Highlights from the keynote presentations

written by Marko Ulvila, photos by Jere Nieminen


The bi-annual Nordic Environmental Social Science Conference took this year place in Tampere, Finland with the theme HopefulNESS. It gathered together more than two hundred academics mainly from the Nordic countries for three intensive days of sharing and discussion. The programme included five key-note presentations from distinguished scholars and more than a hundred presentations in thirty working groups.


The conference started with the keynote presentation by prof. James Meadowcroft from the Carleton University, Canada. In his talk on confronting the limits of the environmental state Prof. Meadowcroft drew on his vast expertise on political sciences and energy and environmental policies. He presented three structural elements that pose fundamental constrains to what modern states can do to manage environment:

– economic foundations with the growth compulsion in capitalism

– international system with competition of profoundly unequal nation states

– national political systems with the limits of representative democracy


Though all these dynamics contribute to increasing critical environmental harm, prof. Meadowcroft argued that there is no need for desperation. For example in the context of climate there has been clear progress during the quarter of the century. In summing up, he pointed that the three constraints pose significant structural obstacles, but are not absolute. Given sufficient time it is possible to mitigate structural obstacles and find solutions to particular environmental problems. Therefore one should push the idea and practice of environmental state further so that such solutions would be developed and applied.



The second keynote presentation by Dr. Josephine Mylan from the University of Manchester (UK) discussed sustainable consumption in transition. She applied a reconfiguration view on consumption  in contrast with reformist of revolutionary perspectives on the topic. Key elements in the reconfiguration view are interest in ordinary practices and multiple drivers moving the agency of consumers.  Thereby also role of firms becomes interesting.


Her three cases illustrated the dynamics and challenges in the field of sustainable consumption. Over the years the environmental impact related to packaged orange juice has increased due to the emphasis on freshness. This is not only a matter of consumer choice, but also a lock-in caused by investments in certain kind of plantations, packaging, transport and retail systems. Shifts to low-temperature laundry practices demonstrates a case where detergent companies have promoted a more sustainable practice with positive results. This has required a process or co-evolution and reconfiguration by many actors, including machine vendors, regulators and cultural norms. The case of meat is in early transition, with vegetable based products on a rise but no decrease of meat consumption yet visible in statistics.


On the second day the first keynote was delivered by prof. Esther Turnhout from the Wageningen University (NL).  Her talk on politics of knowledge in the context of biodiversity started with the observation how knowledge is performative and plays out in the service of making order and defining what is normal. One outcome of such definitions and classifications is that they and reality become mutually aligned and constituted. Biodiversity science is an example of such urge for classification. There the shifts from morphology to DNA analysis recreate how species are grouped and related, even in botanic gardens. In biodiversity conservation classifications produce for example categories of endangered species and hot spots of vulnerability and value.


The concept of ecosystem services is one manifestation where biodiversity knowledge interacts with other aspects of society. Some feel that that the concept will help to highlight the value of biodiversity, while the critics point to the risk of commodification. One example of emerging issues is how in the climate policies a single tree can be seen mainly as a carbon store with potential monetary value when kept in place. Such measurementality plays an increasing role in the biodiversity knowledge and governance, leading to the narrow view of ecosystem services as the dominant view.


Prof. Turnhout concluded with slightly optimistic note about the developments in the Inter-governmental platform on biodiversity and ecosystem services (IPBES). Its conceptual framework has incorporated also the knowledge systems of indigenous communities, besides the western scientific understanding. This might open up possibilities to re-imagine biodiversity and its values, leading the democratisation of biodiversity knowledge.


The second keynote of the day was delivered by Dr. Morgan Meyer from the Université Paris-Est Marne-la-Vallée (FR).  In his presentation on domesticating sustainability he covered the rich field of participatory knowledge and technology creation especially in the DYI and open source communities. The examples from DYI biology, hacking of agricultural hardware and open source ecology demonstrate currents that want to contribute to sustainable solutions from the bottom-up. There are real issues in the ethics of DYI biology since technologies can and are used for both destructive and constructive purposes. He concluded with concepts of promissory equipment and the fabric of participation that are shaping knowledge creation in the field of sustainability.


The final keynote was made by professor emeritus Yrjö Haila from the University of Tampere (FI). Building on his decades long experience, prof. Haila started by discussing the definition of biodiversity that at times is so wide that it comes politically meaningless. Wrong understanding can also lead to proposals that make no sense, such as assessing the prehuman state of the environment and attempts to return it. Similarly, seeing humans and nature separate is serious nonsense.

Prof. Haila pointed out how it is necessary to re-frame the understanding of biodiversity. One way to do is to focus on the human dependence on the biosphere and work through the different scales of relevance, from global to micro. In the reworking it would be important to avoid an singularization, atomistic reductionism to entities and technocratic closures of the understanding of biodiversity. He further pointed to the concept of vital force by molecular biologist Franklin Harold as a key one in developing the understanding biodiversity. Focus needs to be on processes, in particular reproductive cycles. They have impacts on metabolism, physiology and are shaped by developmental-historical processes. Cultivation is one such dynamics that works the relationships, and weeds, the faithful companions, an expression of the vital force in all processes.



In this approach, the biodiversity question is about how to live together with our companion organisms. The responses to the biodiversity crises depends on the time frame.  It is useful to look at least the following time frames and their defining characters:

1) Immediate time, real time: stability, regular cycles

2) Personal time: synchronization (with seasons, for example)

3) Institutional, collective time: synchronization with whatever gives support

4) Political time: challenging “Trump time”

5) Historical time: constraints & enablements


In an important sence, biodiversity crisis a sink scarcity problem. There are no place or location which takes on influences potentially disturbing a system without causing observable change. This contributes to the process of homogenisation, where sterilisation is the final outcome. This is the opposite to the working of the vital force. To enhance the vital force, considerate stewardship is needed, along with the prevention of criminal neglect and plunder. In this, artistic expressions such as immigrant speciesor ballast plants can be useful.


Note: video records of the keynotes are available at https://moniviestin.uta.fi/videot/jkk/tapahtumat/ness-2017



Marko Ulvila is Tampere based non-fiction writer and organizer working on sustainable well-being and ecological democracy.



Yrjö Haila -gradupalkinto 2016

Giandomenico Majone: Evidence, Argument, & Persuasion in the Policy Process. Yale University Press, 1989.

Giandomenico Majone on laajalti arvostettu politiikka-analyysin (policy analysis) tuntija ja harjoittaja. Hänen kirjoituksensa tulevat tämän tästä vastaan erityisesti EU:n integraatiota ja sen legitimeettiä koskevien kysymysten yhteydessä. Vuoden 1989 kirja Evidence, Argument, & Persuasion on erinomainen johdatus selväjärkisen politiikka-analyysin perusteisiin. Kirja ei keskity mihinkään politiikan sektoriin, mutta Majone käyttää runsaasti havainnollisia esimerkkejä eri aloilta, myös ympäristöpolitiikasta.

Pidän poliittisten prosessien luonteen ymmärtämistä ympäristöpolitiikan avainkysymyksenä. Ympäristöongelmat saavat jatkuvasti uusia hahmoja, ja niihin kietoutuu moninaisin tavoin keskenään ristiriitaisia yhteiskunnallisia intressejä, jotka usein yksittäin ottaen ovat ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä. Siksi myös ongelmien ratkaisemista edistävät toimenpiteet muuttavat muotoaan, joskus nopeastikin. Lisäksi vaikeimmat ongelmat – kuten ilmaston lämpeneminen – vaativat tietämystä, joka ulottuu moninaisille tieteenaloille. Majone arvioi erityisesti tällaisia ”tieteenalat ylittäviä” ongelmia, joihin hän soveltaa Alvin Weinbergin klassista sanontaa trans-science; hän tiivistää oman luonnehdintansa seuraavasti: ”questions of fact that can be stated in the language of science but are, in principle or in practice, unanswerable by science.”[1]

Majone kohdistaa teoksensa politiikka-analyysin ja julkisen harkinnan (public deliberation) välityksiin. Hänen tutkimusotteensa on tavallaan politiikan toimintakentän ja sitä ehdollistavien yhteiskunnallisten olosuhteiden rajalla: Analyysi edellyttää ”ulkopuolisuutta”, mutta julkinen harkinta tapahtuu kentän ”sisäpuolella” kaikki osalliset huomioiden. Asetelma on moniulotteinen: Analyytikon työn tulee olla riippumatonta ja perustua tilanteen luotettavaan tuntemukseen, mutta toisaalta analyytikon on oltava perillä asetelmaa ehdollistavista valtarakenteista sekä saavutettava kiistatilanteissakin eri osapuolien luottamus. Onnistumisen avain on argumentaatio, jonka kehittämisen taustalle Majone nostaa klassisen Kreikan dialektiikan kolme keskeistä periaatetta: lähtökohtien kriittinen arviointi; osapuolten rehellinen argumentointi omien näkemystensä puolesta; sekä kollektiivinen oppiminen.

Majonen tutkimusotetta luonnehtii pragmaattisuus ja positivistisen perinteen kritiikki. Olennaista on argumenttien pätevyys ja vakuuttavuus poliittisissa prosesseissa – eli evidence ja persuasion teoksen otsikon mukaisesti. Hän esittää tärkeitä erotteluja. Argumenttien vakuuttavuuden taustalla on kolme tekijää: data – information – evidence. Ensimmäinen termi data viittaa kohteena olevan tapauksen piirteitä kuvaavaan aineistoon, joka voi olla monen laatuista: tilastoja, haastatteluja, asiakirjatietoa, ja niin edelleen. Informaatio on aineistoon perustuva yhteenveto, joka tiivistää tapauksen olennaisiksi arvioidut piirteet. Evidenssi määräytyy siitä, kuinka hyvin (tai huonosti) informaatio ja sen perustana oleva aineisto kytkeytyvät tukemaan tapauksen selvittämiseksi kehitettyjä argumentteja. Tämä kytkentä määrää argumenttien vakuuttavuuden.

Politiikka-analyysi päätyy toimenpiteitä koskeviin suorituksiin. Majonen teoksen erityisen kiinnostava jakso koskee suositusten toteutettavuuden analyysiä (feasibility analysis); (s. 71): ”It is often more fruitful to ask what cannot be done and why, rather than what can be done.” Tärkeätä on toisin sanoen arvioida rajoitteita (constraints), jotka kaventavat mahdollisten vaihtoehtojen kirjoa. Päätöksenteon rajoitteista on laadittu taksonomioita, joita Majone esittelee, mutta ne ovat tapauskohtaisia. Niiden sijaan Majone painottaa kolmea yleisluonteista jäsennystä: objective versus self-imposed constraints; goals versus constraints; sekä short-run versus long-run constraints. Erotteluja seuraa kuitenkin varoitus, jonka luonteen selvittää seuraavan jakson otsikko: Constraints and pseudo-constraints (s. 89). Albert Hirschmaniin viitaten[2] – ja osittain Hirschmania kritikoiden – Majone toteaa, että rajoitteiden ”todenmukaisuus” on aina osittain analyytikon silmässä.

Majonen selkeästä kirjoitustyylistä näytteeksi seuraava rajoitteiden arvioimista koskeva kappale (s. 92):

”I have emphasized the fact that all constraints, whether objective or self-imposed, natural or man-made, restrict our freedom of choice by eliminating certain courses of action. But it is equally important to keep in mind that constraints are, at the same time, essential conditions of rational behavior, and that they can be used to discover new possibilities.”

Rajoitteet eivät vain rajoita, ne myös tekevät mahdolliseksi. Lisäksi etenkin ihmislähtöisiin institutionaalisiin rajoitteisiin voidaan vaikuttaa – jollakin aikavälillä. Changing Institutional Constraints on teoksen viides luku, jossa Majone arvioi erityisesti tätä tehtävää. Sitä seuraa teoksen suoranaisesti ympäristöpolitiikkaan kohdistuva luku Choosing among Policy Instruments.

Mutta riittäköön. – Majonen teoksen evästykseksi iskulause: Tehkäämme poliittisten prosessien tutkimisesta ja ymmärtämisestä arkipäiväinen taito![3]

[1] Alkuperäinen viite: Alvin Weinberg, ”Science and trans-science”, Minerva 10:2 (April 1972), 209-22. [http://www.quantamike.ca/pdf/Weinberg-Minerva.pdf]

[2] Alkuperäinen viite: Albert Hirschman, ”Obstacles to Development: A Classification and a Quasi-Vanishing Act,” in A Bias for Hope (New Haven: Yale University Press, 1971). – Majonen teoksen viehätystä lisää hänen taitonsa kytkeä argumenttinsa pragmatistisen politiikan tutkimuksen perinteeseen.

[3] Majonen kirjaan liittyy arvoituksellinen statistiikka: Google Scholar antaa siihen kohdistuvien viittausten määräksi 2287 (tammikuu 2017), mutta maamme yliopistojen kirjastoissa teosta on Melinda-tietokannan mukaan yhteensä kolme (3) kappaletta: Helsinki yksi, Turku kaksi.

Palkinnon saaja Liisa Varumo oli YHYS-syyskollokvion aikaan matkoilla; kirja toimitettiin hänelle jälkikäteen.

Yrjö Haila


The 22nd YHYS Colloquium:
Public or private sustainability?

University of Eastern Finland, Joensuu campus
November 24–25, 2016

The purpose of the YHYS 2016 research colloquium, ‘Public or Private Sustainability?’, is to bring together researchers from different disciplines to discuss the causes and implications of the expansion and diversification of governmental and non-governmental norms for environmental governance. The organisers of the colloquium welcome sessions and individual papers that discuss the issues of public and private means for governing sustainability.

At the core of colloquium theme there is the observation that the means for governing the ways in which societies deal with the physical environment is characterised by a tension between public policies and private governance arrangements. On one hand, these is, increasingly, an expansion of governmental normative authority towards multiple overlapping, complementary and competing normative authorities on international, regional, national and local levels. On the other hand, recent decades have witnessed an expansion of principles, strategies, norms and policies by the private sector to engage with issues of sustainability and responsibility. What are the driving forces behind these arrangements? Which kinds of governance arrangements create the best results in terms of sustainability locally and globally?

The keynote speakers are: Karin Bäckstrand, Professor, Stockholm University, Harro van Asselt, Professor, UEF and Helga Pülzl, Dr., Senior Researcher, European Forest Institute – Central Eastern European Regional Office EFICEEC and Institute of Forest,  Environmental and Natural Resource Policy, University of Natural Resources and Life Sciences, Vienna (BOKU)
Abstracts between 200-300 words can be submitted to 5 working groups through the e-lomake (same as the registration).

Working groups

WG 1: Complexity in Global Climate Governance
WG 2: Public and Private Regulation of Natural Resource Governance
WG 3: Food and sustainability
WG 4: Resolving conflicting interests in resources in Latin America
WG 5: New environmental theories

For additional information and preliminary programme, please see the webpage:

The Colloquium is open for everyone interested and free for YHYS members. For non-members the fee is 20€, which should be paid directly to account (YHYS) FI95 8000 1770 4407 26 (with message: your name, registration fee to YHYS Colloquium 2016).


Register for the conference now:


Looking forward to see you in Joensuu!

Ympäristöpolitiikan professorina Tampereella (1995-2014)

Yrjö Haila


Olen tähän kirjoitukseen kirjannut kokoelman muistumia, joita tamperelaisen ympäristöpolitiikan kehitys minulle jätti. Niitä on toki 19 vuoden ajalta (1 VIII 1995-31 VII 2014) koko joukko. Mutta miksi kirjaan ne vasta kaksi vuotta jälkeen päin? Primaaristi siksi, että kausi oli tavattoman intensiivinen. Muistumien kokoaminen on edellyttänyt, että intensiivisyys ensin hellitti otteensa; tämä vei selvästi yli vuoden. Kokemus on sinänsä mielenkiintoinen: Tapahtumien kulussa muistumat kasautuvat toistensa päälle, eikä mitään kokonaiskuvaa hahmotu (kun en ole päiväkirjaa pitävää lajia, vaikka olen joskus todella vaatimattomalla menestyksellä sitä kokeillut). Jälkikäteen kumminkin tapahtumien kululle hahmottuu jotensakin johdonmukainen kaari.

Päällimmäinen muistumani ympäristöpolitiikan oppiaineen kehittämisen luonteesta on hyvin lähellä Charles E. Lindblomin esittämää ympäristö- ja muunkin toimintapolitiikan käytäntöjä kuvaavaa aforismia: the science of muddling through. ”Läpi-rämpimisen” mielikuvaa vastaten tehtäväni oli muuttaa itselleni ennestään varsin tuttu ongelmakenttä eli ympäristönsuojelu ennalta minulle kohtalaisen tuntemattomaksi oppiaineeksi eli ympäristöpolitiikaksi. Opetuksen suunnittelu ja aineiston kokoaminen olivat sen vuoksi hyvin intensiivistä toimintaa. Tätä ei helpottanut se, että myös kansainväliset mallit olivat 1990-luvun alkupuoliskolla varsin ohuita; mutta siitä lisää jäljempänä. Asetelman selkiyttämiseksi voin kumminkin heti aluksi esittää kaksi hiukan täsmällisempää muistumaa:

Ensiksi, opin suunnittelemaan opetuksen siten, että sen valmistaminen vaati jokaisessa tilanteessa sopivassa määrin uusien asioiden opiskelua. Mitä tarkoittaa sopivassa määrin? Sitä, että jokainen luento ja kurssi-istunto valmistui kunniallisesti kunhan idea luentosarjan/ kurssin kokonaisuudesta oli kohdallaan ja kerkisin opiskella väliaikana luennon/ kurssin kunkin kerran edellyttämät asiat ja muuntaa ne puhuttavaan ja liitutaululle hahmoteltavaan muotoon – hyvin usein edellisenä iltana. Tosin tällä toimintatavalla oli kääntöpuolensa: en koskaan ehtinyt – tai kyennyt – tekemään luentojen jälkeen hyviä muistiinpanoja tapahtumien ja ajatusten kehityksestä. Ennakkoon tehdyt suuntaviivat jäävät toki jäljelle, mutta niitä on jälkikäteen yllättävän vaikea tulkita.

Toiseksi, varsin varhain hyväksyin tosiasiaksi, että professuuri on palveluammatti; tämän hyväksyminen oli selviämisen ehto. Etusijalla olivat opetuksen kehittämisen ja tutkimusryhmän edellytysten vahvistamisen tehtävät, ”alhaalta ylös” eli käsillä olleista aineksista lähtien; muu seurasi jäljessä.

Opetuksen kehittämisen prosessi muotoutui hyvin nopeasti äärimmäisen mielenkiintoiseksi, ja tempauduin siihen mukaan. Alunperin varmaan kuvittelin, että opetus muuttuu vuosien mittaan helpommaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt (mikä varmaankin on yleispätevä havainto). Uutuus hallitsi tilannetta: ympäristöongelmat ovat uusia erityisesti spesifissä poliittisessa muodossaan, ja siksi ympäristöpolitiikka politiikan alana muuttuu jatkuvasti, ja siksi opetuksen tarpeet muuttuivat myös jatkuvasti. Esimerkiksi Talvivaaran kaltaisesta tilanteesta ei vuonna 1995 voinut olla aavistustakaan. Näin ollen opetus pikemminkin tuli vuosien myötä vaativammaksi: Oli koetettava jatkuvasti turvata se, että kurssien jännite pysyi yllä ja sai riittävästi konkreettista voimaa ajankohtaisiin tapahtumiin perustuvista esimerkeistä. Apokryfiset ”vanhat kalvot” eivät olisi tätä tarvetta mitenkään voineet tyydyttää. Pohdin asetelmaa erityisesti peruskurssien osalta Tilanteen taju-teokseen sisältyvässä kirjoituksessa.[1]

Opetusvelvollisuuden intensiivisyyttä korosti se, että Tampereen ympäristöpolitiikka käsitti syksystä 1994 lähtien koko maisterin tutkintoon johtavan opetuksen. Oppiaineessa oli kaksi opettajaa, professori ja yliassistentti. Jälkimmäisestä toimesta Jussi Raumolin jäi pois kesällä 1996. Sen jälkeen yliassistentuuri oli budjettirajoitusten vuoksi kolmen vuoden ajan täytettynä vuodeksi kerrallaan, kunnes se saatiin julistaa normaalisti viisivuotisesti täytettäväksi, ja Pekka Jokinen tuli Turusta taloon elokuun alussa 1999. Muutamaa vuotta myöhemmin saatiin lisäksi lupa perustaa assistentuuri, jota alkoi hoitaa Tanja Helle.

Aluksi opetusohjelmassa oli välttämättömyyden pakosta runsaasti kirjatenttejä, mutta niiden osuutta kyettiin onneksi varsin nopeasti vähentämään. Luento- ja kurssiopetusta sen sijaan laajennettiin. Tärkeänä apuna tässä olivat aluetieteen kanssa yhdessä järjestetyt kurssit, joiden osuus kasvoi pikku hiljaa. Tampereen yliopistossa toteutetut hallinnon ja rakenteiden myllerrykset alkoivat suunnilleen 2000-luvun puolivälissä. Meillä tärkein tapahtuma oli juuri ympäristöpolitiikan ja aluetieteen yhteyksien tiivistyminen, joka koettiin olennaisesti positiiviseksi molemmilla tahoilla.

Ympäristöpolitiikan jatko-opetus sai vakiintuneen muodon talvella 1996, jolloin käynnistyi tiistaisin klo 9:30 kokoontuva tiistaiseminaari aka ”sateenvarjoseminaari” aka ”Umbrella”. Aluksi kokoontumisrytmi oli kerran kahdessa viikossa, mutta suunnilleen syksystä 1996 lähtien seminaari kokoontui säännöllisesti joka tiistai (”kuin saksalainen juna”, kuten tapasimme sanoa). – Myönnän kernaasti: Olen seminaarifriikki, nimittäin kun kyse on tutkimuksellisista ja keskustelevista seminaari-istunnoista sekä pienimuotoisista ”workshop”-työpajoista. Ympäristöpolitiikan ”Umbrella” osoittautui vuosien mittaan toimivaksi instituutioksi[2].

Miten turvata opetuksen ja tutkimuksen läheinen yhteys, mikä on jokaisen oppiaineen elinvoimaisuuden ehto, askarrutti tietenkin kaiken aikaa. Uskoakseni siihen löytyi tyydyttävä ratkaisu, jossa on kaksi olennaista ainesosaa. Ensiksi, kehitin opetuksen yhteydessä yleisiä ympäristöpolitiikan taustaa jäsentäviä käsitteellisiä ideoita artikkeleiksi, joita käytin opetuksessa hyväksi. Näitä julkaisin etenkin Tiede & edistys-lehdessä vuosien mittaan sekä kolumneina että artikkeleina. Toiseksi, tutkimushankkeiden tutkijat kirjoittivat artikkeleita, joita saatoin käyttää moninaisten kurssien yhteydessä metodologis-ohjeellisina aineistoina. – Tässä kohden on aiheellista kiinnittää huomio siihen, että kaikki edellä mainitut artikkelit ovat suomenkielisiä. Olen vakuuttunut siitä, että oppiaineen perusteiden opettaminen ja oppiminen tapahtuu äidinkielellä. Joukkoon on toki syytä liittää hiukan myöhemmässä vaiheessa myös vieraskielisiä (eli englanninkielisiä) artikkeleita, mutta perusteet ovat perusteita.

Tutkimushankkeista enemmän jäljempänä, mutta opetuksen tutkimuksellisuuteen liittyi oivallus, joka kypsyi matkan varrella (aika myöhään, arvattavasti 2000-luvun puolella): Ympäristöpolitiikan tutkimusta jäsentävät parhaiten käsitteet, joihin sisältyy olennainen metodologinen ulottuvuus. Tätä oivallusta vahvisti ja tuki Arto Noron artikkeli sosiologisen teorian lajityypeistä[3]. Eli täsmällisesti sanoen: Uudella tutkimusalalla tutkijan työn olennainen vaihe on löytää ja luoda käsitteistö, jonka avulla hän voi sekä jäsentää tutkimusongelmansa ja osoittaa, millaisen aineiston avulla ongelmaa voidaan mielekkäästi lähestyä, että perustella aineistostaan seuraavat päätelmät. Tärkeintä toisin sanoen on löytää tai luoda toimiva tutkimusteoria. Deduktiivisesti rakentunut ”yleinen teoria” ei tätä tarvetta täytä.

Mutta edelliseen varaus: ilmeinen vaara, jonka tutkija hankkeensa edellyttämää tutkimusteoriaa kehittäessään kohtaa, on että hän ajautuu kokoamaan tutkimuksensa taustalle liian laajalle hajoavan, keskenään heikosti yhteensopivista aineksista koostuvan sekoituksen.

Mistä ratkaisu? Miten tutkija voi oppia hallitsemaan useita aiempien tutkimusteorioiden juonteita niin hyvin, että kykenee luomaan niistä vakuuttavan ja toimivan kokonaisuuden? Tähän ongelmaan on käsittääkseni kahtalainen vastaus.

Ensiksi, tutkijan on välttämätöntä kyetä vakauttamaan (stabiloimaan) käyttämänsä teoriat riittävän tukeviin alkuperäislähteisiin ja niissä hahmoteltuihin strategioihin. Hänen on siis kyettävä lukemaan ja omaksumaan paljon ja laajalti. Tämä tietysti on sitä, mitä tutkijat tekevät!

Toinen ongelma onkin astetta hankalampi, nimittäin: Tutkijan tulisi myös tutustua siihen kriittiseen keskusteluun, jota hänen käyttämänsä aiemmat tutkimukset ovat herättäneet. Tässä rajaaminen voi nousta ylipääsemättömäksi ongelmaksi: kattava kriittisen keskustelun hallinta laajoilta tutkimusaloilta on yksinkertaisesti mahdotonta. Mikä neuvoksi? – Ensimmäinen vastaus: Arvostelukyky, ja keskustelu kollegojen kanssa – myös ja erityisesti sellaisten, jotka eivät lähtökohtaisesti ole (valtavan) innostuneita siitä ongelma-alueesta, johon tutkija itse paneutuu. Toinen vastaus: tutkimusaiheen vakauttaminen sen kautta, että vakuuttuu (lopullisesti) sen merkityksellisyydestä. Jos tutkimustyö selvästi puhuttelee merkityksellistä ongelmaa, teoreettinen haeskelu on paikallaan (vaikka joku epäilevä vastaväittäjä kutsuisi sitä ”horjunnaksi”).


* * * * * * *


Täsmennän vielä hiukan omaa taustaani: Olen suomalaisen ympäristöherätyksen 1960-luvun helsinkiläistä sukupolvea. Varsinaisen oman ”herätykseni” koin lukioikäisenä lintuharrastajana, jolle muutamassakin yhteydessä välitettiin tietoja kasvinsuojeluaineiden tappavista vaikutuksista linnustoon. Rachel Carsonin kirja ilmestyi, kun olin herkässä iässä. Myös kotimaisia saastumistapauksia nousi julkisuuteen, monet niistä raflaavina. Siten olin muun muassa mukana perustamassa Ympäristökomitea 2000-nimistä organisaatiota 1960-luvun loppuvuosina. Ympäristökomitean piiristä muotoutui kolmihenkinen ryhmä, joka kirjoitti Weilin & Göös kustantamon pamflettisarjaan kirjan puunjalostusteollisuudesta vesistöjemme pilaajana.[4]

Olin Suomen luonnonsuojeluyhdistyksessä (josta tuli sittemmin Suomen luonnonsuojeluliitto) riittävän aktiivinen jäsen tullakseni nimitetyksi ”nuorison edustajaksi” valtioneuvoston kanslian yhteyteen asetetun ympäristönsuojeluneuvoston jäseneksi vuonna 1971. Olin jäsen kaksi kautta, 1976 asti (1973- lähtien neuvosto oli sisäasiainministeriön yhteydessä), ja sitten varajäsen yhden kauden vuoteen 1979 asti. Vuonna 1973 siirryin SKDL:n mandaatille.

Opiskelualani oli eläinekologia, sivuaineenani lisensiaatin tutkinnossa (joka oli 1970-luvulla pakollinen) oli teoreettinen filosofia. Väitöskirjani tein Ahvenanmaan saariston maalinnuston esiintymisestä erikokoisilla jokseenkin pienillä saarilla, tutkimusalueenani Föglön pohjoinen saaristo. Tutkimuksen taustalla oli 1960-luvun lopulla kehitetty biologisen saarimaantieteen teoria|5]. Se tarjosi formaalisesti kiinnostavan perustan Föglön saariston linnustoanalyysille. Asiallisesti (eli ekologisen substanssin näkökulmasta) teoria oli kuitenkin jokseenkin merkityksetön. Tämä seikka – eli teoreettisen kiinnostavuuden ja asiallisen (substantiaalisen) merkityksettömyyden välinen ristiriita – antoi minulle virikkeen jatkaa tieteen käsitefilosofista selvittelyä, jonka teoreettisen filosofian opintoni olivat saattaneet alulle. Filosofiaan, tieteenteoriaan ja tieteen ja teknologian tutkimukseen kohdistuva harrastukseni on sittemmin ulottunut ensiksi ekologiaan ja sittemmin myös ympäristöpolitiikkaan.[6]

Väittelyni (1983) jälkeen johdin metsäluonnon suojelun ongelmiin kohdistuneita tutkimusprojekteja Helsingin yliopiston eläintieteen laitoksella (1984-1990). Tutkimusalueena oli Seitsemisen kansallispuisto Pirkanmaalla. Tulokset olivat kohtuullisen hyviä: projekteista syntyi lukuisia artikkeleita ekologisiin sarjoihin, kaksi väitöskirjaa sekä muutama toimitettu artikkelikokonaisuus. Laaja-alaisempaa monitieteistä harrastustani piti yllä erityisesti Tiede & edistys-lehti, jonka päätoimittajana toimin kuusi ja puoli vuotta (1987:1-1993:2). Puhtaasti ammatillisten artikkelien lisäksi kirjoitin suomenkielisiä filosofiaan ja ympäristöajatteluun kohdistuneita tekstejä.[7]

Tampereen yliopiston aluetieteen laitokselle perustettiin 1990-luvun alussa ympäristöpolitiikan professuuri, johon tulin valituksi elokuun alusta 1995 alkaen. Tärkein valintaan vaikuttanut ansioni oli epäilemättä yhdessä Richard Levinsin kanssa kirjoittamani kirja Humanity and Nature.[8] Kirjaidean perusta laskettiin syksyllä 1983 Levinsin vieraillessa Helsingissä Tutkijaliiton järjestämässä seminaarissa Humanity and Nature. Levins oli populaatiobiologian professori Harvardissa (School of Public Health). Yhteisen kirjamme valmistelujen yhteydessä vierailin muutaman kerran hänen luonaan Bostonissa yhteensä parin kuukauden ajan.[9]

Mutta kuten sanottu, Tampereen viran asettamien tehtävien ja velvollisuuksien täyttäminen osoittautui niin vaativaksi, että aktiivinen ekologian ja tieteenteorian harrastukseni hiipuivat vähitellen taustalle. Ituja olen kuitenkin koettanut vaalia. Tästä pieni erillinen muistuma: Suunnilleen 2000-luvun taitteeseen asti esimerkiksi luonnonsuojelun ja biodiversiteetin ekososiaalisiin perusteisiin liittyvää kirjallisuutta tieteellisissä sarjoissa kykenin vielä seuraamaan jokseenkin kattavasti, apunani erinäisiä tutkimusrahalla värväämiäni agentteja HY:n eläintieteen laitoksella. Pari vuotta myöhemmin tilanne kuitenkin räjähti. Nykyisin tieteellisten sarjojen kattava seuraaminen on mahdotonta alalla kuin alalla – kuten kaikki tiedämme.

Ehkä aiemmat intressini silti vielä roihahtavat kasvuun… Itse asiassa, ollakseni täsmällinen, näiden muistumien viivästyminen on osittain seurausta siitä, että olen eläkeaikojeni aluksi pyrkinyt vaalimaan virkavelvollisuuksien vaarantamien kiinnostukseni itujen elinvoimaa.


* * * * * * *


Yhteiskunnallisen ympäristöalan opetus tähtää liikkuvaan maaliin. Tämä toteutuu ainakin kolmessa erilaisessa merkityksessä:

[1] Opetus rakentuu ongelmakeskeisesti, ja ongelmien luonne muuttuu koko ajan, ajoittain varsin nopeastikin. Taustalla on toki talouden ja politiikan vitkaasti muuttuvia rakenteellisia piirteitä, mutta ne tulevat ilmi erilaisissa tilanteissa vaihtelevissa hahmoissa. Jokainen konkreettinen ongelma sitä paitsi edellyttää, että taustalla olevia talouden ja politiikan prosesseja sekä esimerkiksi lainsäädännön muutoksia arvioidaan uudelleen. Mitä yhteyttä toisiinsa on esimerkiksi Talvivaaran kaivoskatastrofilla, Tampereen esikaupunkien asukkaiden luontonäkemyksillä, ja hirven yhteiskunnallisella läsnäololla? – Näistä Talvivaara oli suunnilleen talvikaudesta 2010-2011 lähtien välttämätön peruskurssin luentojen esimerkkitapaus, kaksi jälkimmäistä ovat tuoreiden tamperelaisten ympäristöpolitiikan väitöskirjojen aiheita.

[2] Teoreettiset näkemykset ympäristöongelmien taustalla olevista yhteiskunnallisista prosesseista muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Tätä ymmärrystäni on vahvasti tukenut Arto Noron sosiologisen teorian lajityyppejä analysoiva kirjoitus, kuten edellä totesin. Noron jäsennys selkiyttää asetelman: tarvitsemme nimenomaan tutkimusteorioita. Erilaisten ongelmien erityispiirteet sitten ratkaisevat sen, millainen käsitteistö tietynlaisen tapauksen tutkimukseen soveltuu. Tutkijan keskeinen taito on tuntea tärkeimmät tutkimusteoriat; usein niitä on tarpeen koota kunkin tutkimusaiheen vaatimusten mukaisesti erilaisten vastaaviin aiheisiin luotujen kehitelmien mukaisesti ”käsiteperheiksi”.[10] – Hyviä esimerkkejä siitä, miten tietynlaisten ongelmien selvittämiseksi tarvittavia käsitteellisiä ryppäitä voi koota, tarjoavat ympäristöpolitiikan väitöskirjat.

Toki ”aikalaisdiagnoosilla” on ympäristöpolitiikkaa koskevassa yleisessä keskustelussa tärkeä sijansa. Esimerkiksi Ulrich Beckin ”riskiyhteiskunta” on nostanut näkösälle modernia (tai jälkimodernia) yhteiskuntaa luonnehtivia tärkeitä piirteitä. Beckin ja kumpp. kehittämät ”refleksiivisen modernisaation” ideat ovat myös lähinnä aikalaisdiagnoosia. Sisällytän ”ekologisen modernisaation” idean samaan ryhmään, tosin edellisiä vahvemmin tiettyyn normatiiviseen ideaaliin sidottuna. Aikalaisdiagnoosi ei kuitenkaan sovellu tutkimustyön, saatikka opinnäytetyön perustaksi. Muutama graduntekijä tosin yritti vuosien mittaan kehittää ”riskiyhteiskunnasta” tutkimusaiheen, mutta he luopuivat ajatuksesta lempeän painostuksen tuloksena ja spesifioivat aiheensa tukevan empiiriseksi.

[3] Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus on normatiivisesti latautunutta, se on selvä. Emme analysoi ongelmia ulkokohtaisesti, vaan haluamme löytää keinoja niiden ratkaisemiseksi. Tutkimuksen normatiivisten tavoitteiden täsmentäminen ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, puhumattakaan tutkimustulosten normatiivisesta arvioinnista. Vaikka ”Humen giljotiiniksi” nimetty tulkinta – eli töksähtävästi sanoen: ”siitä, mitä on, ei voi päätellä, miten pitäisi olla” – on jälkikäteinen fiktio siihen nähden mitä David Hume itse asiassa kirjoitti, se tuo toki ilmi todellisen ongelman. Tietyn tapahtumakulun ilmiasu ja siihen vaikuttaneet tekijät on pidettävä erillään toisistaan, minkä Hume hyvin ymmärsi. Mutta sikäli kuin huonoja seurauksia aiheuttavia tekijöitä tunnetaan, niiden vaikutusta on mahdollista pyrkiä torjumaan, eli tieto ”siitä, mitä on” voi tukea normatiivisia tavoitteita. Varsinainen ongelma on kuitenkin siinä, että vaikuttavia tekijöitä on yleensä paljon, ja erilaiset tekijät vaikuttavat keskenään ristiriitaisiin suuntiin. Tietyn ongelman ilmiasusta ei voi tätä suoraan päätellä.

Sitä paitsi normatiiviset olettamukset ja tavoitteet muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä viittaus ”sopeutumiseen” tulkittiin vielä 90-luvun lopulla muutamissa yhteyksissä pyhäinhäväistykseksi, mutta nykyisin se on osa legitiimiä pohdintaa.

Toisenlaisen ja tavallaan käänteisen esimerkin tarjoaa kestävä kehitys, joka on omaksuttu ympäristöpolitiikan keskeiseksi normatiiviseksi tavoitteeksi 1980-luvun lopulta lähtien. Kestävän kehityksen normatiivinen idea ei nimittäin helposti tarjoa ohjeita niihin eriytyviin tarpeisiin, joita tilanteiden ja aihepiirien vaihtelu tuottaa. Tällä en laisinkaan kiistä käsitteen merkitystä normatiivisena näkökulmana, joka on rinnastettavissa esimerkiksi ihmisoikeuksiin. Kestävä kehitys vain ei sellaisenaan ole tutkimusaihe. Se on ”aikalaisdiagnoosiin” rinnastuva normatiivinen toteamus, joka nimeää ongelman hyvin yleisellä tasolla, mutta josta ei voi johtaa täsmennettyjä ratkaisuja. Miten kestävän kehityksen tavoitteista voisi esimerkiksi johtaa ratkaisun Talvivaaran katastrofiin? Kehityskulkujen dynamiikat eriytyvät. Siksi kestävän kehityksen rinnalla myös varhaisemmat ja eriytyneemmät periaatteet kuten ”aiheuttaja maksaa” tai ”parhaan tarjolla olevan teknologian käyttö” ovat jatkuvasti ajankohtaisia; demokratian ja kansalaisten osallistumisen konkreettisia muotoja on tuettava moninaisissa muodoissa; ja taloudellisen kasvun kritiikki avaa uudenlaisia ongelma-alueita (”degrowth”, BKT-kritiikki, kiertotalous, biotalous, ja niin edelleen). Kysymys taloudellisesta kasvusta on kestävän kehityksen ytimessä, mutta kuten hyvin tiedämme, suhde on (lievästi sanoen) ambivalentti.

Mutta pääasia: Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen normit on jäsennettävä tutkimuksen yhteyteen jatkuvasti uudenlaisissa muodoissa.

Ympäristöpolitiikan ”eläväisyydestä” kaiketi johtui se, että alan kansainvälinen teoreettinen kirjallisuus oli 1990-luvulla hajanaista – kuten on aika lailla edelleen. Lisäksi eri maiden tutkimusperinteissä oli ja on kiinnostavia eroja, jotka johtuivat pääosin eroista poliittisessa ajattelussa ja (toiminta)politiikan luonteessa eri maissa. Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama kokoelma Ympäristökysymys antoi 90-luvun taitteen tilanteesta hyvän kuvan.[11] Omalta kohdaltani muistan löytäneeni ensimmäisiä kursseja valmistellessani lähinnä ”vihreän politiikan” perusteita etsivää kirjallisuutta (Andrew Dobson ym.), mutta sen varassa en päässyt lainkaan kiinni konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin. Yhtä lailla kaukaiseksi tietystä teoreettisesta viehätyksestään huolimatta jäi saksalainen ”ekologisen modernisaation” (Joseph Huber) sekä valtion tasoisen ”systeemikriisin” kirjallisuus (Niklas Luhmann, Martin Jänicke). Antoisampaa oli yhdysvaltalaisten pragmaattisesti orientoituneiden tutkijoiden tuotanto, erityisen inspiroivaksi osoittautui Lynton Caldwell. Lukuisien englantilaisten tutkijoiden tieteentutkimukseen kohdistuneet työt olivat myös tärkeitä (Brian Wynne, Steve Yearley, ym.). Maarten Hajer ja politiikka-analyysi (Frank Fischer, Hendrik Wagenaar ym.) muodostuivat 2000-luvun puolella tärkeiksi vaikuttajiksi.

Tärkeimmäksi yleiseksi ja opetukseen suuresti vaikuttaneeksi näkökulmaksi muodostuivat politiikan prosessiluonne sekä toimintapolitiikan (policy) tietty itsenäisyys yleisluonteiseen poliittiseen (hegemonia)kamppailuun (politics) nähden. Näistä aineksista muodostui Ympäristöpolitiikka-teoksen johtoajatus.[12] – Mutta tähän on aiheellista lisätä, että tällaisten yleisten päätelmien suhteen ”the jury is still out”, kuten anglomaailmassa sanotaan.

Oli kumminkin johdonmukaista, että ympäristöpolitiikan – tai ehkä laajemmin: yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen – hedelmällisiä tutkimusteorioita on tamperelaisessa tutkimuksessa etsitty runsaasti myös muualta kuin kansainvälisestä environmental policy-kirjallisuudesta. Tärkeitä lähtökohtia tutkimusteorioiden kehittämiseksi ovat tarjonneet esimerkiksi Michel Foucault ja Bruno Latour. Nykyisin minua itseäni erityisesti kiehtova tutkija on Isabelle Stengers sekä hänen taustallaan myös Gilles Deleuze & Félix Guattari, sekä luonnollisesti Ilya Prigogine; Prigogine ”luonnollisesti” siksi, että hänen innoittamansa tutkimusperinteen olennainen anti on selkiyttää epälineaaristen ja kompleksisten prosessien merkitystä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kentässä.[13]

Opinnäytteiden tekijöille alan liikkuvuudesta ja perinteen hajanaisuudesta on seurannut erinäisiä ongelmia. Tampereen ympäristöpolitiikan ensimmäiset gradut olivat pääaineen vaihtajien tekemiä ja hyväksyttiin muistaakseni vuonna 1997. Sen jälkeen niitä on valmistunut pitkälti toista sataa. Onnistuakseen tekemään hyvän gradun, opiskelijan on kyettävä vastaamaan kaikkiin alan liikkuvuudesta johtuviin hankaluuksiin suunnilleen seuraavasti: [1] Hänen on kyettävä muotoilemaan ajankohtaisesti kiinnostava tutkimusongelma, joka on kuitenkin riittävän kohdentunut, ”gradun kokoinen”; [2] hänen on kyettävä kokoamaan tutkielmansa tueksi sellainen tutkimusteoria tai teorioiden kokonaisuus, joka sekä perustelee tutkimuksellisen lähestymistavan mukaan lukien aineiston määrän ja laadun että antaa ainekset tutkimustulosten tulkinnalle; ja [3] hänen on kyettävä muotoilemaan päätelmänsä sekä esimerkiksi politiikan kehittämistä koskevat suosituksensa niin täsmällisiksi, että ne ovat uskottavia.

Väitöskirjoille asettuu luonnollisesti suurempia vaatimuksia, mutta ne rakentuvat jokseenkin edellä mainitsemieni kohtien mukaisesti. Toimikauteni aikana (neljä niistä tosin hiukan sen jälkeen) valmistui 23 väitöskirjaa, joista yksi oli yhteistutkimus, eli 24 tohtoria. Väitöskirjojen aihepiirit antavat kattavan kuvan umbrella -seminaarissa käsitellyistä aiheista; luettelo väitöksistä on liitteenä.

Ratkaisut, jotka määräsivät tutkielmien rakenteen (monografia vs. artikkelikokoelma) sekä kielen (suomi vs. englanti), tehtiin jokaisessa tapauksessa perusteellisen pohdinnan tuloksena. Tilasto muodostui seuraavaksi:

Monografiat: suomenkielinen/englanninkielinen 10/1; artikkeliväitöskirjat: suomenkielinen (useissa  mukana englanninkielinen artikkeli)/englanninkielinen 5/7. Jokseenkin odotettavissa oleva kokonaiskuva, toisin sanoen. Suomeksi kirjoitettujen monografioiden suuri määrä on täysin ymmärrettävä: Kun tutkijan tavoite on vaikuttaa kotimaan politiikkaan, hän kirjoittaa suomeksi, ja monet tutkimusaiheet ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pilkkominen joukoksi tutkimusartikkeleita tuottaisi toistoa ja tuhoaisi tulosten kokonaisuuden. Nykyinen valtavirran käytäntö painostaa kaikkien alojen tutkijoita kirjoittamaan englanniksi on järkyttävän typerä.

Keskeiset erot graduvaiheen ja väitöskirjan välillä liittyvät siihen, kuinka vaativista tutkimustehtävistä on kyse. Se, mikä graduvaiheessa on perustaitojen testi, on väitöskirjassa paljon vaativammin kysymys aineiston ja käsitteistön hallinnasta sekä päätelmien kantavuudesta.

Umbrella -seminaarin työskentelyssä erityisen hedelmälliseksi muodostuivat tiettyjen tutkimuksellisesti merkityksellisten käsitteiden esittelyyn ja ”käsittämiseen” tähdänneet temaattiset istunnot (”käsittää käsite” ≈ osata käyttää käsitettä). Keskustelua tuki tietenkin erityisesti se, että monet osanottajista olivat juuri ryhtyneet ottamaan selvää käsitteiden käytöstä. Kokemusten vertaaminen on parasta metodologian opiskelua.


* * * * * * *


Ympäristöpolitiikan tiistaiseminaarin aka ”Umbrellan” eräänlaisen esivaiheen ja alkuvuosien liittolaisen muodosti seminaarisarja Pori Workshops in Environmental Social Science, joka kokoontui vuosittain 1994-2000 (viimeinen istunto elokuussa 2000 tosin pidettiin Tampereella). Työpajoihin osallistui huomattava määrä tutkintovaatimuksiin sisältyvien kirjojen kirjoittajia. Useat tamperelaisen ympäristötutkimuksen teoreettiset ja metodologiset ideat ovat peräisin näistä istunnoista. Paikallinen järjestäjätaho oli Satakunnan ympäristöntutkimuskeskus. Juha Hiedanpää oli olennainen seminaarien suunnittelun ja organisoinnin työtoveri.

Olen jälkeen päin usein ihmettelyn sekaisesti muistellut, miten helppoa oli saada kansainvälisiä osanottajia tulemaan työpajaan Poriin (kaikista maailman paikoista, voisi joku tokaista…). Ajat olivat 1990-luvulla toiset; tähän muutama näkökohta. Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus oli vielä 90-luvulla niin uusi ala, että kansainvälisiä seminaareja ei ollut ylettömästi tarjolla – toisin kuin nykyään. Lisäksi huomattavan monet nimekkäät tutkijat antavat arvoa pienimuotoisille, intensiivisille ja hyvin pohjustetuille työpajoille. Ja mikä myös on tärkeää, rahoitusta työpajoille oli suhteellisen helppo saada usealta eri taholta, kunhan otti rahoituksen hakemisen riittävän vakavasti. Hyvien työpajojen järjestäminen on halpaa! – verrattuna melkein mihin tahansa muuhun tutkimusta tukevaan toimintaan. Yksi nykytilanteen surkeuksista on työpajarahoituksen hiipuminen.[14]

Sekä umbrellan istunnoissa että Porin työpajoissa väitöskirjan tekijät olivat täysivaltaisia osanottajia alustajina ja keskustelun osanottajina. Minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää, saati hyväksyä, vuosituhannen vaihteen tienoilla niin sanotusta Bolognan sopimuksesta johdettua hokemaa, että väitöskirja on ”ajokortti tutkimustyöhön”. Rinnastus on banaalin loukkaava: Yksikään ajokokelas ei ole missään eikä koskaan ajokoetta suorittaessaan kehittänyt uudenlaisia käsitteellis-metodologisia näkökulmia tutkimuksellisten ongelmien ratkaisemiseksi, mikä on väitöskirjan tekijöiden olennainen tehtävä. En myöskään ymmärtänyt, enkä kykene koskaan millään ehdoilla ymmärtämään, miksi ammatillista kokemusta hankkineiden ja iältään muita varttuneempien jatko-opiskelijoiden asemaa tutkimusryhmissä pitäisi pitää ongelmana. Umbrellan kokemuksen mukaan ammattitaustan omaavista osanottajista on pelkkää etua: yhtäältä he tuovat merkittävän lisän ympäristöpolitiikan perusteiden pohdintaan (sillä politiikka ei ole seminaarihuoneessa vaan siellä missä sitä tehdään), ja toisaalta opiskelijat saavat tilaisuuden pohtia ja arvioida omia käsityksiään reaalimaailmassa syntyneitä kokemuksia vasten. Tämä asetelma tuottaa ”win-win” tilanteen: molemmat aidosti hyötyvät.

Tampereen ympäristöpolitiikan tutkimuksen rinnalle kasvoi valtakunnallinen tutkijakoulu YHTYMÄ. Sen esimuodoksi luotiin aloitteestani valtakunnallinen jatkokoulutusverkosto, jolle Suomen akatemia myönsi 2+2 tohtoriopiskelijan paikkaa (vuosiksi 1997-9 ja 1998-2000). YHTYMÄn vaiheita olen esitellyt toisaalla.[15]


* * * * * * *


Tamperelaisen ympäristöpolitiikan tutkimuksen kehittämistä hallitsi etenkin ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hyvin yksikertainen periaate: Tutkimusrahoitusta on haettava kaikkialta, mistä mahdollista, ja aina, kun mahdollista. Se oli ainoa mahdollinen tapa vahvistaa oppiaineen piirissä harjoitettua tutkimusta. Monet haut tuottivat tulosta, useat eivät (joukossa kohtalaisen hämmentäviäkin kielteisiä päätöksiä, mutta niinhän on aina). Strategia tietysti johti tutkimuksen tematiikan tietynlaiseen poukkoiluun, mutta projektien perustana oli toki tavoitteita, jotka pysyivät vakaina. Nimeän seuraavassa tavoitteet sekä tärkeimpiä niitä edistäneitä projekteja.


[1] Ympäristön politisoituminen sekä politiikan prosessiluonne

Tärkeimmät projektit kohdistuivat ympäristön politisoitumiseen Tampereella (1996-1998) sekä kansalaisaktivismin merkitykseen paikallisissa ympäristökiistoissa ja ympäristöpolitiikassa (2000-2002 ja 2004-2006). Lisäksi osanotto Suomen Akatemian Itämeren tutkimusohjelman (BIREME) yhteydessä projektiin Governing a Common Sea (GOVCOM) – Changing Modes of Governance in the Baltic Sea Region (koordinaattori Marko Joas, Åbo Akademi) (2003-2005).


[2] Ekososiaalinen dynamiikka sekä yhteiskunnan ja luonnon keskinäistä suhdetta koskevan tiedon ja uskomusten luonne

Emil Aaltosen säätiön rahoittama monivuotinen hanke ”Miten luonto puhuu? – How Nature Speaks?” oli aihepiirin tärkein tutkimushanke. Lisäksi siihen lähinnä liittyi kaksi varttuneen tutkijan kauttani (1998-1999 sekä 2003-2004), Suomen Akatemian tiedon tutkimusohjelmaan liittynyt projekti, sekä muuntogeenisten organismien tutkimusohjelman rahoittama Assessment and Regulation of the Ecological Effects of GMOs in the Boreal Environment (ARGUE) (2004-2006).


[3] Luonnon ja luonnonsuojelun politiikka

EU:n kuudennen puiteohjelman rahoittamassa hankkeessa Participatory Governance and Institutional Innovation, PAGANINI (koordinaattori Herbert Gottweis, Wien) Tampereen vastuulla oli osio ”Learning from Conflicts over the Implementation of the Habitats Directive”. Suomen Akatemian rahoittamana aiheeseen kohdistui hanke Protection of Nature, Politics of Nature: Setting Priorities through Public Deliberation in the Era of Comprehensive Conservation (2008-2011). Tähän liittyi myös varttuneen tutkijan kauteni vuonna 2011.


Työskentelyn kiinteän aikataulun päätyttyä (eli siis eläkeajan alettua) olen, kuten sanottu, keskittynyt palauttamaan aktiivisen kiinnostuksen piiriin aiheita, jotka jäivät professuuria hoitaessani syrjemmälle. Biologisen monimuotoisuuden luonne poliittisena ongelmana on aihepiirin keskiössä. Erityisen kiinnostavaksi koen kysymyksen: Millainen tieto itse biodiversiteetin luonteesta on hyödyllistä – ehkä jopa välttämätöntä – aiheesta kiinnostuneille yhteiskunnallisen ympäristöalan tutkijoille? Vastaava kysymys koskee tietysti myös muita suuren mittakaavan ympäristöongelmia, erityisesti ilmastonmuutosta.

”Tulisi tietää kaikki!” ei ole vastaus. Molemmat aihepiirit ovat niin laajoja ja lisäksi sisäisesti sillä tavoin hajanaisena, että ”kaiken” aihepiirejä koskevan tutkimuksen tunteminen on mahdotonta. Realistista on ajatella, että vastauksia on yhtä monta kuin on ongelmiin kohdistuvia erikoistumisen aloja. Yleisluonteinen vastaus siis kuuluu:

Tutkijan on tunnettava ongelman yleiset piirteet ja sen lisäksi seurattava jatkuvasti tutkimuksen etenemistä sillä alueella, johon hänen erikoistumisensa kohdistuu.



[1] ”Peruskurssin kauneus”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 113-123 (2006).

[2] ”Tutkijaseminaari”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 177-182 (2006).

[3] Arto Noro: ”Aikalaisdiagnoosi sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä.” Sosiologia 4/2000: 321-329.

[4] Yrjö Haila, Timo Ryynänen & Matti Saraste: Ei vettä rantaa rakkaampaa. Puunjalostusteollisuus vesiemme pilaajana. Weilin & Göös, Helsinki (1971).

[5] Robert H. MacArthur & Edward O. Wilson The theory of island biogeography. Princeton, NJ: Princeton University Press (1967).

[6] Kansainvälisen kiinnekohdan muodostivat International Society for the History, Philosophy and Social Studies of Biology (ISHPSSB) sekä vuodesta 1986 lähtien ilmestynyt Biology & Philosophy-lehti. Tärkein tätä näkökulmaa edustanut julkaisu on Yrjö Haila & Chuck Dyke (toim.): How Nature Speaks. The Dynamics of the Human Ecological Condition. Duke University Press, Durham, NC (2006).

[7] Vihreään aikaan. Kirjoituksia ihmisen ekologiasta. Tutkijaliitto, Helsinki (1990).

[8] Yrjö Haila & Richard Levins: Humanity and nature. Ecology, Science and Society. Pluto Press, London (1992). Suomennos: Ekologian ulottuvuudet. Vastapaino, Tampere (1992).

[9] Ks. Levinsin muistokirjoitus, Yrjö Haila: ”Richard Levins 1931-2016.” Tiede & edistys 41:183-184 (2016).

[10] ”Miten käsittää uutuus? Argumentti–kehys–sulkeuma, ja muita metodologisia käsiteperheitä.” Tiede & edistys 39:347-360 (2014).

[11] Ilmo Massa & Rauno Sairinen (toim.): Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus, Helsinki (1991).

[12] Yrjö Haila & Pekka Jokinen (toim.): Ympäristöpolitiikka – Mikä ympäristö, kenen politiikka. Vastapaino, Tampere (2001). – Kirjaa ryhdyttiin kokoamaan ympäristöpolitiikan tutkijaryhmän voimin Pekka Jokisen aloitteesta.

[13] Aiheen moderni klassikko on Ilya Prigogine & Isabelle Stengers: Order out of Chaos. Man’s New Dialogue with Nature. Flamingo (1984).

[14] Mallin Pori-työpajoille tarjosi 1970-80-luvuilla ekologina kokemani Nordiskt Kollegium för Ekologi (NKE) -nimisen pohjoismaisen instituution tarjoama mahdollisuus järjestää intensiivityöpajoja ja kutsua niihin ulkomaisia vieraita. Suomalaiset ekologit käyttivät tätä mahdollisuutta hyväkseen aktiivisesti ja erittäin hyvin tuloksin. Työpajarahoitus ja koko NKE lakkautettiin sittemmin, luonnollisesti.

[15] ”Valtakunnalliset tutkijakoulut. Surullinen kertomus uhoamisesta ja tuhoamisesta.” Tiede & edistys 41:57-65. [http://www.tiedejaedistys.fi/images/Pdf-tiedostot/Valtakunnalliset%20tutkijakoulut.pdf]



Tampereen ympäristöpolitiikasta valmistuneet väitöskirjat

Jukka Hoffren: Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in a National Economy. The Case of Finland (2001)

Helena Valve: Social learning potentials provided by EU rural development programmes – a comparative study on three institutionalisation processes (2003)

Laine, Markus & Peltonen, Lasse: Ympäristökysymys ja aseveliakseli – Ympäristön politisoituminen Tampereella vuosina 1959-1995 (2003)

Juha Hiedanpää: Making Environmental Policies Reasonable: A Study of the Consequences of Social Diversity for Regional Forest Policy of SW Finland (2004)

Ari jokinen: Luonnonvarojen käytön ja dynamiikan hallinta yksityismailla (2004)

Per Mickwitz: Environmental Policy Evaluation: Concepts and Practice (2006)

Maria Åkerman: Tiedon tuotannon käytännöt ja ympäristöpoliittinen toimijuus: rajaamisen ja yhdistämisen politiikkaa (2006)

Helena Leino: Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun dynamiikka: Tutkimus Tampereen Vuoreksesta (2006)

Peltola, Taru: Paikallisen energiahuollon ympäristöpoliittinen liikkumavara: vaihtoehtoiset teknologiat, poliittiset käytännöt ja toimijuus (2007)

Kaisu Anttonen: Piiloutuva politiikka. Ympäristökysymysten hallintaa kolmessa kaupungissa (2007)

Leena Leskinen: Kestävyyden tulkinnat metsäkeskusten yhteistoiminnallisissa käytännöissä (2007)

Nina Wessberg: Teollisuuden häiriöpäästöjen hallinnan kehittämishaasteet (2007)

Nina Tynkkynen: Constructing the environmental regime between Russia and Europe. Conditions for social learning (2008)

Laura Kröger: Policy Change and Learning: Implementing EU Environmental Policies Affecting Agriculture (2009)

Anu Kerkkänen: Ilmastonmuutoksen hallinnan politiikka. Kansainvälisen ilmastokysymyksen haltuunotto Suomessa (2010)

Minna Kaljonen: Caught between Standardisation and Complexity. Study on the institutional ambiguities of agri-environmental policy implementation in Finland (2011)

Jarkko Bamberg: Shaping Places Online: Exploring the Potential of the Internet for Public Engagement in Spatial Local Governance (2012)

Nina Nygren: Liito-oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla (2013)

Minna Santaoja: Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina (2013)

Eveliina Asikainen: Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa (2014)

Juha Peltomaa: Tehotuottajat ja Ellun kanat – Maatilojen muutos ja ympäristöpolitiikan kehittämisen mahdollisuudet (2015)

Jere Nieminen: Hirviä ja ihmisiä ‒ Hirven yhteiskunnallisen läsnäolon hallinta 2000-luvun alussa (2015)

Jenni Kuoppa: Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta (2016)


Aika: 3.6.2016, 9.00-12.00
Paikka: Pankkisali, ympäristöministeriö, Aleksanterinkatu 7, Helsinki

Lisätietoa ja ohjelma

Yhteiskuntatieteellisen Ympäristötutkimuksen Seura (YHYS ry) järjestää Politiikkadialogin kerran vuodessa yhteistyössä Ympäristötiedon foorumin kanssa. Politiikkadialogi tarttuu ajankohtaisiin ympäristöpolitiikkaa uudistaviin teemoihin edistäen tutkimuksen, päätöksenteon ja kansalaisyhteiskunnan välistä vuoropuhelua.

Ensimmäinen vuoden 2016 politiikkadialogi järjestetään teemalla: ”kestävä kulutus ja elämäntavat: missä politiikka?” Se järjestetään yhteistyössä ympäristöministeriön kanssa ja tavoitteena on tukea ilmastosuunnitelman 2030 laadintaa. Politiikkadialogi on myös osa kestävän kehityksen viikkoa.

Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii merkittäviä muutoksia kulutuksessa ja elämäntavoissa. Joidenkin arvioiden mukaan ruokavaliomuutoksilla voidaan saada aikaan jopa 50 % vähenemä ruoan kulutuksesta aiheutuvista ilmastopäästöissä. Tämä edellyttää kuitenkin radikaaleja muutoksia lihan kulutuksessa. Kestävä liikkuminen tarkoittaa arkisten liikkumistapojen uudelleen miettimistä ja huomioimista liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelussa. Yhtälailla energian käytön tehostaminen ja uusiutuvan energian käyttö peräänkuuluttavat aktiivista energiakansalaisuutta.

Vaikuttavan ympäristöpolitiikan on ymmärrettävä yhä paremmin syömisen, asumisen ja liikkumisen tapoja ja käytänteitä. Myös uudet toimijat nousevat ympäristöpolitiikan keskiöön. Miten tukea kuluttajista ja kansalaisista lähtevää muutosvoimaa? Mistä vanhoista tavoista, suunnittelun tai politiikan teon tavoista on luovuttava? Mitä on ajateltava uusiksi? Missä on yhteiskunnallisen väliintulon tai tukimuotojen paikka? Politiikkadialogi nostaa nämä kulutus- ja elämäntapamuutoksiin liittyvät kysymykset ympäristöpolitiikan keskiöön.

Dosentti Mikko Raskin ja professori Richard Worthingtonin toimittamassa kirjassa Governing Biodiversity through Democratic Deliberation (Routledge, 2015) kansainvälinen 30 tutkijan ryhmä arvioi uuden kuulemismenetelmän roolia YK:n ilmasto- ja biodiversiteetti COP-neuvotteluissa.


World Wide Views -menetelmä on ollut käytössä YK:n ilmasto- ja biodiversiteetti- eli COP-neuvotteluissa vuodesta 2009 lähtien. Ensimmäisen kerran globaali kuuleminen järjestettiin Kööpenhaminassa vuonna 2009 pidetyn COP15-ilmastokonferenssin yhteydessä. Toisen kerran kansalaisia kuultiin Intian Hyderarabadissa pidetyssä YK:n biodiversiteettisopimuksen COP11-osapuolikokouksessa, jonka päätöslauselmassa kehotetaan tukemaan vastaavaa toimintaa myös jatkossa. YK:n aloitteesta toteutettu kolmas globaali kansalaiskuuleminen järjestettiin 6. kesäkuuta 2015. Pariisin COP 21 ilmastoneuvottelua valmistelevaan kuulemiseen osallistuu yli 80 maata.

Kirja on toinen Routledge kustantamon julkaisema, samaa teemaa käsittelevä teos. Teema on ajankohtainen, sillä YK on institutionalisoimassa globaalin kansalaisdeliberaation osaksi ilmasto- ja biodiversiteetti COP-neuvotteluja. Kirja koostuu 15 tieteellisestä artikkelista, joissa arvioidaan World Wide Views -menetelmällä toteutetun kansalaiskuulemisen roolia YK:n ilmasto- ja biodiversiteettineuvotteluissa, kansainvälisen politiikan demokratisoimisessa ja ympäristökysymysten valtavirtaistamisessa.


Dos. Mikko Rask, Helsingin yliopisto

sähköposti: mikko.rask@helsinki.fi, puhelin: 050 3222 012

Linkki kirjan nettisivulle: http://www.routledge.com/books/details/9780415732185/

Tietoa WWViews prosessista: http://wwviews.org/ ja http://climateandenergy.wwviews.org/


21. YHYS-kollokvio Tampereella 19.-20.11.2015

The 21st YHYS Colloquium, November 19-20, 2015, Tampere

Kokeilevia ympäristöpolitiikan käytäntöjä esillä YHYS-kollokviossa Tampereella

Syksyn 2015 YHYS-kollokvio järjestettiin teemalla kokeilevan ympäristöpolitiikan luominen (Creating experiment-driven environmental policy). Kahden päivän aikana kuultiin monia erilaisia esityksiä ja näkökulmia, joiden kokoavana punaisena lankana kulki rohkea kokeilukulttuuri kestävän (kaupunki)kehityksen edistäjänä. Tampereelle kokoontui päivien aikana noin 60 osallistujaa Suomen eri yliopistoista, Suomen ympäristökeskuksesta ja muista ympäristöalan tutkimusinstituutioista. Osallistujien joukossa oli myös useita kansainvälisiä vahvistuksia mukaan lukien pääpuhujina toimineet Dr. James Evans (University of Manchester) ja Dr. Vanesa Castan Broto (University College London).

Heti kollokvion alkuun vieraat pääsivät askartelemaan itselleen nimikyltit ja nautiskelemaan aamukahvista ja -teestä. Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professori ja YHYS:n puheenjohtaja Pekka Jokinen avasi päivät ja johdatteli kuulijat torstain pääpuhujien pariin. Kaupunkien kestävyyssiirtymiä tutkiva Manchesterin yliopiston maantieteen professori James Evans puhui urbaanista kokeilukulttuurista living lab -idean avulla. Hän korosti, etteivät eläviksi laboratorioiksi keskelle ei-mitään rakennetut kaupungit ole sinänsä kestävän kaupungin malliesimerkkejä, vaan toimivat alustoina kokeilla uusia toimintamalleja ja oppia kokeilun kautta. Kokeilemalla esimerkiksi uusia rakentamisen, liikkumisen tai jätehuollon ratkaisuja osana ihmisten arkielämää voidaan löytää toimivat ja toimimattomat ratkaisut. Tämän jälkeen olisi otettava tärkein askel: ottaa toimivat ratkaisut käyttöön itse projektin päätyttyä ja levittää niitä eteenpäin.

James Evansin puheenvuoron jälkeen estradille astui SYKE:n tutkija Annukka Berg. Keskustelu jatkui samojen teemojen parissa, kun Annukka eritteli kestävyyskokeilujen luonnetta Suomen kontekstissa. Mielenkiintoinen nosto Annukan esityksestä on huomio siitä, ettei kokeilukulttuuri ole itse asiassa mitenkään uusi ilmiö, vaan päinvastoin tekemisen kautta oppiminen on hyvin fundamentaalinen tapa toimia. Sillä tavoin ihmiset ja yhteiskunnat ovat kautta aikojen luoneet uusia toimintatapoja.

Perjantai-iltapäivän luento-osuuden avasi ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori Helena Leino esittelemällä Lontoosta saapuneen päivän pääpuhuja kaupunkikehityksen suunnittelun ja globaalin kaupunkilaisuuden lehtori Vanesa Castan Broton (UCL). Hänen esitelmänsä aiheena oli uusiutuvan energian uudet kokeilevat ratkaisut urbaaneilla alueilla. Saimme kuulla monia esimerkkejä kehittyvien maiden metropolialueilta, missä energian ja sähkön saaminen koteihin ei ole arkipäivää, vaan luksusta.

Päivien viimeisenä pääpuheenvuorona kuulimme arkkitehtuurin maisteriopiskelija Antti Auvista Aalto-Yliopistosta. Hän toi päivien tutkimusorientoituneiden esitysten lomaan raikkaan tuulahduksen käytännönläheisyyttä esittelemällä Pro Helsinki 2.0 kaavan, joka on Urban Helsinki -ryhmän tekemä vaihtoehto Helsingin kaupungin viralliselle yleiskaavalle. Tämä konkreettinen esimerkki toi selkeästi esille yhdenlaisen kokeellisen kaupunkikehittämisen muodon, joka on sosiaalisen median, avoimen datan ja aktiivisten kaupunkilaisten mahdollistama uusi toimintatapa. Varjokaavan luomisen kautta ryhmä kaupungin tiivistämistä kannattavia asukkaita on toiminut kokeilijoina ja tekijöinä virallisen kaupunkisuunnittelun rinnalla.

Vuoden 2015 YHYS-kollokvion yhteydessä järjestettiin viisi työryhmää, jotka tarjosivat näkökulmia kokeilukulttuuriin kaupunkien, maaseudun, luonnonsuojelun, energiajärjestelmien ja jätekiertojen konteksteissa. Esimerkiksi torstain kaupunkikokeilujen työryhmässä (Urban experiments: What is bubbling under in the urban scene?) tuli esille monia erilaisia kokeiluja, jotka ilmensivät niin bottom-up kuin top-down suuntautunutta kaupunkitilan ja projektien hallintaa sekä näiden erilaisia välimuotoja ja sekoituksia. Noora Jalosen Kääntöpöydän kaupunkiviljelmän tutkimus esitteli kolmatta sektoria ja kaupunkiaktiiveja luovan ja kokeilevan kaupunkitilan käytön promoottoreina. Eveliina Asikainen puolestaan toi keskusteluun uuden hankkeen, jossa Tampereen ammattikorkeakoulu ja Käymäläseura Huussi ry tekevät yhteistyötä tamperelaisten ravintoloiden kanssa kaupunkiviljelyn ja suljetun ravinnekiertojärjestelmän kehittämisessä. Senja Laakso on tutkinut yksin ajamista ja autoriippuvuutta Sitran rahoittaman hankkeen kautta, jossa viisi keskisuomalaista kotitaloutta ohjeistettiin muuttamaan koko elämäntyylinsä ympäristöystävällisemmäksi muun muassa jättämällä määräajaksi autot pois ja siirtymällä kasvisruokavalioon. Työryhmän neljäs esitys, Helena Leinon puheenvuoro, toi esiin tutkijoiden ja tutkimuksen roolia välittäjänä kaupunkiorganisaation, asukkaiden ja taloyhtiöiden välillä konfliktiherkässä täydennysrakentamisen tapauksessa.

Torstaina varsinaisen ohjelman päättymisen jälkeen pidetyssä YHYS:n syyskokouksessa käytiin aktiivista keskustelua muun muassa tulevien vuosien teemaseminaarien järjestämistarpeesta ja -mahdollisuuksista. Kun uusi johtokunta oli valittu, oli aika kokoustajien liittyä muun seurueen joukkoon Kulttuuriravintola Telakalle hyvän ruoan ja juoman pariin. Aktiivisen seurustelun lomassa Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Yrjö Haila ojensi HM Hanna Niemiselle YHYS ry:n myöntämän nimikkopalkintonsa Yrjö Haila -gradupalkinnon, jolla palkitaan vuosittain ansiokas maisteritason opinnäyte yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alalta. Hanna Niemisen työ on otsikoitu Viherkattojen toteutumisen liikkumavara osana rakentamisen prosesseja. Tasapainoilua kaupunkirakenteen ja -luonnon rajapinnoilla. Palkitun gradun aihepiiri sopi hyvin yhteen kollokvion teeman kokeilevan ympäristöpolitiikan kanssa. (Valitettavasti gradua ei ole toistaiseksi saatavilla sähköisessä muodossa.)

Tampereen yliopiston aluetieteen yliopistonlehtori Markus Laine kiteytti perjantai-iltapäivänä kollokviossa tulleen esille monia erilaisia tapoja käyttää tilaa ja kokeilla uusia kestävämpään elintapaan ja asuinympäristön käyttöön tähtääviä malleja ja ratkaisuja. Ympäristöpolitiikan ja kaupunkikehityksen saralla on meneillään lukuisia kokeilevia toimintatapoja, mutta parannettavaa näyttäisi olevan vielä siinä, kuinka uudet toimivat ratkaisut saadaan siirrettyä kokeilusta valtavirtaan. Kokeiluista oppiminen ja uusien toimintatapojen vakiinnuttaminen ja jatkuvuus on asioita, joihin monen kokeilun ympärillä täytyisi vielä kiinnittää enemmän huomiota.


Krista Willman

Paula Saikkonen

Riskitieto kuntapäätöksenteossa. Tapauksena saastunut maaperä Helsingissä

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 23.5.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä ja hyvät kuulijat,


Noin kuukausi sitten tässä samassa salissa oli Tuuli Hirvilammin väitöstilaisuus. Tilaisuudessa keskusteltiin hyvinvoinnin uudesta teoriasta. Väitöksessä tuli todistetuksi, että uutta hyvinvointiteoriaa tarvitaan, koska vanhat teoriat ovat käyneet riittämättömäksi. Tuolloin kuukausi sitten peräänkuulutettiin paradigman muutosta, koska maapallo on sittenkin rajallinen planeetta. Toisin kuin kestämätön talouskasvun tavoittelu antaisi ymmärtää, maapallomme ei kykene vastaamaan alati kasvaviin ihmiskunnan tarpeisiin. Kun resurssit ovat rajalliset, tarvitaan keskustelua niiden oikeudenmukaisesta jaosta.

Näin lähennytään sosiaalipolitiikan keskeisiä kysymyksiä. Kun hyvinvointivaltiota ei voidakaan ylläpitää jatkuvalla talouskasvulla, josta riittää murusia myös yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleville, niin miten turvataan mielekkään elämisen mahdollisuus myös heille, jotka eivät synny perheeseen tai sellaiseen maapallon kolkkaan, missä resursseja on yllin kyllin? Entä miten jakaa niukat resurssit oikeudenmukaisesti – globaalisti ja lokaalisti?

Samankaltaisia kysymyksiä pitäisi esittää kaupungissa: miten jakaa kaupunkitila oikeudenmukaisesti? Miten lievittää ympäristöongelmien aiheuttamia haittoja oikeudenmukaisesti? Oikeudenmukaisesta jaosta on käytävä keskustelua, vaikka oikeudenmukaisuus itsessään on tavoittamaton tavoite. Ihmisten ja luonnon hyvinvointia tukevia yhdyskuntia voidaan ja pitää saada aikaan. Globaalit ja paikalliset ympäristöongelmat uhkaavat, ja jo heikentävät ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Niin globaaleita kuin paikallisiakin ympäristöongelmia ja niiden tuottamia riskejä allokoidaan kaupungeissa.


Sosiaalipolitiikan tai ainakin sosiaalivakuutuksen voi tulkita syntyneen ihmisen suojaksi erilaisia riskejä vastaan. Esimerkiksi Juho Saari (2004) kirjoittaa sosiaalipolitiikasta riskienhallintajärjestelmänä, jonka tavoitteena on suojata kansalaisia sosiaalisilta riskeiltä kuten työttömyydeltä, vanhuudelta ja sairastumiselta. Varsin vähän sosiaalipolitiikassa on kirjoitettu siitä, miten hyvinvointivaltion pitäisi suojata ihmisiä ympäristöriskejä vastaan. Tätä aukkoa yritän väitöskirjallani hieman paikata.

Vaikka ympäristökysymykset eivät ole olleet sosiaalipolitiikan keskiössä, ovat Helsingissä vesistöt puhtaampia ja ilmanlaatu parempi kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Vesistöjen saastuminen ja ilman saastuminen ovat olleet viime vuosisadalla selvästi aistein havaittavia ympäristöongelmia. Ongelmia, jotka ovat puhuttaneet sekä kaupunkilaisia että tiedotusvälineitäkin. Tässä suhteessa maaperän saastuminen edustaa hieman erilaista ympäristöongelmaa: riskiyhteiskunnan ongelmaa. Sen todentamiseen tarvitaan laboratoriotutkimusta, vaikka joitakin merkkejä saasteista ympäristössä olisi aistein havaittavissa.


Vuosituhannen taitteessa, Helsingin Myllypuron Alakiventiellä ympäristöriskit todentuivat. Noin 500 ihmistä joutui muuttamaan pois kodeistaan, koska heidän kotinsa olivat rakennettu saastuneelle maalle. Olen nimennyt Alakiventien tapauksen ympäristöonnettomuudeksi. Ympäristöonnettomuus se oli, koska ensinnäkin sen taustalta löytyi yhteiskunnan huoleton suhtautuminen luontoa kohtaan ja ihmisen luoma teknologia. Toiseksi saastumisen seuraukset paljastuivat vasta vuosikymmenien kuluttua. Kolmanneksi saasteet eivät olleet suoraan aistein havaittavissa. Neljänneksi saastumiseen liittyivät taloudelliset motiivit. Viidenneksi tapauksen ilmenemisen aikoihin saasteiden vaikutuksista ihmisten terveyteen ei ollut saatavissa tietoa.

Rautalangasta vääntäen: Tällainen riskiyhteiskunnan ympäristöonnettomuus on yhteiskunnan toiminnasta seuraava. Paljastuu vasta pidemmällä ajanjaksolla eli haitasta kärsivät eri ihmiset kuin ne, jotka haitan ovat aiheuttaneet. Ympäristöonnettomuus on aistihavaintojen ulottumattomissa, seuraa ihmisen taloudellisen hyötymisen motiiveista ja aiheuttaa tuntemattomia seurauksia. Seurauksien sietämistä haittaa se, että ne saattavat näkyä vasta pidemmällä aikajänteellä, esimerkiksi syöpäriskin kasvu lisää epävarmuutta. Ympäristöonnettomuudet ovat ihmisen itsensä aiheuttamia ja siten ne olisivat myös estettävissä.

Alakiventiellä riskiyhteiskunta tunkeutui kotiin. Alakiventien kahdeksassa asunut, 61-vuotias nainen kuvasi kokemustaan näin ”Esimerkiksi se, jos mä kerron nyt siitä talvesta, että yleensä kun tulee kotiin, niin se on niinku ihana tunne. Jos vaikka on ollut maalla ja palaa kotiin, niin pitkän aikaa mulla oli kotiin tullessa sellainen tunne, kun aloin lähestyä taloa, että ai mähän asun kaatopaikalla.

Alakiventien tapaus nosti esille oikeastaan kaksi kysymystä, jotka ovat syynä täällä tänään tarkastettavaan väitöskirjaan. Ensinnäkin kiinnostuin siitä, miksi kaikki Alakiventien asukkaat eivät olleet huolissaan omasta terveydestään heitä kohdanneessa ympäristöonnettomuudessa. Taustaksi kerrottakoot, että maaperästä löydettiin esimerkiksi syanidia ja polyaromaattisia hiilivetyjä moninkertaisesti ohjearvot ylittävät määrät. Toinen tapauksen nostama kysymys oli, että kun kerran Alakiventien tapauksessa ei ollut mitään poikkeuksellista, tai sanotaan, että varsinaista virhettä ei oltu tehty, niin miten Helsingin kaupungin viranhaltijat saattoivat olla niin kovin varmoja, ettei vastaavia tapauksia enää ilmaannu?

Näistä ensimmäinen kysymys johti havaintoon siitä, että ympäristöonnettomuus vaikutti ennen kaikkea luottamuksen rakoiluun Helsingin kaupunki -nimistä instituutiota kohtaan. Luottamuspula selitti huolestuneisuutta omasta tai omaisten terveydestä. Jonkinasteinen luottamus instituutioihin on välttämätöntä kaupunkilaisten hyvinvoinnille, mutta se on viime kädessä edellytys myös yhteiskuntarauhalle ja yhteiskunnan toimintakyvylle. Vähintäänkin tästä syystä sosiaalipolitiikan pitäisi olla kiinnostunut ympäristöongelmista. Niillä on luottamusta syövyttävä vaikutus. Toinen kysymys, siis näkemys tapauksen poikkeuksellisuudesta, osoittautuikin sitten hieman kimurantimmaksi. Yritän seuraavaksi kuitenkin vähän avata tätä.


Myllypuron Alakiventie kaavoitettiin 70-luvun alussa 1950-luvulla toimineen kaatopaikan päälle. Asuinalueen rakentaminen kaatopaikalle ei ollut millään tavalla poikkeuksellista. Kaupungit ovat aina kasvaneet reunamia kohden, joilla kaatopaikat ovat sijainneet. Sen sijaan kaatopaikoille vietävän jätteen laatu ja määrä ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Esimerkiksi Vartiokylän kaatopaikalle, joka sittemmin tunnettiin Myllypuron Alakiventienä, vietiin myös teollisuusjätettä. Kaatopaikkaa ei kuitenkaan nähty esteeksi asuinalueen kaavoittamiselle tulevan metroradan varrelle. Alakiventien talot 4–6 ja 8 sekä päiväkoti kaavoitettiin miltei tismalleen vanhan kaatopaikan päälle. Kaupunginvaltuuston kokouksessa vuonna 1974 alue todettiin siinä määrin vaurioalueeksi, että valtuuston päätöksessä katsottiin aiheelliseksi säädellä istutukset tavallista yksityiskohtaisemmilla kaavamääräyksillä.

Eräänlaisena käännekohtana tulkitsen 1970-luvun lopulla voimaanastuneen jätehuoltolain. Se säänteli myös teollisuuslaitosten jätteidenkäsittelyä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Laki johti siihen, että Helsingin kaupungin valtuustossa ja hallituksessa jouduttiin aktiivisesti miettimään, miten jätehuolto tulevaisuudessa hoidetaan siten, ettei saasteita päädy maaperän kautta vesistöihin. Tulkitsen, että tässä kohdin maaperästä on muotoutunut suojeltava kohde, vaikka saastunutta maaperää ei vielä ympäristöongelmaksi ollutkaan määritelty.

Kuten aikaisemmassa tutkimuksessa on jo todettu, lainsäädäntö on harvoin jos koskaan proaktiivista. Yleensä reagoidaan jo olemassa oleviin, havaittuihin haittoihin, joita halutaan korjata. Uuden lain myötä Helsingin kaupungin päättävissä elimissä päädyttiin keskustelemaan siitä, miten estetään maaperän saastumista. Teoriassa olisi ollut mahdollista, että huomiota olisi kiinnitetty myös siihen, miten jo saastutetun maaperän kanssa eletään, kun kerran maaperän saastuttaminen oli todettu haitaksi. Tämä on yksi esimerkki siitä, miksi on vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että pelkästään lakien mukaan toimiminen voisi olla riittävä tavoite kaupungin päätöksenteossa.


Kaikki muutokset ympäristössä eivät ole ongelmia, eikä muutoksista tule ongelmia ennen kuin ne sellaiseksi määritellään. Myllypuron Alakiventiellä hallinnollisin määrittelyin kaatopaikka muutettiin ensin asuinalueeksi 1970-luvun alkupuolella ja samalla tavoin hallinnollisin määrittelyin asuinalue muutettiin asumiseen kelpaamattomaksi alueeksi 1990-luvun lopulla. Maaperää koskevat määrittelyt muuttavat myös muotoansa ajassa. Ensin oli saastunut maaperä, sitten pilaantunut maa-alue ja tänä päivänä Helsingissä puhutaan likaantuneesta maasta. Kukin voi miettiä, onko konnotaatio näillä termeillä sama. Itse en ymmärrä, miksi ei puhuta saastutetusta tai pilatusta maasta, koska siitähän on oikeasti kysymys: ei maaperä itsessään saastu.

Määritelmät eivät ole vain harmittomia diskursseja. Väitän, että ongelman määrittely vaikuttaa esitettäviin ratkaisuvaihtoehtoihin ja edelleen siihen, minkälaisena riskinä saastunut maaperä tulkitaan. Riskin määrittelyllä on puolestaan merkityksensä sille, miten sitä yritetään hallita. Ongelman määrittelyn muuttuessa, muuttuu myös riskin määrittely. Helsingin kaupungin hallinto näyttäisi kuitenkin rakentuvan lineaariselle ajattelulle, jossa suunta on aina eteenpäin, eikä taakse vilkuilla. Kehitys kehittyy eikä menneisyyden virheitä juuri ole tarpeen puntaroida. Tällainen hallinto on kyvytön ymmärtämään ympäristöongelmien itse aiheutettua luonnetta. Näin ympäristöongelmat näyttäytyvät satunnaisina ja kertaluonteisina vahinkoina.

Lineaarisen ajattelun sijaan kaupunki ja sen toiminta pitäisi nähdä osana ekologista kiertokulkua. Kaupunki ottaa materiaalia luonnosta ja työntää sinne takaisin jätettä. Meillä on kuitenkin sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka hankaloittavat kokonaisymmärryksen syntymistä. Näillä rakenteilla tarkoitan esimerkiksi lainsäädäntöä, hallintoa ja tiedettä. Näistä kaksi ensin mainittua kietoutuvat tiivisti yhteen eikä tiedekään mikään erillinen saarekkeensa ole. Jos olisin idealisti, antaisin tieteelle roolin, joka rikkoo lainsäädännön ja hallinnon keinotekoiset raja-aidat. Näyttää kuitenkin siltä, että tiedekin tukee siiloutumista ja siiloissa pysymistä tutkijoiden kilvoitellessa niukoista resursseista ja hyötyessä mahdollisimman kapea-alaisesta erikoistumisesta. Joskus keskittyminen tarkasti rajattuun, yhteen ilmiöön voi piilottaa metsän puilta.

Siiloutuminen on ongelma, koska näyttää siltä että se johtaa ilkeiden ongelmien pilkkomiseen kaupunginhallinnossa hallintoon sopiviksi, eri virastojen toimialojen ja tulosalueiden ratkaisumalleihin istutettaviksi palasiksi. Näin ongelmat saattavat jäädä tunnistamatta, jolloin mielekkäistä ratkaisuista on turha edes unelmoida. Päätöksenteon tukena käytetään erilaisia selvityksiä ja tutkimuksia, mutta niitä tilataan tai tulkitaan kunkin hallinnonalan sisältä käsin. Ei hallinnon tai lainsäädännön siilot ole yksinomaan ongelma ympäristöriskien hallinnalle, siilot ovat aivan samalla tavoin ongelma esimerkiksi yhteiskunnasta syrjäytyneiden, tai syrjäytettyjen, nuorten sosiaalisen aseman parantamiselle. Näin siilot ovat laajemminkin sosiaalipoliittinen ongelma, painopiste tässä kohdin sanassa politiikka.


Edellä sanottu perustelee sitä, miksi opinnäytetyössäni keskeiseen asemaan on noussut tiedon tuotanto. On suorastaan muodikasta vaatia tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Tuskin lainkaan keskustellaan siitä, mitä tieto on? Tai siitä, minkälaista tietämystä, siis tiedon ymmärtämistä tai tietämistä, päätöksentekijöiltä pitäisi edellyttää? Tutkijoita yritetään koulia tiedeviestijöiksi, jotka osaavat tehdä päätöksentekoa palvelevaa tutkimusta – mitä se sitten ikinä onkaan. Tutkijan olisi hyvä blogata ja twiitata keskeiset tuloksensa päätöksentekijöille. Ilmeisesti ne ovat tekstimitaltaan soveltuvia päättäjien ymmärrykselle. Ikään kuin sirpalemaisella tiedolla ratkaistaisiin todellisia ongelmia.

Päädyn väitöskirjassani ehdottamaan tiedon tuotantoa, jossa huomioidaan erilaiset tiedon muodot. Ehkä voisi puhua tiedon tai oikeastaan tietämyksen yhteisestä rakentamisesta. Se ei tarkoita sitä, että kaikki tieto olisi aina ja joka asiassa samanarvoista. Kyllä me edelleen toivomme kirurgin käyttävän veistä umpisuolemme poistamisessa, vaikka kotikokillakin saattaa olla hyvää kokemustietoa veitsen käytöstä. Olemme kuitenkin tilanteessa, jossa tietoa on yllin kyllin, niin paljon, ettei sitä edes kyetä hyödyksi käyttämään. Kuitenkaan meillä ei välttämättä ole olennaista tietoa. Silloin täytyy miettiä, miten tiedon palasista voidaan kaupungeissa muodostaa yhteistä ymmärrystä. Sen lisäksi, että olen sosiaalipolitiikan tutkija, olen myös ympäristöasioista kiinnostunut kaupunkilainen – jolla on näkemyksiä hyvästä elinympäristöstä, näin aika monella muullakin. Jos halutaan saada hyviä yhteiskuntapoliittisia muutoksia, edellyttää se vuorovaikutusta erilaisten ihmisten ja asiantuntijoiden kanssa sekä asiantuntijoiden parempaa vuorovaikusta myös keskenään. Ilkeisiin ongelmiin voidaan saada ratkaisuehdotuksia, mutta silloin tarvitaan sekä ekologisten kiertokulkujen että hyvinvoinnin laaja-alaista ymmärtämistä. Harva pystyy siihen yksin.



Mari Pohja-Mykrä

Susikiistan ymmärryksen kautta kestävään konfliktinhallintaan

Puheenvuoro perustuu kirjoittajan Turun yliopistossa 12.12.2014 pitämään lectio praecursoriaan ja väitöskirjaan Vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen – petokonfliktien historiallinen tausta ja nykypäivän hallinta, joka on tilattavissa osoitteesta julkaisut-ruralia@helsinki.fi ja luettavissa verkossa.

Lectio praecursoria

”Suurpedon tappaja oli kyllästynyt siihen, miten voimattomia suurpetojen suhteen ollaan. Lapset pelkäävät liikkua illalla pihalla, saati lähteä kaverinsa luo pyörällä 3 km:n päähän. Naapurin lammastila on saanut kokea suden tappamia karitsoja ja perheen pienin 6-vuotias lapsi, joka on tykännyt käydä katsomassa naapurin lampaita ja karitsoja, on surullinen ja näkee painajaisia taloa ympäröivistä susilaumoista, jotka ovat hyökkäämässä kohti. Viralliset kaatoluvat alueella pyörivän suden tappamiseen ovat niin hankalat ja kankeat, ja kaatoluvan saanutta sutta on yritetty useita viikkoja ajaa oikealle alueelle. Sinä aikana sama susi on ehtinyt jo vierailla lehmätilan nurkissa, josta se on häädetty pois, mutta yhden peuran se oli ehtinyt tappaa talon läheiselle pellolle. Taustalla on siis paljon pelkoa ja ahdistusta voimattomasta tilanteesta, mille perheenisä ei ole voinut tehdä mitään, koska tarvitaan paljon byrokratiaa ja paperisotaa, että muutoksia tilanteeseen ja ahdistukseen voisi tapahtua.”

Edellä oleva oli tutkimukseeni osallistuneen varsinaissuomalaisen naisen tarina, kun hän pohti syitä sille, miksi suurpedon salakaataja saa tukea toimilleen yhteisöltään. Sama tarina on luettavissa satakuntalaisen ja kainuulaisen naisen vastauksissa – tai melkeinpä minkä tahansa paikallislehden yleisönosastokirjoituksessa tänään, viime viikolla, tai vaikkapa viisi vuotta sitten.

Pelkoa. Ja turhautumista. Pelkoa sudesta eläimenä, sen lajityypillisten piirteiden vuoksi. Turhautumista paikallisiin taloudellisiin vahinkoihin, mutta turhautumista ennen kaikkea vaikutusmahdollisuuksien vähyyteen.

Salakaatoja tehdään ympäri Suomen. Niihin osallistuu pieni joukko aktiivisesti suorittamalla salakaadot ja suurempi joukko passiivisesti hyväksymällä salakaatajien teot ja tukemalla heitä. Suurpetojen salakaadot johtuvat merkittävien toimijaryhmien, eli metsästäjien ja poronhoitajien, aktivoitumisesta. Etenkin maaseudun asukkaat kokevat, että yhteiskunta kohtelee heitä epäoikeudenmukaisesti, eikä riistahallinto ole ottanut heidän ongelmiaan tarpeellisella vakavuudella. Maaseudun perinteinen elämä on vaarantunut, oikeus turvalliseen elinympäristöön ja turvattuun elinkeinojen harjoittamiseen on vaarantunut. Paikallista oikeustajua on rikottu.

Suurpetojen, ja etenkin suden salakaatajat, nauttivat yhteisössään arvostusta, he saavat tukea ja hyväksyntää toimilleen. He ovat niin sanottuja ”hyviä salakaatajia”. Aikansa robin hoodeja, jotka oikaisevat keskushallinnon aikaansaamia vääryyksiä, sekä korjaavat kansalaisten kokemia epäoikeudenmukaisuuksia.

Salakaatajat ja paikallisyhteisö käyttävät Ammu, hautaa ja vaikene –strategiaa, mikä viittaa paitsi viisauteen peittää jälkensä laittoman teon jälkeen, myös kiistaan paikallisen suurpetotiedon omistajuudesta ja tarpeesta kontrolloida suurpetomääriä paikallisesti. Etenkin suden salakaadot ja niiden tukeminen ovat tulkittavissa sekä hiljaiseksi jokapäiväiseksi vastarinnaksi, että julkituoduksi kannanotoksi ja vastalauseeksi kansallista suurpetojen kannanhoitoa kohtaan. Suurpetojen salakaatojen pääasiallinen motiivi on kansallisen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistäminen, ja siten suurpetojen salakaadot ovat tulkittavissa sosiopoliittiseksi rikokseksi.

Salakaadot ja niiden nauttima paikallisyhteisön tuki ovat tulkittavissa uhmakkuudeksi kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Salakaatajat ovat vieraantuneet viranomaistahoista, eivätkä sisäistä yhteiskunnan tuomioon liittämää häpeää. Kyseisenlainen kiistämisen motiivista nouseva sosiopoliittinen vastarinta ei täytä rikollisuuden merkkejä yhteisönsä silmissä, eikä siten tule myöskään ilmiannetuksi. Sen sijaan salakaatajat sekä heitä puolustava yhteisö oikeuttavat teot itselleen argumentoinnilla, jossa toisaalta vedotaan teon väistämättömyyteen ja välttämättömyyteen nykyisessä epäoikeudenmukaiseksi koetussa paikallistason unohtavassa julkishallinnon kontrollissa, toisaalta koetaan, etteivät salakaadot aiheuta sellaista ekologista vahinkoa, josta olisi syytä olla huolissaan.

Kansallisen keskusvetoisen komenna ja kontrolloi -kannanhoidon rinnalle on muodostunut eri sidosryhmien kilpailevia toimintamalleja. Uutta tietoa eivät synnytä ja välitä ainoastaan hallinto ja tiedotusvälineiden toimittajat, vaan yhä useammin yksityiset toimijat julkisilla nettisivustoilla ja keskusteluryhmissä. Nämä arvomaailmaltaan vastakkaiset ryhmittymät kilpailevat keskenään oikean tiedon omistajuudesta, mutta samalla vahvistavat oman ryhmänsä yhteenkuuluvuutta. Näin osapuolet etääntyvät toisistaan, ja alttius toiminnan radikalisoitumiseen kasvaa entisestään.

Kyseessä on ympäristökonflikti. Näille on ominaista, että ne koskevat sidosryhmiä, joiden mielipiteet niin konfliktin luonteesta kuin sen ratkaisumalleista eroavat toisistaan. Ajattelun ja toiminnan pohjana ihmisillä kun ovat erilaiset luonto- ja ympäristökäsitykset.

Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen ja ympäristöhistorian tutkimuskenttiin asemoituvan tutkimukseni tavoitteena on ollut löytää ymmärrys nykypäivän suurpetokonfliktin luonteesta. Salakaatajien yhteisöltään saamaa tukea olen tutkinut argumentaatioanalyysillä eläytymismenetelmän avulla kerätystä aineistosta. Toisaalta olen tutkinut suurpetojen salakaatoja uhmakkuutena kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Sosiaalipsykologiassa käytetyn neutralisointiteorian avulla olen tarkastellut laittomien tekojen oikeuttamisen keinoja.

Tavoitteenani on ollut myös tuottaa synteesi suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta ottamalla huomioon historiallinen konteksti. Lajikohtaiset asenteet, oleelliset kannanhoidon toimijat ja sidosryhmät, kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet, sekä kannanhoidon menetelmätyökalut juontavat juurensa ihmisen ja eläinten välisestä yhteisestä historiasta.

Suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Ensinnä on tärkeää ymmärtää, että konflikti on ihmisen ja eläimen välinen siten, että asenteet lajia kohtaan voivat muotoutua vahvasti kyseisen eläimen lajityypillisten piirteiden mukaisesti. Jo alussa lainaamassani naisen tarinassa suurpeto muuttuu tarinan edetessä sudeksi. Myös tämä minun kirjoitukseni kietoutuu kohta kohdalta suden ympärille.

Roistomaisuus ja äärimmäinen julmuus on liitetty susiin ympäri maailman, ja historiallisissa kirjoituksissa painotetaan suden julmia piirteitä aivan toisella tapaa kuin muiden suurpetojen. Kun puhutaan suurpetoihin kohdistuvista pelon tunteista, puhutaan useimmiten sudesta tai karhusta. Näistä lajeista kuitenkin ainoastaan susi on aktiivisesti hakeutunut ja voi aktiivisesti hakeutua ihmisen läheisyyteen saalistustarkoituksessa. Tämä susiin liitetty pelko on yhteinen suden koko levinneisyysalueella.

Susi on katsottu lainsäädännön näkökulmasta kaikkein vahingollisimmaksi pedoksi. Suden vaino on ollut yhtämittaista ihmisen ja suden yhteisessä historiassa ja tässäkin tapauksessa kaikkialla, missä susi ja ihminen ovat rinnan eläneet. Omassa lainsäädännössämme susi on luokiteltu vahinkoeläimeksi aina ensimmäisistä kirjoitetuista lakiteksteistä lähtien. Sudelle asetettiin suurimmat tapporahat ja niitä maksettiin pitempään kuin minkään muun lajin kohdalla, peräti 329 vuotta. Yhtenä merkittävänä syynä tapporahojen maksulle pidettiin suden aiheuttamaa uhkaa, ei ainoastaan karjalle ja kotieläimille, vaan myös ihmiselle itselleen.

Yhä tänä päivänä susien kanssa reviirinsä jakavat ihmiset kokevat susipelkoa. Suden ennakoimaton käyttäytyminen pitää yllä pelkoa ja kielteisiä asenteita. Aiempien tutkimusten valossa näyttää siltä, ettei niihin totuta ajan myötä, vaan kielteinen asennoituminen voimistuu mitä pidempiaikaista yhteiselo on ollut.

Ihmisillä on taipumus luokitella eläimiä moraalisin ja sosiaalisin perusteluin. Eläinten kohdalla luokittelu, esimerkiksi hyviin ja pahoihin, on perustunut nimenomaan eläinten hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ihmiselle. Nämä luokittelut muodostavat pohjan eläinten kulttuuriselle kohtelulle. Niin historiallisessa laki-, asetus- ja media-aineistossa kuin nykypäivän kannanhoidon lainsäädännössä ja suojelusopimuksissakin on nähtävissä eläinten kulttuurinen hahmo, niiden asema yhteiskunnassa. Tämä luokittelu on yhteistä kaikille kulttuureille, eikä ihminen tule vapautumaan tarpeesta luokitella eläimiä. Esimerkiksi susi, joka on ollut lainsäädännössä luokiteltuna vahinkoeläimeksi kautta kirjoitetun historian, on eittämättä koettu vahinkoeläimeksi jo ennen kirjoitettua historiaa. Ja epäilemättä se nähdään vahinkoeläimenä edelleen.

Erinomainen esimerkki eläinten luokittelun taustalla käytettävästä argumentoinnista on noussut esiin kuluneena talvena, kun on pohdittu suden niin kutsuttua vääränlaisuutta. Perhon susien salakaatojen oikeudenkäynnissä väännettiin kättä siitä, ovatko tapetut yksilöt olleet susia vai koirasusia. Debatti suden genomin puhtaudesta antaa ymmärtää, ettei suomalainen susi ole aito, villi susi, vaan käyttäytyy kesyn ja häiriköivän koirasuden tavoin ja omaa perimässään epäpuhtautta. Vastaavaa keskustelua on käyty myös esimerkiksi Ruotsissa, jossa suteen on lyöty stigma saastuneesta maahanmuuttajasta ja hallituksen kasvattamasta hybridistä. Tämä keskustelu on mielenkiintoista kahdesta syystä: ensinnäkin loppupäätelmä suden aitoudesta voi vaikuttaa tuomioon. Toiseksi keskustelu osoittaa, kuinka salakaatajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häivyttämään yhteiskunnan, esimerkiksi viranomaisten tai sidosryhmien, toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa. Perustelu sisältää ajatuksen uhrin kieltämisestä. Sen mukaan salakaadon kohteeksi joutunut suurpeto on ansainnut kohtalonsa joko aiheuttamansa vahingon, ominaisuuksiensa tai luonteenpiirteidensä vuoksi.

Ympäristökonflikti, jonka toisena osapuolena on eläin, asettaa konfliktin hallinnalle omanlaisensa haasteet. Suuret nisäkkäät ovat arvostukseltaan muita eläimiä korkeammalla. Tämän katsotaan johtuvan niiden samankaltaisuudesta ihmisten kanssa. Ihminen voi esimerkiksi tunnistaa ja tulkita niiden tunteita. Suurpetojen kohdalla on nähtävissä erityisen korostuneet tunnepohjaiset asenteet, jotka ilmenevät esimerkiksi kielteisissä susipuheissa mutta myös suojelutavoitteissa ja niiden ympärillä käytävässä keskustelussa.

Mainitsin aiemmin, että suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Toisaalta ihmisellä on vaikeus kohdata toinen laji, mutta toisaalta käsillä on ihmisten keskinäinen kahnaus. Suurpetokonfliktissa kyse on sekä luonnonvaraisten eläinten hallinnasta että oikeudellisesta kiistasta osallistua suurpetoja koskevaan päätöksentekoon. Tämä konflikti saa aiemmin kuvatun mukaisesti etenkin paikallisia mutta myös kansallisia ja kansainvälisiä ilmenemismuotoja.

Suurpetokonflikteja on esiintynyt kautta aikojen ja lähes kaikissa kulttuureissa. Konfliktit ovat pysyneet ihmisen ja eläimen välisenä siihen saakka, kunnes henkilökohtaiset ongelmanratkaisukeinot on lainsäädännöllä poistettu ja päätäntävalta ratkaisukeinoista on siirretty ylemmälle tasolle. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä ympäri maailman eläinlajien kantoja on enenevissä määrin hoidettu keskitetyn julkishallinnoinnin kautta. Suurpetojen 1960- ja 70-luvuilla alkaneen suojelun katsotaankin olevan yksi haasteellisimmista kansallisista kannanhoidon tehtävistä. Ekologiset konfliktit ovat muuttuneet sosiaalisiksi ja sosioekonomisiksi kysymyksiksi, ja konfliktoituessaan niistä on tullut poliittisluonteisia.

Nykypäivän susikonflikti on syntynyt tilanteessa, jossa susi ja sen läsnäolo vaikuttavat eri ihmisryhmiin eri tavoin. Susien läsnäolo on paikallista, samoin niistä koituvat haitat. Sen sijaan susikannan hyvinvointiin liittyvät intressit ovat kansallisia ja kansainvälisiä. Suden hyödyllisyys on ylipaikallista, ja se näkyy eläimen olemassaolon itseisarvona ja lajin laajempina biodiversiteettivaikutuksina.

Suomeen 1960- ja 70-luvuilla rantautuneen suojelu- ja ympäristötietoisuuden myötä on sitouduttu kansainvälisiin sopimuksiin tavoittelemaan eliölajeille suotuisaa suojelun tasoa. Kansallista kannanhoitoa ohjaavat Euroopan Unionin luontodirektiivin asettamat vaatimukset uhanalaisille eläimille. Kansainvälinen keskustelu luonnon monimuotoisuuden vaatimuksista on jalkautunut kansallisen ja paikallisen tason sidostyhmäkeskusteluihin ja suotuisa suojelutaso on samalla noussut hallitsevaksi peruskäsitteeksi. On tulkittavissa, että suurpetojen kannanhoitoa ovat viime vuosikymmeninä ohjanneet moraaliset arvot ja siten myös lainsäädännön tehokkuutta ja sen muutostarpeita on mitattu eettisillä perusteilla. Suurpedot on nostettu niin kutsutun eettisen kehän sisäpuolelle, jossa suojelutavoitteen saavuttamiseksi painotetaan eläinten itseisarvon merkitystä.

Suomessa suurpetojen salakaadot liittyvät maaseudun muuttuvista oloista kumpuavaan syvempään yleisempään vastustukseen. Perinteinen luontosuhde, elinkeinojen turvaaminen uhkaavilta tekijöiltä, on törmännyt kansallisiin ja kansainvälisiin ulkopuolisiin suojeluvaatimuksiin. Kyseessä on metsästäjien ja poronhoitajien vuosisataisen elämäntavan ja yhteisössä muodostuneen roolin murentuminen, jota vastaan taistellaan käytettävissä olevin keinoin.

Suurpetojen kannanhoidon kehittämiseksi on hyvä tunnistaa salakaatojen pääasiallinen motiivi, asenteet toiminnan takana, jotta sen radikalisoitumiseen on mahdollista puuttua. Toistaiseksi julkishallinnon kontrollointikeinoin on pyritty puuttumaan suurpetojen salakaatoihin asettamalla törkeä metsästysrikos rikoslakiin ja korottamalla riistaeläinten ohjeellisia arvoja. Etenkin suojelijat ovat vaatineet entistä tiukempaa puuttumista laittomiin tekoihin valvonnan ja rangaistusten kautta. On oleellista ymmärtää, että koska salakaadoista asetetut rangaistukset koetaan epäreiluiksi ja kohtuuttomiksi ja asetetun rangaistuksen katsotaan olevan leimaava, kovennetut rangaistukset eivät vaikuta rikoksen toteuttamiseen tai uusimiseen samalla tavoin kuin esimerkiksi talousrikollisuuteen puututtaessa. Päinvastoin, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö kasvattaa alttiutta uusia laittomia tekoja.

Olen tehnyt tutkimukseni perusteella päätelmän, jonka mukaan kannanhoidon sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden vahvistamiseksi paikallisten suurpetoalueilla elävien ihmisten luontosuhdetta tulee kunnioittaa. Yhteiskunnan ei tule edellyttää arvomaailman muuttumista, vaan yhteiskunnassa on hyvä löytyä ymmärrys ja hyväksyntä siitä, että suurpedot voivat olla myös vahingontekijöitä, eli vahinkoeläimiä.

Sen sijaan suurpetojen asema yhteiskunnassa tulee konstruoida uudelleen. On syytä murtaa yksinomainen käsitys sudesta vahinkoeläimenä. Tavoitteenani on ollut etsiä keinoja, joiden avulla on mahdollista vahvistaa suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön aktiivisina toimijoina.

Ihmisellä on ollut ja on edelleen taipumus suojella sellaista ympäristöä, jolla on hänen hyvinvoinnilleen merkitystä tai joka tuo hyötyä ihmiselle itselleen. Tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta heräsi jo 1500-luvun Ruotsi-Suomessa. Suojelutoimenpiteitä kohdistettiin muun muassa metsiin niiden kestävän käytön turvaamiseksi. Hirven pelastuminen salametsästykseltä 1900-luvun alussa perustui nimenomaan sille, että se metsästysoikeuden kautta saatiin ihmisten mielissä luokiteltua hyötyeläimeksi vahinkoeläimen sijaan. Vahinkoeläimiksi luokiteltujen suurpetojen osalta kantojen voimakkaaseen vähenemiseen havahduttiin ensimmäisenä karhun kohdalla, Suomessa tämä tapahtui 1910-luvulla. Huolestuminen kannan tilasta niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa lähti nimenomaan metsästäjäpiireistä, koska merkittävän saaliseläimen kanta oli huvennut.

Tutkimukseni teoreettiseksi työkaluksi olen valinnut suurpetoja kohtaan tunnetun psykologisen omistajuuden rakentamisen. Perustelut teorian käytölle ja käytännön sovelluksille olen nostanut suoraan historiallisesta laki-, media- ja tapporaha-aineistosta.

Psykologinen omistajuus kohdistuu todelliseen kohteeseen, mutta se poikkeaa konkreettisesta omistajuudesta siten, että sen takana ei välttämättä tarvitse olla lainsäädäntöä. Psykologinen omistajuus rakentuu vahvalle henkilökohtaiselle tunteelle, ja sen muodostumiseksi ja vahvistumiseksi on hyvä olla ympäröivän yhteisön ja kulttuurin tukemia konkreettisia toimia.

Psykologinen omistajuus syntyy käytännössä kolmen eri kokemusreitin kautta. Ihmisellä tulee olla vaikutusmahdollisuus kohteeseen, ihmisen tulee tuntea kohde perin pohjin ja ihmisen tulee laittaa itsensä likoon suuntaamalla aineellisia ja aineettomia resursseja kohteeseen. Yksinkertaistettuna tässä on kyse vastuunkannon tunteen rakentamisesta omistettavaa kohdetta kohtaan. Henkilökohtaisuudestaan huolimatta psykologinen omistajuus on nähtävissä nimenomaan kollektiivisena tunteena, joka rakentuu kollektiiviseksi vastuuksi.

Kuinka sitten rakentaa psykologista omistajuutta suurpetoja kohtaan? Kuinka tukea vastuunkannon vahvistumista paikallisissa susireviirien alueilla elävissä ihmisissä susia kohtaan? Kuinka rakentaa kollektiivista psykologista omistajuutta paikallisyhteisöissä?

Vastuunkanto rakentuu antamalla paikallisille ihmisille konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia alueen susiin, tarjoamalla heille mahdollisimman avointa tietoa susista ja osallistamalla heitä kannanhoitoon. Käytännön kannanhoidollisessa työssä nämä kolme osa-aluetta linkittyvät toisiinsa ja tukevat ihmisen perustarpeita olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siihen kuuluvien objektien kanssa sekä puolustaa reviiriään ja tuntea perin pohjin siihen kuuluvat kohteet.

Esimerkinomaisina metsästäjien vastuunkantoa vahvistavina kannanhoidollisina toimina olen tutkimuksessani nostanut esiin suojelumetsästyksen ja yhteisöjen kannustinpalkkiot, jotka tukevat susien välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina. Karhu on erinomainen esimerkki suurpedosta, jonka kohdalla psykologinen omistajuus on metsästäjien joukossa rakentunut vuosikymmenien mittaan. Myös ilveksen suhteen on aivan viime vuosina ollut merkkejä vastaavasta kehityksestä.

Susikannan hallinnan haasteissa merkittäväksi tekijäksi nousseet pelon sävyttämät asenteet nousevat esiin myös psykologista omistajuutta rakennettaessa. On tärkeää huomata, että näillä samoilla vastuunkannon vahvistamisen mekanismeilla vaikutetaan myös susipelkoon. Tutkimusten mukaan sitä voidaan vähentää nimenomaan paikallistason vaikutusmahdollisuuksia lisäämällä ja toimijatasojen välisen luottamuksen rakentamisella.

Suden kannanhoidon tilanne on Suomessa tällä hetkellä erityisen herkkä. Sudelle on valmistunut päivitetty kannanhoitosuunnitelma, joka pohjautuu ajatukseen reviiripohjaisesta paikallistason lähestymisestä. Uutena toimenpiteenä on esitetty kannanhoidollisia poikkeamislupia rauhoituksesta. Tämä tarkoittaa harkittua, paikallistasolla toteutettavaa perinteistä suden metsästystä. Viime vuoden ajan paikallisia, susireviireillä asuvia ihmisiä, on osallistettu kannanhoitosuunnitelman tavoite- ja toimenpidesuunnitteluun. Viimeisimmissä susikannan arvioissa susilaumojen arvioitu määrä on suurempi kuin moneen vuoteen, ja nämä arviot perustuvat petoyhdyshenkilöiden kirjaamiin jälkihavaintoihin. Uskallan väittää, että useilla susireviireillä on luovuttu niin tiedon panttaamisesta kuin salakaadoistakin, ja paikallisyhteisöt ovat odottavalla kannalla.

Uuden teoreettisen lähestymistavan jalkauttaminen nykypäivän suurpetokeskusteluun tuottaa myös uudenlaista ymmärrystä susikonfliktin syiden ja hallinnan tarkasteluun.

Susikonfliktissa on nähtävissä psykologisen omistajuuden törmäyskurssi. Metsästäjät ovat kantaneet vastuuta susista vuosisatojen ajan. He ovat yhteiskunnan tuen eli tapporahojen ja lainsäädännön avulla toimineet aktiivisesti yhteisönsä hyväntekijöinä. He ovat tunteneet sudet, kantaneet niistä vastuuta ja käyttäneet niihin resurssejaan. He ovat muodostaneet vuosisatojen aikana vahvan psykologisen omistajuuden lajia kohtaan. Suurpetojen hallinnasta on kasvanut osa metsästäjien identiteettiä.

Viime vuosikymmenien suojeluaatteen ja -sopimusten myötä yhteiskunnan virallinen tuki on siirtynyt suojelijoiden psykologiselle omistajuudelle. Heille on jaettu oikeuksia susikannan hoitoon vaikuttamisen ja valitusmenettelyn kautta, ja he ovat siten saaneet oikeuden ottaa haltuunsa ympäristön, joka perinteisesti on kuulunut paikallisyhteisöille. Heillä on vankka tietopohja susien biologiasta. Susikannan kehno ekologinen tila aiheuttaa heille huolta ja sitoo heidän resurssejaan. Muutaman vuosikymmenen aikana syntynyt psykologinen omistajuus saa tukea lainsäädännöltä ja kannanhoidon viranomaisilta, ja onkin tulkittavissa erittäin vahvaksi.

Tällä hetkellä suojelijoiden ja metsästäjien suteen kohdistuva psykologinen omistajuus on konfliktissa. Metsästäjät pitävät kiinni psykologisesta omistajuudestaan niillä keinoin, joita heillä on jäljellä. Tulkitsen tämän salakaatojen merkittäväksi syyksi.

Etsiessäni ymmärrystä sellaisen ympäristökonfliktin hallintaan, jonka toisena osapuolena on vahinkoeläimeksi luokiteltava ja mahdollisesti myös voimakkaita tunteita ihmisissä esiin nostava eläin, olen vaalinut Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton vuonna 1980 käyttöön ottamaa kestävän kehityksen ajatusta. Kestävä kehitys pitää sisällään dynaamisen, ihmisten tarpeiden muutoksiin sopeutuvan prosessin. Sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen kestävyys riippuvat toisistaan. Suurpetojen kannanhoidon tavoiteasettelun ja toimien kehittämisessä on nojattava kestävän kehityksen periaatteeseen, joka tarkoittaa näiden kolmen tekijän tasavertaista huomioonottamista. Sosiaalinen kestävyys suurpetojen suojelun kohdalla on väistämätön ensisijainen tavoite, mikäli halutaan saavuttaa lajin ekologinen kestävyys.

Tuuli Hirvilammi

Kestävän hyvinvoinnin jäljillä ­– Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 2015.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 25.4.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Aloitan kestävän hyvinvoinnin jäljittämisen tänään lyhyellä vuoropuhelulla.


”Isoäiti, miksi valtameret saastuivat, tuhansittain lajeja kuoli sukupuuttoon ja viljavat maat aavikoituivat?

Siihen on monta vastausta. Ainakin me kuvittelimme, että kaivamalla mineraaleja, kaatamalla metsiä ja haalimalla omaisuuksia löydämme onnen. Olimme lukkiutuneita ajattelutapaan, jossa luulimme, että ihmiset hallitsevat luontoa. Emme riittävän hyvin ymmärtäneet, että olemme osa jotain ihmistä suurempaa, että elämme ekosysteemeissä. Emme osanneet arvostaa riittävästi veden ja aineen kiertokulkuja, pölyttäjiä ja ilmastonsääntelyä. Emme pitäneet huolta luonnosta, joka koko ajan teki työtä meidän hyvinvointimme eteen.


Mutta isoäiti, tehän luitte tutkimuksia ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista, miksi ette sitten lopettaneet luonnon tuhoamista?

Niin, sitä on vaikea käsittää. Ehkä me täytimme mielemme kaikella, joka piti meitä irti ja erossa – luonnosta, toisistamme ja itsestämme. Meidän mielemme oli jumissa tämän päivän murheissa, pirstoutuneena ja eriytyneenä harhailemassa ostoskeskuksissa ja moottoriteillä. Meidän mieltämme hallitsi hetkellisten halujen seuraaminen emmekä ymmärtäneet, että maata köyhdyttämällä köyhdytimme myös itsemme. Revimme ihmiset juuriltansa. Tämän kaiken teimme siksi, että emme osanneet tavoitella hyvinvointia kestävällä tavalla.


Isoäiti, eikö ympäristöä tuhottu juuri ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella?

Elintaso ja vauraus kyllä lisääntyivät. Meidän elämässä ei ollut pulaa leivästä eikä yltäkylläisyydestä. Opin kuitenkin tuntemaan, että hyvinvointi on jotain paljon enemmän. Se on ihmisen hyvinvointia osana luontoa. Se on syömistä, nukkumista, rakkautta ja kiintymystä, onnistumisen kokemuksia ja uusia oivalluksia. Hyvinvointi on fyysistä ponnistelua, mieltä avaavia keskusteluja ja hitaita metsäretkiä, avun tarjoamista. Se on siis kaikkea sitä ihan tuttua, mikä tekee ihmisten elämästä mahdollista ja elämisen arvoista.


Isoäiti, nyt siis ymmärrän, että saattaisin elää vehreällä maapallolla, jos te olisitte joka päivä eläneet niin kuin olisitte voineet hyvin.”


Kirjoitin tätä vuoropuhelua viime toukokuussa Seilin saaressa, jossa olin työstämässä väitöstutkimukseni yhteenvedon loppulukuja. Olin lukenut hyvinvointiteorioita, ympäristötutkimuksia ja ihmetellyt, mitä lopulta voin tutkimuksellani sanoa. Seilissä ihastelin kesään puhkeavaa vihreää saarta ja istuin iltaisin merenrannan kallioilla. Silloin sanomani sai tunteen ja olin entistä vakuuttuneempi, että kestävän hyvinvoinnin etsiminen ja tunnistaminen on ihmiskunnan tärkein tehtävä juuri nyt.

Ilmastonmuutos etenee. Luonnon monimuotoisuus hupenee kiihtyvällä tahdilla. Myös biokemiallisen saastumisen ja maankäytön kohdalla on ylitetty ihmiselämän kannalta turvalliset ekosysteemien kynnysarvot. Rajojen ylittäminen merkitsee, että maapallon ekosysteemit ovat etenemässä kohti ihmislajille tuntematonta geologista aikakautta. Se on huolestuttavaa ihmisten ja muiden eläinlajien hyvinvoinnin kannalta. Jos pahimmat ilmastoskenaariot ja maailmanlaajuisten ekosysteemien romahtamista ennakoivat arviot toteutuisivat, ihmislajin selviytyminen maapallolla olisi selvästi uhattuna.

Nykyistä kestävämmän hyvinvointikäsityksen etsiminen on tärkeää myös siksi, että me nykyiset sukupolvet voisimme paremmin. Hyvinvointi jakaantuu maailmassa yhä eriarvoisesti. Yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Vaikka suomalaiset voivat tutkimusten mukaan keskimääräisesti hyvin, on myös täällä nähtävissä tuloerojen kasvun ja syvenevän köyhyyden sekä stressin ja mielenterveysongelmien kaltaisia hyvinvoinnin vajeita. Puhutaan elämän merkityksen ja mielekkyyden katoamisesta sekä kokemuksen pirstoutumisesta. Yhä useammat kokevat, että kulutusmahdollisuuksien kasvu ei lopulta lisää heidän hyvinvointiaan.

Kestävä kehitys on viimeisten vuosikymmenten aikana puhki käytetty iskusana, jonka avulla on pyritty suojelemaan ympäristöä ja poistamaan köyhyyttä maailmanlaajuisesti. Yleisesti esitetyn määritelmän mukaan kehitys on kestävää silloin, jos nykyisten sukupolvien tarpeiden tyydytys ei vaaranna tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää tarpeitaan. Käytännössä kehitys on kuitenkin rinnastunut talouskasvuun, jonka toivotaan kohottavan kansalaisten elintasoa ja poistavan köyhyyttä. Kestävä kehitys on jaoteltu tutkimuskirjallisuudessa ja politiikkatavoitteissa taloudelliseen, sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen ilman, että niissä tunnistettaisiin ekologisen kestävyyden ensisijainen merkitys ihmiselämän mahdollistajana. Mitä teemme talouskasvulla tai tasa-arvolla, jos emme saa puhdasta vettä ja ruokaa?

Tutkijat, viranomaiset ja aktivistit ympäri maailmaa ovat pettyneitä ja turhautuneita kestävän kehityksen politiikkaan. Tarvitaan jotain muuta. Siksi viime vuosina on esitetty entistä useammin, että kestävyyden tavoitteena tulee olla hyvinvointi maapallon kantokyvyn rajoissa. Taustalla on ajatus, jonka mukaan meidän tulisi tavoitella suoraan hyvinvointia epämääräisemmän kehityksen sijaan. Tulisi pohtia nykyistä tarkemmin, minkälainen tarpeiden tyydytys tuottaa hyvinvointia. Tulisi selvittää, mitä resursseja hyvinvointiin tarvitaan ja miten tarpeita voidaan tyydyttää niin, että samalla ei heikennetä tulevia hyvinvoinnin edellytyksiä.

Maailmalla onkin virinnyt vilkasta tutkimusta ja keskustelua kestävästä hyvinvoinnista. Suomessa esimerkiksi Sitra julkaisi viime vuonna vision, jonka nimi on ”Kohti kestävää hyvinvointia”. Siinä todetaan, että hyvinvointi tulisi ymmärtää nykyistä kokonaisvaltaisemmin ja että maapallon kantokyvyn rajat tulisi ottaa huomioon kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Sitran visiossa kestävän hyvinvoinnin periaatteisiin kuuluu myös se, että yksilöiden ja yhteisöjen vaikutusmahdollisuuksia lisätään, hallintokulttuuria uudistetaan ja taloutta muutetaan yhteisölliseen suuntaan. Visiossa vaaditaan vaihtoehtoja talouden aineelliselle kasvulle.


Monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa on pyritty hahmottelemaan selkeitä kestävän ihmistoiminnan ja hyvinvoinnin rajoja. Ympäristötutkijat ovat määritelleet kynnysarvoja ja päästömääriä sekä maksimirajoja luonnonvarojen kestävälle kulutukselle. On esimerkiksi esitetty, että suomalaisten vuosittaista luonnonvarojen kulutusta tulisi vähentää nykyisestä 40 000 kilosta 8 000 kiloon, eli viidesosaan nykyisestä. Tämä olisi pitkällä tähtäimellä ekologisesti kestävä ja globaalisti oikeudenmukainen luonnonvarojen kulutuksen määrä. Luonnonvarojen kulutuksen ylärajojen lisäksi kestävän hyvinvoinnin kirjallisuudessa pyritään määrittelemään rajoja sellaiselle sosiaalisesti kestävälle elintasolle, joka mahdollistaa kaikille ihmisille riittävän tarpeiden tyydytyksen. Kun katse suunnataan näihin molempiin rajoihin, kestävä hyvinvointi hahmottuu turvallisena elintilana, jossa kaikki ihmiset saavat tarpeensa tyydytettyä ja kenenkään hyvinvoinnin tavoittelu ei ylitä ekologisen kestävyyden rajoja.

Toistaiseksi suomalaisessa sosiaalipoliittisessa hyvinvointitutkimuksessa on pitkälti sivuutettu keskustelu kestävän hyvinvoinnin rajoista ja ekologisesti kestävämmän hyvinvoinnin tavoittelusta. Hyvinvointitutkimuksessa ei yleensä tarkastella ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tai tarpeiden tyydyttämisen ympäristövaikutuksia. Sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa ei juurikaan huomioida ekosysteemien kriittistä merkitystä ihmisten hyvinvoinnin perustana eikä ympäristöongelmia uusina hyvinvointia heikentävinä riskeinä. Tulevan hyvinvoinnin haasteet pelkistetään usein taloudellisiksi huoliksi. Samalla hyvinvointitutkimuksessa – samoin kuin yhteiskuntapolitiikassa laajemminkin – on sitouduttu sellaiseen talouskasvuun perustuvaan hyvinvointimalliin, joka vahvistaa ekologista kriisiä ja nakertaa tulevan hyvinvointimme edellytyksiä. Hyvinvointitutkimus kaipaa siis uudelleensuuntaamista ja uudenlaisia tutkimusasetelmia.

Väitöstutkimukseni raivaa tietä tieteidenväliselle kestävän hyvinvoinnin tutkimukselle. Ihmisen ja luonnon välisen suhteen ymmärtäminen ja kestävien rajojen hahmottaminen edellyttävät tieteidenvälistä tutkimusotetta, jossa ekologiset kysymykset integroidaan hyvinvointiteoriaan ja empiirisiin tutkimusasetelmiin. Tutkimuksessa liitän ympäristötutkimuksessa tuotettua tietoa ja ympäristötutkimuksen menetelmiä hyvinvointitutkimukseen sekä teorian että empiirisen tutkimuksen tasolla. Väitöskirjaan sisältyvissä osajulkaisuissa olen saanut kehitellä kestävän hyvinvoinnin tutkimusta yhdessä muiden tutkijoiden kanssa.

Tutkimuksessa olen pyrkinyt kehittämään kestävän hyvinvoinnin teoriaa. Tähän päästäkseni olen hyödyntänyt useita hyvinvointiteorioita, jotka avaavat erilaisia näkökulmia hyvinvoinnin ymmärtämiseen. Vaikka hyvinvointi on meille kaikille tuttua, sitä on usein vaikea pukea sanoiksi ja kahlita käsitteiksi. Tämä tulee esiin myös hyvinvointia selittävissä teorioissa, jotka avaavat erilaisia näkökulmia siihen, miten hyvinvointia tai sen puutetta arvioidaan. Teorioissa keskustellaan yhä uudelleen esimerkiksi siitä, onko hyvinvointi syytä ymmärtää tarpeiden tyydytyksenä vai erilaisten kykyjen ja toimintamahdollisuuksien toteutumisena. Keskeinen kysymys liittyy myös siihen, kuinka pitkälle hyvinvointi riippuu resurssien määrästä ja missä määrin se ilmenee koettuna hyvinvointina ja onnellisuutena. Lisäksi kysytään, voiko ulkopuolinen tutkija arvioida ja määrittää ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Vai onko niin, että hyvinvointi on jokaisen yksilön oma asia?


Hyvinvointiteoriat perustuvat aina tietynlaiseen, tutkimusta suuntaavaan ihmiskäsitykseen. Väitän, että kestävän hyvinvoinnin ymmärtäminen edellyttää uudenlaista käsitystä ihmisestä. Ajatteluamme on vuosisatojen ajan hallinnut ihmisten erivapautta korostava ihmiskäsitys, jossa ihmisen on nähty hallitsevan luontoa ja olevan irti luonnosta. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa voidaan tunnistaa nykyistä paremmin ihmisen ja luonnon välinen yhteys, jos se perustuu relationaaliseen ihmiskäsitykseen. Siinä tiedostetaan ihmisten ja ekosysteemien välinen tiivis aineenvaihdunta. Ihminen on osa luontoa. Olemme väistämättä yhteydessä ekosysteemeihin, koska olemme riippuvaisia niiden toimivuudesta ja toimintamme vaikuttaa luonnon kiertokulkuihin. Ihminen on myös osa sosiaalisten suhteiden verkostoa, koska emme kehity ja selviä yksin. Relationaalinen ihmiskäsitys suuntaakin näkemään keskinäisriippuvuuksia yksilöllisyyden ja erillisyyden sijaan.

Ihmisten keskeisiä tarpeita ja hyvinvoinnin erilaisia ulottuvuuksia on jäsennetty hyvinvointiteorioissa lukuisin eri tavoin. Tutkimuksessani tarjoan Erik Allardtin hyvinvointiteoriaan pohjautuen yhden vastauksen siihen, minkälaisia ulottuvuuksia kestävän hyvinvoinnin sisältöön kuuluu. Väitän, että kestävä hyvinvointi voidaan ymmärtää kokonaisuutena, joka muodostuu siitä, että ihmisellä on kohtuullinen elintaso, mielekästä tekemistä, merkityksellisiä suhteita ja mahdollisuus elävään läsnäoloon. Hyvinvointi ei ole paikallaan pysyvä olotila vaan se on itsensä toteuttamisen tarpeista lähtevä kasvuprosessi, jossa ihminen tavoittelee aktiivisesti hyvää elämää ja tasapainoa näillä hyvinvoinnin eri ulottuvuuksilla.

Hyvinvointitutkijat selvittävät, kuinka paljon ihmiset kuluttavat rahaa mutta eivät sitä, miten paljon he kuluttavat luonnonvaroja. Tämän puutteen paikkaamiseksi olen suunnitellut ja toteuttanut yhdessä ympäristöalan tutkijoiden kanssa tutkimuksen, jossa tutkimme yhtäältä yksin asuvien perusturvan saajien hyvinvoinnin tavoittelua ja elintasoa ja toisaalta heidän luonnonvarojen kulutustaan eli materiaalijalanjälkiä. Materiaalijalanjäljet on laskettu MIPS-menetelmällä, jolla voidaan mitata tuotteiden tai palvelujen koko elinkaaren aikaista luonnonvarojen kulutusta.

Empiirisen aineiston avulla pystyimme selvittämään, mitkä tekijät vaikuttavat hyvinvoinnin tavoittelun ja luonnonvarojen kulutuksen välisiin yhteyksiin. Tutkimuksessa kuvataan työttömien ja eläkeläisten toimintamahdollisuuksia, toimintoja ja materiaalijalanjälkiä arkipäiväisen elämän tasolla. Haastatteluaineistosta selviää esimerkiksi se, miten paljon lähiössä elävä työtön käyttää joukkoliikennettä tai kuinka usein hän käy uimahallissa, minkä ansiosta on mahdollista laskea, kuinka paljon nämä toiminnot kuluttavat luonnonvaroja. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksen kehittämiseksi olenkin hahmotellut viitekehyksen, jonka avulla voidaan havaita näitä vaikutussuhteita ihmisten hyvinvointia edistävän toiminnan ja luonnonvarojen kulutuksen välillä. Viitekehys auttaa jäljittämään erilaisia materiaalijalanjälkiin vaikuttaneita tekijöitä eli esimerkiksi julkisten palvelujen ja taloudellisten resurssien merkitystä. Se tuo näkyviin, että materiaalijalanjälkiin vaikuttavat erilaiset yksilölliset arvot, terveyteen ja toimintakykyyn sekä ikään ja asuinpaikkaan liittyvät tekijät. Analyysissa nousi vahvasti esiin myös yksilöllisten valintojen rajat eli elinympäristön rakenteiden merkitys. Se, millä tavalla esimerkiksi asunnot rakennetaan ja ruoka tuotetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla kotitalouksien materiaalijalanjälkien kokoon.

Aikaisemmat sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden tutkimukset ovat kulkeneet pitkälti omilla tieteenalakohtaisilla poluillaan. Tämän seurauksena hyvinvointitutkimuksessa on jäänyt huomaamatta kohtuulliseksi katsotun kulutustason yhteys ekologisesti kestämättömään ylikulutukseen. Tällöin on vaarana, että sosiaalipolitiikassa sitoudutaan edistämään sellaista kohtuullista elintasoa, joka on ekologisesti kestämätön. Vastaavasti ympäristötutkimuksessa on määritelty kestävän elintason rajoja huomioimatta sitä, miten hyvinvointi jakaantuu väestön kesken. Jos rajoitutaan vain ekologisen kestävyyden näkökulmaan, ympäristöpolitiikassa saatetaan ottaa käyttöön esimerkiksi sellaisia päästörajoituksia, jotka heikentävät pienituloisten elintasoa sosiaalisesti kestämättömällä tavalla. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa onkin yhdistettävä sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden arviointia.


Tutkimuksessani on kehitetty tutkimusasetelma, jonka avulla voidaan tutkia kohtuullisen elintason rajoja sekä ekologisesta että sosiaalisesta näkökulmasta. Perusturvan saajia koskevasta aineistosta tuli tätä tutkimusasetelmaa soveltamalla näkyviin kestävän hyvinvoinnin kannalta haastava ristiriita: perusturvan saajien elintaso vaatii liikaa luonnonvaroja mutta toisaalta heidän tulotasonsa on niin matala, että he eivät yllä riittäväksi katsottuun elintasoon. Heidän elintasonsa on toisin sanoen sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestämätön. Tämän ristiriidan ratkaiseminen on kestävää hyvinvointia edistävän yhteiskuntapolitiikan keskeinen haaste.

Vuosien varrella olen kysynyt itseltäni monta kertaa, miksi kirjoitan tutkimusta, vaikka voisin kahlita itseni metsäkoneisiin, pyrkiä eduskuntaan tai käyttää käsiäni apua tarvitsevien hoivaamiseen. Miksi käytän aikani lukemiseen, lauseiden viilaamiseen ja lähdeluettelon hiomiseen? Siksi, että kaikesta turhautumisesta huolimatta se tuntuu tärkeältä ja omia, itseni toteuttamisen tarpeita vastaavalta vaikuttamisen tavalta. Toivon, että tutkimus tavoittaa käytännön ja sanoilla voi muuttaa ajattelu- ja toimintatapoja. Toivon, että akateemisella tutkimuksella on keskeinen rooli kestävän hyvinvoinnin tiennäyttäjänä.