasta valmistuneet väitöskirjat

Jukka Hoffren: Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in a National Economy. The Case of Finland (2001)

Helena Valve: Social learning potentials provided by EU rural development programmes – a comparative study on three institutionalisation processes (2003)

Laine, Markus & Peltonen, Lasse: Ympäristökysymys ja aseveliakseli – Ympäristön politisoituminen Tampereella vuosina 1959-1995 (2003)

Juha Hiedanpää: Making Environmental Policies Reasonable: A Study of the Consequences of Social Diversity for Regional Forest Policy of SW Finland (2004)

Ari jokinen: Luonnonvarojen käytön ja dynamiikan hallinta yksityismailla (2004)

Per Mickwitz: Environmental Policy Evaluation: Concepts and Practice (2006)

Maria Åkerman: Tiedon tuotannon käytännöt ja ympäristöpoliittinen toimijuus: rajaamisen ja yhdistämisen politiikkaa (2006)

Helena Leino: Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun dynamiikka: Tutkimus Tampereen Vuoreksesta (2006)

Peltola, Taru: Paikallisen energiahuollon ympäristöpoliittinen liikkumavara: vaihtoehtoiset teknologiat, poliittiset käytännöt ja toimijuus (2007)

Kaisu Anttonen: Piiloutuva politiikka. Ympäristökysymysten hallintaa kolmessa kaupungissa (2007)

Leena Leskinen: Kestävyyden tulkinnat metsäkeskusten yhteistoiminnallisissa käytännöissä (2007)

Nina Wessberg: Teollisuuden häiriöpäästöjen hallinnan kehittämishaasteet (2007)

Nina Tynkkynen: Constructing the environmental regime between Russia and Europe. Conditions for social learning (2008)

Laura Kröger: Policy Change and Learning: Implementing EU Environmental Policies Affecting Agriculture (2009)

Anu Kerkkänen: Ilmastonmuutoksen hallinnan politiikka. Kansainvälisen ilmastokysymyksen haltuunotto Suomessa (2010)

Minna Kaljonen: Caught between Standardisation and Complexity. Study on the institutional ambiguities of agri-environmental policy implementation in Finland (2011)

Jarkko Bamberg: Shaping Places Online: Exploring the Potential of the Internet for Public Engagement in Spatial Local Governance (2012)

Nina Nygren: Liito-oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla (2013)

Minna Santaoja: Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina (2013)

Eveliina Asikainen: Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa (2014)

Juha Peltomaa: Tehotuottajat ja Ellun kanat – Maatilojen muutos ja ympäristöpolitiikan kehittämisen mahdollisuudet (2015)

Jere Nieminen: Hirviä ja ihmisiä ‒ Hirven yhteiskunnallisen läsnäolon hallinta 2000-luvun alussa (2015)

Jenni Kuoppa: Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta (2016)

 

 

Yrjö Haila

 

Minulle on myönnetty etuoikeus valita vuosittain kirja palkinnoksi yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen alan parhaasta gradusta. Se on tapahtunut jo kahtena vuonna. Tämä on hämmentävä kunnia. Hämmennyksestä kaiketi johtuu, että en ole aiemmin ymmärtänyt tarttua tilaisuuteen esitellä laajemmin palkinnoksi valitsemiani kirjoja. Ne nimittäin ansaitsevat esittelyn. Olennainen mittapuu on, että palkintokirjoihin soisin jokaisen alan tutkijan tutustuvan. Kirjat osoittavat ympäristöongelmien kannalta merkityksellisten asioiden ja ilmiöiden välisiä yhteyksiä, jotka eivät ole asioissa ja ilmiöissä itsessään ilmeisesti näkösällä. Siten ne tarjoavat ympäristöä koskevalle ajattelulle uusia välineitä ja opastavat niiden käyttöön.

Auttaa ymmärtämään ympäristöongelmien yhteiskunnallista luonnetta on luonnollisesti kirjavalinnan olennainen tavoite. Ympäristö on se, mikä ympäröi. Ympäristö käsittää kaiken. Ympäristön ymmärtämiseen tähtäävässä ajattelussa korostuu näin ollen välttämättömyys tehdä merkityksellisiä erotteluja. ”Kaikkea” ei voi tutkia; itse asiassa, kuten tammikuussa 2016 edesmennyt Richard Levins aikoinaan totesi, jos yrittäisimmekin emme kykenisi edes sanomaan, mitä kaikkea ”kaikki” käsittää. Sen sijaan on tunnistettava yhteiskunnan ja ympäristön suhteessa ilmenevät ongelmakohdat ja kiinnitettävä huomio niihin.

Erottelut edellyttävät omanlaatuisiaan käsitteellisiä työvälineitä. Niitä etsimme. Erotan tehtävän taustalla kaksi metodologista ulottuvuutta, jotka molemmat ovat yhtä tärkeitä: yhtäältä binaarinen ajattelu jäsentäessämme asioiden ja ilmiöiden ilmiasuja eli ”fenomenologiaa”[1], sekä toisaalta vastakohta-avaruudet analysoidessamme käsitteellisesti ilmiöiden ja tapahtumakulkujen merkityksellisiä piirteitä[2].

 

Mutta riittäköön yleinen pohdinta. Seuraavassa kahden ensimmäisen palkinnon esittelyt.

 

2013-2014

Daniel Kahneman: Thinking, Fast and Slow. Allen Lane, 2011

Kahneman on psykologi, jolle myönnettiin niin sanottu taloustieteen Nobel-palkinto vuonna 2002. Palkinto olisi ilman muuta ollut jaettu hänen pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Amos Tverskyn kanssa, ellei tämä olisi kuollut 1990-luvun lopulla. Kirja on johdonmukaisesti etenevä kokoelma erittäin sujuvasti kirjoitettuja osittain itsenäisiä mutta hienosti toisiinsa kytkeytyviä eräänlaisia pienoisesseitä. Keskeinen teema on otsikon ilmentämä inhimillisen ajattelun (kognition, ”perillä olon”) jäsentyminen kahdeksi toisistaan jokseenkin riippumattomaksi lohkoksi: nopea (intuitiivinen) ajattelu ja hidas (harkitseva, puntaroiva) ajattelu. Kahneman korostaa jakoa käyttämällä kirjastaan luonnehdintaa ”psykodraama, jossa on kaksi esiintyjää”. Kirjan ensimmäiset yhdeksän lukua esittelevät näiden ajattelun muotojen eroja esimerkein, joista suuri osa perustuu Kahnemanin yhteistyökumppaneineen tekemiin kokeisiin. Kuten odottaa sopii, intuitioon perustuva nopea ajattelu johtaa virheisiin tilanteissa, joissa harkinta olisi tarpeen.

Jäsennys on itsessään mielenkiintoinen, mutta erityistä painoa se saa, kun Kahneman kytkee sen kirjan myöhemmissä luvuissa varhempiin Kahneman-Tversky tutkimusaiheisiin, jotka ovat selvittäneet ihmisten päättelyn ja ratkaisujen rationaalisuutta. Kaksi kaksikon klassikkoartikkelia on julkaistu kirjan liitteenä: ”Judgement under Uncertainty: Heuristics and Biases” (alkuperäinen: Science, 1974) ja ”Choices, Values and Frames” (alkuperäinen: American Psychologist, 1984). Otsikot kuvaavat, mistä on kyse: epävarmuuden vallitessa inhimilliseen päättelyyn vaikuttavat vääristymiin johtavat ”heuristiikat” [eli artikuloimattomat päättelysäännöt]; ja arvot ja tilannesidonnaiset tulkintakehykset vaikuttavat ihmisten valintoihin. Molemmissa tapauksissa yhteys nopean ja hitaan ajattelun keskinäissuhteen ongelmaan on ilmeinen.

Kahneman suhtautuu huvittuneen kriittisesti taloustieteilijöiden olettamukseen, että ihmisten päätöksiä ohjaisivat laskelmoiva rationaalisuus ja itsekeskeinen oman edun tavoittelu. Hän muun muassa leikittelee vastakkainasettelulla ”Econs” vs ”Humans” asettuen ”Humans”-ihmisten vaillinaisen laskelmointikyvyn kannalle. Kahnemanin erityisiä tutkimuskohteita ovat olleet ihmisten kykenemättömyys arvioida realistisesti voiton/häviön todennäköisyyksiä uhkapelien kaltaisissa tilanteissa sekä riskien arvioinnissa ilmenevät poikkeamat rationaalisesta laskelmoinnista. Näitä kysymyksiä esittelevistä luvuista valpas lukija löytää runsaasti yhteyksiä yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen ongelmiin.

Erityisen läheisesti Kahneman sivuaa ympäristöajattelun ajankohtaisia ongelmia kirjan viimeisessä jaksossa, jossa hän esittelee inhimillisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden erilaisia tulkintoja. Hyvinvointiaan arvioidessaan ihminen on Human eikä Econ – mutta tietysti tätä hyvin yleisluonteista vastakkainasettelua on kyettävä tilannekohtaisen monipuolisesti täsmentämään.

Kahneman on omistanut kirjansa pitkäaikaiselle yhteistyökumppanilleen Amos Tverskylle. Heidän yhteistyönsä myös määrittää kirjan rakennetta, joka etenee suurin piirtein tutkimusteemojen ilmaantumisen ajallisessa järjestyksessä. Huomattavan monet kirjan luvuista Kahneman aloittaa viittaamalla tuohon taikka tähän sattumukseen heidän yhteistyönsä kulussa (esimerkki, s. 269: ”One day in the early 1970s, Amos handed me a mimeographed essay by a Swiss economist named Bruno Frey, …”). Tämä tekee kirjan lukemisesta erityisen viehättävän kokemuksen: lukija voi lähes asettautua osalliseksi siihen prosessiin, jonka kulussa yksittäisistä ja alunperin triviaaleilta vaikuttavista tapahtumista ja oivalluksista rakentui johdonmukainen ja merkittävä tutkimuksellinen elämäntyö.

Palkinnon otti vastaan 3.11.2014 Liisa Haapanen.

 

2014-2015

William Connolly: The Fragility of Things. Self-organizing Processes, Neoliberal Fantasies, and Democratic Activism, Duke University Press, 2013

Kirjan otsikon aforismi the fragility of things kertoo mistä on kyse: Inhimillisen olemassaolon perustat ovat hauraat. Tämä ei ole sellaisenaan ympäristötutkijoille kovin yllättävä väite, mutta olennaista on, miten Connolly sitä kehittelee. Connolly on arvostettu poliittisen filosofian tutkija (political philosophy anglo-amerikkalaisittain), jonka varhainen teos The Terms of Political Discourse (1974) on laajalti tunnettu selväjärkinen analyysi poliittisten ristiriitojen luonteesta. Connolly on ollut erityisen kiinnostunut politiikan rakentumisesta modernissa yhteiskunnassa. Hän on tukeutunut ongelmaa selvittäessään sekä klassisten teoreetikkojen perintöön (Hobbes, Rousseau, Nietzsche, ja niin edelleen) että nyky-yhteiskunnan ideologisten virtausten analyysiin.

Connolly on jo pitkään ottanut luonnon poliittisen merkityksen vakavasti (ks. esimerkiksi hänen artikkelinsa ”Ääniä tuulispäästä” teoksessa Luonnon politiikka, Yrjö Haila & Ville Lähde, toim., Vastapaino 2003). Tätä Connollyn tutkimusalaa uuden teoksen otsikko ”Asioiden hauraus” tietenkin osaltaan ilmentää. Kirjan ensimmäisen luvun otsikko on Steps toward an Ecology of Late Capitalism. Muotoilu on lainattu neljän vuosikymmenen takaa Gregory Batesonilta (Steps to an Ecology of Mind, 1972). Termi ”ekologia” ei kummallakaan tekijällä ole pelkkä metafora vaan ilmentää näkemystä siitä, miten asiat ja tapahtumakulut muotoutuvat moninaisten tekijöiden vuorovaikutusten välityksellä. Ne muovaavat ratkaisevasti ihmisten elämän olosuhteita, mutta vain vähäiseen osaan niistä ihmiset voivat tarkoituksellisesti vaikuttaa.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä on toki syy–seuraus suhteita, mutta niitä ei voi ymmärtää mekanistisen kausaalisuuden perustalta. Connolly kuvaa yhteiskunnallisten vaikutussuhteiden muotutumista termillä voimakenttä (force field). Voimakenttiä muodostuu tilanteissa, joissa erilaiset toimijuudet (agency) ovat enemmän tai vähemmän pysyvissä suhteissa keskenään. Voimakenttien muotutumiseen vaikuttavat sekä inhimilliset että ei-inhimilliset toimijat. Erilaiset voimakentät ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tilanteiden hauraus on seurausta siitä, että voimakenttien vuorovaikutukset ovat huomattavassa määrin ennakoimattomia – kuinka merkittävässä määrin, on tilannekohtainen ja empiirisesti selvitettävä ongelma. Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen keskeiseksi tehtäväksi muodostuu tältä perustalta selvittää yhteiskuntien ympäristösuhteita jäsentävien voimakenttien piirteitä.

Connollyn käyttävä termi ”myöhäinen kapitalismi” viittaa uusliberalismiin. Rinnastus Gregory Batesonin otsikkoon (eli ”late capitalism ≈ mind”) antaa taitavasti viitteen siitä, millaiseksi Connolly tulkitsee uusliberalismin ytimen. Olennaista on, miten tehokkaasti länsimaiden suuri julkisuus sekä julkisuutta seuraavat tavalliset ihmiset (”kuluttajat”) on saatu omaksumaan uusliberalismin periaatteet ainoiksi oikeiksi – tai vähintäänkin ainoiksi mahdollisiksi. Connolly perustelee näkemyksensä käyttäen hyväkseen Friedrich Hayekin teosten tarkkaa analysointia. Hayek korosti monessa yhteydessä selväsanaisesti, että hänen edustamansa talousajattelun tavoite ei suinkaan ole hävittää valtio vaan päinvastoin lujittaa valtiota kunhan se ottaa tehtäväkseen turvata uusliberalistisen markkinajohtoisen talouden toteutuminen.

Connolly ei esitä suoraviivaista ”kapitalismin kritiikkiä”. Sen sijaan hän asettaa vahvasti kyseenalaiseksi uusliberalismin omaksuneen yhteiskunnan mahdollisuudet ratkaista ”asioiden haurauden” tuottamia ongelmia kuten esimerkiksi globaaleja ympäristöongelmia. Ongelmien hallitsemiseksi tarvittaisiin kollektiiviseen solidaarisuuteen perustuvaa huolenpitoa, jollaisesta nykyisten yhteiskuntien politiikassa ei juuri näy merkkejä.

Kirjaan sisältyy Connollyn erittäin kiinnostava arvio siitä, löytyykö Immanuel Kantin käytännöllisen järjen filosofiasta aineksia, jotka auttaisivat varautumaan ”asioiden haurauteen”. Kyllä löytyy, vastaa Connolly, joskin puolinaisina ja pidäkkeellisinä. Kant oli liian tiiviisti sitoutunut olettamukseen, että maailmaa ja ihmisten elämisen ehtoja hallitsee ennalta annettu järjestys. Asioiden haurautta kunnioittavaa vaihtoehtoa Kantin filosofialle Connolly hakee myöhemmiltä moraalifilosofeilta, joita edustavat esimerkiksi Nietzsche ja Whitehead. Lisäksi hän kehittelee kirjan viimeisessä luvussa demokraattinen aktivismin näkemystä, jota hän on hahmotellut omaksi vaihtoehdokseen useissa aiemmissa teoksissaan. Tällä teemalla on monia yhteyksiä myös suomalaisen ympäristötutkimuksen keskeisiin kysymyksiin. Olennaista Connollyn näkemyksen mukaan on, että moraaliperiaatteet ja käytännön toiminta yhtyvät.

Palkinnon otti vastaan 16.11.2015 Hanna Nieminen.

 

— 

[1] Peter Elbow on erityisesti kehitellyt tätä teemaa esimerkiksi teoksissaan Embracing Contraries. Explorations in Learning and Teaching (Oxford UP, 1986) ja Everyone Can Write. Essays Toward a Hopeful Theory of Writing and Teaching Writing (Oxford UP, 2000).

[2] Alan Garfinkel: Forms of Explanation. Rethinking the Questions in Social Theory (Yale UP, 1981); ks. myös Chuck Dyke: The Evolutionary Dynamics of Complex Systems. A Study in Biosocial Complexity (Oxford UP, 1988).

Katri Karkinen

Koivuselkä – elinkeinon muutos ja siihen havahtuminen

Maaseutututkijoiden tapaaminen Säkylässä elokuussa 2015 / Alustus työryhmässä, teksti muokattu YHYS-blogiin joulukuussa

 

Tutkijoita 11 matkusti Koivuselkään Venäjän Karjalaan heinäkuussa 2014. Mitä mielenkiintoista voi tässä olla? Ainakin kaksi asiaa: yhtäällä meillä Suomessa on tärkeää tietää, miten itärajan takainen väestö elää. Toisaalla Koivuselän kylän tutkimus on elinvoimainen, koska tulokset eivät jääneet 20 vuoden aikana huomaamatta kylän asukkailta. Entä ovatko tutkimuskäsitteet pysyneet eri vuosikymmeninä menossa mukana?

Yhdeksänkymmentäluvulla elettiin Venäjän suhteen toivon aikaa, ja silloin sovittiin tutkimuksesta Joensuun yliopiston, Venäjän tiedeakatemian Karjalan osaston ja Petroskoin pedagogisen yliopiston
kesken. Ideana oli nostaa kylä maaseudulla esiin niin, että asukkaiden elämä heijastaisi koko yhteiskunnan muutoksia. Sittemmin kenttätutkimusta tehtiin useana vuotena. Koivuselän rinnalle
kohteeksi nousi myös Matrossan kylä, jossa akateemiset metsäalan oppilaitokset halusivat tehdä yhteistyötä. Keskeisiä käsitteitä olivat kestävä kehitys ja sen eri ulottuvuudet. Tärkeä Koivuselän ja Matrossan kenttätyön tulos oli koulutuksellinen, kun sekä venäläiset että suomalaiset nuoret tutkijat perehtyivät naapurin tapaan ajatella ja työskennellä.

Idea oli siis nostaa yksi asutus – intensiivinen ote – ja sen asukkaat tutkimuksen aineistoksi. Tämä on tarkoittanut sitä, että haastattelemalla kaikki kylän asukkaat voidaan ymmärtää sekä kohdetta
että siihen verrattavissa olevia paikkoja ja luoda siten käsitys maaseudun väestön elinolosuhteista, arvoista ja mielipiteistä.

Koivuselän tutkimus syntyi aluksi metsätyökylä-käsitteen ympärille. Se on neuvostoyhteiskunnasta peräisin oleva käsite, ja sen tausta oli työnjaon organisoimisesta: pohjoinen tai Luoteis-Venäjä luonnonvaroineen tarkoitti useimmiten juuri metsätaloutta. Kun
neuvostotermit alkavat olla mennen talven lumia, kuoriutuu Koivuselkä syrjäiseksi maaseuduksi. Se on asutus, kylä, ja tarkemmin ehkä vielä karjalainen kylä. Jopa asutus ja kylä vaativat suomalaisessa kontekstissa selitystä, koska maankäytön historia on erilainen Suomessa ja Karjalan tasavallassa. Nostaisin yhden asian yli muiden: maankäyttöön vaikuttava reformi oli Ruotsin valtiopäivillä jo 1700-luvulla sovittu, historiankirjoituksessa Isojakona tunnettu prosessi. Isojaossa niputettiin yhteen tiiviisti hyöty ja maa. Se oli perusteellinen oikeuksien, etujen ja maan hallinnan muutos. Venäjän Karjalan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen ymmärtämisen vuoksi kannattaa pohtia tätä hyödyn aikakauden luomaa maareformia tai sen puutetta.

Olin mukana yhtenä joukossa kymmenen muun tutkijan kanssa heinäkuussa 2014. Maisema oli muuttunut maanviljelyn ja kotieläinten määrän romahtaessa. Tavoitteena oli vierailla jokaisessa kotitaloudessa, joka onnistui erinomaisesti, minkä lisäksi haastateltiin useita kesäasukkaita.

Ja todella ovat Venäjän Karjalan maaseudun muutokset silmäänpistäviä. Niitä voi todistella havaintojen ja tilastoiden perusteella. Syntyvyyden ja väestön kasvun pysähtyminen, työikäisten siirtyminen kaupunkeihin ja metsätalouden murros ovat ilmiselviä. Aikaisempi tutkimuksemme kestävästä kehityksestä alkaa näyttäytyä vitsiltä. Taloudellinen ulottuvuus ei näytä olevan positiivisessa vireessä. Venäjällä laman sanotaan johtuvat öljyn myyntihinnan laskusta. Sosiaalinen ulottuvuus – työpaikkoja ei ole. Maaseudun väestö vanhenee entisestään ja vähenee. Ekologinen ulottuvuus on vaikea arvioida, kun metsien hakkuun vastuut on organisoitu uudelleen, uusia valtateitä on rakennettu halkomaan aikaisempia erämaita ja kaupungistuminen kiihtyy.

Elinkeinoiltaan Koivuselkä on yksinkertainen. Puun korjuu hoidetaan tällä hetkellä täysin kyläläisistä riippumattomin voimin. Turisteja on kovin vähän, sillä he harvoin eksyvät Karjalan sivuteille. Kylässä on kauppa ja sinne ajaa kerran viikossa postiauto. Onneksi kesäkuukausina
kylän raitille tulee kaupunkilaislapsia.

Vakava havaintoni liittyy siihen, että kyläläisiltä oli riistetty mahdollisuus osallistua metsäpuun korjuuseen ja myyntiin. Aikaisempi metsätyökylä Koivuselkä on nykyisin väliaikainen asuinpaikka metsän kaatoon palkatuille siirtotyöläisille. Lisäksi ovat kotitarveviljely ja karjatalous olleet ihmisten arkipäivää useiden vuosikymmenten ajan. Kenttätyön 20 vuoden elinkaaren aikana voimme todistaa kotitarveviljelyn melkein täydellisen alasajon. Aikaisemmin perunamaat
ja heinän korjuu rajoittuvat asuintalojen ympärille raivattuihin kukkapenkkeihin.

Virallinen eli venäläisittäin paikallishallinnon edustus oli kylässä minimissä. Se koostui yhdestä puolipäiväisestä toimistonhoitajasta. Aikaisemmin oli ollut hallitseva metsäyhtiö virkailijoineen,
työntekijöineen ja jakelujärjestelmineen. Toisin sanoen on poliittinen reformi Venäjän federaatiossa ulottunut Karjalan tasavallan kyliin, ja merkittäviä muutoksia on pantu toimeen luonnonvaroja koskevissa säädöksissä.

Meidän tutkimusryhmämme keräämässä aineistossa kotitaloudet olivat keskeinen kategoria. Omalle osalleni tuli tarkastella kyläläisten ruokataloutta. Valtavirtaisessa maatalouden tutkimuksessa kotitalous on marginaalinen katsantokulma, sillä talouden painotus johtaa usein
abstrakteihin käsitteisiin. Maatalous on aina vahvasti riippuvainen käytössä olevasta työvoimasta ja tekniikasta. Olen Koivuselässä (ja 1990-luvun Matrossatutkimuksessa) soveltanut kotitalouskäsitteessä perhemallia, jossa talossa oli nainen ja mies sekä vanhempaa sukupolvea että uutta. Perheen vastuulla on huolehtia myös heistä, jotka eivät ole työikäisiä tai –kykyisiä etenkään palkkatyön näkökulmasta. Kotitarvemaataloutta varten myös vanhukset ja lapset ovat työvoimaa.

Jokaisessa haastettelutilanteessa koivuselkäläisissä kodeissa oli kotitalous synonyymi perheelle. Maataloudesta oli luonteva keskustella, jos perhe oli mallin mukainen eli ainakin kaksi työikäistä ihmistä. Jos kotitaloudessa sen sijaan oli vain äiti ja poika tai kaksi vanhaa sisarusta, maataloudesta keskusteleminen sai selviytymisen sävyjä. Perhe oli paljon riippuvaisempi siitä, millainen oli sen naapurusto ja ympäristö.

Nelisenkymmentä vuotta ympäristösosiologiaa

Timo Järvikoski muistelee uraansa

 

Nuoren tutkijan tie ympäristöteemojen pariin

Opiskeluaikanani Turun yliopistossa 1960-luvun jälkipuoliskolla, ehkä jo ennenkin, kiinnostuin ympäristökeskustelusta, lueskelin Suomen Luonto –lehteä, toki Rachel Carsonin kirjan ja yhtä ja toista muutakin. Päätymiseni äkkiä ”ympäristösosiologiaan” oli silti sattumaa. En ollut vielä edes valmistunut, gradu-työni kylläkin juuri jättänyt, kun professori Erkki Asp kysyi, haluaisinko tehdä selvityksen Lokan ja Porttipahdan allasalueilta muuttaneiden uusista olosuhteista, tyytyväisyydestä yms. Olin kiinnostunut tutkijan urasta, ja tämä viittasi siihen suuntaan. Lapissakin olin pari kertaa käynyt, joskaan en Sodankylässä. Tuohon aikaan – 1969 – vielä paljolti ajateltiin, että kunnon haastattelulomakkeella asiat selviävät. Niinpä sitten muutaman kuukauden kuluttua, kevättalvella 1970 olin tekemässä haastatteluja lähinnä Sodankylän Vuotsossa, muistaakseni tein kolmanneksen koko urakasta.

Raportti valmistui ajallaan, elokuussa 1970, ja tuloksia voinee pitää uskottavina, koska tilaaja (Kemijoki Oy) tai oikein kukaan muukaan ei ollut niihin tyytyväinen. Kuitenkin minua pyydettiin pari vuotta myöhemmin tekemään vielä Kemihaaran altaan suunnittelua palveleva ”väestötutkimus”. Mielenkiintoisinta siinäkin oli haastattelujen tekeminen ja liikkuminen Kemijoen ympäristössä; esimerkiksi Kemijoen ylittäminen keskitalvella, kun lunta oli toista metriä, on jäänyt mieleen – kaikkia haastateltavia ei tavoittanut autotietä pitkin. Raporttini vaikutti osaltaan siihen, että laajempi, Kemihaaran allasvaihtoehto hylättiin, ja alettiin puhua Vuotoksen altaasta. Siitä on sittemmin puhetta riittänyt.

Maaseutusosiologisen graduni lisäksi olin nyt tehnyt kaksi tekojärviselvitystä. Aihepiiri oli jäänyt vaivaamaan, aineistoa oli ja halusin saada alalla vähän parempaa aikaan. 1970-luvun jälkipuoliskolla kytkin assistenttina ollessani empiriani energiatalouteen, suunnitteluteoriaan ja kansainväliseen, varsin vaatimattomaan (määrältään ja tasoltaan) säännöstelyn tutkimukseen, Kemijoen säännöstelyn kokonaisuuteen jne. Tuloksena oli väitöskirja Vesien säännöstely ja paikallisyhteisö (1979). Vasta väitöskirjan yhteydessä aloin ajatella, että tässä on kysymys jonkinmoisesta ympäristösosiologiasta.

 

1970-luku: ympäristösosiologian ennakointia

1970-luvulla ei Suomessa eikä muuallakaan puhuttu ympäristösosiologiasta (toki Hgissä näkyi joku Ilmo Massa tekevän jotain sellaista). Tutkimusaiheeni herätti joskus suorastaan hämmennystä, eräs kollega ihmetteli ystävällisesti, onko tarkoitukseni kehittää allasteoriaa. Hän oli oikeassa siinä, että kytkentä sosiologian teoretisointiin tuntui minustakin pitkään hankalalta. Kohta työni valmistuttua luin Riley Dunlapin ja William Cattonin artikkeleita ympäristöparadigmoista (1979) ja pian myös Allan Schnaibergin kirjan The Environment: From Surplus to Scarcity (1980). Schnaibergin teoretisointi olisi ehkä ollut käyttökelpoista, ja Dunlapin polemisointiin olisi ainakin voinut viitata, jos olisivat tarjolla olleet.

1970-luvun lopulla ennakoimme Turussa ympäristösosiologiaa. Ideoimme Ari Haavion ja Arto Kankaanpään kanssa Inkeri-projektin (Imatran Inkerin mukaan), johon saimme Akatemian tukea. Ideana oli tutkia Suomen suuria ympäristönmuutoksia ja erityisesti sitä, miten hankkeita puollettiin tai vastustettiin, miten prosessit muotoutuivat jne. Keskityimme vesikysymyksiin, aloitimme Imatran koskesta ja päädyimme, kun asiat etenivät, Kemijoen ”karvalakkilähetystön” kautta Koijärvi-liikkeeseen asti; siitä tuli projektin viimeinen tapaustutkimus.

Inkeri-projekti toi Turun sosiologiaan ympäristöorientaatiota. Turussa oli myös, Rauno Tenovuon toimesta, aloitettu 70-luvun loppupuolella ympäristönsuojelun monitieteinen arvosanaopetus, jossa sosiologian opetusta ja opiskelijoitakin oli mukana. Mainittakoon, että eläintieteilijä Tenovuon luonnontieteilijä-kollegat pitivät ympäristönsuojelun opetusta epätieteellisenä touhuna. Turun sosiologiassa ympäristöpainotus jatkui melko pitkään (vaikka itse sain töitä Oulusta 1985), kiitos mm. Haavion opetuksen ja ohjaustyön, mutta Haavion eläköidyttyä ja Turussa väitelleen Pekka Jokisen siirryttyä Tampereelle joskus vuosituhannen viimeisinä vuosina se alkoi hiipua. Onneksi suunta monissa muissa yliopistoissa oli toinen.

 

Ympäristösosiologin tie Turusta Ouluun

1980-luvun jälkipuoliskolla tapahtui paljon ympäristötutkimuksen kannalta merkityksellistä. Globaalit ongelmat – erityisesti ”kasvihuoneilmiö”, kuten silloin yleensä sanottiin, mutta myös otsonikerroksen ohentuminen, biodiversiteetti yms. – tulivat yleiseen tietoisuuteen. Brundtlandin komitea otti käyttöön kestävän kehityksen käsitteen, joka sitten levisi laajalti ja tuli kummittelemaan myös sosiologiaan. Ympäristökysymys tuli yhä enemmän mukaan yhteiskuntatieteisiin. Ulrich Beckin Risikogesellschaft ilmestyi 1986, samoin Niklas Luhmannin Ökologische Kommunikation. Beckin kirjalla oli Euroopan sosiologiassa suuri vaikutus; itse en kokenut sitä kovin mullistavana, vaan löysin luennollani siitä paljonkin kritikoitavaa. Beckin seuraavan kirjan kääntäminen (Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt, 1990), ja varsinkin Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama Ympäristökysymys (1991) antoivat mahdollisuuden sisällyttää ympäristöteemaa sosiologian tutkintovaatimuksiin. Sitten YHYS perustettiin 1994, siinä olin vähän aikaa varapuheenjohtajana, ja yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta alkoi näkyä yhä enemmän, mm. sosiologipäivillä.

Itse siirryin Oulun yliopistoon, Kasvatustieteiden tiedekuntaan, v. 1985. Viran määrittelyyn ei toki sisältynyt ympäristösosiologiaa, mutta kasvatussosiologiaakaan ei Oulussa silloin ollut, joten pari vuotta ihmeteltyäni päätin jatkaa ympäristötutkimusta. Yksi tutkimussuunta oli ”ympäristötietoisuus”, jonka silloin kuvittelin olevan pysyvämpi, vähemmän taloudellisille ja muille suhdanteille altis asia, kuin se sittemmin on näyttänyt olevan. Tässä nojauduin enemmän Stephen Cotgroveen kuin Ronald Inglehartiin. Jatkoin myös ympäristöliikkeiden tutkimusta Hannele Nykäsen kanssa, tutkimuskohteena oli Talaskankaan konflikti ja erityisesti toimintaryhmä Talaksen ystävät.

Oulun sosiologian pienuus kannusti etsimään yhteistyökumppaneita muilta tieteenaloilta, ja olin iloinen kun humanistiselta puolelta Jouko Jokisalo ja Kari Väyrynen tekivät aloitteen yhteisprojektista. Jouko tutki ympäristöajattelun yhteyksiä äärioikeistolaiseen ajatteluun, Kari ympäristöfilosofian historiaa (pitkän tähtäyksen tuloksena mm. hänen kirjansa) ja minä ympäristöajattelua sosiologiassa. Siitä tuli minulle pitkäaikainen harrastus, josta en ole vieläkään täysin luopunut, aihepiirihän on eläkeläiselle sopivan epäajankohtainen. Aikanaan oli kiinnostavaa havaita, että toisin kuin Dunlap, Catton, Beck, Luhmann ja monet muut melkeinpä itsestäänselvyytenä esittivät, sosiologia ei suinkaan ole jättänyt ”luontoa” ja ”ympäristöä” vaille huomiota. Toinen kysymys on, miten tämä pätee sosiologian valtaisimpaan virtaan, ja kolmas, miten relevanttia luontoon liittyvä kirjoittelu on ollut esim. nykyisten ympäristöongelmien näkökulmasta.

Kasvatustieteiden tiedekunnassa kehitimme Eila Jerosen kanssa yhteistyössä ympäristökasvatuksen opinnot, jotka sisälsivät perusopintojen lisäksi myös aineopinnot. Aineopinnot olivat alalla ensimmäiset Suomessa, ja sisälsivät runsaasti yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta. Mitään erityistä menestystä tästä ei opiskelijoiden keskuudessa tullut, mutta ympäristökasvatuksesta on kuitenkin tehty lukuisia graduja ja yksi väitöskirja (pari lisää kohta tulossa). Eila on itse ollut aktiivinen ympäristökasvatuksen tutkija, vaikka hänen väitöskirjansa ei sille alalle sijoittunutkaan.

Yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa yhteistyö luonnontieteiden kanssa taitaa aina ennemmin tai myöhemmin tulla esille. Oulussa perustettiin Paavo Havaksen aloitteesta 1990-luvun puolivälissä Ecocenter, jonka puitteissa haettiin eri tieteenalojen yhteistyötä niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin. Hyvästä yrityksestä huolimatta laajempaa yhteistyötä ei saatu aikaan, ja muutaman vuoden kuluttua Ecocenter lopetti toimintansa. Yhteistyön rakentaminen ”ylhäältä käsin” näyttäisi olevan vaikeaa; paremmin se kai lähtee liikkeelle – jos lähtee – konkreettisten tutkimusongelmien ja yksittäisten tutkijoiden tasolta.

 

Uuden vuosituhannen tutkimusympäristö: kohti EU-projekteja ja Thule-instituutin synty

Oulussa sosiologian yhteistyö luonnontieteiden kanssa alkoi 1998 EU-projektissa nimeltä TUNDRA, jonka vetäjänä toimi Arktinen keskus ja jossa oli mukana yliopistoja ja tutkimuslaitoksia Englannista, Tanskasta, Hollannista ja Venäjältä. Projekti tutki ilmastonmuutosta Uralin länsipuolisella arktisella alueella, Komin tasavallassa

(http://kaares.ulapland.fi/home/arktinen/tundra/tundra.htm ), 2000-luvun puolella se laajeni (Arctica-projektina) myös Suomen Lappiin. Sosiologian tehtäväksi tuli alunperin tyypillisesti väestön ympäristötietoisuuden selvittely (käytännössä tehtäväkenttä laajeni), ja tutkimuspaikkoina olivat Vorkutan ja Usinskin kaupungit. Roudalle rakennettu Vorkuta hiili- ja kalkkikaivoksineen, kaivoslähiöineen ja murtuilevine rakennuksineen teki vaikutuksen, ja huomasin pohtivani, miten kaivostoiminnan olisi voinut järjestää paremmin; ainakin asuttamalla työntekijät kaupunkiin, ja hoitamalla matkat bussilla. Taustana lähiöasutukselle olivat Stalinin vankileirit, joten se kaupunkisuunnittelusta. Itse kävin Vorkutassa vain kerran, tutkijana toiminut Timo Karjalainen oli siellä pitkäänkin; en ihmetellyt, että hän tiedonhankinnan edettyä pyrki minimoimaan Vorkutan reissut. Timon väitöskirja palkittiin, eikä suotta.

Tundra-projektin jälkeen tuli muita EU-hankkeita, ja yhteistyötä tekniikan (arkkitehtuurin) ja luonnontieteiden suuntaan Oulun yliopistossa alkoi tulla yhä enemmän. Rahoitus tarjosi myös mahdollisuuksia vierailijoiden, kuten Peter Dickensin, Riley Dunlapin, Harvey Feitin ynnä muiden kutsumiseen. Väitöskirjojakin oli alkanut tulla, ensimmäisenä väitteli Pentti Luoma, joka sittemmin on ollut myös kanssani ohjaamassa monia töitä. Vuodesta 2002 väljästi yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueelle kuuluvia väitöskirjoja ovat tehneet Pentin lisäksi Eila Louhimaa, Jouni Ponnikas, Timo P. Karjalainen, Leevi Karsikas, Hannah Strauss ja Outi Autti, ja lisää on tulossa. Sosiaalisten vaikutusten arviointitutkimuksille ilmaantui kysyntää; niitä alkoi tehdä erityisesti Reinikaisen Kalle, joka sitä tietä päätyi Pöyryn hommiin.

Merkittävä asia Oulun sosiologian ja koko yliopiston kannalta oli Thule-instituutin perustaminen (Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksen pohjalle), sillä yhtenä keskeisenä kenttänä instituutilla on monitieteinen ympäristötutkimus, jonka itsestään selvänä osana yhteiskuntatieteet nykyisin nähdään; Kari Laineella johtajana on jo pitkä kokemus yhteistyöstä. Oululaisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen painopiste onkin nyt Thule-instituutissa, joten toivotan jatkuvaa työniloa Timo Karjalaiselle ja kumppaneille.

Yli 40 vuoden perspektiivistä katsoen ympäristösosiologian tilanne on muuttunut hyvinkin paljon. Ns. luonto on ollut jokseenkin aina mukana sosiologian teoretisoinneissa, vaikkakin se jäi kovin sivuun valtavirrasta 1900-luvun keskivaiheilla, pitkäksi aikaa. Siten ympäristönäkökulma saatettiin keksiä ikään kuin uutena yleisemmän ympäristötietoisuuden myötä 1970-luvulla. Osaksi sosiologian valtavirtaa ympäristösosiologia alkoi muodostua nopeasti 1990-luvulla, ja nyt se on paitsi oma tunnustettu erityisalansa (”yhdyssanasosiologioiden” joukossa) myös osa sosiologian yleistä teoretisointia; nykyisin kunnon yhteiskuntateoreetikko ei voi enää jättää ympäristökysymyksiä huomiotta – toisin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Toisaalta Oulun(kin) suunnalla monitieteisyys, jopa poikkitieteisyys on ympäristötutkimuksessa vahvistunut ja melkeinpä tullut tavaksi.

Tutkimuksen kiistattomasta etenemisestä huolimatta on vaikea nähdä kovin suurta, tai ainakaan riittävää etenemistä maailman ympäristöuhkien torjumisessa. Toki yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus voisi aiempaa enemmän pohtia myös kansainvälisen talousjärjestelmän ja muiden valtajärjestelmien muuttamisen mahdollisuuksia, mutta muutosten toteuttaminen vaatii tietysti kansalaisten toimintaa.

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Marja Järvelä jää eläkkeelle 1.8.2014. ’Madame yhteiskuntapolitiikaksi’ jäähyväistilaisuudessaan nimetty Marja teki mittavan uran, jonka aikana hän ehti toimia mm. yli 20 vuotta yhteiskuntapolitiikan professoritehtävissä. Suuren osan urastaan Marja tutki kestävään kehitykseen ja ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja, ja hän jatkaa edelleen mm. Suomen Ilmastopaneelin jäsenenä.

Alla on tiivistelmä Marjan jäähyväisluennosta ”Maa, ilma ja minä”, joka järjestettiin 6.6.2014.

 

Jäähyväisluennon idea syntyi, kun muistin kirjoittaneeni juuri ennen professorinurani alkua pienen artikkelin otsikolla ’Maapallo pyrkii työpöydälle’. Muistin itse kirjoituksesta hyvin vähän mutta kuitenkin sen verran, että se oli tyypiltään kirja-arvostelu ja käsitteli vuonna 1991 ilmestynyttä Worldwatch-instituutin Maailmantila-raporttia. Etsiessäni artikkelia tartuin ensin mappeihin, jotka sisälsivät tuon ajan käsikirjoituksiani. Pölykerroksen alta löytyi hyvässä järjestyksessä käsikirjoituksia palkkatyöstä, koulutustarpeesta ja sosiaalisesta liikkuvuudesta sekä kaupungistumisesta, kulutuksesta ja elämäntapojen muutoksista. Siis vanhoja 1970- ja 1980-luvun teemojani. Ainoa merkki uudesta suuntautumisesta oli maailman ranskankielisten sosiologien järjestön AISLF:n kongressissa Lyonissa pitämäni paperi, jonka otsikko vapaasti käännettynä kuuluu Kasvihuoneilmiö, elämäntavat ja ympäristö- uusi haaste intellektuelleille ja professionaalisille eliiteille. Olin ilmeisesti päättänyt mennä kertomaan ensin ranskankieliselle tutkijayhteisölle uudesta kiinnostukseni kohteesta.

Löysin lopulta menneellä viikolla arkistoistani myös Sosiologia 3/91 – lehden, jossa alussa mainitsemani artikkeli oli julkaistu. Täytyy sanoa, että hieman kädet tärisivät, kun aukaisin lehden ja päätin katsoa, mitä merkillisyyksiä mahdollisesti löytyy ensimmäisestä julkaistusta jutustani yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen suunnalla. Nyt kun olen tarponut tätä sarkaa runsaat kaksikymmentä vuotta tutkijana ja opettajana, allekirjoitan yhä jutun pääsanoman. ”Keskeiseksi pulmaksi nähdään, kuinka edistää maapallon yhä kasvavan väestön hyvinvointia tilanteessa, jossa taloudellisen kasvun ja edistyksen välille voi entistä harvemmin merkitä epäröimättä yhtäläisyysmerkkiä.”

Maapallo oli siis pyrkinyt ja päässyt työpöydälleni ja itse asiassa siirsi minut hurjalla vauhdilla uusiin tutkimusympyröihin. Ei niin, että aikaisemmat olisivat menettäneet merkityksensä, mutta kuitenkin niin että uutta luettavaa ja ymmärrettävää tuli roppakaupalla ja se väkisinkin muutti prioriteetteja.

Lukemistoksi tulivat muun muassa Ulrich Beckin varhaiset teokset Risikogesellshaft 1986 ja Gegengifte: Die organisierte Unverantwortlichkeit, 1988. Samoihin aikoihin, kun nämä kirjat ilmestyivät, pääsin tutustumaan hajoavaan Neuvostoliittoon aika erikoisella kulttuuriväen matkalla, jossa seilattiin pitkin Volgaa Kazanista Rostoviin. Matka kesti parin viikon verran. Mitä etelämmäksi mentiin, sen enemmän joessa kellui kuolleita kaloja. Vierailimme yliopistoissakin joen varrella. Ympäristökysymykset eivät olleet agendalla, mutta joka kerta paikalliset ottivat ne esille. Neuvostoliiton hajoamisesta puolestaan, oli vaikeampi löytää yhtä näkyviä merkkejä vielä silloin.

Elämäntavan tutkijana minulla oli pitkään ollut kiinnostus ottaa viestejä vastaan suoraan tapaamiltani ihmisiltä. Niinpä muistot ympäristöhuolesta jäivät todella painavina mieleen tuolta matkalta. Meillä nykyisin ei ole tapana lukea Venäjää korostuneen ympäristöhuolen maaksi. Hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin Volgalla törmäsin kuitenkin noin kymmenen vuotta myöhemmin Afrikassa, kun tutkimme turvallisen veden saannin haasteita maaseudulla ja kaupungissa. Näillä paikoilla ympäristöhuoli kumpuaa elintärkeistä puutteista ja arjen riskeistä eikä niinkään ideologiasta, kuten me täällä pohjoisessa olemme tottuneet ajattelemaan.

Otsikko Maa, ilma ja minä on etukäteen herättänyt jonkin verran kommentteja ja kiinnostusta. Sain aikaiseksi maapalloon viittaavan semanttisen leikin tällä sanajärjestyksellä. Jatkan nyt kuitenkin luentoa osin käännetystä järjestyksessä. Avaan otsikkoa järjestyksessä Ilma, maa ja minä.

Yhteiskunnan ja ympäristön tutkijana aloitin nimittäin työni ilmasta. Olin lukenut lehdistä Rion konferenssin valmistelun aikoihin, että maapalloa uhkaa ilmastonmuutos, jos ja kun teollisuus leviää ekstensiivisesti ympäri maailmaa, väestö kasvaa ja kulutuksen kasvulle ei näytä olevan rajoja. Teollisten yhteiskuntien kehitys on nojannut pidäkkeettömiin materiaalivirtoihin, joista osa saastuttaa ympäristöä ennennäkemättömillä tavoilla. Onko mahdollista, että ihminen hyvästä kulttuuritahdostaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi – onnistuu muuttamaan radikaalisti ilmakehän kemiallista koostumusta ja sen toimintaa. Voiko tämä tapahtua vaivihkaa, ilman että edes huomaamme?

Jos näin on käymässä, onko meidän kaltaisilla yhteiskunnilla mitään edellytyksiä ryhtyä sellaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, siis ilmastopolitiikkaan, joka voisi vaimentaa tämän kehityksen tai edes siirtää sitä tuonnemmaksi. Jonkinlainen taka-ajatus koko kysymyksessäni oli kuitenkin ilmastoskeptisyyden sijasta yhteiskuntaskeptisyys, jonka kumpusi kriittisestä yhteiskuntatieteestä. Toisaalta ensimmäisiä asioita joita opin luonnontieteilijöiltä oli se, että luonto sopeutuu siinä vaikuttavien dynamiikkojen muutoksiin. Pitäisikö meidän ihmistenkin siis vain odottaa ja sopeutua?

Kysymykset alkoivat askarruttaa minua niin paljon, että menin kirjoittamaan tutkimussuunnitelman koskien ilmastonmuutoksen havaitsemista ja lähetin sen Suomen Akatemiaan. Suureksi hämmästykseksi esittämäni tutkimus rahoitettiin ja sijoitettiin osaksi vuonna 1991 käynnistynyttä Suomalaisen ilmakehien muutoksen tutkimuksen ohjelmaa. Ohjelma oli eurooppalaisittain katsoen suurehko monitieteellinen ohjelma, jota isännöivät pääasiassa luonnontieteilijät. Markku Wilenius, sittemmin tulevaisuuden tutkimuksen professori, tuli vetämääni hankkeeseen päätoimiseksi tutkijaksi. Molemmat saimme oppia SILMU-ohjelmassa paljon uutta. Muistelen että SILMU-ohjelman loppuraportin teossa oli mukana 200 tutkijaa, joiden tuotoksista yritettiin saada aikaan mahdollisimman koherentti esitys yksien kansien väliin.

Opin paljon kasvihuoneilmiön dynamiikasta, hiilitaseista ja yritin ymmärtää parhaani mukaan säteilypakotteen problematiikkaa erityisesti tekniikan alan tutkijoiden avustuksella, mutta eihän minusta ilmatieteilijää tietenkään tullut. Yhteiskuntatieteilijänä jouduin itsekin ihmettelemään, mitä seuraavaksi kun olen päätynyt näin oudolle polulle. Muistan elävästi kun yksi SILMU koordinaattoreista sanoi minulle: ”Ymmärrän kyllä että tavallisten kansalaisten käsityksiä kannattaa kysyä, mutta miksi ihmeessä pitäisi tutkia ympäristövaikuttajien, kuten virkamiesten kantoja. Mehän tiedämme muutoinkin mitä he ajattelevat!”

Kysymys kertoo osaltaan radikaalin tieteiden välisyyden haasteista. Fyysikon on hankala ymmärtää sosiaalitieteilijän ajatusta tiedon luonteesta ja sosiaalista sidosta koskevan tiedon järjestämisen systematiikkaa. Opastus fyysikolta, mutta myös alan monitieteellisen kansainvälisen järjestön IHDP:n suunnalta yhteiskuntatieteilijälle oli, että kulje antropologin tietä, mene vieraisiin paikkoihin ja tutustu etäisiin ihmisiin. Palaa sitten kertomaan, opitko siellä jotain.

Taisin vähän huomaamattani ottaa tämän läksyn tosissani 1990-luvn puolen välin jälkeen, kun SILMU-ohjelma päättyi. Ensinnäkin laskeuduin yläilmoista maankamaralle ja ryhdyin organisoimaan tutkimustani kestävän kehityksen sateenvarjon alla. Maapallo pyörähti työpöydälläni ja päädyin aluksi Afrikkaan, jossa maa on usein kuumaa ja kuivaa. Monet ihmiset kamppailevat äärimmäisessä köyhyydessä, ja myös niin arkipäiväisestä asiasta kuin puhtaasta vedestä. Mutta häiriintyneen ilman jälkeen maa opettaa. On kuunneltava maata.

Globaalia tilannetta katsoen yhä useammat ihmiset globaalissa etelässä ovat majoittuneet suuriin kaupunkeihin, jopa megakaupunkeihin, joiden ympäristö on erityisen haavoittuva muun muassa tulville ilmastomuutoksen vaikutusten voimistuessa. Afrikassa opin myös, että turvatakseen elämänsä ihmiset osaavat olla kekseliäitä, monesti yhteistoimintakykyisiäkin selviytyäkseen vaikeimmista arkisista asioista. Opin myös kunnioittamaan pienen maatilkun viljelijää ruokaturvan takaajana. Nämä ovat usein naisia. Maa antaa turvan heille ja heidän lapsilleen, mutta kuinka paljon ja kuinka pitkään.

Maata uhkaavista ilmastovaikutuksista huolimatta, voimme siis ajatella maata yhä edelleen ilon kautta. Maa antaa meille ruokaa, kunhan joku sitä viljelee. Globaalitaloudessa maataloutta on tosiasiassa viety suureen mittaluokkaan ja monesti aika ilottomaan suuntaan. Tälle kehitykselle on kuitenkin syntynyt vastavoimia, jotka lähtevät ruoan laadusta. Toistaiseksi maailmassa ilmeisesti tuotetaan ruokaa yli tarpeen, ja nälkä on enemmän jakelun kuin tuotannon ongelma. Nykyaikainen ruokalogistiikka hämmentää. Onko järkevää ja kestävän kehityksen mukaista että ruokaa kuljetetaan ympäri maailman hintaedun nojalla, kauppa tarjoaa samoja tuotteita sesongista riippumatta tai että vauraan pohjoisen ihmiset syövät eteläisten merten kalat.

Maa antaa maiseman, kunhan sitä ei turmele. Luonto on muutakin kuin luonnonsuojelualue. Luontoa pidetään kansakunnan yhteisenä omaisuutena, mutta maisemamme on jakautunut ja koko ajan muutoksessa. Yleisesti erotellaan luonnon maisema ja kulttuurimaisema, joihin molempiin liittyy omat ilonsa ja ympäristöhuolensa. Kestävän kehityksen kulttuurisen ulottuvuuden tutkimuksissa on osoitettu, että maisema-arvomme ovat usein konservatiivisia ja ylläpitävät kehityksen myyttejä. Kuitenkin on enää harvoja ympäristöjä, jossa ihmisen kädenjälki ei näkyisi lainkaan ja ympäristöt ovat usein myös nopeassa muutoksessa, jolta vain luonnon suojelualueet säilyvät. Olemme kuitenkin riippuvaisia siitä mitä luontoympäristö meille tarjoaa, sen näkyvän maiseman lisäksi.

Maa antaa meille vakiintunutta elintilaa, johon rakennetaan koteja, toimistoja ja huvipuistoja. Tuloksena on nykyisin pääosin kaupunkirakentamista. Kestävästi rakennettu kaupunki ei ole enää kivierämaa viherlähiöineen, vaan kaupungille haetaan kestävyyttä limittäisistä luonto- ja kulttuurimaisemista, funktionaalisesta mosaiikista, jossa ruoka voi kasvaa seinillä ja katoilla ja ihmiset liikkua ekotehokkaasti uusilla raiteilla tai raiteitta kekseliäillä kimppakyydeillä. Kaupunkitila ei ole valmis ja siihen voi liittää mitä villeimpiä utopioita, mutta kaupunki on myös ihmisen koti, kuten Taina Rajanti totesi oivaltavasti vuosituhannen vaihteen tienoilla väitöskirjassaan. Tämä asettaa myös rajoja, tietyn näyttämön ja muutoksen jarrun.

Osana kestävän kehityksen tutkimuksia minulla oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin mahdollisuus jatkaa matkaani vieraisiin paikkoihin. Saatoin perehtyä muun muassa eurooppalaiseen suurkaupunkiliikenteeseen, kaupunkien maankäyttöön ja julkisen liikenteen saatavuuteen. Nykyisenä Suomen ilmastopaneelin jäsenenä olen ymmärtänyt, että juuri liikenteen alueella hiilipäästöjen vähentäminen on teknisesti kaikista lupaavin alue. Mutta ovatko nämä vähenemät silti toteutettavissa, jos liikkumisen tarve koko ajan vain kasvaa? Tekniikan alan tutkijat yrittävät visioida päästövähennyksiä opasteenaan ajatus, että ihmisten liikkumista ei saa rajoittaa, onhan vapaa liikkuvuus EUn itseymmärryksen kulmakiviä. Voiko siis kaupunkirakenne muuttua tavallaan ”kylätyyppiseksi” niin, että palvelut ja työt saadaan pääsääntöisesti samasta kylästä? Kaupunkirakenteen kylämäiset piirteet ovat askarruttaneet minua yhä uudestaan, oltiin sitten millä mantereella tahansa.

Myös elinkeinoja pitäisi uudistaa ja tehdä ekotehokkaammiksi meillä ja muualla, mutta millaisilla sosiaalisilla muutoskustannuksilla tätä tehdään tai on tulevaisuudessa tehtävä.   Euroopalla on kunnianhimoisia tavoitteita ilmastopolitiikassa. Eurooppa on virittänyt sisäänsä maailman laajimman päästökauppa-alueen. Ilmastonmuutoksen hillinnän on siis ajateltu tapahtuvan markkinavetoisesti; tähänastiset kokemukset ovat kyllä tältä osin melko lohduttomat. Hiiliverot ovat tässä nykyaikaisessa markkinaviritteisessä marssijärjestyksessä aivan ”mummojen puhetta”, mutta mahtaako tässä puheessa kuitenkin olla totuuden siemen. Nimittäin jos hiilitonnin hintaa ei saada ylös, ja suuri osa kansalaisista ei edes ymmärrä koko päästökauppajärjestelmän dynamiikkaa, on kyseenalaista voiko järjestelmä ainakaan lyhyellä tai edes keskipitkällä aikavälillä toimia kovin tehokkaasti.

Lopulta jää jäljelle vain minä joka pohtii näitä. Mutta kuinka suuri on minä pohtimaan näitä? Myös ”minää” pidetään nykyisin lähinnä projektina, siis muuttuvana. Nykyisin minään kohdentuu kovin paljon paineita eikä vain maan ja ilman taholta. Elämää ja elämäntapoja normalisoidaan voimakkaasti samalla kun kuitenkin retorisesti halutaan moniarvoisuutta, monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta. Tästä paradoksista näyttää tulevan aivan erityinen historiallinen ottelu Euroopassa. Jos ilmastonmuutoksen valossa katsoo asiaa, tilanne todella näyttäytyy sellaiselta kuin Michel Serres’n Luontosopimuksessa kuvaama Goyan taulu kertoo. Kaksi miekkailijaa lentohiekalla taistelevat intohimoisesti. Alustanaan heillä on upottava lentohiekka, johon he vajoavat pikkuhiljaa.

Maan ja ilmaston suojelussa meillä ei ole muuta turvaa kuin nykyaikaiset monitahoiset ja ristiriitaisetkin minät sekä näiden muodostamat verkostot, joukot ja joukkovoima. Viime vuosisata tuotti hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäjäksi ja vartijaksi hyvinvointivaltion. Nyt tuo hyvinvointivaltio on kasvanut kehityksensä rajoille ja on epätodennäköistä, että se tuottaisi valmiita ratkaisuja ilmastopolitiikan haasteisiin. Toisaalta sillä voi olla keinoja enemmän kuin yhteiskuntaskeptikkon odotin pari kymmentä vuotta sitten. Suomessa tästä on esimerkkinä ilmastolakiesitys, joka on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että ei ole julkista tahoa jolle ilmastonhuolto voitaisiin delegoida, eikä professionaalista ryhmää joka yksin ottaisi vastuun. Niinpä on minän ja hyvän kulttuuritahdon asia löytää sellaisia ratkaisuja, jotka ovat kohtuullisia ja tasapuolisia sosiaalisilta vaikutuksiltaan. Tämä on se mahdollisuus, mikä meillä yhä on vastata maan, ilman ja vedenkin haasteisiin.

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tekijänä jään kuitenkin miettimään toimijan dilemmaa. Minkälaiset minät ovat tulevaisuuden haasteiden edessä, kun maa ja ilma ja vielä vedetkin otetaan lukuun. Ongelmat ovat niin mittavia, että minä alkaa helposti vaikuttaa aivan hyttysen kokoiselta kaikesta nykyaikaisesta egon rakennuksesta huolimatta. Entäpä sitten yhteiskuntapolitiikka, ja sen tulevaisuussuuntautunut ala ilmastopolitiikka, minkä roolin se jättää yhteiskuntatieteilijälle? Helposti otettava rooli on ehkä kirpun kokoinen, voi kritisoida purevasti toisten toimia. Mutta entäpä jos haluaa koordinaattoriksi ilmastopoliittisiin interventioihin? Siinä tapauksessa täytyy lukea Ulrich Beckin teoksia vielä uudestaan ja kenties luoda kokonaan uutta yhteiskuntatieteellistä teoriaa riskien ominaisuuksista ja hallinnasta. Empiriaa meillä jo aika paljon on, mutta omaa teoriaa vähemmän.

Resilience2014 

(Montpellier, Etelä-Ranska)

Markku Oksanen

Ennakot
Taisin törmätä resilienssin käsitteeseen ensimmäisen kerran Yrjön Hailan kirjoituksessa ”Ekologisen tasapainon tarina” (1987, Tiede & Edistys). Haila suomentaa resiliencen palautuvuudeksi. Käsite on hänelle tärkeä, sillä hän kirjoittaa varsin ohjelmallisesti: ”’Ekologiselle tasapainolle’ on heitetty hyvästit niin teoreettisena kuin käytännöllisenä ihanteena. Edessä on seuraava tehtävä: tutkia ekologisten systeemien palautuvuuden yleisiä ehtoja.” Hailan kirjoituksesta huolimatta resilienssin käsite on lopulta jäänyt taka-alalle niin omassa työssäni kuin suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa. Selvin merkki jälkimmäisestä on, että Montpellierissä toukokuun alussa 2014 järjestettävässä konferenssissa on minimaalinen suomalaisedustus: MTT:n agroekologian ryhmä on saanut oman sessioehdotuksen läpi.Resilience_1-p

Lähden konferenssiin työhypoteesillä, että resilienssin käsite ilmentää vihreää konservativismia, pyrkimystä vakauteen ja orgaaniseen muutokseen. Esimerkiksi MTT:n sivuilla resilienssi on käännetty muutoskestävyydeksi. Resilience Alliancen nettisivuilla todetaan seuraavasti:
“Ekosysteeminen resilienssi on ekosysteemin kyky sietää/vastaanottaa häiriöitä ilman, että se romahtaa kvalitatiivisesti erilaiseen tilaan, jota hallitsee erilainen prosessijoukko. Resilientti ekosysteemi kestää törmäykset ja rakentuu uudelleen tarpeen vaatiessa. Resilienssi sosiaalisissa järjestelmissä tarkoittaa ihmisten lisääntynyttä kykyä ennakoida ja suunnitella tulevaisuuden varalle.”
Tässä määritelmässä resilienssi ekosysteemien kohdalla näyttäisi olevan konservatiivinen piirre, mutta sosiaalisten järjestelmien kohdalla pitää katse suunnata tulevaan ja tarpeen vaatiessa muuttaa järjestelmää. Muutosulottuvuus on myös kokouksen teema otsikon perusteella: ”Resilience and development: mobilizing for transformation”.

Perillä
Konferenssin avasi sunnuntai-iltana ilmoittautuminen ja cocktail-tilaisuus. Kummastakin jäi hyvä mieli: jonoja ei ollut ja ruokaa ja juomia riitti. Corum-keskuksessa Montpellierin ydinkeskustassa mainostettiin tapahtumaa suurella plakaatilla (ks. kuva 1). Ennalta en tuntenut muita osallistujia. Ei muuta kuin uusia tuttavuuksia solmimaan…

Ensimmäinen päivä
Avajaissessiossa tieteellisen komitean pj Francois Bousquet kertoo, että konferenssiin tarjottiin 1200 abstraktia, joista 700 hyväksyttiin. Osallistujia on 900, joista kolmannes opiskelijoita. Tiiviseen ohjelmaan on varattu myös vapaa-aikaa ryhmille ja verkostumiselle. Maanantaina suuri osa ajasta käytetään ekskursioihin. Lisäksi kokoukseen kuuluvat olennaisesti tieteen ja taiteen vuoropuhelu (ks. kuva 2, resilienssi sirkustaiteilijan silmin).Resilience_2-p

Sessio jatkuu paneelikeskusteluna. Alku ei lupaa kauheasti: viisi varttunutta miestä puvuissa – ennakkoasenteet sikseen, jos itsekin olisin siellä, sulahtaisin joukkoon mukavasti. Mutta käytävällä naisten vähyys plenary-puhujissa on noteerattu, samoin kuin twitterissä. Filosofiassa kansainvälisten kokousten puhujien sukupuolesta pidetään nykyään kirjaa ja asiasta keskustellaan blogeissa – ja varmasti tilanne on sama muillakin tieteenaloilla.

Pari puheenvuoroa jäi erityisesti mieleen. Brian Walker, Resilience Alliance Boardin pj, selosti resilienssin käsitettä korostaen sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien välisiä yhteyksiä. ”Nobody likes fundamental change”, Walker totesi ja ilmaisi ensimmäisen kerran konservatiivista mentaliteettia. ”Where do we build resilience? And where do we need transformation and change?” Tähän kysymyspariin Walker päätti esityksensä. Myöhemmin hän totesi, että resilienssi ja muutos täydentävät toisiaan. Resilienssi ei ole pyrkimystä säilyttää asiat ennallaan. Walker neuvoo, ettei pidä omaksua käsitystä täydellisestä tulevaisuudesta, se ei onnistu. Politiikanteoriassa on keskusteltu laajasti utopiasta ja epäideaalisesta teoriasta ja siitä, kummalle normatiiviset kannanotot pitää perustaa; Walker näyttää olevan jälkimmäisen kannalla. Hän myös nosti esille vertailevan tapaustutkimuksen tärkeyden: se on hänen mielestään resilienssitutkimuksen ytimessä.
Seuraavassa puheenvuorossa käsiteltiin, miten vuoden 2011 nälänhätä Afrikansarvessa muutti EU:n ajattelua ja toi resilienssin siihen mukaan. Euroopan komission humanitaarisen avun osaston Cees Wittenbroodin mukaan resilienssin käsite on heidän näkökulmastaan uusi kolmessa mielessä. Ensiksi humanitaarinen apu ei riitä, vaan tarvitaan pidempiaikaista tarkastelua; toiseksi huomio kiinnittyy kaikkein haavoittuvaisimpiin ihmisiin; kolmanneksi toimintakäytäntöjä on muutettava. Sektorit ja alueet ylittävä, pitkäjänteinen näkökulma on tarpeen.

Loppupäivä kului ekskursioilla. Itse lähdin bussikyydillä Rhone-joen suistoalueelle suojelukeskukseen nimeltä Centre du Scamandre. Matkalle oli pakattu mainiot piknik-laatikot, Normal lihansyöjille ja Veggie kasvissyöjille. Camarguen kosteikkoalue on kuuluisa linnuistaan ja hevosistaan, eikä matka tuottanut pettymystä: flamingoja, ibiksiä ja haikaroita näkyi. Perillä kuuntelin esitelmiä siitä, miten resilienssiajattelua on käytännössä toteutettu Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Mieleen jäi hauska yksityiskohta lintusuojelun haasteista, kun suojeltavia lintuja ei juuri niiden suoja-alueella tapaa vaan alueen ulkopuolella, jossa niitä on lupa metsästää. Suomessakin on käyty keskustelua metsästyksestä Teijon tulevassa kansallispuistossa: mitä alueellisella metsästyskiellolla lopulta tavoitellaan ja saavutetaan?

Toinen päivä
Päivän avaavat Neil Adgerin ja Luca Alinovin plenarit, jotka pohtivat edistystä resilienssitieteissä. Adger aloitti vuonna 1997 pitämästään esitelmästä joka korosti, että vaikka ympäristömuutokset ovat usein haitallisia, ne samalla avaavat mahdollisuuksia. Adger lähinnä kertoi omista tutkimuksistaan, joten edistys relisienssitieteessä ilmeisesti on henkilökohtainen kehitystarina. Adgerin mukaan resilienssitiede tarvitsee kaikkia tieteitä ja hän luetteli muutamia esimerkkejä muttei tietystikään omaani, filosofiaa. Varsinaiseen kysymykseen ei hän oikein ottanut kantaa; ehkäpä se oli turhan (tieteen)filosofinen.

Kehitystaloustieteilijä Alinovi on kiinnostunut kotitalouksista ja niiden resilienssistä. Kotitalous on päätöksenteon yksikkö erityisesti ruokaan liittyvissä kysymyksissä, ja Alinovin mukaan yksilöä tärkeämpi käsite taloustieteellisessä analyysissä. Puheessa ei ollut juuri asiaa tieteellisestä edistymisestä, pikemminkin esitys koski tutkimusaukkoja ja resilienssin käsitteen käytön vähyyttä taloustieteessä.
Sessioista valitsin keskustelun opiskelijoiden näkemyksistä kestävyystutkimuksesta. Aluksi on ruotsalaisopiskelijoiden performanssi speksi-perinteen mukaisesti, mukana ongelman aiheuttava tähtiopettaja Buzz Folkström. Yleisö otetaan mukaan pohtimaan tieteellisen moniottelijan identiteettiä ja hänen tekemänsä tutkimuksen merkitystä. Session paneelissa on senioritutkijoita eri maista. Opiskelijat ovat kiinnostuneita siitä, mitä oppiaineiden katoaminen merkitsee nuorille tutkijoille ja uran rakentamiselle. Siinä on ahdistusta kerrakseen, kun ei tiedä mikä on vaikka tietää millaisia ongelmia tutkii. Samoja ongelmia muistan itsekin pohtineeni muiden väitöskirjatekijöiden kanssa mm. YHYSin kautta 1990-luvulla. Uran rakentamisen kannalta panelistit näyttivät pitävän tärkeänä sitä, että vastaväitelleellä on ominaisuuksia, jotka mahdollistavat uran. Jos tämä ohje jää epäselväksi, jäi se myös opiskelijoille sillä tilaisuus päättyi pantomiimiesitykseen, jossa opiskelijaparka on edelleen kovin eksyksissä kaikista hyvistä neuvoista huolimatta. (Tilaisuus videoitiin, joten toivottavasti se löytyy jonakin päivänä konferenssin tai Tukholman resilienssikeskuksen nettisivuilta.)
Päivän toisessa sessiossa käsiteltiin monitieisyyttä ja sen luonnetta. Sattumalta löysin myös ruotsalaisen filosofikollegan Henrik Thorénin, joka analysoi resilienssin käsitettä ja antoi sille tarkan määritelmän (jonka lopullinen muoto löytynee hänen väitöskirjastaan).

Kolmas päivä
Plenariin tulikin hieman kiire – kuten monella muullakin – mutta ehdin sentään heti alusta kuulemaan Johan Rockströmiä ja hänen päivitettyä esitystään planetaarisista rajoista. Aikamoinen dataslideshow, jota lienee turha toistaa, kun kohta sekin lienee päivitetty. Miksi pitää olla kiire ja niin paljon dataa..? Ehkä plenarit ovat pikemminkin mainosta omalle työlle kuin varsinaista tutkimuksen raportointia. Oli miten oli, holoseeni, ei antroposeeni, on Rockströmin mielestä ideaalinen aikakausi ihmiselle, ja hän pohtii sitä vasten resilienssin ideaa. Rajat on saavutettu, ja planeetta ei enää anna samalla tavalla periksi ja jousta ihmiselle. Yhtenä visiona Rockström heittää ilmaan metaforan Planetary soufflé – planeetan rajojen ylittäminen avaruuteen.

Toinen kutsupuhuja Melissa Leach on kiinnostunut politisoimaan planetaaristen rajojen diskurssia ja analysoimaan sitä voimakkaana narratiivina. Tällöin kysytään kenen rajat ja kenen turvallisuus ja kenen päämäärät, minkä resilienssi kenelle ja millaisia polkuja nousee esille. Leach käsittelee Rockströmin analyysia samalla tavalla kuin sitä käsiteltiin tiistain toisessa sessiossa: konkretisoiden mitä planetaariset rajat tarkoittavat ihmisille ja heidän elämäntavoilleen. Leach pohtii myös myös mitä tarkoittaa antroposeenin yhteydessä puhuttu planetaarinen hallinta (domination). Ollaanko siirtymässä eko-autoritarismiin planetaaristen rajojen valvomisen nimissä? Leachin mielestä tämä riski on todellinen. Siksi planetaaristen rajojen ideaa on käytettävä toisella tavalla, joka on polysentristä ja monialaista.
Jälkikeskustelu tuo hienosti näkyville puhujien erot, Rockströmin globaalin hallinnan tärkeyden ja Leachin bottom up -lähestymistavan. Rockström arvostelee diskursiivista lähestymistapaa elitismistä ja pään pistämisestä pensaaseen, jolloin huono-osaiset jätetään oman onnensa nojaan. Leach ei hyväksy arvostelua, ja mielestäni jo oman esityksensä aikana lievensi partikularismiaan. Leach sanoo olevansa kiinnostunut löytämään aukkoja planetaarissa lähestymistavassa. Rockström taasen puolustaa lähestymistapaansa tärkeänä yleistävänä lähestymistapana, jolle on valtava kysyntä, ja joka samalla laventaa ongelmien joukkoja – moni on kiinnostunut vain ilmastonmuutoksesta, mutta planetaarisista rajoista puhuminen kokoaa ongelmat yhteen. Yleisöstä kysytään, missä puhujat näkevät toivoa. Leach näkee niitä pienissä, paikallisissa muutoksissa. Rockström on puolestaan yllättänyt, miten hyvin planetaariset rajat on otettu keskusteluun eivätkä politiikot ja bisneseliitti katso ideaa ylen.

Mielenkiintoisesti nimetyn ”Resilience is not an ideology” -session puhujista mieleen jäi Bronwyn Haywardin varsin tunteikas esitys hänen kotikaupunkinsa, Uuden-Seelannin Christchurchin toipumisesta muutaman vuoden takaisesta maanjäristyksestä. Esitys perustui artikkeliin Ecology and Society -lehdessä. Haywardin mukaan kansalaiset toimivat oma-aloitteisesti, mutta hallitus yritti estää kansalaistoiminnan ja rakensi mm. aidan tuhoutuneen kaupungin keskustan ympärille, johon myöhemmin lisättiin ikkunat jotta kansalaiset näkisivät mitä heidän kaupungissaan tehdään. Jälleenrakennusta ei ole tehty aidossa yhteistyön hengessä vaan Haywardin mukaan ”ostromilaisesti” sitouttaen asianosaiset mutta tukahduttaen spontaanisti syntynyt kansalaistoiminta. Hallitukselle maanjäristys tarjosi tilaisuuden kokeilla markkinalähtöisiä malleja, joita paikalliset eivät halua vaan ovat ylpeitä demokraattisesta perinteestään ja kansalaistoiminnasta: onnettomuudesta toipumisesta on tullut ideologinen kiista. Haywardin esitys oli yksi monista, joissa käsiteltiin luonnononnettomuuksia ja niiden jälkihoitoa.

Ennen lounasta kävin katsomassa valokuvanäyttelyn, joka järjestettiin konferenssin yhteydessä, ja lounaan jälkeen jatkoin samalla teemalla: miten ympäristö/ilmastotietoisuutta voidaan edistää kuvittelun (imagining) avulla. Manjana Milkoreitin esitys oli parhaimmasta päästä ja erinomaisen virkistävä. Hänen mielestään taiteiden avulla ihmiset (mukaan lukien ”päättäjät”) pystyvät kuvittelemaan, miltä lämmennyt maailma näyttää ja tuntuu. Taide tarinoineen synnyttää ”puhdasta faktatietoa” paremmin tuntemuksia ja herättää huolta. Milkoreitin tekemien haastattelututkimusten mukaan päättäjät eivät edes halua kuvitella lämminnyttä maailmaa tai sitten ovat yltiömäisiä tekno-optimisteja.

Neljäs päivä
Aamu alkaa kutsusessiolla otsikolla ”Marine systems, community and global resilience”. Puhujina ovat ekologi Terry Hughes Australiasta ja antropologi Fikret Berkes Kanadasta. Etenkin Berkesiä odotan kiinnostuksella, sillä väitöskirjani yksi tärkeistä lähteistä oli hänen toimittamansa kokoelma yhteisvarannoista. Hughes lähti liikkeelle meriekosysteemeissä tapahtuneista muutoksista. Hän keskittyi Australian Suuren Koralliriutan suojelemisen ongelmiin ja kritisoi maatansa siitä, että se pystyy lähinnä suojelemaan kaloja, ei koko järjestelmää. Hän korosti että ennaltaehkäisy on parempi kuin parantaminen – resilienssille lienee siten rajoitettu tila.
Berkes tarkastelee meriekosysteemejä paikallisyhteisöjen näkökulmasta: miten paikallisyhteisöt ovat eri puolilla maailmaa pyrkineet suojelemaan ja ennallistamaan tuhoutuneita luontokohteita ja mikä on paikallisen ja perinteisen tiedon merkitys tässä toiminnassa. Avainkäsite on sopeutuva oppiminen paikassa (”adaptive learning at site level”). Esimerkiksi Uuden-Seelannin maorit ovat perustaneet hallinnoimilleen rannikkokaistaleille suoja-alueita, ja niiden määrä on kasvamassa. Samanlaisia esimerkkejä on Kanadassa. Näiden suojelualueiden hallinta on moninaista, jaetusta hallinnasta yksityiseen ja alkuperäiskansojen hallintaan. (Tulee mieleeni miten tämä asettuu yhteen Suomen erämaalain kanssa: valtio hallitsee lailla, mutta resursseja voi käyttää.) Jännin Berkesin esimerkeistä on Brittiläisen Kolumbian intiaanien clam gardenit, joissa tuotetaan simpukoita ravinnoksi. Tarhat olivat jääneet rappeutumaan, mutta heimojen vanhimmat kykenivät paikantamaan sellaisia ja kertomaan niiden hoidosta – esimerkki perinteisestä ekologisesta tiedosta. Aiemmalla plenarilla puhuttiin siitä, onko mitään toivoa. Berkes tuo hienosti esille sen, että menneisyydestä ja jopa nykyhetkestä löytyy esimerkkejä, jotka luovat toivoa tulevaisuuteen.

Seuraavassa sessiossa käsitellään kulttuurisia ekosysteemipalveluja ja tämän jälkeen pohdintoja antroposeenin globaaleista hallintakuvista ja metaforista. Konferenssiväsymys alkaa jo hieman painaa yhdellä jos toisellakin, vai mitä indikoi se, että vihdoin konferenssikeskuksen wifi toimii katkeilematta? Lounaan jälkeen on vuorossa oikeuksia ja valtasuhteita käsittelevä sessio, mutta se ei oikein inspiroinut muistiinpanoihin asti.

Viimeinen istunto onnistui mainiosti. Ensiksi kiitettiin kaikkia kokouksen järjestäjiä, ja kokenut intialainen aktivistitutkija Madhu Sarin arvioi lyhyesti kokouksen antia. Sitten lavan valtaisivat opiskelijat, jotka loivat katsauksen tapahtumasta sosiaalisessa mediassa. (Tulipa mieleen, että tällaisen jutun kirjoittaminen on auttamatta passé.) Opiskelijat olivat myös valmistelleet television keskusteluohjelman muotoisen palautteenantoforumin. Yksi toisensa jälkeen lavalle nousi naisopiskelijoita ja lopuksi miesopiskelija, jonka sukupuoli noteerattiin ylikorostetusti – opiskelijoiden hienovarainen viesti järjestäjille plenary-puhujien miesvaltaisuudesta. Yhteishenkeä nostatettiin kollektiivisella afrikkalaisella musiikkiliikuntaesityksellä. Lopuksi resilienssin isä Buzz Holling kävi läpi miten kaikki sai alkunsa vuoden 1973 artikkelista, ja miten resilienssistä on muodostunut erilaisten vaiheiden jälkeen tieteidenvälisen tutkimuksen siltakäsite. Montpellierin kokous oli järjestyksessään kolmas ja – Hollingin sanoin – ”G’damn impressive”. Vaikka hän päätti puheensa ”I think this was the end”, kokoussarja lienee tarpeeksi elinkelpoinen ja resilientti saadakseen jatkoa.

Kotimatkalla
Lentokentällä juttelin Sami Paavolan kanssa konferenssin annista ja pohdimme resilienssin käsitteen kääntämistä. Käsitteiden elämää on mahdoton ennakoida, mutta vaikuttaa siltä, että käännösehdotukset yksi toisensa jälkeen jättävät jotakin käsitteen monimerkityksisyydestä huomiotta. Molemmat pidimme plenary-sessioiden perusideaa hyvänä: lavalle laitetaan kaksi vastakkaista mielipidettä tai lähestymistapaa, jotka kumpikin jakavat käsityksen resilienssi-käsitteen tärkeydestä.

Montpellierin kokous oli kaikin puolin tieteellisesti onnistunut ja ammattitaitoisesti toteutettu. Seuraavan kokouksen järjestämisestä ei ole tietoa, mutta kokous vakuutti minut siitä, että opetuksessa ja tutkimuksessa on syytä kiinnittää resilienssiin tarkkaa huomiota. Entäpä vahvistiko ja heikensikö konferenssi hypoteesiani resilienssin idean konservatiivisesta luonteesta? Kenties hypoteesini ei ollut kauhean onnistunut ja osuva, sillä kokouksen antina on ennen kaikkea sen täsmentäminen, miten muutos ja pysyvyys kuuluvat elämään tässä kompleksisessa maailmassa.