Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen on nimitetty yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen johtaviin tiedelehtiin lukeutuvan Ecological Economicsin (Elsevier) päätoimittajaksi. Lehti siirtyi toukokuusta 2015 alkaen vastaavan päätoimittajan ja kahdeksan sisällöllisen päätoimittajan malliin.

Dosentti Mikko Raskin ja professori Richard Worthingtonin toimittamassa kirjassa Governing Biodiversity through Democratic Deliberation (Routledge, 2015) kansainvälinen 30 tutkijan ryhmä arvioi uuden kuulemismenetelmän roolia YK:n ilmasto- ja biodiversiteetti COP-neuvotteluissa.

 

World Wide Views -menetelmä on ollut käytössä YK:n ilmasto- ja biodiversiteetti- eli COP-neuvotteluissa vuodesta 2009 lähtien. Ensimmäisen kerran globaali kuuleminen järjestettiin Kööpenhaminassa vuonna 2009 pidetyn COP15-ilmastokonferenssin yhteydessä. Toisen kerran kansalaisia kuultiin Intian Hyderarabadissa pidetyssä YK:n biodiversiteettisopimuksen COP11-osapuolikokouksessa, jonka päätöslauselmassa kehotetaan tukemaan vastaavaa toimintaa myös jatkossa. YK:n aloitteesta toteutettu kolmas globaali kansalaiskuuleminen järjestettiin 6. kesäkuuta 2015. Pariisin COP 21 ilmastoneuvottelua valmistelevaan kuulemiseen osallistuu yli 80 maata.

Kirja on toinen Routledge kustantamon julkaisema, samaa teemaa käsittelevä teos. Teema on ajankohtainen, sillä YK on institutionalisoimassa globaalin kansalaisdeliberaation osaksi ilmasto- ja biodiversiteetti COP-neuvotteluja. Kirja koostuu 15 tieteellisestä artikkelista, joissa arvioidaan World Wide Views -menetelmällä toteutetun kansalaiskuulemisen roolia YK:n ilmasto- ja biodiversiteettineuvotteluissa, kansainvälisen politiikan demokratisoimisessa ja ympäristökysymysten valtavirtaistamisessa.

Lisätietoja

Dos. Mikko Rask, Helsingin yliopisto

sähköposti: mikko.rask@helsinki.fi, puhelin: 050 3222 012

Linkki kirjan nettisivulle: http://www.routledge.com/books/details/9780415732185/

Tietoa WWViews prosessista: http://wwviews.org/ ja http://climateandenergy.wwviews.org/

 

Ari Aukusti Lehtinen (vastaväittäjä)

Luontopoliittinen tutkimus jalkautuu lähiöön

Väitös

Eveliina Asikainen:

Luontopolitiikka lähiössä. Lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa, Tampere University Press, Tampere 2014. (68 s. + 5 artikkelia.)

Eveliina Asikaisen väitöstutkimus kohdistuu siihen vuorovaikutukseen, jossa lähiöluonnon fyysinen muutos kohtaa siihen kytkeytyvien merkitysten, hallinnan ja käytön muutokset. Tutkija vielä tarkentaa katseensa lähiön luontopolitiikkaan, jolla hän viittaa jännitteisiin luonnonkäytön oikeutuksissa niin kuin ne nousevat esiin lähiön suunnittelussa, luonnonhoidossa ja asukkaiden arjessa.

Asikaisen johtoajatus on, että lähiöluonto uusiutuu asumisen sekä luonnon prosessien ja niiden hallinnan yhteisvaikutuksena. Asikainen tarkastelee siis uuden luonnon tuottamisen mekanismeja sekä niissä ilmeneviä luontopoliittisia jännitteitä. Tämän lisäksi hän hahmottaa niitä mahdollisuuksia, joita tavallisen arkisen luonnon muutoksen nykyistä parempi huomioiminen asuinaluesuunnittelussa ja luonnonhoidossa pitää sisällään.

Asikaisen tutkimusaineisto on koottu suunnitteluasiakirjoihin ja asiantuntijahaastatteluihin syventymällä, asukkaiden kävelyhaastatteluiden avulla sekä kasvillisuuskartoitusten pohjalta. Aineistonkeruun ryhmitys luo laajan kuvakulman asukkaiden ja suunnittelun luontojen yhteensovittamisen ongelmiin sekä viheraluesuunnitteluun valmiuksiin tunnistaa lähiöluonnon muutosdynamiikkaa.

Nippuväitöskirjan artikkeli I (Asikainen & Jokinen 2008) valaisee kaupunkiluontoon kohdistuvaa “hallinnan pakkoa“, joka ilmenee luonnon suojelukriteerien sääntömääräisyytenä sekä kaupunkiluonnon suunnittelun ja hoidon asiantuntijavaltaisuutena. Artikkelissa osoitetaan, kuinka virallisella suunnittelulla pyritään “vakauttamaan“ luontoa erilaisten luetteloiden, arvoasteikkojen ja luokitteluiden avulla. Samalla korostetaan, että tässä asetelmassa kaupunkilaisten omanlaisille erilaisille luonnoille ei kyetä antamaan riittävästi tilaa suunnittelussa.

Artikkelissa kuvataan, kuinka lainmukainen viheraluesuunnittelu nojaa luontoarviointeihin, jotka purkavat kohteensa ensisijassa luonnontieteellisesti määritellyiksi luokiksi ja uhanalaisuuslaskelmiksi. Tämä on johtanut luontoon liittyvät sosiaalisten ja virkistysarvojen väheksymiseen suunnittelupöydällä. Samoin osoitetaan, kuinka totunnaiset kaavoituskäytännöt, joissa on opittu etenemään aluerajausten ja -varausten varassa sekä tuottamaan “kohteiden kokoelmia“, ovat kykenemättömiä tunnistamaan luonnon dynaamisuutta ja muutosvoimaisuutta.

Artikkeli II (Asikainen & Jokinen 2009) syventää kuvaa maankäytön suunnittelun vallitsevien luontokäytäntöjen ongelmista, nyt Vuoreksen osayleiskaavoitukseen tarkentuen, ja tarjoaa vaihtoehdoksi suunnitteluorientaatiota, joka tunnistaa lähiöluonnon uusiutumispotentiaalin ja avoimen kokeilevan suunnittelun mahdollisuudet.

Artikkelin keskeinen huomio avaa Vuoreksen osayleiskaavoitusta pohjustavan tieteellisen, kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen keskittyvän arvioinnin painotuksia, jotka viime kädessä oikeuttivat asuinaluerakentamisen arvokkaimmiksi luokiteltuja luontokohteita vaalien. Luonnon monimuotoisuudesta tehtiin samalla tulevan asuinalueen houkuttelevuuden tae. Tätä vastavuoroisuutta kirjoittajat kutsuvat tieteellisen luontopuheen vahvistumiseksi (amplification) suunnitteluprosessissa. Teknisesti tämä tapahtui luontoarvion ohjeistuksia noudattamalla, jotka viipaloivat luonnon maankäyttöluokkiin ja osoittivat rakentamisen riskejä, arvokkaita ja helposti haavoittuvia luontoalueita. Asuinaluekaavoitus siis oikeutettiin noudattamalla tietyssä määrin luontoarvioinnin ohjeita.

Väitöstutkimuskokonaisuuden metodologista täsmennystä palvelee artikkelinipun artikkeli III (Jokinen, Asikainen & Mäkinen 2010), joka esittelee kävelyhaastattelun lähtökohtia ja sovelluksia. Tekijät katsovat menetelmän avulla pääsevänsä kiinni ihmisten käytännölliseen ympäristösuhteeseen, joka usein poikkeaa siitä, mitä he sanovat ajattelevansa tai tuntevansa. Kävelyhaastattelu ei ole heille pelkkä aineistonkeruun tekniikka vaan omanlaisensa metodologinen lähestymistapa, joka avaa näkökulmia yhtä lailla ihmisten kokemukselliseen kuin materiaaliseenkin ympäristösuhteeseen. Menetelmä herättää ihmisten uteliaisuuden, luo innostuneisuutta, ja antaa mahdollisuuden arkojenkin asioiden käsittelyyn. Se myös virkistää muistia kävelyreitin tarjoamilla ympäristösuhteen erityispiirteillä ja tilanteisilla havainnoilla.

Kävelyhaastattelun myötä on mahdollisuus saada tuntumaa hienovaraisiin ja yllättäviinkin ekososiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin, ja se myös antaa tilaa huomioida ei-inhmillisten toimijoiden asemaa haastateltavien elinympäristössä. Kuten tutkijat vetävät yhteen, “kävellen voidaan saada tietoa paikallisten toimintatilojen avautumisesta ja ulottumisesta yli totunnaisten rajojen“.

Artikkeli on hyvin kirjoitettu. Teksti on laadittu jakamaan innostuneisuutta kävelyhaastatteluiden mahdollisuuksiin. Menetelmän rajoituksia ei tuoda näkyville. Esimerkiksi kävelyhaastattelun luoma uteliaisuuden ja innostuneisuuden tila informanttien piirissä, kuin myös tutkijoiden taholla, on omiaan viemään helposti arkisen lähiympäristön tutkimusta erityisten yksityiskohtien äärelle kävelyreitin varrella. Tällöin on riskinä, että päivittäisten lähiympäristörutiinien luontosuhde jää lopulta sivuun haastattelutilanteessa. Käsillä olevan väitöskirjatutkimuksen kannalta kyse on merkittävästä metodologisesta kysymyksestä: mihin luontoon lähestymistapamme ohjaa katseemme? Mitä lopulta tutkimme? Mitä jää näkemättä? Palaan tähän kysymykseen arvioni lopussa.

Artikkelissa IV Asikainen (2011) syventää tutkimustaan lähiöasukkaan käytännölliseen ja kokemukselliseen luontosuhteeseen niinkuin se tulee esiin osana luonnon “asustamista“ (dwelling) ja sosiaalisten suhteitten vaikutuspiirissä. Analyysi pohjautuu 11 hervantalaisen kävelyhaastatteluun, tutkijan omiin kävelyhavaintoihin sekä saman lähiön asukkailta koottuihin asumiskertomuksiin kuten myös eräisiin Hervanta -selvityksiin.

Avainkäsitteinä toimivat nyt kolmenlaiset “nautinnan ekologiat“ (“amenity ecologies“), joita tutkija tunnisti haastatteluaineistostaan: “yleisesti hyväksytyt ekologiat“, “omatoimiset ekologiat“ ja “elämykselliset ekologiat“. Ensinmainittu viittaa sopivuuden rajoissa pysyvään luonnon käyttöön, toinen sitä haastavaan ja kolmas erityiskokemuksia korostavaan luontosuhteeseen.

Tämän jäsennyksen mukaisella aineistonkäsittelyllä tutkija hakee tuntumaa asukkaiden kotiutumiseen lähiöönsä ja lähiluontoon tutustumiseen; siihen, kuinka lähiöstä tulee vähitellen eletty tila ja kotiseutu. Samalla kasvaa ymmärrys lähiöelämän ja lähiöluonnon käytön säännöistä. Tutkijan mukaan sopeutumat lähiöluonnon ja -asumisen muutoksiin, kuten myös oman liikunta- ja havainnointikyvyn muutoksiin, ohjaavat eletyn tilan rakentumista, erityisesti kotiutumista ja siihen liittyviä takaiskuja.

Tällaisen aineiston ja analyysin myötä Asikainen lähentyy arkielämän konsentrista kokemuksellisuutta, joka antaa vahvan vertailuasetelman lähiösuunnittelun ammatti- ja asiantuntijaorientaatiolle. Herkistyminen asustamisen arkiseen tiedonmuodostukseen sekä asukkaiden omaehtoisten vaikutus- ja toimintamahdollisuuksien vahvistaminen ovat tästä näkökulmasta mitä keskeisimpiä kaupunkisuunnittelun haasteita.

Artikkelissa V Asikainen (2014) tarkastelee, millaisia luontotyyppejä Hervantaan on kehittynyt. Läpileikkausanalyysiä, joka toteutettiin kesäaikaan 2005 ja 2006, taustoitetaan artikkelissa lyhyellä historiallisella lähiöluontokatsauksella. Tutkija kutsuu ekologian logiikoiksi niitä periaatteita, joita noudattaen ihmisen toimet ovat kietoutuneet paikallisesti yhteen luonnon tarjoamien edellytysten kanssa. Hän tulkitsee luonnonmuutosten ja “yhteiskunnallisten ajureiden“ tuottamat spesifit “tapahtumalinjat“ lähiöelämän erilaisten ja eritahtisten muutosten “todeksi tulemisena“.

Kartoituksen myötä hahmottuu kuva lähiön luontotyypeistä, uuden luonnon luokista, joita ovat muun muassa korttelimetsät, lähiön reunametsät ja lähiöniityt. Tarkemmassa tarkastelussa uutta luontoa edustavat spesifimmin uimarannan nurmikenttä, maankaatopaikan mäki, laskettelurinteen niitty ja meluvallin koivikko. Merkillepantavaa on Asikaisen mukaan rehevän kasvillisuuden häviäminen 1970-luvulta lähtien rakentuneesta ja nykyisin noin 30 000 asukkaan Hervannasta, mikä on seurausta kaavoituksesta, joka ohjasi ruutukaavan katuverkon korpipainanteisiin. Asikainen vertaa asetelmaa tutkimuksen aikana rakennusvaiheeseen edenneeseen Vuorekseen, jossa lehtolajisto todennäköisesti tulee säilymään, koska puronvarret ja lehdot kaavoitettiin siellä virkistysalueiksi.

Kokonaisuudessaan väitöstutkimus sisältää useita ansiokkaita avauksia luonnon uusiutumisen tutkimukseen lähiöelämän kehyksessä. Työ paljastuu erityisen kiinnostavaksi uuden luontotutkimuksen käsitteellisten innovaatioiden soveltamisessa. Tämä soveltamiskyky kertoo tutkijan taidoista yhdistää konstruktionistinen luontopolitiikan tutkimus uusmaterialistisiin painotuksiin. Asikainen analysoi sujuvasti rinnakkain merkitysten muutoksia sekä luonnon dynamiikkaa.

Eräissä kohdin tutkimuksen rajaus, ja tämän rajautumisen reflektio, jää kuitenkin epätarkaksi. Lähiöluonto määrittyy viheralueiksi ja viimekädessä lähiluonnon kasvillisuudeksi. Tällöin sen kokonaisvaltainen (immanentti) läsnäolo lähiössä esimerkiksi veden, energian, ruoan ja jätteiden virtojen muodossa jää vähälle huomiolle. Satunnaiset huomiot lähiön liikenneratkaisuista antaisivat esimerkiksi yhteyden lähiöelämän öljyriippuvuuteen mutta yleisesti ja johdonmukaisesti Asikainen pysyttäytyy viheraluetutkimuksessa. Toisaalta luonnon ja lähiön rytmeihin viitataan siellä täällä, mutta systemaattisemmin ei käsitellä vuoden- tai vuorokaudenkiertoja, luonnon rytmistä monimuotoisuutta ja sen merkityksiä lähiöelämässä.

Kävelyhaastattelujen ja kasvillisuusanalyysien kannalta rajautuminen alueluontoon on ollut luonteva ratkaisu. Toisaalta johdonmukainen fokusoiminen alueluontoon tuntuu yllättävältä kun tutkijan kirjattuna tavoitteena on ollut luontotutkimus, jossa pyritään välttämään kiinnittymistä vahvoihin etukäteisiin luontorajauksiin.

Katseen kohdistaminen alueluontoon on johtanut tutkimuskulkuun ja -tuloksiin, joissa keskeisessä asemassa ovat uudet lähiöluonnonmuodostumat. Tämän seurauksena läpikotaisesti lähiöarjessa läsnäoleva luonto jää tarkastelusta sivuun. Luonto esimerkiksi lähiöelämän öljyriippuvuutena, elintarvikehuollon tuottamina terveysriskeinä ja vaikkapa jätelajittelun haasteina mutta myös esimerkiksi asustamisen äänimaisemina, valoisuuden vaihteluina, tuulitunneleina, lumiajan pituuksina ja helle- tai pakkasrasituksina jää tunnistamatta. Rohkeampi nojaus uusmaterialistiseen luontotutkimukseen olisikin varmasti tässä auttanut väljempään etukäteisrajautumiseen, ja ehkä myös immanentin luonnon systemaattiseen tunnistamiseen alueluonnon rinnalla – ja samalla varmastikin monipuolistanut tutkijan tulokulmia luontoon.

Myös ekologisen käsitteistön laaja-alaista käyttöä lähiöelämän ja -asustamisen analyysissä on mahdollista arvostella siihen sisältyvistä riskeistä arkisten luontokokemusten tieteelliseen ylikävelyyn. Eletyn luonnon kokemuksellisuuden käsitteellisessä kiinnittämisessä erilaisin ekologioihin on omat riskinsä. Ohjaahan tällainen arkielämän ekologisoiminen ajatuksia asustamisen arjesta ulkopuolisten ammattiosaajien kysymyksenasetteluihin. Hyppy arjen kokemustiedosta tieteelliseen käsiteavaruuteen onkin tässä rohkeanlainen. Toisaalta tällä hypyllä on tietysti oma erityinen tarkoituksensa: viestittää vakuuttavasti asustamisen konsentrisista ulottuvuuksista lähiösuunnittelun käyttöön

Joka tapauksessa tutkimus on vahva näyttö tekijän osaamisesta lähiö- ja lähiluonnon analysoijana. Erityisenä ansiona työssä on luonnon uusiutumisen empiirisen tarkastelun monipuolisuus kuten myös sen visio nykyistä vallitsevaa käytäntöä lähiöluonnonmukaisemmasta ja demokraattisemmasta suunnittelusta. Myös kielen selkeys ansaitsee kiitoksen. Asikaisen työ osoittaa, että tutkimus, myös väitöskirjaan sisältyvä tutkimus, voi tulla dokumentoiduksi ja esitetyksi helppolukuisella kielellä. Akateeminen tutkimuskin voi siis olla demokraattista siinä mielessä, että se pyrkii esittämistavoillaan vuorovaikutukseen asukkaiden huolten ja huomioiden kanssa. Tässä tutkimuksessa on hyvät ainekset asukasyhteistyön ja lähiön viheraluesuunnittelun edistämiselle, työ on siis helposti palautettavissa kenttätyötahojen käyttöön.

Lähteet

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2008). Kaupunkiluonnon hallinnan utopia. Alue ja Ympäristö 37:2, 49-62.

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2009). Future Natures in the Making: Implementing Biodiversity in Suburban Land-Use Planning. Planning Theory & Practice 10:3, 351-368.

Jokinen, Ari, Asikainen, Eveliina & Mäkinen, Kirsi (2010). Kävelyhaastattelu tapaustutkimuksen menetelmänä. Sosiologia 47:4, 255-269.

Asikainen, Eveliina (2011). Asukkaat lähiöluonnon osallisina. Alue ja Ympäristö 40:1, 29-41.

Asikainen, Eveliina (2014). Lähiöluonnon muotoutuminen ja lähiön ekologian logiikat Tampereen Hervannassa. Terra 127:1, 3-19.

21. YHYS-kollokvio Tampereella 19.-20.11.2015

The 21st YHYS Colloquium, November 19-20, 2015, Tampere

Kokeilevia ympäristöpolitiikan käytäntöjä esillä YHYS-kollokviossa Tampereella

Syksyn 2015 YHYS-kollokvio järjestettiin teemalla kokeilevan ympäristöpolitiikan luominen (Creating experiment-driven environmental policy). Kahden päivän aikana kuultiin monia erilaisia esityksiä ja näkökulmia, joiden kokoavana punaisena lankana kulki rohkea kokeilukulttuuri kestävän (kaupunki)kehityksen edistäjänä. Tampereelle kokoontui päivien aikana noin 60 osallistujaa Suomen eri yliopistoista, Suomen ympäristökeskuksesta ja muista ympäristöalan tutkimusinstituutioista. Osallistujien joukossa oli myös useita kansainvälisiä vahvistuksia mukaan lukien pääpuhujina toimineet Dr. James Evans (University of Manchester) ja Dr. Vanesa Castan Broto (University College London).

Heti kollokvion alkuun vieraat pääsivät askartelemaan itselleen nimikyltit ja nautiskelemaan aamukahvista ja -teestä. Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professori ja YHYS:n puheenjohtaja Pekka Jokinen avasi päivät ja johdatteli kuulijat torstain pääpuhujien pariin. Kaupunkien kestävyyssiirtymiä tutkiva Manchesterin yliopiston maantieteen professori James Evans puhui urbaanista kokeilukulttuurista living lab -idean avulla. Hän korosti, etteivät eläviksi laboratorioiksi keskelle ei-mitään rakennetut kaupungit ole sinänsä kestävän kaupungin malliesimerkkejä, vaan toimivat alustoina kokeilla uusia toimintamalleja ja oppia kokeilun kautta. Kokeilemalla esimerkiksi uusia rakentamisen, liikkumisen tai jätehuollon ratkaisuja osana ihmisten arkielämää voidaan löytää toimivat ja toimimattomat ratkaisut. Tämän jälkeen olisi otettava tärkein askel: ottaa toimivat ratkaisut käyttöön itse projektin päätyttyä ja levittää niitä eteenpäin.

James Evansin puheenvuoron jälkeen estradille astui SYKE:n tutkija Annukka Berg. Keskustelu jatkui samojen teemojen parissa, kun Annukka eritteli kestävyyskokeilujen luonnetta Suomen kontekstissa. Mielenkiintoinen nosto Annukan esityksestä on huomio siitä, ettei kokeilukulttuuri ole itse asiassa mitenkään uusi ilmiö, vaan päinvastoin tekemisen kautta oppiminen on hyvin fundamentaalinen tapa toimia. Sillä tavoin ihmiset ja yhteiskunnat ovat kautta aikojen luoneet uusia toimintatapoja.

Perjantai-iltapäivän luento-osuuden avasi ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori Helena Leino esittelemällä Lontoosta saapuneen päivän pääpuhuja kaupunkikehityksen suunnittelun ja globaalin kaupunkilaisuuden lehtori Vanesa Castan Broton (UCL). Hänen esitelmänsä aiheena oli uusiutuvan energian uudet kokeilevat ratkaisut urbaaneilla alueilla. Saimme kuulla monia esimerkkejä kehittyvien maiden metropolialueilta, missä energian ja sähkön saaminen koteihin ei ole arkipäivää, vaan luksusta.

Päivien viimeisenä pääpuheenvuorona kuulimme arkkitehtuurin maisteriopiskelija Antti Auvista Aalto-Yliopistosta. Hän toi päivien tutkimusorientoituneiden esitysten lomaan raikkaan tuulahduksen käytännönläheisyyttä esittelemällä Pro Helsinki 2.0 kaavan, joka on Urban Helsinki -ryhmän tekemä vaihtoehto Helsingin kaupungin viralliselle yleiskaavalle. Tämä konkreettinen esimerkki toi selkeästi esille yhdenlaisen kokeellisen kaupunkikehittämisen muodon, joka on sosiaalisen median, avoimen datan ja aktiivisten kaupunkilaisten mahdollistama uusi toimintatapa. Varjokaavan luomisen kautta ryhmä kaupungin tiivistämistä kannattavia asukkaita on toiminut kokeilijoina ja tekijöinä virallisen kaupunkisuunnittelun rinnalla.

Vuoden 2015 YHYS-kollokvion yhteydessä järjestettiin viisi työryhmää, jotka tarjosivat näkökulmia kokeilukulttuuriin kaupunkien, maaseudun, luonnonsuojelun, energiajärjestelmien ja jätekiertojen konteksteissa. Esimerkiksi torstain kaupunkikokeilujen työryhmässä (Urban experiments: What is bubbling under in the urban scene?) tuli esille monia erilaisia kokeiluja, jotka ilmensivät niin bottom-up kuin top-down suuntautunutta kaupunkitilan ja projektien hallintaa sekä näiden erilaisia välimuotoja ja sekoituksia. Noora Jalosen Kääntöpöydän kaupunkiviljelmän tutkimus esitteli kolmatta sektoria ja kaupunkiaktiiveja luovan ja kokeilevan kaupunkitilan käytön promoottoreina. Eveliina Asikainen puolestaan toi keskusteluun uuden hankkeen, jossa Tampereen ammattikorkeakoulu ja Käymäläseura Huussi ry tekevät yhteistyötä tamperelaisten ravintoloiden kanssa kaupunkiviljelyn ja suljetun ravinnekiertojärjestelmän kehittämisessä. Senja Laakso on tutkinut yksin ajamista ja autoriippuvuutta Sitran rahoittaman hankkeen kautta, jossa viisi keskisuomalaista kotitaloutta ohjeistettiin muuttamaan koko elämäntyylinsä ympäristöystävällisemmäksi muun muassa jättämällä määräajaksi autot pois ja siirtymällä kasvisruokavalioon. Työryhmän neljäs esitys, Helena Leinon puheenvuoro, toi esiin tutkijoiden ja tutkimuksen roolia välittäjänä kaupunkiorganisaation, asukkaiden ja taloyhtiöiden välillä konfliktiherkässä täydennysrakentamisen tapauksessa.

Torstaina varsinaisen ohjelman päättymisen jälkeen pidetyssä YHYS:n syyskokouksessa käytiin aktiivista keskustelua muun muassa tulevien vuosien teemaseminaarien järjestämistarpeesta ja -mahdollisuuksista. Kun uusi johtokunta oli valittu, oli aika kokoustajien liittyä muun seurueen joukkoon Kulttuuriravintola Telakalle hyvän ruoan ja juoman pariin. Aktiivisen seurustelun lomassa Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Yrjö Haila ojensi HM Hanna Niemiselle YHYS ry:n myöntämän nimikkopalkintonsa Yrjö Haila -gradupalkinnon, jolla palkitaan vuosittain ansiokas maisteritason opinnäyte yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alalta. Hanna Niemisen työ on otsikoitu Viherkattojen toteutumisen liikkumavara osana rakentamisen prosesseja. Tasapainoilua kaupunkirakenteen ja -luonnon rajapinnoilla. Palkitun gradun aihepiiri sopi hyvin yhteen kollokvion teeman kokeilevan ympäristöpolitiikan kanssa. (Valitettavasti gradua ei ole toistaiseksi saatavilla sähköisessä muodossa.)

Tampereen yliopiston aluetieteen yliopistonlehtori Markus Laine kiteytti perjantai-iltapäivänä kollokviossa tulleen esille monia erilaisia tapoja käyttää tilaa ja kokeilla uusia kestävämpään elintapaan ja asuinympäristön käyttöön tähtääviä malleja ja ratkaisuja. Ympäristöpolitiikan ja kaupunkikehityksen saralla on meneillään lukuisia kokeilevia toimintatapoja, mutta parannettavaa näyttäisi olevan vielä siinä, kuinka uudet toimivat ratkaisut saadaan siirrettyä kokeilusta valtavirtaan. Kokeiluista oppiminen ja uusien toimintatapojen vakiinnuttaminen ja jatkuvuus on asioita, joihin monen kokeilun ympärillä täytyisi vielä kiinnittää enemmän huomiota.

 

Krista Willman

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS ry järjestää vuosittain gradukilpailun, jolla haetaan ansiokkaita maisteritason opinnäytetöitä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alalta. Palkinto on nimetty Yrjö Haila -palkinnoksi. YHYS ry:n johtokunta päätti kokouksessaan 16.11.2015 myöntää gradupalkinnon Hanna Niemisen työlle Viherkattojen toteutumisen liikkumavara osana rakentamisen prosesseja. Tasapainoilua kaupunkirakenteen ja -luonnon rajapinnoilla. (Tampereen yliopisto, ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunta 2014)

Arvioinnin mukaan Niemisen tutkielma, jossa tarkastellaan päätöksentekoprosessia tapaustutkimuksen otteella, avaa ansiokkaasti yhteiskunnassa meneillään olevaa muutosprosessia noudattaen erinomaisesti perinteistä tieteellisen opinnäytetyön mallia ja osoittaen reflektiossaan erityistä tieteellistä kypsyyttä.

Myös Suomen suunnittelevat maantieteilijät SUM ry on palkinnut Hanna Niemisen tutkielman Vuoden gradu –palkinnolla. (http://sum.tek.fi/node/91).

 

Valitettavasti gradua ei ole toistaiseksi saatavilla sähköisessä muodossa.