SOSIAALISEN TOIMILUVAN EHDOT JA RAJAT. Uudenmaan, Pohjois-Karjalan, Kainuun ja Lapin maakuntien asukkaiden näkemykset kaivannaistoiminnan hyväksyttävyydestä. SoPhi 126.

Tuija Jartti, Eero Rantala & Tapio Litmanen

Linkki kirjaankaivoskansi_verkko(1)

Sosiaalinen toimilupa on uusi lähestymistapa. Käsite liittyy kaivostoiminnan sosiaaliseen hyväksyntään. Tavallisesti sosiaalinen toimilupa ymmärretään paikallistason vuorovaikutuksessa rakentuvaksi. Kirjassa kuitenkin haastetaan tämä suppea tulkinta.

Teoreettisen erittelyn ja kyselyaineiston avulla osoitetaan, millaiset tekijät ovat yhteydessä sosiaaliseen toimilupaan. Toimiluvan taustalla on erilaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja historiallisia tekijöitä. Tutkimuksen lopputuloksena hahmottuu moniulotteinen kuva sosiaalisen toimiluvan ehdoista ja rajoista.

Tutkimus on ensimmäinen laaja kartoitus suomalaisten kaivannaisasenteista. Asennoitumisilmapiiriä luodataan erittelemällä neljän maakunnan – Uudenmaan, Pohjois-Karjalan, Kainuun ja Lapin – asukkaiden näkemyksiä.

Kirjan avulla lukija voi tarkistaa mielikuviaan suomalaisten tavoista mieltää kaivospolitiikka, eri kaivannaiset ja kaivosalan hyväksyttävyys. Tutkimustulokset vahvistavat julkisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon tietopohjaa.

 

 

Sauli Rouhinen

Matkalla mallimaaksi? Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa. Itä-Suomen yliopisto, 2014
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 88.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 28.11.2014

 

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat!

Tutkimukseni pääotsikkona on kysymys, onko Suomi matkalla mallimaaksi.

Kysymys edelläkävijyydestä tai mallimaana toimimisesta edellyttää kestävän kehityksen idean muotoutumisen selvittämistä: kuinka idea muuttui kansainvälispoliittiseksi prosessiksi, institutionalisoitui ja tulkittiin kansallisen politiikan keskusteluyhteydessä. Jo tässä vaiheessa on syytä huomauttaa, että kestävä kehitys on globaalin muutoksen hallinnan idea, siis poliittinen, ei teoreettinen käsite, vaikka se onkin jatkuvan tieteellisen väittelyn kohteena. Ideoita tarvitaan yhteiskunnallisissa murroksissa. Kestävän kehityksen idealle on yhä tarvetta.

Tutkimuksen alaotsikossa olen kysynyt, kuinka kestävä kehitys juurtui Suomessa.

Tutkimuksessa selvitän, kuinka Suomi on omaksunut kestävän kehityksen idean pitkän aikavälin yhteiskunnallista muutosta ohjaavaksi yhteiskuntapolitiikan tavoitekehikoksi ja periaatteeksi, ja kuinka hyvin Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintamalli on menestynyt kansainvälisissä vertailuissa.

Tutkimuksen keskeiset johtopäätökset voi tiivistää seuraavasti:

  1. Suomi on kestävän kehityksen idean hyvin varhainen omaksuja ja idean käytännöllistäjä.
  2. Suomi on kansainvälisten vertaisarviointien valossa yksi innovatiivisista edelläkävijöistä, ja on sitä yhä edelleen.
  3. Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintatyyli toteuttaa hyvin Rion sitoumusten toimeenpanosuositusten henkeä. Tämä selittyy osittain sillä, että kestävän kehityksen idea ja pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli ovat hyvin yhteensopivia. Suomi on käyttänyt hallintamallinsa kehittämisessä hyväksi komitealaitoksen eri toimijatahojen asiantuntijuuteen ja osallisuuteen tukeutuvia hyviä perinteitä.

 

Onko Suomi siis mallimaa?

Suomi on – muiden Pohjoismaiden rinnalla – jossain määrin mallimaa, jonka eräät hyvät käytännöt, kuten kestävän kehityksen yhdennetty politiikka ja sen jatkuva kehittäminen eräänlaisena kaiken politiikan ja toiminnan tulkinta- ja arviointikehyksenä, kelpaavat muillekin omaksuttavaksi. Globaali kestävän kehityksen politiikka edellyttää kuitenkin kulttuurisesti herkkää, eri hallintatyylejä ylittävää ja suuria rakennemuutoksia mahdollistavaa siirtymähallintaa. Tarvitaan lukuisia koeteltuja, innovatiivisia ja opiksi kelpaavia hyviä käytäntöjä. Suomen kuntien pitkäjänteinen, yli 20 vuotta kestänyt kestävän kehityksen paikallinen työ on kansainvälisesti arvostettua, ja tarjoaa varmasti hyviä toimintamalleja.

Suomi on menestynyt lukuisilla yhteiskunnallista edistystä ja kestävää kehitystä mittaavilla yhdistelmäindekseillä erityisesti niiden sosiaalista ja taloudellista suorituskykyä mittaavilla ulottuvuuksilla. Sen sijaan kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella, jolla korostuu vastuu globaalista ympäristöstä, ilmastonmuutoksen torjunnasta ja luonnonvarojen resurssitehokkaasta käytöstä, Suomi ei sijoitu kärkijoukkoon. Tämä ei tarkoita, että Suomi olisi myös kehittyneiden teollisuusmaiden joukossa jälkijoukkoa. Taloudellinen menestys ja talouskasvu heijastuvat runsaana luonnonvarojen kulutuksena, kasvihuonekaasupäästöinä ja suurena ekologisena jalanjälkenä. Suomen biokapasiteetti henkeä kohden on kuitenkin yli kaksinkertainen ekologiseen jalanjälkeen verrattuna. Tällä suhdeluvulla Suomi on harvinainen poikkeus maiden joukossa. Lisäksi Suomi on kyennyt pienentämään ekologista jalanjälkeään 2010-luvun vertailuissa.

Suomen menestys kestävän kehityksen sosiaalisella ulottuvuudella kertoo maan vahvasta sosiaalisesta pääomasta, erinomaisesta koulutusjärjestelmästä ja tulevien sukupolvien huomioon ottamisesta. Vaikka Suomea pidetäänkin insinöörien maana,  on Suomella vahvinta näyttöä sosiaalisista innovaatioista, investoinneista sosiaaliseen pääomaan. Kansainvälinen, Bertelsmann-Säätiön laatima perusteelliseen vertailututkimukseen tukeutuva arvio Suomen kestävän kehityksen hallinnan hyvistä käytännöistä antaa aineksia Suomen omaksuman hallintatyylin edelleen kehittämiseen.

Vuonna 2013 julkaisemassaan parhaita kestävän kehityksen strategioita arvioivassa raportissa säätiö listasi seuraavat Suomesta opiksi kelpaavat käytännöt:

  • Johtajuus ja omistajuus; bottom-up ja top-down aktiviteettien hyvä yhdistäminen. Suomen kestävän kehityksen strategiatyötä luonnehtii yli 20 vuotta kestänyt korkeimman poliittisen johdon sitoutuneisuus. Kestävän kehityksen toimikunnan laajapohjainen sidosryhmäkokoonpano takaa yhteiskunnallisen vaikuttavuuden.
  • Omistajuuden varmistaminen on ollut kestävän kehityksen toimintojen ydinpiirre Suomessa. Kansalaisyhteiskunnan, elinkeinoelämän ja muiden toimijatahojen osallistuminen strategioiden, ohjelmien ja politiikkojen muotoiluun on rutiinimaista Suomessa.
  • Sitouttavat ja joustavat strategiaprosessit. Suomalainen lähestymistapa kestävään kehitykseen on prosessisuuntautunut. Suomessa on jo varhain ymmärretty, että kestävä kehitys merkitsee kaikille yhteiskunnallisille toimijatahoille erittäin pitkää oppimisprosessia. Suomen suosima verkostohallinnan tyyli on herättänyt epäilyksiä tavoitteiden hyödyllisyydestä politiikan keinoina. Uusin strategiaprosessi (kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumus ja indikaattorit) kuitenkin osoittaa, että Suomi on siirtymässä korkeammalle tavoitteiden sitovuuden tasolle.
  • Refleksiivisyys ja oppiminen. Suomalainen keskustelu tavoitteiden käytöstä osoittaa hyvin, kuinka maa voi siirtyä joustavasti hallintatyylistä uuteen, joka omaksuu piirteitä muista hallintatyyleistä. Edellytykset tehdä näin – kyky osallistua refleksiiviseen yhteiskunnalliseen ja institutionaaliseen oppimiseen – on osa Suomen kestävän kehityksen hallintaa.
  • Politiikkakoordinaatio. Suomessa politiikan poikkihallinnollinen, horisontaalinen, koordinaatio toimii kokonaisuudessaan hyvin. Koordinaation ydinmekanismeja ovat kestävän kehityksen verkkosihteeristö käytännön tasolla sekä kestävän kehityksen toimikunta, joka – kaikkien relevanttien ministeriöiden ja toimijaryhmien ollessa jäseniä – yhdistää piirteitä hallituksen politiikkakoordinaatiosta ja sidosryhmien osallistamiseen.
  • Edellä oleva arvio on tuorein ja perusteellisin luonnehdinta Suomen vahvuuksista omaksumassaan kestävän kehityksen hallintatyylissä. Mutta, kuten Bertelsmann-Säätiön tutkimuksessa todetaan, tulisi Suomen ottaa jatkossa oppia myös muista hallintatyyleistä.

Tässä tutkimuksessa kestävän kehityksen juurtumista Suomessa tarkastellaan institutionaalisena ja yhteiskunnallisena oppimisprosessina. Juurtumista voidaan luonnehtia kestävän kehityksen arkipäiväistymiseksi ja ammatillistumiseksi, muuttumiseksi uudeksi normaaliksi.  Mikäli Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintamalli kelpaa hyvien hallintakäytäntöjen malliksi, näkyy menestys myös kansainvälisissä vertailuissa. Menestymistä arvioidaan kestävän kehityksen indeksien ja vaikuttavuusindikaattorien avulla. Menestymisen perustana on kestävän kehityksen politiikan pysyminen ja edistyvä uudistuminen hallitusten ja eri politiikan lohkojen strategioissa ja ohjelmissa sekä niiden siirtymisessä yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja toimintatapoihin.

Keskushallinnon osalta kysymys on politiikkajohdonmukaisuudesta (policy coherence) ja koordinaatiosta yli politiikkalohkojen. Menestyminen edellyttää myös, että hallituksen ja hallinnon lisäksi muut yhteiskunnalliset toimijat osallistuvat kestävän kehityksen politiikkalinjausten ja toimintaohjelmien laatimiseen ja sitoutuvat niiden toimeenpanoon.

Kestävän kehityksen kansallinen politiikka ja sen vuorovaikutus kansainvälisten politiikkaprosessien kanssa on hyvin monijuonteinen. Erinäisten juonikulkujen havainnollistamiseen tutkimuksessa käytetään varsin paljon menetelmällisenä apuna käsitekarttoja. Käsitekartat ovat toimineet tutkijalle todellakin karttoina, joiden opastuksella eri kehityskulut ovat tulleet näkyviksi, ja joiden avulla tutkija on pystynyt tekemään tarpeellisia jatkokysymyksiä.

Käsitekarttoja käytetään tässä tutkimuksessa osoittamaan ja tekemään näkyväksi poliittisten prosessien, tapahtumien ja tapahtumaketjujen historiallisia ja loogisia yhteyksiä. Käsitekartat eivät sellaisenaan pysty selittämään, miksi kestävän kehityksen idea ja sen kehittämiseen ja käytännöllistämiseen tähtäävä poliittinen prosessi on lunastanut paikkansa ”koko maapallon kattavana uudistusohjelmana”. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission puheenjohtaja, Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland tiivisti YK:n pääsihteerin Javier Perez de Cuellarin maailmankomissiolle antaman tehtävän näin. Selitysvoimaa on haettava teoreettisista lähestymistavoista, jotka selvittävät ideoiden roolia yhteiskuntapolitiikassa ja institutionaalisessa muutoksessa. Yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa ideoiden merkitystä historiallisissa muutoksissa on tutkittu niin sanotun uus-institutionalismin tutkimussuuntauksessa.

Vivien A. Schmidt on tutkimuksissaan vertaillut uus-institutionalismin lähestymistapoja, ja kehittänyt kolmen perinteisen teorian rinnalle neljännen, diskursiivisen institutionalismin. Toisin kuin historiallinen, rationaalisen valinnan ja sosiologinen institutionalismi soveltuu diskursiivinen institutionalismi tarkastelemaan ideoiden ja diskurssin merkitystä politiikassa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa. Se tuo tarkasteluun mukaan aiemmin vähälle huomiolle jääneitä kysymyksiä, kuten muun muassa

  • Ideoiden roolin poliittisen toiminnan rakenne-elementtinä;
  • Vakuuttavan, tiedeyhteisöön tukeutuvan argumentoinnin roolin poliittisessa väittelyssä;
  • Eri toimijatahojen kesken käytävien neuvottelujen keskeisyyden demokraattiselle legitimoinnille;

Vivien A. Schmidt tarjoaa kiinnostavan ja tiedeyhteisön toimijaroolia korostavan näkökulman institutionaalisen muutoksen selittämiseen. Vaikka ideat politiikkoina, ohjelmina ja filosofioina ovat diskurssien pääsisältöä, on itse diskurssilla vahva merkitys sille keiden kesken uudet politiikat solmitaan ja ketkä niihin osallistuvat.

Tarkastelemiani politiikkavaiheita: luonnonsuojelu, ympäristönsuojelu, ympäristöpolitiikka, kestävän kehityksen politiikka ja planetaarinen politiikka määrittelevät erilaiset toimijat, erilainen tiedeperusta, niille tyypilliset professiot ja ammattikäytännöt sekä poliittiset areenat. Lisäksi niitä erottelevat erilaiset maantieteelliset ja aikajänteisiin liittyvät mittakaavat.

Kestävän kehityksen juurtumisen analysoinnissa käytetään tapahtumaketjujen (events, event chains) ja solmukohtien temporaalista menetelmää. Tapahtumaketjujen tutkimus yhdistää tiettyjen yhteiskunnallisesti merkittävien muutosten sosiologisen tutkimuksen muutosprosessien historialliseen tutkimukseen. Lähestymistavalla pyritään hakemaan yhteiskunnallisesta muutoksesta sitä valaisevia tapahtumaketjuja ja niihin liittyviä mekanismeja, jotka linkittävät mikrotason kehityskulut ja makrotason institutionaaliset rakenteet. Kestävän kehityksen politiikka on institutionalisoitunut kansainvälispoliittisesti ohjelmoiduksi huippukokousten, neuvotteluprosessien, raportoinnin ja seurannan hyvin dokumentoiduksi prosessiksi, johon kansalliset politiikkatoimijat reagoivat tulkinnoin, aloittein sekä hallinnollisin ja käytäntöihin liittyvin muutoksin.

Kansainvälisen politiikan tuottama historiallinen aikataulutus luo hyvän kehikon kansallisen politiikan ja sen muotoiluun liittyvien tapahtumaketjujen tarkasteluun. Kestävän kehityksen politiikkaprosessi tuottaa sitä valmistelevine vaiheineen joukon toisiaan seuraavia tapahtumaketjuja ja siten rakenteen, joka puolestaan muokkaa yhteiskunnan institutionaalista rakennetta, kuten hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden keskinäisiä pelisääntöjä ja lopulta kestävän kehityksen hallintamallia.

Kestävä kehitys on poliittisesti latautunut yhteiskunnallisen uudistamisen idea, josta käydään tulkintakamppailuja, jonka edistämiseksi laaditaan poliittisia ohjelmia ja, jonka toimeenpanon varmistamiseksi käydään hallitusten ja muiden toimijatahojen välisiä neuvotteluja institutionaalisista järjestelyistä monitasoisissa ja ajallisesti pitkäkestoisissa diskursseissa. Yhteiskunnallisten ongelmien poliittisissa määrittelykamppailuissa tuotetaan tulkintakehys, joka kestävän kehityksen yhteydessä on sekä kansallinen että kansainvälispoliittinen. Kestävän kehityksen politiikkaprosessin institutionaalinen arkkitehtuuri rakentuu keskeisesti YK-järjestelmän varaan.

 

Tutkimuksen temaattinen jakautuminen

Tutkimus jakautuu kahteen käsittelytavaltaan erilaiseen pääosaan. Tutkimuksen ensimmäisellä puoliskolla tarkastellaan kestävän kehityksen käsitteen syntyä, muuttumista kansainvälispoliittisen prosessin ja globaalin hallinnan kantavaksi ideaksi, ja sen tulkintaa suomalaisessa politiikassa ja hallinnossa. Kestävän kehityksen institutionalisoituminen kytketään ympäristökysymyksen haltuunottoon hallinnollisesti ja laajemmin integroituneena osaksi yhteiskunnallisia käytäntöjä ja eri politiikkalohkoja. Ympäristöpolitiikka ja ympäristönäkökohtien integrointi osaksi muita politiikan lohkoja kulkee rinnakkain kestävän kehityksen politiikan muotoutumisen kanssa. Hyvin yleisellä tasolla ympäristöpolitiikka voidaan rinnastaa sosiaalipolitiikkaan, kun taas kestävä kehitys vertautuu normatiivisena periaatteena ihmisoikeuksien julistukseen. Kestävä kehitys on luonteeltaan horisontaalista, lähes kaikkia politiikan lohkoja koskettavaa, niin sanottua metapolitiikkaa. Tämä tekee kestävän kehityksen indikaattorien, erityisesti yhdistelmäindikaattorien valinnasta ja rakentamisesta erityisen vaativaa. Tutkimuksessa tarkastellaan indikaattoreista käytävää keskustelua, sekä paneudutaan erityisesti indikaattorien käyttöön, väärinkäyttöön ja käytettävyyteen politiikan ja politiikasta käytävän viestinnän yhteydessä. Lähemmän tarkastelun kohteena on kestävän yhteiskunnan indeksi esimerkkinä hyvästä kestävän kehityksen indikaattorista.

Tutkimuksen toisessa pääosassa käsitellään kestävän kehityksen juurtumista Suomessa temporaalisesti, kytkettynä YK:n kestävän kehityksen politiikkaprosessin keskeisiin, kansainvälisesti linjaaviin huippukokouksiin ja tapahtumiin. Kestävä kehitys on synnyltään ja ytimeltään globaalia hallintaa muotoileva politiikkaprosessi, jossa päätöksiä tekevät hallitukset. Mutta, kuten tutkimuksessa osoitetaan, ovat kestävän kehityksen politiikkaa olleet muotoilemassa myös muut yhteiskunnalliset toimijat, kansalaisjärjestöt, elinkeinoelämä ja yhä enemmän tiedeyhteisö. Suomalaista kestävän kehityksen politiikkaprosessia ja kansallisia linjauksia on tahdittanut valmistautuminen YK:n kulloiseenkin kestävän kehityksen huippukokoukseen. Suomi on kuitenkin ollut hyvin varhain liikkeellä Ympäristön ja kehityksen maailmankomission syntyvaiheista ja sen raportin julkaisemisesta vuonna 1987 lähtien. Tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan niitä suomalaisen hallinnon erityispiirteitä, jotka ovat helpottaneet kestävän kehityksen politiikan omaksumista ja pysymistä poliittisella agendalla. Lopuksi esitetään arvio Suomen menestymisestä kestävän kehityksen uralla.

Tämän tutkimuksen päätavoitteena on siis sen selvittäminen, olisiko Suomesta kestävän kehityksen mallimaaksi sen soveltaman hallintatyylin ja kansainvälisissä vertailututkimuksissa saavutetun kiistattoman menestyksen perusteella.

 

Kestävän kehityksen idean ja hallintamallin muotoutuminen

Suomessa osallistuttiin erittäin nopeasti kestävän kehityksen politiikasta käytyyn keskusteluun laatimalla Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportin viitoittamana kansallinen laaja-alainen tulkinta kestävästä kehityksestä sekä ensimmäinen hallituksen politiikkaohjelma Kestävä kehitys ja Suomi (1990). Kansallinen tulkinta kestävän kehityksen politiikasta tarkistettiin molemmin puolin YK:n Ympäristö- ja kehityskonferenssia vuonna 1992. Kestävän kehityksen hallinta ratkaistiin Suomessa perustamalla erittäin laajapohjainen ja korkean poliittisen profiilin omaava kestävän kehityksen toimikunta, jonka keskeisenä tehtävänä on ollut kestävän kehityksen politiikasta käytävän keskustelun ylläpitäminen, syventäminen, ja keskustelun osallistujapohjan jatkuva laajentaminen.

Suomalainen tulkinta kestävän kehityksen ideasta on ollut uskollinen Brundtland-komission alkuperäiselle linjaukselle, mitä on tukenut tiivis yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa alueellisissa kestävän kehityksen prosesseissa. Vaikka kestävän kehityksen politiikkalinjauksilla on ilmeinen yhteys Pohjoismaiden sosialidemokraattisten puolueiden kansainväliseen aktiivisuuteen ja tiiviiseen yhteistyöhön, ei kestävää kehitystä voi pitää samassa merkityksessä poliittisena aatteena kuin perinteisiä poliittisia aatteita. Kestävä kehitys pyrkii yhdistämään taloudellisen vaurauden kasvattamisen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön hyvän tilan. Aatteellis-historiallisesti kestävä kehitys taittoi kärjen varhaiselta vihreältä liikkeeltä ja sen kasvukritiikiltä. Jännite taloudellisen kasvun tavoitteen, elämää ylläpitävien luonnonjärjestelmien toimintakyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välillä kuitenkin säilyy kestävän kehityksen aatteen haasteena.

Verkostohallinta on varsin suosittu hallintamalli kestävän kehityksen politiikan yhteydessä. Siihen liittyy ajatus institutionaalisesta epäselvyydestä eli siitä, että institutionaalisesti on jätetty aukko tai tila, jossa horisontaalisiin, useita hallinnonaloja tai ammattikuntia koskettaviin uusiin ongelmiin etsitään ratkaisuja. Suomalaisen komitealaitoksen pitkä perintö tarjoaa kehitysalustan verkostohallinnan ja uusien luovien ratkaisujen kehittämiseen. Tätä mahdollisuutta on käytetty hyväksi Suomen kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan perustamisessa ja sen työtapojen pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomen kestävän kehityksen politiikkakoordinaatio kestävän kehityksen toimikunnan tehtävänä on tunnistettu kansainvälisissä vertailuissa omaksi mallikseen. Se on kansainvälisiin verrokkeihinsa nähden myös pitkäikäisin.

Siirtymähallinta, englanniksi transgovernance, on tässä suhteessa lupaava uusi lähestymistapa, joka antaa välineitä tarvittavien pitkäkestoisten yhteiskunnallisten muutosprosessien hallintaan. Kyseessä ei ole teoria, vaan lähestymistapa, joka kertoo, mitä hallitusten ja niiden kumppanien tulisi ottaa huomioon muutosprosessia suunniteltaessa. Oleellista on, että kaikilla muutosprosessiin osallistuvilla on yhteinen näkemys siitä, mihin muutoksella pyritään. Kansallisen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumuksen laadinnassa ja sen toimeenpanossa on mahdollista soveltaa siirtymähallinnan lähestymistapaa. Tämä prosessi on Suomessa juuri aktiivisen kehittämisen kohteena.

Suomen kestävän kehityksen hallintamallissa on valmius vastata uuden lähestymistavan, siirtymähallinnan haasteisiin. Keskustelu kestävän kehityksen politiikan suunnasta on ollut 1980-luvun lopulta lähtien avointa vuoropuhelua eri toimijatahojen kesken. Tässä on käytetty hyväksi pitkää kokemusta komitealaitoksesta yhdistämällä perinteiseen komiteamalliin YK:n kestävän kehityksen 21. vuosisadan toimintaohjelman, agenda 21:n ehdotukset tarvittavista institutionaalisista järjestelyistä. Keskustelun tiedollista pohjaa on vahvistettu 1990-luvun alusta lähtien kestävän kehityksen kansallisilla tutkimusohjelmilla, joiden yhteiskunnallinen tilaus ja temaattinen rajaus tukeutuu kansallisiin strategioihin.

 

Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa

Ympäristöministeriöllä on ollut keskeinen rooli kestävän kehityksen politiikan muotoilussa ja hallinnan koordinoinnissa. Tämä on jossain määrin vaikeuttanut kestävän kehityksen politiikan kolmen integroidun ulottuvuuden viestintää. Ympäristöulottuvuuden korostuneisuutta on pyritty poistamaan valitsemalla kestävän kehityksen toimikunnan johtoon pääministeri ja jäseniksi edustava joukko hallinnon, elinkeinoelämän, kansalaisyhteiskunnan ja muiden toimijatahojen edustajia. Myös kansallisten kestävän kehityksen ohjelmien ja strategioiden valmistelussa, toimeenpanossa ja seurannassa on varmistettu eri politiikkalohkojen ja toimijatahojen monipuolinen edustavuus. Tässä Suomi erottuu muista maista, joissa kestävän kehityksen hallinnan päämuotoina ovat joko hallinnon sisäiset koordinaatioelimet tai hallinnon ulkopuoliset, neuvoa antavat kestävän kehityksen neuvostot.

Kestävän kehityksen idea, joka yhdistää ympäristöhuolen tulevien sukupolvien ja maailman köyhimpien tarpeiden tyydytysmahdollisuuksien turvaamiseen, muotoiltiin kansainvälispoliittiseksi ohjelmaksi Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportissa Yhteinen tulevaisuutemme vuonna 1987. Kestävän kehityksen globaalin hallinnan juuret juontuvat kuitenkin jo vuoden 1972 YK:n Tukholman ympäristökonferenssista, jonka yhtenä päätuloksena perustettiin YK:n ympäristöohjelma UNEP.  Suomi tulkitsi ja käytti sekä Tukholman ympäristökonferenssin että Brundtlandin komission politiikkalinjauksia välittömästi oman ympäristöpolitiikan ja kestävän kehityksen muotoiluun ja institutionalisoimiseen. Suomi oli ensimmäinen kansallisen kestävän kehityksen politiikkaohjelman laatija (1990) ja ensimmäisiä oman kestävän kehityksen hallintamallin omaksujia.

Suomi käytti hyväkseen komitealaitoksen koeteltuja perinteitä hallituksen, hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten toimijatahojen yhteisen, avoimeen asiantuntijuuteen perustuvan kestävän kehityksen toimikunnan perustamisessa. Poliittisesti korkeatasoinen toimikunta on turvannut kestävän kehityksen politiikan jatkuvuuden ja kehittymisen sekä molemminpuolisen vuorovaikutuksen YK:n kestävän kehityksen huippukokousten ja globaalin politiikkaprosessin kanssa. Vuoden 2012 Rio+20-konferenssista käynnistetty vuoden 2015 jälkeisen kehitysagendan ja globaalien kestävän kehityksen tavoitteiden laadintaan Suomi on valmistautunut omalla ylisukupolvisella politiikka-asiakirjallaan ”Suomi, jonka haluamme 2050”.

Suomi on kehittänyt kestävän kehityksen strategiaprosessia johdonmukaisesti hallituksen politiikkaohjelmasta muiden toimijatahojen kanssa vuorovaikutuksessa laadittujen strategioiden kautta yhteiseen kansalliseen kestävän kehityksen strategiaan ja viimein kansalliseen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumukseen. Suomi on menestynyt kansainvälisissä vertaisarvioinneissa erityisesti kestävän kehityksen sosiaalisella ja taloudellisella ulottuvuudella sekä kestävän yhteiskunnan yhdistetyllä indeksillä. Kuitenkin kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella, jolla korostuvat aineellinen kulutus ja ilmastokuormitus, Suomi sijoittuu kansainvälisessä vertailussa kauas kärjestä.

Suomen kestävän kehityksen politiikkaprosessissa korostuu paikallisen kestävän kehityksen vahva panos. Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa yhteiskunnallisena oppimisprosessina on kuntien yhdessä, Suomen Kuntaliiton sitoutuneella ohjeistuksella, kehittämän paikallisen kestävän kehityksen hallinnan ansiota. Sen poliittisena tukena on ollut Suomen kestävän kehityksen toimikunta ja sen paikallisen kestävän kehityksen jaosto. Suomen kunnat ovat olleet aktiivisesti mukana edistämässä Itämeren alueen paikallisia kestävän kehityksen prosesseja ja osallistuneet kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin (erit. ICLEI).

Tapahtumajaksojen ja solmukohtien tarkastelu paljastaa, että kansallinen kestävän kehityksen politiikka saa lisäenergiaa YK:n kestävän kehityksen huippukokouksista. Samanlaisen energiasysäyksen Suomi sai Euroopan unionin uudistaessa oman kestävän kehityksen strategiansa vuonna 2006. On ennakoitavissa, että näiden ulkoisten energialähteiden hiipuminen vaikeuttaa kansallisen kestävän kehityksen politiikan jatkosuunnittelua. Verkostoyhteistyö Euroopan muiden maiden kansallisten koordinaatiotahojen ja tiedeyhteisön kanssa ei välttämättä riitä ylläpitämään politiikan innovatiivisuutta ja poliitikkojen kiinnostusta aatetta kohtaan.

Kestävän kehityksen politiikan kansalliset kokonaisarviot ja viimeisin kestävän kehityksen strategian uudistamiseen liittyvä arvio ja uudistusehdotus suomalaisesta hallintamallista kuitenkin osoittavat, että kestävällä kehityksellä on varsin laajojen yhteiskunnallisten toimijatahojen tuki. Kestävä kehitys on enenevästi suurten kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten strategiasalkussa. Tätä yksityisen sektorin osallisuutta kestävästä kehityksestä tukee yritysten yhteiskuntavastuun institutionalisoituminen. Ei myöskään voida väheksyä Sitran ja TEKESin ohjelmallista suuntautumista kestävän talouden edistämiseen. Tämän tutkimuksen kirjoittamishetkellä ovat kansalliset ratkaisut kestävän kehityksen hallinnasta ja politiikan pitkäjänteisestä suunnittelusta ja sitoutumisesta vielä epävarmassa välitilassa. Onko kyseessä vain ohimenevä passiivinen ja odottava vaihe, vai pysyvämpi käänne, jää nähtäväksi.

Koska olen laatinut tutkimuksen virkatehtävieni ohessa ja tutkin ikään kuin omia jälkiäni, on syytä selventää eräitä seikkoja.

Tutkimustehtävä on edellyttänyt tutkijan roolin täsmentämistä suhteessa kestävän kehityksen kansalliseen politiikkaprosessiin. Kyseessä ei ole varsinainen toimintatutkimus, mutta tutkijalla on ollut vuodesta 1987 lähtien sihteerin rooli kestävän kehityksen strategioiden ja ohjelmien laadinnassa. Ei kuitenkaan määräävä tai ratkaiseva rooli. Vuodesta 1996 lähtien tutkija on toiminut kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan pääsihteerinä, minkä myötä vastuu kestävän kehityksen politiikkakoordinaatiosta on vahvistunut. Olen täsmentänyt toimijan roolia suhteessa eri politiikkaprosesseihin sekä maininnut vaikuttavasta osallistumisesta kussakin asiayhteydessä.

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS julisti keväällä 2014 Yrjö Hailan nimeä kantavan vuotuisen gradupalkinnon. Määräaikaan 30.6.2014 mennessä eri laitoksilta ympäri maatamme saapui viisii ehdokasta. Näistä seuran johtokunta valitsi voittajaksi Liisa Haapasen maisterityön Ilmiö, instituutio ja ideologia – 2000-luvun talouskasvukritiikin teemat. tehtiin Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella ympäristönsuojelutieteen oppiaineessa, ja se valmistui lokakuussa 2013. Työn ohjaajina toimivat Petri Tapio ja Risto Willamo. Työ on saatavissa osoitteesta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/44720. Palkintokirjan kilpailun voittajalle luovutti emeritusprofessori Haila seuran syyskollokvion illallisella 3.11.2014 ravintola Korjaamossa, Helsingissä.

Valintaperusteluiksi johtokunta nosti seuraavia seikkoja: Haapasen tutkielma analysoi talouskasvukriittistä keskustelua kolmen aihetta käsittelevän keskeisen kirjan kautta: Tim Jacksonin Prosperity without growth – economics for a finite planet (2009), Peter Victorin Managing without growth – slower by design, not disaster (2008) ja Serge Latouchen Jäähyväiset talouskasvulle (2010, alkuperäisteos on Petit traité de la décroissance sereine vuodelta 2007). Aihe on perinteinen ja haastava, mutta Haapanen suorituu siitä erinomaisesti. Johdannon ja talouskasvukritiikin jälkeen tekijä esittelee aineiston (kirjallisuus), analyysimenetelmän (laadullinen sisällön analyysi) ja menee sen jälkeen tuloksiin. Päätulos, talouskasvukriittisen keskustelun jäsentäminen kolmeen teemaan, kerrotaan jo sivulla 21. Tämän jälkeen Haapanen käy läpi tulokset ja niiden perusteet, teemojen määrittymisen ja kehittymisen ja tekee sen vakuuttavasti. Työ on selkeästi jäsennetty ja kirjoitettu.

Kiinnostavaa on mm. se, että aineistosta ei löytynyt selvää määritelmää talouskasvun käsitteelle. Kiinnostava on myös Haapasen havainto: ”Kun talouskasvua tarkastellaan konkreettisena ilmiönä, aineistossa käsitellään hyvin vähän pelkästään taloudellisen tuotoksen tai BKT:n kasvua. Huomion keskipisteessä ei siis ole talouden kasvu vaan se, mikä muu kasvaa tai muuttuu samalla, kun talous kasvaa.” Haapasen mukaan analysoidussa kirjoituksissa keskitytään lähinnä taloudellisen toiminnan ja talouskasvun negatiivisiin ympäristövaikutuksiin, joskin ne lyhyesti sivuavat mahdollisuutta, miten talouskasvu vaikuttaisi positiivisesti ympäristön tilaan. Jokaisessa aineiston kirjoista on käsitelty kasvun ekologisia rajoja, mikä kiinnittää lukijan huomion siihen, että talouskasvu ei ole pelkkä abstrakti kansantaloudellinen ilmiö. Siinä on kyse myös konkreettisesta toiminnasta konkreettisessa ympäristössä. Kaikki kirjoittajat ovat tekijän mukaan sitä mieltä, että ekologiset rajat on osin jo ylitetty. Työn lopussa oleva pohdinta ja esitetyt kuvat ja nelikenttä jatkavat työn vakuuttavaa linjaa. Pohdinnoissa nostetaan esille, millaisia ympäristönsuojelun strategioita pitäisi soveltaa kehitysmaissa ja länsimaissa. Tekijän mukaan vihreän talouskasvun visio voisi sopia kehitysmaille ekotehokasta kohtuullisuutta paremmin.

Johtokunta onnittelee kilpailun voittajaa ja työn ohjaajia.

Kilpailu järjestetään vuoden välein. Lisätietoja YHYS ry:n internet-sivuilta: http://www.yhys.net/yrjo-haila-palkinto/

Lappalainen, Elina (2012): Syötäväksi kasvatetut

 

Maltillisen eläinpolitiikan oppikirja

 

Maalaistyttö Elina Lappalainen muutti kaupunkiin toimittajaksi. Yli
vuoden siirtelin työpöydällä Lappalaisen (2012) kirjaa Syötäväksi
kasvatetut. Vasta tartuin siihen Latviassa kotieläintutkijoiden
kokouksen iltana. Täällä oli sangen helppo ymmärtää Lappalaisen
kuvaamat tilanteet, joissa toimittaja (tai tutkija) törmää
vaikenemisen muuriin. Lappalainen kysyi eläimistä, itse olen ollut
utelias riikalaisen ystäväni Ukrainamielipiteestä.

Vaikeneminen on itsekritiikkiä ja suojelua. Mutta eihän maaseudulla
voi olla mitään salattavaa, sehän on ihan pelkkää idylliä vaan! Silti
Lappalainen singahti Etelä-Suomen tietokirjailijoiden eturiviin. Ei
turhaan, koska hän kirjoittaa hyvin. Syötäväksi kasvatetut on sekä
tietokirja että tulkki kaupunkisuomen ja maaseudun välillä. Se on
kulttuurihistoriaa ja karjatalouden käytänteiden kuvausta. Aiheena
eläimet eli se sopii ihanasti radikaalin feministisen
oikeustaisteluliikkeen jälkilämpöön.

Kirjan pääkappaleet on otsikoitu karjatalouden eikä biologian
näkökulmasta. Maatalouden rakennemuutos lyödään lukijan eteen yhdessä
sivussa selittelemättä. Sen kurjistamisvaikutuksen johdosta
karjatuotteiden tuonti Suomeen kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Maatilat
lopettavat ja eläintyöläiset siirtyvät sosiaaliluukulle, tosin tästä
Lappalainen ei kirjoita mitään. Hänen havaintomaailmassaan se ei ole
niin ilmeistä.

Eläintyö on huonosti palkattua, likaista ja raskasta työtä. Ei silti
saa vaipua epätoivoon. Eläintyötä pitää voida muuttaa ja kehittää.
Kehityksen esteenä ei ole Eu-pankkien korkoprosentti tai globaali
tautiepidemia. Eikä eläintyön tulevaisuus voi nojata valtion
valvontaan vaan ammattiin ja taitoihin. Ihmisen pitää pystyä hoitamaan
kotieläintä ilman, että häntä syytetään lain ja tukiehtojen rikkojaksi.

Lappalainen käyttää kirjan viimeiset luvut uuden eläinsuojelulain
taustojen pohdintaan. Hän muistaa myös Kataisen vuosikymmenen takaista
hallitusohjelmaa, jossa on kirjoitettu ”eläintilallisten
työnhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen kiinnitetään huomiota”. On
ehkä tuskin vain hallitusohjelman ansiota, että maataloustutkimuksen
piirissä levisi ymmärrystä siitä, että karjatilallisten ja eläimen
hyvinvointi on yksi ja sama asia. Hurskaista lauseista riippumatta
maaseudun sosiaaliturva heikkenee. Yhä vielä on eläinsuojelusta
todella pitkä matka maatalouspolitiikkaan.

Hyvä kirja.

 

Katri Karkinen

(Teksti: Gaudeamus)

Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen hahmottaa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen prosessia. Teos sisältää innostavia, tutkijan arkielämästä kumpuavia virikkeitä opiskelijoille ja tutkijoille.

Aikamme ongelmat ilmastonmuutoksesta lajien häviämiseen ja yleiseen ekologiseen niukkuuteen kyseenalaistavat yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden perinteiset lähestymistavat. Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus liikkuu parhaimmillaan lähellä valtaa ja politiikkaa, joten siinä joudutaan tavanmukaista enemmän pohtimaan myös suhdetta yhteiskuntaan ja julkisuuteen.

Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen esittelee erilaisia historian, antropologian, sosiologian, viestinnän, maantieteen, politiikan tutkimuksen ja tulevaisuudentutkimuksen menetelmäpolkuja ja näyttää, kuinka moninaisia yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen menetelmät voivat olla ja kuinka ne ovat yhteydessä yhteiskuntatieteen yleiseen menetelmäkehitykseen.

Ilmo Massa on valtiotieteiden tohtori ja yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen dosentti. Hän hoitaa parhaillaan ympäristömuutoksen ja -politiikan vastuuprofessorin tehtäviä Helsingin yliopistossa.

Ympäristön tutkimusta pidetään lähtökohtaisesti monitieteisenä tai tieteidenvälisenä tutkimusalueena. Erityisesti yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus on luonteeltaan perinteiset tieteenalarajat ylittävää, ohittavaa tai läpäisevää. Tällaiseen tutkimukseen liittyy paitsi merkittäviä institutionaalisia haasteita, myös kimurantteja metodologisia kysymyksiä. Loppukeväällä ilmestyvä teoksemme Katri Huutoniemi & Petri Tapio (toim.) Transdisciplinary Sustainability Studies: A Heuristic Approach (Routledge 2014) tarkastelee näitä kysymyksiä uudelta kantilta.

Heuristiikka_kansi

Lähdemme liikkeelle pirullisen ongelman (wicked problem) käsitteestä, joka viittaa siihen, että ratkeamattomien epävarmuuksien ja arvoristiriitojen vuoksi ongelmille ei ole tyhjentävää määritelmää eikä optimaalista ratkaisua. Yhteiskunnallisesti orientoituneen tutkijan näkökulmasta asetelma on hämmentävä: Millaisia metodologisia periaatteita tulisi noudattaa, kun ongelman määrittely itsessään on ongelma? Toimittamamme teoksen kantavana teemana oleva heuristinen lähestymistapa etsii tieteidenvälisiä reittejä ongelmallisten tilanteiden kohtaamiseen ja tarkasteluun. Heuristiikalla tarkoitamme ajattelun välineitä, joilla tutkija lähestyy tutkimustilannetta ja poimii sieltä tekijöitä, joiden avulla on mahdollista jäsentää ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuja.

Teos koostuu johdantoluvusta sekä kymmenestä erillisestä artikkelista, joiden kirjoittajat ovat
poikkitieteellisen ympäristö- ja kestävyystutkimuksen asiantuntijoita Suomesta ja ulkomailta. Esipuheen teokseen on laatinut tieteidenvälisyys-keskustelun uranuurtaja Julie Thompson Klein. Artikkelien kirjoittajat tarkastelevat ympäristö- ja kestävyysongelmien jäsentämiseen, tarkasteluun ja ratkaisemiseen liittyviä heuristisia näkökohtia omien tutkimusteemojensa kautta. Artikkelit muodostavat kolme toisiinsa lomittuvaa kokonaisuutta, jotka käsittelevät tieteenalarajat ylittävää heuristiikkaa ongelmien kehystämisessä (osa I), ongelmien ratkaisemisessa (osa II) ja inhimillisen tiedon sopeuttamisessa ekologisiin reunaehtoihin (osa III).

Ensimmäisen osan artikkelit valottavat ongelmien tunnistamisen ja rajaamisen merkitystä poikkitieteellisessä tutkimuksessa sekä antavat esimerkkejä erilaisista kehystämisen tavoista. Esitämme Risto Willamon kanssa systeemi- ja kompleksisuusteoriaan pohjautuen ulospäin suuntautuvan ajattelun heuristiikkaa ympäristöongelmien kokonaisvaltaiseksi hahmottamiseksi. Jari Lyytimäki ja Lars Kjerulf Petersen käsittelevät integroivien käsitteiden heuristista merkitystä kestävyyden arvioinnissa, ja tarkastelevat kirjoituksessaan ekosysteemipalveluiden käsitettä kaupunkiympäristöjen tutkimisessa. David Banister käsittelee liikenteen avainkysymysten muotoumista tieteen ja politiikan rajapinnalla ja osoittaa, kuinka kestävän liikkumisen mahdollisuuksia voidaan huomattavasti avartaa matkustusajan uudelleen määrittelyllä. Petri Tapio, Mattias Höjer, Åsa Svenfelt ja Vilja Varho erittelevät liikenteen ympäristökysymyksiä koskevan tapauksen avulla keinoja rakentaa, kuvata ja vertailla vaihtoehtoisia skenaarioita, ja esittävät huomiota eri skenaarioprosessien käyttämisestä kestävän tulevaisuuden tavoittelussa.

Kirjan toisessa osassa pureudutaan ongelmanratkaisuun poikkitieteellisessä toimintaympäristössä. Kun osapuolilla on toisistaan poikkeavia uskomuksia, arvoja ja intressejä, ratkaisujen etsiminen edellyttää tilannekohtaista harkintaa. Christian Pohl kuvaa tutkimusprosessin kannalta kriittisiä kysymyksiä tieteellisen ja käytännöllisen maailman rajalla, ja esittää viisi heuristista työkalua, jotka auttavat onnistuneen prosessin luomisessa. Troy E. Hall ja Michael O’Rourke luovat systemaattisen katsauksen poikkitieteellisten projektien kommunikaatio-ongelmiin, ja esittävät pienryhmien sosiaalipsykologiaan ja sosiokulttuuriseen oppimisteoriaan pohjautuvia käytännön ratkaisuja. Vilja Varho ja minä kirjoitamme ympäristöongelmien ratkaisumahdollisuuksien etsimisestä asiantuntijaharkinnan perusteella ja kuvaamme yhden asiantuntijaharkintaan pohjautuvan tutkimusmenetelmän. Riikka Paloniemi ja Annukka Vainio tarkastelevat sosiaalipsykologian näkökulmasta kahta keskeistä yhteistoiminnan heuristiikkaa, luottamusta ja dialogia, ja selvittävät niiden yhteyksiä ympäristönsuojelua edistävien toimien toteuttamiseen.

Kirjan kolmas osa koostuu kahdesta artikkelista, jotka pohtivat inhimillisen tiedon ja yhteiskuntien ekologisen kestävyyden välisiä suhteita valitsevasta tietokäsityksestä poikkeavalla tavalla. Janne I. Hukkinen ja minä lähestymme tiedon ongelmaa autopoieettisen epistemologian viitekehyksessä, jossa heuristiikat nähdään kognitiivisten systeemien sopeutumina ympäristöönsä. Teoksen päättää Robert Frodeman kirjoitus, jossa hän pohtii poikkitieteellisyyttä ratkaisuna tiedon ylituotantoon. Hänelle poikkitieteellisyys ei ole vain tutkimuksellinen väline kestävyyden saavuttamiseksi, vaan kehotus tarkastella tiedontuotannon päämääriä kestävyyden nimissä.

Teos on suunnattu ennen kaikkea poikkitieteellisestä ympäristötutkimuksesta kiinnostuneille tutkijoille ja opiskelijoille, mutta tarjoaa ajattelun aineksia muillekin ongelmakeskeisen tutkimuksen harjoittajille. Yksittäiset artikkelit edustavat oman alansa viimeaikaista tutkimusta ja ovat siten hyödyllistä luettavaa myös erikseen.

Katri Huutoniemi

Practising environmental social science: 20 years of contested methodologies

 

Since its foundation in 1994, the Finnish Society for Environmental Social Science (YHYS) has brought together social scientists from many different scholarly traditions and research organisations. After 20 years, we are still drawing from diverse theoretical backgrounds and making use of different kinds of research strategies. Whilst diversity is an asset, it also provokes questions about the choices through which our research strategies and societal roles take shape and co-evolve.

The 20th YHYS colloquium celebrates the heterogeneity of environmental social sciences by studying the different ways it is possible to make sense of methodological choices and their normative aspects. For example, it is argued that social science methods do policy work; that they perform environmental change. What does this mean and what might it imply for practice? In particular, how do we take on the challenges posed by emerging new methods (big data, data mining) and their popularity?

Whatever the case, it is clear that practising environmental social science means being affected by policy concerns and wider societal pressures. The 20th YHYS colloquium will spark discussion about the ways we can think and act in relation to these diverse demands. Environmental social scientists are often presented as arbitrators to environmental conflicts, moderators between science and society, and co-designers of technical experiments. To what extent, and on what conditions, do we feel at home in these in-between roles? What really are the points of leverage and effective engagement? Or should we try to escape, and to create alternative and perhaps more independent positions? By making the questions explicit the colloquium aims to make room for more and more diverse options and viewpoints.

The Colloquium is open for everyone interested and free for YHYS members. For non-members the fee is 30€, which should be paid directly to account FI95 8000 1770 4407 26 (with message: your name, registration fee to YHYS Colloquium 2014). No other registration is needed. During the colloquium, lunch and coffee will be available in SYKE cafeteria for purchase. A joint buffet dinner will be held in Korjaamo Culture Factory. The dinner is at participants own cost. Please inform you working group conveners if you wish to attend.

 

Programme

 

November 3rd 2014

Venue: SYKE auditorium

 

11.00.            Welcome to the 20th anniversary colloquium; Pekka Jokinen, Chair of the YHYS board

11.15.            1st key note session, Dr Aidan While, Sheffield University:

                     Connections: mobilising knowledge in environmental social science

12.15             Lunch, SYKE cafeteria

13.30             2nd key note session, Dr Stephanie Lavau, Plymouth University

                      Biodiversity conservation, environmental social science, and their taxonomies

14.30             Coffee

15.00             Working group sessions, SYKE meeting rooms

17.00             Wine and snacks, served by SYKE/Environmental Policy Centre

18.00             YHYS annual meeting, meeting room Muuttohaukka

19.30             Dinner, Korjaamo Culture Factory

(http://www.korjaamo.fi/en/about-korjaamo/vintti)

Announcement of the winner of the Yrjö Haila pro-gradu prize 2014

 

November 4th, 2014

Venue: Meeting room Muuttohaukka, SYKE

 

9.15               Working group sessions, SYKE meeting rooms

11.30             Lunch, SYKE cafeteria

12.30             3rd Key note session: Dr Matthew Cashmore, Aalborg University Copenhagen

                      The politics of environmental policy: seeing power analytically     

13.30             Coffee

14.00             Programme in Finnish:

Paneelikeskustelu: Metodien vietävänä?

Panelistit: yliassistentti Helena Leino, TaY; Vt. professori Maria Åkerman, UEF; professori Ilmo Massa HY; erikoistutkija Mikko Rask, KTK

Keskustelun johdattelija: Helena Valve, SYKE

15.30             Päätelmiä ja loppusanat

Nina Honkela, YHYS:n varapuheenjohtaja