Yrjö Haila –gradupalkinto 2018

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran gradukilpailuun jätettiin määräaikaan 30. syyskuuta 2018 mennessä 12 ansiokasta pro gradu –tutkielmaa kahdeksasta yliopistosta. Tutkielmista yhdeksän on kirjoitettu englannin, kolme suomen ja yksi ruotsin kielellä. Tutkielmien aiheet ja niiden edustamat oppiaineet kuvaavat hyvin yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen monialaisuutta.

Kilpailutöiden arvioitsijoina toimivat tänä vuonna akatemiatutkija Esa Ruuskanen Oulun yliopistosta ja tutkimuskoordinaattori Riikka Aro Jyväskylän yliopistosta. Voittaja julkistetaan YHYS-kollokviossa Rovaniemellä 22. marraskuuta, jolloin emeritusprofessori Yrjö Haila luovuttaa valitsemansa palkintoteoksen kilpailun voittajalle.

 

Gradukilpailuun osallistuvat työt:

Mohammad Imangholiloo, Helsingin yliopisto, Department of Forest Sciences

Utilizing Sentinel-1A SAR Images for Land Cover Mapping with Machine Learning Methods (abstrakti verkossa)

 

Jonas Kujanpää, Åbo Akademi, offentlig förvaltning

Utvecklingen av avfallsmarknaden – En fallstudie mellan Sverige och Finland med fokus på materialåtervinning

 

Mikael Kujala, Oulun yliopisto, kulttuuriantropologia

Kaivinkoneita, demoneita ja harmonian kahlitsemia. Balin Benoa-lahden matkailukehityskonflikti ja sen paikallinen esitys etnisten symbolien kautta.

 

Pekka Kuusela, Helsingin yliopisto, kehitysmaatutkimus

Politics of Rationalism. Development in the Making in Peri-Urban Cambodia.

 

Marianne Leino, Turun yliopisto, yleinen valtio-oppi

Purposes and restrictions for transparency in the Paris Agreement era of the climate regime: A content analysis of Parties’ submissions in the negotiations on the implementation guidelines for the transparency framework under the Paris Agreement. (ei saatavilla sähköisesti)

 

Opri Orenius, Itä-Suomen yliopisto, Environmental policy / natural resource governance

Local implementation of household plastic waste recycling policies and their role in building circular economy

 

Virpi Pakarinen, Itä-Suomen yliopisto, ympäristöpolitiikka

Strategies and Collaboration in Developing Sustainable Village Tourism. Study in Finland and Bali, Indonesia.

 

Jenni Sademies, Helsingin yliopisto, ympäristönsuojelutiede

Kasvu-uskoa, vihreää kasvua ja kasvukritiikkiä – Talouskasvu 2000-luvun suomalaisessa ympäristökeskustelussa

 

Antti Seppälä, Helsingin yliopisto, environmental change and policy

Bridge over troubled water – The role of intermediaries in diffusing solar power in Finland

 

Tiia Tanskanen, Tampereen yliopisto, Aluetieteen ja ympäristöpolitiikan opintosuunta

Gender mainstreaming in a water intervention: women’s experiences in Sre Chea Commune in rural Cambodia

 

Anni Turunen, Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntapolitiikka

Jyväskyläläisten etänaismetsänomistajien luontosuhde ja metsänomistajuus

 

Emilija Veselova, Aalto, Collaborative and industrial design

Ethic and Collaborative Design: Implications for Research and Practice

 

 

Vuodesta 2019 näyttää muodostuvan varsinainen supervuosi sellaisten konferenssien osalta, joissa YHYSin jäsenet ovat tavalla tai toisella mukana ja järjestämässä. Seuraavassa koontia; lista ei ole kaikenkattava.

 

Sosiologipäivät, 28-29 Maaliskuuta, Turku

Työryhmäkutsu on auki 15.11.2018 asti, abstraktien lähettäminen 1.12.2018-31.1.2019.

Lisää: sosiologipaivat.fi/

 

Exploring places & practices through transformative method, Final Event of SUSPLACE, a Marie Skłodowska Curie Innovative Training Network on Sustainable Place-Shaping, Tampere, Finland, May 7 – 10, 2019.

Deadline for the submissions is 31st October, 2018.

 

14th Nordic Environmental Social Science Conference: Social Science in Our time, 10 – 12 June 2019,Luleå Tekniska Universität, Sweden

Call for papers closes 31st January 2019

For details: www.ltu.se/org/ets/NESS2019

 

Constructing Social Futures – Sustainability, Responsibility and Power, an International Futures Conference by the Finland Futures Research Centre, 12–13 June 2019, Turku, Finland.

Deadline for the abstracts: 10 December 2018.

For details: www.futuresconference.fi/2019

 

CO-CREATION – MAKING ECOLOGICAL ECONOMICS MATTER, The 13th International Conference of the European Society for Ecological Economics,  18–21 June 2019, Turku/Åbo, Finland.

Abstract submission deadline 27 November 2018

For details https://esee2019turku.fi/

 

EURSAFE 2019. Sustainable governance and management of food systems: ethical perspectives. The European Society for Agricultural and Food Ethics. 19 – 21 September 2019, University of Tampere, Finland.

Call for paper closes 2 December 2018

For details: events.uta.fi/eursafe2019/

The 23th annual colloquium of the Finnish Society for Environmental Social Sciences (YHYS) will be held at the University of Lapland, Rovaniemi. The theme of the colloquium is Naturecultures. The call for papers is open until September 3, 2018. An early career researcher meeting will be held prior to the conference on 21st November.

Koneen säätiö on juuri julkistanut yhdeksän ehdokasta Vuoden tiedekynä 2018 -palkinnon saajiksi. Kilpailuun toimitetut julkaisut edustivat ennen kaikkea yhteiskuntatieteellistä ympäristöntutkimusta, mutta joukossa oli myös muutamia biologisia tai ekologisia julkaisuja.

Vuoden tiedekynä -palkinnosta kilpailevat vuonna 2018 ympäristöntutkimuksen julkaisut, jotka ovat ilmestyneet vuosien 2015–2017 aikana. Palkinnon tarkoituksena on tukea suomenkielistä tieteellistä kirjoittamista ja nostaa sen arvostusta. Palkinto jaetaan vuorovuosin humanistisen, yhteiskuntatieteen ja ympäristöntutkimuksen alan suomenkielisen artikkelin kirjoittajalle tai kirjoittajille. Vuoden Tiedekynä on suurin suomalainen tieteellisestä kirjoittamisesta myönnettävä palkinto.

Koneen säätiön tiedote ja linkit ehdolla oleviin artikkeleihin

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran kevätkokous pidetään Politiikkadialogin jälkeen Ympäristöministeriön Norppa-kokoushuoneessa (Pankkisalia vastapäätä), 6. kesäkuuta klo 12:30.

Seuran syyskokous hyväksyi marraskuussa 2017 sääntömuutoksen, joka mahdollistaa kevätkokouksen pitämisen aiempaa myöhemmin. Toivomme sekä politiikkadialogiin että kevätkokoukseen runsasta osanottoa!

Kevätkokouksessa hyväksytään YHYS ry:n tilinpäätös ja toimintakertomus sekä toiminnantarkastajien niistä antama lausunto vuodelta 2017 sekä päätetään vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle. Henkilövalintoja tehdään seuraavan kerran syyskokouksessa.

Mikäli seuran jäsenenä haluat jonkin asian kevätkokouksessa käsiteltäväksi, toimita siitä tieto sihteerille (minna.santaoja@utu.fi) 18.5. mennessä, niin asia ehtii kaksi viikkoa ennen kokousta lähetettävään kokouskutsuun.

Kevätkokous on mainio tilaisuus muutenkin vaihtaa kuulumisia ja suunnitella tulevaa. Tervetuloa!

Tervetuloa keskustelemaan strategisesti ohjatusta, tekevästä, julkisesta ja vaikuttavasta tieteestä vuoden 2018 YHYS politiikkadialogiin!

Ks. ohjelma

Mitä käsitteet tekevät?

James Meadowcroft & Daniel J. Fiorino (eds): Conceptual Innovation in Environmental Policy. MIT Press (2017).

Ympäristöpolitiikka on uusi toimintapolitiikan ala. James Meadowcroftin ja Daniel Fiorinon toimittama artikkelikokoelma esittelee käsitteitä, joiden avulla ympäristöpolitiikan kohdealuetta on täsmennetty alan vakiintuessa. Jotkut ongelmista ovat toki vanhoja, kuten esimerkiksi Simo Laakkonen on useassa yhteydessä korostanut.[1] Kuitenkin ympäristöpolitiikan uutuus on myös totta, sillä itse käsite ympäristö on politiikkasektoria määrittävänä terminä uusi. Meadowcroft erittelee kysymystä teokseen sisältyvässä artikkelissaan ”The Birth of the Environment and the Evolution of Environmental Governance”. Termin alkuperäinen referenssi on ollut se, mikä ympäröi jotakin tiettyä henkilöä tai kohdetta. Taustana on transitiiviverbi ympäröidä (englanniksi to environ).[2] Politiikkasektorin perustaksi ymmärretty ympäristö on muuta: Se on ihmistoiminnan vahingoittama ja siksi ihmisten hyvinvointia uhkaava yhteinen ympäristö, joka on irtautunut tietystä kohteesta yleiseksi ja jopa globaaliksi kokonaisuudeksi. Meadowcroft esittää, että tämä muutos tapahtui englanninkielisessä maailmassa suunnilleen 1950-luvun lopun ja 70-luvun alun välisenä aikana.

Ympäristö on normatiivisesti latautunut käsite, mutta se on myös hyvin yleisluonteinen käsite. Tähän sisältyy paradoksi: ympäristö käsittää kirjaimellisesti tulkittuna kaiken, mikä ympäröi – siis kaiken. Paradoksi heijastuu ympäristöpolitiikan alan määrittelyyn: Se ei voi olla ”kaiken” politiikkaa, kuten nimikkeen alkuosan termi antaisi kirjaimellisesti tulkittuna ymmärtää. Siksi ei ole ihme, että ympäristöpolitiikan toiminta-alan jäsentämiseksi on omaksuttu koko joukko täsmentäviä käsitteitä, jotka ovat toimineet erilaisia politiikan alueita perustelevina termeinä. Meadowcroftin ja Fiorinon teoksen lähtökohta on, että monet ympäristöpolitiikan toiminta-alaa täsmentävistä termeistä ovat käsitteellisiä innovaatioita. Jotkut ovat uudenlaiseen käyttöön omaksuttuja vanhoja termejä kuten ’ympäristö’, mutta joukossa on myös uudissanoja kuten ’biodiversiteetti’.

Toimittajat ovat kirjoittaneet teokseen kolme lukua, joissa he pohtivat käsitteellisten innovaatioiden vakiintumiseen vaikuttaneita seikkoja sekä innovaatioiden vaikutuksia ympäristöpolitiikan kehitykseen. Lisäksi teoksessa on yksitoista eri tekijöiden laatimaa tiettyjä erityisiä käsitteitä koskevaa artikkelia.[3] Käsitteitä esittelevissä artikkeleissa toistuu suunnilleen samanlainen rakenne: (1) Millainen on käsitteen alkuperä ja kehityskaari (”ura”)? (2) Millainen vaikutus käsitteellä on ollut ympäristöpolitiikan vaikutuskeinoihin tai ympäristöongelmista vallitsevaan ymmärrykseen? (3) Millaiselta näyttää käsitteen tulevaisuus?

Ympäristöpolitiikkaa jäsentävillä käsitteillä on kahtalainen luonne: Ne sijaitsevat tutkimuksen ja politiikan yhteisellä alueella, joten niiden tulisi yhtäältä auttaa täsmentämään tutkimusongelmia ja toisaalta ohjata politiikan menettelytapojen kehittämistä. Tämä on moniulotteinen kysymys. Eri käsitteiden kohdalla vaihtelee se, kumpi ulottuvuus erityisesti korostuu. Kirjassa analysoiduista käsitteistä useat ovat selvästi lähtöisin tutkimuksesta (esimerkiksi ’critical loads’ ja ’biodiversity’), kun taas toiset ovat alunperin poliittisia (esimerkiksi ’environmental impact assessment’, joka viittaa menettelytapaan, ja ’environmental justice’, joka perustelee yhdenvertaisuuden periaatteesta seuraavia normeja). Asetelman voi luultavasti yleistää: tutkimuksen ja politiikan välialuetta jäsentävä käsitteellinen innovaatio voi onnistua, mikäli tutkimuksellinen ja poliittinen ulottuvuus kytkeytyvät läheisesti toisiinsa.

Teoksen toimittajat tekivät laajan pohjatyön ennen kuin valitsivat lopullisesti esiteltäviksi ottamansa käsitteet. Tässä he käyttivät apunaan keskeisten julkaisufoorumien sähköisiä arkistoja. Kirjan kahdessa johdantoluvussa he esittelevät pohjatyön tuloksia. Koko ympäristöpolitiikan ”käsiteperhe” muodostaa eräänlaisen käsitteellisen kentän (conceptual field). Sitä voidaan jäsentää eri tavoin. Yhden perusteen muodostavat yleiset termit, joista on kehitetty suuri määrä erilaisia johdannaisia: ’environment’; ’ecology’; ’sustainable’ sekä ’green’. Toisen mahdollisen jäsennyksen tarjoavat kokoavat ongelma-alueet (issues), esimerkiksi jätteet (waste), saastuminen (pollution) ja ilmaston muutos (climate change). Toimittajat tarkastelevat myös ajallisesti käsitteiden käytössä tapahtuneita muutoksia. Tämä tarjoaa empiirisen perustan arvioida muutoksia, joita on tapahtunut ympäristöongelmien luonnetta sekä eri ongelmien vakavuutta koskeneessa ymmärryksessä.

Käsitteet ovat yleisnimiä, ajattelun välineitä, joiden avulla ilmiöitä voidaan luokitella ja kytkeä toisiinsa erilaisin perustein. Käsitteet määrittelevät ilmiöiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Siten ne luovat perustan maailman ymmärtämiselle mutta yhtä lailla uusiin oivalluksiin tähtäävälle ajattelulle. Lisäksi käsitteillä on välitön yhteys toimintaan; ne perustelevat tiettyjä toimintoja ja varoittavat toisista. Näitä yleisiä piirteitä seuraten ympäristöpolitiikan eri alueita nimeävillä käsitteillä on kaksi tärkeätä tehtävää: Niiden tulee kiinnittää riittävän konkreettisesti rajattu tieteellis-poliittinen kenttä, mutta niiden tulee myös antaa edellytyksiä arvioida toiminta-alojen suhteita toisiinsa. Joillakin Meadowcroft & Fiorino-teoksessa eritellyillä käsitteillä on yhteyksiä lähes kaikkiin muihin: ’environment’ tietenkin, mutta sen lisäksi ’environmental impact assessment’ ja ’sustainable development’. Olennaista on, että käsitteellisten yhteyksien havaitseminen auttaa myös hahmottamaan toiminnallisia yhteyksiä. Jotkut käsitteistä vaikuttavat ensinäkemältä kapea-alaisilta (’adaptive management’, ’environmental risk’), mutta lähemmin tarkastellen nekin osoittautuvat moniulotteisiksi. Muutamat pyrkivät lähtökohdiltaan luomaan yhteyksiä toiminta-alojen välille (’environmental security’, ’sustainable consumption’). Ja kaikissa tapauksissa ongelma-alueiden ja niillä omaksuttujen toimintatapojen vertailu on hedelmällistä.

Meadowcroft ja Fiorino toteavat, että jokainen elinvoimainen käsite ympäristöpolitiikan alalla liittyy vähintäänkin implisiittisesti koko ympäristöpolitiikan kenttää koskeviin yleisiin ongelmiin, joille ei ehkä ole lopullisia vastauksia olemassakaan mutta jotka saavat lisää sisältöä jokaisen erityisalan kehityksestä. Näitä ovat (1) tieteen ja politiikan välitys, (2) rajat (limits), (3) talouden ja ympäristön keskinäinen riippuvuus sekä (4) tasa-arvo.

Käsitteiden jäsentäminen on tutkimustyön olennainen osa. Käsitteellinen työ tähtää tulevaisuuteen. Meadowcroftin ja Fiorinon toimittama kokoelma tarjoaa monipuolisen perustan arvioida ympäristöpolitiikan toimintakenttää ja sen kehittymisen näkymiä.

[1] Ks. Simo Laakkonen & Timo Vuorisalo (2012): Ympäristöongelman käsitteen historiaa. Teoksessa Lummaa – Rönkä – Vuorisalo (toim.), Monitieteinen ympäristötutkimus. Gaudeamus, s. 121-129.

[2] Englanninkielinen verbi to environ sisältyi esimerkiksi Shakespearen sanastoon. Suomalainen mieliesimerkkini on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ensimmäiseen kappaleeseen sisältyvä virke: ”Sen [Jukolan talon] läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja.”

[3] Käsitteet: ’environment’; environmental impact assessment’; ’environmental risk’; ’critical loads’; adaptive management’; ’sustainable development’; biodiversity’; ’environmental justice’; environmental security’; ’green economy’; ’sustainable consumption’.

 

Yrjö Haila

Gradupalkinnon otti vastaan Katariina Kiviluoto YHYS-syyskollokviossa Turussa 23.11.2017.

 

Thematic working groups

(1) Holding private sector and the state accountable: Learning for transformational change within and beyond the forestry sector
(2) Sustainable urban development and knowledge
(3) Governance of information for bio- and circular economies in the age of digitalization (CANCELLED)
(4) The role of living laboratories in sustainability transformations (CANCELLED)
(5) After the big picture: Degrowth and post-capitalist ecologies
(6) Regenerative notes – Reflecting and developing empathetic practices in post-fossil world
(7) Games as transformative tools in environmental policy

 

It is recommended (but not necessary) that the presenters will send a full paper (Work-in-Progress) to the Convener at latest one week before the Colloquium (Thursday 16th November) and that the Convener(s) then makes the papers available for the other presenters of the Working Group session.

 

(1) Holding private sector and the state accountable: Learning for transformational change within and beyond the forestry sector

Convener: Maria Brockhaus (maria.brockhaus@helsinki.fi)

Presentations:

Prof. Maria Brockhaus: “Opening Words”

Dr. Natalya Yakusheva: “Exploring Accountability in the EU Forest Governance”

Dr. Eeva Primmer: “Is There a Role for Private Sector Forestry Actors in Biodiversity Offsetting?”

Dr. Dalia D’Amato: “Green, Circular, and Bio Economy Concepts: Obstacles and Opportunities for Accountability”

Description:

Many of today’s environmental policy problems such as deforestation and the existing inequities in rights and benefits from natural resources are deeply rooted in historical processes and patterns of global trade and investment within and beyond the forestry sector. To tackle these problems, in many international fora there is a strong call to involve ‘the private sector’ as part of the solution, and private and hybrid policy instruments relying on voluntary commitments have become more and more popular.

Some argue that success in achieving such commitments will rely, among others, on the capacity of civil society organisations (CSO) to hold state and private sector accountable to their promises. Besides the need for formal accountability structures, there is the assumption that a number of enabling conditions can enhance transparency and lead to desired transformational change away from unsustainable business-as-usual and the existing power relations that support it: i) new information (for example analysis of historical environmental footprints, spatially explicit analysis of emission displacement and leakage), ii) new technologies (e.g. remote sensing), and iii) new coalitions with interaction and cooperation between different members of the civil society such as independent research and for example indigenous peoples groups, environmental NGOs or consumer associations (as demonstrated in the case of the Volkswagen emissions scandal).

For the policy problem of deforestation, ambitious goals have been set, most notably within the Climate Change Convention, the New York Declaration on Forests, and in the SDG 15. So far, however, rhetoric still dominates, large scale international investments in and benefits elsewhere from tropical deforestation continue, and measurable outcomes in terms of reduced deforestation are limited. Hence, this session calls for papers that investigate enabling (or hindering) conditions for CSO to hold private sector (and the state) accountable, and which can provide lessons to successfully reduce deforestation.

Maria Brockhaus, University of Helsinki

 

(2) Sustainable urban development and knowledge

Conveners: Pekka Kettunen (pekka.kettunen@abo.fi) & Hanna Heino

Presentations:

Marko Joas (Abo Akademi University): “Policy Tools for Climate Governance on Local Government Level: Patterns of Usage in Finland”

Katariina Kiviluoto and Petri Tapio (Finland Futures Research Centre, University of Turku): “Sustainable Transport Campaigning – Understanding Them Deep Down

Emma Terämä (Environmental Policy Centre, Finnish Environment Institute SYKE, Helsinki), co-authors Carina Schneider, Hannah Sender, Martin Zaltz Austwick: “Informal Sharing and Self-Selection as Creative: A story of Urban Resilience in London’s Hackney Wick & Fish Island”

Emma Terämä (Environmental Policy Centre, Finnish Environment Institute SYKE, Helsinki), co-authors Felicia Koskinen, Maija Mattinen-Yuryev, Daniel Galland, Ari Nissinen: “The Sustainable Nordic City – Utopia or Business as Usual, as Evidenced by a Systematic Review”

Description:

Sustainable urban development is based on a belief that through a number of measures it is possible to turn urban environment towards a more environmentally friendly and sustainable eco-system (Naess & Vogel 2012). This argumentation assumes that there is a sufficient understanding of the urban mechanisms and their relationship to sustainable development, as well as knowledge of the dynamics of urban systems, i.e. how sustainable development is acknowledged by the political decision-makers. A number of challenges prevail. First, urban mechanisms are not the same everywhere. Size as well as economic structure can vary and affect the opportunities and the time-scales of change. Second, the incentives of the decision-makers to advocate change can vary too. For example, the financial basis of Finnish municipalities is based on taxes, of both individuals and enterprises. Hence, working places and attractive housing areas are a number one priority in the municipalities. This incentive may work against proposals of pedestrian streets and green areas seen as creating de-growth rather than economic opportunities. Similarly if working places per se are the priority, considerations of eco-friendly production become secondary. Furthermore, if waste is used as a source of energy the incentives to recycle and diminish the amount of waste are neglected. In sum, steps towards sustainable development need to be supported by evidence and illuminations of the benefits of such a change, and understanding of the underlying change mechanisms.
We wish presentations and papers which deal with the above issues, theoretically, empirically, case studies and comparative analyses.

Reference: Naess, P. & Vogel, n. (2012) Sustainable urban development and the multi-level transition perspective. Environmental Innovation and Societal Transitions 4: 36-50.

Pekka Kettunen, Senior research fellow in public administration, Abo Akademi University
Hanna Heino, Project researcher, University of Turku

 

(3) Governance of information for bio- and circular economies in the age of digitalization (CANCELLED)

Conveners: Salla Rantala (salla.rantala@ymparisto.fi) & Riikka Paloniemi

Enhanced sharing of digital environmental data and information is expected to increase new innovations to aid transitions to bio- and circular economies. Consequently, policy reforms in Finland and in other countries aim to make environmental information more available by promoting opening of data produced by governments and researchers in free, accessible and preferably digital formats. Not only is increased access to data, information and knowledge expected to lead to the development of new innovations, business opportunities and services, but also to contribute to enhanced democratization and citizen empowerment, and increased efficiency of governance, education and research. Open science (open publishing, sharing of data and research infrastructure) is an explicit policy goal in Finland, expected to significantly increase the utilization of new knowledge for social and economic innovation. While heated public debates on the rules of game of opening environmental data and information are on-going, sound empirical understanding is required to inform the development of new governance models of shared digital intellectual resources.

In this workshop, we will address the question of how to achieve legitimate and effective governance approaches to support the opening of environmental data and digitalization. We depart from an understanding that the governance of shared knowledge takes place over a wide range of scales and within a dynamic, overlapping variety of actors and formal as well as informal institutional structures. Complex combinations of contracts, social norms, informal rules and routines, in addition to intellectual property rules, comprise the frameworks through which shared data and information are de facto governed. Which combinations work the best to facilitate socially accepted and economically and ecologically sustainable innovation in each context remains a vast, largely unexplored area of enquiry. As such, relevant research may fruitfully draw from a variety of theoretical and disciplinary orientations, including interdisciplinary research.

Salla Rantala, Researcher, Finnish Environment Institute (SYKE)
Riikka Paloniemi, Head of Unit, Finnish Environment Institute (SYKE)

 

(4) The role of living laboratories in sustainability transformations (CANCELLED)

Conveners: Senja Laakso (senja.laakso@helsinki.fi), Kaisa Matschoss & Eva Heiskanen

Living laboratories have emerged as a governance tool to drive innovative sustainable development, whereby different stakeholders gather together to develop and test new products, systems, and services, and ways of living, to address the challenges of climate change and (urban) sustainability. Importantly, Living labs are not just focused on technologies but also on issues of consumption, behaviour and lifestyles (Voytenko et al. 2015). Living labs for sustainability have different goals and ways of working, and there is no uniform definition of living labs. The concept of Living Labs can be seen as a methodology, an organisation, a system, an arena (i.e. geographically or institutionally bounded spaces), environment and/or a systemic innovation approach (Bergvall-Kåreborn et al. 2009; Voytenko et al. 2015). What is common to Living labs in the framework of sustainability is that the most important success indicator is providing space for innovative experimentation and facilitating learning within a project.

Our session builds on ENERGISE, a pan-European research project that adopts a Living labs approach to observe energy cultures in a real-world setting and to test initiatives to reduce energy use. The session invites papers exploring a variety of empirical cases that investigate living laboratories from different perspectives: how do living labs facilitate change in everyday practices, energy use and product and service development – and, on the other hand, what methodologies living labs (should) employ and how to broaden and scale up the sustainable solutions? What are the dynamics of power and agency in living labs? In which ways do living labs shape local contexts and vice versa? Also new approaches drawing on various relevant disciplines and literatures are invited.

Senja Laakso, University of Helsinki
Kaisa Matschoss, University of Helsinki
Eva Heiskanen, University of Helsinki

 

(5) After the big picture: Degrowth and post-capitalist ecologies

Conveners: Pasi Heikkurinen, Toni Ruuska, Marko Ulvila & Kristoffer Wilén (kristoffer.wilen@hanken.fi)

Presentations:

(Thursday 23.11)

Jan Otto Andersson: “Visions of a Nordic ”Equilibium Economy” in Retrospect and Today”

Toni Ruuska: “The Absolute Contradiction: Capitalism vs. Finite Planet”

Marko Ulvila and Kristoffer Wilén: “Class Matters in the Plutocene”

(Friday 24.11)

Tuomas Tiainen: “Should We Care about Autonomy Also? – Degrowth and Crisis of Human Life”

Olli Tammilehto: “The Death-Growth Machine and the Uprising of Its Feeders”

Pasi Heikkurinen: “Of Naturaphobia”

Description:

The functioning of national economies and welfare states are currently organised to be dependent on economic growth. In the absence of growth, their stability is threatened. Yet this growth imperative is considered to be a main driver of the destruction of the natural environment, the environment on which the same national economies and welfare states, as well as all human activity, are fully dependent upon.

Much of the current environmental debate can be seen as thoroughly depoliticised focusing on market-based solutions and technological fixes for complex and in many ways structural problems. Possible reasons for this unfortunate development can (i) in a best-case scenario be either good intensions but delusional, or ii) in the worst case, a form of active support for a destructive eco-modernist project, and hence, also a specific way of thinking about humans’ relationships with the natural environment.

In this working group, we are interested in contributions, which not only problematize the current destruction of the natural environment and humans’ life-worlds, but also seek to shed light on the main drivers behind the destruction. For example, are the phenomena of anthropocentrism, capitalism, colonialism, fascism, fossil fuels, industrialisation, masculinity, modernization, nihilism, technocracy, secularization, Trump, urbanism, Western lifestyle, wealth and whiteness, symptoms or/and the major causes of the disease? We also welcome papers that question the idea of finding ‘root causes’ behind the destruction.

Despite the emphasis on root causations, the aim of the working group is to not only dwell on the problems, but also focus on possible solutions. Therefore, we will gladly welcome novel, as well as ‘not-so-novel’ but interesting, takes on alternatives for steering clear(er) of the current path of destruction. We are keen on hearing your ideas on what can be done, if anything, and analyses of actions that are taking place around the world. These initiatives can range from thinking differently to activist movements and grassroots alternative economies, as well as to include ideas of organizing municipalities and government, and crafting international policy.

The overall purpose is to understand how different problems and solutions relate to the bigger picture of the real ongoing ecological destruction? We encourage you not to feel compelled to focus on win-win-win-win-(n) scenarios, that is, to theorize how economic growth, companies’ profits could actually go hand-in-hand with protecting the natural environment, so please feel free to highlight any possible conflicts and contradictions you have found.

Pasi Heikkurinen, University of Leeds, Sustainability Research Institute
Toni Ruuska, Aalto University School of Business
Marko Ulvila, Post-growth Study Group
Kristoffer Wilén, Hanken School of Economics

 

(6) Regenerative notes – Reflecting and developing empathetic practices in post-fossil world

Conveners: Mari Keski-Korsu, Maarit Laihonen (maarit.laihonen@aalto.fi)
& Petri Ruikka

Could empathy be one of the key elements in reconnecting us with our ecosystem and ourselves? After all, empathy is the element that has enabled humans to work together and collaborate in order to flourish as species. We are interested in extending our reflections towards asking how to create deeper connections in the crisis of humanity and how to develop skills for existence in post-fossil life. We are collectively searching for method for empathetic action and activism.

In this workshop, we collectively reflect how discussion can be empathetic, what would that enable, and what does that mean in terms of collective intelligence? We facilitate and give some foundations as well as general directions for empathetic discussion experiment, but the format is open for ongoing development during the session.

The session is inclusive and open for everyone and includes brief introduction to the topic, working in small groups, and final discussion together. We wish that the participants stay the whole session, 2-3 hours (23rd Nov. at 15.00-), in order to guarantee empathetic atmosphere and coherence in the discussion.

Mari Keski-Korsu
Maarit Laihonen, Aalto University School of Business
Petri Ruikka

 

(7) Games as transformative tools in environmental policy

Conveners: Nina V. Nygren (nina.nygren@uta.fi) & Taru Peltola

Presentations:

Tina Neset, Sirkku Juhola, Therese Asplund, Janina Käyhkö & Lotten Wiréhn: “Maladaptation in Nordic Agriculture – An Interactive Game to Support Stakeholder Participation and Analysis”

Taru Peltola, Minna Kaljonen & Marita Kettunen: “Supporting the Transition to Sustainable Dining in Finnish Schools through Gamification and Emotional Labor”

Nina Nygren: “Game Development and Gaming as a Tool for Interaction and Exploration?”

Description:

Gamification – the application of game-design elements and game principles in non-game contexts – is a relatively new tool in environmental policy. It can be used for e.g. raising environmental awareness, communication of scientific results, engaging stakeholders and citizens, experimenting, gathering data (e.g. on biodiversity), and creating dialogue and learning. Gamification offers novel platforms for collaboration, presents new features of interaction (Newman et al. 2012, Bonney et al. 2014, Buytaert et al. 2014), and provides particular kind of motivational elements (Radchuk et al.). Yet, it also has a number of major challenges as it transforms the settings of participation, the nature of interaction and creates novel identities and expectations for actors. Hence, both the potential of using gamification in sparking new thinking, ways of acting and transforming society and the negative outcomes of using games, such as power asymmetries, should be explored in-depth. In this working group we welcome presentations on various aspects of gamification in the environmental sphere, ranging from theoretical contributions to hands-on examples and analyses of games as tools in environmental policy. We particularly welcome multidisciplinary contributions on gamification.

Nina V. Nygren, University of Tampere, Faculty of Management
Taru Peltola, Finnish Environment Institute (Syke)

Teea Kortetmäki

Justice in and to Nature: An Application of the Broad Framework of Environmental and Ecological Justice

Linkki julkaisuun

 

Lectio praecursoria

Arvoisa kustos, kunnioitettu vastaväittäjä, hyvät kuulijat

 

Me emme ole yksin.

Me ihmiset asutamme tätä planeettaa noin yhdeksän miljoonan muun lajin kanssa. Määrä on karkea arvio ja todellinen luku voi olla paljon suurempi, mutta lajien rikkaus on valtavaa. Se on seurausta pitkästä kehityshistoriasta ja elinympäristöjen moninaisuudesta. Trooppiset sademetsät, karut tunturit ja ihmisten luoma maaseutumiljöö tukevat kaikki omanlaistaan monimuotoisuutta ja elämän kukoistamista.

Nyt ihmistoiminnan seurauksena tuo monimuotoisuus, elämän kukoistaminen ja myös tulevien ihmissukupolvien hyvinvointi on uhattuna. Ihmistoiminnan vuoksi lajeja kuolee sukupuuttoon noin tuhatkertaista vauhtia verrattuna luonnon normaaliin sukupuuttotahtiin. Ihminen muuttaa planeettaa vauhdilla suuntaan, jossa yhä harvemmalla elämänmuodolla on tilaa olla olemassa.

 

Mitä filosofia voi sanoa tästä kaikesta? Ihmettelyni johdatti minut tarkastelemaan väitöskirjassani ajankohtaisia ympäristöongelmia filosofian kautta. Filosofia on tärkeä osa tieteen kenttää, jonka avulla pyrimme ymmärtämään ja vähentämään ihmistoiminnan ei-toivottuja seurauksia.

On tärkeää ymmärtää ongelman luonne, jotta voidaan nähdä, millaiset keinot ylipäänsä voivat auttaa sen ratkaisemisessa. Vasaralla on vaikea korjata murtunutta jalkaa. Tämä kysymys ympäristöongelmien luonteesta on lähtökohtaisesti filosofinen.

Jo ensimmäiset ympäristöfilosofit pohtivat ympäristöongelmien olemusta ja syitä. Aluksi ekologisen kriisin ajateltiin johtuvan ensisijaisesti ihmiskeskeisestä maailmankuvasta, jonka juuret olivat vuoroin raamatun teksteissä, toisinaan rationaalis-teknologisessa hegemoniassa. Ongelma nähtiin luonteeltaan maailmankuvallisena, ja ratkaisu oli maailmankuvallinen: milloin uskonnosta, milloin rationaalisuuden korostamisesta luopuminen.

Nämä varhaiset selitykset olivat kovin yksioikoisia. Ympäristöongelmiin on turha yrittää löytää yhtä diagnoosia ja täsmälääkettä. On tarpeen yhdistellä erilaisia näkökulmia, jotta voimme nähdä koko kuvan.

 

Väitöstutkimuksessani olen päätynyt tarkastelemaan ympäristöongelmia oikeudenmukaisuuden kysymyksenä. Valitsemani näkökulma on lähtökohtaisesti yhteiskunnallinen. Vaikka on tärkeää pohtia miten ihmisten toiminta muuttuisi yksilötasolla kestävämmäksi, en usko ympäristöongelmissa olevan perimmiltään kyse yksilöiden tiedonpuutteesta, itsekkyydestä tai maailmankuvista.

Uskon, että kyse on yhteiskunnasta.

Vaikka koemme itsemme yksilöinä, me elämme yhteiskunnassa ja jokainen ihmiselämä on lukemattomien ihmis- ja ympäristösuhteiden kudelman tuotos. Tekomme ovat tekoja ympäristössä ja yhteiskunnassa, eivät eristettyjä ja yksinäisiä akteja. Kun päätän miten liikun, käytän aikaani, tai millaisen lektion kirjoitan, valintojani määrittävät lukuisat minusta riippumattomat tekijät.

Jotkut tavat toimia ovat helpompia, halvempia, mukavampia ja hyväksytympiä kuin toiset. Toisin toimiminen on usein hankalaa, kallista, tai sillä voi olla sosiaalisesti ulkopuoliseksi tekevä vaikutus. Siksi on tärkeää tutkia yhteiskunnan rakenteita eli tekijöitä, jotka määrittävät sen maiseman jossa ihmiset tekevät arkisia valintojaan.

Yhteiskuntafilosofia ja poliittinen teoria tarkastelevat yhteiskuntamme rakenteita ja toimintaa sekä arvioivat tuon toiminnan hyväksyttävyyttä. Omassa tutkimuksessani olen osallistunut tähän arviointiin ympäristönäkökulmasta ja tarkasteluni työkaluksi olen valinnut oikeudenmukaisuuden käsitteen.

Väitöstutkimukseni ydinkysymys on: miten yhteiskuntien toiminta ja päätöksenteko muuttuisivat, jos oikeudenmukaisuuden idea ulotettaisiin koskemaan laajemmin toimintamme ympäristövaikutuksia ja luontoa?

 

Oikeudenmukaisuus liittyy siihen, miten yhteiskunta edistää tai estää jäsentensä oikeuksia, tasa-arvoisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Keskustelu oikeudenmukaisuudesta on filosofian klassikkoaihe ja se on tärkeä tutkimusalue. Kaikkihan kannattavat oikeudenmukaisuutta, mutta sanan tarkemmasta merkityksestä on lukuisia käsityksiä, joiden tutkiminen auttaa meitä hahmottamaan mistä puhumme kun puhumme oikeudenmukaisuudesta. Minkä tasa-arvo? Keiden tasa-arvo?

Alunperin oikeudenmukaisuus nähtiin valtion kansalaisten tasavertaisuutta koskevana kysymyksenä, joka liittyi ennen kaikkea resurssien sekä taloudellisten ja poliittisten oikeuksien jakamiseen. Ympäristönäkökulma on haastanut tämän määrittelyn ja laajentanut oikeudenmukaisuuden alaa.

 

Ympäristöoikeudenmukaisuuden keskustelu alkoi 70-luvulla protesteista ympäristörasismia vastaan. Afroamerikkalaiset altistuivat muuta väestöä useammin myrkyille: etnisyys oli merkittävin selittäjä sille, miten lähellä vaarallisten jätteiden loppusijoituspaikkaa ihminen joutui asumaan. Protestit nostivat oikeudenmukaisuuden ytimeen oikeuden turvalliseen ja puhtaaseen elinympäristöön. Samalla kritiikki päätöksenteon epäreiluudesta osoitti, että pelkkä oikeuksien jakaminen ei riitä. Yhtäläinen äänioikeus ei tee päätöksenteosta tasa-arvoista, jos ihmisiä ei kuulla tehtäessä heidän elinympäristöönsä vaikuttavia päätöksiä. Paikallisia on kuultava. Tai tarkemmin: heitä on kuunneltava. Edes oikeus sanoa mielipiteensä ei takaa yhdenvertaisuutta, jos kukaan ei kuuntele.

Kuulemisen ja kuuntelemisen ongelmat koskevat myös tasa-arvoisuuden mallimaina pidettyjä valtioita kuten Suomea. Talvivaaran kaivoksen tarina on tästä tuore esimerkki.

 

Väitöskirjassani osallistun ympäristöoikeudenmukaisuuden keskusteluun tarkastelemalla globaaleja ilmastokokouksia ja niihin liittyvää eriarvoisuutta. Ilmastokeskustelu on laajentanut ja kehittänyt oikeudenmukaisuuden teorioita merkittävästi. Se on osoittanut, että oikeudenmukaisuus ei ole vain tietyn valtion oma asia. Vauraat teollisuusmaat ovat aiheuttaneet suurimman osan ilmastopäästöistä. Kuitenkin ilmastonmuutoksen seuraukset ulottuvat kaikkialle ja ensimmäisenä niistä kärsivät köyhien maiden kansat, joilla ei ole osuutta ongelman syntyyn. Tässä on kyse globaalista epäoikeudenmukaisuudesta. Valtio voi olla omille kansalaisilleen hyvinkin reilu, mutta epäoikeudenmukainen muita maita kohtaan. Monet vauraat länsimaat ovat ulkoistaneet suuren osan ympäristöhaitoistaan köyhempiin maihin.

 

Yhteiskuntafilosofia tuottaa tietoa siitä, mitä tulisi huomioida arvioitaessa yhteiskuntien oikeudenmukaisuutta. Ympäristöfilosofinen tutkimus on tuonut tähän keskusteluun uusia sisältöjä ja osoittanut globaalin näkökulman tärkeyden.

 

Tähän asti olen puhunut oikeudenmukaisuudesta ihmisten välisenä asiana. Väitöskirjani kurottaa kuitenkin kauemmas, luontoon.

Ihmistoiminnan haitalliset vaikutukset luonnolle ovat lisääntyneet teollistumisen, elintason nousun ja väestönkasvun myötä. Kun ihmistoiminta aiheuttaa järjestelmällisesti sukupuuttoja, tuhoaa ainutlaatuisia ekosysteemejä ja häiritsee vakavasti niitä prosesseja jotka tekevät maapallosta elämän kukoistamiselle suotuisan paikan, on syytä pysähtyä kysymään:

Onko tällainen toiminta oikeudenmukaista luontoa kohtaan?

 

Tätä kysymystä tarkastelee ekologisen oikeudenmukaisuuden tutkimus, jossa tutkitaan ihmisen vaikutusta muuhun luontoon oikeudenmukaisuuden kysymyksenä. Lähtökohta on radikaali: sen mukaan myös luonto voi olla epäoikeudenmukaisuuden uhri. Väitöskirjassani tarkastelen, mitä ajatus ekologisesta oikeudenmukaisuudesta voisi tarkoittaa.

Elämän tasa-arvoisuuden ajatus ei ole filosofiassa uusi. Syväekologi Arne Næss esitti 70-luvulla, että elollisuuden eri muodoilla tulisi olla yhtäläinen mahdollisuus kukoistaa niille ominaisella tavalla. Hänen mukaansa tästä seuraa, että ihmisellä on lupa hyödyntää muuta luontoa vain omien perustarpeidensa tyydyttämiseksi.

Ympäristöfilosofit ovat ehdottaneet, että oikeudenmukaisuuden idean ulottaminen luontoon on mahdollista. Olennainen kysymys on, kenelle oikeutta pitäisi tehdä. Koskeeko oikeudenmukaisuus vain yksilöitä, vai voivatko lajit tai vaikkapa ekosysteemit olla oikeudenmukaisuuteen liittyvien väittämien ja vaatimusten aiheena? Toinen tärkeä kysymys on, miten luonnon tasa-arvoisuus suhteessa ihmiseen tulisi ymmärtää. Mitä oikeuksia luonnolla on ja mitä velvollisuuksia siitä seuraa ihmiskunnalle?

Australialainen filosofi David Schlosberg on tutkinut ympäristöliikkeiden vaatimuksia oikeudenmukaisuudesta. Ne palautuvat usein siihen ideaan, että elävillä olennoilla on kyky kukoistaa niille ominaisella tavalla ja tämän mahdollisuuden riistäminen on epäoikeudenmukaista.

Väite voidaan ulottaa myös ekologisiin kokonaisuuksiin kuten lajeihin ja ekosysteemeihin. Schlosbergin mukaan yhteiskunta ei ole ekologisesti oikeudenmukainen, jos sen toiminnot ja rakenteet järjestelmällisesti heikentävät muun luonnon mahdollisuutta kukoistaa ja olla olemassa. Väitöskirjassani olen soveltanut Schlosbegin ajatusta ekologisesta oikeudenmukaisuudesta lajeihin ja ekosysteemeihin kysyen, millaisia seurauksia tällä ajattelutavalla olisi.

 

Ekologisen oikeudenmukaisuuden idean hyväksymisellä olisi huomattavia seurauksia yhteiskunnille. Oikeudenmukaisuudessa ei ole kyse vain resurssien reilusta jaosta ja luonnonvarojen käytön kohtuudesta: paino on sanalla oikeus. Se merkitsee, että luonnolla nähdään olevan oikeuksia, joiden suojeleminen on yhteiskuntien velvollisuus.

Voidaan esimerkiksi väittää, että erilaisilla lajeilla on oikeus olla olemassa ja jatkaa kehittymistään evoluution kautta ihmisen estämättä. Tämän oikeuden toteutuminen vaatii, että ihminen ei tee lajeista uhanalaisia. Sukupuuttojen ehkäiseminen ei riitä, sillä uhanalaisen lajin mahdollisuudet sopeutua muutoksiin ja jatkaa olemassaoloaan ovat heikentyneet liikaa. Lajeille on taattava riittävästi elintilaa eikä ihmistoiminta saa johtaa niiden populaatioiden romahtamiseen.

Saimaannorppa on maailman uhanalaisimpia nisäkkäitä. 1900-luvun puoliväliin saakka siitä maksettiin tapporahaa, koska norpan ajateltiin haittaavan kalastajien elinkeinoa. Aikanaan saimaannorppia oli tuhansia, nykyään niitä on jäljellä alle 400. Ainutlaatuisen järvihylkeemme metsästäminen sukupuuton partaalle ja tuon toiminnan tukeminen tapporahalla on malliesimerkki ekologisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Ongelma ei palaudu vain siihen, miten yksilöitä on kohdeltu. Jos saimaannorppa kuolee sukupuuttoon, pois ei pyyhkiydy vain joukko eläinyksilöitä vaan kokonainen luku evoluution kirjasta.

Oikeuden-mukaisuus merkitsee myös, että luonnon oikeudet ovat jollain tavalla perustavia. Niitä ei voi vaihtaa rahaan tai verrata muihin hyötyihin. Menetetylle lajille tai tuhoutuneelle, ainutlaatuiselle ekosysteemille ei voi määrittää hintaa. Länsimaisessa ajattelussa kaikki on totuttu kääntämään rahan kielelle, mutta tästä ajattelusta olisi syytä luopua. Uudessa-Seelannissa Maorit voittivat pitkällisen tunnustuskamppailun, kun Whanganui-joelle myönnettiin asema laillisena persoonana. Maoreille joki on heidän esi-isänsä, eikä sitä tule ajatella kaupankäynnin kohteena tai resurssina. Lakimuutos vastaa tähän vaatimukseen.

Ekologisen oikeudenmukaisuuden idea ei kuitenkaan vaadi luonnon pitämistä persoonana. Riittää, että yhteiskunnassa tunnustetaan ja huomioidaan eri elämänmuotojen perustava oikeus kukoistaa. Ecuadorissa perustuslakiin on kirjattu luonnon ja eri elämänmuotojen oikeus olemassaoloon ja elämän jatkumiseen. Ihmisille on määrätty velvollisuus huolehtia näiden oikeuksien toteutumisesta esimerkiksi ekosysteemien puolesta. Ekosysteemit eivät voi äänestää vaaleissa tai kommentoida poliittisia esityksiä, joten edunvalvojia tarvitaan.

 

Hyvät kuulijat,

Ympäristöfilosofian yksi tehtävä on pohtia, miten ihmistoiminnan suhde luontoon muuttuisi kestävämmäksi. Väitöskirjassani esitän, että eräs tapa tähän on oikeudenmukaisuusajattelun laajentaminen. Se merkitsisi yhteiskuntamme rakenteiden huomattavaa uudistamista. Laajasti oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia ei typistettäisi rahalla laskettavaksi muuttujaksi. Luonnolla olisi oikeuksia ja meillä velvollisuuksia luontoa kohtaan. Yhteiskuntamme ei olisi vain kansalaisista koostuva yhteisö: myös luonto olisi osa sitä.

En ole ratkaissut väitöskirjassani kaikkia oikeudenmukaisuuden idean laajentamiseen liittyviä ongelmia. Aihe vaatii lisätutkimusta etenkin sen osalta, millaisia velvollisuuksia ihmisillä on luontoa kohtaan ja miten erilaiset ristiriitatilanteet tulisi ratkaista. Omalla työlläni olen kuitenkin osoittanut, että oikeudenmukaisuuden idea on laajennettavissa ja tarjoaa kiinnostavan, yhteiskunnallisen näkökulman ympäristöongelmien tarkasteluun.

Vaatimukset oikeudenmukaisuudesta luontoa kohtaan ovat lähteneet aikanaan ympäristöliikkeistä. Filosofinen tutkimus auttaa selventämään näitä vaatimuksia sekä suhteuttamaan niitä vallitseviin teorioihin ja käsityksiin siitä, millainen yhteiskunta on oikeudenmukainen. Ympäristöfilosofia auttaa myös kyseenalaistamaan syvään juurtuneita ajattelutapoja ja uudistamaan niitä.

 

Yhteiskunnalliset ongelmat kuten ympäristöongelmat ovat ratkaistavissa olevia ongelmia. Meillä on siis toivoa.

Muutos kohti kestävämpää yhteiskuntaa vaatii tutkimusta ja yhteistyötä tieteenalojen välillä. Siinä filosofialla on tärkeä rooli. Luonnontieteet antavat meille tietoa vallitsevista tosiasioista; filosofian tehtävä on tarjota harkittuja vastauksia siihen, miten meidän tulisi noihin tosiasioihin suhtautua.

Senja Laakso

A practice approach to experimental governance: Experiences from the intersection of everyday life and local experimentation

Linkki julkaisuun

Väitöskirjasta suomeksi

 

Lectio praecursoria

”It is a social contact. I get to see people – it makes food tastier. When I eat at home, alone, I sometimes don’t even have an appetite, and I think ‘is this worth it?”

This was told me by an old lady, who I met when I was having lunch, at school canteen in Jyväskylä, in November 2015. The leftover lunch service had been tested there for the first time two years earlier, as means to minimise food waste in local schools. Since then, the service has been made permanent in schools in Jyväskylä and the food waste, the original problem that the service tried to solve, has basically disappeared. The leftover lunch service quickly spread to more than 30 municipalities around Finland, but it was not as successful everywhere. Here in Helsinki, for instance, the service was tested for a short time in 2014, but the experiment ended soon. What made the service so successful especially in Jyväskylä?

“It was mentally demanding at first. You step in bus and you are not by yourself; you are in public. The day kind of starts earlier. It starts already when you walk to bus stop, when you are by the road. Your own car was a private space”.

This, in turn, is a quote from an interview with a participant in the project, in which households aimed at cutting their environmental impacts for four weeks’ time. She was supposed to use the bus instead of a car for commuting, as public transport is significantly more environmentally friendly option compared to private driving. Together with a number of other similar trials, the participants were supposed to act as examples of what a sustainable lifestyle could resemble, inspire other people, and provide insights for local policy making on barriers of changing consumption. The participants applied in the project and were eager to change their behaviour. Why, then, were these simple changes so difficult?

Experimentation has leaped onto the Finnish political agenda within the past couple of years and the word “experiment” has been strongly trending in the political discourse, as well as in research on sustainability transitions. Social, or real-life, experimentation has been identified as a novel way to promote sustainability. Especially cities and municipalities have adopted experimentation, and the culture of experimentation, as a way to engage citizens, renew governance processes, mainstream local innovations and to bring science closer to policy making. There are examples of networks of municipalities both nationally and internationally, from Carbon Neutral Municipalities and Finnish Sustainable Cities in Finland, to Transition Towns in the UK, and global network of C40 cities, to name some. These networks want to show leadership in finding solutions to urgent environmental problems, such as those of climate change and overuse of natural resources.

Social experimentation means testing new ideas, technologies and services in collaboration with municipal authorities, researchers, companies and local people. Experiments are often bounded in terms of time, space or people, and the attractiveness lies in the openness, reflexivity and opportunity for learning by doing. The central aim of experiments is to contribute to sustainability transitions – in other words, the aim is to scale up the outcomes and to solve societal challenges.

In Finland, many positive examples from experimentation already exist. In Jyväskylä, the Towards Resource Wisdom project was conducted between 2013 and 2015. The project was to a high degree based on experimentation, and it managed to bring sustainability issues to governance processes. Environmental indicators were more tightly linked to the City Strategy, the sustainability roadmap provided concrete steps towards goals to be achieved by 2050, and improvements have been made on many municipal services. The amount of passengers in public transport, for instance, increased by more than 10 % in a year, due to the lessons learned from the experiments.

On the other side of experimentation is that we cannot know the outcomes beforehand: how do people respond to free public transport trials, and does anyone come for a leftover lunch? How are new services and technologies embedded in the lives of residents, how are the outcomes diffused within and between communities of local people, and how are the lessons learned adopted in other contexts? Why do some experiments take off, and why others remain just experiments?

Sustainability experiments are often evaluated on the basis of their environmental performance: how much are the greenhouse gas emissions or the use of natural resources reduced during the experiments. But if we do not pay attention to people whose everyday lives the experiments intervene in, how can we know if these reductions are not only short-term, or if there are no rebound effects, because the environmental gains in one consumption area lead to increased consumption on some other area.

My doctoral dissertation explores these questions and aims to bridge the gap between experimental governance and everyday life. In the three case studies conducted on the Towards Resource Wisdom project in Jyväskylä, I focus on the outcomes of experiments from the perspective of practices and social dynamics maintaining these practices. How new technologies, services and lifestyles are tested and adopted, and how old practices are challenged and abandoned? And, more specifically, what does this mean from the viewpoint of experimentation and experimental governance?

Practice theory steers the attention to practices. Our mundane routines – how we eat, travel to work and keep our homes warm – are not just a result of our attitudes or values, but expressions of social phenomena. Having lunch, for example, is a personal act, but this individual performance is nevertheless connected to wider cultural and social norms, standards, and systems of provision. Despite each of us having – or not having – lunch on our own ways, we all know what it means, and we might have a daily routine with certain time, place and company for eating. Through these daily performances, we maintain the collective practice as an entity.

These mundane practices constitute a fabric of our everyday life. Practice of driving a car, for instance, is formed of elements, such as infrastructure and technologies, meanings related to convenience or independence, and competences of following traffic rules. By shared elements, the everyday practices of commuting, shopping, working and cooking form an interconnected system in which changes in one practice also change surrounding practices. Giving up the practice of driving changes the ways we do grocery shopping, and we might end up working from home more – which increases our household energy use through many practices.

Practices as entities change slowly: they have a path of development, and we all take part in reproducing these practices. They are also maintained by institutions, socio-technical systems and cultural conventions. However, practices do change – private driving has been the main mode of mobility for only some decades, and meat used to belong only in the special dinners. People constantly perform practices in different ways and change the ways they do things. The challenge is to steer collective practices onto a new, more sustainable pathways, and to accelerate this shift, as we cannot afford to wait for decades.

What is important is that everyday practices are always social. Not only in the way that we all know what it means to have lunch or that we all use Facebook to keep in touch with our friends. But also in the way that the practices are always performed in relation to others: norms and expectations in the community are not easily challenged and being different from others is often avoided. Instead of focusing on changing individual skills, motivations and behaviours, experiments and interventions should acknowledge the social dynamics and interplay behind each performance, and the normalities that these performances reproduce and maintain.

To get back to the lady having leftover lunch at the school, her experiences are one key to understanding the emergence and diffusion of new practices. For her, as well as other diners I interviewed in one of my case studies, leftover lunch provided a substitute to the practice they had not been able to perform: that of eating together. For the lonely people, the lunch provided a healthy meal that they couldn’t afford, or have competences to cook by themselves. The school canteen provided a space for meeting other people, and the lunch event was a reason to leave home every day. As the service was important for them, they told about it to their neighbours and this made the leftover lunch what it is today: a social meal for people in the neighbourhood that also helps to address the problem of food waste.

When it comes to experiences from testing bus use or other more sustainable means of transport, the starting point for experimentation was rather different. The scattered infrastructures, rhythms of the day, and expectations related to car ownership and use, have made the car as the most convenient option to fulfil the daily mobility needs in many places. A complex of practices formed around the car is difficult to intervene in, and despite efforts to promote public transport, the car is still often perceived as a necessity. Trials, like giving up cars for free travel cards to buses that I analysed in one of my case studies, have a number of different outcomes depending on the surrounding practices and communities of practice, despite participants’ equal willingness to steer their mobility towards a more sustainable path.

A practice approach to change attempts, by means of experimentation, opens up the dynamics of individual performances and wider entities of which these performances are part of. This is an important avenue for understanding how changes in practices might emerge, diffuse and stabilise. Although testing new technologies or services might be exciting and fun, engaging in sustainable everyday practices, such as using a bus instead of a car, might not be as straightforward. The practice needs to take root within the community to stabilise, and efforts of individual frontrunners alone might not be enough. This is something worth considering, as we need to collectively change our routines and give up unsustainable practices to mitigate climate change and overuse of natural resources in time.

Practice theory aims to find a midway between individualist and structuralist approaches. This does not mean, however, that the role of individuals or structures is neglected. As my case studies show, participants are by no means only passive targets of change initiatives, but active partakers, and they can have a significant role for the outcomes of experiments. They take the experiment and modify it to better accommodate it in the system of practices that comprise their everyday lives. A trial aiming to make bus use more attractive might end up increasing walking and cycling instead, and experiment with strong environmental focus such as minimising food waste might become a daily social event for the diners. It is also important to acknowledge that practices are performed within the prevailing system: if the public transportation is insufficient, no monetary incentive, environmental motivation or new skills are enough to establish a routine of bus use.

The notion of practices as constellations of elements help us to think about consumption more holistically, instead of targeting only separate elements. Our food practices or everyday mobility are not only about the materials, such as food, vehicles and spaces for eating, or competences of knowing how to prepare meals or use the bus. The results from the case studies show that meanings and emotions are crucial in the process of change. However, these elements of practices are often underestimated in experimentation. This may lead to only partial understanding on the impacts of experiments and their potential to trigger changes and diffuse.

The field of experimental governance is becoming more and more diverse: the experiments are not only about introducing technical innovations such as rooftop solar panels and their joint procurement, or financial incentives for buying electric cars. Experiments cover also a variety of social innovations and new ways to promote existing services.

In Turku and Tampere, The Finnish National Railway Company experiments a Door-to-Door service that enables the use of all local public transport with one ticket. In Ikaalinen, elderly people living by themselves get visits from a chef, who cooks a dinner and provides some company over a meal, and in Helsinki, students live with the aged people in exchange for housing. In Vantaa, the Sustainable Meal concept aims to promote sales of more environmentally friendly meals in events and restaurants. And in Jyväskylä, schools promote sustainable eating by serving local food and organising leftover lunches. Public transport authority has conducted tens of trials to make bus use more attractive to users, and housing companies promote community spirit in apartment houses, by involving residents in decision making. Climate families and Future households have demonstrated sustainable lifestyles in Jyväskylä, Joensuu and Lempäälä, among other places.

These are only a few examples of experiments that aim to promote sustainability at the local level and happen outside the traditional channels and top-down regulation, but in co-operation with municipal authorities, organisations and residents also at the grassroots level.

As the number and variety of experiments is growing, there is also a growing need for analysing the outcomes of experimentation. Providing practical frameworks for design and evaluation is important, also because not all people conducting experiments have the needed expertise. Organisers and other stakeholders should consider what they try to achieve by an experiment, how it contributes in sustainability aims, and what kind of expectations different people have towards the experiment.

Our study on climate governance experiments shows that not all experimental processes follow the same steps, and that they can still contribute to transitions. Each experiment can be valuable as such, whether the aim is to gain more knowledge, change behaviour, develop the ways municipal services are organised, or to create a model that is easily replicated in other contexts. Figuring out, what are the goals of an experiment, and for what it is used, helps in setting the conditions for success. Vague aims like “contributing to carbon neutrality” are easier to achieve, if some concrete steps in terms of environmental performance and other means, are stated on the way.

In addition, there are often different expectations for the desired outcomes. The municipal authorities may aim to develop the local governance processes, funders are keen to know the mainstreaming potential of new products and services and other stakeholders are interested to gain lessons for the future initiatives. For the participants, scaling up or disseminating the lessons learned, or even achieving the maximal reductions in carbon footprints, might not be the main aim of experimentation. For them, the issues of testing new, exciting options, finding solutions to everyday challenges, and having new experiences, might be of main importance. Acknowledging these different positions might lead to more fruitful learning among all actors.

“We never ended up using the buses or car sharing during the project. But actually, we started to plan a co-housing project here in Jyväskylä, with shared cars and spaces and so on. I realised that we need a community to do sustainable things, and I decided to found one.”

Experiments are not an all-powerful solution to mitigate climate change or other environmental problems, but they can be a new tool in search for means to trigger practices onto a more sustainable path. At their best, experiments can address multiple issues simultaneously, as in the case of the leftover lunch service. Or, as in the case of public transport experiments, they may not end up as expected, but nevertheless contribute to improvements in mobility in the region. Or they can demonstrate sustainable lifestyles, foster familiarity on environmental issues, and provide seeds for change for the future, as the previous quote from a participant illustrates, when I interviewed her six months after the end of the experiment.

This dissertation has brought up the perspective of the participants in experimentation, and their experiences at the intersection of everyday practices and experiments intervening them.

To conclude, everyday life is a complex system of practices that are constantly negotiated in relation to the social context, material requirements, and experimentation that brings new kind of deliberation and environmental awareness to the performances of practices. Even if sustainability transitions require fundamental systemic changes, studying performances can open up the contextual factors and micro-politics that have relevance especially in local climate governance aims. A practice approach provides a theoretical toolkit to analyse the elements of which each practice consists of, the links between practices and the path dependencies that these organisations maintain. These dynamics can help to gain a more comprehensive understanding on the outcomes of experiments.