Paula Saikkonen

Riskitieto kuntapäätöksenteossa. Tapauksena saastunut maaperä Helsingissä

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 23.5.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä ja hyvät kuulijat,

I

Noin kuukausi sitten tässä samassa salissa oli Tuuli Hirvilammin väitöstilaisuus. Tilaisuudessa keskusteltiin hyvinvoinnin uudesta teoriasta. Väitöksessä tuli todistetuksi, että uutta hyvinvointiteoriaa tarvitaan, koska vanhat teoriat ovat käyneet riittämättömäksi. Tuolloin kuukausi sitten peräänkuulutettiin paradigman muutosta, koska maapallo on sittenkin rajallinen planeetta. Toisin kuin kestämätön talouskasvun tavoittelu antaisi ymmärtää, maapallomme ei kykene vastaamaan alati kasvaviin ihmiskunnan tarpeisiin. Kun resurssit ovat rajalliset, tarvitaan keskustelua niiden oikeudenmukaisesta jaosta.

Näin lähennytään sosiaalipolitiikan keskeisiä kysymyksiä. Kun hyvinvointivaltiota ei voidakaan ylläpitää jatkuvalla talouskasvulla, josta riittää murusia myös yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleville, niin miten turvataan mielekkään elämisen mahdollisuus myös heille, jotka eivät synny perheeseen tai sellaiseen maapallon kolkkaan, missä resursseja on yllin kyllin? Entä miten jakaa niukat resurssit oikeudenmukaisesti – globaalisti ja lokaalisti?

Samankaltaisia kysymyksiä pitäisi esittää kaupungissa: miten jakaa kaupunkitila oikeudenmukaisesti? Miten lievittää ympäristöongelmien aiheuttamia haittoja oikeudenmukaisesti? Oikeudenmukaisesta jaosta on käytävä keskustelua, vaikka oikeudenmukaisuus itsessään on tavoittamaton tavoite. Ihmisten ja luonnon hyvinvointia tukevia yhdyskuntia voidaan ja pitää saada aikaan. Globaalit ja paikalliset ympäristöongelmat uhkaavat, ja jo heikentävät ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Niin globaaleita kuin paikallisiakin ympäristöongelmia ja niiden tuottamia riskejä allokoidaan kaupungeissa.

II

Sosiaalipolitiikan tai ainakin sosiaalivakuutuksen voi tulkita syntyneen ihmisen suojaksi erilaisia riskejä vastaan. Esimerkiksi Juho Saari (2004) kirjoittaa sosiaalipolitiikasta riskienhallintajärjestelmänä, jonka tavoitteena on suojata kansalaisia sosiaalisilta riskeiltä kuten työttömyydeltä, vanhuudelta ja sairastumiselta. Varsin vähän sosiaalipolitiikassa on kirjoitettu siitä, miten hyvinvointivaltion pitäisi suojata ihmisiä ympäristöriskejä vastaan. Tätä aukkoa yritän väitöskirjallani hieman paikata.

Vaikka ympäristökysymykset eivät ole olleet sosiaalipolitiikan keskiössä, ovat Helsingissä vesistöt puhtaampia ja ilmanlaatu parempi kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Vesistöjen saastuminen ja ilman saastuminen ovat olleet viime vuosisadalla selvästi aistein havaittavia ympäristöongelmia. Ongelmia, jotka ovat puhuttaneet sekä kaupunkilaisia että tiedotusvälineitäkin. Tässä suhteessa maaperän saastuminen edustaa hieman erilaista ympäristöongelmaa: riskiyhteiskunnan ongelmaa. Sen todentamiseen tarvitaan laboratoriotutkimusta, vaikka joitakin merkkejä saasteista ympäristössä olisi aistein havaittavissa.

III

Vuosituhannen taitteessa, Helsingin Myllypuron Alakiventiellä ympäristöriskit todentuivat. Noin 500 ihmistä joutui muuttamaan pois kodeistaan, koska heidän kotinsa olivat rakennettu saastuneelle maalle. Olen nimennyt Alakiventien tapauksen ympäristöonnettomuudeksi. Ympäristöonnettomuus se oli, koska ensinnäkin sen taustalta löytyi yhteiskunnan huoleton suhtautuminen luontoa kohtaan ja ihmisen luoma teknologia. Toiseksi saastumisen seuraukset paljastuivat vasta vuosikymmenien kuluttua. Kolmanneksi saasteet eivät olleet suoraan aistein havaittavissa. Neljänneksi saastumiseen liittyivät taloudelliset motiivit. Viidenneksi tapauksen ilmenemisen aikoihin saasteiden vaikutuksista ihmisten terveyteen ei ollut saatavissa tietoa.

Rautalangasta vääntäen: Tällainen riskiyhteiskunnan ympäristöonnettomuus on yhteiskunnan toiminnasta seuraava. Paljastuu vasta pidemmällä ajanjaksolla eli haitasta kärsivät eri ihmiset kuin ne, jotka haitan ovat aiheuttaneet. Ympäristöonnettomuus on aistihavaintojen ulottumattomissa, seuraa ihmisen taloudellisen hyötymisen motiiveista ja aiheuttaa tuntemattomia seurauksia. Seurauksien sietämistä haittaa se, että ne saattavat näkyä vasta pidemmällä aikajänteellä, esimerkiksi syöpäriskin kasvu lisää epävarmuutta. Ympäristöonnettomuudet ovat ihmisen itsensä aiheuttamia ja siten ne olisivat myös estettävissä.

Alakiventiellä riskiyhteiskunta tunkeutui kotiin. Alakiventien kahdeksassa asunut, 61-vuotias nainen kuvasi kokemustaan näin ”Esimerkiksi se, jos mä kerron nyt siitä talvesta, että yleensä kun tulee kotiin, niin se on niinku ihana tunne. Jos vaikka on ollut maalla ja palaa kotiin, niin pitkän aikaa mulla oli kotiin tullessa sellainen tunne, kun aloin lähestyä taloa, että ai mähän asun kaatopaikalla.

Alakiventien tapaus nosti esille oikeastaan kaksi kysymystä, jotka ovat syynä täällä tänään tarkastettavaan väitöskirjaan. Ensinnäkin kiinnostuin siitä, miksi kaikki Alakiventien asukkaat eivät olleet huolissaan omasta terveydestään heitä kohdanneessa ympäristöonnettomuudessa. Taustaksi kerrottakoot, että maaperästä löydettiin esimerkiksi syanidia ja polyaromaattisia hiilivetyjä moninkertaisesti ohjearvot ylittävät määrät. Toinen tapauksen nostama kysymys oli, että kun kerran Alakiventien tapauksessa ei ollut mitään poikkeuksellista, tai sanotaan, että varsinaista virhettä ei oltu tehty, niin miten Helsingin kaupungin viranhaltijat saattoivat olla niin kovin varmoja, ettei vastaavia tapauksia enää ilmaannu?

Näistä ensimmäinen kysymys johti havaintoon siitä, että ympäristöonnettomuus vaikutti ennen kaikkea luottamuksen rakoiluun Helsingin kaupunki -nimistä instituutiota kohtaan. Luottamuspula selitti huolestuneisuutta omasta tai omaisten terveydestä. Jonkinasteinen luottamus instituutioihin on välttämätöntä kaupunkilaisten hyvinvoinnille, mutta se on viime kädessä edellytys myös yhteiskuntarauhalle ja yhteiskunnan toimintakyvylle. Vähintäänkin tästä syystä sosiaalipolitiikan pitäisi olla kiinnostunut ympäristöongelmista. Niillä on luottamusta syövyttävä vaikutus. Toinen kysymys, siis näkemys tapauksen poikkeuksellisuudesta, osoittautuikin sitten hieman kimurantimmaksi. Yritän seuraavaksi kuitenkin vähän avata tätä.

IV

Myllypuron Alakiventie kaavoitettiin 70-luvun alussa 1950-luvulla toimineen kaatopaikan päälle. Asuinalueen rakentaminen kaatopaikalle ei ollut millään tavalla poikkeuksellista. Kaupungit ovat aina kasvaneet reunamia kohden, joilla kaatopaikat ovat sijainneet. Sen sijaan kaatopaikoille vietävän jätteen laatu ja määrä ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Esimerkiksi Vartiokylän kaatopaikalle, joka sittemmin tunnettiin Myllypuron Alakiventienä, vietiin myös teollisuusjätettä. Kaatopaikkaa ei kuitenkaan nähty esteeksi asuinalueen kaavoittamiselle tulevan metroradan varrelle. Alakiventien talot 4–6 ja 8 sekä päiväkoti kaavoitettiin miltei tismalleen vanhan kaatopaikan päälle. Kaupunginvaltuuston kokouksessa vuonna 1974 alue todettiin siinä määrin vaurioalueeksi, että valtuuston päätöksessä katsottiin aiheelliseksi säädellä istutukset tavallista yksityiskohtaisemmilla kaavamääräyksillä.

Eräänlaisena käännekohtana tulkitsen 1970-luvun lopulla voimaanastuneen jätehuoltolain. Se säänteli myös teollisuuslaitosten jätteidenkäsittelyä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Laki johti siihen, että Helsingin kaupungin valtuustossa ja hallituksessa jouduttiin aktiivisesti miettimään, miten jätehuolto tulevaisuudessa hoidetaan siten, ettei saasteita päädy maaperän kautta vesistöihin. Tulkitsen, että tässä kohdin maaperästä on muotoutunut suojeltava kohde, vaikka saastunutta maaperää ei vielä ympäristöongelmaksi ollutkaan määritelty.

Kuten aikaisemmassa tutkimuksessa on jo todettu, lainsäädäntö on harvoin jos koskaan proaktiivista. Yleensä reagoidaan jo olemassa oleviin, havaittuihin haittoihin, joita halutaan korjata. Uuden lain myötä Helsingin kaupungin päättävissä elimissä päädyttiin keskustelemaan siitä, miten estetään maaperän saastumista. Teoriassa olisi ollut mahdollista, että huomiota olisi kiinnitetty myös siihen, miten jo saastutetun maaperän kanssa eletään, kun kerran maaperän saastuttaminen oli todettu haitaksi. Tämä on yksi esimerkki siitä, miksi on vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että pelkästään lakien mukaan toimiminen voisi olla riittävä tavoite kaupungin päätöksenteossa.

V

Kaikki muutokset ympäristössä eivät ole ongelmia, eikä muutoksista tule ongelmia ennen kuin ne sellaiseksi määritellään. Myllypuron Alakiventiellä hallinnollisin määrittelyin kaatopaikka muutettiin ensin asuinalueeksi 1970-luvun alkupuolella ja samalla tavoin hallinnollisin määrittelyin asuinalue muutettiin asumiseen kelpaamattomaksi alueeksi 1990-luvun lopulla. Maaperää koskevat määrittelyt muuttavat myös muotoansa ajassa. Ensin oli saastunut maaperä, sitten pilaantunut maa-alue ja tänä päivänä Helsingissä puhutaan likaantuneesta maasta. Kukin voi miettiä, onko konnotaatio näillä termeillä sama. Itse en ymmärrä, miksi ei puhuta saastutetusta tai pilatusta maasta, koska siitähän on oikeasti kysymys: ei maaperä itsessään saastu.

Määritelmät eivät ole vain harmittomia diskursseja. Väitän, että ongelman määrittely vaikuttaa esitettäviin ratkaisuvaihtoehtoihin ja edelleen siihen, minkälaisena riskinä saastunut maaperä tulkitaan. Riskin määrittelyllä on puolestaan merkityksensä sille, miten sitä yritetään hallita. Ongelman määrittelyn muuttuessa, muuttuu myös riskin määrittely. Helsingin kaupungin hallinto näyttäisi kuitenkin rakentuvan lineaariselle ajattelulle, jossa suunta on aina eteenpäin, eikä taakse vilkuilla. Kehitys kehittyy eikä menneisyyden virheitä juuri ole tarpeen puntaroida. Tällainen hallinto on kyvytön ymmärtämään ympäristöongelmien itse aiheutettua luonnetta. Näin ympäristöongelmat näyttäytyvät satunnaisina ja kertaluonteisina vahinkoina.

Lineaarisen ajattelun sijaan kaupunki ja sen toiminta pitäisi nähdä osana ekologista kiertokulkua. Kaupunki ottaa materiaalia luonnosta ja työntää sinne takaisin jätettä. Meillä on kuitenkin sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka hankaloittavat kokonaisymmärryksen syntymistä. Näillä rakenteilla tarkoitan esimerkiksi lainsäädäntöä, hallintoa ja tiedettä. Näistä kaksi ensin mainittua kietoutuvat tiivisti yhteen eikä tiedekään mikään erillinen saarekkeensa ole. Jos olisin idealisti, antaisin tieteelle roolin, joka rikkoo lainsäädännön ja hallinnon keinotekoiset raja-aidat. Näyttää kuitenkin siltä, että tiedekin tukee siiloutumista ja siiloissa pysymistä tutkijoiden kilvoitellessa niukoista resursseista ja hyötyessä mahdollisimman kapea-alaisesta erikoistumisesta. Joskus keskittyminen tarkasti rajattuun, yhteen ilmiöön voi piilottaa metsän puilta.

Siiloutuminen on ongelma, koska näyttää siltä että se johtaa ilkeiden ongelmien pilkkomiseen kaupunginhallinnossa hallintoon sopiviksi, eri virastojen toimialojen ja tulosalueiden ratkaisumalleihin istutettaviksi palasiksi. Näin ongelmat saattavat jäädä tunnistamatta, jolloin mielekkäistä ratkaisuista on turha edes unelmoida. Päätöksenteon tukena käytetään erilaisia selvityksiä ja tutkimuksia, mutta niitä tilataan tai tulkitaan kunkin hallinnonalan sisältä käsin. Ei hallinnon tai lainsäädännön siilot ole yksinomaan ongelma ympäristöriskien hallinnalle, siilot ovat aivan samalla tavoin ongelma esimerkiksi yhteiskunnasta syrjäytyneiden, tai syrjäytettyjen, nuorten sosiaalisen aseman parantamiselle. Näin siilot ovat laajemminkin sosiaalipoliittinen ongelma, painopiste tässä kohdin sanassa politiikka.

VI

Edellä sanottu perustelee sitä, miksi opinnäytetyössäni keskeiseen asemaan on noussut tiedon tuotanto. On suorastaan muodikasta vaatia tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Tuskin lainkaan keskustellaan siitä, mitä tieto on? Tai siitä, minkälaista tietämystä, siis tiedon ymmärtämistä tai tietämistä, päätöksentekijöiltä pitäisi edellyttää? Tutkijoita yritetään koulia tiedeviestijöiksi, jotka osaavat tehdä päätöksentekoa palvelevaa tutkimusta – mitä se sitten ikinä onkaan. Tutkijan olisi hyvä blogata ja twiitata keskeiset tuloksensa päätöksentekijöille. Ilmeisesti ne ovat tekstimitaltaan soveltuvia päättäjien ymmärrykselle. Ikään kuin sirpalemaisella tiedolla ratkaistaisiin todellisia ongelmia.

Päädyn väitöskirjassani ehdottamaan tiedon tuotantoa, jossa huomioidaan erilaiset tiedon muodot. Ehkä voisi puhua tiedon tai oikeastaan tietämyksen yhteisestä rakentamisesta. Se ei tarkoita sitä, että kaikki tieto olisi aina ja joka asiassa samanarvoista. Kyllä me edelleen toivomme kirurgin käyttävän veistä umpisuolemme poistamisessa, vaikka kotikokillakin saattaa olla hyvää kokemustietoa veitsen käytöstä. Olemme kuitenkin tilanteessa, jossa tietoa on yllin kyllin, niin paljon, ettei sitä edes kyetä hyödyksi käyttämään. Kuitenkaan meillä ei välttämättä ole olennaista tietoa. Silloin täytyy miettiä, miten tiedon palasista voidaan kaupungeissa muodostaa yhteistä ymmärrystä. Sen lisäksi, että olen sosiaalipolitiikan tutkija, olen myös ympäristöasioista kiinnostunut kaupunkilainen – jolla on näkemyksiä hyvästä elinympäristöstä, näin aika monella muullakin. Jos halutaan saada hyviä yhteiskuntapoliittisia muutoksia, edellyttää se vuorovaikutusta erilaisten ihmisten ja asiantuntijoiden kanssa sekä asiantuntijoiden parempaa vuorovaikusta myös keskenään. Ilkeisiin ongelmiin voidaan saada ratkaisuehdotuksia, mutta silloin tarvitaan sekä ekologisten kiertokulkujen että hyvinvoinnin laaja-alaista ymmärtämistä. Harva pystyy siihen yksin.

 

 

Mari Pohja-Mykrä

Susikiistan ymmärryksen kautta kestävään konfliktinhallintaan

Puheenvuoro perustuu kirjoittajan Turun yliopistossa 12.12.2014 pitämään lectio praecursoriaan ja väitöskirjaan Vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen – petokonfliktien historiallinen tausta ja nykypäivän hallinta, joka on tilattavissa osoitteesta julkaisut-ruralia@helsinki.fi ja luettavissa verkossa.

Lectio praecursoria

”Suurpedon tappaja oli kyllästynyt siihen, miten voimattomia suurpetojen suhteen ollaan. Lapset pelkäävät liikkua illalla pihalla, saati lähteä kaverinsa luo pyörällä 3 km:n päähän. Naapurin lammastila on saanut kokea suden tappamia karitsoja ja perheen pienin 6-vuotias lapsi, joka on tykännyt käydä katsomassa naapurin lampaita ja karitsoja, on surullinen ja näkee painajaisia taloa ympäröivistä susilaumoista, jotka ovat hyökkäämässä kohti. Viralliset kaatoluvat alueella pyörivän suden tappamiseen ovat niin hankalat ja kankeat, ja kaatoluvan saanutta sutta on yritetty useita viikkoja ajaa oikealle alueelle. Sinä aikana sama susi on ehtinyt jo vierailla lehmätilan nurkissa, josta se on häädetty pois, mutta yhden peuran se oli ehtinyt tappaa talon läheiselle pellolle. Taustalla on siis paljon pelkoa ja ahdistusta voimattomasta tilanteesta, mille perheenisä ei ole voinut tehdä mitään, koska tarvitaan paljon byrokratiaa ja paperisotaa, että muutoksia tilanteeseen ja ahdistukseen voisi tapahtua.”

Edellä oleva oli tutkimukseeni osallistuneen varsinaissuomalaisen naisen tarina, kun hän pohti syitä sille, miksi suurpedon salakaataja saa tukea toimilleen yhteisöltään. Sama tarina on luettavissa satakuntalaisen ja kainuulaisen naisen vastauksissa – tai melkeinpä minkä tahansa paikallislehden yleisönosastokirjoituksessa tänään, viime viikolla, tai vaikkapa viisi vuotta sitten.

Pelkoa. Ja turhautumista. Pelkoa sudesta eläimenä, sen lajityypillisten piirteiden vuoksi. Turhautumista paikallisiin taloudellisiin vahinkoihin, mutta turhautumista ennen kaikkea vaikutusmahdollisuuksien vähyyteen.

Salakaatoja tehdään ympäri Suomen. Niihin osallistuu pieni joukko aktiivisesti suorittamalla salakaadot ja suurempi joukko passiivisesti hyväksymällä salakaatajien teot ja tukemalla heitä. Suurpetojen salakaadot johtuvat merkittävien toimijaryhmien, eli metsästäjien ja poronhoitajien, aktivoitumisesta. Etenkin maaseudun asukkaat kokevat, että yhteiskunta kohtelee heitä epäoikeudenmukaisesti, eikä riistahallinto ole ottanut heidän ongelmiaan tarpeellisella vakavuudella. Maaseudun perinteinen elämä on vaarantunut, oikeus turvalliseen elinympäristöön ja turvattuun elinkeinojen harjoittamiseen on vaarantunut. Paikallista oikeustajua on rikottu.

Suurpetojen, ja etenkin suden salakaatajat, nauttivat yhteisössään arvostusta, he saavat tukea ja hyväksyntää toimilleen. He ovat niin sanottuja ”hyviä salakaatajia”. Aikansa robin hoodeja, jotka oikaisevat keskushallinnon aikaansaamia vääryyksiä, sekä korjaavat kansalaisten kokemia epäoikeudenmukaisuuksia.

Salakaatajat ja paikallisyhteisö käyttävät Ammu, hautaa ja vaikene –strategiaa, mikä viittaa paitsi viisauteen peittää jälkensä laittoman teon jälkeen, myös kiistaan paikallisen suurpetotiedon omistajuudesta ja tarpeesta kontrolloida suurpetomääriä paikallisesti. Etenkin suden salakaadot ja niiden tukeminen ovat tulkittavissa sekä hiljaiseksi jokapäiväiseksi vastarinnaksi, että julkituoduksi kannanotoksi ja vastalauseeksi kansallista suurpetojen kannanhoitoa kohtaan. Suurpetojen salakaatojen pääasiallinen motiivi on kansallisen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistäminen, ja siten suurpetojen salakaadot ovat tulkittavissa sosiopoliittiseksi rikokseksi.

Salakaadot ja niiden nauttima paikallisyhteisön tuki ovat tulkittavissa uhmakkuudeksi kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Salakaatajat ovat vieraantuneet viranomaistahoista, eivätkä sisäistä yhteiskunnan tuomioon liittämää häpeää. Kyseisenlainen kiistämisen motiivista nouseva sosiopoliittinen vastarinta ei täytä rikollisuuden merkkejä yhteisönsä silmissä, eikä siten tule myöskään ilmiannetuksi. Sen sijaan salakaatajat sekä heitä puolustava yhteisö oikeuttavat teot itselleen argumentoinnilla, jossa toisaalta vedotaan teon väistämättömyyteen ja välttämättömyyteen nykyisessä epäoikeudenmukaiseksi koetussa paikallistason unohtavassa julkishallinnon kontrollissa, toisaalta koetaan, etteivät salakaadot aiheuta sellaista ekologista vahinkoa, josta olisi syytä olla huolissaan.

Kansallisen keskusvetoisen komenna ja kontrolloi -kannanhoidon rinnalle on muodostunut eri sidosryhmien kilpailevia toimintamalleja. Uutta tietoa eivät synnytä ja välitä ainoastaan hallinto ja tiedotusvälineiden toimittajat, vaan yhä useammin yksityiset toimijat julkisilla nettisivustoilla ja keskusteluryhmissä. Nämä arvomaailmaltaan vastakkaiset ryhmittymät kilpailevat keskenään oikean tiedon omistajuudesta, mutta samalla vahvistavat oman ryhmänsä yhteenkuuluvuutta. Näin osapuolet etääntyvät toisistaan, ja alttius toiminnan radikalisoitumiseen kasvaa entisestään.

Kyseessä on ympäristökonflikti. Näille on ominaista, että ne koskevat sidosryhmiä, joiden mielipiteet niin konfliktin luonteesta kuin sen ratkaisumalleista eroavat toisistaan. Ajattelun ja toiminnan pohjana ihmisillä kun ovat erilaiset luonto- ja ympäristökäsitykset.

Yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen ja ympäristöhistorian tutkimuskenttiin asemoituvan tutkimukseni tavoitteena on ollut löytää ymmärrys nykypäivän suurpetokonfliktin luonteesta. Salakaatajien yhteisöltään saamaa tukea olen tutkinut argumentaatioanalyysillä eläytymismenetelmän avulla kerätystä aineistosta. Toisaalta olen tutkinut suurpetojen salakaatoja uhmakkuutena kannanhoidon viranomaisia ja EU-vetoista kannanhoitoa kohtaan. Sosiaalipsykologiassa käytetyn neutralisointiteorian avulla olen tarkastellut laittomien tekojen oikeuttamisen keinoja.

Tavoitteenani on ollut myös tuottaa synteesi suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta ottamalla huomioon historiallinen konteksti. Lajikohtaiset asenteet, oleelliset kannanhoidon toimijat ja sidosryhmät, kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet, sekä kannanhoidon menetelmätyökalut juontavat juurensa ihmisen ja eläinten välisestä yhteisestä historiasta.

Suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Ensinnä on tärkeää ymmärtää, että konflikti on ihmisen ja eläimen välinen siten, että asenteet lajia kohtaan voivat muotoutua vahvasti kyseisen eläimen lajityypillisten piirteiden mukaisesti. Jo alussa lainaamassani naisen tarinassa suurpeto muuttuu tarinan edetessä sudeksi. Myös tämä minun kirjoitukseni kietoutuu kohta kohdalta suden ympärille.

Roistomaisuus ja äärimmäinen julmuus on liitetty susiin ympäri maailman, ja historiallisissa kirjoituksissa painotetaan suden julmia piirteitä aivan toisella tapaa kuin muiden suurpetojen. Kun puhutaan suurpetoihin kohdistuvista pelon tunteista, puhutaan useimmiten sudesta tai karhusta. Näistä lajeista kuitenkin ainoastaan susi on aktiivisesti hakeutunut ja voi aktiivisesti hakeutua ihmisen läheisyyteen saalistustarkoituksessa. Tämä susiin liitetty pelko on yhteinen suden koko levinneisyysalueella.

Susi on katsottu lainsäädännön näkökulmasta kaikkein vahingollisimmaksi pedoksi. Suden vaino on ollut yhtämittaista ihmisen ja suden yhteisessä historiassa ja tässäkin tapauksessa kaikkialla, missä susi ja ihminen ovat rinnan eläneet. Omassa lainsäädännössämme susi on luokiteltu vahinkoeläimeksi aina ensimmäisistä kirjoitetuista lakiteksteistä lähtien. Sudelle asetettiin suurimmat tapporahat ja niitä maksettiin pitempään kuin minkään muun lajin kohdalla, peräti 329 vuotta. Yhtenä merkittävänä syynä tapporahojen maksulle pidettiin suden aiheuttamaa uhkaa, ei ainoastaan karjalle ja kotieläimille, vaan myös ihmiselle itselleen.

Yhä tänä päivänä susien kanssa reviirinsä jakavat ihmiset kokevat susipelkoa. Suden ennakoimaton käyttäytyminen pitää yllä pelkoa ja kielteisiä asenteita. Aiempien tutkimusten valossa näyttää siltä, ettei niihin totuta ajan myötä, vaan kielteinen asennoituminen voimistuu mitä pidempiaikaista yhteiselo on ollut.

Ihmisillä on taipumus luokitella eläimiä moraalisin ja sosiaalisin perusteluin. Eläinten kohdalla luokittelu, esimerkiksi hyviin ja pahoihin, on perustunut nimenomaan eläinten hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ihmiselle. Nämä luokittelut muodostavat pohjan eläinten kulttuuriselle kohtelulle. Niin historiallisessa laki-, asetus- ja media-aineistossa kuin nykypäivän kannanhoidon lainsäädännössä ja suojelusopimuksissakin on nähtävissä eläinten kulttuurinen hahmo, niiden asema yhteiskunnassa. Tämä luokittelu on yhteistä kaikille kulttuureille, eikä ihminen tule vapautumaan tarpeesta luokitella eläimiä. Esimerkiksi susi, joka on ollut lainsäädännössä luokiteltuna vahinkoeläimeksi kautta kirjoitetun historian, on eittämättä koettu vahinkoeläimeksi jo ennen kirjoitettua historiaa. Ja epäilemättä se nähdään vahinkoeläimenä edelleen.

Erinomainen esimerkki eläinten luokittelun taustalla käytettävästä argumentoinnista on noussut esiin kuluneena talvena, kun on pohdittu suden niin kutsuttua vääränlaisuutta. Perhon susien salakaatojen oikeudenkäynnissä väännettiin kättä siitä, ovatko tapetut yksilöt olleet susia vai koirasusia. Debatti suden genomin puhtaudesta antaa ymmärtää, ettei suomalainen susi ole aito, villi susi, vaan käyttäytyy kesyn ja häiriköivän koirasuden tavoin ja omaa perimässään epäpuhtautta. Vastaavaa keskustelua on käyty myös esimerkiksi Ruotsissa, jossa suteen on lyöty stigma saastuneesta maahanmuuttajasta ja hallituksen kasvattamasta hybridistä. Tämä keskustelu on mielenkiintoista kahdesta syystä: ensinnäkin loppupäätelmä suden aitoudesta voi vaikuttaa tuomioon. Toiseksi keskustelu osoittaa, kuinka salakaatajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häivyttämään yhteiskunnan, esimerkiksi viranomaisten tai sidosryhmien, toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa. Perustelu sisältää ajatuksen uhrin kieltämisestä. Sen mukaan salakaadon kohteeksi joutunut suurpeto on ansainnut kohtalonsa joko aiheuttamansa vahingon, ominaisuuksiensa tai luonteenpiirteidensä vuoksi.

Ympäristökonflikti, jonka toisena osapuolena on eläin, asettaa konfliktin hallinnalle omanlaisensa haasteet. Suuret nisäkkäät ovat arvostukseltaan muita eläimiä korkeammalla. Tämän katsotaan johtuvan niiden samankaltaisuudesta ihmisten kanssa. Ihminen voi esimerkiksi tunnistaa ja tulkita niiden tunteita. Suurpetojen kohdalla on nähtävissä erityisen korostuneet tunnepohjaiset asenteet, jotka ilmenevät esimerkiksi kielteisissä susipuheissa mutta myös suojelutavoitteissa ja niiden ympärillä käytävässä keskustelussa.

Mainitsin aiemmin, että suurpetokonfliktien hallinnassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahdesta tekijästä. Toisaalta ihmisellä on vaikeus kohdata toinen laji, mutta toisaalta käsillä on ihmisten keskinäinen kahnaus. Suurpetokonfliktissa kyse on sekä luonnonvaraisten eläinten hallinnasta että oikeudellisesta kiistasta osallistua suurpetoja koskevaan päätöksentekoon. Tämä konflikti saa aiemmin kuvatun mukaisesti etenkin paikallisia mutta myös kansallisia ja kansainvälisiä ilmenemismuotoja.

Suurpetokonflikteja on esiintynyt kautta aikojen ja lähes kaikissa kulttuureissa. Konfliktit ovat pysyneet ihmisen ja eläimen välisenä siihen saakka, kunnes henkilökohtaiset ongelmanratkaisukeinot on lainsäädännöllä poistettu ja päätäntävalta ratkaisukeinoista on siirretty ylemmälle tasolle. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä ympäri maailman eläinlajien kantoja on enenevissä määrin hoidettu keskitetyn julkishallinnoinnin kautta. Suurpetojen 1960- ja 70-luvuilla alkaneen suojelun katsotaankin olevan yksi haasteellisimmista kansallisista kannanhoidon tehtävistä. Ekologiset konfliktit ovat muuttuneet sosiaalisiksi ja sosioekonomisiksi kysymyksiksi, ja konfliktoituessaan niistä on tullut poliittisluonteisia.

Nykypäivän susikonflikti on syntynyt tilanteessa, jossa susi ja sen läsnäolo vaikuttavat eri ihmisryhmiin eri tavoin. Susien läsnäolo on paikallista, samoin niistä koituvat haitat. Sen sijaan susikannan hyvinvointiin liittyvät intressit ovat kansallisia ja kansainvälisiä. Suden hyödyllisyys on ylipaikallista, ja se näkyy eläimen olemassaolon itseisarvona ja lajin laajempina biodiversiteettivaikutuksina.

Suomeen 1960- ja 70-luvuilla rantautuneen suojelu- ja ympäristötietoisuuden myötä on sitouduttu kansainvälisiin sopimuksiin tavoittelemaan eliölajeille suotuisaa suojelun tasoa. Kansallista kannanhoitoa ohjaavat Euroopan Unionin luontodirektiivin asettamat vaatimukset uhanalaisille eläimille. Kansainvälinen keskustelu luonnon monimuotoisuuden vaatimuksista on jalkautunut kansallisen ja paikallisen tason sidostyhmäkeskusteluihin ja suotuisa suojelutaso on samalla noussut hallitsevaksi peruskäsitteeksi. On tulkittavissa, että suurpetojen kannanhoitoa ovat viime vuosikymmeninä ohjanneet moraaliset arvot ja siten myös lainsäädännön tehokkuutta ja sen muutostarpeita on mitattu eettisillä perusteilla. Suurpedot on nostettu niin kutsutun eettisen kehän sisäpuolelle, jossa suojelutavoitteen saavuttamiseksi painotetaan eläinten itseisarvon merkitystä.

Suomessa suurpetojen salakaadot liittyvät maaseudun muuttuvista oloista kumpuavaan syvempään yleisempään vastustukseen. Perinteinen luontosuhde, elinkeinojen turvaaminen uhkaavilta tekijöiltä, on törmännyt kansallisiin ja kansainvälisiin ulkopuolisiin suojeluvaatimuksiin. Kyseessä on metsästäjien ja poronhoitajien vuosisataisen elämäntavan ja yhteisössä muodostuneen roolin murentuminen, jota vastaan taistellaan käytettävissä olevin keinoin.

Suurpetojen kannanhoidon kehittämiseksi on hyvä tunnistaa salakaatojen pääasiallinen motiivi, asenteet toiminnan takana, jotta sen radikalisoitumiseen on mahdollista puuttua. Toistaiseksi julkishallinnon kontrollointikeinoin on pyritty puuttumaan suurpetojen salakaatoihin asettamalla törkeä metsästysrikos rikoslakiin ja korottamalla riistaeläinten ohjeellisia arvoja. Etenkin suojelijat ovat vaatineet entistä tiukempaa puuttumista laittomiin tekoihin valvonnan ja rangaistusten kautta. On oleellista ymmärtää, että koska salakaadoista asetetut rangaistukset koetaan epäreiluiksi ja kohtuuttomiksi ja asetetun rangaistuksen katsotaan olevan leimaava, kovennetut rangaistukset eivät vaikuta rikoksen toteuttamiseen tai uusimiseen samalla tavoin kuin esimerkiksi talousrikollisuuteen puututtaessa. Päinvastoin, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö kasvattaa alttiutta uusia laittomia tekoja.

Olen tehnyt tutkimukseni perusteella päätelmän, jonka mukaan kannanhoidon sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden vahvistamiseksi paikallisten suurpetoalueilla elävien ihmisten luontosuhdetta tulee kunnioittaa. Yhteiskunnan ei tule edellyttää arvomaailman muuttumista, vaan yhteiskunnassa on hyvä löytyä ymmärrys ja hyväksyntä siitä, että suurpedot voivat olla myös vahingontekijöitä, eli vahinkoeläimiä.

Sen sijaan suurpetojen asema yhteiskunnassa tulee konstruoida uudelleen. On syytä murtaa yksinomainen käsitys sudesta vahinkoeläimenä. Tavoitteenani on ollut etsiä keinoja, joiden avulla on mahdollista vahvistaa suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön aktiivisina toimijoina.

Ihmisellä on ollut ja on edelleen taipumus suojella sellaista ympäristöä, jolla on hänen hyvinvoinnilleen merkitystä tai joka tuo hyötyä ihmiselle itselleen. Tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta heräsi jo 1500-luvun Ruotsi-Suomessa. Suojelutoimenpiteitä kohdistettiin muun muassa metsiin niiden kestävän käytön turvaamiseksi. Hirven pelastuminen salametsästykseltä 1900-luvun alussa perustui nimenomaan sille, että se metsästysoikeuden kautta saatiin ihmisten mielissä luokiteltua hyötyeläimeksi vahinkoeläimen sijaan. Vahinkoeläimiksi luokiteltujen suurpetojen osalta kantojen voimakkaaseen vähenemiseen havahduttiin ensimmäisenä karhun kohdalla, Suomessa tämä tapahtui 1910-luvulla. Huolestuminen kannan tilasta niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa lähti nimenomaan metsästäjäpiireistä, koska merkittävän saaliseläimen kanta oli huvennut.

Tutkimukseni teoreettiseksi työkaluksi olen valinnut suurpetoja kohtaan tunnetun psykologisen omistajuuden rakentamisen. Perustelut teorian käytölle ja käytännön sovelluksille olen nostanut suoraan historiallisesta laki-, media- ja tapporaha-aineistosta.

Psykologinen omistajuus kohdistuu todelliseen kohteeseen, mutta se poikkeaa konkreettisesta omistajuudesta siten, että sen takana ei välttämättä tarvitse olla lainsäädäntöä. Psykologinen omistajuus rakentuu vahvalle henkilökohtaiselle tunteelle, ja sen muodostumiseksi ja vahvistumiseksi on hyvä olla ympäröivän yhteisön ja kulttuurin tukemia konkreettisia toimia.

Psykologinen omistajuus syntyy käytännössä kolmen eri kokemusreitin kautta. Ihmisellä tulee olla vaikutusmahdollisuus kohteeseen, ihmisen tulee tuntea kohde perin pohjin ja ihmisen tulee laittaa itsensä likoon suuntaamalla aineellisia ja aineettomia resursseja kohteeseen. Yksinkertaistettuna tässä on kyse vastuunkannon tunteen rakentamisesta omistettavaa kohdetta kohtaan. Henkilökohtaisuudestaan huolimatta psykologinen omistajuus on nähtävissä nimenomaan kollektiivisena tunteena, joka rakentuu kollektiiviseksi vastuuksi.

Kuinka sitten rakentaa psykologista omistajuutta suurpetoja kohtaan? Kuinka tukea vastuunkannon vahvistumista paikallisissa susireviirien alueilla elävissä ihmisissä susia kohtaan? Kuinka rakentaa kollektiivista psykologista omistajuutta paikallisyhteisöissä?

Vastuunkanto rakentuu antamalla paikallisille ihmisille konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia alueen susiin, tarjoamalla heille mahdollisimman avointa tietoa susista ja osallistamalla heitä kannanhoitoon. Käytännön kannanhoidollisessa työssä nämä kolme osa-aluetta linkittyvät toisiinsa ja tukevat ihmisen perustarpeita olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siihen kuuluvien objektien kanssa sekä puolustaa reviiriään ja tuntea perin pohjin siihen kuuluvat kohteet.

Esimerkinomaisina metsästäjien vastuunkantoa vahvistavina kannanhoidollisina toimina olen tutkimuksessani nostanut esiin suojelumetsästyksen ja yhteisöjen kannustinpalkkiot, jotka tukevat susien välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina. Karhu on erinomainen esimerkki suurpedosta, jonka kohdalla psykologinen omistajuus on metsästäjien joukossa rakentunut vuosikymmenien mittaan. Myös ilveksen suhteen on aivan viime vuosina ollut merkkejä vastaavasta kehityksestä.

Susikannan hallinnan haasteissa merkittäväksi tekijäksi nousseet pelon sävyttämät asenteet nousevat esiin myös psykologista omistajuutta rakennettaessa. On tärkeää huomata, että näillä samoilla vastuunkannon vahvistamisen mekanismeilla vaikutetaan myös susipelkoon. Tutkimusten mukaan sitä voidaan vähentää nimenomaan paikallistason vaikutusmahdollisuuksia lisäämällä ja toimijatasojen välisen luottamuksen rakentamisella.

Suden kannanhoidon tilanne on Suomessa tällä hetkellä erityisen herkkä. Sudelle on valmistunut päivitetty kannanhoitosuunnitelma, joka pohjautuu ajatukseen reviiripohjaisesta paikallistason lähestymisestä. Uutena toimenpiteenä on esitetty kannanhoidollisia poikkeamislupia rauhoituksesta. Tämä tarkoittaa harkittua, paikallistasolla toteutettavaa perinteistä suden metsästystä. Viime vuoden ajan paikallisia, susireviireillä asuvia ihmisiä, on osallistettu kannanhoitosuunnitelman tavoite- ja toimenpidesuunnitteluun. Viimeisimmissä susikannan arvioissa susilaumojen arvioitu määrä on suurempi kuin moneen vuoteen, ja nämä arviot perustuvat petoyhdyshenkilöiden kirjaamiin jälkihavaintoihin. Uskallan väittää, että useilla susireviireillä on luovuttu niin tiedon panttaamisesta kuin salakaadoistakin, ja paikallisyhteisöt ovat odottavalla kannalla.

Uuden teoreettisen lähestymistavan jalkauttaminen nykypäivän suurpetokeskusteluun tuottaa myös uudenlaista ymmärrystä susikonfliktin syiden ja hallinnan tarkasteluun.

Susikonfliktissa on nähtävissä psykologisen omistajuuden törmäyskurssi. Metsästäjät ovat kantaneet vastuuta susista vuosisatojen ajan. He ovat yhteiskunnan tuen eli tapporahojen ja lainsäädännön avulla toimineet aktiivisesti yhteisönsä hyväntekijöinä. He ovat tunteneet sudet, kantaneet niistä vastuuta ja käyttäneet niihin resurssejaan. He ovat muodostaneet vuosisatojen aikana vahvan psykologisen omistajuuden lajia kohtaan. Suurpetojen hallinnasta on kasvanut osa metsästäjien identiteettiä.

Viime vuosikymmenien suojeluaatteen ja -sopimusten myötä yhteiskunnan virallinen tuki on siirtynyt suojelijoiden psykologiselle omistajuudelle. Heille on jaettu oikeuksia susikannan hoitoon vaikuttamisen ja valitusmenettelyn kautta, ja he ovat siten saaneet oikeuden ottaa haltuunsa ympäristön, joka perinteisesti on kuulunut paikallisyhteisöille. Heillä on vankka tietopohja susien biologiasta. Susikannan kehno ekologinen tila aiheuttaa heille huolta ja sitoo heidän resurssejaan. Muutaman vuosikymmenen aikana syntynyt psykologinen omistajuus saa tukea lainsäädännöltä ja kannanhoidon viranomaisilta, ja onkin tulkittavissa erittäin vahvaksi.

Tällä hetkellä suojelijoiden ja metsästäjien suteen kohdistuva psykologinen omistajuus on konfliktissa. Metsästäjät pitävät kiinni psykologisesta omistajuudestaan niillä keinoin, joita heillä on jäljellä. Tulkitsen tämän salakaatojen merkittäväksi syyksi.

Etsiessäni ymmärrystä sellaisen ympäristökonfliktin hallintaan, jonka toisena osapuolena on vahinkoeläimeksi luokiteltava ja mahdollisesti myös voimakkaita tunteita ihmisissä esiin nostava eläin, olen vaalinut Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton vuonna 1980 käyttöön ottamaa kestävän kehityksen ajatusta. Kestävä kehitys pitää sisällään dynaamisen, ihmisten tarpeiden muutoksiin sopeutuvan prosessin. Sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen kestävyys riippuvat toisistaan. Suurpetojen kannanhoidon tavoiteasettelun ja toimien kehittämisessä on nojattava kestävän kehityksen periaatteeseen, joka tarkoittaa näiden kolmen tekijän tasavertaista huomioonottamista. Sosiaalinen kestävyys suurpetojen suojelun kohdalla on väistämätön ensisijainen tavoite, mikäli halutaan saavuttaa lajin ekologinen kestävyys.

Tuuli Hirvilammi

Kestävän hyvinvoinnin jäljillä ­– Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 2015.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 25.4.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Aloitan kestävän hyvinvoinnin jäljittämisen tänään lyhyellä vuoropuhelulla.

 

”Isoäiti, miksi valtameret saastuivat, tuhansittain lajeja kuoli sukupuuttoon ja viljavat maat aavikoituivat?

Siihen on monta vastausta. Ainakin me kuvittelimme, että kaivamalla mineraaleja, kaatamalla metsiä ja haalimalla omaisuuksia löydämme onnen. Olimme lukkiutuneita ajattelutapaan, jossa luulimme, että ihmiset hallitsevat luontoa. Emme riittävän hyvin ymmärtäneet, että olemme osa jotain ihmistä suurempaa, että elämme ekosysteemeissä. Emme osanneet arvostaa riittävästi veden ja aineen kiertokulkuja, pölyttäjiä ja ilmastonsääntelyä. Emme pitäneet huolta luonnosta, joka koko ajan teki työtä meidän hyvinvointimme eteen.

 

Mutta isoäiti, tehän luitte tutkimuksia ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista, miksi ette sitten lopettaneet luonnon tuhoamista?

Niin, sitä on vaikea käsittää. Ehkä me täytimme mielemme kaikella, joka piti meitä irti ja erossa – luonnosta, toisistamme ja itsestämme. Meidän mielemme oli jumissa tämän päivän murheissa, pirstoutuneena ja eriytyneenä harhailemassa ostoskeskuksissa ja moottoriteillä. Meidän mieltämme hallitsi hetkellisten halujen seuraaminen emmekä ymmärtäneet, että maata köyhdyttämällä köyhdytimme myös itsemme. Revimme ihmiset juuriltansa. Tämän kaiken teimme siksi, että emme osanneet tavoitella hyvinvointia kestävällä tavalla.

 

Isoäiti, eikö ympäristöä tuhottu juuri ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella?

Elintaso ja vauraus kyllä lisääntyivät. Meidän elämässä ei ollut pulaa leivästä eikä yltäkylläisyydestä. Opin kuitenkin tuntemaan, että hyvinvointi on jotain paljon enemmän. Se on ihmisen hyvinvointia osana luontoa. Se on syömistä, nukkumista, rakkautta ja kiintymystä, onnistumisen kokemuksia ja uusia oivalluksia. Hyvinvointi on fyysistä ponnistelua, mieltä avaavia keskusteluja ja hitaita metsäretkiä, avun tarjoamista. Se on siis kaikkea sitä ihan tuttua, mikä tekee ihmisten elämästä mahdollista ja elämisen arvoista.

 

Isoäiti, nyt siis ymmärrän, että saattaisin elää vehreällä maapallolla, jos te olisitte joka päivä eläneet niin kuin olisitte voineet hyvin.”

 

Kirjoitin tätä vuoropuhelua viime toukokuussa Seilin saaressa, jossa olin työstämässä väitöstutkimukseni yhteenvedon loppulukuja. Olin lukenut hyvinvointiteorioita, ympäristötutkimuksia ja ihmetellyt, mitä lopulta voin tutkimuksellani sanoa. Seilissä ihastelin kesään puhkeavaa vihreää saarta ja istuin iltaisin merenrannan kallioilla. Silloin sanomani sai tunteen ja olin entistä vakuuttuneempi, että kestävän hyvinvoinnin etsiminen ja tunnistaminen on ihmiskunnan tärkein tehtävä juuri nyt.

Ilmastonmuutos etenee. Luonnon monimuotoisuus hupenee kiihtyvällä tahdilla. Myös biokemiallisen saastumisen ja maankäytön kohdalla on ylitetty ihmiselämän kannalta turvalliset ekosysteemien kynnysarvot. Rajojen ylittäminen merkitsee, että maapallon ekosysteemit ovat etenemässä kohti ihmislajille tuntematonta geologista aikakautta. Se on huolestuttavaa ihmisten ja muiden eläinlajien hyvinvoinnin kannalta. Jos pahimmat ilmastoskenaariot ja maailmanlaajuisten ekosysteemien romahtamista ennakoivat arviot toteutuisivat, ihmislajin selviytyminen maapallolla olisi selvästi uhattuna.

Nykyistä kestävämmän hyvinvointikäsityksen etsiminen on tärkeää myös siksi, että me nykyiset sukupolvet voisimme paremmin. Hyvinvointi jakaantuu maailmassa yhä eriarvoisesti. Yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Vaikka suomalaiset voivat tutkimusten mukaan keskimääräisesti hyvin, on myös täällä nähtävissä tuloerojen kasvun ja syvenevän köyhyyden sekä stressin ja mielenterveysongelmien kaltaisia hyvinvoinnin vajeita. Puhutaan elämän merkityksen ja mielekkyyden katoamisesta sekä kokemuksen pirstoutumisesta. Yhä useammat kokevat, että kulutusmahdollisuuksien kasvu ei lopulta lisää heidän hyvinvointiaan.

Kestävä kehitys on viimeisten vuosikymmenten aikana puhki käytetty iskusana, jonka avulla on pyritty suojelemaan ympäristöä ja poistamaan köyhyyttä maailmanlaajuisesti. Yleisesti esitetyn määritelmän mukaan kehitys on kestävää silloin, jos nykyisten sukupolvien tarpeiden tyydytys ei vaaranna tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää tarpeitaan. Käytännössä kehitys on kuitenkin rinnastunut talouskasvuun, jonka toivotaan kohottavan kansalaisten elintasoa ja poistavan köyhyyttä. Kestävä kehitys on jaoteltu tutkimuskirjallisuudessa ja politiikkatavoitteissa taloudelliseen, sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen ilman, että niissä tunnistettaisiin ekologisen kestävyyden ensisijainen merkitys ihmiselämän mahdollistajana. Mitä teemme talouskasvulla tai tasa-arvolla, jos emme saa puhdasta vettä ja ruokaa?

Tutkijat, viranomaiset ja aktivistit ympäri maailmaa ovat pettyneitä ja turhautuneita kestävän kehityksen politiikkaan. Tarvitaan jotain muuta. Siksi viime vuosina on esitetty entistä useammin, että kestävyyden tavoitteena tulee olla hyvinvointi maapallon kantokyvyn rajoissa. Taustalla on ajatus, jonka mukaan meidän tulisi tavoitella suoraan hyvinvointia epämääräisemmän kehityksen sijaan. Tulisi pohtia nykyistä tarkemmin, minkälainen tarpeiden tyydytys tuottaa hyvinvointia. Tulisi selvittää, mitä resursseja hyvinvointiin tarvitaan ja miten tarpeita voidaan tyydyttää niin, että samalla ei heikennetä tulevia hyvinvoinnin edellytyksiä.

Maailmalla onkin virinnyt vilkasta tutkimusta ja keskustelua kestävästä hyvinvoinnista. Suomessa esimerkiksi Sitra julkaisi viime vuonna vision, jonka nimi on ”Kohti kestävää hyvinvointia”. Siinä todetaan, että hyvinvointi tulisi ymmärtää nykyistä kokonaisvaltaisemmin ja että maapallon kantokyvyn rajat tulisi ottaa huomioon kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Sitran visiossa kestävän hyvinvoinnin periaatteisiin kuuluu myös se, että yksilöiden ja yhteisöjen vaikutusmahdollisuuksia lisätään, hallintokulttuuria uudistetaan ja taloutta muutetaan yhteisölliseen suuntaan. Visiossa vaaditaan vaihtoehtoja talouden aineelliselle kasvulle.

 

Monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa on pyritty hahmottelemaan selkeitä kestävän ihmistoiminnan ja hyvinvoinnin rajoja. Ympäristötutkijat ovat määritelleet kynnysarvoja ja päästömääriä sekä maksimirajoja luonnonvarojen kestävälle kulutukselle. On esimerkiksi esitetty, että suomalaisten vuosittaista luonnonvarojen kulutusta tulisi vähentää nykyisestä 40 000 kilosta 8 000 kiloon, eli viidesosaan nykyisestä. Tämä olisi pitkällä tähtäimellä ekologisesti kestävä ja globaalisti oikeudenmukainen luonnonvarojen kulutuksen määrä. Luonnonvarojen kulutuksen ylärajojen lisäksi kestävän hyvinvoinnin kirjallisuudessa pyritään määrittelemään rajoja sellaiselle sosiaalisesti kestävälle elintasolle, joka mahdollistaa kaikille ihmisille riittävän tarpeiden tyydytyksen. Kun katse suunnataan näihin molempiin rajoihin, kestävä hyvinvointi hahmottuu turvallisena elintilana, jossa kaikki ihmiset saavat tarpeensa tyydytettyä ja kenenkään hyvinvoinnin tavoittelu ei ylitä ekologisen kestävyyden rajoja.

Toistaiseksi suomalaisessa sosiaalipoliittisessa hyvinvointitutkimuksessa on pitkälti sivuutettu keskustelu kestävän hyvinvoinnin rajoista ja ekologisesti kestävämmän hyvinvoinnin tavoittelusta. Hyvinvointitutkimuksessa ei yleensä tarkastella ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tai tarpeiden tyydyttämisen ympäristövaikutuksia. Sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa ei juurikaan huomioida ekosysteemien kriittistä merkitystä ihmisten hyvinvoinnin perustana eikä ympäristöongelmia uusina hyvinvointia heikentävinä riskeinä. Tulevan hyvinvoinnin haasteet pelkistetään usein taloudellisiksi huoliksi. Samalla hyvinvointitutkimuksessa – samoin kuin yhteiskuntapolitiikassa laajemminkin – on sitouduttu sellaiseen talouskasvuun perustuvaan hyvinvointimalliin, joka vahvistaa ekologista kriisiä ja nakertaa tulevan hyvinvointimme edellytyksiä. Hyvinvointitutkimus kaipaa siis uudelleensuuntaamista ja uudenlaisia tutkimusasetelmia.

Väitöstutkimukseni raivaa tietä tieteidenväliselle kestävän hyvinvoinnin tutkimukselle. Ihmisen ja luonnon välisen suhteen ymmärtäminen ja kestävien rajojen hahmottaminen edellyttävät tieteidenvälistä tutkimusotetta, jossa ekologiset kysymykset integroidaan hyvinvointiteoriaan ja empiirisiin tutkimusasetelmiin. Tutkimuksessa liitän ympäristötutkimuksessa tuotettua tietoa ja ympäristötutkimuksen menetelmiä hyvinvointitutkimukseen sekä teorian että empiirisen tutkimuksen tasolla. Väitöskirjaan sisältyvissä osajulkaisuissa olen saanut kehitellä kestävän hyvinvoinnin tutkimusta yhdessä muiden tutkijoiden kanssa.

Tutkimuksessa olen pyrkinyt kehittämään kestävän hyvinvoinnin teoriaa. Tähän päästäkseni olen hyödyntänyt useita hyvinvointiteorioita, jotka avaavat erilaisia näkökulmia hyvinvoinnin ymmärtämiseen. Vaikka hyvinvointi on meille kaikille tuttua, sitä on usein vaikea pukea sanoiksi ja kahlita käsitteiksi. Tämä tulee esiin myös hyvinvointia selittävissä teorioissa, jotka avaavat erilaisia näkökulmia siihen, miten hyvinvointia tai sen puutetta arvioidaan. Teorioissa keskustellaan yhä uudelleen esimerkiksi siitä, onko hyvinvointi syytä ymmärtää tarpeiden tyydytyksenä vai erilaisten kykyjen ja toimintamahdollisuuksien toteutumisena. Keskeinen kysymys liittyy myös siihen, kuinka pitkälle hyvinvointi riippuu resurssien määrästä ja missä määrin se ilmenee koettuna hyvinvointina ja onnellisuutena. Lisäksi kysytään, voiko ulkopuolinen tutkija arvioida ja määrittää ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Vai onko niin, että hyvinvointi on jokaisen yksilön oma asia?

 

Hyvinvointiteoriat perustuvat aina tietynlaiseen, tutkimusta suuntaavaan ihmiskäsitykseen. Väitän, että kestävän hyvinvoinnin ymmärtäminen edellyttää uudenlaista käsitystä ihmisestä. Ajatteluamme on vuosisatojen ajan hallinnut ihmisten erivapautta korostava ihmiskäsitys, jossa ihmisen on nähty hallitsevan luontoa ja olevan irti luonnosta. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa voidaan tunnistaa nykyistä paremmin ihmisen ja luonnon välinen yhteys, jos se perustuu relationaaliseen ihmiskäsitykseen. Siinä tiedostetaan ihmisten ja ekosysteemien välinen tiivis aineenvaihdunta. Ihminen on osa luontoa. Olemme väistämättä yhteydessä ekosysteemeihin, koska olemme riippuvaisia niiden toimivuudesta ja toimintamme vaikuttaa luonnon kiertokulkuihin. Ihminen on myös osa sosiaalisten suhteiden verkostoa, koska emme kehity ja selviä yksin. Relationaalinen ihmiskäsitys suuntaakin näkemään keskinäisriippuvuuksia yksilöllisyyden ja erillisyyden sijaan.

Ihmisten keskeisiä tarpeita ja hyvinvoinnin erilaisia ulottuvuuksia on jäsennetty hyvinvointiteorioissa lukuisin eri tavoin. Tutkimuksessani tarjoan Erik Allardtin hyvinvointiteoriaan pohjautuen yhden vastauksen siihen, minkälaisia ulottuvuuksia kestävän hyvinvoinnin sisältöön kuuluu. Väitän, että kestävä hyvinvointi voidaan ymmärtää kokonaisuutena, joka muodostuu siitä, että ihmisellä on kohtuullinen elintaso, mielekästä tekemistä, merkityksellisiä suhteita ja mahdollisuus elävään läsnäoloon. Hyvinvointi ei ole paikallaan pysyvä olotila vaan se on itsensä toteuttamisen tarpeista lähtevä kasvuprosessi, jossa ihminen tavoittelee aktiivisesti hyvää elämää ja tasapainoa näillä hyvinvoinnin eri ulottuvuuksilla.

Hyvinvointitutkijat selvittävät, kuinka paljon ihmiset kuluttavat rahaa mutta eivät sitä, miten paljon he kuluttavat luonnonvaroja. Tämän puutteen paikkaamiseksi olen suunnitellut ja toteuttanut yhdessä ympäristöalan tutkijoiden kanssa tutkimuksen, jossa tutkimme yhtäältä yksin asuvien perusturvan saajien hyvinvoinnin tavoittelua ja elintasoa ja toisaalta heidän luonnonvarojen kulutustaan eli materiaalijalanjälkiä. Materiaalijalanjäljet on laskettu MIPS-menetelmällä, jolla voidaan mitata tuotteiden tai palvelujen koko elinkaaren aikaista luonnonvarojen kulutusta.

Empiirisen aineiston avulla pystyimme selvittämään, mitkä tekijät vaikuttavat hyvinvoinnin tavoittelun ja luonnonvarojen kulutuksen välisiin yhteyksiin. Tutkimuksessa kuvataan työttömien ja eläkeläisten toimintamahdollisuuksia, toimintoja ja materiaalijalanjälkiä arkipäiväisen elämän tasolla. Haastatteluaineistosta selviää esimerkiksi se, miten paljon lähiössä elävä työtön käyttää joukkoliikennettä tai kuinka usein hän käy uimahallissa, minkä ansiosta on mahdollista laskea, kuinka paljon nämä toiminnot kuluttavat luonnonvaroja. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksen kehittämiseksi olenkin hahmotellut viitekehyksen, jonka avulla voidaan havaita näitä vaikutussuhteita ihmisten hyvinvointia edistävän toiminnan ja luonnonvarojen kulutuksen välillä. Viitekehys auttaa jäljittämään erilaisia materiaalijalanjälkiin vaikuttaneita tekijöitä eli esimerkiksi julkisten palvelujen ja taloudellisten resurssien merkitystä. Se tuo näkyviin, että materiaalijalanjälkiin vaikuttavat erilaiset yksilölliset arvot, terveyteen ja toimintakykyyn sekä ikään ja asuinpaikkaan liittyvät tekijät. Analyysissa nousi vahvasti esiin myös yksilöllisten valintojen rajat eli elinympäristön rakenteiden merkitys. Se, millä tavalla esimerkiksi asunnot rakennetaan ja ruoka tuotetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla kotitalouksien materiaalijalanjälkien kokoon.

Aikaisemmat sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden tutkimukset ovat kulkeneet pitkälti omilla tieteenalakohtaisilla poluillaan. Tämän seurauksena hyvinvointitutkimuksessa on jäänyt huomaamatta kohtuulliseksi katsotun kulutustason yhteys ekologisesti kestämättömään ylikulutukseen. Tällöin on vaarana, että sosiaalipolitiikassa sitoudutaan edistämään sellaista kohtuullista elintasoa, joka on ekologisesti kestämätön. Vastaavasti ympäristötutkimuksessa on määritelty kestävän elintason rajoja huomioimatta sitä, miten hyvinvointi jakaantuu väestön kesken. Jos rajoitutaan vain ekologisen kestävyyden näkökulmaan, ympäristöpolitiikassa saatetaan ottaa käyttöön esimerkiksi sellaisia päästörajoituksia, jotka heikentävät pienituloisten elintasoa sosiaalisesti kestämättömällä tavalla. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa onkin yhdistettävä sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden arviointia.

 

Tutkimuksessani on kehitetty tutkimusasetelma, jonka avulla voidaan tutkia kohtuullisen elintason rajoja sekä ekologisesta että sosiaalisesta näkökulmasta. Perusturvan saajia koskevasta aineistosta tuli tätä tutkimusasetelmaa soveltamalla näkyviin kestävän hyvinvoinnin kannalta haastava ristiriita: perusturvan saajien elintaso vaatii liikaa luonnonvaroja mutta toisaalta heidän tulotasonsa on niin matala, että he eivät yllä riittäväksi katsottuun elintasoon. Heidän elintasonsa on toisin sanoen sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestämätön. Tämän ristiriidan ratkaiseminen on kestävää hyvinvointia edistävän yhteiskuntapolitiikan keskeinen haaste.

Vuosien varrella olen kysynyt itseltäni monta kertaa, miksi kirjoitan tutkimusta, vaikka voisin kahlita itseni metsäkoneisiin, pyrkiä eduskuntaan tai käyttää käsiäni apua tarvitsevien hoivaamiseen. Miksi käytän aikani lukemiseen, lauseiden viilaamiseen ja lähdeluettelon hiomiseen? Siksi, että kaikesta turhautumisesta huolimatta se tuntuu tärkeältä ja omia, itseni toteuttamisen tarpeita vastaavalta vaikuttamisen tavalta. Toivon, että tutkimus tavoittaa käytännön ja sanoilla voi muuttaa ajattelu- ja toimintatapoja. Toivon, että akateemisella tutkimuksella on keskeinen rooli kestävän hyvinvoinnin tiennäyttäjänä.

 

SOSIAALISEN TOIMILUVAN EHDOT JA RAJAT. Uudenmaan, Pohjois-Karjalan, Kainuun ja Lapin maakuntien asukkaiden näkemykset kaivannaistoiminnan hyväksyttävyydestä. SoPhi 126.

Tuija Jartti, Eero Rantala & Tapio Litmanen

Linkki kirjaankaivoskansi_verkko(1)

Sosiaalinen toimilupa on uusi lähestymistapa. Käsite liittyy kaivostoiminnan sosiaaliseen hyväksyntään. Tavallisesti sosiaalinen toimilupa ymmärretään paikallistason vuorovaikutuksessa rakentuvaksi. Kirjassa kuitenkin haastetaan tämä suppea tulkinta.

Teoreettisen erittelyn ja kyselyaineiston avulla osoitetaan, millaiset tekijät ovat yhteydessä sosiaaliseen toimilupaan. Toimiluvan taustalla on erilaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja historiallisia tekijöitä. Tutkimuksen lopputuloksena hahmottuu moniulotteinen kuva sosiaalisen toimiluvan ehdoista ja rajoista.

Tutkimus on ensimmäinen laaja kartoitus suomalaisten kaivannaisasenteista. Asennoitumisilmapiiriä luodataan erittelemällä neljän maakunnan – Uudenmaan, Pohjois-Karjalan, Kainuun ja Lapin – asukkaiden näkemyksiä.

Kirjan avulla lukija voi tarkistaa mielikuviaan suomalaisten tavoista mieltää kaivospolitiikka, eri kaivannaiset ja kaivosalan hyväksyttävyys. Tutkimustulokset vahvistavat julkisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon tietopohjaa.

 

 

Sauli Rouhinen

Matkalla mallimaaksi? Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa. Itä-Suomen yliopisto, 2014
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 88.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 28.11.2014

 

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat!

Tutkimukseni pääotsikkona on kysymys, onko Suomi matkalla mallimaaksi.

Kysymys edelläkävijyydestä tai mallimaana toimimisesta edellyttää kestävän kehityksen idean muotoutumisen selvittämistä: kuinka idea muuttui kansainvälispoliittiseksi prosessiksi, institutionalisoitui ja tulkittiin kansallisen politiikan keskusteluyhteydessä. Jo tässä vaiheessa on syytä huomauttaa, että kestävä kehitys on globaalin muutoksen hallinnan idea, siis poliittinen, ei teoreettinen käsite, vaikka se onkin jatkuvan tieteellisen väittelyn kohteena. Ideoita tarvitaan yhteiskunnallisissa murroksissa. Kestävän kehityksen idealle on yhä tarvetta.

Tutkimuksen alaotsikossa olen kysynyt, kuinka kestävä kehitys juurtui Suomessa.

Tutkimuksessa selvitän, kuinka Suomi on omaksunut kestävän kehityksen idean pitkän aikavälin yhteiskunnallista muutosta ohjaavaksi yhteiskuntapolitiikan tavoitekehikoksi ja periaatteeksi, ja kuinka hyvin Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintamalli on menestynyt kansainvälisissä vertailuissa.

Tutkimuksen keskeiset johtopäätökset voi tiivistää seuraavasti:

  1. Suomi on kestävän kehityksen idean hyvin varhainen omaksuja ja idean käytännöllistäjä.
  2. Suomi on kansainvälisten vertaisarviointien valossa yksi innovatiivisista edelläkävijöistä, ja on sitä yhä edelleen.
  3. Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintatyyli toteuttaa hyvin Rion sitoumusten toimeenpanosuositusten henkeä. Tämä selittyy osittain sillä, että kestävän kehityksen idea ja pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli ovat hyvin yhteensopivia. Suomi on käyttänyt hallintamallinsa kehittämisessä hyväksi komitealaitoksen eri toimijatahojen asiantuntijuuteen ja osallisuuteen tukeutuvia hyviä perinteitä.

 

Onko Suomi siis mallimaa?

Suomi on – muiden Pohjoismaiden rinnalla – jossain määrin mallimaa, jonka eräät hyvät käytännöt, kuten kestävän kehityksen yhdennetty politiikka ja sen jatkuva kehittäminen eräänlaisena kaiken politiikan ja toiminnan tulkinta- ja arviointikehyksenä, kelpaavat muillekin omaksuttavaksi. Globaali kestävän kehityksen politiikka edellyttää kuitenkin kulttuurisesti herkkää, eri hallintatyylejä ylittävää ja suuria rakennemuutoksia mahdollistavaa siirtymähallintaa. Tarvitaan lukuisia koeteltuja, innovatiivisia ja opiksi kelpaavia hyviä käytäntöjä. Suomen kuntien pitkäjänteinen, yli 20 vuotta kestänyt kestävän kehityksen paikallinen työ on kansainvälisesti arvostettua, ja tarjoaa varmasti hyviä toimintamalleja.

Suomi on menestynyt lukuisilla yhteiskunnallista edistystä ja kestävää kehitystä mittaavilla yhdistelmäindekseillä erityisesti niiden sosiaalista ja taloudellista suorituskykyä mittaavilla ulottuvuuksilla. Sen sijaan kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella, jolla korostuu vastuu globaalista ympäristöstä, ilmastonmuutoksen torjunnasta ja luonnonvarojen resurssitehokkaasta käytöstä, Suomi ei sijoitu kärkijoukkoon. Tämä ei tarkoita, että Suomi olisi myös kehittyneiden teollisuusmaiden joukossa jälkijoukkoa. Taloudellinen menestys ja talouskasvu heijastuvat runsaana luonnonvarojen kulutuksena, kasvihuonekaasupäästöinä ja suurena ekologisena jalanjälkenä. Suomen biokapasiteetti henkeä kohden on kuitenkin yli kaksinkertainen ekologiseen jalanjälkeen verrattuna. Tällä suhdeluvulla Suomi on harvinainen poikkeus maiden joukossa. Lisäksi Suomi on kyennyt pienentämään ekologista jalanjälkeään 2010-luvun vertailuissa.

Suomen menestys kestävän kehityksen sosiaalisella ulottuvuudella kertoo maan vahvasta sosiaalisesta pääomasta, erinomaisesta koulutusjärjestelmästä ja tulevien sukupolvien huomioon ottamisesta. Vaikka Suomea pidetäänkin insinöörien maana,  on Suomella vahvinta näyttöä sosiaalisista innovaatioista, investoinneista sosiaaliseen pääomaan. Kansainvälinen, Bertelsmann-Säätiön laatima perusteelliseen vertailututkimukseen tukeutuva arvio Suomen kestävän kehityksen hallinnan hyvistä käytännöistä antaa aineksia Suomen omaksuman hallintatyylin edelleen kehittämiseen.

Vuonna 2013 julkaisemassaan parhaita kestävän kehityksen strategioita arvioivassa raportissa säätiö listasi seuraavat Suomesta opiksi kelpaavat käytännöt:

  • Johtajuus ja omistajuus; bottom-up ja top-down aktiviteettien hyvä yhdistäminen. Suomen kestävän kehityksen strategiatyötä luonnehtii yli 20 vuotta kestänyt korkeimman poliittisen johdon sitoutuneisuus. Kestävän kehityksen toimikunnan laajapohjainen sidosryhmäkokoonpano takaa yhteiskunnallisen vaikuttavuuden.
  • Omistajuuden varmistaminen on ollut kestävän kehityksen toimintojen ydinpiirre Suomessa. Kansalaisyhteiskunnan, elinkeinoelämän ja muiden toimijatahojen osallistuminen strategioiden, ohjelmien ja politiikkojen muotoiluun on rutiinimaista Suomessa.
  • Sitouttavat ja joustavat strategiaprosessit. Suomalainen lähestymistapa kestävään kehitykseen on prosessisuuntautunut. Suomessa on jo varhain ymmärretty, että kestävä kehitys merkitsee kaikille yhteiskunnallisille toimijatahoille erittäin pitkää oppimisprosessia. Suomen suosima verkostohallinnan tyyli on herättänyt epäilyksiä tavoitteiden hyödyllisyydestä politiikan keinoina. Uusin strategiaprosessi (kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumus ja indikaattorit) kuitenkin osoittaa, että Suomi on siirtymässä korkeammalle tavoitteiden sitovuuden tasolle.
  • Refleksiivisyys ja oppiminen. Suomalainen keskustelu tavoitteiden käytöstä osoittaa hyvin, kuinka maa voi siirtyä joustavasti hallintatyylistä uuteen, joka omaksuu piirteitä muista hallintatyyleistä. Edellytykset tehdä näin – kyky osallistua refleksiiviseen yhteiskunnalliseen ja institutionaaliseen oppimiseen – on osa Suomen kestävän kehityksen hallintaa.
  • Politiikkakoordinaatio. Suomessa politiikan poikkihallinnollinen, horisontaalinen, koordinaatio toimii kokonaisuudessaan hyvin. Koordinaation ydinmekanismeja ovat kestävän kehityksen verkkosihteeristö käytännön tasolla sekä kestävän kehityksen toimikunta, joka – kaikkien relevanttien ministeriöiden ja toimijaryhmien ollessa jäseniä – yhdistää piirteitä hallituksen politiikkakoordinaatiosta ja sidosryhmien osallistamiseen.
  • Edellä oleva arvio on tuorein ja perusteellisin luonnehdinta Suomen vahvuuksista omaksumassaan kestävän kehityksen hallintatyylissä. Mutta, kuten Bertelsmann-Säätiön tutkimuksessa todetaan, tulisi Suomen ottaa jatkossa oppia myös muista hallintatyyleistä.

Tässä tutkimuksessa kestävän kehityksen juurtumista Suomessa tarkastellaan institutionaalisena ja yhteiskunnallisena oppimisprosessina. Juurtumista voidaan luonnehtia kestävän kehityksen arkipäiväistymiseksi ja ammatillistumiseksi, muuttumiseksi uudeksi normaaliksi.  Mikäli Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintamalli kelpaa hyvien hallintakäytäntöjen malliksi, näkyy menestys myös kansainvälisissä vertailuissa. Menestymistä arvioidaan kestävän kehityksen indeksien ja vaikuttavuusindikaattorien avulla. Menestymisen perustana on kestävän kehityksen politiikan pysyminen ja edistyvä uudistuminen hallitusten ja eri politiikan lohkojen strategioissa ja ohjelmissa sekä niiden siirtymisessä yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja toimintatapoihin.

Keskushallinnon osalta kysymys on politiikkajohdonmukaisuudesta (policy coherence) ja koordinaatiosta yli politiikkalohkojen. Menestyminen edellyttää myös, että hallituksen ja hallinnon lisäksi muut yhteiskunnalliset toimijat osallistuvat kestävän kehityksen politiikkalinjausten ja toimintaohjelmien laatimiseen ja sitoutuvat niiden toimeenpanoon.

Kestävän kehityksen kansallinen politiikka ja sen vuorovaikutus kansainvälisten politiikkaprosessien kanssa on hyvin monijuonteinen. Erinäisten juonikulkujen havainnollistamiseen tutkimuksessa käytetään varsin paljon menetelmällisenä apuna käsitekarttoja. Käsitekartat ovat toimineet tutkijalle todellakin karttoina, joiden opastuksella eri kehityskulut ovat tulleet näkyviksi, ja joiden avulla tutkija on pystynyt tekemään tarpeellisia jatkokysymyksiä.

Käsitekarttoja käytetään tässä tutkimuksessa osoittamaan ja tekemään näkyväksi poliittisten prosessien, tapahtumien ja tapahtumaketjujen historiallisia ja loogisia yhteyksiä. Käsitekartat eivät sellaisenaan pysty selittämään, miksi kestävän kehityksen idea ja sen kehittämiseen ja käytännöllistämiseen tähtäävä poliittinen prosessi on lunastanut paikkansa ”koko maapallon kattavana uudistusohjelmana”. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission puheenjohtaja, Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland tiivisti YK:n pääsihteerin Javier Perez de Cuellarin maailmankomissiolle antaman tehtävän näin. Selitysvoimaa on haettava teoreettisista lähestymistavoista, jotka selvittävät ideoiden roolia yhteiskuntapolitiikassa ja institutionaalisessa muutoksessa. Yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa ideoiden merkitystä historiallisissa muutoksissa on tutkittu niin sanotun uus-institutionalismin tutkimussuuntauksessa.

Vivien A. Schmidt on tutkimuksissaan vertaillut uus-institutionalismin lähestymistapoja, ja kehittänyt kolmen perinteisen teorian rinnalle neljännen, diskursiivisen institutionalismin. Toisin kuin historiallinen, rationaalisen valinnan ja sosiologinen institutionalismi soveltuu diskursiivinen institutionalismi tarkastelemaan ideoiden ja diskurssin merkitystä politiikassa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa. Se tuo tarkasteluun mukaan aiemmin vähälle huomiolle jääneitä kysymyksiä, kuten muun muassa

  • Ideoiden roolin poliittisen toiminnan rakenne-elementtinä;
  • Vakuuttavan, tiedeyhteisöön tukeutuvan argumentoinnin roolin poliittisessa väittelyssä;
  • Eri toimijatahojen kesken käytävien neuvottelujen keskeisyyden demokraattiselle legitimoinnille;

Vivien A. Schmidt tarjoaa kiinnostavan ja tiedeyhteisön toimijaroolia korostavan näkökulman institutionaalisen muutoksen selittämiseen. Vaikka ideat politiikkoina, ohjelmina ja filosofioina ovat diskurssien pääsisältöä, on itse diskurssilla vahva merkitys sille keiden kesken uudet politiikat solmitaan ja ketkä niihin osallistuvat.

Tarkastelemiani politiikkavaiheita: luonnonsuojelu, ympäristönsuojelu, ympäristöpolitiikka, kestävän kehityksen politiikka ja planetaarinen politiikka määrittelevät erilaiset toimijat, erilainen tiedeperusta, niille tyypilliset professiot ja ammattikäytännöt sekä poliittiset areenat. Lisäksi niitä erottelevat erilaiset maantieteelliset ja aikajänteisiin liittyvät mittakaavat.

Kestävän kehityksen juurtumisen analysoinnissa käytetään tapahtumaketjujen (events, event chains) ja solmukohtien temporaalista menetelmää. Tapahtumaketjujen tutkimus yhdistää tiettyjen yhteiskunnallisesti merkittävien muutosten sosiologisen tutkimuksen muutosprosessien historialliseen tutkimukseen. Lähestymistavalla pyritään hakemaan yhteiskunnallisesta muutoksesta sitä valaisevia tapahtumaketjuja ja niihin liittyviä mekanismeja, jotka linkittävät mikrotason kehityskulut ja makrotason institutionaaliset rakenteet. Kestävän kehityksen politiikka on institutionalisoitunut kansainvälispoliittisesti ohjelmoiduksi huippukokousten, neuvotteluprosessien, raportoinnin ja seurannan hyvin dokumentoiduksi prosessiksi, johon kansalliset politiikkatoimijat reagoivat tulkinnoin, aloittein sekä hallinnollisin ja käytäntöihin liittyvin muutoksin.

Kansainvälisen politiikan tuottama historiallinen aikataulutus luo hyvän kehikon kansallisen politiikan ja sen muotoiluun liittyvien tapahtumaketjujen tarkasteluun. Kestävän kehityksen politiikkaprosessi tuottaa sitä valmistelevine vaiheineen joukon toisiaan seuraavia tapahtumaketjuja ja siten rakenteen, joka puolestaan muokkaa yhteiskunnan institutionaalista rakennetta, kuten hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden keskinäisiä pelisääntöjä ja lopulta kestävän kehityksen hallintamallia.

Kestävä kehitys on poliittisesti latautunut yhteiskunnallisen uudistamisen idea, josta käydään tulkintakamppailuja, jonka edistämiseksi laaditaan poliittisia ohjelmia ja, jonka toimeenpanon varmistamiseksi käydään hallitusten ja muiden toimijatahojen välisiä neuvotteluja institutionaalisista järjestelyistä monitasoisissa ja ajallisesti pitkäkestoisissa diskursseissa. Yhteiskunnallisten ongelmien poliittisissa määrittelykamppailuissa tuotetaan tulkintakehys, joka kestävän kehityksen yhteydessä on sekä kansallinen että kansainvälispoliittinen. Kestävän kehityksen politiikkaprosessin institutionaalinen arkkitehtuuri rakentuu keskeisesti YK-järjestelmän varaan.

 

Tutkimuksen temaattinen jakautuminen

Tutkimus jakautuu kahteen käsittelytavaltaan erilaiseen pääosaan. Tutkimuksen ensimmäisellä puoliskolla tarkastellaan kestävän kehityksen käsitteen syntyä, muuttumista kansainvälispoliittisen prosessin ja globaalin hallinnan kantavaksi ideaksi, ja sen tulkintaa suomalaisessa politiikassa ja hallinnossa. Kestävän kehityksen institutionalisoituminen kytketään ympäristökysymyksen haltuunottoon hallinnollisesti ja laajemmin integroituneena osaksi yhteiskunnallisia käytäntöjä ja eri politiikkalohkoja. Ympäristöpolitiikka ja ympäristönäkökohtien integrointi osaksi muita politiikan lohkoja kulkee rinnakkain kestävän kehityksen politiikan muotoutumisen kanssa. Hyvin yleisellä tasolla ympäristöpolitiikka voidaan rinnastaa sosiaalipolitiikkaan, kun taas kestävä kehitys vertautuu normatiivisena periaatteena ihmisoikeuksien julistukseen. Kestävä kehitys on luonteeltaan horisontaalista, lähes kaikkia politiikan lohkoja koskettavaa, niin sanottua metapolitiikkaa. Tämä tekee kestävän kehityksen indikaattorien, erityisesti yhdistelmäindikaattorien valinnasta ja rakentamisesta erityisen vaativaa. Tutkimuksessa tarkastellaan indikaattoreista käytävää keskustelua, sekä paneudutaan erityisesti indikaattorien käyttöön, väärinkäyttöön ja käytettävyyteen politiikan ja politiikasta käytävän viestinnän yhteydessä. Lähemmän tarkastelun kohteena on kestävän yhteiskunnan indeksi esimerkkinä hyvästä kestävän kehityksen indikaattorista.

Tutkimuksen toisessa pääosassa käsitellään kestävän kehityksen juurtumista Suomessa temporaalisesti, kytkettynä YK:n kestävän kehityksen politiikkaprosessin keskeisiin, kansainvälisesti linjaaviin huippukokouksiin ja tapahtumiin. Kestävä kehitys on synnyltään ja ytimeltään globaalia hallintaa muotoileva politiikkaprosessi, jossa päätöksiä tekevät hallitukset. Mutta, kuten tutkimuksessa osoitetaan, ovat kestävän kehityksen politiikkaa olleet muotoilemassa myös muut yhteiskunnalliset toimijat, kansalaisjärjestöt, elinkeinoelämä ja yhä enemmän tiedeyhteisö. Suomalaista kestävän kehityksen politiikkaprosessia ja kansallisia linjauksia on tahdittanut valmistautuminen YK:n kulloiseenkin kestävän kehityksen huippukokoukseen. Suomi on kuitenkin ollut hyvin varhain liikkeellä Ympäristön ja kehityksen maailmankomission syntyvaiheista ja sen raportin julkaisemisesta vuonna 1987 lähtien. Tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan niitä suomalaisen hallinnon erityispiirteitä, jotka ovat helpottaneet kestävän kehityksen politiikan omaksumista ja pysymistä poliittisella agendalla. Lopuksi esitetään arvio Suomen menestymisestä kestävän kehityksen uralla.

Tämän tutkimuksen päätavoitteena on siis sen selvittäminen, olisiko Suomesta kestävän kehityksen mallimaaksi sen soveltaman hallintatyylin ja kansainvälisissä vertailututkimuksissa saavutetun kiistattoman menestyksen perusteella.

 

Kestävän kehityksen idean ja hallintamallin muotoutuminen

Suomessa osallistuttiin erittäin nopeasti kestävän kehityksen politiikasta käytyyn keskusteluun laatimalla Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportin viitoittamana kansallinen laaja-alainen tulkinta kestävästä kehityksestä sekä ensimmäinen hallituksen politiikkaohjelma Kestävä kehitys ja Suomi (1990). Kansallinen tulkinta kestävän kehityksen politiikasta tarkistettiin molemmin puolin YK:n Ympäristö- ja kehityskonferenssia vuonna 1992. Kestävän kehityksen hallinta ratkaistiin Suomessa perustamalla erittäin laajapohjainen ja korkean poliittisen profiilin omaava kestävän kehityksen toimikunta, jonka keskeisenä tehtävänä on ollut kestävän kehityksen politiikasta käytävän keskustelun ylläpitäminen, syventäminen, ja keskustelun osallistujapohjan jatkuva laajentaminen.

Suomalainen tulkinta kestävän kehityksen ideasta on ollut uskollinen Brundtland-komission alkuperäiselle linjaukselle, mitä on tukenut tiivis yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa alueellisissa kestävän kehityksen prosesseissa. Vaikka kestävän kehityksen politiikkalinjauksilla on ilmeinen yhteys Pohjoismaiden sosialidemokraattisten puolueiden kansainväliseen aktiivisuuteen ja tiiviiseen yhteistyöhön, ei kestävää kehitystä voi pitää samassa merkityksessä poliittisena aatteena kuin perinteisiä poliittisia aatteita. Kestävä kehitys pyrkii yhdistämään taloudellisen vaurauden kasvattamisen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön hyvän tilan. Aatteellis-historiallisesti kestävä kehitys taittoi kärjen varhaiselta vihreältä liikkeeltä ja sen kasvukritiikiltä. Jännite taloudellisen kasvun tavoitteen, elämää ylläpitävien luonnonjärjestelmien toimintakyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välillä kuitenkin säilyy kestävän kehityksen aatteen haasteena.

Verkostohallinta on varsin suosittu hallintamalli kestävän kehityksen politiikan yhteydessä. Siihen liittyy ajatus institutionaalisesta epäselvyydestä eli siitä, että institutionaalisesti on jätetty aukko tai tila, jossa horisontaalisiin, useita hallinnonaloja tai ammattikuntia koskettaviin uusiin ongelmiin etsitään ratkaisuja. Suomalaisen komitealaitoksen pitkä perintö tarjoaa kehitysalustan verkostohallinnan ja uusien luovien ratkaisujen kehittämiseen. Tätä mahdollisuutta on käytetty hyväksi Suomen kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan perustamisessa ja sen työtapojen pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomen kestävän kehityksen politiikkakoordinaatio kestävän kehityksen toimikunnan tehtävänä on tunnistettu kansainvälisissä vertailuissa omaksi mallikseen. Se on kansainvälisiin verrokkeihinsa nähden myös pitkäikäisin.

Siirtymähallinta, englanniksi transgovernance, on tässä suhteessa lupaava uusi lähestymistapa, joka antaa välineitä tarvittavien pitkäkestoisten yhteiskunnallisten muutosprosessien hallintaan. Kyseessä ei ole teoria, vaan lähestymistapa, joka kertoo, mitä hallitusten ja niiden kumppanien tulisi ottaa huomioon muutosprosessia suunniteltaessa. Oleellista on, että kaikilla muutosprosessiin osallistuvilla on yhteinen näkemys siitä, mihin muutoksella pyritään. Kansallisen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumuksen laadinnassa ja sen toimeenpanossa on mahdollista soveltaa siirtymähallinnan lähestymistapaa. Tämä prosessi on Suomessa juuri aktiivisen kehittämisen kohteena.

Suomen kestävän kehityksen hallintamallissa on valmius vastata uuden lähestymistavan, siirtymähallinnan haasteisiin. Keskustelu kestävän kehityksen politiikan suunnasta on ollut 1980-luvun lopulta lähtien avointa vuoropuhelua eri toimijatahojen kesken. Tässä on käytetty hyväksi pitkää kokemusta komitealaitoksesta yhdistämällä perinteiseen komiteamalliin YK:n kestävän kehityksen 21. vuosisadan toimintaohjelman, agenda 21:n ehdotukset tarvittavista institutionaalisista järjestelyistä. Keskustelun tiedollista pohjaa on vahvistettu 1990-luvun alusta lähtien kestävän kehityksen kansallisilla tutkimusohjelmilla, joiden yhteiskunnallinen tilaus ja temaattinen rajaus tukeutuu kansallisiin strategioihin.

 

Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa

Ympäristöministeriöllä on ollut keskeinen rooli kestävän kehityksen politiikan muotoilussa ja hallinnan koordinoinnissa. Tämä on jossain määrin vaikeuttanut kestävän kehityksen politiikan kolmen integroidun ulottuvuuden viestintää. Ympäristöulottuvuuden korostuneisuutta on pyritty poistamaan valitsemalla kestävän kehityksen toimikunnan johtoon pääministeri ja jäseniksi edustava joukko hallinnon, elinkeinoelämän, kansalaisyhteiskunnan ja muiden toimijatahojen edustajia. Myös kansallisten kestävän kehityksen ohjelmien ja strategioiden valmistelussa, toimeenpanossa ja seurannassa on varmistettu eri politiikkalohkojen ja toimijatahojen monipuolinen edustavuus. Tässä Suomi erottuu muista maista, joissa kestävän kehityksen hallinnan päämuotoina ovat joko hallinnon sisäiset koordinaatioelimet tai hallinnon ulkopuoliset, neuvoa antavat kestävän kehityksen neuvostot.

Kestävän kehityksen idea, joka yhdistää ympäristöhuolen tulevien sukupolvien ja maailman köyhimpien tarpeiden tyydytysmahdollisuuksien turvaamiseen, muotoiltiin kansainvälispoliittiseksi ohjelmaksi Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportissa Yhteinen tulevaisuutemme vuonna 1987. Kestävän kehityksen globaalin hallinnan juuret juontuvat kuitenkin jo vuoden 1972 YK:n Tukholman ympäristökonferenssista, jonka yhtenä päätuloksena perustettiin YK:n ympäristöohjelma UNEP.  Suomi tulkitsi ja käytti sekä Tukholman ympäristökonferenssin että Brundtlandin komission politiikkalinjauksia välittömästi oman ympäristöpolitiikan ja kestävän kehityksen muotoiluun ja institutionalisoimiseen. Suomi oli ensimmäinen kansallisen kestävän kehityksen politiikkaohjelman laatija (1990) ja ensimmäisiä oman kestävän kehityksen hallintamallin omaksujia.

Suomi käytti hyväkseen komitealaitoksen koeteltuja perinteitä hallituksen, hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten toimijatahojen yhteisen, avoimeen asiantuntijuuteen perustuvan kestävän kehityksen toimikunnan perustamisessa. Poliittisesti korkeatasoinen toimikunta on turvannut kestävän kehityksen politiikan jatkuvuuden ja kehittymisen sekä molemminpuolisen vuorovaikutuksen YK:n kestävän kehityksen huippukokousten ja globaalin politiikkaprosessin kanssa. Vuoden 2012 Rio+20-konferenssista käynnistetty vuoden 2015 jälkeisen kehitysagendan ja globaalien kestävän kehityksen tavoitteiden laadintaan Suomi on valmistautunut omalla ylisukupolvisella politiikka-asiakirjallaan ”Suomi, jonka haluamme 2050”.

Suomi on kehittänyt kestävän kehityksen strategiaprosessia johdonmukaisesti hallituksen politiikkaohjelmasta muiden toimijatahojen kanssa vuorovaikutuksessa laadittujen strategioiden kautta yhteiseen kansalliseen kestävän kehityksen strategiaan ja viimein kansalliseen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumukseen. Suomi on menestynyt kansainvälisissä vertaisarvioinneissa erityisesti kestävän kehityksen sosiaalisella ja taloudellisella ulottuvuudella sekä kestävän yhteiskunnan yhdistetyllä indeksillä. Kuitenkin kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella, jolla korostuvat aineellinen kulutus ja ilmastokuormitus, Suomi sijoittuu kansainvälisessä vertailussa kauas kärjestä.

Suomen kestävän kehityksen politiikkaprosessissa korostuu paikallisen kestävän kehityksen vahva panos. Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa yhteiskunnallisena oppimisprosessina on kuntien yhdessä, Suomen Kuntaliiton sitoutuneella ohjeistuksella, kehittämän paikallisen kestävän kehityksen hallinnan ansiota. Sen poliittisena tukena on ollut Suomen kestävän kehityksen toimikunta ja sen paikallisen kestävän kehityksen jaosto. Suomen kunnat ovat olleet aktiivisesti mukana edistämässä Itämeren alueen paikallisia kestävän kehityksen prosesseja ja osallistuneet kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin (erit. ICLEI).

Tapahtumajaksojen ja solmukohtien tarkastelu paljastaa, että kansallinen kestävän kehityksen politiikka saa lisäenergiaa YK:n kestävän kehityksen huippukokouksista. Samanlaisen energiasysäyksen Suomi sai Euroopan unionin uudistaessa oman kestävän kehityksen strategiansa vuonna 2006. On ennakoitavissa, että näiden ulkoisten energialähteiden hiipuminen vaikeuttaa kansallisen kestävän kehityksen politiikan jatkosuunnittelua. Verkostoyhteistyö Euroopan muiden maiden kansallisten koordinaatiotahojen ja tiedeyhteisön kanssa ei välttämättä riitä ylläpitämään politiikan innovatiivisuutta ja poliitikkojen kiinnostusta aatetta kohtaan.

Kestävän kehityksen politiikan kansalliset kokonaisarviot ja viimeisin kestävän kehityksen strategian uudistamiseen liittyvä arvio ja uudistusehdotus suomalaisesta hallintamallista kuitenkin osoittavat, että kestävällä kehityksellä on varsin laajojen yhteiskunnallisten toimijatahojen tuki. Kestävä kehitys on enenevästi suurten kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten strategiasalkussa. Tätä yksityisen sektorin osallisuutta kestävästä kehityksestä tukee yritysten yhteiskuntavastuun institutionalisoituminen. Ei myöskään voida väheksyä Sitran ja TEKESin ohjelmallista suuntautumista kestävän talouden edistämiseen. Tämän tutkimuksen kirjoittamishetkellä ovat kansalliset ratkaisut kestävän kehityksen hallinnasta ja politiikan pitkäjänteisestä suunnittelusta ja sitoutumisesta vielä epävarmassa välitilassa. Onko kyseessä vain ohimenevä passiivinen ja odottava vaihe, vai pysyvämpi käänne, jää nähtäväksi.

Koska olen laatinut tutkimuksen virkatehtävieni ohessa ja tutkin ikään kuin omia jälkiäni, on syytä selventää eräitä seikkoja.

Tutkimustehtävä on edellyttänyt tutkijan roolin täsmentämistä suhteessa kestävän kehityksen kansalliseen politiikkaprosessiin. Kyseessä ei ole varsinainen toimintatutkimus, mutta tutkijalla on ollut vuodesta 1987 lähtien sihteerin rooli kestävän kehityksen strategioiden ja ohjelmien laadinnassa. Ei kuitenkaan määräävä tai ratkaiseva rooli. Vuodesta 1996 lähtien tutkija on toiminut kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan pääsihteerinä, minkä myötä vastuu kestävän kehityksen politiikkakoordinaatiosta on vahvistunut. Olen täsmentänyt toimijan roolia suhteessa eri politiikkaprosesseihin sekä maininnut vaikuttavasta osallistumisesta kussakin asiayhteydessä.