Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen Yrjö Haila –palkinto Liisa Varumolle

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS ry järjestää vuosittain gradukilpailun, jolla haetaan ansiokkaita maisteritason opinnäytetöitä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alalta. Palkinto on nimetty Yrjö Haila –palkinnoksi
. Kilpailuun jätettiin määräaikaan mennessä neljä opinnäytetyötä kolmesta eri yliopistosta. YHYS ry:n johtokunta päätti 31.10.2016 myöntää lukuvuoden 2015-2016 gradupalkinnon Liisa Varumon työlle Community-based tourism as the interface of indigenous and non-indigenous worlds. (Tampereen yliopisto, ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintosuunta). Työn ohjaajina toimivat professori Jouni Häkli ja tutkija Minna Santaoja.
 
Varumon työ tarkastelee yhteisöperustaista turismia Madidin kansallispuistossa Boliviassa ja tutkielmassa kysytään, millä tavoin alkuperäiskansojen tieto elinympäristöstään voi hyödyttää luonnonsuojelua ja yhteisöperustaista turismia. Arvioinnin mukaan tutkielman erityisenä vahvuutena ovat metodologinen läpinäkyvyys ja reflektoiva empiirisen aineiston tulkinta.
 
Pekka Jokinen
YHYS ry:n johtokunnan puheenjohtaja

 

CALL FOR PAPERS

The 22nd YHYS Colloquium:
Public or private sustainability?

University of Eastern Finland, Joensuu campus
November 24–25, 2016

The purpose of the YHYS 2016 research colloquium, ‘Public or Private Sustainability?’, is to bring together researchers from different disciplines to discuss the causes and implications of the expansion and diversification of governmental and non-governmental norms for environmental governance. The organisers of the colloquium welcome sessions and individual papers that discuss the issues of public and private means for governing sustainability.

At the core of colloquium theme there is the observation that the means for governing the ways in which societies deal with the physical environment is characterised by a tension between public policies and private governance arrangements. On one hand, these is, increasingly, an expansion of governmental normative authority towards multiple overlapping, complementary and competing normative authorities on international, regional, national and local levels. On the other hand, recent decades have witnessed an expansion of principles, strategies, norms and policies by the private sector to engage with issues of sustainability and responsibility. What are the driving forces behind these arrangements? Which kinds of governance arrangements create the best results in terms of sustainability locally and globally?

The keynote speakers are: Karin Bäckstrand, Professor, Stockholm University, Harro van Asselt, Professor, UEF and Helga Pülzl, Dr., Senior Researcher, European Forest Institute – Central Eastern European Regional Office EFICEEC and Institute of Forest,  Environmental and Natural Resource Policy, University of Natural Resources and Life Sciences, Vienna (BOKU)
Abstracts between 200-300 words can be submitted to 5 working groups through the e-lomake (same as the registration).

Working groups

WG 1: Complexity in Global Climate Governance
WG 2: Public and Private Regulation of Natural Resource Governance
WG 3: Food and sustainability
WG 4: Resolving conflicting interests in resources in Latin America
WG 5: New environmental theories

For additional information and preliminary programme, please see the webpage:

http://www.uef.fi/web/yhyscolloquium2016
The Colloquium is open for everyone interested and free for YHYS members. For non-members the fee is 20€, which should be paid directly to account (YHYS) FI95 8000 1770 4407 26 (with message: your name, registration fee to YHYS Colloquium 2016).

 

Register for the conference now:

https://elomake.uef.fi/lomakkeet/14784/lomake.html

Looking forward to see you in Joensuu!

Ympäristöpolitiikan professorina Tampereella (1995-2014)

Yrjö Haila

 

Olen tähän kirjoitukseen kirjannut kokoelman muistumia, joita tamperelaisen ympäristöpolitiikan kehitys minulle jätti. Niitä on toki 19 vuoden ajalta (1 VIII 1995-31 VII 2014) koko joukko. Mutta miksi kirjaan ne vasta kaksi vuotta jälkeen päin? Primaaristi siksi, että kausi oli tavattoman intensiivinen. Muistumien kokoaminen on edellyttänyt, että intensiivisyys ensin hellitti otteensa; tämä vei selvästi yli vuoden. Kokemus on sinänsä mielenkiintoinen: Tapahtumien kulussa muistumat kasautuvat toistensa päälle, eikä mitään kokonaiskuvaa hahmotu (kun en ole päiväkirjaa pitävää lajia, vaikka olen joskus todella vaatimattomalla menestyksellä sitä kokeillut). Jälkikäteen kumminkin tapahtumien kululle hahmottuu jotensakin johdonmukainen kaari.

Päällimmäinen muistumani ympäristöpolitiikan oppiaineen kehittämisen luonteesta on hyvin lähellä Charles E. Lindblomin esittämää ympäristö- ja muunkin toimintapolitiikan käytäntöjä kuvaavaa aforismia: the science of muddling through. ”Läpi-rämpimisen” mielikuvaa vastaten tehtäväni oli muuttaa itselleni ennestään varsin tuttu ongelmakenttä eli ympäristönsuojelu ennalta minulle kohtalaisen tuntemattomaksi oppiaineeksi eli ympäristöpolitiikaksi. Opetuksen suunnittelu ja aineiston kokoaminen olivat sen vuoksi hyvin intensiivistä toimintaa. Tätä ei helpottanut se, että myös kansainväliset mallit olivat 1990-luvun alkupuoliskolla varsin ohuita; mutta siitä lisää jäljempänä. Asetelman selkiyttämiseksi voin kumminkin heti aluksi esittää kaksi hiukan täsmällisempää muistumaa:

Ensiksi, opin suunnittelemaan opetuksen siten, että sen valmistaminen vaati jokaisessa tilanteessa sopivassa määrin uusien asioiden opiskelua. Mitä tarkoittaa sopivassa määrin? Sitä, että jokainen luento ja kurssi-istunto valmistui kunniallisesti kunhan idea luentosarjan/ kurssin kokonaisuudesta oli kohdallaan ja kerkisin opiskella väliaikana luennon/ kurssin kunkin kerran edellyttämät asiat ja muuntaa ne puhuttavaan ja liitutaululle hahmoteltavaan muotoon – hyvin usein edellisenä iltana. Tosin tällä toimintatavalla oli kääntöpuolensa: en koskaan ehtinyt – tai kyennyt – tekemään luentojen jälkeen hyviä muistiinpanoja tapahtumien ja ajatusten kehityksestä. Ennakkoon tehdyt suuntaviivat jäävät toki jäljelle, mutta niitä on jälkikäteen yllättävän vaikea tulkita.

Toiseksi, varsin varhain hyväksyin tosiasiaksi, että professuuri on palveluammatti; tämän hyväksyminen oli selviämisen ehto. Etusijalla olivat opetuksen kehittämisen ja tutkimusryhmän edellytysten vahvistamisen tehtävät, ”alhaalta ylös” eli käsillä olleista aineksista lähtien; muu seurasi jäljessä.

Opetuksen kehittämisen prosessi muotoutui hyvin nopeasti äärimmäisen mielenkiintoiseksi, ja tempauduin siihen mukaan. Alunperin varmaan kuvittelin, että opetus muuttuu vuosien mittaan helpommaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt (mikä varmaankin on yleispätevä havainto). Uutuus hallitsi tilannetta: ympäristöongelmat ovat uusia erityisesti spesifissä poliittisessa muodossaan, ja siksi ympäristöpolitiikka politiikan alana muuttuu jatkuvasti, ja siksi opetuksen tarpeet muuttuivat myös jatkuvasti. Esimerkiksi Talvivaaran kaltaisesta tilanteesta ei vuonna 1995 voinut olla aavistustakaan. Näin ollen opetus pikemminkin tuli vuosien myötä vaativammaksi: Oli koetettava jatkuvasti turvata se, että kurssien jännite pysyi yllä ja sai riittävästi konkreettista voimaa ajankohtaisiin tapahtumiin perustuvista esimerkeistä. Apokryfiset ”vanhat kalvot” eivät olisi tätä tarvetta mitenkään voineet tyydyttää. Pohdin asetelmaa erityisesti peruskurssien osalta Tilanteen taju-teokseen sisältyvässä kirjoituksessa.[1]

Opetusvelvollisuuden intensiivisyyttä korosti se, että Tampereen ympäristöpolitiikka käsitti syksystä 1994 lähtien koko maisterin tutkintoon johtavan opetuksen. Oppiaineessa oli kaksi opettajaa, professori ja yliassistentti. Jälkimmäisestä toimesta Jussi Raumolin jäi pois kesällä 1996. Sen jälkeen yliassistentuuri oli budjettirajoitusten vuoksi kolmen vuoden ajan täytettynä vuodeksi kerrallaan, kunnes se saatiin julistaa normaalisti viisivuotisesti täytettäväksi, ja Pekka Jokinen tuli Turusta taloon elokuun alussa 1999. Muutamaa vuotta myöhemmin saatiin lisäksi lupa perustaa assistentuuri, jota alkoi hoitaa Tanja Helle.

Aluksi opetusohjelmassa oli välttämättömyyden pakosta runsaasti kirjatenttejä, mutta niiden osuutta kyettiin onneksi varsin nopeasti vähentämään. Luento- ja kurssiopetusta sen sijaan laajennettiin. Tärkeänä apuna tässä olivat aluetieteen kanssa yhdessä järjestetyt kurssit, joiden osuus kasvoi pikku hiljaa. Tampereen yliopistossa toteutetut hallinnon ja rakenteiden myllerrykset alkoivat suunnilleen 2000-luvun puolivälissä. Meillä tärkein tapahtuma oli juuri ympäristöpolitiikan ja aluetieteen yhteyksien tiivistyminen, joka koettiin olennaisesti positiiviseksi molemmilla tahoilla.

Ympäristöpolitiikan jatko-opetus sai vakiintuneen muodon talvella 1996, jolloin käynnistyi tiistaisin klo 9:30 kokoontuva tiistaiseminaari aka ”sateenvarjoseminaari” aka ”Umbrella”. Aluksi kokoontumisrytmi oli kerran kahdessa viikossa, mutta suunnilleen syksystä 1996 lähtien seminaari kokoontui säännöllisesti joka tiistai (”kuin saksalainen juna”, kuten tapasimme sanoa). – Myönnän kernaasti: Olen seminaarifriikki, nimittäin kun kyse on tutkimuksellisista ja keskustelevista seminaari-istunnoista sekä pienimuotoisista ”workshop”-työpajoista. Ympäristöpolitiikan ”Umbrella” osoittautui vuosien mittaan toimivaksi instituutioksi[2].

Miten turvata opetuksen ja tutkimuksen läheinen yhteys, mikä on jokaisen oppiaineen elinvoimaisuuden ehto, askarrutti tietenkin kaiken aikaa. Uskoakseni siihen löytyi tyydyttävä ratkaisu, jossa on kaksi olennaista ainesosaa. Ensiksi, kehitin opetuksen yhteydessä yleisiä ympäristöpolitiikan taustaa jäsentäviä käsitteellisiä ideoita artikkeleiksi, joita käytin opetuksessa hyväksi. Näitä julkaisin etenkin Tiede & edistys-lehdessä vuosien mittaan sekä kolumneina että artikkeleina. Toiseksi, tutkimushankkeiden tutkijat kirjoittivat artikkeleita, joita saatoin käyttää moninaisten kurssien yhteydessä metodologis-ohjeellisina aineistoina. – Tässä kohden on aiheellista kiinnittää huomio siihen, että kaikki edellä mainitut artikkelit ovat suomenkielisiä. Olen vakuuttunut siitä, että oppiaineen perusteiden opettaminen ja oppiminen tapahtuu äidinkielellä. Joukkoon on toki syytä liittää hiukan myöhemmässä vaiheessa myös vieraskielisiä (eli englanninkielisiä) artikkeleita, mutta perusteet ovat perusteita.

Tutkimushankkeista enemmän jäljempänä, mutta opetuksen tutkimuksellisuuteen liittyi oivallus, joka kypsyi matkan varrella (aika myöhään, arvattavasti 2000-luvun puolella): Ympäristöpolitiikan tutkimusta jäsentävät parhaiten käsitteet, joihin sisältyy olennainen metodologinen ulottuvuus. Tätä oivallusta vahvisti ja tuki Arto Noron artikkeli sosiologisen teorian lajityypeistä[3]. Eli täsmällisesti sanoen: Uudella tutkimusalalla tutkijan työn olennainen vaihe on löytää ja luoda käsitteistö, jonka avulla hän voi sekä jäsentää tutkimusongelmansa ja osoittaa, millaisen aineiston avulla ongelmaa voidaan mielekkäästi lähestyä, että perustella aineistostaan seuraavat päätelmät. Tärkeintä toisin sanoen on löytää tai luoda toimiva tutkimusteoria. Deduktiivisesti rakentunut ”yleinen teoria” ei tätä tarvetta täytä.

Mutta edelliseen varaus: ilmeinen vaara, jonka tutkija hankkeensa edellyttämää tutkimusteoriaa kehittäessään kohtaa, on että hän ajautuu kokoamaan tutkimuksensa taustalle liian laajalle hajoavan, keskenään heikosti yhteensopivista aineksista koostuvan sekoituksen.

Mistä ratkaisu? Miten tutkija voi oppia hallitsemaan useita aiempien tutkimusteorioiden juonteita niin hyvin, että kykenee luomaan niistä vakuuttavan ja toimivan kokonaisuuden? Tähän ongelmaan on käsittääkseni kahtalainen vastaus.

Ensiksi, tutkijan on välttämätöntä kyetä vakauttamaan (stabiloimaan) käyttämänsä teoriat riittävän tukeviin alkuperäislähteisiin ja niissä hahmoteltuihin strategioihin. Hänen on siis kyettävä lukemaan ja omaksumaan paljon ja laajalti. Tämä tietysti on sitä, mitä tutkijat tekevät!

Toinen ongelma onkin astetta hankalampi, nimittäin: Tutkijan tulisi myös tutustua siihen kriittiseen keskusteluun, jota hänen käyttämänsä aiemmat tutkimukset ovat herättäneet. Tässä rajaaminen voi nousta ylipääsemättömäksi ongelmaksi: kattava kriittisen keskustelun hallinta laajoilta tutkimusaloilta on yksinkertaisesti mahdotonta. Mikä neuvoksi? – Ensimmäinen vastaus: Arvostelukyky, ja keskustelu kollegojen kanssa – myös ja erityisesti sellaisten, jotka eivät lähtökohtaisesti ole (valtavan) innostuneita siitä ongelma-alueesta, johon tutkija itse paneutuu. Toinen vastaus: tutkimusaiheen vakauttaminen sen kautta, että vakuuttuu (lopullisesti) sen merkityksellisyydestä. Jos tutkimustyö selvästi puhuttelee merkityksellistä ongelmaa, teoreettinen haeskelu on paikallaan (vaikka joku epäilevä vastaväittäjä kutsuisi sitä ”horjunnaksi”).

 

* * * * * * *

 

Täsmennän vielä hiukan omaa taustaani: Olen suomalaisen ympäristöherätyksen 1960-luvun helsinkiläistä sukupolvea. Varsinaisen oman ”herätykseni” koin lukioikäisenä lintuharrastajana, jolle muutamassakin yhteydessä välitettiin tietoja kasvinsuojeluaineiden tappavista vaikutuksista linnustoon. Rachel Carsonin kirja ilmestyi, kun olin herkässä iässä. Myös kotimaisia saastumistapauksia nousi julkisuuteen, monet niistä raflaavina. Siten olin muun muassa mukana perustamassa Ympäristökomitea 2000-nimistä organisaatiota 1960-luvun loppuvuosina. Ympäristökomitean piiristä muotoutui kolmihenkinen ryhmä, joka kirjoitti Weilin & Göös kustantamon pamflettisarjaan kirjan puunjalostusteollisuudesta vesistöjemme pilaajana.[4]

Olin Suomen luonnonsuojeluyhdistyksessä (josta tuli sittemmin Suomen luonnonsuojeluliitto) riittävän aktiivinen jäsen tullakseni nimitetyksi ”nuorison edustajaksi” valtioneuvoston kanslian yhteyteen asetetun ympäristönsuojeluneuvoston jäseneksi vuonna 1971. Olin jäsen kaksi kautta, 1976 asti (1973- lähtien neuvosto oli sisäasiainministeriön yhteydessä), ja sitten varajäsen yhden kauden vuoteen 1979 asti. Vuonna 1973 siirryin SKDL:n mandaatille.

Opiskelualani oli eläinekologia, sivuaineenani lisensiaatin tutkinnossa (joka oli 1970-luvulla pakollinen) oli teoreettinen filosofia. Väitöskirjani tein Ahvenanmaan saariston maalinnuston esiintymisestä erikokoisilla jokseenkin pienillä saarilla, tutkimusalueenani Föglön pohjoinen saaristo. Tutkimuksen taustalla oli 1960-luvun lopulla kehitetty biologisen saarimaantieteen teoria|5]. Se tarjosi formaalisesti kiinnostavan perustan Föglön saariston linnustoanalyysille. Asiallisesti (eli ekologisen substanssin näkökulmasta) teoria oli kuitenkin jokseenkin merkityksetön. Tämä seikka – eli teoreettisen kiinnostavuuden ja asiallisen (substantiaalisen) merkityksettömyyden välinen ristiriita – antoi minulle virikkeen jatkaa tieteen käsitefilosofista selvittelyä, jonka teoreettisen filosofian opintoni olivat saattaneet alulle. Filosofiaan, tieteenteoriaan ja tieteen ja teknologian tutkimukseen kohdistuva harrastukseni on sittemmin ulottunut ensiksi ekologiaan ja sittemmin myös ympäristöpolitiikkaan.[6]

Väittelyni (1983) jälkeen johdin metsäluonnon suojelun ongelmiin kohdistuneita tutkimusprojekteja Helsingin yliopiston eläintieteen laitoksella (1984-1990). Tutkimusalueena oli Seitsemisen kansallispuisto Pirkanmaalla. Tulokset olivat kohtuullisen hyviä: projekteista syntyi lukuisia artikkeleita ekologisiin sarjoihin, kaksi väitöskirjaa sekä muutama toimitettu artikkelikokonaisuus. Laaja-alaisempaa monitieteistä harrastustani piti yllä erityisesti Tiede & edistys-lehti, jonka päätoimittajana toimin kuusi ja puoli vuotta (1987:1-1993:2). Puhtaasti ammatillisten artikkelien lisäksi kirjoitin suomenkielisiä filosofiaan ja ympäristöajatteluun kohdistuneita tekstejä.[7]

Tampereen yliopiston aluetieteen laitokselle perustettiin 1990-luvun alussa ympäristöpolitiikan professuuri, johon tulin valituksi elokuun alusta 1995 alkaen. Tärkein valintaan vaikuttanut ansioni oli epäilemättä yhdessä Richard Levinsin kanssa kirjoittamani kirja Humanity and Nature.[8] Kirjaidean perusta laskettiin syksyllä 1983 Levinsin vieraillessa Helsingissä Tutkijaliiton järjestämässä seminaarissa Humanity and Nature. Levins oli populaatiobiologian professori Harvardissa (School of Public Health). Yhteisen kirjamme valmistelujen yhteydessä vierailin muutaman kerran hänen luonaan Bostonissa yhteensä parin kuukauden ajan.[9]

Mutta kuten sanottu, Tampereen viran asettamien tehtävien ja velvollisuuksien täyttäminen osoittautui niin vaativaksi, että aktiivinen ekologian ja tieteenteorian harrastukseni hiipuivat vähitellen taustalle. Ituja olen kuitenkin koettanut vaalia. Tästä pieni erillinen muistuma: Suunnilleen 2000-luvun taitteeseen asti esimerkiksi luonnonsuojelun ja biodiversiteetin ekososiaalisiin perusteisiin liittyvää kirjallisuutta tieteellisissä sarjoissa kykenin vielä seuraamaan jokseenkin kattavasti, apunani erinäisiä tutkimusrahalla värväämiäni agentteja HY:n eläintieteen laitoksella. Pari vuotta myöhemmin tilanne kuitenkin räjähti. Nykyisin tieteellisten sarjojen kattava seuraaminen on mahdotonta alalla kuin alalla – kuten kaikki tiedämme.

Ehkä aiemmat intressini silti vielä roihahtavat kasvuun… Itse asiassa, ollakseni täsmällinen, näiden muistumien viivästyminen on osittain seurausta siitä, että olen eläkeaikojeni aluksi pyrkinyt vaalimaan virkavelvollisuuksien vaarantamien kiinnostukseni itujen elinvoimaa.

 

* * * * * * *

 

Yhteiskunnallisen ympäristöalan opetus tähtää liikkuvaan maaliin. Tämä toteutuu ainakin kolmessa erilaisessa merkityksessä:

[1] Opetus rakentuu ongelmakeskeisesti, ja ongelmien luonne muuttuu koko ajan, ajoittain varsin nopeastikin. Taustalla on toki talouden ja politiikan vitkaasti muuttuvia rakenteellisia piirteitä, mutta ne tulevat ilmi erilaisissa tilanteissa vaihtelevissa hahmoissa. Jokainen konkreettinen ongelma sitä paitsi edellyttää, että taustalla olevia talouden ja politiikan prosesseja sekä esimerkiksi lainsäädännön muutoksia arvioidaan uudelleen. Mitä yhteyttä toisiinsa on esimerkiksi Talvivaaran kaivoskatastrofilla, Tampereen esikaupunkien asukkaiden luontonäkemyksillä, ja hirven yhteiskunnallisella läsnäololla? – Näistä Talvivaara oli suunnilleen talvikaudesta 2010-2011 lähtien välttämätön peruskurssin luentojen esimerkkitapaus, kaksi jälkimmäistä ovat tuoreiden tamperelaisten ympäristöpolitiikan väitöskirjojen aiheita.

[2] Teoreettiset näkemykset ympäristöongelmien taustalla olevista yhteiskunnallisista prosesseista muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Tätä ymmärrystäni on vahvasti tukenut Arto Noron sosiologisen teorian lajityyppejä analysoiva kirjoitus, kuten edellä totesin. Noron jäsennys selkiyttää asetelman: tarvitsemme nimenomaan tutkimusteorioita. Erilaisten ongelmien erityispiirteet sitten ratkaisevat sen, millainen käsitteistö tietynlaisen tapauksen tutkimukseen soveltuu. Tutkijan keskeinen taito on tuntea tärkeimmät tutkimusteoriat; usein niitä on tarpeen koota kunkin tutkimusaiheen vaatimusten mukaisesti erilaisten vastaaviin aiheisiin luotujen kehitelmien mukaisesti ”käsiteperheiksi”.[10] – Hyviä esimerkkejä siitä, miten tietynlaisten ongelmien selvittämiseksi tarvittavia käsitteellisiä ryppäitä voi koota, tarjoavat ympäristöpolitiikan väitöskirjat.

Toki ”aikalaisdiagnoosilla” on ympäristöpolitiikkaa koskevassa yleisessä keskustelussa tärkeä sijansa. Esimerkiksi Ulrich Beckin ”riskiyhteiskunta” on nostanut näkösälle modernia (tai jälkimodernia) yhteiskuntaa luonnehtivia tärkeitä piirteitä. Beckin ja kumpp. kehittämät ”refleksiivisen modernisaation” ideat ovat myös lähinnä aikalaisdiagnoosia. Sisällytän ”ekologisen modernisaation” idean samaan ryhmään, tosin edellisiä vahvemmin tiettyyn normatiiviseen ideaaliin sidottuna. Aikalaisdiagnoosi ei kuitenkaan sovellu tutkimustyön, saatikka opinnäytetyön perustaksi. Muutama graduntekijä tosin yritti vuosien mittaan kehittää ”riskiyhteiskunnasta” tutkimusaiheen, mutta he luopuivat ajatuksesta lempeän painostuksen tuloksena ja spesifioivat aiheensa tukevan empiiriseksi.

[3] Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus on normatiivisesti latautunutta, se on selvä. Emme analysoi ongelmia ulkokohtaisesti, vaan haluamme löytää keinoja niiden ratkaisemiseksi. Tutkimuksen normatiivisten tavoitteiden täsmentäminen ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, puhumattakaan tutkimustulosten normatiivisesta arvioinnista. Vaikka ”Humen giljotiiniksi” nimetty tulkinta – eli töksähtävästi sanoen: ”siitä, mitä on, ei voi päätellä, miten pitäisi olla” – on jälkikäteinen fiktio siihen nähden mitä David Hume itse asiassa kirjoitti, se tuo toki ilmi todellisen ongelman. Tietyn tapahtumakulun ilmiasu ja siihen vaikuttaneet tekijät on pidettävä erillään toisistaan, minkä Hume hyvin ymmärsi. Mutta sikäli kuin huonoja seurauksia aiheuttavia tekijöitä tunnetaan, niiden vaikutusta on mahdollista pyrkiä torjumaan, eli tieto ”siitä, mitä on” voi tukea normatiivisia tavoitteita. Varsinainen ongelma on kuitenkin siinä, että vaikuttavia tekijöitä on yleensä paljon, ja erilaiset tekijät vaikuttavat keskenään ristiriitaisiin suuntiin. Tietyn ongelman ilmiasusta ei voi tätä suoraan päätellä.

Sitä paitsi normatiiviset olettamukset ja tavoitteet muuttuvat omaa rytmiään noudattaen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä viittaus ”sopeutumiseen” tulkittiin vielä 90-luvun lopulla muutamissa yhteyksissä pyhäinhäväistykseksi, mutta nykyisin se on osa legitiimiä pohdintaa.

Toisenlaisen ja tavallaan käänteisen esimerkin tarjoaa kestävä kehitys, joka on omaksuttu ympäristöpolitiikan keskeiseksi normatiiviseksi tavoitteeksi 1980-luvun lopulta lähtien. Kestävän kehityksen normatiivinen idea ei nimittäin helposti tarjoa ohjeita niihin eriytyviin tarpeisiin, joita tilanteiden ja aihepiirien vaihtelu tuottaa. Tällä en laisinkaan kiistä käsitteen merkitystä normatiivisena näkökulmana, joka on rinnastettavissa esimerkiksi ihmisoikeuksiin. Kestävä kehitys vain ei sellaisenaan ole tutkimusaihe. Se on ”aikalaisdiagnoosiin” rinnastuva normatiivinen toteamus, joka nimeää ongelman hyvin yleisellä tasolla, mutta josta ei voi johtaa täsmennettyjä ratkaisuja. Miten kestävän kehityksen tavoitteista voisi esimerkiksi johtaa ratkaisun Talvivaaran katastrofiin? Kehityskulkujen dynamiikat eriytyvät. Siksi kestävän kehityksen rinnalla myös varhaisemmat ja eriytyneemmät periaatteet kuten ”aiheuttaja maksaa” tai ”parhaan tarjolla olevan teknologian käyttö” ovat jatkuvasti ajankohtaisia; demokratian ja kansalaisten osallistumisen konkreettisia muotoja on tuettava moninaisissa muodoissa; ja taloudellisen kasvun kritiikki avaa uudenlaisia ongelma-alueita (”degrowth”, BKT-kritiikki, kiertotalous, biotalous, ja niin edelleen). Kysymys taloudellisesta kasvusta on kestävän kehityksen ytimessä, mutta kuten hyvin tiedämme, suhde on (lievästi sanoen) ambivalentti.

Mutta pääasia: Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen normit on jäsennettävä tutkimuksen yhteyteen jatkuvasti uudenlaisissa muodoissa.

Ympäristöpolitiikan ”eläväisyydestä” kaiketi johtui se, että alan kansainvälinen teoreettinen kirjallisuus oli 1990-luvulla hajanaista – kuten on aika lailla edelleen. Lisäksi eri maiden tutkimusperinteissä oli ja on kiinnostavia eroja, jotka johtuivat pääosin eroista poliittisessa ajattelussa ja (toiminta)politiikan luonteessa eri maissa. Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama kokoelma Ympäristökysymys antoi 90-luvun taitteen tilanteesta hyvän kuvan.[11] Omalta kohdaltani muistan löytäneeni ensimmäisiä kursseja valmistellessani lähinnä ”vihreän politiikan” perusteita etsivää kirjallisuutta (Andrew Dobson ym.), mutta sen varassa en päässyt lainkaan kiinni konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin. Yhtä lailla kaukaiseksi tietystä teoreettisesta viehätyksestään huolimatta jäi saksalainen ”ekologisen modernisaation” (Joseph Huber) sekä valtion tasoisen ”systeemikriisin” kirjallisuus (Niklas Luhmann, Martin Jänicke). Antoisampaa oli yhdysvaltalaisten pragmaattisesti orientoituneiden tutkijoiden tuotanto, erityisen inspiroivaksi osoittautui Lynton Caldwell. Lukuisien englantilaisten tutkijoiden tieteentutkimukseen kohdistuneet työt olivat myös tärkeitä (Brian Wynne, Steve Yearley, ym.). Maarten Hajer ja politiikka-analyysi (Frank Fischer, Hendrik Wagenaar ym.) muodostuivat 2000-luvun puolella tärkeiksi vaikuttajiksi.

Tärkeimmäksi yleiseksi ja opetukseen suuresti vaikuttaneeksi näkökulmaksi muodostuivat politiikan prosessiluonne sekä toimintapolitiikan (policy) tietty itsenäisyys yleisluonteiseen poliittiseen (hegemonia)kamppailuun (politics) nähden. Näistä aineksista muodostui Ympäristöpolitiikka-teoksen johtoajatus.[12] – Mutta tähän on aiheellista lisätä, että tällaisten yleisten päätelmien suhteen ”the jury is still out”, kuten anglomaailmassa sanotaan.

Oli kumminkin johdonmukaista, että ympäristöpolitiikan – tai ehkä laajemmin: yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen – hedelmällisiä tutkimusteorioita on tamperelaisessa tutkimuksessa etsitty runsaasti myös muualta kuin kansainvälisestä environmental policy-kirjallisuudesta. Tärkeitä lähtökohtia tutkimusteorioiden kehittämiseksi ovat tarjonneet esimerkiksi Michel Foucault ja Bruno Latour. Nykyisin minua itseäni erityisesti kiehtova tutkija on Isabelle Stengers sekä hänen taustallaan myös Gilles Deleuze & Félix Guattari, sekä luonnollisesti Ilya Prigogine; Prigogine ”luonnollisesti” siksi, että hänen innoittamansa tutkimusperinteen olennainen anti on selkiyttää epälineaaristen ja kompleksisten prosessien merkitystä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kentässä.[13]

Opinnäytteiden tekijöille alan liikkuvuudesta ja perinteen hajanaisuudesta on seurannut erinäisiä ongelmia. Tampereen ympäristöpolitiikan ensimmäiset gradut olivat pääaineen vaihtajien tekemiä ja hyväksyttiin muistaakseni vuonna 1997. Sen jälkeen niitä on valmistunut pitkälti toista sataa. Onnistuakseen tekemään hyvän gradun, opiskelijan on kyettävä vastaamaan kaikkiin alan liikkuvuudesta johtuviin hankaluuksiin suunnilleen seuraavasti: [1] Hänen on kyettävä muotoilemaan ajankohtaisesti kiinnostava tutkimusongelma, joka on kuitenkin riittävän kohdentunut, ”gradun kokoinen”; [2] hänen on kyettävä kokoamaan tutkielmansa tueksi sellainen tutkimusteoria tai teorioiden kokonaisuus, joka sekä perustelee tutkimuksellisen lähestymistavan mukaan lukien aineiston määrän ja laadun että antaa ainekset tutkimustulosten tulkinnalle; ja [3] hänen on kyettävä muotoilemaan päätelmänsä sekä esimerkiksi politiikan kehittämistä koskevat suosituksensa niin täsmällisiksi, että ne ovat uskottavia.

Väitöskirjoille asettuu luonnollisesti suurempia vaatimuksia, mutta ne rakentuvat jokseenkin edellä mainitsemieni kohtien mukaisesti. Toimikauteni aikana (neljä niistä tosin hiukan sen jälkeen) valmistui 23 väitöskirjaa, joista yksi oli yhteistutkimus, eli 24 tohtoria. Väitöskirjojen aihepiirit antavat kattavan kuvan umbrella -seminaarissa käsitellyistä aiheista; luettelo väitöksistä on liitteenä.

Ratkaisut, jotka määräsivät tutkielmien rakenteen (monografia vs. artikkelikokoelma) sekä kielen (suomi vs. englanti), tehtiin jokaisessa tapauksessa perusteellisen pohdinnan tuloksena. Tilasto muodostui seuraavaksi:

Monografiat: suomenkielinen/englanninkielinen 10/1; artikkeliväitöskirjat: suomenkielinen (useissa  mukana englanninkielinen artikkeli)/englanninkielinen 5/7. Jokseenkin odotettavissa oleva kokonaiskuva, toisin sanoen. Suomeksi kirjoitettujen monografioiden suuri määrä on täysin ymmärrettävä: Kun tutkijan tavoite on vaikuttaa kotimaan politiikkaan, hän kirjoittaa suomeksi, ja monet tutkimusaiheet ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pilkkominen joukoksi tutkimusartikkeleita tuottaisi toistoa ja tuhoaisi tulosten kokonaisuuden. Nykyinen valtavirran käytäntö painostaa kaikkien alojen tutkijoita kirjoittamaan englanniksi on järkyttävän typerä.

Keskeiset erot graduvaiheen ja väitöskirjan välillä liittyvät siihen, kuinka vaativista tutkimustehtävistä on kyse. Se, mikä graduvaiheessa on perustaitojen testi, on väitöskirjassa paljon vaativammin kysymys aineiston ja käsitteistön hallinnasta sekä päätelmien kantavuudesta.

Umbrella -seminaarin työskentelyssä erityisen hedelmälliseksi muodostuivat tiettyjen tutkimuksellisesti merkityksellisten käsitteiden esittelyyn ja ”käsittämiseen” tähdänneet temaattiset istunnot (”käsittää käsite” ≈ osata käyttää käsitettä). Keskustelua tuki tietenkin erityisesti se, että monet osanottajista olivat juuri ryhtyneet ottamaan selvää käsitteiden käytöstä. Kokemusten vertaaminen on parasta metodologian opiskelua.

 

* * * * * * *

 

Ympäristöpolitiikan tiistaiseminaarin aka ”Umbrellan” eräänlaisen esivaiheen ja alkuvuosien liittolaisen muodosti seminaarisarja Pori Workshops in Environmental Social Science, joka kokoontui vuosittain 1994-2000 (viimeinen istunto elokuussa 2000 tosin pidettiin Tampereella). Työpajoihin osallistui huomattava määrä tutkintovaatimuksiin sisältyvien kirjojen kirjoittajia. Useat tamperelaisen ympäristötutkimuksen teoreettiset ja metodologiset ideat ovat peräisin näistä istunnoista. Paikallinen järjestäjätaho oli Satakunnan ympäristöntutkimuskeskus. Juha Hiedanpää oli olennainen seminaarien suunnittelun ja organisoinnin työtoveri.

Olen jälkeen päin usein ihmettelyn sekaisesti muistellut, miten helppoa oli saada kansainvälisiä osanottajia tulemaan työpajaan Poriin (kaikista maailman paikoista, voisi joku tokaista…). Ajat olivat 1990-luvulla toiset; tähän muutama näkökohta. Yhteiskunnallinen ympäristötutkimus oli vielä 90-luvulla niin uusi ala, että kansainvälisiä seminaareja ei ollut ylettömästi tarjolla – toisin kuin nykyään. Lisäksi huomattavan monet nimekkäät tutkijat antavat arvoa pienimuotoisille, intensiivisille ja hyvin pohjustetuille työpajoille. Ja mikä myös on tärkeää, rahoitusta työpajoille oli suhteellisen helppo saada usealta eri taholta, kunhan otti rahoituksen hakemisen riittävän vakavasti. Hyvien työpajojen järjestäminen on halpaa! – verrattuna melkein mihin tahansa muuhun tutkimusta tukevaan toimintaan. Yksi nykytilanteen surkeuksista on työpajarahoituksen hiipuminen.[14]

Sekä umbrellan istunnoissa että Porin työpajoissa väitöskirjan tekijät olivat täysivaltaisia osanottajia alustajina ja keskustelun osanottajina. Minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää, saati hyväksyä, vuosituhannen vaihteen tienoilla niin sanotusta Bolognan sopimuksesta johdettua hokemaa, että väitöskirja on ”ajokortti tutkimustyöhön”. Rinnastus on banaalin loukkaava: Yksikään ajokokelas ei ole missään eikä koskaan ajokoetta suorittaessaan kehittänyt uudenlaisia käsitteellis-metodologisia näkökulmia tutkimuksellisten ongelmien ratkaisemiseksi, mikä on väitöskirjan tekijöiden olennainen tehtävä. En myöskään ymmärtänyt, enkä kykene koskaan millään ehdoilla ymmärtämään, miksi ammatillista kokemusta hankkineiden ja iältään muita varttuneempien jatko-opiskelijoiden asemaa tutkimusryhmissä pitäisi pitää ongelmana. Umbrellan kokemuksen mukaan ammattitaustan omaavista osanottajista on pelkkää etua: yhtäältä he tuovat merkittävän lisän ympäristöpolitiikan perusteiden pohdintaan (sillä politiikka ei ole seminaarihuoneessa vaan siellä missä sitä tehdään), ja toisaalta opiskelijat saavat tilaisuuden pohtia ja arvioida omia käsityksiään reaalimaailmassa syntyneitä kokemuksia vasten. Tämä asetelma tuottaa ”win-win” tilanteen: molemmat aidosti hyötyvät.

Tampereen ympäristöpolitiikan tutkimuksen rinnalle kasvoi valtakunnallinen tutkijakoulu YHTYMÄ. Sen esimuodoksi luotiin aloitteestani valtakunnallinen jatkokoulutusverkosto, jolle Suomen akatemia myönsi 2+2 tohtoriopiskelijan paikkaa (vuosiksi 1997-9 ja 1998-2000). YHTYMÄn vaiheita olen esitellyt toisaalla.[15]

 

* * * * * * *

 

Tamperelaisen ympäristöpolitiikan tutkimuksen kehittämistä hallitsi etenkin ensimmäisten kymmenen vuoden aikana hyvin yksikertainen periaate: Tutkimusrahoitusta on haettava kaikkialta, mistä mahdollista, ja aina, kun mahdollista. Se oli ainoa mahdollinen tapa vahvistaa oppiaineen piirissä harjoitettua tutkimusta. Monet haut tuottivat tulosta, useat eivät (joukossa kohtalaisen hämmentäviäkin kielteisiä päätöksiä, mutta niinhän on aina). Strategia tietysti johti tutkimuksen tematiikan tietynlaiseen poukkoiluun, mutta projektien perustana oli toki tavoitteita, jotka pysyivät vakaina. Nimeän seuraavassa tavoitteet sekä tärkeimpiä niitä edistäneitä projekteja.

 

[1] Ympäristön politisoituminen sekä politiikan prosessiluonne

Tärkeimmät projektit kohdistuivat ympäristön politisoitumiseen Tampereella (1996-1998) sekä kansalaisaktivismin merkitykseen paikallisissa ympäristökiistoissa ja ympäristöpolitiikassa (2000-2002 ja 2004-2006). Lisäksi osanotto Suomen Akatemian Itämeren tutkimusohjelman (BIREME) yhteydessä projektiin Governing a Common Sea (GOVCOM) – Changing Modes of Governance in the Baltic Sea Region (koordinaattori Marko Joas, Åbo Akademi) (2003-2005).

 

[2] Ekososiaalinen dynamiikka sekä yhteiskunnan ja luonnon keskinäistä suhdetta koskevan tiedon ja uskomusten luonne

Emil Aaltosen säätiön rahoittama monivuotinen hanke ”Miten luonto puhuu? – How Nature Speaks?” oli aihepiirin tärkein tutkimushanke. Lisäksi siihen lähinnä liittyi kaksi varttuneen tutkijan kauttani (1998-1999 sekä 2003-2004), Suomen Akatemian tiedon tutkimusohjelmaan liittynyt projekti, sekä muuntogeenisten organismien tutkimusohjelman rahoittama Assessment and Regulation of the Ecological Effects of GMOs in the Boreal Environment (ARGUE) (2004-2006).

 

[3] Luonnon ja luonnonsuojelun politiikka

EU:n kuudennen puiteohjelman rahoittamassa hankkeessa Participatory Governance and Institutional Innovation, PAGANINI (koordinaattori Herbert Gottweis, Wien) Tampereen vastuulla oli osio ”Learning from Conflicts over the Implementation of the Habitats Directive”. Suomen Akatemian rahoittamana aiheeseen kohdistui hanke Protection of Nature, Politics of Nature: Setting Priorities through Public Deliberation in the Era of Comprehensive Conservation (2008-2011). Tähän liittyi myös varttuneen tutkijan kauteni vuonna 2011.

 

Työskentelyn kiinteän aikataulun päätyttyä (eli siis eläkeajan alettua) olen, kuten sanottu, keskittynyt palauttamaan aktiivisen kiinnostuksen piiriin aiheita, jotka jäivät professuuria hoitaessani syrjemmälle. Biologisen monimuotoisuuden luonne poliittisena ongelmana on aihepiirin keskiössä. Erityisen kiinnostavaksi koen kysymyksen: Millainen tieto itse biodiversiteetin luonteesta on hyödyllistä – ehkä jopa välttämätöntä – aiheesta kiinnostuneille yhteiskunnallisen ympäristöalan tutkijoille? Vastaava kysymys koskee tietysti myös muita suuren mittakaavan ympäristöongelmia, erityisesti ilmastonmuutosta.

”Tulisi tietää kaikki!” ei ole vastaus. Molemmat aihepiirit ovat niin laajoja ja lisäksi sisäisesti sillä tavoin hajanaisena, että ”kaiken” aihepiirejä koskevan tutkimuksen tunteminen on mahdotonta. Realistista on ajatella, että vastauksia on yhtä monta kuin on ongelmiin kohdistuvia erikoistumisen aloja. Yleisluonteinen vastaus siis kuuluu:

Tutkijan on tunnettava ongelman yleiset piirteet ja sen lisäksi seurattava jatkuvasti tutkimuksen etenemistä sillä alueella, johon hänen erikoistumisensa kohdistuu.

 

Viitteet

[1] ”Peruskurssin kauneus”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 113-123 (2006).

[2] ”Tutkijaseminaari”, teoksessa Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.), Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa, Vastapaino, Tampere, 177-182 (2006).

[3] Arto Noro: ”Aikalaisdiagnoosi sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä.” Sosiologia 4/2000: 321-329.

[4] Yrjö Haila, Timo Ryynänen & Matti Saraste: Ei vettä rantaa rakkaampaa. Puunjalostusteollisuus vesiemme pilaajana. Weilin & Göös, Helsinki (1971).

[5] Robert H. MacArthur & Edward O. Wilson The theory of island biogeography. Princeton, NJ: Princeton University Press (1967).

[6] Kansainvälisen kiinnekohdan muodostivat International Society for the History, Philosophy and Social Studies of Biology (ISHPSSB) sekä vuodesta 1986 lähtien ilmestynyt Biology & Philosophy-lehti. Tärkein tätä näkökulmaa edustanut julkaisu on Yrjö Haila & Chuck Dyke (toim.): How Nature Speaks. The Dynamics of the Human Ecological Condition. Duke University Press, Durham, NC (2006).

[7] Vihreään aikaan. Kirjoituksia ihmisen ekologiasta. Tutkijaliitto, Helsinki (1990).

[8] Yrjö Haila & Richard Levins: Humanity and nature. Ecology, Science and Society. Pluto Press, London (1992). Suomennos: Ekologian ulottuvuudet. Vastapaino, Tampere (1992).

[9] Ks. Levinsin muistokirjoitus, Yrjö Haila: ”Richard Levins 1931-2016.” Tiede & edistys 41:183-184 (2016).

[10] ”Miten käsittää uutuus? Argumentti–kehys–sulkeuma, ja muita metodologisia käsiteperheitä.” Tiede & edistys 39:347-360 (2014).

[11] Ilmo Massa & Rauno Sairinen (toim.): Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus, Helsinki (1991).

[12] Yrjö Haila & Pekka Jokinen (toim.): Ympäristöpolitiikka – Mikä ympäristö, kenen politiikka. Vastapaino, Tampere (2001). – Kirjaa ryhdyttiin kokoamaan ympäristöpolitiikan tutkijaryhmän voimin Pekka Jokisen aloitteesta.

[13] Aiheen moderni klassikko on Ilya Prigogine & Isabelle Stengers: Order out of Chaos. Man’s New Dialogue with Nature. Flamingo (1984).

[14] Mallin Pori-työpajoille tarjosi 1970-80-luvuilla ekologina kokemani Nordiskt Kollegium för Ekologi (NKE) -nimisen pohjoismaisen instituution tarjoama mahdollisuus järjestää intensiivityöpajoja ja kutsua niihin ulkomaisia vieraita. Suomalaiset ekologit käyttivät tätä mahdollisuutta hyväkseen aktiivisesti ja erittäin hyvin tuloksin. Työpajarahoitus ja koko NKE lakkautettiin sittemmin, luonnollisesti.

[15] ”Valtakunnalliset tutkijakoulut. Surullinen kertomus uhoamisesta ja tuhoamisesta.” Tiede & edistys 41:57-65. [http://www.tiedejaedistys.fi/images/Pdf-tiedostot/Valtakunnalliset%20tutkijakoulut.pdf]

 

 

Tampereen ympäristöpolitiikasta valmistuneet väitöskirjat

Jukka Hoffren: Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in a National Economy. The Case of Finland (2001)

Helena Valve: Social learning potentials provided by EU rural development programmes – a comparative study on three institutionalisation processes (2003)

Laine, Markus & Peltonen, Lasse: Ympäristökysymys ja aseveliakseli – Ympäristön politisoituminen Tampereella vuosina 1959-1995 (2003)

Juha Hiedanpää: Making Environmental Policies Reasonable: A Study of the Consequences of Social Diversity for Regional Forest Policy of SW Finland (2004)

Ari jokinen: Luonnonvarojen käytön ja dynamiikan hallinta yksityismailla (2004)

Per Mickwitz: Environmental Policy Evaluation: Concepts and Practice (2006)

Maria Åkerman: Tiedon tuotannon käytännöt ja ympäristöpoliittinen toimijuus: rajaamisen ja yhdistämisen politiikkaa (2006)

Helena Leino: Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun dynamiikka: Tutkimus Tampereen Vuoreksesta (2006)

Peltola, Taru: Paikallisen energiahuollon ympäristöpoliittinen liikkumavara: vaihtoehtoiset teknologiat, poliittiset käytännöt ja toimijuus (2007)

Kaisu Anttonen: Piiloutuva politiikka. Ympäristökysymysten hallintaa kolmessa kaupungissa (2007)

Leena Leskinen: Kestävyyden tulkinnat metsäkeskusten yhteistoiminnallisissa käytännöissä (2007)

Nina Wessberg: Teollisuuden häiriöpäästöjen hallinnan kehittämishaasteet (2007)

Nina Tynkkynen: Constructing the environmental regime between Russia and Europe. Conditions for social learning (2008)

Laura Kröger: Policy Change and Learning: Implementing EU Environmental Policies Affecting Agriculture (2009)

Anu Kerkkänen: Ilmastonmuutoksen hallinnan politiikka. Kansainvälisen ilmastokysymyksen haltuunotto Suomessa (2010)

Minna Kaljonen: Caught between Standardisation and Complexity. Study on the institutional ambiguities of agri-environmental policy implementation in Finland (2011)

Jarkko Bamberg: Shaping Places Online: Exploring the Potential of the Internet for Public Engagement in Spatial Local Governance (2012)

Nina Nygren: Liito-oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla (2013)

Minna Santaoja: Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina (2013)

Eveliina Asikainen: Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa (2014)

Juha Peltomaa: Tehotuottajat ja Ellun kanat – Maatilojen muutos ja ympäristöpolitiikan kehittämisen mahdollisuudet (2015)

Jere Nieminen: Hirviä ja ihmisiä ‒ Hirven yhteiskunnallisen läsnäolon hallinta 2000-luvun alussa (2015)

Jenni Kuoppa: Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta (2016)

 

YHYS Politiikkadialogi 2016
Kestävä kulutus ja elämäntavat

Yhteiskuntatieteellisen Ympäristötutkimuksen Seura (YHYS ry) järjestää Politiikkadialogin kerran vuodessa yhteistyössä Ympäristötiedon foorumin kanssa. Politiikkadialogi tarttuu ajankohtaisiin ympäristöpolitiikkaa uudistaviin teemoihin edistäen tutkimuksen, päätöksenteon ja kansalaisyhteiskunnan välistä vuoropuhelua.
Vuoden 2016 politiikkadialogi järjestettiin teemalla: “kestävä kulutus ja elämäntavat: missä politiikka?” Tilaisuus järjestettiin yhteistyössä ympäristöministeriön kanssa ja sen tavoitteena oli tukea ilmastosuunnitelman 2030 laadintaa. Politiikkadialogi oli myös osa kestävän kehityksen viikkoa ja siihen osallistui lähes 100 tutkimuksen, ministeriöiden, järjestöjen ja yritysten edustajaa.

Julkaisu: Aktiivinen kuluttaja haastaa ilmastopolitiikan

Suomi valmistelee parhaillaan vuoteen 2030 ulottuvaa ilmastosuunnitelmaa, jossa yksi keskeinen pala on arjen ilmastopolitiikka eli päästöjen vähentäminen asumisen, liikkumisen ja syömisen osalta. Julkaisussa pohditaan kuluttajan roolia ilmastopolitiikassa ja ohjauskeinojen valintaa: tulisiko kuluttajia hellästi tuupata oikeaan suuntaan vai ottaa käyttöön erilaisia kulutusta rajoittavia, radikaalimpia keinoja?

Energiankulutuksessa yksityistaloudet on nähty pitkään vain passiivisina toimijoina. Uudet, hajautetut energiamuodot ovat tuoneet kansalaiset aktiivisemmin mukaan energian tuotantoon. Kansalaisten aktiivista energiakansalaisuutta ja vertaisverkostojen toimintaa kannattaa tukea. Näin voitaisiin tehdä mm. edistämällä taloyhtiöiden energiakatselmuksia ja yhteishankintoja.

Kasvispainotteisen ruokavalion edistäminen kannattaa, katsoi asiaa miltä kantilta tahansa. Kuluttajien kiinnostus kasvispainotteista ruokavaliota kohtaan on lisääntymässä, mutta käytännön esteet vaikeuttavat ruokavalion muuttamista vähemmän lihaa kuluttavaksi. Kasvisruoasta onkin tehtävä helppoa ja houkutteleva vaihtoehto ja kuluttajia on tuettava mm. vaatimalla julkisilta ruokapalveluilta vaaditaan enemmän kasvisruokaa ja kasvisvaihtoehtojen parempaa esillepanoa kaupoissa.

Policy brief.
Kooste tilaisuudesta.
Tilaisuuden materiaalit.

Julkaisu on koostettu Yhteiskuntatieteellisen Ympäristötutkimuksen Seuran (YHYS ry), Ympäristötiedon foorumin ja ympäristöministeriön 3.6. järjestämän politiikkadialogin pohjalta.

 

ymptiedfoorumilogo_pieni

ymlogo_pieni

yhyslogo_pieni

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuraa voi nyt seurata myös Twitterissä! Twitterin kautta jaetaan uutisia, tiedotteita sekä muuta ajankohtaista. Seuran tilin (@yhys_ry) löydät tästä linkistä.

 

Yrjö Haila

 

Minulle on myönnetty etuoikeus valita vuosittain kirja palkinnoksi yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen alan parhaasta gradusta. Se on tapahtunut jo kahtena vuonna. Tämä on hämmentävä kunnia. Hämmennyksestä kaiketi johtuu, että en ole aiemmin ymmärtänyt tarttua tilaisuuteen esitellä laajemmin palkinnoksi valitsemiani kirjoja. Ne nimittäin ansaitsevat esittelyn. Olennainen mittapuu on, että palkintokirjoihin soisin jokaisen alan tutkijan tutustuvan. Kirjat osoittavat ympäristöongelmien kannalta merkityksellisten asioiden ja ilmiöiden välisiä yhteyksiä, jotka eivät ole asioissa ja ilmiöissä itsessään ilmeisesti näkösällä. Siten ne tarjoavat ympäristöä koskevalle ajattelulle uusia välineitä ja opastavat niiden käyttöön.

Auttaa ymmärtämään ympäristöongelmien yhteiskunnallista luonnetta on luonnollisesti kirjavalinnan olennainen tavoite. Ympäristö on se, mikä ympäröi. Ympäristö käsittää kaiken. Ympäristön ymmärtämiseen tähtäävässä ajattelussa korostuu näin ollen välttämättömyys tehdä merkityksellisiä erotteluja. ”Kaikkea” ei voi tutkia; itse asiassa, kuten tammikuussa 2016 edesmennyt Richard Levins aikoinaan totesi, jos yrittäisimmekin emme kykenisi edes sanomaan, mitä kaikkea ”kaikki” käsittää. Sen sijaan on tunnistettava yhteiskunnan ja ympäristön suhteessa ilmenevät ongelmakohdat ja kiinnitettävä huomio niihin.

Erottelut edellyttävät omanlaatuisiaan käsitteellisiä työvälineitä. Niitä etsimme. Erotan tehtävän taustalla kaksi metodologista ulottuvuutta, jotka molemmat ovat yhtä tärkeitä: yhtäältä binaarinen ajattelu jäsentäessämme asioiden ja ilmiöiden ilmiasuja eli ”fenomenologiaa”[1], sekä toisaalta vastakohta-avaruudet analysoidessamme käsitteellisesti ilmiöiden ja tapahtumakulkujen merkityksellisiä piirteitä[2].

 

Mutta riittäköön yleinen pohdinta. Seuraavassa kahden ensimmäisen palkinnon esittelyt.

 

2013-2014

Daniel Kahneman: Thinking, Fast and Slow. Allen Lane, 2011

Kahneman on psykologi, jolle myönnettiin niin sanottu taloustieteen Nobel-palkinto vuonna 2002. Palkinto olisi ilman muuta ollut jaettu hänen pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Amos Tverskyn kanssa, ellei tämä olisi kuollut 1990-luvun lopulla. Kirja on johdonmukaisesti etenevä kokoelma erittäin sujuvasti kirjoitettuja osittain itsenäisiä mutta hienosti toisiinsa kytkeytyviä eräänlaisia pienoisesseitä. Keskeinen teema on otsikon ilmentämä inhimillisen ajattelun (kognition, ”perillä olon”) jäsentyminen kahdeksi toisistaan jokseenkin riippumattomaksi lohkoksi: nopea (intuitiivinen) ajattelu ja hidas (harkitseva, puntaroiva) ajattelu. Kahneman korostaa jakoa käyttämällä kirjastaan luonnehdintaa ”psykodraama, jossa on kaksi esiintyjää”. Kirjan ensimmäiset yhdeksän lukua esittelevät näiden ajattelun muotojen eroja esimerkein, joista suuri osa perustuu Kahnemanin yhteistyökumppaneineen tekemiin kokeisiin. Kuten odottaa sopii, intuitioon perustuva nopea ajattelu johtaa virheisiin tilanteissa, joissa harkinta olisi tarpeen.

Jäsennys on itsessään mielenkiintoinen, mutta erityistä painoa se saa, kun Kahneman kytkee sen kirjan myöhemmissä luvuissa varhempiin Kahneman-Tversky tutkimusaiheisiin, jotka ovat selvittäneet ihmisten päättelyn ja ratkaisujen rationaalisuutta. Kaksi kaksikon klassikkoartikkelia on julkaistu kirjan liitteenä: ”Judgement under Uncertainty: Heuristics and Biases” (alkuperäinen: Science, 1974) ja ”Choices, Values and Frames” (alkuperäinen: American Psychologist, 1984). Otsikot kuvaavat, mistä on kyse: epävarmuuden vallitessa inhimilliseen päättelyyn vaikuttavat vääristymiin johtavat ”heuristiikat” [eli artikuloimattomat päättelysäännöt]; ja arvot ja tilannesidonnaiset tulkintakehykset vaikuttavat ihmisten valintoihin. Molemmissa tapauksissa yhteys nopean ja hitaan ajattelun keskinäissuhteen ongelmaan on ilmeinen.

Kahneman suhtautuu huvittuneen kriittisesti taloustieteilijöiden olettamukseen, että ihmisten päätöksiä ohjaisivat laskelmoiva rationaalisuus ja itsekeskeinen oman edun tavoittelu. Hän muun muassa leikittelee vastakkainasettelulla ”Econs” vs ”Humans” asettuen ”Humans”-ihmisten vaillinaisen laskelmointikyvyn kannalle. Kahnemanin erityisiä tutkimuskohteita ovat olleet ihmisten kykenemättömyys arvioida realistisesti voiton/häviön todennäköisyyksiä uhkapelien kaltaisissa tilanteissa sekä riskien arvioinnissa ilmenevät poikkeamat rationaalisesta laskelmoinnista. Näitä kysymyksiä esittelevistä luvuista valpas lukija löytää runsaasti yhteyksiä yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen ongelmiin.

Erityisen läheisesti Kahneman sivuaa ympäristöajattelun ajankohtaisia ongelmia kirjan viimeisessä jaksossa, jossa hän esittelee inhimillisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden erilaisia tulkintoja. Hyvinvointiaan arvioidessaan ihminen on Human eikä Econ – mutta tietysti tätä hyvin yleisluonteista vastakkainasettelua on kyettävä tilannekohtaisen monipuolisesti täsmentämään.

Kahneman on omistanut kirjansa pitkäaikaiselle yhteistyökumppanilleen Amos Tverskylle. Heidän yhteistyönsä myös määrittää kirjan rakennetta, joka etenee suurin piirtein tutkimusteemojen ilmaantumisen ajallisessa järjestyksessä. Huomattavan monet kirjan luvuista Kahneman aloittaa viittaamalla tuohon taikka tähän sattumukseen heidän yhteistyönsä kulussa (esimerkki, s. 269: ”One day in the early 1970s, Amos handed me a mimeographed essay by a Swiss economist named Bruno Frey, …”). Tämä tekee kirjan lukemisesta erityisen viehättävän kokemuksen: lukija voi lähes asettautua osalliseksi siihen prosessiin, jonka kulussa yksittäisistä ja alunperin triviaaleilta vaikuttavista tapahtumista ja oivalluksista rakentui johdonmukainen ja merkittävä tutkimuksellinen elämäntyö.

Palkinnon otti vastaan 3.11.2014 Liisa Haapanen.

 

2014-2015

William Connolly: The Fragility of Things. Self-organizing Processes, Neoliberal Fantasies, and Democratic Activism, Duke University Press, 2013

Kirjan otsikon aforismi the fragility of things kertoo mistä on kyse: Inhimillisen olemassaolon perustat ovat hauraat. Tämä ei ole sellaisenaan ympäristötutkijoille kovin yllättävä väite, mutta olennaista on, miten Connolly sitä kehittelee. Connolly on arvostettu poliittisen filosofian tutkija (political philosophy anglo-amerikkalaisittain), jonka varhainen teos The Terms of Political Discourse (1974) on laajalti tunnettu selväjärkinen analyysi poliittisten ristiriitojen luonteesta. Connolly on ollut erityisen kiinnostunut politiikan rakentumisesta modernissa yhteiskunnassa. Hän on tukeutunut ongelmaa selvittäessään sekä klassisten teoreetikkojen perintöön (Hobbes, Rousseau, Nietzsche, ja niin edelleen) että nyky-yhteiskunnan ideologisten virtausten analyysiin.

Connolly on jo pitkään ottanut luonnon poliittisen merkityksen vakavasti (ks. esimerkiksi hänen artikkelinsa ”Ääniä tuulispäästä” teoksessa Luonnon politiikka, Yrjö Haila & Ville Lähde, toim., Vastapaino 2003). Tätä Connollyn tutkimusalaa uuden teoksen otsikko ”Asioiden hauraus” tietenkin osaltaan ilmentää. Kirjan ensimmäisen luvun otsikko on Steps toward an Ecology of Late Capitalism. Muotoilu on lainattu neljän vuosikymmenen takaa Gregory Batesonilta (Steps to an Ecology of Mind, 1972). Termi ”ekologia” ei kummallakaan tekijällä ole pelkkä metafora vaan ilmentää näkemystä siitä, miten asiat ja tapahtumakulut muotoutuvat moninaisten tekijöiden vuorovaikutusten välityksellä. Ne muovaavat ratkaisevasti ihmisten elämän olosuhteita, mutta vain vähäiseen osaan niistä ihmiset voivat tarkoituksellisesti vaikuttaa.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä on toki syy–seuraus suhteita, mutta niitä ei voi ymmärtää mekanistisen kausaalisuuden perustalta. Connolly kuvaa yhteiskunnallisten vaikutussuhteiden muotutumista termillä voimakenttä (force field). Voimakenttiä muodostuu tilanteissa, joissa erilaiset toimijuudet (agency) ovat enemmän tai vähemmän pysyvissä suhteissa keskenään. Voimakenttien muotutumiseen vaikuttavat sekä inhimilliset että ei-inhimilliset toimijat. Erilaiset voimakentät ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tilanteiden hauraus on seurausta siitä, että voimakenttien vuorovaikutukset ovat huomattavassa määrin ennakoimattomia – kuinka merkittävässä määrin, on tilannekohtainen ja empiirisesti selvitettävä ongelma. Yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen keskeiseksi tehtäväksi muodostuu tältä perustalta selvittää yhteiskuntien ympäristösuhteita jäsentävien voimakenttien piirteitä.

Connollyn käyttävä termi ”myöhäinen kapitalismi” viittaa uusliberalismiin. Rinnastus Gregory Batesonin otsikkoon (eli ”late capitalism ≈ mind”) antaa taitavasti viitteen siitä, millaiseksi Connolly tulkitsee uusliberalismin ytimen. Olennaista on, miten tehokkaasti länsimaiden suuri julkisuus sekä julkisuutta seuraavat tavalliset ihmiset (”kuluttajat”) on saatu omaksumaan uusliberalismin periaatteet ainoiksi oikeiksi – tai vähintäänkin ainoiksi mahdollisiksi. Connolly perustelee näkemyksensä käyttäen hyväkseen Friedrich Hayekin teosten tarkkaa analysointia. Hayek korosti monessa yhteydessä selväsanaisesti, että hänen edustamansa talousajattelun tavoite ei suinkaan ole hävittää valtio vaan päinvastoin lujittaa valtiota kunhan se ottaa tehtäväkseen turvata uusliberalistisen markkinajohtoisen talouden toteutuminen.

Connolly ei esitä suoraviivaista ”kapitalismin kritiikkiä”. Sen sijaan hän asettaa vahvasti kyseenalaiseksi uusliberalismin omaksuneen yhteiskunnan mahdollisuudet ratkaista ”asioiden haurauden” tuottamia ongelmia kuten esimerkiksi globaaleja ympäristöongelmia. Ongelmien hallitsemiseksi tarvittaisiin kollektiiviseen solidaarisuuteen perustuvaa huolenpitoa, jollaisesta nykyisten yhteiskuntien politiikassa ei juuri näy merkkejä.

Kirjaan sisältyy Connollyn erittäin kiinnostava arvio siitä, löytyykö Immanuel Kantin käytännöllisen järjen filosofiasta aineksia, jotka auttaisivat varautumaan ”asioiden haurauteen”. Kyllä löytyy, vastaa Connolly, joskin puolinaisina ja pidäkkeellisinä. Kant oli liian tiiviisti sitoutunut olettamukseen, että maailmaa ja ihmisten elämisen ehtoja hallitsee ennalta annettu järjestys. Asioiden haurautta kunnioittavaa vaihtoehtoa Kantin filosofialle Connolly hakee myöhemmiltä moraalifilosofeilta, joita edustavat esimerkiksi Nietzsche ja Whitehead. Lisäksi hän kehittelee kirjan viimeisessä luvussa demokraattinen aktivismin näkemystä, jota hän on hahmotellut omaksi vaihtoehdokseen useissa aiemmissa teoksissaan. Tällä teemalla on monia yhteyksiä myös suomalaisen ympäristötutkimuksen keskeisiin kysymyksiin. Olennaista Connollyn näkemyksen mukaan on, että moraaliperiaatteet ja käytännön toiminta yhtyvät.

Palkinnon otti vastaan 16.11.2015 Hanna Nieminen.

 

— 

[1] Peter Elbow on erityisesti kehitellyt tätä teemaa esimerkiksi teoksissaan Embracing Contraries. Explorations in Learning and Teaching (Oxford UP, 1986) ja Everyone Can Write. Essays Toward a Hopeful Theory of Writing and Teaching Writing (Oxford UP, 2000).

[2] Alan Garfinkel: Forms of Explanation. Rethinking the Questions in Social Theory (Yale UP, 1981); ks. myös Chuck Dyke: The Evolutionary Dynamics of Complex Systems. A Study in Biosocial Complexity (Oxford UP, 1988).

Aika: 3.6.2016, 9.00-12.00
Paikka: Pankkisali, ympäristöministeriö, Aleksanterinkatu 7, Helsinki

Lisätietoa ja ohjelma

Yhteiskuntatieteellisen Ympäristötutkimuksen Seura (YHYS ry) järjestää Politiikkadialogin kerran vuodessa yhteistyössä Ympäristötiedon foorumin kanssa. Politiikkadialogi tarttuu ajankohtaisiin ympäristöpolitiikkaa uudistaviin teemoihin edistäen tutkimuksen, päätöksenteon ja kansalaisyhteiskunnan välistä vuoropuhelua.

Ensimmäinen vuoden 2016 politiikkadialogi järjestetään teemalla: ”kestävä kulutus ja elämäntavat: missä politiikka?” Se järjestetään yhteistyössä ympäristöministeriön kanssa ja tavoitteena on tukea ilmastosuunnitelman 2030 laadintaa. Politiikkadialogi on myös osa kestävän kehityksen viikkoa.

Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii merkittäviä muutoksia kulutuksessa ja elämäntavoissa. Joidenkin arvioiden mukaan ruokavaliomuutoksilla voidaan saada aikaan jopa 50 % vähenemä ruoan kulutuksesta aiheutuvista ilmastopäästöissä. Tämä edellyttää kuitenkin radikaaleja muutoksia lihan kulutuksessa. Kestävä liikkuminen tarkoittaa arkisten liikkumistapojen uudelleen miettimistä ja huomioimista liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelussa. Yhtälailla energian käytön tehostaminen ja uusiutuvan energian käyttö peräänkuuluttavat aktiivista energiakansalaisuutta.

Vaikuttavan ympäristöpolitiikan on ymmärrettävä yhä paremmin syömisen, asumisen ja liikkumisen tapoja ja käytänteitä. Myös uudet toimijat nousevat ympäristöpolitiikan keskiöön. Miten tukea kuluttajista ja kansalaisista lähtevää muutosvoimaa? Mistä vanhoista tavoista, suunnittelun tai politiikan teon tavoista on luovuttava? Mitä on ajateltava uusiksi? Missä on yhteiskunnallisen väliintulon tai tukimuotojen paikka? Politiikkadialogi nostaa nämä kulutus- ja elämäntapamuutoksiin liittyvät kysymykset ympäristöpolitiikan keskiöön.

Katri Karkinen

Koivuselkä – elinkeinon muutos ja siihen havahtuminen

Maaseutututkijoiden tapaaminen Säkylässä elokuussa 2015 / Alustus työryhmässä, teksti muokattu YHYS-blogiin joulukuussa

 

Tutkijoita 11 matkusti Koivuselkään Venäjän Karjalaan heinäkuussa 2014. Mitä mielenkiintoista voi tässä olla? Ainakin kaksi asiaa: yhtäällä meillä Suomessa on tärkeää tietää, miten itärajan takainen väestö elää. Toisaalla Koivuselän kylän tutkimus on elinvoimainen, koska tulokset eivät jääneet 20 vuoden aikana huomaamatta kylän asukkailta. Entä ovatko tutkimuskäsitteet pysyneet eri vuosikymmeninä menossa mukana?

Yhdeksänkymmentäluvulla elettiin Venäjän suhteen toivon aikaa, ja silloin sovittiin tutkimuksesta Joensuun yliopiston, Venäjän tiedeakatemian Karjalan osaston ja Petroskoin pedagogisen yliopiston
kesken. Ideana oli nostaa kylä maaseudulla esiin niin, että asukkaiden elämä heijastaisi koko yhteiskunnan muutoksia. Sittemmin kenttätutkimusta tehtiin useana vuotena. Koivuselän rinnalle
kohteeksi nousi myös Matrossan kylä, jossa akateemiset metsäalan oppilaitokset halusivat tehdä yhteistyötä. Keskeisiä käsitteitä olivat kestävä kehitys ja sen eri ulottuvuudet. Tärkeä Koivuselän ja Matrossan kenttätyön tulos oli koulutuksellinen, kun sekä venäläiset että suomalaiset nuoret tutkijat perehtyivät naapurin tapaan ajatella ja työskennellä.

Idea oli siis nostaa yksi asutus – intensiivinen ote – ja sen asukkaat tutkimuksen aineistoksi. Tämä on tarkoittanut sitä, että haastattelemalla kaikki kylän asukkaat voidaan ymmärtää sekä kohdetta
että siihen verrattavissa olevia paikkoja ja luoda siten käsitys maaseudun väestön elinolosuhteista, arvoista ja mielipiteistä.

Koivuselän tutkimus syntyi aluksi metsätyökylä-käsitteen ympärille. Se on neuvostoyhteiskunnasta peräisin oleva käsite, ja sen tausta oli työnjaon organisoimisesta: pohjoinen tai Luoteis-Venäjä luonnonvaroineen tarkoitti useimmiten juuri metsätaloutta. Kun
neuvostotermit alkavat olla mennen talven lumia, kuoriutuu Koivuselkä syrjäiseksi maaseuduksi. Se on asutus, kylä, ja tarkemmin ehkä vielä karjalainen kylä. Jopa asutus ja kylä vaativat suomalaisessa kontekstissa selitystä, koska maankäytön historia on erilainen Suomessa ja Karjalan tasavallassa. Nostaisin yhden asian yli muiden: maankäyttöön vaikuttava reformi oli Ruotsin valtiopäivillä jo 1700-luvulla sovittu, historiankirjoituksessa Isojakona tunnettu prosessi. Isojaossa niputettiin yhteen tiiviisti hyöty ja maa. Se oli perusteellinen oikeuksien, etujen ja maan hallinnan muutos. Venäjän Karjalan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen ymmärtämisen vuoksi kannattaa pohtia tätä hyödyn aikakauden luomaa maareformia tai sen puutetta.

Olin mukana yhtenä joukossa kymmenen muun tutkijan kanssa heinäkuussa 2014. Maisema oli muuttunut maanviljelyn ja kotieläinten määrän romahtaessa. Tavoitteena oli vierailla jokaisessa kotitaloudessa, joka onnistui erinomaisesti, minkä lisäksi haastateltiin useita kesäasukkaita.

Ja todella ovat Venäjän Karjalan maaseudun muutokset silmäänpistäviä. Niitä voi todistella havaintojen ja tilastoiden perusteella. Syntyvyyden ja väestön kasvun pysähtyminen, työikäisten siirtyminen kaupunkeihin ja metsätalouden murros ovat ilmiselviä. Aikaisempi tutkimuksemme kestävästä kehityksestä alkaa näyttäytyä vitsiltä. Taloudellinen ulottuvuus ei näytä olevan positiivisessa vireessä. Venäjällä laman sanotaan johtuvat öljyn myyntihinnan laskusta. Sosiaalinen ulottuvuus – työpaikkoja ei ole. Maaseudun väestö vanhenee entisestään ja vähenee. Ekologinen ulottuvuus on vaikea arvioida, kun metsien hakkuun vastuut on organisoitu uudelleen, uusia valtateitä on rakennettu halkomaan aikaisempia erämaita ja kaupungistuminen kiihtyy.

Elinkeinoiltaan Koivuselkä on yksinkertainen. Puun korjuu hoidetaan tällä hetkellä täysin kyläläisistä riippumattomin voimin. Turisteja on kovin vähän, sillä he harvoin eksyvät Karjalan sivuteille. Kylässä on kauppa ja sinne ajaa kerran viikossa postiauto. Onneksi kesäkuukausina
kylän raitille tulee kaupunkilaislapsia.

Vakava havaintoni liittyy siihen, että kyläläisiltä oli riistetty mahdollisuus osallistua metsäpuun korjuuseen ja myyntiin. Aikaisempi metsätyökylä Koivuselkä on nykyisin väliaikainen asuinpaikka metsän kaatoon palkatuille siirtotyöläisille. Lisäksi ovat kotitarveviljely ja karjatalous olleet ihmisten arkipäivää useiden vuosikymmenten ajan. Kenttätyön 20 vuoden elinkaaren aikana voimme todistaa kotitarveviljelyn melkein täydellisen alasajon. Aikaisemmin perunamaat
ja heinän korjuu rajoittuvat asuintalojen ympärille raivattuihin kukkapenkkeihin.

Virallinen eli venäläisittäin paikallishallinnon edustus oli kylässä minimissä. Se koostui yhdestä puolipäiväisestä toimistonhoitajasta. Aikaisemmin oli ollut hallitseva metsäyhtiö virkailijoineen,
työntekijöineen ja jakelujärjestelmineen. Toisin sanoen on poliittinen reformi Venäjän federaatiossa ulottunut Karjalan tasavallan kyliin, ja merkittäviä muutoksia on pantu toimeen luonnonvaroja koskevissa säädöksissä.

Meidän tutkimusryhmämme keräämässä aineistossa kotitaloudet olivat keskeinen kategoria. Omalle osalleni tuli tarkastella kyläläisten ruokataloutta. Valtavirtaisessa maatalouden tutkimuksessa kotitalous on marginaalinen katsantokulma, sillä talouden painotus johtaa usein
abstrakteihin käsitteisiin. Maatalous on aina vahvasti riippuvainen käytössä olevasta työvoimasta ja tekniikasta. Olen Koivuselässä (ja 1990-luvun Matrossatutkimuksessa) soveltanut kotitalouskäsitteessä perhemallia, jossa talossa oli nainen ja mies sekä vanhempaa sukupolvea että uutta. Perheen vastuulla on huolehtia myös heistä, jotka eivät ole työikäisiä tai –kykyisiä etenkään palkkatyön näkökulmasta. Kotitarvemaataloutta varten myös vanhukset ja lapset ovat työvoimaa.

Jokaisessa haastettelutilanteessa koivuselkäläisissä kodeissa oli kotitalous synonyymi perheelle. Maataloudesta oli luonteva keskustella, jos perhe oli mallin mukainen eli ainakin kaksi työikäistä ihmistä. Jos kotitaloudessa sen sijaan oli vain äiti ja poika tai kaksi vanhaa sisarusta, maataloudesta keskusteleminen sai selviytymisen sävyjä. Perhe oli paljon riippuvaisempi siitä, millainen oli sen naapurusto ja ympäristö.

Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen on nimitetty yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen johtaviin tiedelehtiin lukeutuvan Ecological Economicsin (Elsevier) päätoimittajaksi. Lehti siirtyi toukokuusta 2015 alkaen vastaavan päätoimittajan ja kahdeksan sisällöllisen päätoimittajan malliin.

Dosentti Mikko Raskin ja professori Richard Worthingtonin toimittamassa kirjassa Governing Biodiversity through Democratic Deliberation (Routledge, 2015) kansainvälinen 30 tutkijan ryhmä arvioi uuden kuulemismenetelmän roolia YK:n ilmasto- ja biodiversiteetti COP-neuvotteluissa.

 

World Wide Views -menetelmä on ollut käytössä YK:n ilmasto- ja biodiversiteetti- eli COP-neuvotteluissa vuodesta 2009 lähtien. Ensimmäisen kerran globaali kuuleminen järjestettiin Kööpenhaminassa vuonna 2009 pidetyn COP15-ilmastokonferenssin yhteydessä. Toisen kerran kansalaisia kuultiin Intian Hyderarabadissa pidetyssä YK:n biodiversiteettisopimuksen COP11-osapuolikokouksessa, jonka päätöslauselmassa kehotetaan tukemaan vastaavaa toimintaa myös jatkossa. YK:n aloitteesta toteutettu kolmas globaali kansalaiskuuleminen järjestettiin 6. kesäkuuta 2015. Pariisin COP 21 ilmastoneuvottelua valmistelevaan kuulemiseen osallistuu yli 80 maata.

Kirja on toinen Routledge kustantamon julkaisema, samaa teemaa käsittelevä teos. Teema on ajankohtainen, sillä YK on institutionalisoimassa globaalin kansalaisdeliberaation osaksi ilmasto- ja biodiversiteetti COP-neuvotteluja. Kirja koostuu 15 tieteellisestä artikkelista, joissa arvioidaan World Wide Views -menetelmällä toteutetun kansalaiskuulemisen roolia YK:n ilmasto- ja biodiversiteettineuvotteluissa, kansainvälisen politiikan demokratisoimisessa ja ympäristökysymysten valtavirtaistamisessa.

Lisätietoja

Dos. Mikko Rask, Helsingin yliopisto

sähköposti: mikko.rask@helsinki.fi, puhelin: 050 3222 012

Linkki kirjan nettisivulle: http://www.routledge.com/books/details/9780415732185/

Tietoa WWViews prosessista: http://wwviews.org/ ja http://climateandenergy.wwviews.org/