Lectio praecursoria 26.9.2014 / Kimmo Jalava

Ympäristövaikutusten arvioinnin laatua tutkimassa

Hyvä kustos, hyvä opponentti, hyvät naiset ja herrat,

“Mitään hyvää en ole ympäristölle nähnyt elinaikanani tapahtuvan”, sanoo yksi.

“Minusta ympäristön tila on päinvastoin parantunut”, sanoo toinen.

“Tällä ei suuressa mittakaavassa ole mitään merkitystä, mitä jossain Suomessa tai maapallolla tapahtuu”, sanoo kolmas.

Ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä eli YVA:ssa yritämme ennustaa tulevaa. Tavoitteena on hahmottaa, mitä me olemme tekemässä ja miten se kannattaisi tehdä, jotta toimiemme seuraukset eivät olisi huonot, vaan pikemminkin hyvät. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyä voisi pitää ihmisen viisauden ilmentymänä. Sen tavoitteena on, ettemme joutuisi selviämään uusista ympäristöongelmista, vaan voisimme estää ne jo ennalta.

Jonkinlainen YVA-menettely on maailmalla käytössä kaikkiaan yli 190 valtiossa eli tässä suhteessa tämä mahdollinen viisaus on levinnyt ympäri maailman. Suomessa varsinainen YVA-menettely koskee suuria ympäristöllisesti merkittäviä hankkeita, kuten esim. erilaisia tiehankkeita, kaivoksia, tuulivoimapuistoja, lentokenttiä, voimalinjoja ja jätehuoltohankkeita. Periaatteessa mikä tahansa hanke, jolla voi olla merkittäviä ympäristövaikutuksia kuuluu harkinnanvaraisesti YVA-menettelyn piiriin.

Sääntelyn kautta ympäristövaikutusten arvioinnin vaatimus on kuitenkin läsnä läpileikkaavasti yhteiskunnassamme. Toiminnanharjoittajien on oltava selvillä toimintojensa ympäristövaikutuksista.

Meillä ihmisillä on tapana kinastella siitä, mikä on totta. Onko ilmastonmuutos totta? Sitä kysytään leikillään, tai tosissaan: “Mikä ihmeen ilmastonmuutos, lunta on metritolkulla ja pakkasta 30 astetta”.

Jos ilmastonmuutos on totta, johtuuko se meidän teoistamme vai onko syy joku muu?

“Todista se”, vaaditaan.

Entä mitkä ovat muutoksen vaikutukset? “Nämä kesäthän ovat nykyään ihan mahtavia”

Pitäisikö meidän toimia jotenkin toisin?

Meillä ei ole oikeaa tai väärää vastausta tähän kysymykseen. Meillä on arvauksia, jotka voivat osoittautua hyviksi tai huonoiksi arvauksiksi. Viisautta olisi löytää vastaus tai vastauksia, joiden seurauksena meidän ei tarvitsisi olla jälkiviisaita.

Ympäristövaikutusten arviointi on menettelytapa, jonka avulla pyrimme jäsentämään sitä, mitä tiedämme, mitä arvaamme. Ympäristövaikutusten arvioinnissa sekoittuvat tosiasiat, näkemykset, kuvitelmat ja pohdinnat siitä, mikä on tärkeää.

Suomessa se, joka aikoo toteuttaa ympäristöön vaikuttavan hankkeen, on velvollinen selvittämään hankkeensa vaikutukset. On ajateltu, että se, joka tekee, tietää parhaiten, mitä on tekemässä. Menettelyssä tarkoituksena on, että toimien mahdollisia seurauksia tarkastellaan jäsennellysti. Pyritään varmistamaan, että hankkeen suunnittelussa otetaan ympäristönäkökohdat huomioon. Tavoitteena on, että vaikutuksia arvioidaan laaja-alaisesti, lakitekstin mukaan ympäristövaikutus käsittää “hankkeen tai toiminnan aiheuttamat välittömät ja välilliset vaikutukset Suomessa ja sen alueen ulkopuolella kohdistuen: ihmisten terveyteen, elinoloihin ja viihtyvyyteen; maaperään, vesiin, ilmaan, ilmastoon, kasvillisuuteen, eliöihin ja luonnon monimuotoisuuteen; yhdyskuntarakenteeseen, rakennuksiin, maisemaan, kaupunkikuvaan ja kulttuuriperintöön; luonnonvarojen hyödyntämiseen ja näiden tekijöiden keskinäisiin vuorovaikutussuhteisiin”.

Tehtävä on niin haastava, että sitä varten on mahdoton laatia yksityiskohtaisia toimintaohjeita siitä, kuinka kussakin tilanteessa vaikutuksia olisi arvioitava. YVA onkin vaatimuksiltaan ohjaavaa ja menettelyllistä – YVA muokkautuu kussakin tilanteessa omanlaisekseen.

Perhosvaikutus. Yksi muutos sysää liikkeelle tapahtumien vyöryn. Yhteisvaikutus. Kahden muutoksen summa on jotain muuta kuin osiensa summa. Mikä on muutos, mikä on vaikutus? Onko muutos vaikutus? Jos toiminta lisää hiilidioksidin määrää ilmassa, onko toiminnan ympäristövaikutus hiilidioksidin määrän muutos ilmassa. Vai olemmeko ympäristövaikutuksen kanssa tekemisissä vasta silloin, mikäli havaitsemme tällä muutoksella olevan jotakin vaikutusta jossakin muussa kohteessa. Entä onko se tärkeää, onko sillä merkitystä? Mikä on meidän tarkastelurajauksemme? Joudumme jatkuvasti täsmentelemään itseämme, miettimään uudestaan.

Yhtenä YVA:n ydinajatuksena on, että olisimme varmempia suunnitellun hankkeen toteuttamiskelpoisuudesta. Ympäristöllisen vaikuttavuuden näkökulmasta toinen ydinajatus on, että meidän on syytä arvioida, mitä vaihtoehtoja meillä olisi toteuttamisen tai toteuttamatta jättämisen suhteen. Tämän on ajateltu turvaavan sen, että vaikka emme hyvää vaihtoehtoa valitsisikaan, valitsisimme ainakin joillakin perusteilla huonoista parhaan. Tai mieluisammassa tapauksessa hyvistä parhaan.

Mahdollisia rajauksia on loputtomasti – kaikkea ei voida tutkia, ei pohtia. YVA-menettelyssä painiskellaan epävarmuuden edessä. Tavoitteena on olla varmempi toimien seurauksista, mutta täyttä varmuutta ei voida saavuttaa. Määrä ei korvaa näkemystä, äärettömyys ei täyty. Päätökset on lopulta tehtävä vajain tiedoin, epävarmuuden edessä, riskejä ottaen.

YVA-menettelyssä pitää montaa kertaa vastata “kyllä” tai “ei” kysymyksiin, joihin ei totuusväittämänä tai oikeellisuuden suhteen ole kyllä tai ei vastausta. Oikeampi vastaus usein olisi sekä että. Mutta jotta asiat voivat edetä, näihin kysymyksiin on pakko vastata. YVA-menettely pyrkii turvaamaan sen, että nämä valinnat tulisivat perustelluksi – miksi päätin, miksi päätimme näin. YVA on läpeensä poliittinen menettely, joku ottaa ja jonkun täytyy ottaa päätöksissä valta, tarkoituksella tai huomaamattaan.

Onko YVA sitten auttanut meitä olemaan viisaampia? Ympäristöstä vastausta on mahdotonta tutkia. Emme voi tietää, mikä olisi todellisuus ilman YVA:a, olisiko ympäristön tila huonompi vai parempi. Koko tavoite on itseasiassa kiistanalainen. Emme voi yksikäsitteisesti sanoa, mikä on hyvä ympäristön tila. Voimme jakaa tarkastelua eri komponentteihin, mutta jo pelkästään yksikin vaikutus voi olla jossakin mielessä hyvä asia ja jossakin toisessa mielessä taas huono asia. Olemme jälleen määrittelyjen äärellä.

Kestävästä kehityksestä tai kestävyydestä on puhuttu ajatuksena, jonka mukaan meidän tulisi elää siten, että turvaamme tuleville sukupolville mahdollisuuden haluta ja valita. Kestävää kehitystä voidaan pitää myös YVA:n perimmäisenä tavoitteena. Mutta mitä se on? Se on unelma, kuvitelma siitä, mikä on hyvää, mikä on oikein. Mutta koska asiat ovat “sekä että” eivät “kyllä tai ei”, kestävä kehitys pakenee kriteerinomaisia yleisiä määritelmiä. Se on tilanne- ja paikkasidonnainen. Ehkä se on näkemys siitä, mihin kukin meistä peilaa omia havaintojaan maailmasta ja niiden merkitystä. Kullakin ajanhetkellä.

Paljonko tilaa eri näkemykset saavat? YVA-menettelyn avulla pyritään turvaamaan, että hankkeiden vaikutuksia peilataan tai voidaan peilata eri näkemyksiin. YVA:n ajatukseen kuuluu sekä se, että arvioinneissa käytetään useita eri alojen asiantuntijoita, että se että arviointi olisi avointa ja julkista. Että “kyllä tai ei” valintoja ei tehtäisi ennen kuin halukkaat ovat saaneet sanansa sanottua. Tarkoituksena on, että osapuolet ymmärtäisivät paremmin, mitä ollaan tekemässä, myös tekijät itse. Että mahdolliset virheet tiedoissa, tai arvioinneissa huomattaisiin, että arvioinnin tarkoitus muodostuisi merkitykselliseksi.

Vaikutukset ovat sekä fyysisiä että psyykkisiä. Fyysisiä muutoksia ympäristössä voidaan usein mitata ja kuvata. Mittausten ja kuvausten oikeellisuudesta voidaan kiistellä, erilaisten menetelmien sopivuutta näiden kuvaamiseen voidaan arvioida ja pohtia siltä kantilta, kuinka tarkkoja ne ovat, vastaavatko ne todellisuutta. Voidaan pohtia loogisia syy-seuraussuhteita, arvioida vaikutusketjuja ja –verkkoja.

Mutta lopulta vaikutukset ja niiden arvottaminen perustuvat meidän kokemuksiimme. Milloin ei haise? Minkälainen melu on häiritsevää? Mitä merkitsee, jos vesikirpuista puolet kuolee? Näiden kysymysten äärellä maailmassa ei ole yhtä todellisuutta, yhtä totuutta. Tätä maailmaa ei voi kuvata samoin kuin todellista fyysistä maailmaa. Ainoa mahdollisuus on yrittää selittää, kuvata siten, että muutkin ymmärtävät. Ja silti emme voi olla varmoja ymmärrämmekö, saammeko viestiämme perille tai koemmeko asian samoin.

Ympäristöllisen vaikuttavuuden suhteen YVA:n onnistumisen arviointi on todistelua, ei todentamista. Se on perusteltuja olettamuksia siitä, kuinka YVA lopulta vaikutti tai saattoi vaikuttaa ympäristöön. Se on olettamuksia ja perusteluja siitä, mitä nämä mahdolliset vaikutukset ovat suhteessa YVA:n tarkkoja määritelmiä pakeneviin tavoitteisiin eli ympäristöongelmien ehkäisyyn tai kestävyyden edistämiseen.

Tänään, tässä, julkisesti tarkastetaan suomalaisen YVA:n laatua käsittelevä väitöskirjani, jossa olen arvioinut, kuinka me Suomessa olemme onnistuneet YVA-menettelyissä.

Jokainen YVA-menettely on oma ainutlaatuinen tapahtumasarjansa. YVA ei ole menetelmä, YVA on menettely. Yksityiskohtaista kuvausta siitä, kuinka jossakin tilanteessa toimittiin saavuttaen onnistunut lopputulos, ei voida suoraan hyödyntää uudessa tilanteessa. Mutta näitä kokemuksia voidaan peilata suhteessa uuteen tilanteeseen. Kertomuksia kokemuksista voidaan peilata siihen, onko ehkä onnistuttu.

Pääpäätelmäni on, että suomalaisen YVA:n laatu on hyvä. Päätelmä ei perustu siihen, että väittäisin, että YVA:n avulla olisi oikeasti parannettu maailmaa. Se perustuu siihen, että YVA:n avulla on ehkä parannettu maailmaa.

YVA:n tarkoituksena on rakentaa päätöksentekoa tukevaa tietopohjaa. YVA:ssa on kuitenkin haasteena, että aiemmin esittämieni näkökohtien vuoksi on vaikea sanoa, mikä tieto on lopulta tärkeää ja mikä olisi oikea asioiden tarkastelun tarkkuus. Tutkimuksellisena lähtökohtana olikin, että YVA:n laatua suhteessa sen mahdolliseen ympäristölliseen vaikuttavuuteen ei voida arvioida yksikäsitteisen kriteeristön avulla. Mutta sen laatua voidaan tarkastella usein eri tavoin. Kuinka menettelylliset vaatimukset ovat toteutuneet, ovatko vaatimukset aiheellisia, minkälaisia lopputuloksia arvioinneissa on saavutettu? Toteutuvatko hyviksi tunnistetut periaatteet tai käytänteet, ovatko periaatteet lopulta hyviä?

Tutkimuksen tulos on siis näkemys, väite. Se on yksin esitettynä tyhjä, suhteellinen – se ei kerro oikeastaan mitään. Mutta sen taustalla on havaintoja siitä, että suomalainen YVA-käytäntö tukee mahdollisuutta viisauteen ja sitä myös toteutuu käytännössä. Menettelyissä tuotetaan paljon ympäristötietoa, menettelyissä hankkeiden eri vaihtoehtoja arvioidaan ja vertaillaan, YVA:t mahdollistavat hankkeista tiedonsaannin ja vuoropuhelun, menettelyjä ohjaavat viranomaiset ja arviointeja tekevät konsultit kokevat osaavansa YVA:n perusperiaatteet ja vaatimukset ja toisaalta tunnistavat hankaluuksia aiheuttavat asiat.

Tutkimusta voisi kuvata myös henkilökohtaiseksi yhdessä oppimisen prosessiksi. YVA on abstrakti ilmiö, jota ei fyysisesti ole olemassa. Sen tutkiminen ei ole niinkään löytämistä vaan ymmärtämistä. Oma käsitys siitä, mitä tapahtuu, elää, ja sitä ei voi verrata mihinkään muuhun kuin muiden käsityksiin, puhuttuihin ja kirjoitettuihin kuvauksiin siitä, mitä on ympäristövaikutusten arviointimenettely. Koska YVA:a ei ole yksikäsitteisesti olemassa, nämä käsitykset muodostavat sen, mitä YVA lopulta on nyt ja tulevaisuudessa, ja mitä kaikkea menettelyissä käytännössä toteutuu ja tehdään.

May I ask you Professor Hilding-Rydevik, as the opponent appointed by the faculty, to present the comments on my thesis that you see justifiable.

Mari Tuusjärvi
Väitös pe 13.12.2013 Helsingin yliopisto, Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, Geologia
Vastaväittäjä Prof. Pär Weihed, Luleå University of Technology, Sweden
Kustos Prof. Veli-Pekka Salonen, Helsingin yliopisto
Työ on ladattavissa Helsingin yliopiston E-thesis palvelusta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/42173

Hyvä kustos, hyvä opponentti, hyvät kuulijat! Ja hyvät lukijat!

Haluaisin kertoa teille hieman tutkimuksestani: siitä mitä se käsittelee, miten se on tehty ja millaisiin päätelmiin se on johtanut.
Suomessa on viime vuosina keskusteltu kovasti kaivostoiminnasta ja alan uudesta noususta. Toisaalta on nähty mahdollisuuksia lisääntyneeseen hyvinvointiin erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa, toisaalta taas pelätty mahdollisia ja toteutuneita ympäristövaikutuksia. Itseäni tässä aihepiirissä eniten inspiroi Suomen kytkeytyminen kansainväliseen raaka-aineiden tarjontaverkkoon ja toisaalta Suomessa vallitsevan ”kaivosnousukauden” aiheuttamat vaikutukset yhteiskuntaan. Lisäksi tutkin kaivostoiminnan tulevaa kehitystä sekä erilaisista tulevaisuuspoluista aiheutuvia ympäristöpaineita, mutta myös sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia ja niiden hallintaa. Aihepiiri sinällään on valtavan laaja, mutta pyrin ymmärtämään siinä vallitsevia suuria linjoja. Tutkimuksestani onkin tunnistettavissa kolme pääteemaa: 1) Suomi osana kansainvälistä raaka-aineverkkoa, 2) Suomen kaivostoiminnan kehityspolut ja 3) Kestävän kehityksen teoria sovellettuna kaivostoimintaan.
Ensimmäisenä raaka-aineverkot
Tavaroiden, ihmisten ja raaka-aineiden, tässä erityisesti mineraalirikasteiden, liikkuminen maapallolla on jatkuvasti lisääntynyt vuosikymmenien kuluessa. Tähän ovat vaikuttaneet paitsi kaupan esteiden purkaminen, myös alentuneet kuljetuskustannukset sekä tiedonsiirron halpeneminen ja nopeutuminen. Tämä on kaivostoiminnassa mahdollistanut toisistaan täysin eriytyneet kysyntä- ja tarjonta-alueet, joista esimerkkinä olkoon vaikka kuparin louhinta Chilessä ja jalostaminen metalliksi Euroopassa tai Kiinassa. Myös Suomen metalliteollisuus on nykyisin täysin riippuvainen tuoduista metallirikasteista, vaikka sen syntyhistoria nojautuikin aikoinaan kotimaiseen kaivostoimintaan. Esimerkiksi Outokummun kaivospaikkakunnalla on ollut tärkeä merkitys Suomen valtion kehityksessä.
Väitöstutkimukseni yhteydessä tutkin Suomeen tuotaviin ja täällä jalostettaviin mineraalirikasteisiin liittyviä kaivostoiminnasta, rikastamisesta ja kuljettamisesta aiheutuvia ympäristövaikutuksia, sekä toimitusketjussa kymmenen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Johtopäätöksinä havaitsin, että tuotantoketjun yhteenlasketut käyttämättömään kiviainekseen ja energiaan liittyvät ympäristövaikutukset ovat selkeästi suuremmat ulkomailla kuin kotimaassa, johtuen erityisesti voimakkaasta tuontiriippuvuudesta. Kotimaassa tapahtuvat vaikutukset ovat kuitenkin selkeästi kasvaneet 2010-luvulle tultaessa ja tulevat todennäköisesti kasvamaan edelleen köyhempiä malmeja hyödyntävien kaivosten myötä. Toisaalta ketjun kokonaisympäristövaikutus käyttämättömän kiviaineksen ja energian osalta saattaa vähentyä, jos tuontia korvataan enemmän kotimaan tuotannolla.

Toiseksi Suomen kaivostoiminnan kehityspolut
Kuten jo aikaisemmin todettu, Suomessa alkoi 2000-luvulla kaivostoiminnan uusi tuleminen 90-luvun hiljaiselon jälkeen. Piristysruiske tuli erityisesti Kiinasta metallien nousseen kysynnän muodossa, joka nosti metallien hinnat nopeaan nousukiitoon. Aiemmin 90-luvun puolivälissä malminetsintä ja kaivostoiminta oli sallittu Suomessa ulkomaisille yhtiöille, jotka nyt alkoivat pikkuhiljaa käynnistää toimintaansa maassa. Oli mukana joitakin suomalaisiakin toimijoita ja geologien ja kaivosinsinöörien kysyntä oli kova. Kehitys on tämän jälkeen ollut nopeaa ja useita uusia kaivoksia on avattu ja lupaavia esiintymiä löydetty. Kaivostoiminta on tuonut uutta taloudellista aktiivisuutta ja työllisyyttä erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen, mutta myös ympäristö- ja sosiaalisia haasteita ja suoranaisia ongelmia. Tätä kirjoittaessa kaivostoiminnassa eletään taas laskusuhdanteen aikaa, vaikka pitkän tähtäimen näkymät ovat edelleen positiiviset.
Yksi nousukautta luonnehtiva tekijä verrattuna menneeseen on suurien ja malmipitoisuudeltaan köyhien esiintymien kehittäminen kaivoksiksi. Tässä on Suomessa nyt otettu askel kohti kehitystä, joka on ollut normaalia monissa kaivosmaissa jo jonkin aikaa. Kansainvälisesti vertaillen Suomen kaivokset ovat olleet kautta historian varsin pieniä! Tärkeimpiä köyhiin malmeihin liittyviä ympäristöpaineita ovat lähtökohtaisesti maankäytön, hyödyntämättömän kiviaineksen (sivukivi ja rikastushiekat) sekä energian käytön kasvu. Tutkimuksessani en tarkastellut kaivosten veden käyttöä, mutta Suomessa veteen liittyvät paineet ovat myös tärkeässä roolissa kaivosympäristöjen suojelussa. Uusi kehitys on tehnyt monista uusista kaivoksista hyvin näkyviä, sekä hallinnaltaan aiempaa haastavampia. Näin ollen tulevassa kehityksessä korostuu suunnittelun ja toteuttamisen hallinnan tärkeys.

Väitöskirjatyössäni tutkin yhdessä kollegoideni kanssa kaivostoiminnan mahdollisia tulevaisuudenpolkuja Suomessa. Poluissa on vaihtelua, niin kuin tulevaisuuden arvioinnissa aina, mutta suurella todennäköisyydellä kaivostoiminnan kasvu tulee jatkumaan ainakin vuoteen 2020 ja mahdollisesti vuoteen 2030 asti. Tämän jälkeinen kehitys tulee riippumaan paljon siitä, millaisia esiintymiä saadaan kehitettyä kaivoksiksi asti. Kaivostoiminnan kehitysnäkymät Suomessa riippuvat paljon kansainvälisen mineraalimarkkinan toiminnasta, josta näkyvimpänä elementtinä ovat metallien hinnat. Lisäksi suuri vaikutus on kotimaisella lainsäädännöllä ja toimintaympäristön kehittymisellä.

Kolmantena kestävän kehityksen teorian soveltaminen kaivostoimintaan
Kaivostoimintaan liittyvä kestävän kehityksen tematiikka voidaan jakaa kahteen osioon: mineraalivarojen riittävyyteen sekä kestäviin toimintatapoihin kaivoksella. Molemmat näistä osiosta linkittyvät ihmiskunnan hyvinvointiin maapallolla ja kestävät toimintatavat myös eliökunnan hyvinvointiin.

Mineraalivarojen riittävyyttä tarkastellaan luontevimmin aikaskaalan kautta: lyhyen aikavälin riittävyys vs. pitkän aikavälin riittävyys. Lyhyellä aikavälillä mineraaliraaka-aineiden saatavuus saattaa häiriintyä, jos toimitusyhteydet kauppapartnereilta jostain syystä lakkaavat. Lisäksi epätasapaino mineraalien kysynnän ja tarjonnan välillä saattaa aiheuttaa lyhytaikaisia saantiongelmia. Pitkän aikavälin riittävyys (tai ehtyminen) on jonkin raaka-aineen loppuun käyttämistä maailmanlaajuisella tasolla ja mineraaliraaka-aineiden osalta tätä ehtymistä on yritetty mallintaa monissa tutkimuksissa. Koska mineraalikaivannaiset ovat ehtyvä luonnonvara, niin geologisessa mielessä ne ennen pitkää loppuvat. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tähän mennessä tunnetun raaka-ainevarannon määrä on jatkuvasti kasvanut ajan kuluessa kaivostoiminnan kasvusta huolimatta. Varsinaista ehtymistä suurempana kysymyksenä pidetäänkin tällä hetkellä sitä, että ympäristö- ja sosiaalisten vaikutusten kasvu saattaa tulevaisuudessa rajoittaa köyhimpien esiintymien hyödyntämistä.
Mineraalivarojen riittävyyden lisäksi kaivosyrityksen toimintatavat muodostavat toisen kestävän kaivostoiminnan osion. Tähän liittyen voidaan todeta, että kaivoksella tapahtuva toiminta ja sen laatu on aina yrityksen vastuulla. Tähän sisältyvät lähiympäristön suojelu, työturvallisuus ja sidosryhmätoiminta, mutta myös yrityksen kannattavuuden turvaaminen. Kannattavuus on kestävyyden kannalta oleellista, sillä sen kautta turvataan osaltaan toiminnan jatkuvuus. Yritysten toiminnan lisäksi hallinnon laadulla, yhteiskunnan poliittisella kypsyydellä ja sananvapaudella on tärkeä rooli kaivostoiminnan kansallisten reunaehtojen muotoutumisessa. Hyvällä hallinnolla voidaan vaikuttaa paitsi yritysten toimintatapoihin, myös toiminnasta yhteiskunnalle saatavaan hyötyyn erityisesti verotuksen kautta. Lainsäätäjien haasteellisena tehtävänä onkin kaivosverotuksen ja -maksujen säätäminen siten, että ne hyödyttävät riittävästi yhteiskuntaa aiheutettuun haittaan nähden, mutta eivät kuitenkaan vaikeuta liikaa yritysten toimintaa työllistäjinä ja investoijina. Yritysten ja hallinnon lisäksi myös tutkimuksella ja asiantuntemuksella on oma roolinsa kaivostoiminnan kestävyyden edistämisessä.
Suomen kaivostoiminnan kestävyys?

Kuinka kestävänä Suomen kaivostoimintaa voidaan sitten pitää? Aihe on moniulotteinen, mutta sitä voidaan tarkastella seuraavien teema-alueiden kautta, joihin väitöstutkimukseni tuo omalta osaltaan selkeyttä: 1) yhteiskunnallinen konteksti, 2) kaivostoiminnan käytännöt, 3) kaivostoiminnan jatkuvuus ja 4) toimialan tutkimuksen ja kehityksen taso.
Hallinnon laatu ja poliittinen kypsyys ovat Suomessa kansainvälisesti vertaillen korkealla tasolla ja maassamme on siten hyvät lähtökohdat läpinäkyvään ja toimivaan lainsäädäntöön ja hallintoon kaivosasioissa. Lisäksi sananvapaus ja äänioikeus tarjoavat jokaiselle mahdollisuuden mielipiteensä ilmaisemiseen ja vaikuttamiseen. Suomalaisten vallitseva arvomaailma vaikuttaakin pitkällä tähtäimellä siihen, miten kaivostoimintaa Suomessa harjoitetaan. Näin ollen yhteiskunnallinen konteksti kaivostoiminnan harjoittamiseen maassamme on kansainvälisesti vertaillen hyvä.

Kaivostoiminnan ympäristökäytännöt ja työturvallisuus ovat merkittävästi parantuneet vuosikymmenien kuluessa ja ovat kansainvälisesti tarkastellen nykyisin hyvällä tasolla. Näin ollen voidaan kehityksen arvioida olevan kestävällä polulla. Kuten jo mainittu, Suomen kaivostoiminnassa ovat aiemmin dominoineet pienet ja pääosin maanalaiset hankkeet. Nykyisen nousukauden aikana on kuitenkin ollut kannattavaa kääntyä kohti suurempia ja köyhempiä esiintymiä, joiden hyödyntämisen suunnittelu ja toiminnan hallinta on haasteellisempaa. Se miten hyvin uusien hankkeiden toteuttamisessa onnistutaan, määrittää ainakin osittain kehityksen suunnan tulevaisuudessa. Kestävän kehityksen suunta vaatii kuitenkin väistämättä jatkuvaa tutkimusta, kehittämistä ja investointihalukkuutta ympäristöystävällisempien ja energiatehokkaampien teknologioiden käyttöönottoon kaivospaikoilla.

Uudet kaivoshankkeet ovat olleet keskusteluissa esillä erityisesti niiden sosiaalisten vaikutusten tai pikemminkin sosiaalisten konfliktien takia. Tämä on luonnollista, sillä kaivoshanke aiheuttaa suurimman näkyvän muutoksen ympäristöönsä juuri elinkaarensa alussa. Sen sijaan itse tuotantovaiheen aikana varsinaiset konfliktit ovat harvinaisempia, jos kaivos ei tuota merkittäviä ongelmia ympäristölleen ja hyödyttää naapureitaan. Tämä on nähtävissä monilla suomalaisilla kaivospaikkakunnilla, joissa kaivos on toiminut yhteiskunnan osana vuosikymmeniä, Kemissä ja Pyhäjärvellä 60-luvulta lähtien. Suomessa kaivostoiminnan työturvallisuus ja työntekijöiden tulotaso on hyvä ja moni yritys osallistuu aktiivisesti sidosryhmätoimintaan ja oman yhteisönsä toimintaan. Näin ollen suomalaisen kaivostoiminnan sosiaalinen kestävyys vaikuttaisi olevan verraten hyvällä tasolla sosiaalisten haasteiden suuntautuessa hyödyn turvaamiseen kaivospaikkakunnille myös tulevaisuudessa sekä ennakoivaan ja läpinäkyvään kommunikointiin ja ongelmanratkaisumalleihin.
Kaivostoiminnan jatkuvuuden kannalta kaksi seikkaa ovat merkittäviä: onko maassa tarpeeksi potentiaalisia malmioita ja onko niiden hyödyntäminen mahdollista. Hyödyntämiseen vaikuttavat sekä taloudelliset, ympäristölliset että sosiaaliset seikat. Käsittelin työssäni vain lyhyesti kaivostoimintaan ja malminetsintään tehtäviä investointeja sekä kaivosyritysten kykyä selvitä talouden notkahduksista. Tämä teema-alue on kuitenkin tärkeä arvioitaessa kaivostoiminnan pitkän ajan jatkuvuutta Suomessa sillä ilman toiminnan kannattavuutta yritystoiminta vääjäämättä hiipuu. Toisaalta Suomi on nähty kiinnostavana investointikohteena malminetsinnän ja kaivostoiminnan osalta, mutta toisaalta joidenkin yritysten kyky puskuroida talouden heilahteluja on huono. Tämä olisi kiinnostava tutkimustematiikka tulevaisuudessa, joka toisi lisävaloa taloudellisen kestävyyden arviointiin.

Ja lopuksi, meillä tutkijakunnalla on mahdollisuus jatkuvasti kehittää kaivostoiminnassa käytettävää teknologiaa ja käytäntöjä, joiden avulla voidaan parantaa kannattavuutta, vähentää kaivosten negatiivisia ympäristövaikutuksia ja lisätä ymmärrystä kaivostoiminnan paikallisista, kansallisista ja kansainvälisistä vaikuttimista ja vaikutuksista. Kaivostoiminta on sellainen teollisuudenala, johon liittyvä tematiikka läpileikkaa geologian, tekniikan, ympäristötieteiden, taloustieteen, oikeustieteen ja sosiologian aloja ja tarjoaa siten loistavan kentän aidosti monitieteiselle tutkimukselle. Onnistuessaan tällaisella tutkimuksella on mahdollisuus nostaa kestävän kaivostoiminnan tavoittelu kokonaan uudelle tasolle.

Espoossa 23.5.2014 Mari Tuusjärvi

Outi Autti, Thule-instituutti, Oulun yliopisto

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat

Mikä on sinun lempipaikkasi? Mitä muistoja siihen liittyy, mitä sinulla on tapana lempipaikassasi tehdä? Miksi siitä on tullut sinun lempipaikkasi?

Mitä tapahtuu, kun itselle merkittävä paikka katoaa kokonaan tai muuttuu dramaattisesti? Tämä oli kysymys jonka pohtiminen johti väitöstutkimukseni aloittamiseen. Kiinnostuin rakennettujen jokien muutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun vapaan joen rannalla asujan elinympäristö muuttuu hyvinkin lyhyessä ajassa sähköntuotantoon alistetun joen maisemaksi. Tutkimusalueeksi valitsin oman kotijokeni, Kemijoen.

Haastatteluaineiston keräämisen myötä huomasin, että muutos on paljon moniulotteisempi ja laajempi tapahtuma kuin pelkästään paikan ja maiseman fyysinen muutos. Paikat ovat sidoksissa eri aikatasoihin, eri yhteiskuntatasoihin ja toisiin paikkoihin lukemattomin sidoksin. Paikoista lähtee näkymättömiä säikeitä ihmisten ja alueen historiaan ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin sekä ympäröivän yhteiskunnan eri kerroksiin. Paikat linkittyvät henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin sosiaalisiin verkostoihin ja muihin paikkoihin, myös sellaisiin, joita ei ole enää olemassa. Nämä kaikki tulivat ilmi haastateltavien kertoessa joen muutoksesta. Paikoissa ovat läsnä siellä nyt ja ennen asuneet ihmiset sekä heidän tekemänsä toimet. Paikan identiteetti rakentuu paikan fyysisistä ominaisuuksista, siellä tapahtuvista toiminnoista ja yksilöiden ja ryhmien paikalle antamista merkityksistä. Ihmisellä on sidos asuinpaikkansa historiaan. Paikka voi olla sen kokijan identiteetin keskeisin rakennusosa.

Kyllähän sitä isä oli kalamies, ja metsämies, metsästäjä niin, isä kyllä, isän matkasa kyllä joutu heti pikkupojasta alakaen tuone joele kalastelemhan ja samonku vanhemman velien kans niin kyllä sitä, melskattiin aivan tuohon, niin kauvon ko sitä kalaa oli niin, joela. Ja saatiin myöski. …kun mieki poikasena, pikkupoikana aivan aloin, kalastelin tietenki kaikkia kalaa mitä nyt joessa oli, niin kyllä se painu aivan veriin se kalastus, ei sille voi mithän. (Mies, Alakemijoki)

Joen muutoksen kokeneiden jokivarren asukkaiden kertomuksissa valtakysymykset olivat vahvasti läsnä ensimmäisestä haastattelusta lähtien, ja pian tuli selväksi, että valtateemaa ei voi ohittaa. Paikan merkittävyys selittää muutokseen sopeutumisen tapoja, mutta joen rakentamiseen liittyviin valtasuhteisiin sillä ei tutkimuksessani enää riittänyt selitysvoimaa. Tämän takia olen etsinyt aineistostani vallan ilmenemisen eri tapoja. Valta ilmenee fyysisessä ympäristössä esimerkiksi tilajärjestelyjen, rakennusten ja monumenttien kautta. Valtaapitävien tavoitteena on taloudellisten ja poliittisten päämäärien toteuttaminen, hyödyn maksimointi ja vallan osoittaminen, jolloin vastarinnalle jäisi mahdollisimman vähän tilaa. Ympäristö otetaan haltuun visuaalisin keinoin, jotka yksinkertaistavat monimuotoista ympäristöä antaen sille oman, toisenlaisen muodon ja tavoitteen.
Kemijokivarressa ympäristön visuaalinen muutos oli perusteellinen. Teknisen kehityksen nähtiin olevan myös sosiaalista kehitystä. Teknologiauskossa kielteiset vaikutukset hyväksytään, ja niitä pidetään kehityksestä erillisinä asioina.

Vapaan joen olemus katosi ja tilalle tulivat padot, voimalaitokset ja sähkönjakeluverkostot, jotka ovat vallan visuaalisia merkkejä. Suuret maansiirtokoneet olivat ennen näkemättömiä, ja osoittivat teknologian hallintaa, rakentajien ylivertaista tietoa ja taitoa. Osaltaan valtavat koneet ja rakennelmat sekä veden hallinta toimivat psykologisena pelotteena: paikalliset näkivät, että he jäävät väistämättä voimakkaan vastustajan jalkoihin. Voimalaitosalueista tehtiin aidattuja ja kiellettyjä alueita turvallisuussyistä, mutta myös eron tekemisen ja osoittamisen takia.

Elämän merkit joen rantamailla katosivat kun kalastus loppui ja laidunmaat hävisivät. Asukkaille tärkeitä paikkoja jäi veden alle, toisaalla vesi katosi joen uomasta kokonaan. Paikallisten asukkaiden elinympäristö luisui alueen ulkopuolisten käsiin ja hallittavaksi. Aiempaa elämäntapaa ei osattu pitää arvokkaana eikä säilyttämisen arvoisena. Hyvänä puolena koettiin elinolojen koheneminen parantuneiden kulkuyhteyksien ja asuinolojen myötä.

Valta ilmenee myös järkeilyn tavoissa, ja valtakysymykset ovat aina samalla kysymyksiä siitä, kuka on oikeassa ja kenellä on hallussaan oikea tieto. Järkeilyn kautta rakennamme ja perustelemme toimintaamme, puheitamme ja ajatuksiamme. Selitämme toisille ja samalla itsellemme, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Kemijoen rakentamisen tärkeimpiä järkeilyn perusteita olivat ja ovat edelleen ajan henki, ajan yhteiskunnallinen tilanne ja sen arvomaailma. Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi kipeästi energiaa jälleenrakentamisen ja sotakorvausten takia. Rakentamisen perusteena käytettiin koko kansakunnan nostamista jaloilleen, ja tätä perustetta vastaan oli hyvin hankala asettua, jollei halunnut leimautua isänmaan petturiksi. Oman elinympäristön uhraaminen oli kansalaisvelvollisuus. Kaikki haastateltavat hyväksyivät tämän argumentin, ainakin tietyin ehdoin. Vanhemman sukupolven traditionaalinen arvomaailma ja auktoriteettien suuri kunnioitus, samoin kuin sodan ja Lapin polttamisen kokeneen väestön väsymys edesauttoivat osaltaan rakennustyötä, koska nämä seikat vähensivät vastarintaa. Rakentaminen toi työtä ja rahaa, ja työn kunnioittaminen on vanhemman sukupolven yksi keskeisimmistä arvoista. Myös elinolojen kohentuminen ja perusrakenteiden kehitys, jota voimalaitosrakentaminen vauhditti, teki asukkaita myötämieliseksi rakentamista kohtaan.

Etsin aineistosta vallan ilmenemistä myös vallan tekniikoiden muodossa. Hallintatekniikoin yksilöt ja instituutiot pyrkivät vaikuttamaan muihin ja ohjaamaan heidän käytöstään omien päämääriensä mukaisesti. Vesivoimarakentamisen tärkeimmät päämäärät suhteessa paikallisiin asukkaisiin olivat rakennustöiden eteneminen mahdollisimman jouhevasti sekä toiminnan tuottavuus. Kemijoen rakentamisen ensimmäisinä vuosikymmeninä pelkkä sanelutekniikka oli toimiva tapa, koska jokiyhtiöllä oli takanaan vahva valtion tuki. Kemijokilain mukaan valtion oikeudet joessa olevaan vesivoimaan luovutettiin Kemijoki Oylle, jossa valtiolla oli osake-enemmistö.
Että henki oli nimenomaan se, että kun se on valtion virma, niin asiat on jo päätetty, että se lupaprosessi on niinku semmosta nimellistä. — no sanotaan lähtökohta oli se, ko säädettiin laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vedenjuoksua, siis oma lakinsa, niin sehän jo osoittaa, että ei tässä nyt ole kysymys siitä, että säännöstelläänkö sitä vai eikö säännöstellä [naurahtaa]. Elikkä laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vedenjuoksua, ja se oikeus sitte valtio siirsi sen jokiyhtiölle. Niin siinä valtuuet on vähissä. (Mies, Yläkemijoki)

Valta oli alistavaa, eikä jättänyt asukkaille liikkumavaraa. Jos kauppoja ja sopimuksia ei alkanut syntyä, jokiyhtiön ostomiehet saattoivat uhkailla, alentaa hintoja tai tuoda seuraavalla kerralla mukanaan poliisin, joka viimeistään osoitti, kenen puolella laki ja oikeus ovat.
Joen rakentaminen oli myös valmisteltu hyvin. Tiedot alueesta oli kerätty jo aiemmin ja koskiosuudet ostettu vuosikymmeniä ennen varsinaisen rakentamisen alkua. Paikallisille asukkaille näitä tietoja ei jaettu, ja heidän tietämättömyyttään käytettiin hyväksi. Kauppa- ja korvausneuvotteluissa ympäristön arvon vähättely oli todella yleistä. Tämä johtuu siitä, että ostaja pyrki jokiyhtiölle edulliseen toimintaan, mutta toisaalta myös siitä, että ympäristö osattiin arvottaa yksioikoisesti vain talouden ja tekniikan näkökulmasta. Jokiyhtiön edustajat pitivät koski- ja maakauppojen teossa kiirettä, mutta kun tultiin korvauskiistoihin, kiire loppui, ja tekniikaksi astui mukaan byrokratian hitaus ja kankeus. Korvausasioiden käsittely saattoi oikeusprosesseineen jatkua vuosikymmeniä. Ei ollut harvinaista, että asianosaiset ehtivät tässä ajassa kuolla, ja päätöstä oli kuulemassa seuraava sukupolvi.

Myös etujen tarjoamisen tekniikkaa käytettiin. Tärkeimpinä etuina tarjottiin rahaa, sähköetua ja työtä. Paikalliset asukkaat saivat kaupoista ja korvauksista tuloja, monet pääsivät töihin rakennustyömaille ja saattoivat kouluttautua niillä uusiin ammatteihin. Etujen tarjoaminen liittyy erottelun tekniikkaan, jossa eroteltiin jokiyhtiön päämäärälle hyödylliset ja hyödyttömät yksilöt. Muualta tulleiden voimalaitosrakentajien ja paikallisten asukkaiden välillä oli suuri sosiaalinen kuilu, ja voimalaitoskylissä ihmiset jakaantuivat kolmeen luokkaan: herroihin, jokiyhtiön työntekijöihin ja paikallisiin asukkaisiin.
Sielä yhtiön puolela, ne on vieläki ne kivitalot sielä ja sielä ois voinu käyä mutta emmie käyny koskhan sielä, en, ko sehän oli niin suuri erotus, että ku me oltiin, tavallisia ihimisiä olthin tällä puolen maantietä, mutta sitte ku herrat oli toisela puolen niin sielä oli, ja vielä net jokka oli sielä kivitalola, nää, jokka asu meitä vastapäätä, oli iso parakkialue, niin ne oli ihan semmosia tavallisia työntekijöitä niin, niin tuota, siinä oli niin suuri luokkaero että voi voi. (Nainen, Alakemijoki)

Jokiyhtiö ohjasi toimillaan tätä erottelua. Jokiyhtiön työntekijät saivat monia etuja, joiden avulla pyrittiin rakentamaan kemijokiyhteisö, jossa kaikki jakavat yhtiön päämäärät ja helpottavat yhtiön ja valtion taakkaa ja vastuuta. Samalla valtaapitävä voi tarkkailla väestöä ja pitää yllä järjestystä. Jokiyhtiöläisille rakennettiin omat asuinalueet, joiden yhteyteen tehtiin tenniskentät, kerhohuoneet ja uimarannat. Yhtiö tuki työntekijöidensä matkakuluja, lasten opiskelua ja järjesti harrastusmahdollisuuksia. Nämä eivät olleet paikallisten asukkaiden käytössä, ja sosiaalinen kuilu periytyi seuraavallekin sukupolvelle.

Valta ilmenee ihmisten välisissä suhteissa muotoillen näitä suhteita ja niiden osapuolia. Myös Kemijoen rakentaminen ja siihen liittyvät konfliktit ovat pakottaneet ihmiset määrittämään asemaansa suhteessa jokirakentamiseen ja omiin tavoitteisiinsa. Samalla määritetään myös käsitystä itsestä suhteessa siihen, miten rakentajapuoli on ohjannut asukkaita määrittämään itsensä kansalaisina ja työläisinä. Hallinnan yksi tavoite on saada hallittavat ymmärtämään asemansa valtaapitävän haluamalla tavalla. Paikalliset asukkaat nähtiin joko kuuliaisina alamaisina, sivistyksen pariin pelastettavina kurjuudessa eläjinä tai toimintaa uhkaavina vastustajina. Jokivarren asukkaat ovat joutuneet paikantamaan itsensä ja oman asemansa näiden toimija-asemien raameihin. Nämä yksinkertaistetut toimija-asemat eivät ole pelkästään jokiyhtiön tuottamia, vaan niitä tuotetaan ja muokataan kaikissa sosiaalisissa suhteissa, joissa jokeen liittyvät asiat ovat läsnä. Samoin niitä muokataan ja niiden kanssa neuvotellaan jokivarren asukkaan itsesuhteessa. Sisäisessä neuvottelussa rakennetaan käsitystä siitä, millä tavalla minä suhtaudun joen muutokseen ja siitä, mikä on toimintani ala ja sen mahdollisuudet.

Sosiaalisissa tilanteissa, joissa jokeen liittyviä asioita käsitellään, muodostuu kilpailevien näkemysten ja hallitsevien tarinoiden hankauspisteitä. Toisten suhtautumiseen pyritään vaikuttamaan muun muassa suostuttelemalla, ulosrajaamalla, puhetilaa hallitsemalla, joitakin aiheita karttamalla ja sensuroimalla.
Mie muistan ku tuota laitosta tehthin, miäki olin siinä. Pirttikoskelta tuli niitä miehiä, niin seki sähköteknikko se oli, niin se sano, että ”kyllähän sulle tullee komia maisema tähän. Tuota ajatteleppa syksylä ku valot heijastaa tuohon vetteen.” Että kyllähän se on vaikka kuinka yritätte, niin ette te niin komiaa saa sitä maisemaa, mitä se oli. (Mies, Yläkemijoki)
Edellisessä lainauksessa on kyse varsin hienovaraisesta suostuttelusta, mutta seuraavassa esimerkissä mies ei anna vaimonsa kertoa omasta suhtautumisestaan, joten vaimo joutuu turvautumaan argumentissaan kalojen hyvinvointiin. Vaimo näkee, että jopa kaloilla on suurempi osallisuus jokeen, joten niiden oletetut kokemukset ovat vaimon kokemuksia arvokkaampia.
Vaimo: Ja sitte tuosaki Jyrhämänrannat riveerathin ko Vanttaus ruvethan, Vanttauksen vuoksi ko sieläki laitethan sitä no, että nousuvettä, ettei niin niin, niin mie piän vikana senki, että ne ei tykkää tuosta ko ne kivethin kaikki nuo rannat. Näin minun, oma
Mies: Minusta se on, minusta se on hyvä ko se on voimalaitos rakennettu sitte joskus ja se on sitä talouselämää varten tuota, niin nuo rannat ei kyllä saa häiritä niin, ainakhan minua ne ei häiritte yhthän
Vaimo: Ei mutta kalaa, mie tarkotan kalaa, kalan vuoksi, ne ei pääse semmosele luonnollisele rannale ollenkhan tääläkhän nytkö tuohon kivikhon vain. Täsä Jyrhämäsä, mie tarkotan sitä. Niin, että saattaa olla, että mie olen vääräsä. (Pariskunta, Yläkemijoki)
Olen jakanut sopeutumisen eri keinot neljään kategoriaan, jotka usein limittyvät toisiinsa. Rakentajien näkemys oli varsin puhtaasti taloudellinen ja tekninen. Haastateltavat, jotka olivat omaksuneet rakentajien järkeilyn tavat ja neuvotteluiden tekniikat, olivat usein itsekin työskennelleet voimalaitostyömailla. Ainut asia, mitä he eivät voineet voitokseen kääntää, oli lohen menetys.

Osa haastateltavista oli kokenut joen muutoksen niin totaalisena, että he olivat kääntäneet joelle ja sen rakentamiselle kokonaan selkänsä. He kielsivät osallisuutensa, olivat haluttomia puhumaan asiasta, vastasivat vältellen ja pyrkivät viemään puhetta muihin aiheisiin. Näiden selänkääntäjien haastatteluissa esille nousi kätketty, kipeä kriisi. Oma elinympäristö oli alistettu sähköntuotantoon hyödyttämään koko kansakuntaa, joten selänkääntäjät riisuivat ympäristöstä sen henkilökohtaiset merkitykset.

Alistujat olivat kokeneet menetyksen samalla tavalla kuin selänkääntäjät, mutta he olivat kyenneet paremmin käsittelemään menetystään. He käyttivät rakentajien argumentteja selittämään ympäristön muutosta, mutta puhuivat myös vastustajien näkökulmasta. He suhteuttivat menetystään muihin koettuihin vaikeuksiin, kuten sotiin ja Lapin polttamiseen. Vaikeista tilanteista on selvitty ennenkin. Myös alistujat kavensivat osallisuuttaan omassa ympäristössään, mutta selänkääntäjiin verrattuna alistujat kuitenkin kaipasivat vapaata jokea, ja ilmaisivat kaipuunsa peittelemättä.
Vastustajat eivät kaventaneet osallisuuttaan. He pitivät siitä ja oikeudestaan omaan asuinympäristöönsä lujasti kiinni.
Eihän sitä voija jos ei vaajita mittään, sehän on päivänselvä asia. Mie olen sanonu niile nykysile, että se on aivan sama, sama tuota puhua täälä kahavipöyäsä ko me ei vaadita julkisesti eikä lähetä vaatimaan oikeuksia, koska tänä päivänä kuitenki aika hyvä vaatia, ko on esimerkiksi niinku EU-tuomioistuinki on, tämmösiä, varmasti alakaa jatkumhan kyllä, siinä mennee jokunen vuosi, mutta johan täsä on 70 mennykki, niin se on yks lysti menneekö siinä 5 tai 10 vuotta vielä lissää, kuhan vain asia mennee ethenpäin. Mie lähen kyllä siittä. (Mies, Alakemijoki)

Silti kriittisinkin vastustaja allekirjoitti järkeilyn tavan yhteiskunnan edusta ja siitä, että kansakunnan talkoissa vesivoiman käyttöönotto oli tarpeellista. He kuitenkin kritisoivat voimakkaasti tapaa, jolla se tehtiin.
Kemijoen rakentaminen on ollut jokivarren asukkaille oppimisprosessi, jokisuulta latvavesiin saakka. Rakentamisen alussa paikallisilla asukkailla ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä liittyviin asioihin, mutta asenneilmapiiri alkoi muuttua voimistuen 1970-luvulla. Tyhjien lupausten ontto sisältö oli viimeistään tuolloin tullut selväksi. Karvalakkilähetystön antama esimerkki oli tärkeä asukkaiden aktivoitumisessa. Nähtiin, että jokiyhtiön sanelu voidaan kyseenalaistaa ja periksiantamattomuus voidaan palkita. Joen valjastamiseen liittyvät toimintatavat ovat kuitenkin lyöneet leimansa jokivarren asukkaisiin, jotka edelleen helposti luovuttavat oman asiantuntijuutensa muiden käsiin. Omia kokemuksia ei arvosteta, vaan perusteita mielipiteille haetaan kirjallisuudesta tai muiden sanomisista. Joki on jokiyhtiön omistuksessa ja sen päämäärien mukaisessa muodossa, joten paikalliset eivät näe siinä sijaa omille kokemuksilleen. Asioiden käsittelyt ovat virkamiesmäisiä ja tietyn protokollan mukaan eteneviä, ja ne käydään hallinnon kielellä. Myös jokiyhtiölle paikallisten näkemykset ovat useimmiten väärää asiantuntijuutta. Demokratiassa paikallisia asukkaita pitäisi aidosti kuulla. Ristiriitatilanteet voisi nähdä oppimisprosessina, jossa sekä alueen asukkaat että alueen ulkopuoliset asiantuntijat saisivat tietoa ja ohjausta toisiltaan. Paikallinen asiantuntijuus voi tuoda esiin uutta ja monipuolisempaa tietoa, ja myös tutkimuksen näkökulmasta sen hyväksymättä jättäminen on kyseenalaista.

Työtä aloittaessani mietin, miksi joen ja sen rakentamisen ympärillä on hiljaisuuden verho. Tulkitsen aineistoni perusteella, että elinympäristön nopea ja dramaattinen muutos täyttävät kulttuurisen trauman merkit. Sellainen voi ilmetä tilanteessa, jossa yhteisön jäsenet ovat kokeneet järkyttävän ja ikävän tapahtuman, joka jättää pysyvän jäljen yhteisön tietoisuuteen värittäen muistoja ja muuttaen kollektiivisia ja henkilökohtaisia identiteettejä peruuttamattomasti. Asukkaiden roolit kiinnittyvät alueen historiaan ja muuttuvat sen myötä. Kulttuurinen trauma selittää joen muuttumista niin marginaaliseksi sen asukkaiden elämässä. Aiemmin vapaalla joella aikaa viettäneet eivät enää olleet kiinnostuneita liikkumaan valjastetulla, luonnottomalla joella. Trauma ulottuu myös yli sukupolvien: vaikka nuorempi polvi ei ole nähnyt vapaata jokea ja kalastanut lohta, se on nähnyt vanhemman polven vaikeudet sopeutua muutokseen. Psyykkisenä todellisuutena tällaiset muistot, samoin kuin sotamuistotkin, voivat elää yli sukupolvien.
Kulttuurinen trauma kertoo paikan ja elinympäristön merkityksestä ihmisille. Ympäristömme ei peilaa pelkästään yhteisön käytännöllisiä ja teknologisia valmiuksia, vaan myös kulttuuria ja yhteiskuntaa, tarpeitamme, toiveitamme, ennakkokäsityksiämme ja haaveitamme.
Aina mie tulen ajatuksissani tuota vaaraa pitkin joelle, ja se on vappaa joki. Sitte sen vasta huomaa, etteihän sitä ennää ole. (Mies, Yläkemijoki)