Yrjö Haila -gradupalkinnoksi valittu teos 2019:

Isabelle Stengers: Another Science is Possible. A Manifesto for Slow Science. Polity Press 2018.


Science is needed for clarifying environmental problems: the problems have a material shape which it is the task of science to chart. But it has been known since the 1970s at the latest that science does not directly translate into social awareness, let alone political programs. So, what is the relationship between what science can tell about the problems and what policies are reasonable to address them?

Isabelle Stengers is well qualified to address this question. Her basic education is in chemistry and she earned her credentials as a philosopher of science through co-operation with Nobel-price physicist Ilya Prigogine on the pathbreaking book Order Out Of Chaos (1984) which brought non-linearity and complexity onto the agenda of science studies.[1] Two volumes of her essays on historical and social aspects of science were translated into English in the 1990s: Power and Invention. Situating Science (1997), and The Invention of Modern Science (2000); Cosmopolitics I and II, her exploration of science and politics in the contemporary age, was published in 2010-2011 (French original 1997).[2] Catastrophic Times: Resisting the Coming Barbarism, her take on the problematique of climate change was published in 2015 (French original 2009).[3] – This brief history is useful as some of the main themes she takes up in the new volume are introduced in earlier works, particularly in Cosmopolitics; which means that her argument may seem convoluted, metaphorically heavy, for a reader not familiar at all with the earlier work.

One of the major themes Stengers has explored in her work is science and construction. At the background are the so-called ’Science Wars’ – this is the theme in Book I in Cosmopolitics. Stengers urges a critical distinction to be drawn between two dimensions of the issue of construction: The phenomena studied by science are not human constructions, whereas science, including the research setting is. But this one-dimensional distinction is not accurate enough: Science can be a reliable and useful construction – and often is, especially when the site of construction is the laboratory; but scientific results (’facts’) can turn bad if extrapolated to contexts they do not fit – this also commonly happens. The question is: How far and wide do scientific facts travel and yet retain their validity? – ’Transplantation’ is the term Stengers uses in the new volume (p. 53): successful transplantation of scientific facts from one laboratory to the next grounds the reliability of experimental science.

Such distinctions should be self-evident, but science wars have arisen because of misunderstandings that collate these aspects together, often purposefully. The result has quite expectedly been a bipolar fight: ’truth’ versus ’construction’.

Stengers is a staunch defender of scientific knowledge but she is critical of what she regards as an institutional blindness of the established science concerning the misuse and poor judgement hiding under the surface.

Political ecology is a generic term for the perspective she adopts (p. 148):

“The first feature is that political ecology needs to ’put the sciences into politics’, but without reducing them to politics. This requires fully developing, around each issue, the primordial political question: who can talk of what, be the spokesperson of what, represent what, object in the name of what?.”

In Another Science is Possible Stengers presents in a polemical, often sarcastic style an overview of the kind of political ecology she promotes. She begins the first chapter entitled Towards a Public Intelligence of the Sciences by taking up the controversy over genetically modified organisms (GMO). But, in a surprising twist, her focus is not on the safety or unsafety of GMOs but on the sloppy and overtly generalizing arguments used by the promoters of GMO technology as a solution to the global hunger crisis. For, as the crisis is socioeconomical in nature, it is unlikely that the results earned in the purified setting of the laboratory would travel to the social reality of food production without causing severe disturbance, ’collateral damage’.

How do honest scientists come up with overtly generalizing claims as regards the applicability of their results? This, in Stengers’ view, is not due to individual disposition or failure but to a systemic flaw in the ethos of contemporary science. Stengers offers a corrective in the first chapter (p. 7): What is needed is a public intelligence of science which “would involve an intelligent and lucid relationship to scientific claims, an intelligence that would concern the scientists as much as the ’people’, since they are all vulnerable to the same temptation.” A public intelligence of this kind could be promoted by ’connoisseurs’ who are able to assess the significance of scientific findings in proper contexts. It is in the interest of scientists themselves to support the creation of public intelligence of science: scientists need resources to address the institutional limitations that constrain their work.

In the second chapter of the book entitled Researchers With the Right Stuff Stengers makes use of two novels to illuminate the situation with historical precedents. The chapter gets its title from Tom Wolfe’s novel The Right Stuff (1979) which tells the story of test pilots training to become NASA’s astronauts. If a pilot died in an accident, his colleagues would say that he did not ’have the right stuff’; which, of course, is nonsense because the fatal accident had nothing to do with the skills of the pilot – rather, the setting is about luck as to what the pilot gets to test: an adequate prototype or a flying coffin.

The other precedent is offered by Virginia Woolf’s book Three Guineas (1938), a sarcastic semi-documentary that takes up the obstacles women were facing when (not) getting accepted in the leading universities and (not) getting hired in ordinary professional jobs in the 1930s Britain. Woolf uses illuminating citations from articles and speeches of prominent well-educated men disparaging the intellectual and emotive capacities of their non-educated sisters and daughters, and also written sources from earlier times (although, as she notes, biographic materials on women of the 19th century were very scarce indeed). – In a word, the uneducated sisters and daughters of the well-educated men did not ’have the right stuff’.

The core of the historical similes Stengers presents to us is this: ’having the right stuff’ in today’s academic world means accepting a strict separation between ’hard scientific facts’ and ’soft-headed opinion’ when framing and addressing research problems. She clarifies how this connects to the case of GMOs (p. 39):

“A recent and striking example is, of course, the claim of molecular biologists that their strains of genetically modified plants could solve the problem of world hunger. The gendered dimension was clear in the phobic contempt with which they dismissed the doubts of their colleagues who pointed to the socioeconomic reasons for famine, to social inequalities that were in danger of widening, to the destruction of agricultural modes of production, or to the difference between laboratory-created GMOs and those planted on hundreds of thousands of hectares. In this case, the social scientists were like women with too many sensitivities, who can speak only of risks and uncertainties.”

Stengers continues her analysis of the situation in the third chapter entitled Science and Values: How Can We Slow Down? Obviously, the points she is making require careful argumentation. The importance and positive potential of science is not at issue; such a misunderstanding she has to avoid. Instead, at issue are institutional factors that lead to a severe bias in what the role of science is in the current society.

Stengers takes up two fashionable terms to get at the sources of the bias. The first is the cancerous spread of ’evaluation’ of research, with the purported aim of recognizing ’excellence’. Stengers considers this compulsive fashion a serious nuisance; it “demands that the researchers pitch their research on the basis of what these [high-ranking] journals impose in terms of norms: conformity, opportunism and flexibility – such is the formula for excellence” (p. 49). The second harmful fashion is the talk of ’knowledge economy’ – which “might be better named ’the speculative economy of promises’” (p.54).

Stengers regards these widespread practices as the main problems of the ethos of contemporary science as it actually presents itself. As she notes, the practices have their model in the experimental laboratory sciences in which they have worked, to a certain extent. These are ’fast sciences’ which academic institutions have taken as exemplary, with the consequence that (p. 68):

“[A]nyone mimicking those sciences will always be at an advantage. It goes without saying that objective evaluation is dedicated to transforming this advantage into hegemony, pure and simple.”

Serious problems begin when the model is transplanted to new domains. Careful scrutiny of the conditions of success is replaced with blind, sometimes aggressive faith in generalizability. ’Capture’ is a term Stengers uses of this process;[4] as a rule, the stronger captures the weaker (p. 54): “Capture can happen in a great variety of ways, according to the ability of those-to-be-captured to frame their own conditions.” – What she calls ’the speculative economy of promise’ (i.e., ’knowledge economy’) has multiplied the forms of capture and extended them also into various fields of social studies: What kind of problems researchers are obliged to promise they will solve, with what kind of resources?

Instead, what is needed is evaluation of the results and their relevance. Stengers uses symbiosis – living together so that both parties benefit – as a positive model (p. 73): “I shall employ the notion of symbiosis as a joining of heterogeneous beings – where each has its respective world matter in heterogeneous ways, from which each benefits, or which each valorises, in its own way.” In the old times successful symbiosis was an established routine in many fields of experimental science – for instance symbiosis between science and mathematics. However, the situation is more complicated nowadays when the social context of research is often foregrounded.

Slowing down is an oppositional move to the urge toward ’excellence’ (p. 80): “[I]n the sense I have outlined here, slowness, like speed, has a meaning which links researchers to all those who know that the imperatives of flexibility and competitiveness condemn them to destruction.”

Stengers introduces two historical precedents within science in the next chapter entitled Ludwig Fleck, Thomas Kuhn and the Challenge of Slowing Down the Sciences. For her, Fleck and Kuhn exemplify the distinction formulated by Bruno Latour, matters of fact versus matters of concern: scientific findings (as facts) do not speak for themselves, rather, the significance of the findings need interpretation. Nothing is self-evidently significant; so, the question is: How does a fact become a matter of concern, for what reasons and for whom?

Political ecology is about matters of concern. This is easily said, but the task of identifying what really matters is much more complicated or ’messy’ than we could imagine only a few decades ago. ’Slow science’ is for Stengers a clarion call directed to scientists to take the time to ponder seriously what the messy concerns are; but there are no short-cuts (p. (100):

“[S]low science is not about scientists taking full account of the messy complications of the world. It is about them facing up to the challenge of developing a collective awareness about the particularity and selective character of their own thought-style.”

Stengers continues the argument by shifting to a perspective on future in the fifth chapter entitled ’Another Science is Possible!’ A Plea for Slow Science. First of all, the starting point has to be identified; she offers a bleak picture (p. 107):

“[W]e must admit that we have been successfully compelled to surrender a great part of our freedom to dissent. We now have to tell our students to choose subjects that will lead to fast publication in high-ranking journals specialising in professionally recognised issues – issues which, in general, are of interest to nobody except other fast-publishing colleagues. We have to tell them that, if they want to survive, they have to learn to conform to the blinkered normative frames imposed by such publications.”

If this institutional conformism retains its grip on science, the future is compromised. As to the nature of the challenge we are confronting, Stengers offers an unpromising guess (p. 108): “I would name that challenge ’barbarism’, as the most probable outcome of what is going on today.”

The prospect of future barbarism is another way of saying that the future is associated with radical uncertainty. How to respond to this vision? – that is the question. Fast science does not recognize the challenge at all; fast science remains confined to the purified setting of the laboratory: “Which means that scientific reliability is situated, bound, to the constraints of its production” (p. 118).

There is no simple way to find an alternative; therefore, gaining experience of the messy nature of real-life problems outside the laboratory becomes an imperative. The challenge is learning (p. 120):

“This may be the challenge that slow science should answer, enabling scientists to accept that what is messy is not defective but simply that which we have to learn to live in and think with. … So I would characterize slow science as the demanding operation that would reclaim the art of dealing with, and learning from, what scientists too often consider messy, that is, what escapes general, so-called objective, categories.”

The other expression that Stengers uses is ’ecology of partial connections’ – as a characterization of a process (p. 127)

“which requires learning from others, being transformed by what is learned, and acknowledging our debt to this transformative experience as we explore its problematising impacts in our own terms.”

Stengers draws conclusions in the final chapter entitled Cosmopolitics. Civilizing Modern Practices. She adopts ’the intrusion of Gaia’ as a symbolic expression for the radically uncertain threats humanity is facing, with reference to the metaphoric Goddess of the Earth brought into symbolic life by the maverick James Lovelock. She explicates (p. 137): “I had to begin with Gaia in order to situate my approach, which I would characterize as inseparably constructivist, pragmatist and speculative.”

These are terms that describe her methodological perspective: ’constructivist’ in the sense that human views and beliefs of the world are necessarily human constructs (but this does not equal an “anything goes” attitude – some constructs are better than others); ’pragmatist’ in the sense that knowledge builds upon practical actions and experiences (which is not equal to shallow instrumentalism); and ’speculative’ in the sense that imagination is necessary because there are no guarantees (and again: some imageries are more fruitful, hence better than others).

’Cosmopolitics’ is a difficult neologism which Stengers adopted sometime in the 1990s. My understanding of the term associates with ’cosmology’ in the classical sense, as a view of the order of the world, but with the addition that contrasting views of the world may breed political clashes of utmost importance. Nevertheless, cosmopolitics implies a potential of order and invites practical, collective, mundane exploration of the world surrounding us. Stengers employs two figures who, with mutual co-operation, might succeed in preserving such beneficial order (p. 153): the expert and the diplomat. The expert is called “to present what they know, in a mode that does not pre-empt how that knowledge should be taken into account.” The diplomat’s role, by contrast, is “above all to force experts to think about the possibility that an envisaged course of action may effectively amount to an act of war.”[5]

Stengers tells how she came to invent the term cosmopolitics (p. 150):

“|The term] came to me as something of a surprise, when I suddenly realised that political ecology itself had to be civilised. I was working on the formulation of what should be demanded of participants assembled around an issue, in order to give that issue the power to get them thinking together; the conclusion I came to was that all participants would have to accept that the meaning of what matters for each of them, or what they are the spokespersons for, is to be determined by the relations woven through this thinking together.”

* * * * *

So, how can we understand the potential of science to clarify the human predicament defined by inscrutable global environmental problems, the “incursion of Gaia”? This question is both for connoisseurs of public intelligence of science and for practicing researchers to answer. I think the question has to be addressed on two levels.

First, detailed knowledge is needed on every specific theme, be it climate change, erosion of biodiversity, loss of productive soil, eutrophication of inland and coastal waters, or whatever. A sort of ”division of labor” is possible: recruit specialists to help, build up multi-disciplinary coalitions, listen to all the people for whom these issues are matters of concern in various ways, and so on. This is, of course, what ideally happens in environmental research institutes such as SYKE (it would be interesting to know how this works out in practice!).

But secondly, the question has to be asked on a more general dimension: What does science do? – or indeed: What can science do?; and How does science do what it does?

The merit of Stengers’ work is that she addresses such general-level questions in a serious way; she presents the whole weight of her arguments in this small book. The book requires reading at least twice, if not tree or four times. This is for two reasons which superficially seem mutually conflicting:

On the one hand, so much is in the air these days on these themes that Stengers’ arguments may seem overtly familiar. Not so, her arguments are much more subtle than what we are accustomed to, and much more conducive to significant practical conclusions.

On the other hand, on the first reading the picture that Stengers draws may seem utterly pessimistic. This, too, would be a false impression; there is optimism in what she says – optimism concerning the possibilities of enhancing the positive potential of the sciences in the spirit of political ecology: a collective effort to clarify matters of concern, and end up with significant practical conclusions.

Science meets us with two faces, like Janus, the Greek “god or spirit of the doorway”[6]: promising potential in one direction, serious misuse in the other. At the core is, paradoxically as it may seem, the success of the laboratory science. But no paradox here as success in itself is Janus-faced, offering potential toward the future but simultaneously encapsulating hideous secrets in the inside.

But I leave the last word to Stengers (p. 155-6):

“One never resists of reclaims in general. My way of resisting and reclaiming may well seem derisory since it deals with ideas. But the power of ideas is not to be downplayed. The idea that we are doomed to define other peoples as entertaining mere beliefs, or nature as a mere resource, is a very infectious one, which you meet everywhere. It breeds guilt and poisons our capacity to resist, leading us instead to identify with the capitalist logic that has captured us. As for the idea of cosmopolitics, its efficacy, however speculative, is to activate the possibility of resisting and reclaiming what this capture has systematically attacked or poisoned.”

Yrjö Haila


[1] Published by Bantam Books. This was three years prior to James Gleick’s popular bestseller Chaos. Making a New Science.

[2] These were all published by University of Minnesota Press.

[3] Freely available on the internet; publisher: Open Humanities Press/ Meson Press.

[4] In Stengers’ terminology capture is an important term when describing how research procedures take shape through an ’ecology of practices’. She uses the term ’reciprocal capture’ to describe the process of mutual alignment of researcher and what the research is about (Cosmopolitics I, 36-41).

[5] The setting is foregrounded in Book VII, “The Curse of Tolerance” in Cosmopolitics II; it brings into mind the “Yellow-vest movement” in France.

[6] H.J.  Rose, A Handbook of Greek Mythology, Methuen & Co (1928); Rose considers Janus a denizen of “Italian pseudo-mythology.”

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran gradupalkinto luovutettiin Jyväskylässä järjestetyn kollokvion yhteydessä 22.11.2019. Palkinto päätettiin myöntää Hanna Töykkälän gradulle Muuttuva Kakolanmäki sanomalehtipuheissa: Historiallisen vankila-alueen uusiokäytön diskursiivinen muotoutuminen Turun Sanomissa 1999-2001.

Töykkälän tutkielma käsittelee ajankohtaisen tapausesimerkin kautta diskurssianalyysin menetelmin kaupunkitilan uusia käyttömuotoja ja merkityksiä. Vanhan vankila-alueen tarkastelu myös tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman muuttuvan kaupunkitilan yhteiskunnalliseen kirjallisuuteen ja tutkielmassa on ansiokkaasti eritelty ja havainnollistettu muutokseen osallistuvia kilpailevia diskursseja sekä näiden suhteita. Erityisesti työssä viehättää se, kuinka hyvin valitun tapausesimerkin kautta saadaan sanottua paljon kiinnostavaa kaupunkiympäristöstä ja osallisuudesta sekä julkisesta keskustelusta ja vallankäytöstä kaupunkitilan muovautumisessa. Tutkielma on hyvällä tavalla paikallisesti kiinnittynyt, se tarjoaa uutta näkökulmaa suomalaiseen yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen kirjallisuuteen ja sillä voi nähdä olevan yhteiskunnallista merkitystä.

Hanna Töykkälän tutkielma erottuu edukseen varsinkin perusteellisen, hyvin rajatun ja toteutetun empiirisen tutkimustyönsä ansiosta. Tutkielma seisoo vahvasti omilla jaloillaan ja siitä käy ilmi tekijän syvällinen kiinnostus aihepiiriin ja valmius vaativaan aineistonkeruu- ja -analyysityöhön. Töykkälä on myös reflektoinut tekemiään tutkimuksellisia valintoja ansiokkaasti. Tutkielma on tehty Tampereen yliopistossa ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunnassa. Työn ohjaajana toimi aluetieteen professori Kirsi Pauliina Kallio.

Gradukilpailuun jätettiin tänä vuonna kaikkiaan 13 hyvin korkeatasoista tutkielmaa. Mukana oli töitä seitsemästä eri yliopistosta ja kaikkiaan 11 eri tieteenalalta. Myös aihepiireissä oli laaja kirjo, josta korostuivat kiertotaloutta ja energiajärjestelmää käsittelevät aiheet.

Vuoden 2019 arvioitsijoina toimivat Lauri Lahikainen Tampereen yliopistosta ja Jani Lukkarinen Suomen ympäristökeskuksesta. Perinteen mukaisesti professori Yrjö Haila luovutti tekijälle kirjapalkinnon, joka oli tällä kertaa Isabelle Stengerin teos ”Another science is possible. A manifesto for slow science”. Hailan kirjoittama esittely kirjasta tulee myöhemmin luettavaksi YHYSin sivuille.

Hanna Töykkälän gradu on luettavissa täällä: http://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201905171759

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura valitsi kokouksessaan Jyväskylässä 21.11. seuran puheenjohtajaksi Jarkko Leväsen LUT-yliopistosta. Jarkko on ollut vuosia mukana seuran toiminnassa mm. sihteerinä ja viimeksi varapuheenjohtajana, ja otti nyt puheenjohtajan tehtävän innokkaasti vastaan.

Varapuheenjohtajaksi valittiin Nina Tynkkynen Åbo Akademista.

Seuran johtokunnan jäsenet henkilökohtaisine varajäsenineen vuonna 2020 ovat:

Lasse Peltonen, UEF – varajäsen Noora Vikman, UEF

Leena Suopajärvi, Lapin yliopisto – varajäsen Irmeli Mustalahti UEF

Esa Ruuskanen, Oulun yliopisto – varajäsen Mikko Jalas, Aalto yliopisto

Jani Lukkarinen, SYKE (Joensuu) – varajäsen Aino Rekola, SYKE

Johan Munck af Rosenschöld, HY – varajäsen Roope Kaaronen, Helsingin yliopisto

Senja Laakso, Helsingin yliopisto – varajäsen Toni Ruuska HY

Suvi Huttunen, JyU – varajäsen Riikka Aro JyU

Lauri Lahikainen, TUNI – varajäsen Pieta Hyvärinen, Tampereen yliopisto

Juha Hiedanpää, Luke – varajäsen Vilja Varho, Luke

Minna Santaoja, TY – varajäsen Anna Härri, LUT University


Ensi vuonna seura tekee jälleen uuden aluevaltauksen, sillä syyskollokvio 2020 järjestetään LUT-yliopiston Lahden kampuksella.

The 24th YHYS colloquium will be held at the University of Jyväskylä, on 21-22 November 2019, with the title ”Wisdom in crisis”. More information will follow later.

Yhteiskunntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran syyskokous pidettiin Rovaniemellä 22.11.2018 Lapin yliopistolla järjestetyn syyskollokvion yhteydessä. Kokouksessa vahvistettiin talousarvio ja toimintasuunnitelma vuodelle 2019 sekä valittiin seuran johtokunta.

Seuran puheenjohtajana jatkaa Minna Kaljonen Suomen ympäristökeskuksesta. Varapuheenjohtajaksi valittiin Jarkko Levänen Aalto yliopistosta.

Johtokunnan jäsenet ja heidän henkilökohtaiset varajäsenensä vuodelle 2019 ovat:

Kamilla Karhunmaa, HY – varajäsen Senja Laakso, Helsingin yliopisto
Karoliina Isoaho, HY – varajäsen Mikko Jalas, Aalto yliopisto
Johan Munck af Rosenschöld, HY – varajäsen Nina Janasik, HY
Suvi Huttunen, JyU – varajäsen Riikka Aro, SYKE
Jarno Valkonen, Lapin yliopisto – varajäsen Leena Suopajärvi, Lapin yliopisto
Minna Santaoja, UTu – Ann-Sofie Hermansson, ÅA
Esa Ruuskanen, Oulun yliopisto — Roope Kaaronen, Helsingin yliopisto
Outi Ratamäki UEF — varajäsen Jani Lukkarinen, SYKE (Joensuu)
Juha Hiedanpää, Luke – varajäsen Vilja Varho, Luke
Teea Kortetmäki, UTa – varajäsen Lauri Lahikainen, UTa

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran gradupalkinto luovutettiin Rovaniemellä järjestetyn kollokvion yhteydessä 22.11.2017. Seuran johtokunta päätti palkita Tiia Tanskasen pro gradu -tutkielman ”Gender mainstreaming in a water intervention: women’s experiences in Sre Chea Commune in rural Cambodia”. Palkinto jaettiin nyt viidettä kertaa.

Professori Yrjö Haila luovutti palkinnoksi valitsemansa teoksen ”The growth delusion” (David PIlling, 2018). Yrjö Hailan kirjoittama esittely kirjasta ilmestyy myöhemmin.

Jo viime vuonna 2017 kilpailua uudistettiin siten, että kilpailutöitä voivat ehdottaa paitsi ansioituneiden opinnäytteiden ohjaajat, myös niiden tekijät itse, tai kuka tahansa. Vuoden 2018 kilpailuun ilmoitetuista töistä valtaosa oli tekijöiden itsensä ilmoittamia. Yrjö Haila -gradukilpailuun jätettiin 31.9. mennessä 12 opinnäytetyötä kahdeksasta yliopistosta, yhdeksästä oppiaineesta. Tutkielmista kahdeksan oli kirjoitettu englannin, kolme suomen ja yksi ruotsin kielellä. Töiden arvioitsijoina toimivat YTT, tutkimuskoordinaattori Riikka Aro Jyväskylän yliopiston sosiologian yksiköstä ja FT, yliopistotutkija Esa Ruuskanen Oulun yliopiston historian, kulttuurin ja viestintätieteiden yksiköstä.

Kaikki kilpailuun lähetetyt työt olivat varsin laadukkaita. Oppiaineiden, lähestymistapojen sekä hyödynnettyjen teorioiden ja aineistojen kirjo oli runsas, ja näiden myötä vahvuudet ja heikkoudet kussakin työssä omanlaisensa. Raadilla oli useita vahvoja kärkiehdokkaita, joista se ehdotti palkittavaksi Tiia Tanskasen pro gradu -työtä. Työ on tehty Tampereen yliopistossa. Ohjaajana toimi professori Pekka Jokinen.

Tanskasen tutkimus käsittelee sukupuolten tasa-arvoa kehityshankkeessa, jonka tavoitteena oli parantaa vesihuoltoa kambodžalaisen Sre Chean maaseutukunnassa. Tutkielmassaan Tanskanen on kiinnostunut erityisesti paikallisten naisten rooleista ja toimijuuksista arjen vesihuollossa ja näiden näkökulmien huomioimisesta vesihuoltoa koskevassa kehityshankkeessa. Tapaustutkimuksessaan hän hyödyntää ansiokkaasti etnografisia tutkimusmenetelmiä. Tanskanen tarkastelee naisten kokemuksia ja käytäntöjä, toimijuuden toteutumista sekä pohtii näiden kautta sukupuolinäkökulman huomioimista ja valtavirtaistamista (gender mainstreming) kehityshankkeissa. Hyödynnetyt aineistot on hienosti kuvattu vahvuuksineen ja puutteineen. Eettiset kysymykset on huomioitu tutkimusalan vakiintuneiden käytäntöjen mukaisesti.

Kyseessä on vaativa työ ja Tanskanen osoittaa hienoa kypsyyttä sen toteuttamisessa. Aihe on erittäin tärkeä – Kambodža on eräs ilmastonmuutoksen jo nyt kovasti kohtaavista maista, jossa sosiaalinen eriarvoisuus tuntuu sen seurauksena uhkaavasti lisääntyvän. Tieteellisten ansioidensa lisäksi työ auttaa jäsentämään kehitysyhteistyön toteuttamista käytännön tasolla tarjoten potentiaalisesti välineitä esimerkiksi kehitystyöhankkeiden suunnittelijoille. Kuten Tanskanen osoittaa, naisten osallistamisessa vesiprojekteihin on paljon kehitettävää. Tanskasen tutkimustuloksista selviää, että naisilla on niihin kiinnostusta, mutta eritasoiset esteet vaikeuttavat aktiivisemman roolin ottamista kehityshankkeissa.

Tiian Tanskasen tutkielma on luettavissa osoitteessa:





Olen kasvanut peräpohjolaiselle maatilalla, noin viisi kilometriä Tornion keskustasta pohjoiseen. Minulla ei ole kovin romanttista kuvaa perinteisestä maalaiselämästä. Äidin varhaisen kuoleman ja isän vaativan palkkatyön vuoksi parinsadan hehtaarin kotitilaa pyöritettiin aika lailla meidän neljän keskenkasvuisen pojan työn varassa. Se oli puuduttavaa ja karua hommaa koulun ohella. Se opetti tekemään ja suunnittelemaan töitä itsenäisesti, ohjausta odottamatta.

Eniten kuitenkin satutti kotijokeni Keroputaan – Tornionjoen sivujoki –  ­pilaaminen 1950- ja 1960-luvun mittaan. 1950-luvulla Keroputaan alajuoksulla perattiin pari koskea, koska haluttiin laajentaa niittyjä ja laitumia karjataloudelle. Perkauksien seurauksena matala joki rehevöityi ja etenkin kesän lopulla suurin osa joesta oli kauttaaltaan kasvillisuuden vallassa. Sekä ihmisten että eläinten käyttövesi jouduttiin ottamaan joesta, vaikka sen vesi haisi pahalle ja vesikirput pyörivät talvisin avannolla.

Tornio oli pieni kaupunki, mutta Haaparannan ja Ruotsin rajan läheisyyden vuoksi kaupungissa oli tavallista enemmän virtaa. Uusia ideoita levisi Ruotsista, jonka elintaso oli siihen aikaan aivan toista luokkaa kuin sodasta toipuvassa Suomessa. Varsinkin me nuoret seurasimme Ruotsin televisiota ja radiokanavia. Oppikouluani Tornion yhteislyseota tosin moitittiin 1960-luvun lopulla yhdeksi maan huonoimmista kouluista, kun menestystä mitattiin ylioppilastutkinnon arvosanoilla. Eivät kaikki lyseon opettajat suinkaan olleet kehnoja ja joukossa oli mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Jatkuvasti vaihtuva opettajakaarti häiritsi kuitenkin oppimista. Jonakin lukiovuonna luokallani oli esimerkiksi neljä saksan opettajaa. Paria pedagogisesti haasteellista ”te putoatte kelkasta” – synkistelijää oli ikävä kyllä joukossa. Ruotsin läheisyyttä ei koulussamme käytetty hyväksi juuri lainkaan, ei edes ruotsin opetuksessa.


Perheeni oli onneksi sivistysmyönteinen ja se antoi mahdollisuuden irtautua turpeesta. Isoisäni kirjoitti 1920- ja 1930-luvuilla pieniä kertomuksia paikallisiin lehtiin ja kuului lastensa kanssa Nuoren Voiman Liittoon. Sotien jälkeenkään nämä perinteet eivät kuihtuneet. Meitä lapsia kannustettiin opintielle, kuten Suomessa on ollut yleistä.  ”Maatalouteen ei ainakaan kannata jäädä”, vakuutteli isä. Kummisetäni hankki minulle mikroskoopin, koska hän näki minussa tulevan luonnontieteilijän. Tuo ajatus ei kuitenkaan sytyttänyt, vaikka koulussa fysiikka ja kemia kuuluivat kyllä mieliaineisiini. Asevelvollisuuden aikana kävin pyrkimässä Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen, mutta en jaksanut lukea riittävästi. Sen jälkeen Helsingissä jo opiskeleva veljeni lähetti minulle valtiotieteellisen tiedekunnan opinto-oppaan. Siellä tuntui olevan kiinnostavia oppiaineita. Hankin kirjat ja luin keskittyneesti pääsykokeeseen. Pääsin sisään ja kuulin, että olin saanut täydet pisteet. Itseluottamukseni vahvistui ja yliopisto-opinnot alkoivat hyvissä merkeissä. Hymy oli herkässä, kun kävelin Aleksanterinkatua kohden yliopistoa. Elämä oli ensimmäistä kertaa omissa käsissäni. Ei koskaan enää Ajoon tai Kiimäjänkälle heinähommiin sääskien syötäväksi!

Helsingin yliopistossa valitsin pääaineekseni sosiaalipolitiikan. Hyvinvointivaltion rakentaminen vaikutti tärkeältä. Siihen aikaan sosiaalipolitiikan edustajat määrittelivät alan tieteidenväliseksi suunnittelutieteeksi, joten kurssivaatimuksissa oli jopa Rooman Klubin The Limits to Growth, Kasvun rajat (Meadows, Donella ym. 1972). Tuo kirja vei minut lopullisesti ympäristökysymysten pariin.

Opiskelijaelämässä oli hyvät puolensa, mutta yliopisto-opetus suurten ikäluokkien kuormittamassa yliopistossa tuotti pettymyksen. Yliopistossa yhteiskuntatieteissä opettajaresursseja ei ollut lisätty juuri lainkaan, vaikka kiinnostus niitä kohtaan oli 1960-1970 -lukujen vaihteessa räjähdysmäisesti lisääntynyt. Sosiaalipolitiikan laitoksen silloinen esimiehen Olavi Riihisen tapasin henkilökohtaisesti vasta käydessäni hakemassa merkinnän sosiaalipolitiikan laudatur -arvosanan suorittamisesta. Riihinen kertoi myöhemmin, että 1970-luvulla graduja tehtiin hänen laitoksellaan yli 100 vuodessa, ja hän joutui olemaan niissä kaikissa ainakin toinen tarkastaja. Yliopisto toimi myös silloin minimimiehityksellä ja reagoi jähmeästi maailman muutoksiin.

Melkein koko 1970-luvun yliopiston opetus kärsi laitavasemmistolaisen opiskelijaliikkeen politiikasta. Muutamat opiskelijakellokkaat käyttäytyivät härskin ylimielisesti. En myöskään taustani vuoksi kyennyt marssimaan minkään lippulinnan perässä. Vasemmistolaisuudesta jäi kyllä myös myönteisiä jälkiä ja vaikutteita. Tuskin olisin muuten lukenut vaikkapa Kettil Bruunin ja Antti Eskolan toimittamaa teosta Taloudellinen valta Suomessa (1969). Muistan vieläkin kollegani Keijo Rahkosen kirjoittaman sivistyneen kirjoituksen Marxista ja marxilaisuudesta Helsingin Sanomissa.

Vasemmistolaisuuden on kansainvälisestikin (Atkinson 1991) todettu hidastaneen ympäristötietoisuuden läpimurtoa. Näin tapahtui myös Suomessa. Vielä niinkin myöhään kuin 1979 Suomalainen kapitalismi -teoksessa ympäristöliikettä verrattiin uskonnollisiin liikkeisiin!

Aika monet ”ekologiasta” kiinnostuneet opiskelijat hakivat 1960-ja 1970 -lukujen käänteessä uusia visioita ja tukea omille ajatuksilleen yliopiston ulkopuolelta. Kävin 1970-luvun alussa säännöllisesti kuuntelemassa Kriittisen korkeakoulun järjestämiä luentoja. Siellä käsiteltiin usein ympäristöaiheisia teemoja, kuten kestävää kehitystä.

Tein 1975-76 sekä gradun että kansantaloustieteen sivulaudaturin ympäristöhistoriasta ja – taloudesta. Metodisesti olin varustautunut huonosti varsinkin ympäristöhistoriaa koskevaan urakkaani.  Ohjausta en osannut odottaa, vaan selvitin yrityksen ja erehdyksen kautta ratkaisun pulmiini. Usein pääsin ympäristöhistorian jäljille alaviitteistä tai sivulauseista. Luettavaa oli järkyttävä määrä. Pääkaupunkiseudun kirjastot tulivat pikkuhiljaa tutuiksi. Maantieteen laitoksen kirjastossa taisin olla noina vuosina kärkilainaaja. Lopulta kuitenkin sain yli 200 ­­-sivuisen graduni valmiiksi. Työn viralliset tarkastajat varmaan vääntelehtivät tuskissaan. Gradun koko hävettää kyllä minuakin.

Kansantaloustieteen sivulaudaturtyön aiheena oli ympäristötalous. Sain sen hyväksytyksi todennäköisesti siksi, että professorin sijaisena sattui olemaan Nils Meinander. Hän antoi arvostavaa ja kannustavaa palautetta työstäni. Olin lukenut hänen teoksensa Vesisahan tarina (Meinander 1945) ja tiesin, mistä puusta hän oli veistetty. Seuraavina vuosina tämä humanistinen taloustutkimus painui useiksi vuosikymmeniksi historiaan. Ehkä se jossakin vaiheessa taas palaa?

Tutkijauran alku

Valmistumisen jälkeen vuonna 1975 seurasi vuosia kestänyt pätkätöiden ketju tutkimuksen parissa. Yhteiskuntatieteiden parissa minulla ei ollut mahdollisuuksia jatkaa tutkimuksessa. Aloinkin hakea ”tavallista” työpaikkaa. Laajeneva hallinto imaisi paljon opiskelijakollegoitani. Olin ollut muun muassa Suomen Pankissa kesätöissä ja lukenut kansantaloustieteestä laudaturin juuri tämä työpaikka mielessäni. Sattuma kuitenkin puuttui peliin. Tuolloin yleisen etnologian apulaisprofessori Matti Sarmela soitti ja pyysi käymään Uskontotieteen laitoksella Kasarmintorin varrella tapaamassa professori Juha Pentikäistä työhaastattelun merkeissä. Pentikäinen palkkasikin minut koko kesäksi tekemään esitutkimuksen Suomen Akatemian projektiin Kulttuurin sopeutuminen arktiseen ympäristöön. Tein koko kesän 1976 työtä vuorotta ja sain aikaan satasivuisen raportin. Sitä ei koskaan julkaistu. Osan siitä ”lainasi” kuitenkin väitöskirjaansa ilman lähdeviittauksia eräs hankkeen johtoon kuulunut henkilö. Huomattuani tämän olin haljeta raivosta, mutta en osannut puolustautua ja tyhjätaskuna pelkäsin työttömyyttä.  Yliopistossa sattui ja tapahtui siihen aikaan myös tällaista.

Projektityön päätyttyä Kansanrunoustieteen (folkloristiikan) laitoksen professori Matti Kuusi tuli tapaamaan minua ja tarjosi ”koordinaattorin” työtä Suomen Akatemian maailmankuvan muutosta teollisessa Suomessa koskevassa tutkimushankkeessa. Siirryinkin Kansanrunoustieteen laitokselle Meritullintorilla, jälleen upeisiin tiloihin. Työssäni tapasin tieteidenvälisen joukon suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kärkeä. Matti Kuusta pidän opettajanani. Kuusi oli häikäisevä kirjoittaja ja toisinajattelija, ”kansakunnan unilukkari” (Manninen 1984).

Hankkeeseen kirjoitin artikkelin Luonnonvalloittajan maailmankuva (Massa 1977b), jonka projektin johtoryhmä kuitenkin hylkäsi toimittamastaan kirjasta (Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena 1977). Matti Kuusi lohdutteli minua ja kertoi sanoneensa kollegoilleen, että nämä ovat hylkäämässä yhden maailmankuvan peruskivistä. Hylkäys saattoi jäädä kaivelemaan jopa johtoryhmän voimahahmoa, Matti Klingeä, koska hän ehdotti minulle hiukan myöhemmin ”veljen maljaa”. Sellaisen kallistimmekin Meritullintorin laitoksen käytävällä, tosin ilman pikareita ja juhlajuomaa.

Näiden lyhyiden työjaksojen jälkeen minut valittiin 1978 kolmeksi vuodeksi Suomen Akatemian Humanistisen toimikunnan assistentiksi ympäristöhistoriaa koskevalla hankkeellani. Hiljattain selailin kellastuneista papereitani ja löysin tuon muinaisen hakemukseni. Vaatimaton paperi, pakko myöntää. Maisterilla kuitenkin oli vielä tuohon aikaan mahdollisuus saada suoraan tukea Suomen Akatemialta! Assistenttikauden tuloksena kirjoitin lisensiaattitutkimuksen Ihminen ja Lapin luonto, jonka Suomen Antropologinen Seura julkaisi vuonna 1983 (Massa 1983).

Työn tarkastusvaiheessa talous- ja sosiaalihistorian professori Sven-Erik Åström ryhtyi syystä tai toisesta lisensiaattitutkimukseni ylimääräiseksi tarkastajaksi. Hän väitti minun selittäneen koko Suomen teollistumisen Lapin luonnonvarojen hyödyntämisellä. Tämä väite oli täysin tuulesta temmattu, mutta tiedekunta kuitenkin laski arvosanaa yhdellä pykälällä. Minä en tuntenut Åströmiä lainkaan, mutta tiesin että hän oli kuuluisa taloushistorian tutkija ja kuulin että hänellä oli suunnitelmia laajentaa tutkimustensa aihepiiriä ympäristöhistorian suuntaan. Tämän suunnitelman toteuttamisen hän itse asiassa oli jo aloittanut (Åström 1978).  Hänen laitokseltaan minulle vihjaistiin, että hänellä ei ollut ihan puhtaita jauhoja pussissaan, kun hän ryhtyi ylimääräiseksi tarkastajakseni. En osaa niitä arvioida. Työlläni oli kuitenkin kaksi virallista ja kiistämättömästi pätevää arvioijaa, akateemikko Ilmari Hustich ja professori Olavi Riihinen. Tiedekunnankokouksen jälkeen Åström soitti minulle urani merkillisimpiin kuuluvan katuvaisen puhelun, jossa sanoma oli se että ”olen pahoillani mutta NE menivät laskemaan työsi arvosanan”.

1970-luvun puolivälissä perustetusta Suomen Antropologisesta Seurasta tuli itselleni merkittävä foorumi.  Seuran tarkoitus oli elvyttää Edward Westermarckin sosiaaliantropologisen koulukunnan, joka oli lopetettu ”vanhanaikaisena” sotien jälkeen, kun yhteiskuntatiedettä reivattiin tutkimaan ”modernia yhteiskuntaa”. Tuolloin moderni sosiologia alkoi voittokulkunsa ja pian väitöskirja toisensa jälkeen perustui Yhdysvalloissa kehitettyyn survey-metodologiaan. Westermarckin koulukunnalle tyypillinen kenttätyö vieraiden kulttuurien ja suurten kulttuurikysymysten parissa leimautui hyödyttömäksi eksotiikaksi (Sarmela 1977).

Suomen Antropologisen Seuran kaltaisia tieteellisiä vastakulttuureita ei kasva joka oksalla. Ne ovat äärimmäisen harvinaisia. Seura keräsi useilta tieteenaloilta toisinajattelijoita ja se tarjosi heille verkostoitumismahdollisuuksia. Myös yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen ensimmäiset julkaisut ilmestyivät seuran julkaisuissa. Matti Sarmelan pyynnöstä toimitin Suomen Antropologiin saamelaiskysymyksestä erikoisnumeron. Siitä tuli ensimmäinen toimitustyöni (Massa 1977a). Saamelaiskysymyksiin ei ole sen jälkeen tehnyt mieli puuttua.

Seuran toiminta herätti huomiota ja sen tilaisuudet saivat myös median liikkeelle. 1970- ja 1980 -luvun taitteen jälkeen antropologian asema virallistui Helsingin yliopistossa ja tieteenala painui yhteiskuntatieteen marginaaliin, siltä tilanne ainakin meistä ulkopuolelle jääneistä tuntui. Meille aitoa tieteidenvälistä vuoropuhelua ja kieltämättä myös omaa vihreää oksaa hakeneille jäi luu käteen. Tiede ei uudistunutkaan kuten me naiivisti olimme kuvitelleet.

Vuonna 1981 sain kutsun assistentiksi Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Tämä aloitti ajanjakson, jota kutsun tässä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kaudeksi (noin 1983- noin 1995). Kauden aluksi sain Kanadan hallituksen apurahan 1982-83 McGillin yliopiston vierailevaksi tutkijaksi maantieteen laitoksella Montrealiin. Tuohon aikaan kansainväliset vierailut ulkomaisiin yliopistoihin olivat vielä melko harvinaisia. Luin vierailun aikana paljon pohjoista vyöhykettä koskevaa kirjallisuutta McGillin yliopiston kirjastossa ja matkustelin Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Muun muassa Montrealissa syttynyt kiinnostus pohjoisen vyöhykkeen ympäristöhistoriaan näkyy muutamassa julkaisussa (Massa 1994, 1999, 2007, Massa & Bolotova 2017). Pohjoinen vyöhyke olisi muuten juuri nyt antoisa työkenttä erityisesti suomalaisille ympäristöhistorian tutkijoille. Heillä on usein muita paremmat kielitaidolliset valmiudet sen tutkimiseen.

Sosiaalipolitiikan assistentin toimi oli ensimmäinen opetusvirkani Helsingin yliopistossa.  Tärkeintä oli kuitenkin se, että pystyin nyt ensimmäistä kertaa kehittelemään ideoitani yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta hieman vakaammalta pohjalta. Laitoksen silloinen johtaja Tapani Purola piti teemojani aluksi ”eksoottisina”, mutta pian löysimme yhteisen sävelen, kun keskustelimme hänen esittämästään terveys-sairaus -mallista, jossa kytkettiin yhteen yksilön psykofyysinen järjestelmä, yksilön sosiaaliset kytkennät ja yksilön kokemus selittämään sairauden ja terveyden kokemusta (Purola 2000).  Neljänneksi tasoksi esitin yksilön ekologiset kytkennät. Tästä näkökulmasta kirjoitin artikkelin myös Ympäristöterveyden käsikirjaan (Massa 1993 c).

Vauhtiin päästyäni ehdotin Purolalle 1980-luvun alussa useaan otteeseen ”ympäristöpolitiikan lohkon” rakentamista muiden sosiaalipolitiikan erityisalueiden joukkoon. Hän muisti tämän keskustelun, kun valtio-opin professori Ilkka Heiskanen ehdotti tiedekuntakokouksessa ympäristöpolitiikan opetuksen aloittamista omalla laitoksellaan. Purola vastasi, että sosiaalipolitiikan laitokselle oli juuri palkattu assistentti tätä tehtävää varten. Ympäristöpolitiikan opetus valtiotieteellisessä tiedekunnassa käynnistyikin sosiaalipolitiikan eikä valtio-opin yhteydessä.

Kansainvälisestä kirjallisuudesta haluan mainita erikseen kolme yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta vauhdittanutta julkaisua.  William Ophuls (1977) loi ekologisen niukkuuden maailmaan sopivan uuden ainutlaatuisen poliittisen teorian. Sachs (1980) näki taas ”ekokehittämisen” alkavan parhaiten kulttuurisesti helpommin sulavista muutoksista ja etenevän vasta sitten haasteellisimpiin muutoksiin. Beckin (1986) teoksen suomalaista vastaanottoa arvioin Helsingin Sanomien koko sivun artikkelissa. Muutamat suomalaiset sosiologit olivat Sosiologia-lehden riskiyhteiskuntaa koskevassa erikoisnumerossa keskittyneet ainoastaan Beckin individualismiteemaan ja ohittaneet hänen sosiologian ekologisen paradigmakritiikkinsä, vaikka se oli sentään teoksen pääviesti. Olin tyrmistynyt tästä. HS:n artikkeli kyllä huomattiin, mutta en saanut vastineita. Erik Allardtilta sain kuitenkin rohkaisevan viestin Suomen akatemiasta: ”Olemme liikkumassa ympäristökriisin tutkimusta kohden”.

Ignacy Sachsin teos Stratégies de l’éco-développement luovutti nimensä vuonna 1984 alkaneelle ekokehitysseminaarille. Ajatus syntyi proseminaarissani, johon osallistui myös oppilaakseni Teknillisestä korkeakoulusta tullut Rauno Sairinen. Ekokehitysseminaari kokosi yhteen toistakymmentä nuorta tutkijaa ja opiskelijaa. Heistä monet, kuten Rauno Sairinen, Ari Lehtinen ja Jukka Similä, päätyivät myöhemmin professoreiksi ja tutkijoiksi. Joukossa oli myös silloisen ympäristöliikkeen aktiiveja, kuten Kai Vaara ja Jakob Donner. Seminaari huomattiin ja siellä piipahti myös Olli Rehn, myöhemmin EU:n talouskomissaari ja Suomen Pankin pääjohtaja.

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus

Ekokehitysseminaarissa syntyi myös päätös yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta koskevan seminaarin järjestämisestä. Järjestäjinä olivat itseni lisäksi jälleen Rauno Sairinen (silloin siviilipalvelusmies yhteiskuntasuunnittelun täydennyskeskuksesta, TKK), Jari Paldanius (HY maankäytön ekonomian laitos) ja Ilkka Haapola (HY:n Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus). Seminaari kiinnosti kovasti myös tutkijoita.

Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselta ei kuitenkaan osallistunut kukaan, vaikka professori Briitta Koskiaho oli kyllä kutsuttu (Mäkinen 1989). Myöhemmin minua syytettiin toistuvasti siitä, että olisin jättänyt ympäristöaiheen aiheen kannalta tärkeän laitoksen kutsumatta. Tämä ei siis pidä paikkansa.

Seminaari oli tammikuun puolessavälissä 1990. Yleisömenestys yllätti ja päädyimme lopulta Porthania 3:n ja 2:n kautta Porthania 1:seen, isoimpaan mahdolliseen luentosaliin. Sekin täyttyi ääriään myöten. Olimme löytäneet akateemisen kultasuonen! Jälkikäteen olen ihmetellyt, miten nämä kaikki salit sattuivat olemaan vapaita tuona päivänä!

Seminaarin esitysten pohjalta toimitin Rauno Sairisen kanssa teoksen Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle (1991). Uskallan sanoa, että teoksesta tuli yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen avainteos, lähtökohta monille muille teoksille ja artikkeleille. Teoksella oli myös tietty ”hunajapurkkivaikutus”. Markku Wileniuksen (1995) mukaan jo vuonna 1995 ”ympäristösosiologista tutkimusta” tehtiin ja alan opetusta annettiin ”aktiivisesti” jo kahdeksassa yhteiskuntatieteen laitoksessa! Alalla oli jo 40 täyspäiväisesti rahoitettua tutkijaa, eniten maan pohjois- ja itäosien nuorissa yliopistoissa. Tulosta vahvisti Tytti Viinikaisen Suomen ympäristökeskukselle pari vuotta tämän jälkeen toimittama yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen bibliografia (1997), jossa mainitaan jo yli 600 nimikettä.

Oliko tilanne tosiaan näin hyvä? 1980-ja 1990-lukujen aikana oli varmaankin tapahtunut luonnollista siirtymistä ympäristökysymysten tarkasteluun. Systemaattista opetusta ei kai juuri ollut ehditty järjestää missään. Suomessahan ei ollut vuonna 1995 yhtään ympäristösosiologian oppituolia. Ympäristöpolitiikan tutkimuksen alueella ainokainen professuuri taisi olla Tampereen yliopistossa. Rahoituksen kannalta oli tietysti järkevää julistautua olevansa jo alalla. Kyselystä syntyi kuitenkin liian optimistinen kuva ”ympäristösosiologian” tilanteesta. ”Mitäpä sitä kehittämään alaa, joka jo valmiiksi on kehittynyt ja verkostoitunut”, olisi voinut olla jonkun tiedepolitiikan päättäjän reaktio artikkelin luettuaan.

Oli miten oli, omaa tilannettani kohu kirjan ympärillä ei juuri parantanut. Opettajana olin valtiotieteellisessä tiedekunnassa edelleen alani ainokainen. Tässä tilanteessa katsoin velvollisuudekseni hakea yliopistohallinnolta tukea alalle. Lähetin kirjelmän tiedekunnalle, jossa pyydettiin kahden uuden yliopistolehtorin palkkaamista alalle. Perustelin tätä globaalin ekologisen niukkuuden teemalla. Tiedekunta ei kuitenkaan antanut lisää resursseja. Tiedekunta ei halunnut perustaa ”uutta osuustoiminta -instituuttia”, kuten tiedekuntasihteeri minulle suomensi. Tuo instituutti oli saanut huonot pisteet Helsingin yliopiston ensimmäisessä kansainvälisessä arviossa ja päätetty lopettaa. Jälleen menivät puurot ja vellit tiedekunnalta pahasti sekaisin, koska emme todellakaan suunnitelleet mitään instituuttia, vaan haimme lisää opettajavoimia tärkeänä pitämällemme alalle.

Kävimme 2000-luvun alussa myös rehtorin luona tutkijaryhmän kanssa. Yllättäen myös rehtori suhtautui aloitteeseemme nihkeästi. Muun muassa ympäristöpolitiikan tutkimus oli hänelle uusi asia tai niin hän siihen reagoi.  Lupauksia alan vahvistamiseksi ei tullut, vaan hän pyysi meitä kääntymään dekaanien puoleen. Näin olimme noidankehässä, koska olimme jo olleet yhteydessä dekaaneihin.

Näitä yliopistohallinnon ratkaisuja voi perustella, koska meitä oli vain kourallinen ja olimme syrjässä valtavirroista. Meihin ei luotettu. Tilanne oli aivan toinen kaupunki- ja naistutkimuksessa, joita monet vahvat professorit tukivat ja joihin sitten panostettiinkin useilla uusilla professuureilla samaan aikaan.

Ympäristötutkimuksen ympärille syntyi kuitenkin 2000- luvun alussa tutkimusverkosto, Helsinki University Environmental Research Centre (HERC), myöhemmin Helsinki University Center for Environment (HENVI). Aloite tuli nyt Kari Raiviolta, yliopiston vahvalta kanslerilta. HERC ja HENVI jakoivat rahoitusta ja tarjosivat ympäristöalan koordinaatiota. HERC:in suunnitteluvaiheessa otin yhteyttä Raivioon ja kerroin että koordinaatio ei tule riittämään yhteiskuntatieteissä, koska ala oli ”vakiintumaton puuteala”, kuten jopa Suomen Akatemia oli juuri samaan aikaan linjannut. Tämä tarkoitti sitä, että toiminta oli edelleen tilapäisrahoituksella tai -nimityksillä olevien tutkijoiden ja opettajien varassa (Massa 1998). Raivio ei vastannut. Yhteiskuntatieteisiin tuli kuitenkin vuosien mittaan näiden verkostojen kautta rahoitusta, myös omaan tutkimusryhmääni. Tammikuussa 2018 Helsingin yliopisto tärkeän askeleen perustamalla kestävyystieteen instituutin, Helsinki Institute of Sustainability Science (HELSUS).

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimuksen vakiintuminen pääsi kuitenkin tutkijoiden yhteystyöverkostoissa vauhtiin jo 1990-luvun ensi vuosikymmenillä.  Alue- ja ympäristötutkimuksen seura perustettiin vuonna 1993- (http://www.ays.fi/). Seuraavana vuonna tein aloitteen yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta yhdistävästä sähköpostilista (yt-ymp@helsinki.fi), joka toimii edelleen. Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professorina siihen aikaan toimineen Jussi Raumolinin aloitteesta perustettiin yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura vuonna 1995 (http://www.yhys.net/) ja se on toiminut siitä pitäen.  Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen ensimmäinen tohtorikoulutusohjelma aloitti vuonna 1995 Yrjö Hailan johdolla. Hailasta oli tullut Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professuurin haltija Jussi Raumolinin jälkeen.

Pooliprofessuuri Keskustakampus-Viikki

Vuonna 2001 ryhdyin hoitamaan Viikin Limnologian ja -ympäristönsuojelutieteen ja keskustakampuksen Sosiaalipolitiikan laitosten yhteistä pooliprofessuuria. Se jakaantui valtiotieteellinen, biotieteellisen ja maatalousmetsätieteellisen tiedekunnan välillä. Aloitteen tekijöinä olivat ympäristönsuojelutieteen professori Pekka Kauppi ja sosiaalipolitiikan professori Risto Eräsaari.

Sosiaalipolitiikan laitokselle perustin tässä vaiheessa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tutkijaseminaarin. Kokoonnuimme kolmannessa kerroksessa Heikki Wariksen legendaarisen pyöreän pöydän ääressä. Mukana oli toistakymmentä väitöskirjantekijää. Pääosin seminaari tuotti hyviä väitöskirjoja ja – ennen kaikkea – tunnelma oli aina korkealla (Liite 1). Sain myös aika hyvin projektirahoituksia eri hankkeisiin.

Hoidin pooliprofessuuria viisivuotiskauden 2001-2006, jonka jälkeen yliopisto päätti vakinaistaa professuurin. Jossakin vakinaistamisprosessin vaiheessa valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani pysäytti minut Senaatintorin kulmalla ja kertoi, että minut tullaan kutsumaan professuuriin. Kun kyselin aikaisemmista pettymyksistä oppineena, että onko tämä varma tieto, dekaani melkein loukkaantui: ”Etkö luota Helsingin yliopiston kolmeen dekaaniin?”. Pakkohan tuo oli uskoa. Kävin ostamassa pullon kuohuvaa ja juhlimme kotona. Ei olisi kannattanut, sillä hiukan myöhemmin minulle kerrottiin, että edessä oli sittenkin kilpahaku. Syytä tähän nopeaan käänteeseen ei kerrottu, mutta arvattavasti dekaanien pään käänsi kansleri Raivio, joka vahvistaa professuurinimitykset. Kilpahaun tuloksena professoriksi nimitettiin Janne Hukkinen. Sain potkut kotitiedekunnastani 60-vuotispäivänäni.

Onneksi olin ennakoinut tilanteen ja saanut jo aiemmin ympäristöpolitiikan yliopistolehtoraatin ympäristönsuojelutieteen laitokselta. Kyseessä oli uusi toimi, koska tiedekunta oli huomannut, että yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus kiinnosti opiskelijoita ja alalle tarvittiin lisää voimavaroja. Yliopistolehtorina pystyin keskittymään Viikkiin, mutta samalla jouduin siirtämään painopistettä perusopetukseen.

Viikissä alkoi tutustumiseni luonnontieteisiin, joka jatkui aina työurani loppuun saakka vuonna 2016.  Pekka Nuortevan perustama maan ensimmäinen ympäristönsuojelun laitos oli vielä siihen aikaan varsin erikoinen yksikkö. Laitoksen arjessa ohjaimet olivat vielä 2000-luvulla melko tiukasti assistentti/yliopistolehtori Risto Willamolla, opiskelijoiden palvomalla ”Ripalla” . Hän väitteli vuonna 2005, jolloin ehdin ohjata hänen massiivista työtään. Ripan asema perustui karismaattiseen opetukseen, opiskelijoiden vahvaan tukeen ja ehkä myös esimiehen tarpeeseen delegoida työtehtäviään, varsinkin opiskelijoiden perusohjausta. Ripa opetti ”kokonaisvaltaista ympäristönsuojelutiedettä” ja se kiinnosti opiskelijoita. Totuuden nimessä kaikki opiskelijat eivät tosin olleet yhtä myötäsukaisia. Eräs jopa väitti, että ympäristönsuojelun laitokselle oli syntynyt uskonnollinen liike karismaattisen assistentin ympärille. Tämä oli tietenkin liioittelua, koska esimiehen valtaa Ripan asema ei suinkaan kumonnut. Kokonaisvaltaisessa ajattelussa oli paljon hyvää. Myöhemmin yhdistimme Ripan kanssa voimavaramme, kun toimitin tieteidenvälisistä metodeista teoksen (Massa 2014).

Ympäristönsuojelun laitoksella minut työnnettiin niin sanotun ”graduputken” hoitajaksi. En nytkään osannut taistella vastaan. Graduputken hoito tarkoitti loputonta graduohjausta, graduseminaareja, gradujen lukemista ja arviointia. Työtä oli liikaa, koska suurin piirtein kaikki halusivat kirjoittaa gradunsa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueelta. Varsinkin alkuvuosina pyöritin Viikissä pariakin graduseminaaria rinnakkain.  Yhteensä ohjaisin Viikissä vähintään 130 gradua.

Toinen valtava työ oli ympäristöpolitiikan peruskurssin luennot. Luennolle osallistui parhaimmillaan yli 200 opiskelijaa, joiden suoritukset jouduin yksin tarkastamaan. Yritin parhaani, mutta tämä luentosarja vei minut uupumuksen partaalla.

Hahmottelin ensimmäisen version tieteidenvälisestä metodiseminaarista 2010 -luvulla, kun aloin pyörittää tieteidenvälistä metodikurssia, jonka aluksi järjestin vierailuluentosarjan tieteidenvälisistä menetelmistä. Tästä materiaalista syntyi teos Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen (2014).

Sirkku Juholan nimittäminen vuonna 2013 apulaisprofessoriksi helpotti jossakin määrin työtaakkani. Tein aloitteen tästä virasta yhdessä Janne Hukkisen kanssa. Ehdotimme alaksi yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen menetelmiä, joiden osaamisesta oli meidän mielestämme suurin tarve. Tiedekunnan ja laitoksen käsittelyssä ala kuitenkin muuttui kaupunkiympäristöpolitiikaksi. Käytännössä alan muutoksella ei ollut suurta väliä, koska Sirkusta saimme monitaitoisen apulaisprofessorin. Hänet on juuri kuluvana vuonna vakinaistettu.

Tutkimuksen alueella Viikin kausi oli aktiivista aikaa. Johdin pariakin isoa projektia. Työurani loppupuolella sain olla vielä mukana hienossa luonnontieteellis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimusryhmässä (Horppila jne. 2017, Schönach jne 2017, Schönach jne 2018). Aikaisemminkin olin yrittänyt koota yhdessä julkaisevaa ryhmää yhteiskuntatieteen piirissä, mutta alan vakiintumattomuus ja yhteiskuntatieteen individualistisen tutkimuskulttuuri tekivät sen silloin mahdottomaksi.

Viikissä lukuvuosi 2015-2016 oli hektinen. Helsingin yliopisto oli sysännyt tutkintorakenneuudistuksen eli Ison Pyörän liikkeelle ja tavoitteli tutkintojen perusteellista muutosta luomalla muun muassa kandi- ja maisterikoulut. Olin aluksi innostuneena mukana, koska näin siinä mahdollisuuden ympäristötutkimuksen laajentamiseen niin, että myös yhteiskuntatiede ja humanistiset tieteet olisivat aidosti ja läpäisevästi mukana. Myöhemmin huomasin olleeni sinisilmäinen. Isoa pyörää kiertämään ilmestyi kuin sieniä sateella ihmisiä eri tiedekunnista. Seurauksena oli enemmän tai vähemmän julkisia kamppailuja eri suuntausten välillä. Käytävillä huudettiin. Hoidin tuohon aikaan professorin tittelillä ympäristömuutoksen ja -politiikan esimiehen tehtäviä, mutta ne eivät paljoa painaneet näissä kisoissa. Onnittelin itseäni päästessäni eläkkeelle 68 vuotta täytettyäni.

Tutkijaurani aikana olen siis ollut töissä viidessä Helsingin yliopiston tiedekunnassa ja kuudella eri nimisellä laitoksella. Tämän tiedekuntakierron aikana olen nähnyt Helsingin yliopistoa monesta näkökulmasta.  Kotitiedekuntani on valtiotieteellinen, siellä olivat parhaat ystäväni ja sinne olisin mieluiten jäänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Tutkijaurani ei kuitenkaan alkanut valtiotieteellisessä, vaan kiersin sinne humanististen laitosten kautta. Uskontotieteen laitos oli jaettu mielenkiintoisesti teologisen ja historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kanssa. Olenpa uskontotieteen puitteissa kokenut sellaisenkin merkillisyyden kuin aamuhartauden yliopistossa. Uskontotieteestä siirryin muutamaksi vuodeksi koordinaattoriksi ja tutkijaksi Kansanrunoustieteen laitokselle historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan ja sen jälkeen Sosiaalipolitiikan laitokselle valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Viikin kauteni (1999-) aloitin Limnologian ja ympäristönsuojelun laitokselta, joka silloin oli osa maatalous- metsätieteellistä tiedekuntaa. Uusi Ympäristömuutoksen ja -politiikan laitos taas luotiin bio- ja ympäristötieteelliseen tiedekuntaan ja tähdentää politiikan tutkimuksen entistä vahvempaa asemaa ympäristötieteissä.


Tutkimuksessa olen pysynyt tiukasti yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen parissa, tosin olen liikkunut kuitenkin varsin paljon sen sisällä. Jo Olavi Riihinen oli huolissaan siitä, että en pysynyt aloillani, vaan vaeltelin eri aiheissa. Teemoinani ovat olleet muun muassa yhteiskuntatieteellinen energiatutkimus, talouden ekologinen modernisaatio, ekososiaalinen kehitys, arkielämän ympäristöpolitiikka, syyllistymiskilpi, ympäristöteoriat ja –paradigmat, integroidut menetelmät, Venäjän ympäristöpolitiikka, tiedepolitiikka, ympäristöhistoria, sodan tutkimus ja pohjoisen vyöhykkeen tutkimus.

Minulla on ollut neljä isoa aihetta. Ensimmäinen ja ylivoimaisesti tärkein teema on ollut yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus (seur. ytymp) tai ”toinen ympäristötiede”, kuten tätä suuntausta kutsuin vuonna 1998 ilmestyneessä kokoomateoksessa (Massa 1998).  Eri versiota tästä teemasta on hämmentävä määrä. Ympäristöhistoriasta minut ehkä tunnetaan parhaiten (Massa 1987, 1993, 1994, 1995).  Väitöskirjaani on pidetty ensimmäisenä ympäristöhistorian väitöskirjana Suomessa, Muista kartoituksista mainittakoon ekologinen antropologia (Massa 1979), ekologinen kulttuurintutkimus (Massa 1981), yhteiskuntatieteellisen energiatutkimus (Massa 1982), ympäristösosiaalipolitiikka (Massa 1992), pohjoisen vyöhykkeen ympäristöhistoria (Massa 1987, 2007) ja ekologinen taloustiede (Massa 1995, 2008).  Tämä kertoo sekä alan suuresta variaatiosta että omasta jälkikäteen arvioituna ehkä hieman tarpeettomasta yrityksestä sijoittua edes joltakin kulmalta perinteisten tieteenalojen joukkoon.

Toinen teema on ollut ympäristöpolitiikan tutkimus. Näistä mainittakoon ekologinen modernisaatio (1995), ekososiaalipolitiikka (2009), arkielämän ympäristöpolitiikka (Massa 2006), pohjoisen vyöhykkeen ympäristöpolitiikka (Massa 2007) ja kestävän yhteiskunnan politiikka (Massa 2013). Jokainen näistäkin olisi riittänyt erikoistumisalueeksi.

Kolmas teema on yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen teoria. Odotin turhaan, että filosofit tai yhteiskuntapolitiikan teoreetikot olisivat ottaneet tämän alueen esille. Tein lopulta aloitteen Ympäristö yhteiskuntateorioissa – symposiumin järjestämisestä toukokuussa 2007 ja sain mukaan järjestäjiksi Helsingin yliopiston Bio- ja ympäristötieteen laitoksen ja Helsinki University Environmental Research Centren (HERC). Symposiumin aineiston perusteella toimitin vuonna 2009 ilmestyneen teoksen Vihreä teoria (2009). Toimitustyön lisäksi oma panokseni siihen oli pitkähkö johdantoartikkeli sekä yhdessä Tuuli Hirvilammen kanssa kirjoittamani artikkeli ympäristösosiaalipolitiikasta.

Neljäs tutkimusteemani on yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen menetelmät. Viikissä törmäsin (kuten edellä tuli ilmi) rönsyilevään tieteidenväliseen retoriikkaan, joka ei kuitenkaan perustunut kunnolliseen metodiseen osaamiseen. Opiskelijat kirjoittivat tästä syystä esseemäisiä filosofisia tai puolifilosofisia graduja.  Kyllä ne läpi menivät, mutta taso oli vaatimaton. HERC järjesti ehdotuksestani vuonna 2007 luentosarjan tieteidenvälisistä metodeista, mutta katsoi että sen tehtävänä ei ollut järjestää pysyvää opetusta. Näin opetus jäi edelleen ainakin ympäristönsuojelun laitoksella harteilleni. Idea kehittyi kuitenkin koko ajan ja alkoi kypsyä 2010-luvulla. Lopulta toimitin seminaarin ja metodikurssin perusteella kirjan Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen (2014).

Arkistossani on korkea pino joko itse tai kollegojen kanssa tehtyjä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kehittämissuunnitelmia. Ne liittyvät yhteiskuntatieteellis-humanistiseen ympäristötutkimukseen ja -opetuksen, ympäristöpolitiikan tutkimuksen- ja opetuksen sekä tieteidenvälisen infrastruktuurin parantamiseen.  Ensimmäisen osalta olen mielestäni onnistunut. Ympäristöpolitiikan tutkimuksen vauhdikas kehitystyö jäi sen sijaan pahasti kesken, mutta on onneksi jatkunut Janne Hukkisen tutkimusryhmässä.

On mielenkiintoista seurata kuluvan vuoden alussa perustetun Helsinki Institute of Sustainability Sciencen (HELSUS) kehitystä. Alalle on tullut ja tulossa huomattavasti uusia resursseja, joista aikanani ei voinut muuta kuin haaveilla. Hienoa että asiat ovat vihdoin tässä pisteessä!


Omat kokemukseni osoittavat miten hankalaa on saada uusi ala vakiinnutetuksi yliopistoon. Väheksyntää tuli myös omista riveistä. Eräs sosiaalipolitiikan pääprofessoreista pilkkasi ympäristöpolitiikan tutkimusta avoimesti. Hänellä oli tapana kysyä minulta: ”Mikä on ympäristön tila tänään”, osoittaakseen miten hassua oli tehdä ympäristötutkimusta yhteiskuntatieteissä. Luonnontieteen puolella monet pitivät yhteiskuntatiedettä kilpailijana ja vastustivat sitä, jos ei avoimesti niin ainakin kulisseissa. Eräs huumorin kukka kyseli minulta ehtimiseen ”ilmaistointimuutoksen” etenemisestä.

Nämä tapaukset kuitenkin kuuluivat ikään kuin luontaisetuihin ja niissä on mukana myös huumoria, jossa aistin kyllä hieman kateuttakin. Aika kevyesti suhtauduin myös siihen, että jouduin myös ydinenergiaa kannattavien nuorten mustalle listalle. Olin siinä hyvässä seurassa, koska esimerkiksi tulevaisuudentutkimuksen professori Pentti Malaska oli samalla listalla. En tiedä miksi nimeni oli siinä. Energia, kulttuuri ja tulevaisuus -teoksessa ei suoraan vastustettu jos ei ihailtukaan ydinvoimaa, vaan kuvattiin energiankäytön kulttuurisia syvärakenteita. Mustasta listasta ei minulle ollut mitään haittaa, vaan pidin sitä enemmänkin kunniamerkkinä. Pentti Malaska kuitenkin suuttui ja haastoi ydinvoimanuoret oikeuteen sillä tuloksella, että lista hävisi.

Muutamassa muussa tapauksessa leikki oli kuitenkin kaukana. Kerron seuraavassa kolme tapausta. Ne ovat sellaisia, joista on olemassa arkistosta todisteet.

Ympäristöministeriön ylimmässä johdossa oli henkilöitä, jotka vastustivat yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta, eivätkä ainakaan auttaneet uusien tutkimusalojen rakentamisessa. Sitä pidettiin muun muassa maailmanlopun profetiana tai poliittisena ideologiana. Keskustelua yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta ympäristöministeriön itsetietoisen johdon ja yliopistojen marginaalisten tutkijoiden välillä on masentavaa lukea (ks. esim. Ojala 1995, Koskinen 1996). Osasyy oli se, että YM:n johdossa oli luonnontieteilijöitä, jotka eivät pitäneet kaiken maailman yhteiskuntatietelijöiden tunkeutumisesta ympäristöalalle, vaikka tämän alan varjelu ei kai tarkkaan ottaen kuulunutkaan heidän tehtäväkuvaansa.

Jouduin myös itse tähän myllyyn. Ympäristönsuojelun vastaava toimittaja pyysi minulta tutkimusalani kuvausta lehteensä vuonna 1991. Kirjoitin asiallisen jutun, joka ilmestyikin lehdessä. Yllättäen julkaisun nimiösivulla kirjoitukseni oli laitettu vastaavan toimittajan nimiin! (Ruokoranta 1991). Kirjoituksen yhteydessä esiinnyin sentään oman kirjoitukseni kirjoittajana (Massa 1991). Vastaava toimittaja pyyteli anteeksi, mutta ei osannut selittää miten tämä oli mahdollista. Virheitä sattuu, mutta kontekstin huomioiden arvelen, että tämä oli päätoimittajan (joka oli samalla YM:n osastopäällikkö) eräs tapa syrjiä yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta.

Toinen tapaus saattaa liittyä joltain reunaltaan edelliseen. Kyse oli saksalaisten politologien ja sosiologien piirissä syntyneen ekomodernisaatiostrategian vastaanotosta Suomessa (Huber 1982, Jänicke 1984). Tämä strategia oli kohtalaisen monipuolisesti esillä suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa (esim. Massa 1995, Massa 2000). Ekomodernisaation keskeisenä ajatuksena oli liittää ympäristökysymykset valistuksen perinteeseen yhdistämällä luonnonvarojen säästäminen, ekotehokkuuden lisääminen ja kestävien avaininnovaatioiden luominen. Kävin suomalaisesta vastaanotosta keskustelua Sauli Rouhisen (2014) väitöskirjan yhteydessä, koska olin hänen väitöskirjansa esitarkastaja. Suomessa julkinen hallinto oli Rouhisen mukaan sitoutunut niin tiukasti kestävän kehityksen ajatuksiin, että ekomodernisaatio ei sopinut sen agendalle, vaikka siitä oltiinkin tietoisia. Kestävä kehitys ulottuvuuksineen ehkä sopi paremmin sektoreihin jakaantuneeseen hallintoon. Ekomodernisaatio olisi sen sijaan vaatinut kokonaan uudenlaisen ajattelun ja sille perustuvan yhteiskuntapolitiikan luomista. Ekomodernisaatio ei kiinnostanut ehkä myöskään siksi, että ajatus tuli hallinnon ulkopuolelta ja vieläpä marginaalisena pidetyiltä yhteiskuntatieteilijöiltä. Ekomodernisaation omaksuminen olisi kyllä tarjonnut hyvät puitteet keskustella myös muista talouden vaihtoehtokäsitteistä – vakaa talous, kierrätystalous, kohtuutalous ja kasvun jälkeinen talous- valistuksen perinteen yhteydessä. Ekomodernisaatiosta on nyt liikkeellä Suomessa uusi Iso-Britanniassa kehitetty versio. Tämän uuden liikkeen keskeinen tavoite näyttää olevan ydinenergiaan siirtymisen kannattaminen.

Raskainta on muistella ympäristöpolitiikan verkko-opetushankkeen YRTIN alasajoa. Ideoin ja suunnittelin tämän verkoston vuosituhannen vaihteessa. Kuvittelin tekeväni palveluksen ympäristöpolitiikan alalle ja Helsingin yliopistolle.  Kuinka väärässä olinkaan! Alku näytti hyvältä. Verkosto toimi noin vuodesta 2000 lähtien aluksi ympäristöministeriön ja myöhemmin myös hiukan opetusministeriön tukemana. Sen jälkeen se toimi noin kolme vuotta Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Hankkeessa toteutettiin ympäristöpolitiikan perusopintojen verkko-opetusversio ja kehitettiin Yrttiä ympäristöpolitiikan alaa yhdistävänä portaalina. Hankkeessa oli parhaimmillaan editori ja verkkolehtori. Olimme lopulta omavaraisia ja tulevaisuus näytti hyvältä.

Syksyllä 2002 teimme hakemuksen, jossa esitettiin konkreettinen suunnitelma pysyvästä ympäristöpolitiikan aineopintojen verkko-opetusversiosta ja toimitimme sen asianmukaisessa järjestyksessä yliopistolle. Toukokuun alussa 2003 meitä odotti kuitenkin järkytys: ympäristöpolitiikan opetuksen yliopistoverkosto YRTTI oli tietoisesti pudotettu hanketietokannasta, jonka vuoksi se ei päässyt kilpailemaan OPM:n 2004-2006 hankerahoituksesta. Tuota hankerahoitusta haimme, jotta olisimme pystyneet kehittämään verkostoa. Hankkeen johtoa, suunnitelman allekirjoittaneita ja Yrtin työntekijöitä informoitiin tapahtuneesta virheestä yli kuukausi sen jälkeen, kun se oli paljastunut ja oli muun muassa oman verkkotukihenkilömme tiedossa. Tiedekunnan ylivoimaisesti pisimmälle ehtinyt verkko-opetushanke putosi näin tietokannoista, eikä päässyt opetusministeriön käsittelyyn. Tästä on olemassa paperikopio arkistossani.

Yrttiläisillä on perusteita arvella, että verkosto ei sortunut yksinomaan tekniseen tietokantavirheeseen, kuten meille yritettiin selittää. Yrtin hakemus nimittäin joutui jonkinlaisen ”sähläilyn” kohteeksi, kuten silloinen opetusteknologiakeskuksen johtaja kertoi. Jälkikäteen ajatellen tästä olisi ehdottomasti pitänyt valittaa keskushallintoon. Pääsyy passiivisuuteen oli se, että sain tiedekunnan dekaaniportaasta kehotuksen luopua valituksesta. Ilmeisesti asian paljastuminen olisi heittänyt liian synkän varjon tiedekunnan ylle.

Olen myöhemmin katunut kiltteyttäni. YRTIN alasajossa oli kyse laajemmasta ongelmasta. Verkko-opetus oli silloin vielä uusi opetusmuoto. Sitä varten ei ollut luotu tiedekuntiin/yliopistoihin omia erillisiä hallinnon/kontrollin käytäntöjä, vaan verkkohankkeiden valinta ja hallinnointi olivat jääneet suurimmaksi osaksi tietotekniikan asiantuntijoille. Näin kehittyi informaali järjestelmä, jossa he pääsivät kontrolloimaan eri tieteenalojen sisällöllisiä hankkeita, vaikka heillä ei ollut näiden alojen akateemista pätevyyttä. Omalla alallaan tietotekniikan asiantuntijat olivat kyllä asiantuntijoita.

YRTIN sijasta tiedekuntaan luotiin useita verkkopedagogian virkoja, joiden tehtäväkuva jäi epämääräiseksi. Kukaan tiedekunnasta ”ei osannut vaatia heiltä mitään”, kuten eräs verkkopedgogeista kertoi minulle hieman varomattomasti.

Tähän on tultu

Kaikki ovat aikansa lapsia ja olosuhteet ovat erilaisia. Jostain on kuitenkin aina aloitettava. Nyt yksittäisten tutkijoiden ja eri suunnista tulevien kehitysponnistusten tuloksena on syntynyt tutkijaverkosto, joka on vakiinnuttanut yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta viimeisten 30 – 40 vuoden aikana. Alan kypsyminen on kestänyt kauan, vaikka globaali ekologinen niukkuus ja pyrkimys kestävämpään kehitykseen ovat olleet jatkuvasti tärkeitä aiheita.  Vuonna 1995 alalla oli vain yksi professori Tampereen yliopistossa. Nyt tilanne on parempi, mutta ei edelleenkään kaksinen, kun ajattelee systemaattisen opetuksen ja tutkimuksen suurta tarvetta vaikkapa ilmastonmuutokseen torjumisessa ja siihen sopeutumisessa. Ympäristöhistoriassa ja – sosiologiassa ei taida olla edelleenkään yhtään professuuria puhumattakaan ympäristökulttuurista.

Politiikan tutkijan on kuitenkin helppo ymmärtää prosessin viiveet. Yliopistojen ulkopuolella kulttuurin muutos etenee hitaasti ja kompastelee poliittiseen valtaan ja hallintoon.  Ideatasolla ajatus vaikkapa kestävästä kehityksestä on edennyt nopeasti, mutta käytännössä kovin merkittäviä muutoksia ei ole tapahtunut. Myöskään yliopistoissa parhaat argumentit eivät aina voita, vaan vaikutusvaltaiset päättäjät ratkaisevat kehityksen suunnan. Useilla tieteenaloilla ympäristöajattelu on kompastunut ajatusraunioihin. Ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun (1984) ajatus yliopistoista sosiaalisena voimakenttänä pitää paikkansa ainakin jossakin määrin myös Suomessa. Ilman kriittistä massaa ja sosiaalista painetta muutosta ei synny.

Uudet kehittämisideat innostavat varsinkin nuoria tutkijapolvia. Minulta koko suuntausta epäilevä esimies saattoi kysyä, että mihin näitä ympäristöpolitiikkaan perehtyneitä tutkijoita oikeastaan tarvitaan ja tarvitaanko heitä lainkaan. Nyt ollaan siinä, että hyvistä tutkijoista alkaa olla pulaa. Opettajia, tutkijoita ja opiskelijoita voi nykyään vilpittömästi onnitella hyvästä uravalinnasta.

Alalla on väitellyt viime vuosikymmeninä kymmeniä tutkijoita. En ole pysynyt laskuissa mukana, mutta omassa hyllyssänikin taisi olla puolistoista metriä alan väitöskirjoja ennen kuin lahjoitin ne opiskelijoiden käyttöön.  Ala on nousemassa ainakin tätä kautta yhteiskuntatieteiden valtasuuntausten joukkoon ja sitä arvostetaan myös yhtenä ympäristötieteen osa-alueena.



Arkielämän ympäristöpolitiikka (2006). Toim. Ilmo Massa & Sanna Ahonen, Gaudeamus, Helsinki.

Atkinson, Adrian (1991). Principles of Political Ecology. Belhaven Press, London.

Beck, Ulrich (1986). Risikogesellschaft. Auf dem Weg in eine andere Moderne. Suhrkamp, Frankfurt a. M.

Bourdieu, Pierre (1984). Homo Academicus. Les Éditions de Minuit, Paris.

Hirvilammi, T. & Massa, I. (2009 ). Ympäristösosiaalipolitiikan lähtökohtia. Teoksessa Vihreä teoria: Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Massa, I. (ed.). 1 ed. Helsinki: Gaudeamus, Vol. 2009, p. 102-129 27 p.

Horppila, J., Holmroos, H., Niemistö, J., Massa, I., Nygren, N., Schönach, P., Tapio, P. & Tammeorg, O. (2017). Variations of internal phosphorus loading and water quality in a hypertrophic lake during 40 years of different management efforts. Ecological Engineering. 103, s. 264-274.

Huber, Joseph (1982). Die verlorene Unschuld der Ökologie. Fisher Verlag, Frankfurt am Main.

Jänicke, Martin (1984). Umweltpolitische Prävention  als Ökologische Modernisierung und Strukturpolitik. Wissenschaftcentrum Berlin, Berlin.

Koskinen, Keijo (1996). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen vastuu. Ympäristö 1.

Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena (1977). Toim. Matti Kuusi & Risto Alapuro & Matti Klinge. Otava.

Manninen, Kirsti (1984). Matti Kuusi- kansakunnan unilukkari. Otava, Helsinki.

Massa, Ilmo (1977). Luonnonvalloittajan maailmankuva. Suomen Antropologi 1.

Massa, Ilmo (1983). Ihminen ja Lapin luonto. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki,

Massa, Ilmo (1985). Hyrdoelectricity and Development in Northern Finland and Northern  Quebec. Natural Resources Exploitation and Problems of Staples-Based Industrialization in Finland and Canada. Ed. by Jussi Raumolin. Fennia 163:2, 465-477.

Massa, Ilmo (1987). Pasture Burn-Clearing as a Method of Colonization in Northern Fennoscandia. Special Issue on Swidden Cultivation. Ed. by Jussi Raumolin. Suomen Antropologi 4, 235-240.

Massa, I. (1990). Ympäristökriisin haaste sosiologialle. Teoksessa Hyvinvointi ja muutosten Suomi: Juhlakirja Olavi Riihisen täyttäessä 60 vuotta 9.4. 1990. 13 p.

Massa, Ilmo (1991) Miksi yhteiskuntatiedettä tarvitaan ympäristökeskustelussa? Ympäristönsuojelu 4,ss. 8-11 (sisällysluettelossa tekijäksi merkitty Mirja Ruokoranta).

Massa, Ilmo (1993 a). The paradox of insignificant change. Perspectives on environmental history. Environmental History Newsletter 5(1993):3-14.

Massa, Ilmo (1993 b). Ryysyrannasta riskiyhteiskuntaan. Ympäristökysymys suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Janus 2, 17-38.

Massa, Ilmo (1993 c). Terveydenhuollon ekologinen modernisaatio. Teoksessa Ympäristöterveyden käsikirja. Toim. Helena Mussalo-Rauhamaa & Jouni J.K. Jaakkola. Duodecim, Jyväskylä.

Massa, Ilmo (1994). Pohjoinen luonnonvalloitus: Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1995 a). Riskiyhteiskunnan talous: Suomen talouden ekologinen rakennemuutos. Helsinki: Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1995b). Historical Approach to Environmental Sociology. Innovation 8:3, ss. 261-274.

Massa, Ilmo (1998). Katsaus ympäristöopetukseen ja -tutkimukseen valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Teoksessa Ympäristötutkimus ja -opetus Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Toim. Ilmo Massa. Helsingin yliopisto. Sosiaalipolitiikan laitos. Työraportteja 1998:14, ss. 9-20.

Massa, Ilmo (1998). Toinen ympäristötiede: Kirjoituksia yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta. Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1999). The Development of the Risk Economy in the Circumpolar North. Teoksessa Ecology and the World-System. Westport, Conneticut: Greenwood Press, Vol. 1999, 23 p.

Massa, I. & Skou Andersen, M. (2000). Ecological Modernization – Origins, Dilemmas and Future Directiona. Journal of environmental policy & planning.. 2000/2, 4, p. 337-345 8 p.

Massa, Ilmo (1979). Ekologinen antropologia. Teoksessa Homo sapiens. Johdatus biologiseen ihmiskuvaan. Toim. Olli Järvinen, O. & Seppo Kuusela, S. Loviisa.

Massa, Ilmo (1994). Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus, Helsinki.

Massa, Ilmo (1995). Historical Approach to Environmental Sociology. Innovation. 1995/8, 3, p. 261-274.

Massa, Ilmo (1999).The Development of the Risk Economy in the Circumpolar North. Teoksessa Ecology and the World-System. Eds by Walter L. Goldfrank & David Goodman and Andrew Szasz. Greenwood Press, London, 123-146.

Massa, Ilmo (2007). Toinen maailmansota ja maailmantalouden pohjoistuminen. Teoksessa Sodan ekoloogia. Sodankäynnin ympäristöhistoriaa. Toim. Simo Laakkonen & Timo Vuorisalo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Massa, Ilmo (2008). Tieteiden välinen taloustutkimus luomapuilla: = the discussion about interdisciplinary economics in the making. Teoksessa Ympäristösosiologian virrat ja verkostot: toimittaneet = editors: Timo P. Karjalainen, Pentti Luoma, Kalle Reinikainen. Oulu: Oulun yliopisto, Thule-instituutti, p. 155-172 18 p.

Massa, Ilmo (2009). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat ja keskeisimmät suuntaukset. Teoksessa Vihreä teoria: ympäristö yhteiskuntateorioissa. Toim. llmo Massa. Helsinki: Gaudeamus, p. 9-44 36 p

Massa, I., Karisto, A. & Lillunen, A. (2011).The Discourses on Food and Eating in Finland: A study based on Finnish students’ environmental biographies. Environmentalica Fennica. 2011, 30, p. 1-34 34 p.

Massa, Ilmo (2013). Kestävä yhteiskunta. Teoksessa Suomen sillat tulevaisuuteen. Toim. Juho Saari. Kuluttajatutkimuskeskuksen kirjoja 8. Tampere.

Massa, Ilmo (2014). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen lähtökohtia. Teoksessa Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen. Toim. Ilmo Massa. Gaudamus, Helsinki, ss. 11-32.

Massa, I. K. & Bolotova, A. (2017). Opening the Circumpolar Arctic World. Teoksessa The Long Shadows: A Global Environmental History of the Second World War . Toim. Laakkonen, S., Tucker, R. & Vuorisalo, T. (eds.). Corvallis: Oregon State University, 17 p.

Massa, Ilmo (2015). Kohti ekologisen niukkuuden taloustiedettä. Kansantaloudellinen Aikakauskirja. 111, 2, p. 272-274.

Massa, Ilmo & Alla Bolotova (2017). The Opening of the Circumpolar Arctic World. In The Long Shadows. A Global Environmental History of the Second World War. Eds. by Simo Laakkonen & Richard Tucker & Timo Vuorisalo. Oregon State University Press, Corvallis, pp.275-294.

Meadows, Donella H; Meadows, Dennis L; Randers, Jørgen; Behrens III, William W (1972). The Limits to Growth; A Report for the Club of Rome’s Project on the Predicament of Mankind.

Meinander, Nils (1945). Vesisahan tarina. Suomen Sahanhoitajayhdistys, Helsinki.

Mäkinen, Paula (1989). Kirje 23.10. 1989, hallussani.

Ojala, Olli (1995). Elitististä vai ihmisläheistä tietoa ja tiedottamista. Ympäristö 6.

Ophuls, William (1977). Ecology and the Politics of Scarcity. Prologue to a Political Theory of the Steady State. W.H. Freeman and Company, San Francisco.

Purola, Tapani (2000). Purolan mallin kolme vuosikymmentä. Sosiaalilääketieteellinen aikakauskirja 37.

Rouhinen, Sauli (2014). Matkalla mallimaaksi? : kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies., no 88

Ruokoranta, Mirja (1991). Miksi yhteiskuntatiedettä tarvitaan ympäristökeskustelussa? Ympäristönsuojelu 4, ss. 8-11 (oikea tekijä Ilmo Massa).

Sachs, Ignacy (1980) Stratégies de l’éco-développement. Économie et Humanisme – Éditions ouvrières, Paris.

Sarmela, Matti (1977). Antropologia Suomessa 1976. Teoksessa Antropologia Suomessa 1976. Toimituskunta & Pauli Kajanoja & Björn Kurtén & Irma-Riitta Järvinen  & Seppo Knuuttila. Toimitussihteeri Terttu Kaivola. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki.

Schönach, P. M., Tapio, P., Holmroos, H. J., Horppila, J. A., Niemistö, J. P., Nygrén, N., Tammeorg, O. & Massa, I. (2017). Persistency of artificial aeration at hypertrophic Lake Tuusulanjärvi: A sociohistorical analysis. Ambio. 46, 8, s. 865-877.

Schönach, P. M., Nygrén, N. A., Tammeorg, O., Heikkinen, M. E., Holmroos, H. J., Massa, I., Niemistö, J. P., Tapio, P. E. J. & Horppila, J. A. (2018). The past, present, and future of a lake: Interdisciplinary analysis of long-term lake restoration. Environmental Science & Policy. 81, s. 95-103

The Struggle for Russian Environmental Policy (2001). Eds. Ilmo Massa & Veli-Pekka Tynkkynen. Kikimora Publications, Helsinki

Suomalainen kapitalismi (1979). Vastaava kirjoittaja Pekka Kosonen. Love Kirjat, Helsinki.

Taloudellinen valta Suomessa (1969).  Toim. Kettil Bruun & Eskola Antti. Tammi

Wilenius, Markku (1996). Yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta Suomessa. Sosiologia 33,4.

Åström, Sven-Erik (1978). Natur och byte : ekologiska synpunkter på Finlands ekonomiska historia. Söderström, Helsingfors.

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus Suomessa: Katsaus tutkimusaloihin ja kirjallisuuteen (1997). Suomalaisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen bibliografia 1990–1996. Toim. Tytti Viinikainen. Suomen ympäristökeskus, 1997.


Liite 1. Väitöskirjat

  1. Lindholm, Arto: Maailman parantajat : globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005).
  2. Willamo, Risto: Kokonaisvaltainen lähestymistapa ympäristönsuojelutieteessä (2005)
  3. Haverinen, Risto: Kaupunkilaisen elinympäristöongelma. Käsitteellistämistavat ja puuttumisen mallit (2007)2. Paloniemi, Riikka: Luonnonsuojelu arjessa. Maanomistajien näkemyksiä ja kokemuksia yksityismaiden tilapäisestä luonnonsuojelusta ja sen uudistumisen prosessista (2007)2.
  4. Tynkkynen. Veli-Pekka: Aluesuunnittelu ja kestävä kehitys Luoteis-Venäjällä. Ympäristösuunnittelun mahdollisuus paikallisissa hallintatavoissa (2007)
  5. Varho, Vilja: Calm or storm? Perceptions of wind power sector actors about the Finnish wind power and itse future (2007)
  6. Kovacs, György: Joseph Schumpeter’s Theory of Social and Evolution: A Reconstruction and Critique (2008)
  7. Schönach, Paula: Kaupungin savut ja käryt: Helsingin ilmansuojelu 1945-1982 (2008)
  8. Toikka, Arho: Governance theory as a framework for empirical research: A case study on local environmental policy-making in Helsinki, Finland (2011)
  9. Berg, Annukka; The four faces of a sustainability programme. A multi-frame analysis of Finland’s programme to promote sustainable consumption and production (2011)
  10. Saikkonen, Paula: Riskitieto kuntapäätöksenteossa, tapauksena saastunut maaperä Helsingissä (2013)
  11. Lyytimäki, Jari: The environment in the headlines. Newspaper coverage of climate change and eutrohication in Finland (2012)
  12. Autio, Sari; ‘Do we listen to earthworms? Tools for evaluating the Finnish National Action Plan on the sustainable use of plant protection products’ (2016)
  13. Laakso, Senja: A practice approach to experimental governance: Experiences from the intersection of everyday life and local experimentation (2017)

Huomautus. Monet suomalaisen ympäristöpolitiikan vaikuttajat, kuten Jussi Raumolin, professori Rauno Sairinen, professori Markku Wilenius ja Kimmo Saaristo ovat väitelleet Helsingin yliopistossa yhteiskuntatieteissä ympäristökysymyksistä.

Yrjö Haila –gradupalkinto 2018

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran gradukilpailuun jätettiin määräaikaan 30. syyskuuta 2018 mennessä 12 ansiokasta pro gradu –tutkielmaa kahdeksasta yliopistosta. Tutkielmista yhdeksän on kirjoitettu englannin, kolme suomen ja yksi ruotsin kielellä. Tutkielmien aiheet ja niiden edustamat oppiaineet kuvaavat hyvin yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen monialaisuutta.

Kilpailutöiden arvioitsijoina toimivat tänä vuonna akatemiatutkija Esa Ruuskanen Oulun yliopistosta ja tutkimuskoordinaattori Riikka Aro Jyväskylän yliopistosta. Voittaja julkistetaan YHYS-kollokviossa Rovaniemellä 22. marraskuuta, jolloin emeritusprofessori Yrjö Haila luovuttaa valitsemansa palkintoteoksen kilpailun voittajalle.


Gradukilpailuun osallistuvat työt:

Mohammad Imangholiloo, Helsingin yliopisto, Department of Forest Sciences

Utilizing Sentinel-1A SAR Images for Land Cover Mapping with Machine Learning Methods (abstrakti verkossa)


Jonas Kujanpää, Åbo Akademi, offentlig förvaltning

Utvecklingen av avfallsmarknaden – En fallstudie mellan Sverige och Finland med fokus på materialåtervinning


Mikael Kujala, Oulun yliopisto, kulttuuriantropologia

Kaivinkoneita, demoneita ja harmonian kahlitsemia. Balin Benoa-lahden matkailukehityskonflikti ja sen paikallinen esitys etnisten symbolien kautta.


Pekka Kuusela, Helsingin yliopisto, kehitysmaatutkimus

Politics of Rationalism. Development in the Making in Peri-Urban Cambodia.


Marianne Leino, Turun yliopisto, yleinen valtio-oppi

Purposes and restrictions for transparency in the Paris Agreement era of the climate regime: A content analysis of Parties’ submissions in the negotiations on the implementation guidelines for the transparency framework under the Paris Agreement. (ei saatavilla sähköisesti)


Opri Orenius, Itä-Suomen yliopisto, Environmental policy / natural resource governance

Local implementation of household plastic waste recycling policies and their role in building circular economy


Virpi Pakarinen, Itä-Suomen yliopisto, ympäristöpolitiikka

Strategies and Collaboration in Developing Sustainable Village Tourism. Study in Finland and Bali, Indonesia.


Jenni Sademies, Helsingin yliopisto, ympäristönsuojelutiede

Kasvu-uskoa, vihreää kasvua ja kasvukritiikkiä – Talouskasvu 2000-luvun suomalaisessa ympäristökeskustelussa


Antti Seppälä, Helsingin yliopisto, environmental change and policy

Bridge over troubled water – The role of intermediaries in diffusing solar power in Finland


Tiia Tanskanen, Tampereen yliopisto, Aluetieteen ja ympäristöpolitiikan opintosuunta

Gender mainstreaming in a water intervention: women’s experiences in Sre Chea Commune in rural Cambodia


Anni Turunen, Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntapolitiikka

Jyväskyläläisten etänaismetsänomistajien luontosuhde ja metsänomistajuus


Emilija Veselova, Aalto, Collaborative and industrial design

Ethic and Collaborative Design: Implications for Research and Practice



Vuodesta 2019 näyttää muodostuvan varsinainen supervuosi sellaisten konferenssien osalta, joissa YHYSin jäsenet ovat tavalla tai toisella mukana ja järjestämässä. Seuraavassa koontia; lista ei ole kaikenkattava.


Sosiologipäivät, 28-29 Maaliskuuta, Turku

Työryhmäkutsu on auki 15.11.2018 asti, abstraktien lähettäminen 1.12.2018-31.1.2019.

Lisää: sosiologipaivat.fi/


Exploring places & practices through transformative method, Final Event of SUSPLACE, a Marie Skłodowska Curie Innovative Training Network on Sustainable Place-Shaping, Tampere, Finland, May 7 – 10, 2019.

Deadline for the submissions is 31st October, 2018.


14th Nordic Environmental Social Science Conference: Social Science in Our time, 10 – 12 June 2019,Luleå Tekniska Universität, Sweden

Call for papers closes 31st January 2019

For details: www.ltu.se/org/ets/NESS2019


Constructing Social Futures – Sustainability, Responsibility and Power, an International Futures Conference by the Finland Futures Research Centre, 12–13 June 2019, Turku, Finland.

Deadline for the abstracts: 10 December 2018.

For details: www.futuresconference.fi/2019


CO-CREATION – MAKING ECOLOGICAL ECONOMICS MATTER, The 13th International Conference of the European Society for Ecological Economics (ESEE),  18–21 June 2019, Turku/Åbo, Finland.

Abstract submission deadline 27 November 2018

For details https://esee2019turku.fi/


EURSAFE 2019. Sustainable governance and management of food systems: ethical perspectives. The European Society for Agricultural and Food Ethics. 19 – 21 September 2019, University of Tampere, Finland.

Call for paper closes 2 December 2018

For details: events.uta.fi/eursafe2019/


YHYS kollokvio 2019. Wisdom in crisis. 21-22 November 2019, University of Jyväskylä. CfP to be announced later.

The 23th annual colloquium of the Finnish Society for Environmental Social Sciences (YHYS) will be held at the University of Lapland, Rovaniemi. The theme of the colloquium is Naturecultures. The call for papers is open until September 3, 2018. An early career researcher meeting will be held prior to the conference on 21st November.