Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS julisti keväällä 2014 Yrjö Hailan nimeä kantavan vuotuisen gradupalkinnon. Määräaikaan 30.6.2014 mennessä eri laitoksilta ympäri maatamme saapui viisii ehdokasta. Näistä seuran johtokunta valitsi voittajaksi Liisa Haapasen maisterityön Ilmiö, instituutio ja ideologia – 2000-luvun talouskasvukritiikin teemat. tehtiin Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella ympäristönsuojelutieteen oppiaineessa, ja se valmistui lokakuussa 2013. Työn ohjaajina toimivat Petri Tapio ja Risto Willamo. Työ on saatavissa osoitteesta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/44720. Palkintokirjan kilpailun voittajalle luovutti emeritusprofessori Haila seuran syyskollokvion illallisella 3.11.2014 ravintola Korjaamossa, Helsingissä.

Valintaperusteluiksi johtokunta nosti seuraavia seikkoja: Haapasen tutkielma analysoi talouskasvukriittistä keskustelua kolmen aihetta käsittelevän keskeisen kirjan kautta: Tim Jacksonin Prosperity without growth – economics for a finite planet (2009), Peter Victorin Managing without growth – slower by design, not disaster (2008) ja Serge Latouchen Jäähyväiset talouskasvulle (2010, alkuperäisteos on Petit traité de la décroissance sereine vuodelta 2007). Aihe on perinteinen ja haastava, mutta Haapanen suorituu siitä erinomaisesti. Johdannon ja talouskasvukritiikin jälkeen tekijä esittelee aineiston (kirjallisuus), analyysimenetelmän (laadullinen sisällön analyysi) ja menee sen jälkeen tuloksiin. Päätulos, talouskasvukriittisen keskustelun jäsentäminen kolmeen teemaan, kerrotaan jo sivulla 21. Tämän jälkeen Haapanen käy läpi tulokset ja niiden perusteet, teemojen määrittymisen ja kehittymisen ja tekee sen vakuuttavasti. Työ on selkeästi jäsennetty ja kirjoitettu.

Kiinnostavaa on mm. se, että aineistosta ei löytynyt selvää määritelmää talouskasvun käsitteelle. Kiinnostava on myös Haapasen havainto: ”Kun talouskasvua tarkastellaan konkreettisena ilmiönä, aineistossa käsitellään hyvin vähän pelkästään taloudellisen tuotoksen tai BKT:n kasvua. Huomion keskipisteessä ei siis ole talouden kasvu vaan se, mikä muu kasvaa tai muuttuu samalla, kun talous kasvaa.” Haapasen mukaan analysoidussa kirjoituksissa keskitytään lähinnä taloudellisen toiminnan ja talouskasvun negatiivisiin ympäristövaikutuksiin, joskin ne lyhyesti sivuavat mahdollisuutta, miten talouskasvu vaikuttaisi positiivisesti ympäristön tilaan. Jokaisessa aineiston kirjoista on käsitelty kasvun ekologisia rajoja, mikä kiinnittää lukijan huomion siihen, että talouskasvu ei ole pelkkä abstrakti kansantaloudellinen ilmiö. Siinä on kyse myös konkreettisesta toiminnasta konkreettisessa ympäristössä. Kaikki kirjoittajat ovat tekijän mukaan sitä mieltä, että ekologiset rajat on osin jo ylitetty. Työn lopussa oleva pohdinta ja esitetyt kuvat ja nelikenttä jatkavat työn vakuuttavaa linjaa. Pohdinnoissa nostetaan esille, millaisia ympäristönsuojelun strategioita pitäisi soveltaa kehitysmaissa ja länsimaissa. Tekijän mukaan vihreän talouskasvun visio voisi sopia kehitysmaille ekotehokasta kohtuullisuutta paremmin.

Johtokunta onnittelee kilpailun voittajaa ja työn ohjaajia.

Kilpailu järjestetään vuoden välein. Lisätietoja YHYS ry:n internet-sivuilta: http://www.yhys.net/yrjo-haila-palkinto/

Nelisenkymmentä vuotta ympäristösosiologiaa

Timo Järvikoski muistelee uraansa

 

Nuoren tutkijan tie ympäristöteemojen pariin

Opiskeluaikanani Turun yliopistossa 1960-luvun jälkipuoliskolla, ehkä jo ennenkin, kiinnostuin ympäristökeskustelusta, lueskelin Suomen Luonto –lehteä, toki Rachel Carsonin kirjan ja yhtä ja toista muutakin. Päätymiseni äkkiä ”ympäristösosiologiaan” oli silti sattumaa. En ollut vielä edes valmistunut, gradu-työni kylläkin juuri jättänyt, kun professori Erkki Asp kysyi, haluaisinko tehdä selvityksen Lokan ja Porttipahdan allasalueilta muuttaneiden uusista olosuhteista, tyytyväisyydestä yms. Olin kiinnostunut tutkijan urasta, ja tämä viittasi siihen suuntaan. Lapissakin olin pari kertaa käynyt, joskaan en Sodankylässä. Tuohon aikaan – 1969 – vielä paljolti ajateltiin, että kunnon haastattelulomakkeella asiat selviävät. Niinpä sitten muutaman kuukauden kuluttua, kevättalvella 1970 olin tekemässä haastatteluja lähinnä Sodankylän Vuotsossa, muistaakseni tein kolmanneksen koko urakasta.

Raportti valmistui ajallaan, elokuussa 1970, ja tuloksia voinee pitää uskottavina, koska tilaaja (Kemijoki Oy) tai oikein kukaan muukaan ei ollut niihin tyytyväinen. Kuitenkin minua pyydettiin pari vuotta myöhemmin tekemään vielä Kemihaaran altaan suunnittelua palveleva ”väestötutkimus”. Mielenkiintoisinta siinäkin oli haastattelujen tekeminen ja liikkuminen Kemijoen ympäristössä; esimerkiksi Kemijoen ylittäminen keskitalvella, kun lunta oli toista metriä, on jäänyt mieleen – kaikkia haastateltavia ei tavoittanut autotietä pitkin. Raporttini vaikutti osaltaan siihen, että laajempi, Kemihaaran allasvaihtoehto hylättiin, ja alettiin puhua Vuotoksen altaasta. Siitä on sittemmin puhetta riittänyt.

Maaseutusosiologisen graduni lisäksi olin nyt tehnyt kaksi tekojärviselvitystä. Aihepiiri oli jäänyt vaivaamaan, aineistoa oli ja halusin saada alalla vähän parempaa aikaan. 1970-luvun jälkipuoliskolla kytkin assistenttina ollessani empiriani energiatalouteen, suunnitteluteoriaan ja kansainväliseen, varsin vaatimattomaan (määrältään ja tasoltaan) säännöstelyn tutkimukseen, Kemijoen säännöstelyn kokonaisuuteen jne. Tuloksena oli väitöskirja Vesien säännöstely ja paikallisyhteisö (1979). Vasta väitöskirjan yhteydessä aloin ajatella, että tässä on kysymys jonkinmoisesta ympäristösosiologiasta.

 

1970-luku: ympäristösosiologian ennakointia

1970-luvulla ei Suomessa eikä muuallakaan puhuttu ympäristösosiologiasta (toki Hgissä näkyi joku Ilmo Massa tekevän jotain sellaista). Tutkimusaiheeni herätti joskus suorastaan hämmennystä, eräs kollega ihmetteli ystävällisesti, onko tarkoitukseni kehittää allasteoriaa. Hän oli oikeassa siinä, että kytkentä sosiologian teoretisointiin tuntui minustakin pitkään hankalalta. Kohta työni valmistuttua luin Riley Dunlapin ja William Cattonin artikkeleita ympäristöparadigmoista (1979) ja pian myös Allan Schnaibergin kirjan The Environment: From Surplus to Scarcity (1980). Schnaibergin teoretisointi olisi ehkä ollut käyttökelpoista, ja Dunlapin polemisointiin olisi ainakin voinut viitata, jos olisivat tarjolla olleet.

1970-luvun lopulla ennakoimme Turussa ympäristösosiologiaa. Ideoimme Ari Haavion ja Arto Kankaanpään kanssa Inkeri-projektin (Imatran Inkerin mukaan), johon saimme Akatemian tukea. Ideana oli tutkia Suomen suuria ympäristönmuutoksia ja erityisesti sitä, miten hankkeita puollettiin tai vastustettiin, miten prosessit muotoutuivat jne. Keskityimme vesikysymyksiin, aloitimme Imatran koskesta ja päädyimme, kun asiat etenivät, Kemijoen ”karvalakkilähetystön” kautta Koijärvi-liikkeeseen asti; siitä tuli projektin viimeinen tapaustutkimus.

Inkeri-projekti toi Turun sosiologiaan ympäristöorientaatiota. Turussa oli myös, Rauno Tenovuon toimesta, aloitettu 70-luvun loppupuolella ympäristönsuojelun monitieteinen arvosanaopetus, jossa sosiologian opetusta ja opiskelijoitakin oli mukana. Mainittakoon, että eläintieteilijä Tenovuon luonnontieteilijä-kollegat pitivät ympäristönsuojelun opetusta epätieteellisenä touhuna. Turun sosiologiassa ympäristöpainotus jatkui melko pitkään (vaikka itse sain töitä Oulusta 1985), kiitos mm. Haavion opetuksen ja ohjaustyön, mutta Haavion eläköidyttyä ja Turussa väitelleen Pekka Jokisen siirryttyä Tampereelle joskus vuosituhannen viimeisinä vuosina se alkoi hiipua. Onneksi suunta monissa muissa yliopistoissa oli toinen.

 

Ympäristösosiologin tie Turusta Ouluun

1980-luvun jälkipuoliskolla tapahtui paljon ympäristötutkimuksen kannalta merkityksellistä. Globaalit ongelmat – erityisesti ”kasvihuoneilmiö”, kuten silloin yleensä sanottiin, mutta myös otsonikerroksen ohentuminen, biodiversiteetti yms. – tulivat yleiseen tietoisuuteen. Brundtlandin komitea otti käyttöön kestävän kehityksen käsitteen, joka sitten levisi laajalti ja tuli kummittelemaan myös sosiologiaan. Ympäristökysymys tuli yhä enemmän mukaan yhteiskuntatieteisiin. Ulrich Beckin Risikogesellschaft ilmestyi 1986, samoin Niklas Luhmannin Ökologische Kommunikation. Beckin kirjalla oli Euroopan sosiologiassa suuri vaikutus; itse en kokenut sitä kovin mullistavana, vaan löysin luennollani siitä paljonkin kritikoitavaa. Beckin seuraavan kirjan kääntäminen (Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt, 1990), ja varsinkin Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama Ympäristökysymys (1991) antoivat mahdollisuuden sisällyttää ympäristöteemaa sosiologian tutkintovaatimuksiin. Sitten YHYS perustettiin 1994, siinä olin vähän aikaa varapuheenjohtajana, ja yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta alkoi näkyä yhä enemmän, mm. sosiologipäivillä.

Itse siirryin Oulun yliopistoon, Kasvatustieteiden tiedekuntaan, v. 1985. Viran määrittelyyn ei toki sisältynyt ympäristösosiologiaa, mutta kasvatussosiologiaakaan ei Oulussa silloin ollut, joten pari vuotta ihmeteltyäni päätin jatkaa ympäristötutkimusta. Yksi tutkimussuunta oli ”ympäristötietoisuus”, jonka silloin kuvittelin olevan pysyvämpi, vähemmän taloudellisille ja muille suhdanteille altis asia, kuin se sittemmin on näyttänyt olevan. Tässä nojauduin enemmän Stephen Cotgroveen kuin Ronald Inglehartiin. Jatkoin myös ympäristöliikkeiden tutkimusta Hannele Nykäsen kanssa, tutkimuskohteena oli Talaskankaan konflikti ja erityisesti toimintaryhmä Talaksen ystävät.

Oulun sosiologian pienuus kannusti etsimään yhteistyökumppaneita muilta tieteenaloilta, ja olin iloinen kun humanistiselta puolelta Jouko Jokisalo ja Kari Väyrynen tekivät aloitteen yhteisprojektista. Jouko tutki ympäristöajattelun yhteyksiä äärioikeistolaiseen ajatteluun, Kari ympäristöfilosofian historiaa (pitkän tähtäyksen tuloksena mm. hänen kirjansa) ja minä ympäristöajattelua sosiologiassa. Siitä tuli minulle pitkäaikainen harrastus, josta en ole vieläkään täysin luopunut, aihepiirihän on eläkeläiselle sopivan epäajankohtainen. Aikanaan oli kiinnostavaa havaita, että toisin kuin Dunlap, Catton, Beck, Luhmann ja monet muut melkeinpä itsestäänselvyytenä esittivät, sosiologia ei suinkaan ole jättänyt ”luontoa” ja ”ympäristöä” vaille huomiota. Toinen kysymys on, miten tämä pätee sosiologian valtaisimpaan virtaan, ja kolmas, miten relevanttia luontoon liittyvä kirjoittelu on ollut esim. nykyisten ympäristöongelmien näkökulmasta.

Kasvatustieteiden tiedekunnassa kehitimme Eila Jerosen kanssa yhteistyössä ympäristökasvatuksen opinnot, jotka sisälsivät perusopintojen lisäksi myös aineopinnot. Aineopinnot olivat alalla ensimmäiset Suomessa, ja sisälsivät runsaasti yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta. Mitään erityistä menestystä tästä ei opiskelijoiden keskuudessa tullut, mutta ympäristökasvatuksesta on kuitenkin tehty lukuisia graduja ja yksi väitöskirja (pari lisää kohta tulossa). Eila on itse ollut aktiivinen ympäristökasvatuksen tutkija, vaikka hänen väitöskirjansa ei sille alalle sijoittunutkaan.

Yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa yhteistyö luonnontieteiden kanssa taitaa aina ennemmin tai myöhemmin tulla esille. Oulussa perustettiin Paavo Havaksen aloitteesta 1990-luvun puolivälissä Ecocenter, jonka puitteissa haettiin eri tieteenalojen yhteistyötä niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin. Hyvästä yrityksestä huolimatta laajempaa yhteistyötä ei saatu aikaan, ja muutaman vuoden kuluttua Ecocenter lopetti toimintansa. Yhteistyön rakentaminen ”ylhäältä käsin” näyttäisi olevan vaikeaa; paremmin se kai lähtee liikkeelle – jos lähtee – konkreettisten tutkimusongelmien ja yksittäisten tutkijoiden tasolta.

 

Uuden vuosituhannen tutkimusympäristö: kohti EU-projekteja ja Thule-instituutin synty

Oulussa sosiologian yhteistyö luonnontieteiden kanssa alkoi 1998 EU-projektissa nimeltä TUNDRA, jonka vetäjänä toimi Arktinen keskus ja jossa oli mukana yliopistoja ja tutkimuslaitoksia Englannista, Tanskasta, Hollannista ja Venäjältä. Projekti tutki ilmastonmuutosta Uralin länsipuolisella arktisella alueella, Komin tasavallassa

(http://kaares.ulapland.fi/home/arktinen/tundra/tundra.htm ), 2000-luvun puolella se laajeni (Arctica-projektina) myös Suomen Lappiin. Sosiologian tehtäväksi tuli alunperin tyypillisesti väestön ympäristötietoisuuden selvittely (käytännössä tehtäväkenttä laajeni), ja tutkimuspaikkoina olivat Vorkutan ja Usinskin kaupungit. Roudalle rakennettu Vorkuta hiili- ja kalkkikaivoksineen, kaivoslähiöineen ja murtuilevine rakennuksineen teki vaikutuksen, ja huomasin pohtivani, miten kaivostoiminnan olisi voinut järjestää paremmin; ainakin asuttamalla työntekijät kaupunkiin, ja hoitamalla matkat bussilla. Taustana lähiöasutukselle olivat Stalinin vankileirit, joten se kaupunkisuunnittelusta. Itse kävin Vorkutassa vain kerran, tutkijana toiminut Timo Karjalainen oli siellä pitkäänkin; en ihmetellyt, että hän tiedonhankinnan edettyä pyrki minimoimaan Vorkutan reissut. Timon väitöskirja palkittiin, eikä suotta.

Tundra-projektin jälkeen tuli muita EU-hankkeita, ja yhteistyötä tekniikan (arkkitehtuurin) ja luonnontieteiden suuntaan Oulun yliopistossa alkoi tulla yhä enemmän. Rahoitus tarjosi myös mahdollisuuksia vierailijoiden, kuten Peter Dickensin, Riley Dunlapin, Harvey Feitin ynnä muiden kutsumiseen. Väitöskirjojakin oli alkanut tulla, ensimmäisenä väitteli Pentti Luoma, joka sittemmin on ollut myös kanssani ohjaamassa monia töitä. Vuodesta 2002 väljästi yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueelle kuuluvia väitöskirjoja ovat tehneet Pentin lisäksi Eila Louhimaa, Jouni Ponnikas, Timo P. Karjalainen, Leevi Karsikas, Hannah Strauss ja Outi Autti, ja lisää on tulossa. Sosiaalisten vaikutusten arviointitutkimuksille ilmaantui kysyntää; niitä alkoi tehdä erityisesti Reinikaisen Kalle, joka sitä tietä päätyi Pöyryn hommiin.

Merkittävä asia Oulun sosiologian ja koko yliopiston kannalta oli Thule-instituutin perustaminen (Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksen pohjalle), sillä yhtenä keskeisenä kenttänä instituutilla on monitieteinen ympäristötutkimus, jonka itsestään selvänä osana yhteiskuntatieteet nykyisin nähdään; Kari Laineella johtajana on jo pitkä kokemus yhteistyöstä. Oululaisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen painopiste onkin nyt Thule-instituutissa, joten toivotan jatkuvaa työniloa Timo Karjalaiselle ja kumppaneille.

Yli 40 vuoden perspektiivistä katsoen ympäristösosiologian tilanne on muuttunut hyvinkin paljon. Ns. luonto on ollut jokseenkin aina mukana sosiologian teoretisoinneissa, vaikkakin se jäi kovin sivuun valtavirrasta 1900-luvun keskivaiheilla, pitkäksi aikaa. Siten ympäristönäkökulma saatettiin keksiä ikään kuin uutena yleisemmän ympäristötietoisuuden myötä 1970-luvulla. Osaksi sosiologian valtavirtaa ympäristösosiologia alkoi muodostua nopeasti 1990-luvulla, ja nyt se on paitsi oma tunnustettu erityisalansa (”yhdyssanasosiologioiden” joukossa) myös osa sosiologian yleistä teoretisointia; nykyisin kunnon yhteiskuntateoreetikko ei voi enää jättää ympäristökysymyksiä huomiotta – toisin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Toisaalta Oulun(kin) suunnalla monitieteisyys, jopa poikkitieteisyys on ympäristötutkimuksessa vahvistunut ja melkeinpä tullut tavaksi.

Tutkimuksen kiistattomasta etenemisestä huolimatta on vaikea nähdä kovin suurta, tai ainakaan riittävää etenemistä maailman ympäristöuhkien torjumisessa. Toki yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus voisi aiempaa enemmän pohtia myös kansainvälisen talousjärjestelmän ja muiden valtajärjestelmien muuttamisen mahdollisuuksia, mutta muutosten toteuttaminen vaatii tietysti kansalaisten toimintaa.

Lappalainen, Elina (2012): Syötäväksi kasvatetut

 

Maltillisen eläinpolitiikan oppikirja

 

Maalaistyttö Elina Lappalainen muutti kaupunkiin toimittajaksi. Yli
vuoden siirtelin työpöydällä Lappalaisen (2012) kirjaa Syötäväksi
kasvatetut. Vasta tartuin siihen Latviassa kotieläintutkijoiden
kokouksen iltana. Täällä oli sangen helppo ymmärtää Lappalaisen
kuvaamat tilanteet, joissa toimittaja (tai tutkija) törmää
vaikenemisen muuriin. Lappalainen kysyi eläimistä, itse olen ollut
utelias riikalaisen ystäväni Ukrainamielipiteestä.

Vaikeneminen on itsekritiikkiä ja suojelua. Mutta eihän maaseudulla
voi olla mitään salattavaa, sehän on ihan pelkkää idylliä vaan! Silti
Lappalainen singahti Etelä-Suomen tietokirjailijoiden eturiviin. Ei
turhaan, koska hän kirjoittaa hyvin. Syötäväksi kasvatetut on sekä
tietokirja että tulkki kaupunkisuomen ja maaseudun välillä. Se on
kulttuurihistoriaa ja karjatalouden käytänteiden kuvausta. Aiheena
eläimet eli se sopii ihanasti radikaalin feministisen
oikeustaisteluliikkeen jälkilämpöön.

Kirjan pääkappaleet on otsikoitu karjatalouden eikä biologian
näkökulmasta. Maatalouden rakennemuutos lyödään lukijan eteen yhdessä
sivussa selittelemättä. Sen kurjistamisvaikutuksen johdosta
karjatuotteiden tuonti Suomeen kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Maatilat
lopettavat ja eläintyöläiset siirtyvät sosiaaliluukulle, tosin tästä
Lappalainen ei kirjoita mitään. Hänen havaintomaailmassaan se ei ole
niin ilmeistä.

Eläintyö on huonosti palkattua, likaista ja raskasta työtä. Ei silti
saa vaipua epätoivoon. Eläintyötä pitää voida muuttaa ja kehittää.
Kehityksen esteenä ei ole Eu-pankkien korkoprosentti tai globaali
tautiepidemia. Eikä eläintyön tulevaisuus voi nojata valtion
valvontaan vaan ammattiin ja taitoihin. Ihmisen pitää pystyä hoitamaan
kotieläintä ilman, että häntä syytetään lain ja tukiehtojen rikkojaksi.

Lappalainen käyttää kirjan viimeiset luvut uuden eläinsuojelulain
taustojen pohdintaan. Hän muistaa myös Kataisen vuosikymmenen takaista
hallitusohjelmaa, jossa on kirjoitettu ”eläintilallisten
työnhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen kiinnitetään huomiota”. On
ehkä tuskin vain hallitusohjelman ansiota, että maataloustutkimuksen
piirissä levisi ymmärrystä siitä, että karjatilallisten ja eläimen
hyvinvointi on yksi ja sama asia. Hurskaista lauseista riippumatta
maaseudun sosiaaliturva heikkenee. Yhä vielä on eläinsuojelusta
todella pitkä matka maatalouspolitiikkaan.

Hyvä kirja.

 

Katri Karkinen

FM Eveliina Asikainen: Luontopolitiikkaa lähiöissä – Lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa. Acta Universitatis Tamperensis 1991. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1478.

Tarkastettu julkisesti Tampereen yliopistossa 21.11.2014.

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvä yleisö

 

”Kun makaan raajat levällään
savolaisella niityllä
luomakunta lähestyy minua:
ruohot kutittavat korviani,
myyrät tutkivat varpaita
(miten paksut, ne sanovat,
meidän on paljon ohuemmat)
perhoset istuvat ripsilleni,
säikähtävät ja pakenevat
kun avaan loistavat silmäni.

On luomakuntaa siinä ympärillä,
sipinää, supinaa, ihmettelyä:
kuuluuko hän valtakuntaamme?
Kyllä kai minä kuulun,
eläinkuntaan ainakin.”

 

Mitä tekemistä edellä lukemallani Viljo Kajavan runolla ”Hellepäivä” ja väitöskirjani aiheella, luontopolitiikalla lähiöissä on toistensa kanssa? Molemmissa on pohjimmiltaan kysymys luonnon ja ihmisen suhteesta ja molemmissa aihetta tarkastellaan avoimin mielin. Luontoa ei määritellä etukäteen, eikä pidetä passiivisena tutkimuskohteena, vaan aktiivisena osana tilannetta. Molemmissa myös pohditaan ihmisen kuulumista luontoon.

Ihmisen ja luonnon tai kulttuurin ja luonnon suhde voidaan käsittää ainakin kolmella tavalla.

Ensiksi luontoa voidaan pitää ihmisistä riippumattomana, mutta inhimillisen toiminnan uhkaamana. Tällöin luontoa tarkastellaan ulkopuolelta. Tehdään havaintoja monimuotoisuuden vähentymisestä ja ihmisen vaikutuksesta luontoon. Samalla ihminen ja ihmisen toiminta ajatellaan luonnon ulkopuoliseksi, eikä sitä, mikä on luontoa, kyseenalaisteta. Joitain osia ihmisen tuottamasta luonnosta voidaan pitää vaalimisen kohteina, mutta nekin hahmotetaan uhanalaisiksi, kuten myös kyseiset luonnot tuottaneet elämäntavat, esimerkiksi perinteinen suomalainen maalaiselämä ja vaikkapa sen tuottamat niityt.

Toiseksi voidaan ajatella, että luonto ja luonnollisuus on kokonaan kulttuurinen konstruktio. Luonto on käsityksiä luonnosta. Luonto on esimerkiksi, uhkaava, kesytettävä, turvallinen tai vaarallinen. Osa kulttuurista luontoa on myös se, että sanaa ”luonnollinen” käytetään kuvaamaan itsestään selvinä pidettyjä ilmiöitä. Esimerkiksi Vuoreksen osayleiskaavoituksen yhteydessä kaupungin kasvua pidettiin ”luonnollisena”. Tuo luonnollinen määrittyi sellaisesta kulttuurista käsin, joka haluaa edistää kaupunkien kasvua. Tällöin päädytään siihen, että kulttuurisesti luonnollinen prosessi uhkaa alkuperäistä säilyttämisen arvoista luontoa – siis tuota ensiksi kuvaamaani luontoa.

Kolmanneksi luonnon ja kulttuurin voidaan ajatella kietoutuvan toisiinsa, ne ovat monin erilaisin tavoin osa toistensa todellistumista ja muotoutumista. Tällä tarkoitan sitä, että sekä kulloinkin vallitsevat käsitykset luonnosta, tavat ja mahdollisuudet käyttää luontoa sekä luonto itsessään vaikuttavat kaikki toisiinsa ja muodostavat yhdessä useita samanaikaisia luontoja, jotka kuitenkin limittyvät toisiinsa. Tällainen käsitys luonnon ja kulttuurin suhteesta on väitöskirjani lähtökohta.

Muotoutumisella ymmärrän lähiön ja lähiöluonnon kokonaisvaltaista kehkeytymistä, siis suunnitelmien muuttumista eläväksi asuinalueeksi: rakennuksiksi, leikkipuistoiksi, teiksi ja lähimetsiksi, joita ihmiset käyttävät omilla tavoillaan. Tämä prosessi on vain osin suunniteltu ja hallittavissa. Siihen sisältyy monia vaikeasti hallittavia elementtejä kuten poliittisia päätöksiä, asukkaiden arkisia valintoja, myrskyjä ja päätösten tai toimintojen konfliktoitumista.

Todellistumisella tarkoitan sitä, että lähiöluonnon muotoutumiseen osallistuvat toimijat määrittelevät ja merkitysellistävät luonnosta tekemiään havaintoja aina joidenkin käytäntöjen ja niihin liittyvän tietämisen kautta. Tällöin muodostuu jossain määrin toisistaan eroavia luontoja, jotka ovat todellisia näissä käytännöissä.

Esimerkiksi innokkaan hervantalaisen retkeilijän, Vuoreksen luontokartoittajan ja osayleiskaavoittajan luonnot sijaitsevat ainakin osin samassa tilassa, mutta koska kaikilla heistä on luontoa havainnoidessaan erilaiset tavoitteet, intressit, tulkintakehykset ja varmasti myös erilaiset kyvyt tehdä havaintoja ja tulkita niitä, kaikkien luonnot ovat jossain määrin erilaiset. Tuloksena on siis, että luonto todellistuu eri tavoin ja syntyy erilaisia luontoja, jotka eivät kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia tai pelkkiä kulttuurituotteita, koska ne perustuvat samaan fyysiseen paikkaan ja sen ominaisuuksiin.

Yksittäisten ihmisten lisäksi myös institutionaalisilla toimijoilla kuten luonnonsuojelulla, metsäsuunnittelulla tai maankäytön suunnittelulla on omat tapansa havainnoida ja arvottaa luontoa, samoin kuin tietysti asukkailla silloin kun he toimivat yhdessä. Erilaisista havainnoista, niistä tulkitusta tiedosta ja käsityksistä luonnon arvosta muodostuu erilaisia luonnon potentiaaleja, käsityksiä luonnon tarjoamista mahdollisuuksista.

Kun havaintoja luonnosta ja niistä tulkittuja luonnon potentiaaleja, käytetään päätöksenteon perusteluina, tehdään luontopolitiikkaa. Silloin luonto on osa päätöksentekoprosessia ja samalla määritellään mahdollisuuksia käyttää luontoa. Luonto osana päätöksentekoprosessia voi olla uhanalainen eläin tai kaunis maisema, ja mahdollisuudet käyttää luontoa voivat tarkoittaa päätöstä esimerkiksi laskettelurinteen rakentamisesta tai jonkin alueen varaamisesta retkeilykäyttöön.

Kaisu Anttonen on väitöskirjassaan kuvannut hyvin kaupungeissa tehtäviä luontopoliittisia päätöksiä. Ne vaihtelevat rutiininomaisista virkamiespäätöksistä kokonaisen uuden kaupunginosan rakentamiseen tai kansallisen kaupunkipuiston perustamiseen. Luontopolitiikka ei kuitenkaan ole oma sektoripolitiikan lohkonsa toisin kuin vaikkapa luonnonsuojelu- tai luonnonvarapolitiikka, eivätkä päätöksentekoprosessit välttämättä näyttäydy poliittisina konflikteina. Olennaista on, että päätöksillä vaikutetaan mahdollisuuksiin käyttää luontoa. Toisinaan päätösten vaikutukset todellistuvat vuosia päätöksen tekemisen jälkeen ja aiheuttavat konfliktin vasta silloin.

Luontopoliittiset päätökset ovat osa lähiöluonnon muotoutumista, sillä hyvin usein niillä muutetaan suoraan luonnon merkitystä. Näin toimitaan, kun tehdään päätöksiä joidenkin alueiden ottamisesta rakentamiseen ja toisten perustamisesta virkistys- tai luonnonsuojelualueiksi tai, kun päätetään leikkipuistojen korjaamisesta. asuinalueen täydennysrakentamisesta tai kaupunkimetsien harventamisesta.

Lähiöluonto ei kuitenkaan muotoudu pelkästään luontopoliittisten päätösten sanelemana. Myös asukkailla on oma roolinsa. Hervanta ja Vuores on molemmat rakennettu metsän keskelle lähes asumattomille alueille. Kuitenkin useimmilla asukkailla on ollut jotain tietoa tai ainakin käsityksiä ja mielikuvia alueesta.

Asuinalue ja sen luonto alkavat todellistua asukkaalle varsinaisesti vasta hänen muutettuaan. Silloin alkaa kehollisen suhteen muodostaminen luontoon. Jalkojen avulla kokeillaan mukavimpia reittejä paikasta toiseen ja samalla rakennetaan suhteista karttaa alueesta. Kutsun tätä aktiivista asuinalueen haltuunottoa ja siinä syntyvää käsitystä oman kotiseudun mahdollisuuksista kulttuuriantropologi Tim Ingoldin tapaan asustamiseksi.

Asustamalla asukkaalle muodostuu myös suhde suunniteltuun lähiöön ja luontoon. Hän voi hyväksyä suunnittelijan ratkaisut ja toimia niiden mukaan tai sitten vastustaa ja rikkoa niitä, esimerkiksi oikaisten. Erityisesti kerrostalossa asuva asukas on luonnonkäytössään hyvin pitkälle kaupunkisuunnittelijoiden, kaupunkimetsänhoitajien ja viheraluesuunnittelijoiden luontojen varassa. Koti, jossa tapahtuvista asioista voi itse päättää, rajautuu asunnon seiniin. Muilla alueilla asukkaan toiminta perustuu nautintaan, jokamiehenoikeuden mukaisiin oikeuksiin käyttää luontoa. Asukas ei omista, eikä hallitse, mutta voi käyttää alueita.

Lähiöasukas käyttää luontoa esimerkiksi virkistäytymiseen, marjojen ja sienten keräämiseen ja fyysisen kunnon ylläpitämiseen, kun eränkävijälle nautinta-alueelta saatu saalis oli tärkeä osa hengissä selviytymistä. Nautinta kuitenkin kuvaa lähiöluontoon liittyviä valta- ja hallintasuhdetta, asukkaalla on käyttöoikeus – ei omistusoikeutta ja hän joutuu jakamaan alueen muiden. Näen tässä samankaltaisuutta eräkulttuuriin. Kun päätösvalta luonnon käyttöön on vähäistä, epävarmuus itselle tärkeän luonnon pysyvyydestä on yksi asukkaiden luontosuhteen keskeinen ulottuvuus.

Asuinalue on myös ihmisten yhteisö. Samoissa puistoissa, lenkkipoluilla tai leikkipuistoissa käyvät ihmiset vaikuttavat toistensa käsityksiin siitä, millainen toiminta on sopivaa missäkin. Hyväksytyn toiminnan rajat muokkautuvat asukkaiden keskeisessä vuorovaikutuksessa. Juoppoja suvaitaan joissain puistometsissä, toisissa ei, aikuisesta tuntuu, että lapsen ja leikin varjolla voi kulkea mennä kerrostalojen väliseen pikkumetsään, johon yksinäisellä aikuisella ei olisi asiaa. Nuotioiden tekeminen on periaatteessa kiellettyä, mutta silti nuotion pohjia ja puista revittyä tuohta voi nähdä monissa paikoissa järvien rannoilla.

Lisäksi asukkailla on yksilöllisiä kykyjä havaita luonnossa erilaisia asioita, tarkkailla sitä luontoa ja luoda lähiöluonnon paikkoihin merkityksellisiä suhteita. Jotkut asukkaat pystyvät toisia paremmin myös laajentamaan merkityksiään kollektiivisiksi ja saamaan aikaan toimintaa itselle tärkeiden alueiden puolesta. Tarkastelen näitä monisyisiä, toisiinsa limittyviä käytännöllisiä luontosuhteita nautinnan ekologioina ja käytän totunnaisia, omaehtoisia ja elämyksellisiä ekologioita jäsentämään luontosuhteiden erilaisia ulottuvuuksia.

Lähiöllä on myös oma biologinen ja fyysinen luontonsa, jonka osana kaikki edellä kuvaamani toiminta, havainnointi ja merkitysten antaminen tapahtuvat. Rakentaminen ja asukkaiden toiminta vaikuttavat muiden muassa veden virtaukseen, ravinteiden kiertoon sekä kasvien ja eläinten elinehtoihin. Näin syntyy lähiön luonto ekosysteemin tasolla. Olen tarkastellut lähiöluonnon ekologiaa kasvillisuuden kautta, koska kasvillisuus ilmentää hyvin erilaisten ympäristötekijöiden muutoksia.

Kasvillisuus ja siitä tekemäni luokittelut ovat tutkimusprosessissani apuväline, minun keinoni todellistaa lähiöluontoa lukijoille tai saada lähiön luonto puhumaan. Olennaisempaa siinäkin on periaatteellinen pohdinta siitä, miten käsitämme luonnon. Onko ihminen ja ihmisen toiminta osa lähiöluontoa ja ovatko ihmistoiminnan aiheuttamat muutokset hyväksyttävä osa lähiöluonnon prosesseja vai ovatko ne häiriöitä, jotka uhkaavat esimerkiksi metsäluontoa lähiössä? Väitöskirjassani käsittelen ihmistä osana lähiöluontoa ja teen huomioita niistä kehityskuluista, joita lähiöelämä eri muodoissaan saa aikaan.

Vaikka oma näkemykseni luonnon ja kulttuurin suhteesta onkin sellainen, että ne kietoutuvat toisiinsa ja ihminen on osa luontoa, niin haastattelemillani asukkailla, luontokartoittajilla, arkkitehdeillä ja luonnonsuojelijoilla ja virkamiehillä on toki toisenlaisia näkemyksiä. Kun asukkaiden ja heidän koiriensa metsään tekemät polut lähiömetsässä tulkitaan häiriöiksi, silloin metsässä kulkemista koirien kanssa pidetään luontoon kuulumattomana toimintana. Tai kun laskettelurinteelle syntynyttä monimuotoista niittyä kuvattaessa harmitellaan paikalla olleen lehtometsän häviämistä, ollaan asetelmassa, jossa ihmisen koskematonta luontoa pidetään itsestään selvästi luonnollisempana ja arvokkaampana kuin ihmisen toiminnan yhteydessä syntynyttä monimuotoisuutta.

Käsityksillämme luonnon ja ihmisen suhteesta on merkittävä rooli maankäytön suunnittelussa. Työni pohjalta haluan tuoda esille kaksi asiaa. Ensimmäinen liittyy asukkaisiin, nautintaan ja asustamiseen. Sitä ei voi suunnitella. Asukkaille voi tarjota erilaisia mahdollisuuksia, mutta asukkaat kuitenkin viimeistelevät kaupunginosansa yhteisöllisessä asustamisen prosessissa. Niissä muotoutuvat kullakin asuinalueella hyväksytyt tavat toimia luonnossa. Olen iloinen esimerkiksi Tesoman Osallistavan budjetoinnin hankkeesta, jossa asukkaiden tieto on otettu vahvasti mukaan ja heille on annettu valtaa alueen perusparannustoimien suunnittelussa.

Toiseksi kysymys siitä, missä, miten ja mitä monimuotoisuutta arvostetaan ja suojellaan, on yksi luontokäsitysten ilmenemisen peruskysymyksistä, johon otan kantaa. Haluan avartaa näkemystä luonnosta. Kuten professori Yrjö Haila on kirjoittanut, myös kaupungit ovat luonnonmuodostumia, koska ne ovat ihminen nimisen eläimen yhteisöjä ja ihmisen ekologian ilmentymiä. Pelkästään kaupungeissa esiintyviä eliöyhteisöjä voi suojella vain kaupungeissa. Suomalaiset lähiöt ovat hyvin erityisiä kaupunkielämän tuottamia luonnonmuodostumia ja elinympäristöjä, joihin on syntynyt omia erityisiä eliöyhteisöitään. Rakentaminen ei tarkoita pelkästään monimuotoisuuden vähenemistä, vaan luo mahdollisuuksia monimuotoisuuden lisäämiseen erityisesti eliöyhteisöjen tasolla, jos se otetaan suunnittelun tavoitteeksi.

Lectio praecursoria 26.9.2014 / Kimmo Jalava

Ympäristövaikutusten arvioinnin laatua tutkimassa

Hyvä kustos, hyvä opponentti, hyvät naiset ja herrat,

“Mitään hyvää en ole ympäristölle nähnyt elinaikanani tapahtuvan”, sanoo yksi.

“Minusta ympäristön tila on päinvastoin parantunut”, sanoo toinen.

“Tällä ei suuressa mittakaavassa ole mitään merkitystä, mitä jossain Suomessa tai maapallolla tapahtuu”, sanoo kolmas.

Ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä eli YVA:ssa yritämme ennustaa tulevaa. Tavoitteena on hahmottaa, mitä me olemme tekemässä ja miten se kannattaisi tehdä, jotta toimiemme seuraukset eivät olisi huonot, vaan pikemminkin hyvät. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyä voisi pitää ihmisen viisauden ilmentymänä. Sen tavoitteena on, ettemme joutuisi selviämään uusista ympäristöongelmista, vaan voisimme estää ne jo ennalta.

Jonkinlainen YVA-menettely on maailmalla käytössä kaikkiaan yli 190 valtiossa eli tässä suhteessa tämä mahdollinen viisaus on levinnyt ympäri maailman. Suomessa varsinainen YVA-menettely koskee suuria ympäristöllisesti merkittäviä hankkeita, kuten esim. erilaisia tiehankkeita, kaivoksia, tuulivoimapuistoja, lentokenttiä, voimalinjoja ja jätehuoltohankkeita. Periaatteessa mikä tahansa hanke, jolla voi olla merkittäviä ympäristövaikutuksia kuuluu harkinnanvaraisesti YVA-menettelyn piiriin.

Sääntelyn kautta ympäristövaikutusten arvioinnin vaatimus on kuitenkin läsnä läpileikkaavasti yhteiskunnassamme. Toiminnanharjoittajien on oltava selvillä toimintojensa ympäristövaikutuksista.

Meillä ihmisillä on tapana kinastella siitä, mikä on totta. Onko ilmastonmuutos totta? Sitä kysytään leikillään, tai tosissaan: “Mikä ihmeen ilmastonmuutos, lunta on metritolkulla ja pakkasta 30 astetta”.

Jos ilmastonmuutos on totta, johtuuko se meidän teoistamme vai onko syy joku muu?

“Todista se”, vaaditaan.

Entä mitkä ovat muutoksen vaikutukset? “Nämä kesäthän ovat nykyään ihan mahtavia”

Pitäisikö meidän toimia jotenkin toisin?

Meillä ei ole oikeaa tai väärää vastausta tähän kysymykseen. Meillä on arvauksia, jotka voivat osoittautua hyviksi tai huonoiksi arvauksiksi. Viisautta olisi löytää vastaus tai vastauksia, joiden seurauksena meidän ei tarvitsisi olla jälkiviisaita.

Ympäristövaikutusten arviointi on menettelytapa, jonka avulla pyrimme jäsentämään sitä, mitä tiedämme, mitä arvaamme. Ympäristövaikutusten arvioinnissa sekoittuvat tosiasiat, näkemykset, kuvitelmat ja pohdinnat siitä, mikä on tärkeää.

Suomessa se, joka aikoo toteuttaa ympäristöön vaikuttavan hankkeen, on velvollinen selvittämään hankkeensa vaikutukset. On ajateltu, että se, joka tekee, tietää parhaiten, mitä on tekemässä. Menettelyssä tarkoituksena on, että toimien mahdollisia seurauksia tarkastellaan jäsennellysti. Pyritään varmistamaan, että hankkeen suunnittelussa otetaan ympäristönäkökohdat huomioon. Tavoitteena on, että vaikutuksia arvioidaan laaja-alaisesti, lakitekstin mukaan ympäristövaikutus käsittää “hankkeen tai toiminnan aiheuttamat välittömät ja välilliset vaikutukset Suomessa ja sen alueen ulkopuolella kohdistuen: ihmisten terveyteen, elinoloihin ja viihtyvyyteen; maaperään, vesiin, ilmaan, ilmastoon, kasvillisuuteen, eliöihin ja luonnon monimuotoisuuteen; yhdyskuntarakenteeseen, rakennuksiin, maisemaan, kaupunkikuvaan ja kulttuuriperintöön; luonnonvarojen hyödyntämiseen ja näiden tekijöiden keskinäisiin vuorovaikutussuhteisiin”.

Tehtävä on niin haastava, että sitä varten on mahdoton laatia yksityiskohtaisia toimintaohjeita siitä, kuinka kussakin tilanteessa vaikutuksia olisi arvioitava. YVA onkin vaatimuksiltaan ohjaavaa ja menettelyllistä – YVA muokkautuu kussakin tilanteessa omanlaisekseen.

Perhosvaikutus. Yksi muutos sysää liikkeelle tapahtumien vyöryn. Yhteisvaikutus. Kahden muutoksen summa on jotain muuta kuin osiensa summa. Mikä on muutos, mikä on vaikutus? Onko muutos vaikutus? Jos toiminta lisää hiilidioksidin määrää ilmassa, onko toiminnan ympäristövaikutus hiilidioksidin määrän muutos ilmassa. Vai olemmeko ympäristövaikutuksen kanssa tekemisissä vasta silloin, mikäli havaitsemme tällä muutoksella olevan jotakin vaikutusta jossakin muussa kohteessa. Entä onko se tärkeää, onko sillä merkitystä? Mikä on meidän tarkastelurajauksemme? Joudumme jatkuvasti täsmentelemään itseämme, miettimään uudestaan.

Yhtenä YVA:n ydinajatuksena on, että olisimme varmempia suunnitellun hankkeen toteuttamiskelpoisuudesta. Ympäristöllisen vaikuttavuuden näkökulmasta toinen ydinajatus on, että meidän on syytä arvioida, mitä vaihtoehtoja meillä olisi toteuttamisen tai toteuttamatta jättämisen suhteen. Tämän on ajateltu turvaavan sen, että vaikka emme hyvää vaihtoehtoa valitsisikaan, valitsisimme ainakin joillakin perusteilla huonoista parhaan. Tai mieluisammassa tapauksessa hyvistä parhaan.

Mahdollisia rajauksia on loputtomasti – kaikkea ei voida tutkia, ei pohtia. YVA-menettelyssä painiskellaan epävarmuuden edessä. Tavoitteena on olla varmempi toimien seurauksista, mutta täyttä varmuutta ei voida saavuttaa. Määrä ei korvaa näkemystä, äärettömyys ei täyty. Päätökset on lopulta tehtävä vajain tiedoin, epävarmuuden edessä, riskejä ottaen.

YVA-menettelyssä pitää montaa kertaa vastata “kyllä” tai “ei” kysymyksiin, joihin ei totuusväittämänä tai oikeellisuuden suhteen ole kyllä tai ei vastausta. Oikeampi vastaus usein olisi sekä että. Mutta jotta asiat voivat edetä, näihin kysymyksiin on pakko vastata. YVA-menettely pyrkii turvaamaan sen, että nämä valinnat tulisivat perustelluksi – miksi päätin, miksi päätimme näin. YVA on läpeensä poliittinen menettely, joku ottaa ja jonkun täytyy ottaa päätöksissä valta, tarkoituksella tai huomaamattaan.

Onko YVA sitten auttanut meitä olemaan viisaampia? Ympäristöstä vastausta on mahdotonta tutkia. Emme voi tietää, mikä olisi todellisuus ilman YVA:a, olisiko ympäristön tila huonompi vai parempi. Koko tavoite on itseasiassa kiistanalainen. Emme voi yksikäsitteisesti sanoa, mikä on hyvä ympäristön tila. Voimme jakaa tarkastelua eri komponentteihin, mutta jo pelkästään yksikin vaikutus voi olla jossakin mielessä hyvä asia ja jossakin toisessa mielessä taas huono asia. Olemme jälleen määrittelyjen äärellä.

Kestävästä kehityksestä tai kestävyydestä on puhuttu ajatuksena, jonka mukaan meidän tulisi elää siten, että turvaamme tuleville sukupolville mahdollisuuden haluta ja valita. Kestävää kehitystä voidaan pitää myös YVA:n perimmäisenä tavoitteena. Mutta mitä se on? Se on unelma, kuvitelma siitä, mikä on hyvää, mikä on oikein. Mutta koska asiat ovat “sekä että” eivät “kyllä tai ei”, kestävä kehitys pakenee kriteerinomaisia yleisiä määritelmiä. Se on tilanne- ja paikkasidonnainen. Ehkä se on näkemys siitä, mihin kukin meistä peilaa omia havaintojaan maailmasta ja niiden merkitystä. Kullakin ajanhetkellä.

Paljonko tilaa eri näkemykset saavat? YVA-menettelyn avulla pyritään turvaamaan, että hankkeiden vaikutuksia peilataan tai voidaan peilata eri näkemyksiin. YVA:n ajatukseen kuuluu sekä se, että arvioinneissa käytetään useita eri alojen asiantuntijoita, että se että arviointi olisi avointa ja julkista. Että “kyllä tai ei” valintoja ei tehtäisi ennen kuin halukkaat ovat saaneet sanansa sanottua. Tarkoituksena on, että osapuolet ymmärtäisivät paremmin, mitä ollaan tekemässä, myös tekijät itse. Että mahdolliset virheet tiedoissa, tai arvioinneissa huomattaisiin, että arvioinnin tarkoitus muodostuisi merkitykselliseksi.

Vaikutukset ovat sekä fyysisiä että psyykkisiä. Fyysisiä muutoksia ympäristössä voidaan usein mitata ja kuvata. Mittausten ja kuvausten oikeellisuudesta voidaan kiistellä, erilaisten menetelmien sopivuutta näiden kuvaamiseen voidaan arvioida ja pohtia siltä kantilta, kuinka tarkkoja ne ovat, vastaavatko ne todellisuutta. Voidaan pohtia loogisia syy-seuraussuhteita, arvioida vaikutusketjuja ja –verkkoja.

Mutta lopulta vaikutukset ja niiden arvottaminen perustuvat meidän kokemuksiimme. Milloin ei haise? Minkälainen melu on häiritsevää? Mitä merkitsee, jos vesikirpuista puolet kuolee? Näiden kysymysten äärellä maailmassa ei ole yhtä todellisuutta, yhtä totuutta. Tätä maailmaa ei voi kuvata samoin kuin todellista fyysistä maailmaa. Ainoa mahdollisuus on yrittää selittää, kuvata siten, että muutkin ymmärtävät. Ja silti emme voi olla varmoja ymmärrämmekö, saammeko viestiämme perille tai koemmeko asian samoin.

Ympäristöllisen vaikuttavuuden suhteen YVA:n onnistumisen arviointi on todistelua, ei todentamista. Se on perusteltuja olettamuksia siitä, kuinka YVA lopulta vaikutti tai saattoi vaikuttaa ympäristöön. Se on olettamuksia ja perusteluja siitä, mitä nämä mahdolliset vaikutukset ovat suhteessa YVA:n tarkkoja määritelmiä pakeneviin tavoitteisiin eli ympäristöongelmien ehkäisyyn tai kestävyyden edistämiseen.

Tänään, tässä, julkisesti tarkastetaan suomalaisen YVA:n laatua käsittelevä väitöskirjani, jossa olen arvioinut, kuinka me Suomessa olemme onnistuneet YVA-menettelyissä.

Jokainen YVA-menettely on oma ainutlaatuinen tapahtumasarjansa. YVA ei ole menetelmä, YVA on menettely. Yksityiskohtaista kuvausta siitä, kuinka jossakin tilanteessa toimittiin saavuttaen onnistunut lopputulos, ei voida suoraan hyödyntää uudessa tilanteessa. Mutta näitä kokemuksia voidaan peilata suhteessa uuteen tilanteeseen. Kertomuksia kokemuksista voidaan peilata siihen, onko ehkä onnistuttu.

Pääpäätelmäni on, että suomalaisen YVA:n laatu on hyvä. Päätelmä ei perustu siihen, että väittäisin, että YVA:n avulla olisi oikeasti parannettu maailmaa. Se perustuu siihen, että YVA:n avulla on ehkä parannettu maailmaa.

YVA:n tarkoituksena on rakentaa päätöksentekoa tukevaa tietopohjaa. YVA:ssa on kuitenkin haasteena, että aiemmin esittämieni näkökohtien vuoksi on vaikea sanoa, mikä tieto on lopulta tärkeää ja mikä olisi oikea asioiden tarkastelun tarkkuus. Tutkimuksellisena lähtökohtana olikin, että YVA:n laatua suhteessa sen mahdolliseen ympäristölliseen vaikuttavuuteen ei voida arvioida yksikäsitteisen kriteeristön avulla. Mutta sen laatua voidaan tarkastella usein eri tavoin. Kuinka menettelylliset vaatimukset ovat toteutuneet, ovatko vaatimukset aiheellisia, minkälaisia lopputuloksia arvioinneissa on saavutettu? Toteutuvatko hyviksi tunnistetut periaatteet tai käytänteet, ovatko periaatteet lopulta hyviä?

Tutkimuksen tulos on siis näkemys, väite. Se on yksin esitettynä tyhjä, suhteellinen – se ei kerro oikeastaan mitään. Mutta sen taustalla on havaintoja siitä, että suomalainen YVA-käytäntö tukee mahdollisuutta viisauteen ja sitä myös toteutuu käytännössä. Menettelyissä tuotetaan paljon ympäristötietoa, menettelyissä hankkeiden eri vaihtoehtoja arvioidaan ja vertaillaan, YVA:t mahdollistavat hankkeista tiedonsaannin ja vuoropuhelun, menettelyjä ohjaavat viranomaiset ja arviointeja tekevät konsultit kokevat osaavansa YVA:n perusperiaatteet ja vaatimukset ja toisaalta tunnistavat hankaluuksia aiheuttavat asiat.

Tutkimusta voisi kuvata myös henkilökohtaiseksi yhdessä oppimisen prosessiksi. YVA on abstrakti ilmiö, jota ei fyysisesti ole olemassa. Sen tutkiminen ei ole niinkään löytämistä vaan ymmärtämistä. Oma käsitys siitä, mitä tapahtuu, elää, ja sitä ei voi verrata mihinkään muuhun kuin muiden käsityksiin, puhuttuihin ja kirjoitettuihin kuvauksiin siitä, mitä on ympäristövaikutusten arviointimenettely. Koska YVA:a ei ole yksikäsitteisesti olemassa, nämä käsitykset muodostavat sen, mitä YVA lopulta on nyt ja tulevaisuudessa, ja mitä kaikkea menettelyissä käytännössä toteutuu ja tehdään.

May I ask you Professor Hilding-Rydevik, as the opponent appointed by the faculty, to present the comments on my thesis that you see justifiable.