Sauli Rouhinen

Matkalla mallimaaksi? Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa. Itä-Suomen yliopisto, 2014
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 88.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 28.11.2014

 

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat!

Tutkimukseni pääotsikkona on kysymys, onko Suomi matkalla mallimaaksi.

Kysymys edelläkävijyydestä tai mallimaana toimimisesta edellyttää kestävän kehityksen idean muotoutumisen selvittämistä: kuinka idea muuttui kansainvälispoliittiseksi prosessiksi, institutionalisoitui ja tulkittiin kansallisen politiikan keskusteluyhteydessä. Jo tässä vaiheessa on syytä huomauttaa, että kestävä kehitys on globaalin muutoksen hallinnan idea, siis poliittinen, ei teoreettinen käsite, vaikka se onkin jatkuvan tieteellisen väittelyn kohteena. Ideoita tarvitaan yhteiskunnallisissa murroksissa. Kestävän kehityksen idealle on yhä tarvetta.

Tutkimuksen alaotsikossa olen kysynyt, kuinka kestävä kehitys juurtui Suomessa.

Tutkimuksessa selvitän, kuinka Suomi on omaksunut kestävän kehityksen idean pitkän aikavälin yhteiskunnallista muutosta ohjaavaksi yhteiskuntapolitiikan tavoitekehikoksi ja periaatteeksi, ja kuinka hyvin Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintamalli on menestynyt kansainvälisissä vertailuissa.

Tutkimuksen keskeiset johtopäätökset voi tiivistää seuraavasti:

  1. Suomi on kestävän kehityksen idean hyvin varhainen omaksuja ja idean käytännöllistäjä.
  2. Suomi on kansainvälisten vertaisarviointien valossa yksi innovatiivisista edelläkävijöistä, ja on sitä yhä edelleen.
  3. Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintatyyli toteuttaa hyvin Rion sitoumusten toimeenpanosuositusten henkeä. Tämä selittyy osittain sillä, että kestävän kehityksen idea ja pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli ovat hyvin yhteensopivia. Suomi on käyttänyt hallintamallinsa kehittämisessä hyväksi komitealaitoksen eri toimijatahojen asiantuntijuuteen ja osallisuuteen tukeutuvia hyviä perinteitä.

 

Onko Suomi siis mallimaa?

Suomi on – muiden Pohjoismaiden rinnalla – jossain määrin mallimaa, jonka eräät hyvät käytännöt, kuten kestävän kehityksen yhdennetty politiikka ja sen jatkuva kehittäminen eräänlaisena kaiken politiikan ja toiminnan tulkinta- ja arviointikehyksenä, kelpaavat muillekin omaksuttavaksi. Globaali kestävän kehityksen politiikka edellyttää kuitenkin kulttuurisesti herkkää, eri hallintatyylejä ylittävää ja suuria rakennemuutoksia mahdollistavaa siirtymähallintaa. Tarvitaan lukuisia koeteltuja, innovatiivisia ja opiksi kelpaavia hyviä käytäntöjä. Suomen kuntien pitkäjänteinen, yli 20 vuotta kestänyt kestävän kehityksen paikallinen työ on kansainvälisesti arvostettua, ja tarjoaa varmasti hyviä toimintamalleja.

Suomi on menestynyt lukuisilla yhteiskunnallista edistystä ja kestävää kehitystä mittaavilla yhdistelmäindekseillä erityisesti niiden sosiaalista ja taloudellista suorituskykyä mittaavilla ulottuvuuksilla. Sen sijaan kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella, jolla korostuu vastuu globaalista ympäristöstä, ilmastonmuutoksen torjunnasta ja luonnonvarojen resurssitehokkaasta käytöstä, Suomi ei sijoitu kärkijoukkoon. Tämä ei tarkoita, että Suomi olisi myös kehittyneiden teollisuusmaiden joukossa jälkijoukkoa. Taloudellinen menestys ja talouskasvu heijastuvat runsaana luonnonvarojen kulutuksena, kasvihuonekaasupäästöinä ja suurena ekologisena jalanjälkenä. Suomen biokapasiteetti henkeä kohden on kuitenkin yli kaksinkertainen ekologiseen jalanjälkeen verrattuna. Tällä suhdeluvulla Suomi on harvinainen poikkeus maiden joukossa. Lisäksi Suomi on kyennyt pienentämään ekologista jalanjälkeään 2010-luvun vertailuissa.

Suomen menestys kestävän kehityksen sosiaalisella ulottuvuudella kertoo maan vahvasta sosiaalisesta pääomasta, erinomaisesta koulutusjärjestelmästä ja tulevien sukupolvien huomioon ottamisesta. Vaikka Suomea pidetäänkin insinöörien maana,  on Suomella vahvinta näyttöä sosiaalisista innovaatioista, investoinneista sosiaaliseen pääomaan. Kansainvälinen, Bertelsmann-Säätiön laatima perusteelliseen vertailututkimukseen tukeutuva arvio Suomen kestävän kehityksen hallinnan hyvistä käytännöistä antaa aineksia Suomen omaksuman hallintatyylin edelleen kehittämiseen.

Vuonna 2013 julkaisemassaan parhaita kestävän kehityksen strategioita arvioivassa raportissa säätiö listasi seuraavat Suomesta opiksi kelpaavat käytännöt:

  • Johtajuus ja omistajuus; bottom-up ja top-down aktiviteettien hyvä yhdistäminen. Suomen kestävän kehityksen strategiatyötä luonnehtii yli 20 vuotta kestänyt korkeimman poliittisen johdon sitoutuneisuus. Kestävän kehityksen toimikunnan laajapohjainen sidosryhmäkokoonpano takaa yhteiskunnallisen vaikuttavuuden.
  • Omistajuuden varmistaminen on ollut kestävän kehityksen toimintojen ydinpiirre Suomessa. Kansalaisyhteiskunnan, elinkeinoelämän ja muiden toimijatahojen osallistuminen strategioiden, ohjelmien ja politiikkojen muotoiluun on rutiinimaista Suomessa.
  • Sitouttavat ja joustavat strategiaprosessit. Suomalainen lähestymistapa kestävään kehitykseen on prosessisuuntautunut. Suomessa on jo varhain ymmärretty, että kestävä kehitys merkitsee kaikille yhteiskunnallisille toimijatahoille erittäin pitkää oppimisprosessia. Suomen suosima verkostohallinnan tyyli on herättänyt epäilyksiä tavoitteiden hyödyllisyydestä politiikan keinoina. Uusin strategiaprosessi (kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumus ja indikaattorit) kuitenkin osoittaa, että Suomi on siirtymässä korkeammalle tavoitteiden sitovuuden tasolle.
  • Refleksiivisyys ja oppiminen. Suomalainen keskustelu tavoitteiden käytöstä osoittaa hyvin, kuinka maa voi siirtyä joustavasti hallintatyylistä uuteen, joka omaksuu piirteitä muista hallintatyyleistä. Edellytykset tehdä näin – kyky osallistua refleksiiviseen yhteiskunnalliseen ja institutionaaliseen oppimiseen – on osa Suomen kestävän kehityksen hallintaa.
  • Politiikkakoordinaatio. Suomessa politiikan poikkihallinnollinen, horisontaalinen, koordinaatio toimii kokonaisuudessaan hyvin. Koordinaation ydinmekanismeja ovat kestävän kehityksen verkkosihteeristö käytännön tasolla sekä kestävän kehityksen toimikunta, joka – kaikkien relevanttien ministeriöiden ja toimijaryhmien ollessa jäseniä – yhdistää piirteitä hallituksen politiikkakoordinaatiosta ja sidosryhmien osallistamiseen.
  • Edellä oleva arvio on tuorein ja perusteellisin luonnehdinta Suomen vahvuuksista omaksumassaan kestävän kehityksen hallintatyylissä. Mutta, kuten Bertelsmann-Säätiön tutkimuksessa todetaan, tulisi Suomen ottaa jatkossa oppia myös muista hallintatyyleistä.

Tässä tutkimuksessa kestävän kehityksen juurtumista Suomessa tarkastellaan institutionaalisena ja yhteiskunnallisena oppimisprosessina. Juurtumista voidaan luonnehtia kestävän kehityksen arkipäiväistymiseksi ja ammatillistumiseksi, muuttumiseksi uudeksi normaaliksi.  Mikäli Suomen omaksuma kestävän kehityksen hallintamalli kelpaa hyvien hallintakäytäntöjen malliksi, näkyy menestys myös kansainvälisissä vertailuissa. Menestymistä arvioidaan kestävän kehityksen indeksien ja vaikuttavuusindikaattorien avulla. Menestymisen perustana on kestävän kehityksen politiikan pysyminen ja edistyvä uudistuminen hallitusten ja eri politiikan lohkojen strategioissa ja ohjelmissa sekä niiden siirtymisessä yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja toimintatapoihin.

Keskushallinnon osalta kysymys on politiikkajohdonmukaisuudesta (policy coherence) ja koordinaatiosta yli politiikkalohkojen. Menestyminen edellyttää myös, että hallituksen ja hallinnon lisäksi muut yhteiskunnalliset toimijat osallistuvat kestävän kehityksen politiikkalinjausten ja toimintaohjelmien laatimiseen ja sitoutuvat niiden toimeenpanoon.

Kestävän kehityksen kansallinen politiikka ja sen vuorovaikutus kansainvälisten politiikkaprosessien kanssa on hyvin monijuonteinen. Erinäisten juonikulkujen havainnollistamiseen tutkimuksessa käytetään varsin paljon menetelmällisenä apuna käsitekarttoja. Käsitekartat ovat toimineet tutkijalle todellakin karttoina, joiden opastuksella eri kehityskulut ovat tulleet näkyviksi, ja joiden avulla tutkija on pystynyt tekemään tarpeellisia jatkokysymyksiä.

Käsitekarttoja käytetään tässä tutkimuksessa osoittamaan ja tekemään näkyväksi poliittisten prosessien, tapahtumien ja tapahtumaketjujen historiallisia ja loogisia yhteyksiä. Käsitekartat eivät sellaisenaan pysty selittämään, miksi kestävän kehityksen idea ja sen kehittämiseen ja käytännöllistämiseen tähtäävä poliittinen prosessi on lunastanut paikkansa ”koko maapallon kattavana uudistusohjelmana”. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission puheenjohtaja, Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland tiivisti YK:n pääsihteerin Javier Perez de Cuellarin maailmankomissiolle antaman tehtävän näin. Selitysvoimaa on haettava teoreettisista lähestymistavoista, jotka selvittävät ideoiden roolia yhteiskuntapolitiikassa ja institutionaalisessa muutoksessa. Yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa ideoiden merkitystä historiallisissa muutoksissa on tutkittu niin sanotun uus-institutionalismin tutkimussuuntauksessa.

Vivien A. Schmidt on tutkimuksissaan vertaillut uus-institutionalismin lähestymistapoja, ja kehittänyt kolmen perinteisen teorian rinnalle neljännen, diskursiivisen institutionalismin. Toisin kuin historiallinen, rationaalisen valinnan ja sosiologinen institutionalismi soveltuu diskursiivinen institutionalismi tarkastelemaan ideoiden ja diskurssin merkitystä politiikassa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa. Se tuo tarkasteluun mukaan aiemmin vähälle huomiolle jääneitä kysymyksiä, kuten muun muassa

  • Ideoiden roolin poliittisen toiminnan rakenne-elementtinä;
  • Vakuuttavan, tiedeyhteisöön tukeutuvan argumentoinnin roolin poliittisessa väittelyssä;
  • Eri toimijatahojen kesken käytävien neuvottelujen keskeisyyden demokraattiselle legitimoinnille;

Vivien A. Schmidt tarjoaa kiinnostavan ja tiedeyhteisön toimijaroolia korostavan näkökulman institutionaalisen muutoksen selittämiseen. Vaikka ideat politiikkoina, ohjelmina ja filosofioina ovat diskurssien pääsisältöä, on itse diskurssilla vahva merkitys sille keiden kesken uudet politiikat solmitaan ja ketkä niihin osallistuvat.

Tarkastelemiani politiikkavaiheita: luonnonsuojelu, ympäristönsuojelu, ympäristöpolitiikka, kestävän kehityksen politiikka ja planetaarinen politiikka määrittelevät erilaiset toimijat, erilainen tiedeperusta, niille tyypilliset professiot ja ammattikäytännöt sekä poliittiset areenat. Lisäksi niitä erottelevat erilaiset maantieteelliset ja aikajänteisiin liittyvät mittakaavat.

Kestävän kehityksen juurtumisen analysoinnissa käytetään tapahtumaketjujen (events, event chains) ja solmukohtien temporaalista menetelmää. Tapahtumaketjujen tutkimus yhdistää tiettyjen yhteiskunnallisesti merkittävien muutosten sosiologisen tutkimuksen muutosprosessien historialliseen tutkimukseen. Lähestymistavalla pyritään hakemaan yhteiskunnallisesta muutoksesta sitä valaisevia tapahtumaketjuja ja niihin liittyviä mekanismeja, jotka linkittävät mikrotason kehityskulut ja makrotason institutionaaliset rakenteet. Kestävän kehityksen politiikka on institutionalisoitunut kansainvälispoliittisesti ohjelmoiduksi huippukokousten, neuvotteluprosessien, raportoinnin ja seurannan hyvin dokumentoiduksi prosessiksi, johon kansalliset politiikkatoimijat reagoivat tulkinnoin, aloittein sekä hallinnollisin ja käytäntöihin liittyvin muutoksin.

Kansainvälisen politiikan tuottama historiallinen aikataulutus luo hyvän kehikon kansallisen politiikan ja sen muotoiluun liittyvien tapahtumaketjujen tarkasteluun. Kestävän kehityksen politiikkaprosessi tuottaa sitä valmistelevine vaiheineen joukon toisiaan seuraavia tapahtumaketjuja ja siten rakenteen, joka puolestaan muokkaa yhteiskunnan institutionaalista rakennetta, kuten hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden keskinäisiä pelisääntöjä ja lopulta kestävän kehityksen hallintamallia.

Kestävä kehitys on poliittisesti latautunut yhteiskunnallisen uudistamisen idea, josta käydään tulkintakamppailuja, jonka edistämiseksi laaditaan poliittisia ohjelmia ja, jonka toimeenpanon varmistamiseksi käydään hallitusten ja muiden toimijatahojen välisiä neuvotteluja institutionaalisista järjestelyistä monitasoisissa ja ajallisesti pitkäkestoisissa diskursseissa. Yhteiskunnallisten ongelmien poliittisissa määrittelykamppailuissa tuotetaan tulkintakehys, joka kestävän kehityksen yhteydessä on sekä kansallinen että kansainvälispoliittinen. Kestävän kehityksen politiikkaprosessin institutionaalinen arkkitehtuuri rakentuu keskeisesti YK-järjestelmän varaan.

 

Tutkimuksen temaattinen jakautuminen

Tutkimus jakautuu kahteen käsittelytavaltaan erilaiseen pääosaan. Tutkimuksen ensimmäisellä puoliskolla tarkastellaan kestävän kehityksen käsitteen syntyä, muuttumista kansainvälispoliittisen prosessin ja globaalin hallinnan kantavaksi ideaksi, ja sen tulkintaa suomalaisessa politiikassa ja hallinnossa. Kestävän kehityksen institutionalisoituminen kytketään ympäristökysymyksen haltuunottoon hallinnollisesti ja laajemmin integroituneena osaksi yhteiskunnallisia käytäntöjä ja eri politiikkalohkoja. Ympäristöpolitiikka ja ympäristönäkökohtien integrointi osaksi muita politiikan lohkoja kulkee rinnakkain kestävän kehityksen politiikan muotoutumisen kanssa. Hyvin yleisellä tasolla ympäristöpolitiikka voidaan rinnastaa sosiaalipolitiikkaan, kun taas kestävä kehitys vertautuu normatiivisena periaatteena ihmisoikeuksien julistukseen. Kestävä kehitys on luonteeltaan horisontaalista, lähes kaikkia politiikan lohkoja koskettavaa, niin sanottua metapolitiikkaa. Tämä tekee kestävän kehityksen indikaattorien, erityisesti yhdistelmäindikaattorien valinnasta ja rakentamisesta erityisen vaativaa. Tutkimuksessa tarkastellaan indikaattoreista käytävää keskustelua, sekä paneudutaan erityisesti indikaattorien käyttöön, väärinkäyttöön ja käytettävyyteen politiikan ja politiikasta käytävän viestinnän yhteydessä. Lähemmän tarkastelun kohteena on kestävän yhteiskunnan indeksi esimerkkinä hyvästä kestävän kehityksen indikaattorista.

Tutkimuksen toisessa pääosassa käsitellään kestävän kehityksen juurtumista Suomessa temporaalisesti, kytkettynä YK:n kestävän kehityksen politiikkaprosessin keskeisiin, kansainvälisesti linjaaviin huippukokouksiin ja tapahtumiin. Kestävä kehitys on synnyltään ja ytimeltään globaalia hallintaa muotoileva politiikkaprosessi, jossa päätöksiä tekevät hallitukset. Mutta, kuten tutkimuksessa osoitetaan, ovat kestävän kehityksen politiikkaa olleet muotoilemassa myös muut yhteiskunnalliset toimijat, kansalaisjärjestöt, elinkeinoelämä ja yhä enemmän tiedeyhteisö. Suomalaista kestävän kehityksen politiikkaprosessia ja kansallisia linjauksia on tahdittanut valmistautuminen YK:n kulloiseenkin kestävän kehityksen huippukokoukseen. Suomi on kuitenkin ollut hyvin varhain liikkeellä Ympäristön ja kehityksen maailmankomission syntyvaiheista ja sen raportin julkaisemisesta vuonna 1987 lähtien. Tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan niitä suomalaisen hallinnon erityispiirteitä, jotka ovat helpottaneet kestävän kehityksen politiikan omaksumista ja pysymistä poliittisella agendalla. Lopuksi esitetään arvio Suomen menestymisestä kestävän kehityksen uralla.

Tämän tutkimuksen päätavoitteena on siis sen selvittäminen, olisiko Suomesta kestävän kehityksen mallimaaksi sen soveltaman hallintatyylin ja kansainvälisissä vertailututkimuksissa saavutetun kiistattoman menestyksen perusteella.

 

Kestävän kehityksen idean ja hallintamallin muotoutuminen

Suomessa osallistuttiin erittäin nopeasti kestävän kehityksen politiikasta käytyyn keskusteluun laatimalla Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportin viitoittamana kansallinen laaja-alainen tulkinta kestävästä kehityksestä sekä ensimmäinen hallituksen politiikkaohjelma Kestävä kehitys ja Suomi (1990). Kansallinen tulkinta kestävän kehityksen politiikasta tarkistettiin molemmin puolin YK:n Ympäristö- ja kehityskonferenssia vuonna 1992. Kestävän kehityksen hallinta ratkaistiin Suomessa perustamalla erittäin laajapohjainen ja korkean poliittisen profiilin omaava kestävän kehityksen toimikunta, jonka keskeisenä tehtävänä on ollut kestävän kehityksen politiikasta käytävän keskustelun ylläpitäminen, syventäminen, ja keskustelun osallistujapohjan jatkuva laajentaminen.

Suomalainen tulkinta kestävän kehityksen ideasta on ollut uskollinen Brundtland-komission alkuperäiselle linjaukselle, mitä on tukenut tiivis yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa alueellisissa kestävän kehityksen prosesseissa. Vaikka kestävän kehityksen politiikkalinjauksilla on ilmeinen yhteys Pohjoismaiden sosialidemokraattisten puolueiden kansainväliseen aktiivisuuteen ja tiiviiseen yhteistyöhön, ei kestävää kehitystä voi pitää samassa merkityksessä poliittisena aatteena kuin perinteisiä poliittisia aatteita. Kestävä kehitys pyrkii yhdistämään taloudellisen vaurauden kasvattamisen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön hyvän tilan. Aatteellis-historiallisesti kestävä kehitys taittoi kärjen varhaiselta vihreältä liikkeeltä ja sen kasvukritiikiltä. Jännite taloudellisen kasvun tavoitteen, elämää ylläpitävien luonnonjärjestelmien toimintakyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välillä kuitenkin säilyy kestävän kehityksen aatteen haasteena.

Verkostohallinta on varsin suosittu hallintamalli kestävän kehityksen politiikan yhteydessä. Siihen liittyy ajatus institutionaalisesta epäselvyydestä eli siitä, että institutionaalisesti on jätetty aukko tai tila, jossa horisontaalisiin, useita hallinnonaloja tai ammattikuntia koskettaviin uusiin ongelmiin etsitään ratkaisuja. Suomalaisen komitealaitoksen pitkä perintö tarjoaa kehitysalustan verkostohallinnan ja uusien luovien ratkaisujen kehittämiseen. Tätä mahdollisuutta on käytetty hyväksi Suomen kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan perustamisessa ja sen työtapojen pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomen kestävän kehityksen politiikkakoordinaatio kestävän kehityksen toimikunnan tehtävänä on tunnistettu kansainvälisissä vertailuissa omaksi mallikseen. Se on kansainvälisiin verrokkeihinsa nähden myös pitkäikäisin.

Siirtymähallinta, englanniksi transgovernance, on tässä suhteessa lupaava uusi lähestymistapa, joka antaa välineitä tarvittavien pitkäkestoisten yhteiskunnallisten muutosprosessien hallintaan. Kyseessä ei ole teoria, vaan lähestymistapa, joka kertoo, mitä hallitusten ja niiden kumppanien tulisi ottaa huomioon muutosprosessia suunniteltaessa. Oleellista on, että kaikilla muutosprosessiin osallistuvilla on yhteinen näkemys siitä, mihin muutoksella pyritään. Kansallisen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumuksen laadinnassa ja sen toimeenpanossa on mahdollista soveltaa siirtymähallinnan lähestymistapaa. Tämä prosessi on Suomessa juuri aktiivisen kehittämisen kohteena.

Suomen kestävän kehityksen hallintamallissa on valmius vastata uuden lähestymistavan, siirtymähallinnan haasteisiin. Keskustelu kestävän kehityksen politiikan suunnasta on ollut 1980-luvun lopulta lähtien avointa vuoropuhelua eri toimijatahojen kesken. Tässä on käytetty hyväksi pitkää kokemusta komitealaitoksesta yhdistämällä perinteiseen komiteamalliin YK:n kestävän kehityksen 21. vuosisadan toimintaohjelman, agenda 21:n ehdotukset tarvittavista institutionaalisista järjestelyistä. Keskustelun tiedollista pohjaa on vahvistettu 1990-luvun alusta lähtien kestävän kehityksen kansallisilla tutkimusohjelmilla, joiden yhteiskunnallinen tilaus ja temaattinen rajaus tukeutuu kansallisiin strategioihin.

 

Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa

Ympäristöministeriöllä on ollut keskeinen rooli kestävän kehityksen politiikan muotoilussa ja hallinnan koordinoinnissa. Tämä on jossain määrin vaikeuttanut kestävän kehityksen politiikan kolmen integroidun ulottuvuuden viestintää. Ympäristöulottuvuuden korostuneisuutta on pyritty poistamaan valitsemalla kestävän kehityksen toimikunnan johtoon pääministeri ja jäseniksi edustava joukko hallinnon, elinkeinoelämän, kansalaisyhteiskunnan ja muiden toimijatahojen edustajia. Myös kansallisten kestävän kehityksen ohjelmien ja strategioiden valmistelussa, toimeenpanossa ja seurannassa on varmistettu eri politiikkalohkojen ja toimijatahojen monipuolinen edustavuus. Tässä Suomi erottuu muista maista, joissa kestävän kehityksen hallinnan päämuotoina ovat joko hallinnon sisäiset koordinaatioelimet tai hallinnon ulkopuoliset, neuvoa antavat kestävän kehityksen neuvostot.

Kestävän kehityksen idea, joka yhdistää ympäristöhuolen tulevien sukupolvien ja maailman köyhimpien tarpeiden tyydytysmahdollisuuksien turvaamiseen, muotoiltiin kansainvälispoliittiseksi ohjelmaksi Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportissa Yhteinen tulevaisuutemme vuonna 1987. Kestävän kehityksen globaalin hallinnan juuret juontuvat kuitenkin jo vuoden 1972 YK:n Tukholman ympäristökonferenssista, jonka yhtenä päätuloksena perustettiin YK:n ympäristöohjelma UNEP.  Suomi tulkitsi ja käytti sekä Tukholman ympäristökonferenssin että Brundtlandin komission politiikkalinjauksia välittömästi oman ympäristöpolitiikan ja kestävän kehityksen muotoiluun ja institutionalisoimiseen. Suomi oli ensimmäinen kansallisen kestävän kehityksen politiikkaohjelman laatija (1990) ja ensimmäisiä oman kestävän kehityksen hallintamallin omaksujia.

Suomi käytti hyväkseen komitealaitoksen koeteltuja perinteitä hallituksen, hallinnon ja muiden yhteiskunnallisten toimijatahojen yhteisen, avoimeen asiantuntijuuteen perustuvan kestävän kehityksen toimikunnan perustamisessa. Poliittisesti korkeatasoinen toimikunta on turvannut kestävän kehityksen politiikan jatkuvuuden ja kehittymisen sekä molemminpuolisen vuorovaikutuksen YK:n kestävän kehityksen huippukokousten ja globaalin politiikkaprosessin kanssa. Vuoden 2012 Rio+20-konferenssista käynnistetty vuoden 2015 jälkeisen kehitysagendan ja globaalien kestävän kehityksen tavoitteiden laadintaan Suomi on valmistautunut omalla ylisukupolvisella politiikka-asiakirjallaan ”Suomi, jonka haluamme 2050”.

Suomi on kehittänyt kestävän kehityksen strategiaprosessia johdonmukaisesti hallituksen politiikkaohjelmasta muiden toimijatahojen kanssa vuorovaikutuksessa laadittujen strategioiden kautta yhteiseen kansalliseen kestävän kehityksen strategiaan ja viimein kansalliseen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumukseen. Suomi on menestynyt kansainvälisissä vertaisarvioinneissa erityisesti kestävän kehityksen sosiaalisella ja taloudellisella ulottuvuudella sekä kestävän yhteiskunnan yhdistetyllä indeksillä. Kuitenkin kestävän kehityksen ympäristöulottuvuudella, jolla korostuvat aineellinen kulutus ja ilmastokuormitus, Suomi sijoittuu kansainvälisessä vertailussa kauas kärjestä.

Suomen kestävän kehityksen politiikkaprosessissa korostuu paikallisen kestävän kehityksen vahva panos. Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa yhteiskunnallisena oppimisprosessina on kuntien yhdessä, Suomen Kuntaliiton sitoutuneella ohjeistuksella, kehittämän paikallisen kestävän kehityksen hallinnan ansiota. Sen poliittisena tukena on ollut Suomen kestävän kehityksen toimikunta ja sen paikallisen kestävän kehityksen jaosto. Suomen kunnat ovat olleet aktiivisesti mukana edistämässä Itämeren alueen paikallisia kestävän kehityksen prosesseja ja osallistuneet kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin (erit. ICLEI).

Tapahtumajaksojen ja solmukohtien tarkastelu paljastaa, että kansallinen kestävän kehityksen politiikka saa lisäenergiaa YK:n kestävän kehityksen huippukokouksista. Samanlaisen energiasysäyksen Suomi sai Euroopan unionin uudistaessa oman kestävän kehityksen strategiansa vuonna 2006. On ennakoitavissa, että näiden ulkoisten energialähteiden hiipuminen vaikeuttaa kansallisen kestävän kehityksen politiikan jatkosuunnittelua. Verkostoyhteistyö Euroopan muiden maiden kansallisten koordinaatiotahojen ja tiedeyhteisön kanssa ei välttämättä riitä ylläpitämään politiikan innovatiivisuutta ja poliitikkojen kiinnostusta aatetta kohtaan.

Kestävän kehityksen politiikan kansalliset kokonaisarviot ja viimeisin kestävän kehityksen strategian uudistamiseen liittyvä arvio ja uudistusehdotus suomalaisesta hallintamallista kuitenkin osoittavat, että kestävällä kehityksellä on varsin laajojen yhteiskunnallisten toimijatahojen tuki. Kestävä kehitys on enenevästi suurten kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten strategiasalkussa. Tätä yksityisen sektorin osallisuutta kestävästä kehityksestä tukee yritysten yhteiskuntavastuun institutionalisoituminen. Ei myöskään voida väheksyä Sitran ja TEKESin ohjelmallista suuntautumista kestävän talouden edistämiseen. Tämän tutkimuksen kirjoittamishetkellä ovat kansalliset ratkaisut kestävän kehityksen hallinnasta ja politiikan pitkäjänteisestä suunnittelusta ja sitoutumisesta vielä epävarmassa välitilassa. Onko kyseessä vain ohimenevä passiivinen ja odottava vaihe, vai pysyvämpi käänne, jää nähtäväksi.

Koska olen laatinut tutkimuksen virkatehtävieni ohessa ja tutkin ikään kuin omia jälkiäni, on syytä selventää eräitä seikkoja.

Tutkimustehtävä on edellyttänyt tutkijan roolin täsmentämistä suhteessa kestävän kehityksen kansalliseen politiikkaprosessiin. Kyseessä ei ole varsinainen toimintatutkimus, mutta tutkijalla on ollut vuodesta 1987 lähtien sihteerin rooli kestävän kehityksen strategioiden ja ohjelmien laadinnassa. Ei kuitenkaan määräävä tai ratkaiseva rooli. Vuodesta 1996 lähtien tutkija on toiminut kansallisen kestävän kehityksen toimikunnan pääsihteerinä, minkä myötä vastuu kestävän kehityksen politiikkakoordinaatiosta on vahvistunut. Olen täsmentänyt toimijan roolia suhteessa eri politiikkaprosesseihin sekä maininnut vaikuttavasta osallistumisesta kussakin asiayhteydessä.

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura YHYS julisti keväällä 2014 Yrjö Hailan nimeä kantavan vuotuisen gradupalkinnon. Määräaikaan 30.6.2014 mennessä eri laitoksilta ympäri maatamme saapui viisii ehdokasta. Näistä seuran johtokunta valitsi voittajaksi Liisa Haapasen maisterityön Ilmiö, instituutio ja ideologia – 2000-luvun talouskasvukritiikin teemat. tehtiin Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella ympäristönsuojelutieteen oppiaineessa, ja se valmistui lokakuussa 2013. Työn ohjaajina toimivat Petri Tapio ja Risto Willamo. Työ on saatavissa osoitteesta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/44720. Palkintokirjan kilpailun voittajalle luovutti emeritusprofessori Haila seuran syyskollokvion illallisella 3.11.2014 ravintola Korjaamossa, Helsingissä.

Valintaperusteluiksi johtokunta nosti seuraavia seikkoja: Haapasen tutkielma analysoi talouskasvukriittistä keskustelua kolmen aihetta käsittelevän keskeisen kirjan kautta: Tim Jacksonin Prosperity without growth – economics for a finite planet (2009), Peter Victorin Managing without growth – slower by design, not disaster (2008) ja Serge Latouchen Jäähyväiset talouskasvulle (2010, alkuperäisteos on Petit traité de la décroissance sereine vuodelta 2007). Aihe on perinteinen ja haastava, mutta Haapanen suorituu siitä erinomaisesti. Johdannon ja talouskasvukritiikin jälkeen tekijä esittelee aineiston (kirjallisuus), analyysimenetelmän (laadullinen sisällön analyysi) ja menee sen jälkeen tuloksiin. Päätulos, talouskasvukriittisen keskustelun jäsentäminen kolmeen teemaan, kerrotaan jo sivulla 21. Tämän jälkeen Haapanen käy läpi tulokset ja niiden perusteet, teemojen määrittymisen ja kehittymisen ja tekee sen vakuuttavasti. Työ on selkeästi jäsennetty ja kirjoitettu.

Kiinnostavaa on mm. se, että aineistosta ei löytynyt selvää määritelmää talouskasvun käsitteelle. Kiinnostava on myös Haapasen havainto: ”Kun talouskasvua tarkastellaan konkreettisena ilmiönä, aineistossa käsitellään hyvin vähän pelkästään taloudellisen tuotoksen tai BKT:n kasvua. Huomion keskipisteessä ei siis ole talouden kasvu vaan se, mikä muu kasvaa tai muuttuu samalla, kun talous kasvaa.” Haapasen mukaan analysoidussa kirjoituksissa keskitytään lähinnä taloudellisen toiminnan ja talouskasvun negatiivisiin ympäristövaikutuksiin, joskin ne lyhyesti sivuavat mahdollisuutta, miten talouskasvu vaikuttaisi positiivisesti ympäristön tilaan. Jokaisessa aineiston kirjoista on käsitelty kasvun ekologisia rajoja, mikä kiinnittää lukijan huomion siihen, että talouskasvu ei ole pelkkä abstrakti kansantaloudellinen ilmiö. Siinä on kyse myös konkreettisesta toiminnasta konkreettisessa ympäristössä. Kaikki kirjoittajat ovat tekijän mukaan sitä mieltä, että ekologiset rajat on osin jo ylitetty. Työn lopussa oleva pohdinta ja esitetyt kuvat ja nelikenttä jatkavat työn vakuuttavaa linjaa. Pohdinnoissa nostetaan esille, millaisia ympäristönsuojelun strategioita pitäisi soveltaa kehitysmaissa ja länsimaissa. Tekijän mukaan vihreän talouskasvun visio voisi sopia kehitysmaille ekotehokasta kohtuullisuutta paremmin.

Johtokunta onnittelee kilpailun voittajaa ja työn ohjaajia.

Kilpailu järjestetään vuoden välein. Lisätietoja YHYS ry:n internet-sivuilta: http://www.yhys.net/yrjo-haila-palkinto/

Nelisenkymmentä vuotta ympäristösosiologiaa

Timo Järvikoski muistelee uraansa

 

Nuoren tutkijan tie ympäristöteemojen pariin

Opiskeluaikanani Turun yliopistossa 1960-luvun jälkipuoliskolla, ehkä jo ennenkin, kiinnostuin ympäristökeskustelusta, lueskelin Suomen Luonto –lehteä, toki Rachel Carsonin kirjan ja yhtä ja toista muutakin. Päätymiseni äkkiä ”ympäristösosiologiaan” oli silti sattumaa. En ollut vielä edes valmistunut, gradu-työni kylläkin juuri jättänyt, kun professori Erkki Asp kysyi, haluaisinko tehdä selvityksen Lokan ja Porttipahdan allasalueilta muuttaneiden uusista olosuhteista, tyytyväisyydestä yms. Olin kiinnostunut tutkijan urasta, ja tämä viittasi siihen suuntaan. Lapissakin olin pari kertaa käynyt, joskaan en Sodankylässä. Tuohon aikaan – 1969 – vielä paljolti ajateltiin, että kunnon haastattelulomakkeella asiat selviävät. Niinpä sitten muutaman kuukauden kuluttua, kevättalvella 1970 olin tekemässä haastatteluja lähinnä Sodankylän Vuotsossa, muistaakseni tein kolmanneksen koko urakasta.

Raportti valmistui ajallaan, elokuussa 1970, ja tuloksia voinee pitää uskottavina, koska tilaaja (Kemijoki Oy) tai oikein kukaan muukaan ei ollut niihin tyytyväinen. Kuitenkin minua pyydettiin pari vuotta myöhemmin tekemään vielä Kemihaaran altaan suunnittelua palveleva ”väestötutkimus”. Mielenkiintoisinta siinäkin oli haastattelujen tekeminen ja liikkuminen Kemijoen ympäristössä; esimerkiksi Kemijoen ylittäminen keskitalvella, kun lunta oli toista metriä, on jäänyt mieleen – kaikkia haastateltavia ei tavoittanut autotietä pitkin. Raporttini vaikutti osaltaan siihen, että laajempi, Kemihaaran allasvaihtoehto hylättiin, ja alettiin puhua Vuotoksen altaasta. Siitä on sittemmin puhetta riittänyt.

Maaseutusosiologisen graduni lisäksi olin nyt tehnyt kaksi tekojärviselvitystä. Aihepiiri oli jäänyt vaivaamaan, aineistoa oli ja halusin saada alalla vähän parempaa aikaan. 1970-luvun jälkipuoliskolla kytkin assistenttina ollessani empiriani energiatalouteen, suunnitteluteoriaan ja kansainväliseen, varsin vaatimattomaan (määrältään ja tasoltaan) säännöstelyn tutkimukseen, Kemijoen säännöstelyn kokonaisuuteen jne. Tuloksena oli väitöskirja Vesien säännöstely ja paikallisyhteisö (1979). Vasta väitöskirjan yhteydessä aloin ajatella, että tässä on kysymys jonkinmoisesta ympäristösosiologiasta.

 

1970-luku: ympäristösosiologian ennakointia

1970-luvulla ei Suomessa eikä muuallakaan puhuttu ympäristösosiologiasta (toki Hgissä näkyi joku Ilmo Massa tekevän jotain sellaista). Tutkimusaiheeni herätti joskus suorastaan hämmennystä, eräs kollega ihmetteli ystävällisesti, onko tarkoitukseni kehittää allasteoriaa. Hän oli oikeassa siinä, että kytkentä sosiologian teoretisointiin tuntui minustakin pitkään hankalalta. Kohta työni valmistuttua luin Riley Dunlapin ja William Cattonin artikkeleita ympäristöparadigmoista (1979) ja pian myös Allan Schnaibergin kirjan The Environment: From Surplus to Scarcity (1980). Schnaibergin teoretisointi olisi ehkä ollut käyttökelpoista, ja Dunlapin polemisointiin olisi ainakin voinut viitata, jos olisivat tarjolla olleet.

1970-luvun lopulla ennakoimme Turussa ympäristösosiologiaa. Ideoimme Ari Haavion ja Arto Kankaanpään kanssa Inkeri-projektin (Imatran Inkerin mukaan), johon saimme Akatemian tukea. Ideana oli tutkia Suomen suuria ympäristönmuutoksia ja erityisesti sitä, miten hankkeita puollettiin tai vastustettiin, miten prosessit muotoutuivat jne. Keskityimme vesikysymyksiin, aloitimme Imatran koskesta ja päädyimme, kun asiat etenivät, Kemijoen ”karvalakkilähetystön” kautta Koijärvi-liikkeeseen asti; siitä tuli projektin viimeinen tapaustutkimus.

Inkeri-projekti toi Turun sosiologiaan ympäristöorientaatiota. Turussa oli myös, Rauno Tenovuon toimesta, aloitettu 70-luvun loppupuolella ympäristönsuojelun monitieteinen arvosanaopetus, jossa sosiologian opetusta ja opiskelijoitakin oli mukana. Mainittakoon, että eläintieteilijä Tenovuon luonnontieteilijä-kollegat pitivät ympäristönsuojelun opetusta epätieteellisenä touhuna. Turun sosiologiassa ympäristöpainotus jatkui melko pitkään (vaikka itse sain töitä Oulusta 1985), kiitos mm. Haavion opetuksen ja ohjaustyön, mutta Haavion eläköidyttyä ja Turussa väitelleen Pekka Jokisen siirryttyä Tampereelle joskus vuosituhannen viimeisinä vuosina se alkoi hiipua. Onneksi suunta monissa muissa yliopistoissa oli toinen.

 

Ympäristösosiologin tie Turusta Ouluun

1980-luvun jälkipuoliskolla tapahtui paljon ympäristötutkimuksen kannalta merkityksellistä. Globaalit ongelmat – erityisesti ”kasvihuoneilmiö”, kuten silloin yleensä sanottiin, mutta myös otsonikerroksen ohentuminen, biodiversiteetti yms. – tulivat yleiseen tietoisuuteen. Brundtlandin komitea otti käyttöön kestävän kehityksen käsitteen, joka sitten levisi laajalti ja tuli kummittelemaan myös sosiologiaan. Ympäristökysymys tuli yhä enemmän mukaan yhteiskuntatieteisiin. Ulrich Beckin Risikogesellschaft ilmestyi 1986, samoin Niklas Luhmannin Ökologische Kommunikation. Beckin kirjalla oli Euroopan sosiologiassa suuri vaikutus; itse en kokenut sitä kovin mullistavana, vaan löysin luennollani siitä paljonkin kritikoitavaa. Beckin seuraavan kirjan kääntäminen (Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt, 1990), ja varsinkin Ilmo Massan ja Rauno Sairisen toimittama Ympäristökysymys (1991) antoivat mahdollisuuden sisällyttää ympäristöteemaa sosiologian tutkintovaatimuksiin. Sitten YHYS perustettiin 1994, siinä olin vähän aikaa varapuheenjohtajana, ja yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta alkoi näkyä yhä enemmän, mm. sosiologipäivillä.

Itse siirryin Oulun yliopistoon, Kasvatustieteiden tiedekuntaan, v. 1985. Viran määrittelyyn ei toki sisältynyt ympäristösosiologiaa, mutta kasvatussosiologiaakaan ei Oulussa silloin ollut, joten pari vuotta ihmeteltyäni päätin jatkaa ympäristötutkimusta. Yksi tutkimussuunta oli ”ympäristötietoisuus”, jonka silloin kuvittelin olevan pysyvämpi, vähemmän taloudellisille ja muille suhdanteille altis asia, kuin se sittemmin on näyttänyt olevan. Tässä nojauduin enemmän Stephen Cotgroveen kuin Ronald Inglehartiin. Jatkoin myös ympäristöliikkeiden tutkimusta Hannele Nykäsen kanssa, tutkimuskohteena oli Talaskankaan konflikti ja erityisesti toimintaryhmä Talaksen ystävät.

Oulun sosiologian pienuus kannusti etsimään yhteistyökumppaneita muilta tieteenaloilta, ja olin iloinen kun humanistiselta puolelta Jouko Jokisalo ja Kari Väyrynen tekivät aloitteen yhteisprojektista. Jouko tutki ympäristöajattelun yhteyksiä äärioikeistolaiseen ajatteluun, Kari ympäristöfilosofian historiaa (pitkän tähtäyksen tuloksena mm. hänen kirjansa) ja minä ympäristöajattelua sosiologiassa. Siitä tuli minulle pitkäaikainen harrastus, josta en ole vieläkään täysin luopunut, aihepiirihän on eläkeläiselle sopivan epäajankohtainen. Aikanaan oli kiinnostavaa havaita, että toisin kuin Dunlap, Catton, Beck, Luhmann ja monet muut melkeinpä itsestäänselvyytenä esittivät, sosiologia ei suinkaan ole jättänyt ”luontoa” ja ”ympäristöä” vaille huomiota. Toinen kysymys on, miten tämä pätee sosiologian valtaisimpaan virtaan, ja kolmas, miten relevanttia luontoon liittyvä kirjoittelu on ollut esim. nykyisten ympäristöongelmien näkökulmasta.

Kasvatustieteiden tiedekunnassa kehitimme Eila Jerosen kanssa yhteistyössä ympäristökasvatuksen opinnot, jotka sisälsivät perusopintojen lisäksi myös aineopinnot. Aineopinnot olivat alalla ensimmäiset Suomessa, ja sisälsivät runsaasti yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta. Mitään erityistä menestystä tästä ei opiskelijoiden keskuudessa tullut, mutta ympäristökasvatuksesta on kuitenkin tehty lukuisia graduja ja yksi väitöskirja (pari lisää kohta tulossa). Eila on itse ollut aktiivinen ympäristökasvatuksen tutkija, vaikka hänen väitöskirjansa ei sille alalle sijoittunutkaan.

Yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa yhteistyö luonnontieteiden kanssa taitaa aina ennemmin tai myöhemmin tulla esille. Oulussa perustettiin Paavo Havaksen aloitteesta 1990-luvun puolivälissä Ecocenter, jonka puitteissa haettiin eri tieteenalojen yhteistyötä niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin. Hyvästä yrityksestä huolimatta laajempaa yhteistyötä ei saatu aikaan, ja muutaman vuoden kuluttua Ecocenter lopetti toimintansa. Yhteistyön rakentaminen ”ylhäältä käsin” näyttäisi olevan vaikeaa; paremmin se kai lähtee liikkeelle – jos lähtee – konkreettisten tutkimusongelmien ja yksittäisten tutkijoiden tasolta.

 

Uuden vuosituhannen tutkimusympäristö: kohti EU-projekteja ja Thule-instituutin synty

Oulussa sosiologian yhteistyö luonnontieteiden kanssa alkoi 1998 EU-projektissa nimeltä TUNDRA, jonka vetäjänä toimi Arktinen keskus ja jossa oli mukana yliopistoja ja tutkimuslaitoksia Englannista, Tanskasta, Hollannista ja Venäjältä. Projekti tutki ilmastonmuutosta Uralin länsipuolisella arktisella alueella, Komin tasavallassa

(http://kaares.ulapland.fi/home/arktinen/tundra/tundra.htm ), 2000-luvun puolella se laajeni (Arctica-projektina) myös Suomen Lappiin. Sosiologian tehtäväksi tuli alunperin tyypillisesti väestön ympäristötietoisuuden selvittely (käytännössä tehtäväkenttä laajeni), ja tutkimuspaikkoina olivat Vorkutan ja Usinskin kaupungit. Roudalle rakennettu Vorkuta hiili- ja kalkkikaivoksineen, kaivoslähiöineen ja murtuilevine rakennuksineen teki vaikutuksen, ja huomasin pohtivani, miten kaivostoiminnan olisi voinut järjestää paremmin; ainakin asuttamalla työntekijät kaupunkiin, ja hoitamalla matkat bussilla. Taustana lähiöasutukselle olivat Stalinin vankileirit, joten se kaupunkisuunnittelusta. Itse kävin Vorkutassa vain kerran, tutkijana toiminut Timo Karjalainen oli siellä pitkäänkin; en ihmetellyt, että hän tiedonhankinnan edettyä pyrki minimoimaan Vorkutan reissut. Timon väitöskirja palkittiin, eikä suotta.

Tundra-projektin jälkeen tuli muita EU-hankkeita, ja yhteistyötä tekniikan (arkkitehtuurin) ja luonnontieteiden suuntaan Oulun yliopistossa alkoi tulla yhä enemmän. Rahoitus tarjosi myös mahdollisuuksia vierailijoiden, kuten Peter Dickensin, Riley Dunlapin, Harvey Feitin ynnä muiden kutsumiseen. Väitöskirjojakin oli alkanut tulla, ensimmäisenä väitteli Pentti Luoma, joka sittemmin on ollut myös kanssani ohjaamassa monia töitä. Vuodesta 2002 väljästi yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueelle kuuluvia väitöskirjoja ovat tehneet Pentin lisäksi Eila Louhimaa, Jouni Ponnikas, Timo P. Karjalainen, Leevi Karsikas, Hannah Strauss ja Outi Autti, ja lisää on tulossa. Sosiaalisten vaikutusten arviointitutkimuksille ilmaantui kysyntää; niitä alkoi tehdä erityisesti Reinikaisen Kalle, joka sitä tietä päätyi Pöyryn hommiin.

Merkittävä asia Oulun sosiologian ja koko yliopiston kannalta oli Thule-instituutin perustaminen (Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksen pohjalle), sillä yhtenä keskeisenä kenttänä instituutilla on monitieteinen ympäristötutkimus, jonka itsestään selvänä osana yhteiskuntatieteet nykyisin nähdään; Kari Laineella johtajana on jo pitkä kokemus yhteistyöstä. Oululaisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen painopiste onkin nyt Thule-instituutissa, joten toivotan jatkuvaa työniloa Timo Karjalaiselle ja kumppaneille.

Yli 40 vuoden perspektiivistä katsoen ympäristösosiologian tilanne on muuttunut hyvinkin paljon. Ns. luonto on ollut jokseenkin aina mukana sosiologian teoretisoinneissa, vaikkakin se jäi kovin sivuun valtavirrasta 1900-luvun keskivaiheilla, pitkäksi aikaa. Siten ympäristönäkökulma saatettiin keksiä ikään kuin uutena yleisemmän ympäristötietoisuuden myötä 1970-luvulla. Osaksi sosiologian valtavirtaa ympäristösosiologia alkoi muodostua nopeasti 1990-luvulla, ja nyt se on paitsi oma tunnustettu erityisalansa (”yhdyssanasosiologioiden” joukossa) myös osa sosiologian yleistä teoretisointia; nykyisin kunnon yhteiskuntateoreetikko ei voi enää jättää ympäristökysymyksiä huomiotta – toisin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Toisaalta Oulun(kin) suunnalla monitieteisyys, jopa poikkitieteisyys on ympäristötutkimuksessa vahvistunut ja melkeinpä tullut tavaksi.

Tutkimuksen kiistattomasta etenemisestä huolimatta on vaikea nähdä kovin suurta, tai ainakaan riittävää etenemistä maailman ympäristöuhkien torjumisessa. Toki yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus voisi aiempaa enemmän pohtia myös kansainvälisen talousjärjestelmän ja muiden valtajärjestelmien muuttamisen mahdollisuuksia, mutta muutosten toteuttaminen vaatii tietysti kansalaisten toimintaa.

Lappalainen, Elina (2012): Syötäväksi kasvatetut

 

Maltillisen eläinpolitiikan oppikirja

 

Maalaistyttö Elina Lappalainen muutti kaupunkiin toimittajaksi. Yli
vuoden siirtelin työpöydällä Lappalaisen (2012) kirjaa Syötäväksi
kasvatetut. Vasta tartuin siihen Latviassa kotieläintutkijoiden
kokouksen iltana. Täällä oli sangen helppo ymmärtää Lappalaisen
kuvaamat tilanteet, joissa toimittaja (tai tutkija) törmää
vaikenemisen muuriin. Lappalainen kysyi eläimistä, itse olen ollut
utelias riikalaisen ystäväni Ukrainamielipiteestä.

Vaikeneminen on itsekritiikkiä ja suojelua. Mutta eihän maaseudulla
voi olla mitään salattavaa, sehän on ihan pelkkää idylliä vaan! Silti
Lappalainen singahti Etelä-Suomen tietokirjailijoiden eturiviin. Ei
turhaan, koska hän kirjoittaa hyvin. Syötäväksi kasvatetut on sekä
tietokirja että tulkki kaupunkisuomen ja maaseudun välillä. Se on
kulttuurihistoriaa ja karjatalouden käytänteiden kuvausta. Aiheena
eläimet eli se sopii ihanasti radikaalin feministisen
oikeustaisteluliikkeen jälkilämpöön.

Kirjan pääkappaleet on otsikoitu karjatalouden eikä biologian
näkökulmasta. Maatalouden rakennemuutos lyödään lukijan eteen yhdessä
sivussa selittelemättä. Sen kurjistamisvaikutuksen johdosta
karjatuotteiden tuonti Suomeen kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Maatilat
lopettavat ja eläintyöläiset siirtyvät sosiaaliluukulle, tosin tästä
Lappalainen ei kirjoita mitään. Hänen havaintomaailmassaan se ei ole
niin ilmeistä.

Eläintyö on huonosti palkattua, likaista ja raskasta työtä. Ei silti
saa vaipua epätoivoon. Eläintyötä pitää voida muuttaa ja kehittää.
Kehityksen esteenä ei ole Eu-pankkien korkoprosentti tai globaali
tautiepidemia. Eikä eläintyön tulevaisuus voi nojata valtion
valvontaan vaan ammattiin ja taitoihin. Ihmisen pitää pystyä hoitamaan
kotieläintä ilman, että häntä syytetään lain ja tukiehtojen rikkojaksi.

Lappalainen käyttää kirjan viimeiset luvut uuden eläinsuojelulain
taustojen pohdintaan. Hän muistaa myös Kataisen vuosikymmenen takaista
hallitusohjelmaa, jossa on kirjoitettu ”eläintilallisten
työnhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen kiinnitetään huomiota”. On
ehkä tuskin vain hallitusohjelman ansiota, että maataloustutkimuksen
piirissä levisi ymmärrystä siitä, että karjatilallisten ja eläimen
hyvinvointi on yksi ja sama asia. Hurskaista lauseista riippumatta
maaseudun sosiaaliturva heikkenee. Yhä vielä on eläinsuojelusta
todella pitkä matka maatalouspolitiikkaan.

Hyvä kirja.

 

Katri Karkinen

FM Eveliina Asikainen: Luontopolitiikkaa lähiöissä – Lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa. Acta Universitatis Tamperensis 1991. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1478.

Tarkastettu julkisesti Tampereen yliopistossa 21.11.2014.

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvä yleisö

 

”Kun makaan raajat levällään
savolaisella niityllä
luomakunta lähestyy minua:
ruohot kutittavat korviani,
myyrät tutkivat varpaita
(miten paksut, ne sanovat,
meidän on paljon ohuemmat)
perhoset istuvat ripsilleni,
säikähtävät ja pakenevat
kun avaan loistavat silmäni.

On luomakuntaa siinä ympärillä,
sipinää, supinaa, ihmettelyä:
kuuluuko hän valtakuntaamme?
Kyllä kai minä kuulun,
eläinkuntaan ainakin.”

 

Mitä tekemistä edellä lukemallani Viljo Kajavan runolla ”Hellepäivä” ja väitöskirjani aiheella, luontopolitiikalla lähiöissä on toistensa kanssa? Molemmissa on pohjimmiltaan kysymys luonnon ja ihmisen suhteesta ja molemmissa aihetta tarkastellaan avoimin mielin. Luontoa ei määritellä etukäteen, eikä pidetä passiivisena tutkimuskohteena, vaan aktiivisena osana tilannetta. Molemmissa myös pohditaan ihmisen kuulumista luontoon.

Ihmisen ja luonnon tai kulttuurin ja luonnon suhde voidaan käsittää ainakin kolmella tavalla.

Ensiksi luontoa voidaan pitää ihmisistä riippumattomana, mutta inhimillisen toiminnan uhkaamana. Tällöin luontoa tarkastellaan ulkopuolelta. Tehdään havaintoja monimuotoisuuden vähentymisestä ja ihmisen vaikutuksesta luontoon. Samalla ihminen ja ihmisen toiminta ajatellaan luonnon ulkopuoliseksi, eikä sitä, mikä on luontoa, kyseenalaisteta. Joitain osia ihmisen tuottamasta luonnosta voidaan pitää vaalimisen kohteina, mutta nekin hahmotetaan uhanalaisiksi, kuten myös kyseiset luonnot tuottaneet elämäntavat, esimerkiksi perinteinen suomalainen maalaiselämä ja vaikkapa sen tuottamat niityt.

Toiseksi voidaan ajatella, että luonto ja luonnollisuus on kokonaan kulttuurinen konstruktio. Luonto on käsityksiä luonnosta. Luonto on esimerkiksi, uhkaava, kesytettävä, turvallinen tai vaarallinen. Osa kulttuurista luontoa on myös se, että sanaa ”luonnollinen” käytetään kuvaamaan itsestään selvinä pidettyjä ilmiöitä. Esimerkiksi Vuoreksen osayleiskaavoituksen yhteydessä kaupungin kasvua pidettiin ”luonnollisena”. Tuo luonnollinen määrittyi sellaisesta kulttuurista käsin, joka haluaa edistää kaupunkien kasvua. Tällöin päädytään siihen, että kulttuurisesti luonnollinen prosessi uhkaa alkuperäistä säilyttämisen arvoista luontoa – siis tuota ensiksi kuvaamaani luontoa.

Kolmanneksi luonnon ja kulttuurin voidaan ajatella kietoutuvan toisiinsa, ne ovat monin erilaisin tavoin osa toistensa todellistumista ja muotoutumista. Tällä tarkoitan sitä, että sekä kulloinkin vallitsevat käsitykset luonnosta, tavat ja mahdollisuudet käyttää luontoa sekä luonto itsessään vaikuttavat kaikki toisiinsa ja muodostavat yhdessä useita samanaikaisia luontoja, jotka kuitenkin limittyvät toisiinsa. Tällainen käsitys luonnon ja kulttuurin suhteesta on väitöskirjani lähtökohta.

Muotoutumisella ymmärrän lähiön ja lähiöluonnon kokonaisvaltaista kehkeytymistä, siis suunnitelmien muuttumista eläväksi asuinalueeksi: rakennuksiksi, leikkipuistoiksi, teiksi ja lähimetsiksi, joita ihmiset käyttävät omilla tavoillaan. Tämä prosessi on vain osin suunniteltu ja hallittavissa. Siihen sisältyy monia vaikeasti hallittavia elementtejä kuten poliittisia päätöksiä, asukkaiden arkisia valintoja, myrskyjä ja päätösten tai toimintojen konfliktoitumista.

Todellistumisella tarkoitan sitä, että lähiöluonnon muotoutumiseen osallistuvat toimijat määrittelevät ja merkitysellistävät luonnosta tekemiään havaintoja aina joidenkin käytäntöjen ja niihin liittyvän tietämisen kautta. Tällöin muodostuu jossain määrin toisistaan eroavia luontoja, jotka ovat todellisia näissä käytännöissä.

Esimerkiksi innokkaan hervantalaisen retkeilijän, Vuoreksen luontokartoittajan ja osayleiskaavoittajan luonnot sijaitsevat ainakin osin samassa tilassa, mutta koska kaikilla heistä on luontoa havainnoidessaan erilaiset tavoitteet, intressit, tulkintakehykset ja varmasti myös erilaiset kyvyt tehdä havaintoja ja tulkita niitä, kaikkien luonnot ovat jossain määrin erilaiset. Tuloksena on siis, että luonto todellistuu eri tavoin ja syntyy erilaisia luontoja, jotka eivät kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia tai pelkkiä kulttuurituotteita, koska ne perustuvat samaan fyysiseen paikkaan ja sen ominaisuuksiin.

Yksittäisten ihmisten lisäksi myös institutionaalisilla toimijoilla kuten luonnonsuojelulla, metsäsuunnittelulla tai maankäytön suunnittelulla on omat tapansa havainnoida ja arvottaa luontoa, samoin kuin tietysti asukkailla silloin kun he toimivat yhdessä. Erilaisista havainnoista, niistä tulkitusta tiedosta ja käsityksistä luonnon arvosta muodostuu erilaisia luonnon potentiaaleja, käsityksiä luonnon tarjoamista mahdollisuuksista.

Kun havaintoja luonnosta ja niistä tulkittuja luonnon potentiaaleja, käytetään päätöksenteon perusteluina, tehdään luontopolitiikkaa. Silloin luonto on osa päätöksentekoprosessia ja samalla määritellään mahdollisuuksia käyttää luontoa. Luonto osana päätöksentekoprosessia voi olla uhanalainen eläin tai kaunis maisema, ja mahdollisuudet käyttää luontoa voivat tarkoittaa päätöstä esimerkiksi laskettelurinteen rakentamisesta tai jonkin alueen varaamisesta retkeilykäyttöön.

Kaisu Anttonen on väitöskirjassaan kuvannut hyvin kaupungeissa tehtäviä luontopoliittisia päätöksiä. Ne vaihtelevat rutiininomaisista virkamiespäätöksistä kokonaisen uuden kaupunginosan rakentamiseen tai kansallisen kaupunkipuiston perustamiseen. Luontopolitiikka ei kuitenkaan ole oma sektoripolitiikan lohkonsa toisin kuin vaikkapa luonnonsuojelu- tai luonnonvarapolitiikka, eivätkä päätöksentekoprosessit välttämättä näyttäydy poliittisina konflikteina. Olennaista on, että päätöksillä vaikutetaan mahdollisuuksiin käyttää luontoa. Toisinaan päätösten vaikutukset todellistuvat vuosia päätöksen tekemisen jälkeen ja aiheuttavat konfliktin vasta silloin.

Luontopoliittiset päätökset ovat osa lähiöluonnon muotoutumista, sillä hyvin usein niillä muutetaan suoraan luonnon merkitystä. Näin toimitaan, kun tehdään päätöksiä joidenkin alueiden ottamisesta rakentamiseen ja toisten perustamisesta virkistys- tai luonnonsuojelualueiksi tai, kun päätetään leikkipuistojen korjaamisesta. asuinalueen täydennysrakentamisesta tai kaupunkimetsien harventamisesta.

Lähiöluonto ei kuitenkaan muotoudu pelkästään luontopoliittisten päätösten sanelemana. Myös asukkailla on oma roolinsa. Hervanta ja Vuores on molemmat rakennettu metsän keskelle lähes asumattomille alueille. Kuitenkin useimmilla asukkailla on ollut jotain tietoa tai ainakin käsityksiä ja mielikuvia alueesta.

Asuinalue ja sen luonto alkavat todellistua asukkaalle varsinaisesti vasta hänen muutettuaan. Silloin alkaa kehollisen suhteen muodostaminen luontoon. Jalkojen avulla kokeillaan mukavimpia reittejä paikasta toiseen ja samalla rakennetaan suhteista karttaa alueesta. Kutsun tätä aktiivista asuinalueen haltuunottoa ja siinä syntyvää käsitystä oman kotiseudun mahdollisuuksista kulttuuriantropologi Tim Ingoldin tapaan asustamiseksi.

Asustamalla asukkaalle muodostuu myös suhde suunniteltuun lähiöön ja luontoon. Hän voi hyväksyä suunnittelijan ratkaisut ja toimia niiden mukaan tai sitten vastustaa ja rikkoa niitä, esimerkiksi oikaisten. Erityisesti kerrostalossa asuva asukas on luonnonkäytössään hyvin pitkälle kaupunkisuunnittelijoiden, kaupunkimetsänhoitajien ja viheraluesuunnittelijoiden luontojen varassa. Koti, jossa tapahtuvista asioista voi itse päättää, rajautuu asunnon seiniin. Muilla alueilla asukkaan toiminta perustuu nautintaan, jokamiehenoikeuden mukaisiin oikeuksiin käyttää luontoa. Asukas ei omista, eikä hallitse, mutta voi käyttää alueita.

Lähiöasukas käyttää luontoa esimerkiksi virkistäytymiseen, marjojen ja sienten keräämiseen ja fyysisen kunnon ylläpitämiseen, kun eränkävijälle nautinta-alueelta saatu saalis oli tärkeä osa hengissä selviytymistä. Nautinta kuitenkin kuvaa lähiöluontoon liittyviä valta- ja hallintasuhdetta, asukkaalla on käyttöoikeus – ei omistusoikeutta ja hän joutuu jakamaan alueen muiden. Näen tässä samankaltaisuutta eräkulttuuriin. Kun päätösvalta luonnon käyttöön on vähäistä, epävarmuus itselle tärkeän luonnon pysyvyydestä on yksi asukkaiden luontosuhteen keskeinen ulottuvuus.

Asuinalue on myös ihmisten yhteisö. Samoissa puistoissa, lenkkipoluilla tai leikkipuistoissa käyvät ihmiset vaikuttavat toistensa käsityksiin siitä, millainen toiminta on sopivaa missäkin. Hyväksytyn toiminnan rajat muokkautuvat asukkaiden keskeisessä vuorovaikutuksessa. Juoppoja suvaitaan joissain puistometsissä, toisissa ei, aikuisesta tuntuu, että lapsen ja leikin varjolla voi kulkea mennä kerrostalojen väliseen pikkumetsään, johon yksinäisellä aikuisella ei olisi asiaa. Nuotioiden tekeminen on periaatteessa kiellettyä, mutta silti nuotion pohjia ja puista revittyä tuohta voi nähdä monissa paikoissa järvien rannoilla.

Lisäksi asukkailla on yksilöllisiä kykyjä havaita luonnossa erilaisia asioita, tarkkailla sitä luontoa ja luoda lähiöluonnon paikkoihin merkityksellisiä suhteita. Jotkut asukkaat pystyvät toisia paremmin myös laajentamaan merkityksiään kollektiivisiksi ja saamaan aikaan toimintaa itselle tärkeiden alueiden puolesta. Tarkastelen näitä monisyisiä, toisiinsa limittyviä käytännöllisiä luontosuhteita nautinnan ekologioina ja käytän totunnaisia, omaehtoisia ja elämyksellisiä ekologioita jäsentämään luontosuhteiden erilaisia ulottuvuuksia.

Lähiöllä on myös oma biologinen ja fyysinen luontonsa, jonka osana kaikki edellä kuvaamani toiminta, havainnointi ja merkitysten antaminen tapahtuvat. Rakentaminen ja asukkaiden toiminta vaikuttavat muiden muassa veden virtaukseen, ravinteiden kiertoon sekä kasvien ja eläinten elinehtoihin. Näin syntyy lähiön luonto ekosysteemin tasolla. Olen tarkastellut lähiöluonnon ekologiaa kasvillisuuden kautta, koska kasvillisuus ilmentää hyvin erilaisten ympäristötekijöiden muutoksia.

Kasvillisuus ja siitä tekemäni luokittelut ovat tutkimusprosessissani apuväline, minun keinoni todellistaa lähiöluontoa lukijoille tai saada lähiön luonto puhumaan. Olennaisempaa siinäkin on periaatteellinen pohdinta siitä, miten käsitämme luonnon. Onko ihminen ja ihmisen toiminta osa lähiöluontoa ja ovatko ihmistoiminnan aiheuttamat muutokset hyväksyttävä osa lähiöluonnon prosesseja vai ovatko ne häiriöitä, jotka uhkaavat esimerkiksi metsäluontoa lähiössä? Väitöskirjassani käsittelen ihmistä osana lähiöluontoa ja teen huomioita niistä kehityskuluista, joita lähiöelämä eri muodoissaan saa aikaan.

Vaikka oma näkemykseni luonnon ja kulttuurin suhteesta onkin sellainen, että ne kietoutuvat toisiinsa ja ihminen on osa luontoa, niin haastattelemillani asukkailla, luontokartoittajilla, arkkitehdeillä ja luonnonsuojelijoilla ja virkamiehillä on toki toisenlaisia näkemyksiä. Kun asukkaiden ja heidän koiriensa metsään tekemät polut lähiömetsässä tulkitaan häiriöiksi, silloin metsässä kulkemista koirien kanssa pidetään luontoon kuulumattomana toimintana. Tai kun laskettelurinteelle syntynyttä monimuotoista niittyä kuvattaessa harmitellaan paikalla olleen lehtometsän häviämistä, ollaan asetelmassa, jossa ihmisen koskematonta luontoa pidetään itsestään selvästi luonnollisempana ja arvokkaampana kuin ihmisen toiminnan yhteydessä syntynyttä monimuotoisuutta.

Käsityksillämme luonnon ja ihmisen suhteesta on merkittävä rooli maankäytön suunnittelussa. Työni pohjalta haluan tuoda esille kaksi asiaa. Ensimmäinen liittyy asukkaisiin, nautintaan ja asustamiseen. Sitä ei voi suunnitella. Asukkaille voi tarjota erilaisia mahdollisuuksia, mutta asukkaat kuitenkin viimeistelevät kaupunginosansa yhteisöllisessä asustamisen prosessissa. Niissä muotoutuvat kullakin asuinalueella hyväksytyt tavat toimia luonnossa. Olen iloinen esimerkiksi Tesoman Osallistavan budjetoinnin hankkeesta, jossa asukkaiden tieto on otettu vahvasti mukaan ja heille on annettu valtaa alueen perusparannustoimien suunnittelussa.

Toiseksi kysymys siitä, missä, miten ja mitä monimuotoisuutta arvostetaan ja suojellaan, on yksi luontokäsitysten ilmenemisen peruskysymyksistä, johon otan kantaa. Haluan avartaa näkemystä luonnosta. Kuten professori Yrjö Haila on kirjoittanut, myös kaupungit ovat luonnonmuodostumia, koska ne ovat ihminen nimisen eläimen yhteisöjä ja ihmisen ekologian ilmentymiä. Pelkästään kaupungeissa esiintyviä eliöyhteisöjä voi suojella vain kaupungeissa. Suomalaiset lähiöt ovat hyvin erityisiä kaupunkielämän tuottamia luonnonmuodostumia ja elinympäristöjä, joihin on syntynyt omia erityisiä eliöyhteisöitään. Rakentaminen ei tarkoita pelkästään monimuotoisuuden vähenemistä, vaan luo mahdollisuuksia monimuotoisuuden lisäämiseen erityisesti eliöyhteisöjen tasolla, jos se otetaan suunnittelun tavoitteeksi.

Lectio praecursoria 26.9.2014 / Kimmo Jalava

Ympäristövaikutusten arvioinnin laatua tutkimassa

Hyvä kustos, hyvä opponentti, hyvät naiset ja herrat,

“Mitään hyvää en ole ympäristölle nähnyt elinaikanani tapahtuvan”, sanoo yksi.

“Minusta ympäristön tila on päinvastoin parantunut”, sanoo toinen.

“Tällä ei suuressa mittakaavassa ole mitään merkitystä, mitä jossain Suomessa tai maapallolla tapahtuu”, sanoo kolmas.

Ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä eli YVA:ssa yritämme ennustaa tulevaa. Tavoitteena on hahmottaa, mitä me olemme tekemässä ja miten se kannattaisi tehdä, jotta toimiemme seuraukset eivät olisi huonot, vaan pikemminkin hyvät. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyä voisi pitää ihmisen viisauden ilmentymänä. Sen tavoitteena on, ettemme joutuisi selviämään uusista ympäristöongelmista, vaan voisimme estää ne jo ennalta.

Jonkinlainen YVA-menettely on maailmalla käytössä kaikkiaan yli 190 valtiossa eli tässä suhteessa tämä mahdollinen viisaus on levinnyt ympäri maailman. Suomessa varsinainen YVA-menettely koskee suuria ympäristöllisesti merkittäviä hankkeita, kuten esim. erilaisia tiehankkeita, kaivoksia, tuulivoimapuistoja, lentokenttiä, voimalinjoja ja jätehuoltohankkeita. Periaatteessa mikä tahansa hanke, jolla voi olla merkittäviä ympäristövaikutuksia kuuluu harkinnanvaraisesti YVA-menettelyn piiriin.

Sääntelyn kautta ympäristövaikutusten arvioinnin vaatimus on kuitenkin läsnä läpileikkaavasti yhteiskunnassamme. Toiminnanharjoittajien on oltava selvillä toimintojensa ympäristövaikutuksista.

Meillä ihmisillä on tapana kinastella siitä, mikä on totta. Onko ilmastonmuutos totta? Sitä kysytään leikillään, tai tosissaan: “Mikä ihmeen ilmastonmuutos, lunta on metritolkulla ja pakkasta 30 astetta”.

Jos ilmastonmuutos on totta, johtuuko se meidän teoistamme vai onko syy joku muu?

“Todista se”, vaaditaan.

Entä mitkä ovat muutoksen vaikutukset? “Nämä kesäthän ovat nykyään ihan mahtavia”

Pitäisikö meidän toimia jotenkin toisin?

Meillä ei ole oikeaa tai väärää vastausta tähän kysymykseen. Meillä on arvauksia, jotka voivat osoittautua hyviksi tai huonoiksi arvauksiksi. Viisautta olisi löytää vastaus tai vastauksia, joiden seurauksena meidän ei tarvitsisi olla jälkiviisaita.

Ympäristövaikutusten arviointi on menettelytapa, jonka avulla pyrimme jäsentämään sitä, mitä tiedämme, mitä arvaamme. Ympäristövaikutusten arvioinnissa sekoittuvat tosiasiat, näkemykset, kuvitelmat ja pohdinnat siitä, mikä on tärkeää.

Suomessa se, joka aikoo toteuttaa ympäristöön vaikuttavan hankkeen, on velvollinen selvittämään hankkeensa vaikutukset. On ajateltu, että se, joka tekee, tietää parhaiten, mitä on tekemässä. Menettelyssä tarkoituksena on, että toimien mahdollisia seurauksia tarkastellaan jäsennellysti. Pyritään varmistamaan, että hankkeen suunnittelussa otetaan ympäristönäkökohdat huomioon. Tavoitteena on, että vaikutuksia arvioidaan laaja-alaisesti, lakitekstin mukaan ympäristövaikutus käsittää “hankkeen tai toiminnan aiheuttamat välittömät ja välilliset vaikutukset Suomessa ja sen alueen ulkopuolella kohdistuen: ihmisten terveyteen, elinoloihin ja viihtyvyyteen; maaperään, vesiin, ilmaan, ilmastoon, kasvillisuuteen, eliöihin ja luonnon monimuotoisuuteen; yhdyskuntarakenteeseen, rakennuksiin, maisemaan, kaupunkikuvaan ja kulttuuriperintöön; luonnonvarojen hyödyntämiseen ja näiden tekijöiden keskinäisiin vuorovaikutussuhteisiin”.

Tehtävä on niin haastava, että sitä varten on mahdoton laatia yksityiskohtaisia toimintaohjeita siitä, kuinka kussakin tilanteessa vaikutuksia olisi arvioitava. YVA onkin vaatimuksiltaan ohjaavaa ja menettelyllistä – YVA muokkautuu kussakin tilanteessa omanlaisekseen.

Perhosvaikutus. Yksi muutos sysää liikkeelle tapahtumien vyöryn. Yhteisvaikutus. Kahden muutoksen summa on jotain muuta kuin osiensa summa. Mikä on muutos, mikä on vaikutus? Onko muutos vaikutus? Jos toiminta lisää hiilidioksidin määrää ilmassa, onko toiminnan ympäristövaikutus hiilidioksidin määrän muutos ilmassa. Vai olemmeko ympäristövaikutuksen kanssa tekemisissä vasta silloin, mikäli havaitsemme tällä muutoksella olevan jotakin vaikutusta jossakin muussa kohteessa. Entä onko se tärkeää, onko sillä merkitystä? Mikä on meidän tarkastelurajauksemme? Joudumme jatkuvasti täsmentelemään itseämme, miettimään uudestaan.

Yhtenä YVA:n ydinajatuksena on, että olisimme varmempia suunnitellun hankkeen toteuttamiskelpoisuudesta. Ympäristöllisen vaikuttavuuden näkökulmasta toinen ydinajatus on, että meidän on syytä arvioida, mitä vaihtoehtoja meillä olisi toteuttamisen tai toteuttamatta jättämisen suhteen. Tämän on ajateltu turvaavan sen, että vaikka emme hyvää vaihtoehtoa valitsisikaan, valitsisimme ainakin joillakin perusteilla huonoista parhaan. Tai mieluisammassa tapauksessa hyvistä parhaan.

Mahdollisia rajauksia on loputtomasti – kaikkea ei voida tutkia, ei pohtia. YVA-menettelyssä painiskellaan epävarmuuden edessä. Tavoitteena on olla varmempi toimien seurauksista, mutta täyttä varmuutta ei voida saavuttaa. Määrä ei korvaa näkemystä, äärettömyys ei täyty. Päätökset on lopulta tehtävä vajain tiedoin, epävarmuuden edessä, riskejä ottaen.

YVA-menettelyssä pitää montaa kertaa vastata “kyllä” tai “ei” kysymyksiin, joihin ei totuusväittämänä tai oikeellisuuden suhteen ole kyllä tai ei vastausta. Oikeampi vastaus usein olisi sekä että. Mutta jotta asiat voivat edetä, näihin kysymyksiin on pakko vastata. YVA-menettely pyrkii turvaamaan sen, että nämä valinnat tulisivat perustelluksi – miksi päätin, miksi päätimme näin. YVA on läpeensä poliittinen menettely, joku ottaa ja jonkun täytyy ottaa päätöksissä valta, tarkoituksella tai huomaamattaan.

Onko YVA sitten auttanut meitä olemaan viisaampia? Ympäristöstä vastausta on mahdotonta tutkia. Emme voi tietää, mikä olisi todellisuus ilman YVA:a, olisiko ympäristön tila huonompi vai parempi. Koko tavoite on itseasiassa kiistanalainen. Emme voi yksikäsitteisesti sanoa, mikä on hyvä ympäristön tila. Voimme jakaa tarkastelua eri komponentteihin, mutta jo pelkästään yksikin vaikutus voi olla jossakin mielessä hyvä asia ja jossakin toisessa mielessä taas huono asia. Olemme jälleen määrittelyjen äärellä.

Kestävästä kehityksestä tai kestävyydestä on puhuttu ajatuksena, jonka mukaan meidän tulisi elää siten, että turvaamme tuleville sukupolville mahdollisuuden haluta ja valita. Kestävää kehitystä voidaan pitää myös YVA:n perimmäisenä tavoitteena. Mutta mitä se on? Se on unelma, kuvitelma siitä, mikä on hyvää, mikä on oikein. Mutta koska asiat ovat “sekä että” eivät “kyllä tai ei”, kestävä kehitys pakenee kriteerinomaisia yleisiä määritelmiä. Se on tilanne- ja paikkasidonnainen. Ehkä se on näkemys siitä, mihin kukin meistä peilaa omia havaintojaan maailmasta ja niiden merkitystä. Kullakin ajanhetkellä.

Paljonko tilaa eri näkemykset saavat? YVA-menettelyn avulla pyritään turvaamaan, että hankkeiden vaikutuksia peilataan tai voidaan peilata eri näkemyksiin. YVA:n ajatukseen kuuluu sekä se, että arvioinneissa käytetään useita eri alojen asiantuntijoita, että se että arviointi olisi avointa ja julkista. Että “kyllä tai ei” valintoja ei tehtäisi ennen kuin halukkaat ovat saaneet sanansa sanottua. Tarkoituksena on, että osapuolet ymmärtäisivät paremmin, mitä ollaan tekemässä, myös tekijät itse. Että mahdolliset virheet tiedoissa, tai arvioinneissa huomattaisiin, että arvioinnin tarkoitus muodostuisi merkitykselliseksi.

Vaikutukset ovat sekä fyysisiä että psyykkisiä. Fyysisiä muutoksia ympäristössä voidaan usein mitata ja kuvata. Mittausten ja kuvausten oikeellisuudesta voidaan kiistellä, erilaisten menetelmien sopivuutta näiden kuvaamiseen voidaan arvioida ja pohtia siltä kantilta, kuinka tarkkoja ne ovat, vastaavatko ne todellisuutta. Voidaan pohtia loogisia syy-seuraussuhteita, arvioida vaikutusketjuja ja –verkkoja.

Mutta lopulta vaikutukset ja niiden arvottaminen perustuvat meidän kokemuksiimme. Milloin ei haise? Minkälainen melu on häiritsevää? Mitä merkitsee, jos vesikirpuista puolet kuolee? Näiden kysymysten äärellä maailmassa ei ole yhtä todellisuutta, yhtä totuutta. Tätä maailmaa ei voi kuvata samoin kuin todellista fyysistä maailmaa. Ainoa mahdollisuus on yrittää selittää, kuvata siten, että muutkin ymmärtävät. Ja silti emme voi olla varmoja ymmärrämmekö, saammeko viestiämme perille tai koemmeko asian samoin.

Ympäristöllisen vaikuttavuuden suhteen YVA:n onnistumisen arviointi on todistelua, ei todentamista. Se on perusteltuja olettamuksia siitä, kuinka YVA lopulta vaikutti tai saattoi vaikuttaa ympäristöön. Se on olettamuksia ja perusteluja siitä, mitä nämä mahdolliset vaikutukset ovat suhteessa YVA:n tarkkoja määritelmiä pakeneviin tavoitteisiin eli ympäristöongelmien ehkäisyyn tai kestävyyden edistämiseen.

Tänään, tässä, julkisesti tarkastetaan suomalaisen YVA:n laatua käsittelevä väitöskirjani, jossa olen arvioinut, kuinka me Suomessa olemme onnistuneet YVA-menettelyissä.

Jokainen YVA-menettely on oma ainutlaatuinen tapahtumasarjansa. YVA ei ole menetelmä, YVA on menettely. Yksityiskohtaista kuvausta siitä, kuinka jossakin tilanteessa toimittiin saavuttaen onnistunut lopputulos, ei voida suoraan hyödyntää uudessa tilanteessa. Mutta näitä kokemuksia voidaan peilata suhteessa uuteen tilanteeseen. Kertomuksia kokemuksista voidaan peilata siihen, onko ehkä onnistuttu.

Pääpäätelmäni on, että suomalaisen YVA:n laatu on hyvä. Päätelmä ei perustu siihen, että väittäisin, että YVA:n avulla olisi oikeasti parannettu maailmaa. Se perustuu siihen, että YVA:n avulla on ehkä parannettu maailmaa.

YVA:n tarkoituksena on rakentaa päätöksentekoa tukevaa tietopohjaa. YVA:ssa on kuitenkin haasteena, että aiemmin esittämieni näkökohtien vuoksi on vaikea sanoa, mikä tieto on lopulta tärkeää ja mikä olisi oikea asioiden tarkastelun tarkkuus. Tutkimuksellisena lähtökohtana olikin, että YVA:n laatua suhteessa sen mahdolliseen ympäristölliseen vaikuttavuuteen ei voida arvioida yksikäsitteisen kriteeristön avulla. Mutta sen laatua voidaan tarkastella usein eri tavoin. Kuinka menettelylliset vaatimukset ovat toteutuneet, ovatko vaatimukset aiheellisia, minkälaisia lopputuloksia arvioinneissa on saavutettu? Toteutuvatko hyviksi tunnistetut periaatteet tai käytänteet, ovatko periaatteet lopulta hyviä?

Tutkimuksen tulos on siis näkemys, väite. Se on yksin esitettynä tyhjä, suhteellinen – se ei kerro oikeastaan mitään. Mutta sen taustalla on havaintoja siitä, että suomalainen YVA-käytäntö tukee mahdollisuutta viisauteen ja sitä myös toteutuu käytännössä. Menettelyissä tuotetaan paljon ympäristötietoa, menettelyissä hankkeiden eri vaihtoehtoja arvioidaan ja vertaillaan, YVA:t mahdollistavat hankkeista tiedonsaannin ja vuoropuhelun, menettelyjä ohjaavat viranomaiset ja arviointeja tekevät konsultit kokevat osaavansa YVA:n perusperiaatteet ja vaatimukset ja toisaalta tunnistavat hankaluuksia aiheuttavat asiat.

Tutkimusta voisi kuvata myös henkilökohtaiseksi yhdessä oppimisen prosessiksi. YVA on abstrakti ilmiö, jota ei fyysisesti ole olemassa. Sen tutkiminen ei ole niinkään löytämistä vaan ymmärtämistä. Oma käsitys siitä, mitä tapahtuu, elää, ja sitä ei voi verrata mihinkään muuhun kuin muiden käsityksiin, puhuttuihin ja kirjoitettuihin kuvauksiin siitä, mitä on ympäristövaikutusten arviointimenettely. Koska YVA:a ei ole yksikäsitteisesti olemassa, nämä käsitykset muodostavat sen, mitä YVA lopulta on nyt ja tulevaisuudessa, ja mitä kaikkea menettelyissä käytännössä toteutuu ja tehdään.

May I ask you Professor Hilding-Rydevik, as the opponent appointed by the faculty, to present the comments on my thesis that you see justifiable.

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Marja Järvelä jää eläkkeelle 1.8.2014. ’Madame yhteiskuntapolitiikaksi’ jäähyväistilaisuudessaan nimetty Marja teki mittavan uran, jonka aikana hän ehti toimia mm. yli 20 vuotta yhteiskuntapolitiikan professoritehtävissä. Suuren osan urastaan Marja tutki kestävään kehitykseen ja ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja, ja hän jatkaa edelleen mm. Suomen Ilmastopaneelin jäsenenä.

Alla on tiivistelmä Marjan jäähyväisluennosta ”Maa, ilma ja minä”, joka järjestettiin 6.6.2014.

 

Jäähyväisluennon idea syntyi, kun muistin kirjoittaneeni juuri ennen professorinurani alkua pienen artikkelin otsikolla ’Maapallo pyrkii työpöydälle’. Muistin itse kirjoituksesta hyvin vähän mutta kuitenkin sen verran, että se oli tyypiltään kirja-arvostelu ja käsitteli vuonna 1991 ilmestynyttä Worldwatch-instituutin Maailmantila-raporttia. Etsiessäni artikkelia tartuin ensin mappeihin, jotka sisälsivät tuon ajan käsikirjoituksiani. Pölykerroksen alta löytyi hyvässä järjestyksessä käsikirjoituksia palkkatyöstä, koulutustarpeesta ja sosiaalisesta liikkuvuudesta sekä kaupungistumisesta, kulutuksesta ja elämäntapojen muutoksista. Siis vanhoja 1970- ja 1980-luvun teemojani. Ainoa merkki uudesta suuntautumisesta oli maailman ranskankielisten sosiologien järjestön AISLF:n kongressissa Lyonissa pitämäni paperi, jonka otsikko vapaasti käännettynä kuuluu Kasvihuoneilmiö, elämäntavat ja ympäristö- uusi haaste intellektuelleille ja professionaalisille eliiteille. Olin ilmeisesti päättänyt mennä kertomaan ensin ranskankieliselle tutkijayhteisölle uudesta kiinnostukseni kohteesta.

Löysin lopulta menneellä viikolla arkistoistani myös Sosiologia 3/91 – lehden, jossa alussa mainitsemani artikkeli oli julkaistu. Täytyy sanoa, että hieman kädet tärisivät, kun aukaisin lehden ja päätin katsoa, mitä merkillisyyksiä mahdollisesti löytyy ensimmäisestä julkaistusta jutustani yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen suunnalla. Nyt kun olen tarponut tätä sarkaa runsaat kaksikymmentä vuotta tutkijana ja opettajana, allekirjoitan yhä jutun pääsanoman. ”Keskeiseksi pulmaksi nähdään, kuinka edistää maapallon yhä kasvavan väestön hyvinvointia tilanteessa, jossa taloudellisen kasvun ja edistyksen välille voi entistä harvemmin merkitä epäröimättä yhtäläisyysmerkkiä.”

Maapallo oli siis pyrkinyt ja päässyt työpöydälleni ja itse asiassa siirsi minut hurjalla vauhdilla uusiin tutkimusympyröihin. Ei niin, että aikaisemmat olisivat menettäneet merkityksensä, mutta kuitenkin niin että uutta luettavaa ja ymmärrettävää tuli roppakaupalla ja se väkisinkin muutti prioriteetteja.

Lukemistoksi tulivat muun muassa Ulrich Beckin varhaiset teokset Risikogesellshaft 1986 ja Gegengifte: Die organisierte Unverantwortlichkeit, 1988. Samoihin aikoihin, kun nämä kirjat ilmestyivät, pääsin tutustumaan hajoavaan Neuvostoliittoon aika erikoisella kulttuuriväen matkalla, jossa seilattiin pitkin Volgaa Kazanista Rostoviin. Matka kesti parin viikon verran. Mitä etelämmäksi mentiin, sen enemmän joessa kellui kuolleita kaloja. Vierailimme yliopistoissakin joen varrella. Ympäristökysymykset eivät olleet agendalla, mutta joka kerta paikalliset ottivat ne esille. Neuvostoliiton hajoamisesta puolestaan, oli vaikeampi löytää yhtä näkyviä merkkejä vielä silloin.

Elämäntavan tutkijana minulla oli pitkään ollut kiinnostus ottaa viestejä vastaan suoraan tapaamiltani ihmisiltä. Niinpä muistot ympäristöhuolesta jäivät todella painavina mieleen tuolta matkalta. Meillä nykyisin ei ole tapana lukea Venäjää korostuneen ympäristöhuolen maaksi. Hieman samanlaiseen tilanteeseen kuin Volgalla törmäsin kuitenkin noin kymmenen vuotta myöhemmin Afrikassa, kun tutkimme turvallisen veden saannin haasteita maaseudulla ja kaupungissa. Näillä paikoilla ympäristöhuoli kumpuaa elintärkeistä puutteista ja arjen riskeistä eikä niinkään ideologiasta, kuten me täällä pohjoisessa olemme tottuneet ajattelemaan.

Otsikko Maa, ilma ja minä on etukäteen herättänyt jonkin verran kommentteja ja kiinnostusta. Sain aikaiseksi maapalloon viittaavan semanttisen leikin tällä sanajärjestyksellä. Jatkan nyt kuitenkin luentoa osin käännetystä järjestyksessä. Avaan otsikkoa järjestyksessä Ilma, maa ja minä.

Yhteiskunnan ja ympäristön tutkijana aloitin nimittäin työni ilmasta. Olin lukenut lehdistä Rion konferenssin valmistelun aikoihin, että maapalloa uhkaa ilmastonmuutos, jos ja kun teollisuus leviää ekstensiivisesti ympäri maailmaa, väestö kasvaa ja kulutuksen kasvulle ei näytä olevan rajoja. Teollisten yhteiskuntien kehitys on nojannut pidäkkeettömiin materiaalivirtoihin, joista osa saastuttaa ympäristöä ennennäkemättömillä tavoilla. Onko mahdollista, että ihminen hyvästä kulttuuritahdostaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi – onnistuu muuttamaan radikaalisti ilmakehän kemiallista koostumusta ja sen toimintaa. Voiko tämä tapahtua vaivihkaa, ilman että edes huomaamme?

Jos näin on käymässä, onko meidän kaltaisilla yhteiskunnilla mitään edellytyksiä ryhtyä sellaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, siis ilmastopolitiikkaan, joka voisi vaimentaa tämän kehityksen tai edes siirtää sitä tuonnemmaksi. Jonkinlainen taka-ajatus koko kysymyksessäni oli kuitenkin ilmastoskeptisyyden sijasta yhteiskuntaskeptisyys, jonka kumpusi kriittisestä yhteiskuntatieteestä. Toisaalta ensimmäisiä asioita joita opin luonnontieteilijöiltä oli se, että luonto sopeutuu siinä vaikuttavien dynamiikkojen muutoksiin. Pitäisikö meidän ihmistenkin siis vain odottaa ja sopeutua?

Kysymykset alkoivat askarruttaa minua niin paljon, että menin kirjoittamaan tutkimussuunnitelman koskien ilmastonmuutoksen havaitsemista ja lähetin sen Suomen Akatemiaan. Suureksi hämmästykseksi esittämäni tutkimus rahoitettiin ja sijoitettiin osaksi vuonna 1991 käynnistynyttä Suomalaisen ilmakehien muutoksen tutkimuksen ohjelmaa. Ohjelma oli eurooppalaisittain katsoen suurehko monitieteellinen ohjelma, jota isännöivät pääasiassa luonnontieteilijät. Markku Wilenius, sittemmin tulevaisuuden tutkimuksen professori, tuli vetämääni hankkeeseen päätoimiseksi tutkijaksi. Molemmat saimme oppia SILMU-ohjelmassa paljon uutta. Muistelen että SILMU-ohjelman loppuraportin teossa oli mukana 200 tutkijaa, joiden tuotoksista yritettiin saada aikaan mahdollisimman koherentti esitys yksien kansien väliin.

Opin paljon kasvihuoneilmiön dynamiikasta, hiilitaseista ja yritin ymmärtää parhaani mukaan säteilypakotteen problematiikkaa erityisesti tekniikan alan tutkijoiden avustuksella, mutta eihän minusta ilmatieteilijää tietenkään tullut. Yhteiskuntatieteilijänä jouduin itsekin ihmettelemään, mitä seuraavaksi kun olen päätynyt näin oudolle polulle. Muistan elävästi kun yksi SILMU koordinaattoreista sanoi minulle: ”Ymmärrän kyllä että tavallisten kansalaisten käsityksiä kannattaa kysyä, mutta miksi ihmeessä pitäisi tutkia ympäristövaikuttajien, kuten virkamiesten kantoja. Mehän tiedämme muutoinkin mitä he ajattelevat!”

Kysymys kertoo osaltaan radikaalin tieteiden välisyyden haasteista. Fyysikon on hankala ymmärtää sosiaalitieteilijän ajatusta tiedon luonteesta ja sosiaalista sidosta koskevan tiedon järjestämisen systematiikkaa. Opastus fyysikolta, mutta myös alan monitieteellisen kansainvälisen järjestön IHDP:n suunnalta yhteiskuntatieteilijälle oli, että kulje antropologin tietä, mene vieraisiin paikkoihin ja tutustu etäisiin ihmisiin. Palaa sitten kertomaan, opitko siellä jotain.

Taisin vähän huomaamattani ottaa tämän läksyn tosissani 1990-luvn puolen välin jälkeen, kun SILMU-ohjelma päättyi. Ensinnäkin laskeuduin yläilmoista maankamaralle ja ryhdyin organisoimaan tutkimustani kestävän kehityksen sateenvarjon alla. Maapallo pyörähti työpöydälläni ja päädyin aluksi Afrikkaan, jossa maa on usein kuumaa ja kuivaa. Monet ihmiset kamppailevat äärimmäisessä köyhyydessä, ja myös niin arkipäiväisestä asiasta kuin puhtaasta vedestä. Mutta häiriintyneen ilman jälkeen maa opettaa. On kuunneltava maata.

Globaalia tilannetta katsoen yhä useammat ihmiset globaalissa etelässä ovat majoittuneet suuriin kaupunkeihin, jopa megakaupunkeihin, joiden ympäristö on erityisen haavoittuva muun muassa tulville ilmastomuutoksen vaikutusten voimistuessa. Afrikassa opin myös, että turvatakseen elämänsä ihmiset osaavat olla kekseliäitä, monesti yhteistoimintakykyisiäkin selviytyäkseen vaikeimmista arkisista asioista. Opin myös kunnioittamaan pienen maatilkun viljelijää ruokaturvan takaajana. Nämä ovat usein naisia. Maa antaa turvan heille ja heidän lapsilleen, mutta kuinka paljon ja kuinka pitkään.

Maata uhkaavista ilmastovaikutuksista huolimatta, voimme siis ajatella maata yhä edelleen ilon kautta. Maa antaa meille ruokaa, kunhan joku sitä viljelee. Globaalitaloudessa maataloutta on tosiasiassa viety suureen mittaluokkaan ja monesti aika ilottomaan suuntaan. Tälle kehitykselle on kuitenkin syntynyt vastavoimia, jotka lähtevät ruoan laadusta. Toistaiseksi maailmassa ilmeisesti tuotetaan ruokaa yli tarpeen, ja nälkä on enemmän jakelun kuin tuotannon ongelma. Nykyaikainen ruokalogistiikka hämmentää. Onko järkevää ja kestävän kehityksen mukaista että ruokaa kuljetetaan ympäri maailman hintaedun nojalla, kauppa tarjoaa samoja tuotteita sesongista riippumatta tai että vauraan pohjoisen ihmiset syövät eteläisten merten kalat.

Maa antaa maiseman, kunhan sitä ei turmele. Luonto on muutakin kuin luonnonsuojelualue. Luontoa pidetään kansakunnan yhteisenä omaisuutena, mutta maisemamme on jakautunut ja koko ajan muutoksessa. Yleisesti erotellaan luonnon maisema ja kulttuurimaisema, joihin molempiin liittyy omat ilonsa ja ympäristöhuolensa. Kestävän kehityksen kulttuurisen ulottuvuuden tutkimuksissa on osoitettu, että maisema-arvomme ovat usein konservatiivisia ja ylläpitävät kehityksen myyttejä. Kuitenkin on enää harvoja ympäristöjä, jossa ihmisen kädenjälki ei näkyisi lainkaan ja ympäristöt ovat usein myös nopeassa muutoksessa, jolta vain luonnon suojelualueet säilyvät. Olemme kuitenkin riippuvaisia siitä mitä luontoympäristö meille tarjoaa, sen näkyvän maiseman lisäksi.

Maa antaa meille vakiintunutta elintilaa, johon rakennetaan koteja, toimistoja ja huvipuistoja. Tuloksena on nykyisin pääosin kaupunkirakentamista. Kestävästi rakennettu kaupunki ei ole enää kivierämaa viherlähiöineen, vaan kaupungille haetaan kestävyyttä limittäisistä luonto- ja kulttuurimaisemista, funktionaalisesta mosaiikista, jossa ruoka voi kasvaa seinillä ja katoilla ja ihmiset liikkua ekotehokkaasti uusilla raiteilla tai raiteitta kekseliäillä kimppakyydeillä. Kaupunkitila ei ole valmis ja siihen voi liittää mitä villeimpiä utopioita, mutta kaupunki on myös ihmisen koti, kuten Taina Rajanti totesi oivaltavasti vuosituhannen vaihteen tienoilla väitöskirjassaan. Tämä asettaa myös rajoja, tietyn näyttämön ja muutoksen jarrun.

Osana kestävän kehityksen tutkimuksia minulla oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin mahdollisuus jatkaa matkaani vieraisiin paikkoihin. Saatoin perehtyä muun muassa eurooppalaiseen suurkaupunkiliikenteeseen, kaupunkien maankäyttöön ja julkisen liikenteen saatavuuteen. Nykyisenä Suomen ilmastopaneelin jäsenenä olen ymmärtänyt, että juuri liikenteen alueella hiilipäästöjen vähentäminen on teknisesti kaikista lupaavin alue. Mutta ovatko nämä vähenemät silti toteutettavissa, jos liikkumisen tarve koko ajan vain kasvaa? Tekniikan alan tutkijat yrittävät visioida päästövähennyksiä opasteenaan ajatus, että ihmisten liikkumista ei saa rajoittaa, onhan vapaa liikkuvuus EUn itseymmärryksen kulmakiviä. Voiko siis kaupunkirakenne muuttua tavallaan ”kylätyyppiseksi” niin, että palvelut ja työt saadaan pääsääntöisesti samasta kylästä? Kaupunkirakenteen kylämäiset piirteet ovat askarruttaneet minua yhä uudestaan, oltiin sitten millä mantereella tahansa.

Myös elinkeinoja pitäisi uudistaa ja tehdä ekotehokkaammiksi meillä ja muualla, mutta millaisilla sosiaalisilla muutoskustannuksilla tätä tehdään tai on tulevaisuudessa tehtävä.   Euroopalla on kunnianhimoisia tavoitteita ilmastopolitiikassa. Eurooppa on virittänyt sisäänsä maailman laajimman päästökauppa-alueen. Ilmastonmuutoksen hillinnän on siis ajateltu tapahtuvan markkinavetoisesti; tähänastiset kokemukset ovat kyllä tältä osin melko lohduttomat. Hiiliverot ovat tässä nykyaikaisessa markkinaviritteisessä marssijärjestyksessä aivan ”mummojen puhetta”, mutta mahtaako tässä puheessa kuitenkin olla totuuden siemen. Nimittäin jos hiilitonnin hintaa ei saada ylös, ja suuri osa kansalaisista ei edes ymmärrä koko päästökauppajärjestelmän dynamiikkaa, on kyseenalaista voiko järjestelmä ainakaan lyhyellä tai edes keskipitkällä aikavälillä toimia kovin tehokkaasti.

Lopulta jää jäljelle vain minä joka pohtii näitä. Mutta kuinka suuri on minä pohtimaan näitä? Myös ”minää” pidetään nykyisin lähinnä projektina, siis muuttuvana. Nykyisin minään kohdentuu kovin paljon paineita eikä vain maan ja ilman taholta. Elämää ja elämäntapoja normalisoidaan voimakkaasti samalla kun kuitenkin retorisesti halutaan moniarvoisuutta, monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta. Tästä paradoksista näyttää tulevan aivan erityinen historiallinen ottelu Euroopassa. Jos ilmastonmuutoksen valossa katsoo asiaa, tilanne todella näyttäytyy sellaiselta kuin Michel Serres’n Luontosopimuksessa kuvaama Goyan taulu kertoo. Kaksi miekkailijaa lentohiekalla taistelevat intohimoisesti. Alustanaan heillä on upottava lentohiekka, johon he vajoavat pikkuhiljaa.

Maan ja ilmaston suojelussa meillä ei ole muuta turvaa kuin nykyaikaiset monitahoiset ja ristiriitaisetkin minät sekä näiden muodostamat verkostot, joukot ja joukkovoima. Viime vuosisata tuotti hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäjäksi ja vartijaksi hyvinvointivaltion. Nyt tuo hyvinvointivaltio on kasvanut kehityksensä rajoille ja on epätodennäköistä, että se tuottaisi valmiita ratkaisuja ilmastopolitiikan haasteisiin. Toisaalta sillä voi olla keinoja enemmän kuin yhteiskuntaskeptikkon odotin pari kymmentä vuotta sitten. Suomessa tästä on esimerkkinä ilmastolakiesitys, joka on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että ei ole julkista tahoa jolle ilmastonhuolto voitaisiin delegoida, eikä professionaalista ryhmää joka yksin ottaisi vastuun. Niinpä on minän ja hyvän kulttuuritahdon asia löytää sellaisia ratkaisuja, jotka ovat kohtuullisia ja tasapuolisia sosiaalisilta vaikutuksiltaan. Tämä on se mahdollisuus, mikä meillä yhä on vastata maan, ilman ja vedenkin haasteisiin.

Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tekijänä jään kuitenkin miettimään toimijan dilemmaa. Minkälaiset minät ovat tulevaisuuden haasteiden edessä, kun maa ja ilma ja vielä vedetkin otetaan lukuun. Ongelmat ovat niin mittavia, että minä alkaa helposti vaikuttaa aivan hyttysen kokoiselta kaikesta nykyaikaisesta egon rakennuksesta huolimatta. Entäpä sitten yhteiskuntapolitiikka, ja sen tulevaisuussuuntautunut ala ilmastopolitiikka, minkä roolin se jättää yhteiskuntatieteilijälle? Helposti otettava rooli on ehkä kirpun kokoinen, voi kritisoida purevasti toisten toimia. Mutta entäpä jos haluaa koordinaattoriksi ilmastopoliittisiin interventioihin? Siinä tapauksessa täytyy lukea Ulrich Beckin teoksia vielä uudestaan ja kenties luoda kokonaan uutta yhteiskuntatieteellistä teoriaa riskien ominaisuuksista ja hallinnasta. Empiriaa meillä jo aika paljon on, mutta omaa teoriaa vähemmän.

Resilience2014 

(Montpellier, Etelä-Ranska)

Markku Oksanen

Ennakot
Taisin törmätä resilienssin käsitteeseen ensimmäisen kerran Yrjön Hailan kirjoituksessa ”Ekologisen tasapainon tarina” (1987, Tiede & Edistys). Haila suomentaa resiliencen palautuvuudeksi. Käsite on hänelle tärkeä, sillä hän kirjoittaa varsin ohjelmallisesti: ”’Ekologiselle tasapainolle’ on heitetty hyvästit niin teoreettisena kuin käytännöllisenä ihanteena. Edessä on seuraava tehtävä: tutkia ekologisten systeemien palautuvuuden yleisiä ehtoja.” Hailan kirjoituksesta huolimatta resilienssin käsite on lopulta jäänyt taka-alalle niin omassa työssäni kuin suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa. Selvin merkki jälkimmäisestä on, että Montpellierissä toukokuun alussa 2014 järjestettävässä konferenssissa on minimaalinen suomalaisedustus: MTT:n agroekologian ryhmä on saanut oman sessioehdotuksen läpi.Resilience_1-p

Lähden konferenssiin työhypoteesillä, että resilienssin käsite ilmentää vihreää konservativismia, pyrkimystä vakauteen ja orgaaniseen muutokseen. Esimerkiksi MTT:n sivuilla resilienssi on käännetty muutoskestävyydeksi. Resilience Alliancen nettisivuilla todetaan seuraavasti:
“Ekosysteeminen resilienssi on ekosysteemin kyky sietää/vastaanottaa häiriöitä ilman, että se romahtaa kvalitatiivisesti erilaiseen tilaan, jota hallitsee erilainen prosessijoukko. Resilientti ekosysteemi kestää törmäykset ja rakentuu uudelleen tarpeen vaatiessa. Resilienssi sosiaalisissa järjestelmissä tarkoittaa ihmisten lisääntynyttä kykyä ennakoida ja suunnitella tulevaisuuden varalle.”
Tässä määritelmässä resilienssi ekosysteemien kohdalla näyttäisi olevan konservatiivinen piirre, mutta sosiaalisten järjestelmien kohdalla pitää katse suunnata tulevaan ja tarpeen vaatiessa muuttaa järjestelmää. Muutosulottuvuus on myös kokouksen teema otsikon perusteella: ”Resilience and development: mobilizing for transformation”.

Perillä
Konferenssin avasi sunnuntai-iltana ilmoittautuminen ja cocktail-tilaisuus. Kummastakin jäi hyvä mieli: jonoja ei ollut ja ruokaa ja juomia riitti. Corum-keskuksessa Montpellierin ydinkeskustassa mainostettiin tapahtumaa suurella plakaatilla (ks. kuva 1). Ennalta en tuntenut muita osallistujia. Ei muuta kuin uusia tuttavuuksia solmimaan…

Ensimmäinen päivä
Avajaissessiossa tieteellisen komitean pj Francois Bousquet kertoo, että konferenssiin tarjottiin 1200 abstraktia, joista 700 hyväksyttiin. Osallistujia on 900, joista kolmannes opiskelijoita. Tiiviseen ohjelmaan on varattu myös vapaa-aikaa ryhmille ja verkostumiselle. Maanantaina suuri osa ajasta käytetään ekskursioihin. Lisäksi kokoukseen kuuluvat olennaisesti tieteen ja taiteen vuoropuhelu (ks. kuva 2, resilienssi sirkustaiteilijan silmin).Resilience_2-p

Sessio jatkuu paneelikeskusteluna. Alku ei lupaa kauheasti: viisi varttunutta miestä puvuissa – ennakkoasenteet sikseen, jos itsekin olisin siellä, sulahtaisin joukkoon mukavasti. Mutta käytävällä naisten vähyys plenary-puhujissa on noteerattu, samoin kuin twitterissä. Filosofiassa kansainvälisten kokousten puhujien sukupuolesta pidetään nykyään kirjaa ja asiasta keskustellaan blogeissa – ja varmasti tilanne on sama muillakin tieteenaloilla.

Pari puheenvuoroa jäi erityisesti mieleen. Brian Walker, Resilience Alliance Boardin pj, selosti resilienssin käsitettä korostaen sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien välisiä yhteyksiä. ”Nobody likes fundamental change”, Walker totesi ja ilmaisi ensimmäisen kerran konservatiivista mentaliteettia. ”Where do we build resilience? And where do we need transformation and change?” Tähän kysymyspariin Walker päätti esityksensä. Myöhemmin hän totesi, että resilienssi ja muutos täydentävät toisiaan. Resilienssi ei ole pyrkimystä säilyttää asiat ennallaan. Walker neuvoo, ettei pidä omaksua käsitystä täydellisestä tulevaisuudesta, se ei onnistu. Politiikanteoriassa on keskusteltu laajasti utopiasta ja epäideaalisesta teoriasta ja siitä, kummalle normatiiviset kannanotot pitää perustaa; Walker näyttää olevan jälkimmäisen kannalla. Hän myös nosti esille vertailevan tapaustutkimuksen tärkeyden: se on hänen mielestään resilienssitutkimuksen ytimessä.
Seuraavassa puheenvuorossa käsiteltiin, miten vuoden 2011 nälänhätä Afrikansarvessa muutti EU:n ajattelua ja toi resilienssin siihen mukaan. Euroopan komission humanitaarisen avun osaston Cees Wittenbroodin mukaan resilienssin käsite on heidän näkökulmastaan uusi kolmessa mielessä. Ensiksi humanitaarinen apu ei riitä, vaan tarvitaan pidempiaikaista tarkastelua; toiseksi huomio kiinnittyy kaikkein haavoittuvaisimpiin ihmisiin; kolmanneksi toimintakäytäntöjä on muutettava. Sektorit ja alueet ylittävä, pitkäjänteinen näkökulma on tarpeen.

Loppupäivä kului ekskursioilla. Itse lähdin bussikyydillä Rhone-joen suistoalueelle suojelukeskukseen nimeltä Centre du Scamandre. Matkalle oli pakattu mainiot piknik-laatikot, Normal lihansyöjille ja Veggie kasvissyöjille. Camarguen kosteikkoalue on kuuluisa linnuistaan ja hevosistaan, eikä matka tuottanut pettymystä: flamingoja, ibiksiä ja haikaroita näkyi. Perillä kuuntelin esitelmiä siitä, miten resilienssiajattelua on käytännössä toteutettu Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Mieleen jäi hauska yksityiskohta lintusuojelun haasteista, kun suojeltavia lintuja ei juuri niiden suoja-alueella tapaa vaan alueen ulkopuolella, jossa niitä on lupa metsästää. Suomessakin on käyty keskustelua metsästyksestä Teijon tulevassa kansallispuistossa: mitä alueellisella metsästyskiellolla lopulta tavoitellaan ja saavutetaan?

Toinen päivä
Päivän avaavat Neil Adgerin ja Luca Alinovin plenarit, jotka pohtivat edistystä resilienssitieteissä. Adger aloitti vuonna 1997 pitämästään esitelmästä joka korosti, että vaikka ympäristömuutokset ovat usein haitallisia, ne samalla avaavat mahdollisuuksia. Adger lähinnä kertoi omista tutkimuksistaan, joten edistys relisienssitieteessä ilmeisesti on henkilökohtainen kehitystarina. Adgerin mukaan resilienssitiede tarvitsee kaikkia tieteitä ja hän luetteli muutamia esimerkkejä muttei tietystikään omaani, filosofiaa. Varsinaiseen kysymykseen ei hän oikein ottanut kantaa; ehkäpä se oli turhan (tieteen)filosofinen.

Kehitystaloustieteilijä Alinovi on kiinnostunut kotitalouksista ja niiden resilienssistä. Kotitalous on päätöksenteon yksikkö erityisesti ruokaan liittyvissä kysymyksissä, ja Alinovin mukaan yksilöä tärkeämpi käsite taloustieteellisessä analyysissä. Puheessa ei ollut juuri asiaa tieteellisestä edistymisestä, pikemminkin esitys koski tutkimusaukkoja ja resilienssin käsitteen käytön vähyyttä taloustieteessä.
Sessioista valitsin keskustelun opiskelijoiden näkemyksistä kestävyystutkimuksesta. Aluksi on ruotsalaisopiskelijoiden performanssi speksi-perinteen mukaisesti, mukana ongelman aiheuttava tähtiopettaja Buzz Folkström. Yleisö otetaan mukaan pohtimaan tieteellisen moniottelijan identiteettiä ja hänen tekemänsä tutkimuksen merkitystä. Session paneelissa on senioritutkijoita eri maista. Opiskelijat ovat kiinnostuneita siitä, mitä oppiaineiden katoaminen merkitsee nuorille tutkijoille ja uran rakentamiselle. Siinä on ahdistusta kerrakseen, kun ei tiedä mikä on vaikka tietää millaisia ongelmia tutkii. Samoja ongelmia muistan itsekin pohtineeni muiden väitöskirjatekijöiden kanssa mm. YHYSin kautta 1990-luvulla. Uran rakentamisen kannalta panelistit näyttivät pitävän tärkeänä sitä, että vastaväitelleellä on ominaisuuksia, jotka mahdollistavat uran. Jos tämä ohje jää epäselväksi, jäi se myös opiskelijoille sillä tilaisuus päättyi pantomiimiesitykseen, jossa opiskelijaparka on edelleen kovin eksyksissä kaikista hyvistä neuvoista huolimatta. (Tilaisuus videoitiin, joten toivottavasti se löytyy jonakin päivänä konferenssin tai Tukholman resilienssikeskuksen nettisivuilta.)
Päivän toisessa sessiossa käsiteltiin monitieisyyttä ja sen luonnetta. Sattumalta löysin myös ruotsalaisen filosofikollegan Henrik Thorénin, joka analysoi resilienssin käsitettä ja antoi sille tarkan määritelmän (jonka lopullinen muoto löytynee hänen väitöskirjastaan).

Kolmas päivä
Plenariin tulikin hieman kiire – kuten monella muullakin – mutta ehdin sentään heti alusta kuulemaan Johan Rockströmiä ja hänen päivitettyä esitystään planetaarisista rajoista. Aikamoinen dataslideshow, jota lienee turha toistaa, kun kohta sekin lienee päivitetty. Miksi pitää olla kiire ja niin paljon dataa..? Ehkä plenarit ovat pikemminkin mainosta omalle työlle kuin varsinaista tutkimuksen raportointia. Oli miten oli, holoseeni, ei antroposeeni, on Rockströmin mielestä ideaalinen aikakausi ihmiselle, ja hän pohtii sitä vasten resilienssin ideaa. Rajat on saavutettu, ja planeetta ei enää anna samalla tavalla periksi ja jousta ihmiselle. Yhtenä visiona Rockström heittää ilmaan metaforan Planetary soufflé – planeetan rajojen ylittäminen avaruuteen.

Toinen kutsupuhuja Melissa Leach on kiinnostunut politisoimaan planetaaristen rajojen diskurssia ja analysoimaan sitä voimakkaana narratiivina. Tällöin kysytään kenen rajat ja kenen turvallisuus ja kenen päämäärät, minkä resilienssi kenelle ja millaisia polkuja nousee esille. Leach käsittelee Rockströmin analyysia samalla tavalla kuin sitä käsiteltiin tiistain toisessa sessiossa: konkretisoiden mitä planetaariset rajat tarkoittavat ihmisille ja heidän elämäntavoilleen. Leach pohtii myös myös mitä tarkoittaa antroposeenin yhteydessä puhuttu planetaarinen hallinta (domination). Ollaanko siirtymässä eko-autoritarismiin planetaaristen rajojen valvomisen nimissä? Leachin mielestä tämä riski on todellinen. Siksi planetaaristen rajojen ideaa on käytettävä toisella tavalla, joka on polysentristä ja monialaista.
Jälkikeskustelu tuo hienosti näkyville puhujien erot, Rockströmin globaalin hallinnan tärkeyden ja Leachin bottom up -lähestymistavan. Rockström arvostelee diskursiivista lähestymistapaa elitismistä ja pään pistämisestä pensaaseen, jolloin huono-osaiset jätetään oman onnensa nojaan. Leach ei hyväksy arvostelua, ja mielestäni jo oman esityksensä aikana lievensi partikularismiaan. Leach sanoo olevansa kiinnostunut löytämään aukkoja planetaarissa lähestymistavassa. Rockström taasen puolustaa lähestymistapaansa tärkeänä yleistävänä lähestymistapana, jolle on valtava kysyntä, ja joka samalla laventaa ongelmien joukkoja – moni on kiinnostunut vain ilmastonmuutoksesta, mutta planetaarisista rajoista puhuminen kokoaa ongelmat yhteen. Yleisöstä kysytään, missä puhujat näkevät toivoa. Leach näkee niitä pienissä, paikallisissa muutoksissa. Rockström on puolestaan yllättänyt, miten hyvin planetaariset rajat on otettu keskusteluun eivätkä politiikot ja bisneseliitti katso ideaa ylen.

Mielenkiintoisesti nimetyn ”Resilience is not an ideology” -session puhujista mieleen jäi Bronwyn Haywardin varsin tunteikas esitys hänen kotikaupunkinsa, Uuden-Seelannin Christchurchin toipumisesta muutaman vuoden takaisesta maanjäristyksestä. Esitys perustui artikkeliin Ecology and Society -lehdessä. Haywardin mukaan kansalaiset toimivat oma-aloitteisesti, mutta hallitus yritti estää kansalaistoiminnan ja rakensi mm. aidan tuhoutuneen kaupungin keskustan ympärille, johon myöhemmin lisättiin ikkunat jotta kansalaiset näkisivät mitä heidän kaupungissaan tehdään. Jälleenrakennusta ei ole tehty aidossa yhteistyön hengessä vaan Haywardin mukaan ”ostromilaisesti” sitouttaen asianosaiset mutta tukahduttaen spontaanisti syntynyt kansalaistoiminta. Hallitukselle maanjäristys tarjosi tilaisuuden kokeilla markkinalähtöisiä malleja, joita paikalliset eivät halua vaan ovat ylpeitä demokraattisesta perinteestään ja kansalaistoiminnasta: onnettomuudesta toipumisesta on tullut ideologinen kiista. Haywardin esitys oli yksi monista, joissa käsiteltiin luonnononnettomuuksia ja niiden jälkihoitoa.

Ennen lounasta kävin katsomassa valokuvanäyttelyn, joka järjestettiin konferenssin yhteydessä, ja lounaan jälkeen jatkoin samalla teemalla: miten ympäristö/ilmastotietoisuutta voidaan edistää kuvittelun (imagining) avulla. Manjana Milkoreitin esitys oli parhaimmasta päästä ja erinomaisen virkistävä. Hänen mielestään taiteiden avulla ihmiset (mukaan lukien ”päättäjät”) pystyvät kuvittelemaan, miltä lämmennyt maailma näyttää ja tuntuu. Taide tarinoineen synnyttää ”puhdasta faktatietoa” paremmin tuntemuksia ja herättää huolta. Milkoreitin tekemien haastattelututkimusten mukaan päättäjät eivät edes halua kuvitella lämminnyttä maailmaa tai sitten ovat yltiömäisiä tekno-optimisteja.

Neljäs päivä
Aamu alkaa kutsusessiolla otsikolla ”Marine systems, community and global resilience”. Puhujina ovat ekologi Terry Hughes Australiasta ja antropologi Fikret Berkes Kanadasta. Etenkin Berkesiä odotan kiinnostuksella, sillä väitöskirjani yksi tärkeistä lähteistä oli hänen toimittamansa kokoelma yhteisvarannoista. Hughes lähti liikkeelle meriekosysteemeissä tapahtuneista muutoksista. Hän keskittyi Australian Suuren Koralliriutan suojelemisen ongelmiin ja kritisoi maatansa siitä, että se pystyy lähinnä suojelemaan kaloja, ei koko järjestelmää. Hän korosti että ennaltaehkäisy on parempi kuin parantaminen – resilienssille lienee siten rajoitettu tila.
Berkes tarkastelee meriekosysteemejä paikallisyhteisöjen näkökulmasta: miten paikallisyhteisöt ovat eri puolilla maailmaa pyrkineet suojelemaan ja ennallistamaan tuhoutuneita luontokohteita ja mikä on paikallisen ja perinteisen tiedon merkitys tässä toiminnassa. Avainkäsite on sopeutuva oppiminen paikassa (”adaptive learning at site level”). Esimerkiksi Uuden-Seelannin maorit ovat perustaneet hallinnoimilleen rannikkokaistaleille suoja-alueita, ja niiden määrä on kasvamassa. Samanlaisia esimerkkejä on Kanadassa. Näiden suojelualueiden hallinta on moninaista, jaetusta hallinnasta yksityiseen ja alkuperäiskansojen hallintaan. (Tulee mieleeni miten tämä asettuu yhteen Suomen erämaalain kanssa: valtio hallitsee lailla, mutta resursseja voi käyttää.) Jännin Berkesin esimerkeistä on Brittiläisen Kolumbian intiaanien clam gardenit, joissa tuotetaan simpukoita ravinnoksi. Tarhat olivat jääneet rappeutumaan, mutta heimojen vanhimmat kykenivät paikantamaan sellaisia ja kertomaan niiden hoidosta – esimerkki perinteisestä ekologisesta tiedosta. Aiemmalla plenarilla puhuttiin siitä, onko mitään toivoa. Berkes tuo hienosti esille sen, että menneisyydestä ja jopa nykyhetkestä löytyy esimerkkejä, jotka luovat toivoa tulevaisuuteen.

Seuraavassa sessiossa käsitellään kulttuurisia ekosysteemipalveluja ja tämän jälkeen pohdintoja antroposeenin globaaleista hallintakuvista ja metaforista. Konferenssiväsymys alkaa jo hieman painaa yhdellä jos toisellakin, vai mitä indikoi se, että vihdoin konferenssikeskuksen wifi toimii katkeilematta? Lounaan jälkeen on vuorossa oikeuksia ja valtasuhteita käsittelevä sessio, mutta se ei oikein inspiroinut muistiinpanoihin asti.

Viimeinen istunto onnistui mainiosti. Ensiksi kiitettiin kaikkia kokouksen järjestäjiä, ja kokenut intialainen aktivistitutkija Madhu Sarin arvioi lyhyesti kokouksen antia. Sitten lavan valtaisivat opiskelijat, jotka loivat katsauksen tapahtumasta sosiaalisessa mediassa. (Tulipa mieleen, että tällaisen jutun kirjoittaminen on auttamatta passé.) Opiskelijat olivat myös valmistelleet television keskusteluohjelman muotoisen palautteenantoforumin. Yksi toisensa jälkeen lavalle nousi naisopiskelijoita ja lopuksi miesopiskelija, jonka sukupuoli noteerattiin ylikorostetusti – opiskelijoiden hienovarainen viesti järjestäjille plenary-puhujien miesvaltaisuudesta. Yhteishenkeä nostatettiin kollektiivisella afrikkalaisella musiikkiliikuntaesityksellä. Lopuksi resilienssin isä Buzz Holling kävi läpi miten kaikki sai alkunsa vuoden 1973 artikkelista, ja miten resilienssistä on muodostunut erilaisten vaiheiden jälkeen tieteidenvälisen tutkimuksen siltakäsite. Montpellierin kokous oli järjestyksessään kolmas ja – Hollingin sanoin – ”G’damn impressive”. Vaikka hän päätti puheensa ”I think this was the end”, kokoussarja lienee tarpeeksi elinkelpoinen ja resilientti saadakseen jatkoa.

Kotimatkalla
Lentokentällä juttelin Sami Paavolan kanssa konferenssin annista ja pohdimme resilienssin käsitteen kääntämistä. Käsitteiden elämää on mahdoton ennakoida, mutta vaikuttaa siltä, että käännösehdotukset yksi toisensa jälkeen jättävät jotakin käsitteen monimerkityksisyydestä huomiotta. Molemmat pidimme plenary-sessioiden perusideaa hyvänä: lavalle laitetaan kaksi vastakkaista mielipidettä tai lähestymistapaa, jotka kumpikin jakavat käsityksen resilienssi-käsitteen tärkeydestä.

Montpellierin kokous oli kaikin puolin tieteellisesti onnistunut ja ammattitaitoisesti toteutettu. Seuraavan kokouksen järjestämisestä ei ole tietoa, mutta kokous vakuutti minut siitä, että opetuksessa ja tutkimuksessa on syytä kiinnittää resilienssiin tarkkaa huomiota. Entäpä vahvistiko ja heikensikö konferenssi hypoteesiani resilienssin idean konservatiivisesta luonteesta? Kenties hypoteesini ei ollut kauhean onnistunut ja osuva, sillä kokouksen antina on ennen kaikkea sen täsmentäminen, miten muutos ja pysyvyys kuuluvat elämään tässä kompleksisessa maailmassa.

Mari Tuusjärvi
Väitös pe 13.12.2013 Helsingin yliopisto, Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, Geologia
Vastaväittäjä Prof. Pär Weihed, Luleå University of Technology, Sweden
Kustos Prof. Veli-Pekka Salonen, Helsingin yliopisto
Työ on ladattavissa Helsingin yliopiston E-thesis palvelusta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/42173

Hyvä kustos, hyvä opponentti, hyvät kuulijat! Ja hyvät lukijat!

Haluaisin kertoa teille hieman tutkimuksestani: siitä mitä se käsittelee, miten se on tehty ja millaisiin päätelmiin se on johtanut.
Suomessa on viime vuosina keskusteltu kovasti kaivostoiminnasta ja alan uudesta noususta. Toisaalta on nähty mahdollisuuksia lisääntyneeseen hyvinvointiin erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa, toisaalta taas pelätty mahdollisia ja toteutuneita ympäristövaikutuksia. Itseäni tässä aihepiirissä eniten inspiroi Suomen kytkeytyminen kansainväliseen raaka-aineiden tarjontaverkkoon ja toisaalta Suomessa vallitsevan ”kaivosnousukauden” aiheuttamat vaikutukset yhteiskuntaan. Lisäksi tutkin kaivostoiminnan tulevaa kehitystä sekä erilaisista tulevaisuuspoluista aiheutuvia ympäristöpaineita, mutta myös sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia ja niiden hallintaa. Aihepiiri sinällään on valtavan laaja, mutta pyrin ymmärtämään siinä vallitsevia suuria linjoja. Tutkimuksestani onkin tunnistettavissa kolme pääteemaa: 1) Suomi osana kansainvälistä raaka-aineverkkoa, 2) Suomen kaivostoiminnan kehityspolut ja 3) Kestävän kehityksen teoria sovellettuna kaivostoimintaan.
Ensimmäisenä raaka-aineverkot
Tavaroiden, ihmisten ja raaka-aineiden, tässä erityisesti mineraalirikasteiden, liikkuminen maapallolla on jatkuvasti lisääntynyt vuosikymmenien kuluessa. Tähän ovat vaikuttaneet paitsi kaupan esteiden purkaminen, myös alentuneet kuljetuskustannukset sekä tiedonsiirron halpeneminen ja nopeutuminen. Tämä on kaivostoiminnassa mahdollistanut toisistaan täysin eriytyneet kysyntä- ja tarjonta-alueet, joista esimerkkinä olkoon vaikka kuparin louhinta Chilessä ja jalostaminen metalliksi Euroopassa tai Kiinassa. Myös Suomen metalliteollisuus on nykyisin täysin riippuvainen tuoduista metallirikasteista, vaikka sen syntyhistoria nojautuikin aikoinaan kotimaiseen kaivostoimintaan. Esimerkiksi Outokummun kaivospaikkakunnalla on ollut tärkeä merkitys Suomen valtion kehityksessä.
Väitöstutkimukseni yhteydessä tutkin Suomeen tuotaviin ja täällä jalostettaviin mineraalirikasteisiin liittyviä kaivostoiminnasta, rikastamisesta ja kuljettamisesta aiheutuvia ympäristövaikutuksia, sekä toimitusketjussa kymmenen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Johtopäätöksinä havaitsin, että tuotantoketjun yhteenlasketut käyttämättömään kiviainekseen ja energiaan liittyvät ympäristövaikutukset ovat selkeästi suuremmat ulkomailla kuin kotimaassa, johtuen erityisesti voimakkaasta tuontiriippuvuudesta. Kotimaassa tapahtuvat vaikutukset ovat kuitenkin selkeästi kasvaneet 2010-luvulle tultaessa ja tulevat todennäköisesti kasvamaan edelleen köyhempiä malmeja hyödyntävien kaivosten myötä. Toisaalta ketjun kokonaisympäristövaikutus käyttämättömän kiviaineksen ja energian osalta saattaa vähentyä, jos tuontia korvataan enemmän kotimaan tuotannolla.

Toiseksi Suomen kaivostoiminnan kehityspolut
Kuten jo aikaisemmin todettu, Suomessa alkoi 2000-luvulla kaivostoiminnan uusi tuleminen 90-luvun hiljaiselon jälkeen. Piristysruiske tuli erityisesti Kiinasta metallien nousseen kysynnän muodossa, joka nosti metallien hinnat nopeaan nousukiitoon. Aiemmin 90-luvun puolivälissä malminetsintä ja kaivostoiminta oli sallittu Suomessa ulkomaisille yhtiöille, jotka nyt alkoivat pikkuhiljaa käynnistää toimintaansa maassa. Oli mukana joitakin suomalaisiakin toimijoita ja geologien ja kaivosinsinöörien kysyntä oli kova. Kehitys on tämän jälkeen ollut nopeaa ja useita uusia kaivoksia on avattu ja lupaavia esiintymiä löydetty. Kaivostoiminta on tuonut uutta taloudellista aktiivisuutta ja työllisyyttä erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen, mutta myös ympäristö- ja sosiaalisia haasteita ja suoranaisia ongelmia. Tätä kirjoittaessa kaivostoiminnassa eletään taas laskusuhdanteen aikaa, vaikka pitkän tähtäimen näkymät ovat edelleen positiiviset.
Yksi nousukautta luonnehtiva tekijä verrattuna menneeseen on suurien ja malmipitoisuudeltaan köyhien esiintymien kehittäminen kaivoksiksi. Tässä on Suomessa nyt otettu askel kohti kehitystä, joka on ollut normaalia monissa kaivosmaissa jo jonkin aikaa. Kansainvälisesti vertaillen Suomen kaivokset ovat olleet kautta historian varsin pieniä! Tärkeimpiä köyhiin malmeihin liittyviä ympäristöpaineita ovat lähtökohtaisesti maankäytön, hyödyntämättömän kiviaineksen (sivukivi ja rikastushiekat) sekä energian käytön kasvu. Tutkimuksessani en tarkastellut kaivosten veden käyttöä, mutta Suomessa veteen liittyvät paineet ovat myös tärkeässä roolissa kaivosympäristöjen suojelussa. Uusi kehitys on tehnyt monista uusista kaivoksista hyvin näkyviä, sekä hallinnaltaan aiempaa haastavampia. Näin ollen tulevassa kehityksessä korostuu suunnittelun ja toteuttamisen hallinnan tärkeys.

Väitöskirjatyössäni tutkin yhdessä kollegoideni kanssa kaivostoiminnan mahdollisia tulevaisuudenpolkuja Suomessa. Poluissa on vaihtelua, niin kuin tulevaisuuden arvioinnissa aina, mutta suurella todennäköisyydellä kaivostoiminnan kasvu tulee jatkumaan ainakin vuoteen 2020 ja mahdollisesti vuoteen 2030 asti. Tämän jälkeinen kehitys tulee riippumaan paljon siitä, millaisia esiintymiä saadaan kehitettyä kaivoksiksi asti. Kaivostoiminnan kehitysnäkymät Suomessa riippuvat paljon kansainvälisen mineraalimarkkinan toiminnasta, josta näkyvimpänä elementtinä ovat metallien hinnat. Lisäksi suuri vaikutus on kotimaisella lainsäädännöllä ja toimintaympäristön kehittymisellä.

Kolmantena kestävän kehityksen teorian soveltaminen kaivostoimintaan
Kaivostoimintaan liittyvä kestävän kehityksen tematiikka voidaan jakaa kahteen osioon: mineraalivarojen riittävyyteen sekä kestäviin toimintatapoihin kaivoksella. Molemmat näistä osiosta linkittyvät ihmiskunnan hyvinvointiin maapallolla ja kestävät toimintatavat myös eliökunnan hyvinvointiin.

Mineraalivarojen riittävyyttä tarkastellaan luontevimmin aikaskaalan kautta: lyhyen aikavälin riittävyys vs. pitkän aikavälin riittävyys. Lyhyellä aikavälillä mineraaliraaka-aineiden saatavuus saattaa häiriintyä, jos toimitusyhteydet kauppapartnereilta jostain syystä lakkaavat. Lisäksi epätasapaino mineraalien kysynnän ja tarjonnan välillä saattaa aiheuttaa lyhytaikaisia saantiongelmia. Pitkän aikavälin riittävyys (tai ehtyminen) on jonkin raaka-aineen loppuun käyttämistä maailmanlaajuisella tasolla ja mineraaliraaka-aineiden osalta tätä ehtymistä on yritetty mallintaa monissa tutkimuksissa. Koska mineraalikaivannaiset ovat ehtyvä luonnonvara, niin geologisessa mielessä ne ennen pitkää loppuvat. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tähän mennessä tunnetun raaka-ainevarannon määrä on jatkuvasti kasvanut ajan kuluessa kaivostoiminnan kasvusta huolimatta. Varsinaista ehtymistä suurempana kysymyksenä pidetäänkin tällä hetkellä sitä, että ympäristö- ja sosiaalisten vaikutusten kasvu saattaa tulevaisuudessa rajoittaa köyhimpien esiintymien hyödyntämistä.
Mineraalivarojen riittävyyden lisäksi kaivosyrityksen toimintatavat muodostavat toisen kestävän kaivostoiminnan osion. Tähän liittyen voidaan todeta, että kaivoksella tapahtuva toiminta ja sen laatu on aina yrityksen vastuulla. Tähän sisältyvät lähiympäristön suojelu, työturvallisuus ja sidosryhmätoiminta, mutta myös yrityksen kannattavuuden turvaaminen. Kannattavuus on kestävyyden kannalta oleellista, sillä sen kautta turvataan osaltaan toiminnan jatkuvuus. Yritysten toiminnan lisäksi hallinnon laadulla, yhteiskunnan poliittisella kypsyydellä ja sananvapaudella on tärkeä rooli kaivostoiminnan kansallisten reunaehtojen muotoutumisessa. Hyvällä hallinnolla voidaan vaikuttaa paitsi yritysten toimintatapoihin, myös toiminnasta yhteiskunnalle saatavaan hyötyyn erityisesti verotuksen kautta. Lainsäätäjien haasteellisena tehtävänä onkin kaivosverotuksen ja -maksujen säätäminen siten, että ne hyödyttävät riittävästi yhteiskuntaa aiheutettuun haittaan nähden, mutta eivät kuitenkaan vaikeuta liikaa yritysten toimintaa työllistäjinä ja investoijina. Yritysten ja hallinnon lisäksi myös tutkimuksella ja asiantuntemuksella on oma roolinsa kaivostoiminnan kestävyyden edistämisessä.
Suomen kaivostoiminnan kestävyys?

Kuinka kestävänä Suomen kaivostoimintaa voidaan sitten pitää? Aihe on moniulotteinen, mutta sitä voidaan tarkastella seuraavien teema-alueiden kautta, joihin väitöstutkimukseni tuo omalta osaltaan selkeyttä: 1) yhteiskunnallinen konteksti, 2) kaivostoiminnan käytännöt, 3) kaivostoiminnan jatkuvuus ja 4) toimialan tutkimuksen ja kehityksen taso.
Hallinnon laatu ja poliittinen kypsyys ovat Suomessa kansainvälisesti vertaillen korkealla tasolla ja maassamme on siten hyvät lähtökohdat läpinäkyvään ja toimivaan lainsäädäntöön ja hallintoon kaivosasioissa. Lisäksi sananvapaus ja äänioikeus tarjoavat jokaiselle mahdollisuuden mielipiteensä ilmaisemiseen ja vaikuttamiseen. Suomalaisten vallitseva arvomaailma vaikuttaakin pitkällä tähtäimellä siihen, miten kaivostoimintaa Suomessa harjoitetaan. Näin ollen yhteiskunnallinen konteksti kaivostoiminnan harjoittamiseen maassamme on kansainvälisesti vertaillen hyvä.

Kaivostoiminnan ympäristökäytännöt ja työturvallisuus ovat merkittävästi parantuneet vuosikymmenien kuluessa ja ovat kansainvälisesti tarkastellen nykyisin hyvällä tasolla. Näin ollen voidaan kehityksen arvioida olevan kestävällä polulla. Kuten jo mainittu, Suomen kaivostoiminnassa ovat aiemmin dominoineet pienet ja pääosin maanalaiset hankkeet. Nykyisen nousukauden aikana on kuitenkin ollut kannattavaa kääntyä kohti suurempia ja köyhempiä esiintymiä, joiden hyödyntämisen suunnittelu ja toiminnan hallinta on haasteellisempaa. Se miten hyvin uusien hankkeiden toteuttamisessa onnistutaan, määrittää ainakin osittain kehityksen suunnan tulevaisuudessa. Kestävän kehityksen suunta vaatii kuitenkin väistämättä jatkuvaa tutkimusta, kehittämistä ja investointihalukkuutta ympäristöystävällisempien ja energiatehokkaampien teknologioiden käyttöönottoon kaivospaikoilla.

Uudet kaivoshankkeet ovat olleet keskusteluissa esillä erityisesti niiden sosiaalisten vaikutusten tai pikemminkin sosiaalisten konfliktien takia. Tämä on luonnollista, sillä kaivoshanke aiheuttaa suurimman näkyvän muutoksen ympäristöönsä juuri elinkaarensa alussa. Sen sijaan itse tuotantovaiheen aikana varsinaiset konfliktit ovat harvinaisempia, jos kaivos ei tuota merkittäviä ongelmia ympäristölleen ja hyödyttää naapureitaan. Tämä on nähtävissä monilla suomalaisilla kaivospaikkakunnilla, joissa kaivos on toiminut yhteiskunnan osana vuosikymmeniä, Kemissä ja Pyhäjärvellä 60-luvulta lähtien. Suomessa kaivostoiminnan työturvallisuus ja työntekijöiden tulotaso on hyvä ja moni yritys osallistuu aktiivisesti sidosryhmätoimintaan ja oman yhteisönsä toimintaan. Näin ollen suomalaisen kaivostoiminnan sosiaalinen kestävyys vaikuttaisi olevan verraten hyvällä tasolla sosiaalisten haasteiden suuntautuessa hyödyn turvaamiseen kaivospaikkakunnille myös tulevaisuudessa sekä ennakoivaan ja läpinäkyvään kommunikointiin ja ongelmanratkaisumalleihin.
Kaivostoiminnan jatkuvuuden kannalta kaksi seikkaa ovat merkittäviä: onko maassa tarpeeksi potentiaalisia malmioita ja onko niiden hyödyntäminen mahdollista. Hyödyntämiseen vaikuttavat sekä taloudelliset, ympäristölliset että sosiaaliset seikat. Käsittelin työssäni vain lyhyesti kaivostoimintaan ja malminetsintään tehtäviä investointeja sekä kaivosyritysten kykyä selvitä talouden notkahduksista. Tämä teema-alue on kuitenkin tärkeä arvioitaessa kaivostoiminnan pitkän ajan jatkuvuutta Suomessa sillä ilman toiminnan kannattavuutta yritystoiminta vääjäämättä hiipuu. Toisaalta Suomi on nähty kiinnostavana investointikohteena malminetsinnän ja kaivostoiminnan osalta, mutta toisaalta joidenkin yritysten kyky puskuroida talouden heilahteluja on huono. Tämä olisi kiinnostava tutkimustematiikka tulevaisuudessa, joka toisi lisävaloa taloudellisen kestävyyden arviointiin.

Ja lopuksi, meillä tutkijakunnalla on mahdollisuus jatkuvasti kehittää kaivostoiminnassa käytettävää teknologiaa ja käytäntöjä, joiden avulla voidaan parantaa kannattavuutta, vähentää kaivosten negatiivisia ympäristövaikutuksia ja lisätä ymmärrystä kaivostoiminnan paikallisista, kansallisista ja kansainvälisistä vaikuttimista ja vaikutuksista. Kaivostoiminta on sellainen teollisuudenala, johon liittyvä tematiikka läpileikkaa geologian, tekniikan, ympäristötieteiden, taloustieteen, oikeustieteen ja sosiologian aloja ja tarjoaa siten loistavan kentän aidosti monitieteiselle tutkimukselle. Onnistuessaan tällaisella tutkimuksella on mahdollisuus nostaa kestävän kaivostoiminnan tavoittelu kokonaan uudelle tasolle.

Espoossa 23.5.2014 Mari Tuusjärvi

Outi Autti, Thule-instituutti, Oulun yliopisto

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat

Mikä on sinun lempipaikkasi? Mitä muistoja siihen liittyy, mitä sinulla on tapana lempipaikassasi tehdä? Miksi siitä on tullut sinun lempipaikkasi?

Mitä tapahtuu, kun itselle merkittävä paikka katoaa kokonaan tai muuttuu dramaattisesti? Tämä oli kysymys jonka pohtiminen johti väitöstutkimukseni aloittamiseen. Kiinnostuin rakennettujen jokien muutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun vapaan joen rannalla asujan elinympäristö muuttuu hyvinkin lyhyessä ajassa sähköntuotantoon alistetun joen maisemaksi. Tutkimusalueeksi valitsin oman kotijokeni, Kemijoen.

Haastatteluaineiston keräämisen myötä huomasin, että muutos on paljon moniulotteisempi ja laajempi tapahtuma kuin pelkästään paikan ja maiseman fyysinen muutos. Paikat ovat sidoksissa eri aikatasoihin, eri yhteiskuntatasoihin ja toisiin paikkoihin lukemattomin sidoksin. Paikoista lähtee näkymättömiä säikeitä ihmisten ja alueen historiaan ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin sekä ympäröivän yhteiskunnan eri kerroksiin. Paikat linkittyvät henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin sosiaalisiin verkostoihin ja muihin paikkoihin, myös sellaisiin, joita ei ole enää olemassa. Nämä kaikki tulivat ilmi haastateltavien kertoessa joen muutoksesta. Paikoissa ovat läsnä siellä nyt ja ennen asuneet ihmiset sekä heidän tekemänsä toimet. Paikan identiteetti rakentuu paikan fyysisistä ominaisuuksista, siellä tapahtuvista toiminnoista ja yksilöiden ja ryhmien paikalle antamista merkityksistä. Ihmisellä on sidos asuinpaikkansa historiaan. Paikka voi olla sen kokijan identiteetin keskeisin rakennusosa.

Kyllähän sitä isä oli kalamies, ja metsämies, metsästäjä niin, isä kyllä, isän matkasa kyllä joutu heti pikkupojasta alakaen tuone joele kalastelemhan ja samonku vanhemman velien kans niin kyllä sitä, melskattiin aivan tuohon, niin kauvon ko sitä kalaa oli niin, joela. Ja saatiin myöski. …kun mieki poikasena, pikkupoikana aivan aloin, kalastelin tietenki kaikkia kalaa mitä nyt joessa oli, niin kyllä se painu aivan veriin se kalastus, ei sille voi mithän. (Mies, Alakemijoki)

Joen muutoksen kokeneiden jokivarren asukkaiden kertomuksissa valtakysymykset olivat vahvasti läsnä ensimmäisestä haastattelusta lähtien, ja pian tuli selväksi, että valtateemaa ei voi ohittaa. Paikan merkittävyys selittää muutokseen sopeutumisen tapoja, mutta joen rakentamiseen liittyviin valtasuhteisiin sillä ei tutkimuksessani enää riittänyt selitysvoimaa. Tämän takia olen etsinyt aineistostani vallan ilmenemisen eri tapoja. Valta ilmenee fyysisessä ympäristössä esimerkiksi tilajärjestelyjen, rakennusten ja monumenttien kautta. Valtaapitävien tavoitteena on taloudellisten ja poliittisten päämäärien toteuttaminen, hyödyn maksimointi ja vallan osoittaminen, jolloin vastarinnalle jäisi mahdollisimman vähän tilaa. Ympäristö otetaan haltuun visuaalisin keinoin, jotka yksinkertaistavat monimuotoista ympäristöä antaen sille oman, toisenlaisen muodon ja tavoitteen.
Kemijokivarressa ympäristön visuaalinen muutos oli perusteellinen. Teknisen kehityksen nähtiin olevan myös sosiaalista kehitystä. Teknologiauskossa kielteiset vaikutukset hyväksytään, ja niitä pidetään kehityksestä erillisinä asioina.

Vapaan joen olemus katosi ja tilalle tulivat padot, voimalaitokset ja sähkönjakeluverkostot, jotka ovat vallan visuaalisia merkkejä. Suuret maansiirtokoneet olivat ennen näkemättömiä, ja osoittivat teknologian hallintaa, rakentajien ylivertaista tietoa ja taitoa. Osaltaan valtavat koneet ja rakennelmat sekä veden hallinta toimivat psykologisena pelotteena: paikalliset näkivät, että he jäävät väistämättä voimakkaan vastustajan jalkoihin. Voimalaitosalueista tehtiin aidattuja ja kiellettyjä alueita turvallisuussyistä, mutta myös eron tekemisen ja osoittamisen takia.

Elämän merkit joen rantamailla katosivat kun kalastus loppui ja laidunmaat hävisivät. Asukkaille tärkeitä paikkoja jäi veden alle, toisaalla vesi katosi joen uomasta kokonaan. Paikallisten asukkaiden elinympäristö luisui alueen ulkopuolisten käsiin ja hallittavaksi. Aiempaa elämäntapaa ei osattu pitää arvokkaana eikä säilyttämisen arvoisena. Hyvänä puolena koettiin elinolojen koheneminen parantuneiden kulkuyhteyksien ja asuinolojen myötä.

Valta ilmenee myös järkeilyn tavoissa, ja valtakysymykset ovat aina samalla kysymyksiä siitä, kuka on oikeassa ja kenellä on hallussaan oikea tieto. Järkeilyn kautta rakennamme ja perustelemme toimintaamme, puheitamme ja ajatuksiamme. Selitämme toisille ja samalla itsellemme, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Kemijoen rakentamisen tärkeimpiä järkeilyn perusteita olivat ja ovat edelleen ajan henki, ajan yhteiskunnallinen tilanne ja sen arvomaailma. Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi kipeästi energiaa jälleenrakentamisen ja sotakorvausten takia. Rakentamisen perusteena käytettiin koko kansakunnan nostamista jaloilleen, ja tätä perustetta vastaan oli hyvin hankala asettua, jollei halunnut leimautua isänmaan petturiksi. Oman elinympäristön uhraaminen oli kansalaisvelvollisuus. Kaikki haastateltavat hyväksyivät tämän argumentin, ainakin tietyin ehdoin. Vanhemman sukupolven traditionaalinen arvomaailma ja auktoriteettien suuri kunnioitus, samoin kuin sodan ja Lapin polttamisen kokeneen väestön väsymys edesauttoivat osaltaan rakennustyötä, koska nämä seikat vähensivät vastarintaa. Rakentaminen toi työtä ja rahaa, ja työn kunnioittaminen on vanhemman sukupolven yksi keskeisimmistä arvoista. Myös elinolojen kohentuminen ja perusrakenteiden kehitys, jota voimalaitosrakentaminen vauhditti, teki asukkaita myötämieliseksi rakentamista kohtaan.

Etsin aineistosta vallan ilmenemistä myös vallan tekniikoiden muodossa. Hallintatekniikoin yksilöt ja instituutiot pyrkivät vaikuttamaan muihin ja ohjaamaan heidän käytöstään omien päämääriensä mukaisesti. Vesivoimarakentamisen tärkeimmät päämäärät suhteessa paikallisiin asukkaisiin olivat rakennustöiden eteneminen mahdollisimman jouhevasti sekä toiminnan tuottavuus. Kemijoen rakentamisen ensimmäisinä vuosikymmeninä pelkkä sanelutekniikka oli toimiva tapa, koska jokiyhtiöllä oli takanaan vahva valtion tuki. Kemijokilain mukaan valtion oikeudet joessa olevaan vesivoimaan luovutettiin Kemijoki Oylle, jossa valtiolla oli osake-enemmistö.
Että henki oli nimenomaan se, että kun se on valtion virma, niin asiat on jo päätetty, että se lupaprosessi on niinku semmosta nimellistä. — no sanotaan lähtökohta oli se, ko säädettiin laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vedenjuoksua, siis oma lakinsa, niin sehän jo osoittaa, että ei tässä nyt ole kysymys siitä, että säännöstelläänkö sitä vai eikö säännöstellä [naurahtaa]. Elikkä laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vedenjuoksua, ja se oikeus sitte valtio siirsi sen jokiyhtiölle. Niin siinä valtuuet on vähissä. (Mies, Yläkemijoki)

Valta oli alistavaa, eikä jättänyt asukkaille liikkumavaraa. Jos kauppoja ja sopimuksia ei alkanut syntyä, jokiyhtiön ostomiehet saattoivat uhkailla, alentaa hintoja tai tuoda seuraavalla kerralla mukanaan poliisin, joka viimeistään osoitti, kenen puolella laki ja oikeus ovat.
Joen rakentaminen oli myös valmisteltu hyvin. Tiedot alueesta oli kerätty jo aiemmin ja koskiosuudet ostettu vuosikymmeniä ennen varsinaisen rakentamisen alkua. Paikallisille asukkaille näitä tietoja ei jaettu, ja heidän tietämättömyyttään käytettiin hyväksi. Kauppa- ja korvausneuvotteluissa ympäristön arvon vähättely oli todella yleistä. Tämä johtuu siitä, että ostaja pyrki jokiyhtiölle edulliseen toimintaan, mutta toisaalta myös siitä, että ympäristö osattiin arvottaa yksioikoisesti vain talouden ja tekniikan näkökulmasta. Jokiyhtiön edustajat pitivät koski- ja maakauppojen teossa kiirettä, mutta kun tultiin korvauskiistoihin, kiire loppui, ja tekniikaksi astui mukaan byrokratian hitaus ja kankeus. Korvausasioiden käsittely saattoi oikeusprosesseineen jatkua vuosikymmeniä. Ei ollut harvinaista, että asianosaiset ehtivät tässä ajassa kuolla, ja päätöstä oli kuulemassa seuraava sukupolvi.

Myös etujen tarjoamisen tekniikkaa käytettiin. Tärkeimpinä etuina tarjottiin rahaa, sähköetua ja työtä. Paikalliset asukkaat saivat kaupoista ja korvauksista tuloja, monet pääsivät töihin rakennustyömaille ja saattoivat kouluttautua niillä uusiin ammatteihin. Etujen tarjoaminen liittyy erottelun tekniikkaan, jossa eroteltiin jokiyhtiön päämäärälle hyödylliset ja hyödyttömät yksilöt. Muualta tulleiden voimalaitosrakentajien ja paikallisten asukkaiden välillä oli suuri sosiaalinen kuilu, ja voimalaitoskylissä ihmiset jakaantuivat kolmeen luokkaan: herroihin, jokiyhtiön työntekijöihin ja paikallisiin asukkaisiin.
Sielä yhtiön puolela, ne on vieläki ne kivitalot sielä ja sielä ois voinu käyä mutta emmie käyny koskhan sielä, en, ko sehän oli niin suuri erotus, että ku me oltiin, tavallisia ihimisiä olthin tällä puolen maantietä, mutta sitte ku herrat oli toisela puolen niin sielä oli, ja vielä net jokka oli sielä kivitalola, nää, jokka asu meitä vastapäätä, oli iso parakkialue, niin ne oli ihan semmosia tavallisia työntekijöitä niin, niin tuota, siinä oli niin suuri luokkaero että voi voi. (Nainen, Alakemijoki)

Jokiyhtiö ohjasi toimillaan tätä erottelua. Jokiyhtiön työntekijät saivat monia etuja, joiden avulla pyrittiin rakentamaan kemijokiyhteisö, jossa kaikki jakavat yhtiön päämäärät ja helpottavat yhtiön ja valtion taakkaa ja vastuuta. Samalla valtaapitävä voi tarkkailla väestöä ja pitää yllä järjestystä. Jokiyhtiöläisille rakennettiin omat asuinalueet, joiden yhteyteen tehtiin tenniskentät, kerhohuoneet ja uimarannat. Yhtiö tuki työntekijöidensä matkakuluja, lasten opiskelua ja järjesti harrastusmahdollisuuksia. Nämä eivät olleet paikallisten asukkaiden käytössä, ja sosiaalinen kuilu periytyi seuraavallekin sukupolvelle.

Valta ilmenee ihmisten välisissä suhteissa muotoillen näitä suhteita ja niiden osapuolia. Myös Kemijoen rakentaminen ja siihen liittyvät konfliktit ovat pakottaneet ihmiset määrittämään asemaansa suhteessa jokirakentamiseen ja omiin tavoitteisiinsa. Samalla määritetään myös käsitystä itsestä suhteessa siihen, miten rakentajapuoli on ohjannut asukkaita määrittämään itsensä kansalaisina ja työläisinä. Hallinnan yksi tavoite on saada hallittavat ymmärtämään asemansa valtaapitävän haluamalla tavalla. Paikalliset asukkaat nähtiin joko kuuliaisina alamaisina, sivistyksen pariin pelastettavina kurjuudessa eläjinä tai toimintaa uhkaavina vastustajina. Jokivarren asukkaat ovat joutuneet paikantamaan itsensä ja oman asemansa näiden toimija-asemien raameihin. Nämä yksinkertaistetut toimija-asemat eivät ole pelkästään jokiyhtiön tuottamia, vaan niitä tuotetaan ja muokataan kaikissa sosiaalisissa suhteissa, joissa jokeen liittyvät asiat ovat läsnä. Samoin niitä muokataan ja niiden kanssa neuvotellaan jokivarren asukkaan itsesuhteessa. Sisäisessä neuvottelussa rakennetaan käsitystä siitä, millä tavalla minä suhtaudun joen muutokseen ja siitä, mikä on toimintani ala ja sen mahdollisuudet.

Sosiaalisissa tilanteissa, joissa jokeen liittyviä asioita käsitellään, muodostuu kilpailevien näkemysten ja hallitsevien tarinoiden hankauspisteitä. Toisten suhtautumiseen pyritään vaikuttamaan muun muassa suostuttelemalla, ulosrajaamalla, puhetilaa hallitsemalla, joitakin aiheita karttamalla ja sensuroimalla.
Mie muistan ku tuota laitosta tehthin, miäki olin siinä. Pirttikoskelta tuli niitä miehiä, niin seki sähköteknikko se oli, niin se sano, että ”kyllähän sulle tullee komia maisema tähän. Tuota ajatteleppa syksylä ku valot heijastaa tuohon vetteen.” Että kyllähän se on vaikka kuinka yritätte, niin ette te niin komiaa saa sitä maisemaa, mitä se oli. (Mies, Yläkemijoki)
Edellisessä lainauksessa on kyse varsin hienovaraisesta suostuttelusta, mutta seuraavassa esimerkissä mies ei anna vaimonsa kertoa omasta suhtautumisestaan, joten vaimo joutuu turvautumaan argumentissaan kalojen hyvinvointiin. Vaimo näkee, että jopa kaloilla on suurempi osallisuus jokeen, joten niiden oletetut kokemukset ovat vaimon kokemuksia arvokkaampia.
Vaimo: Ja sitte tuosaki Jyrhämänrannat riveerathin ko Vanttaus ruvethan, Vanttauksen vuoksi ko sieläki laitethan sitä no, että nousuvettä, ettei niin niin, niin mie piän vikana senki, että ne ei tykkää tuosta ko ne kivethin kaikki nuo rannat. Näin minun, oma
Mies: Minusta se on, minusta se on hyvä ko se on voimalaitos rakennettu sitte joskus ja se on sitä talouselämää varten tuota, niin nuo rannat ei kyllä saa häiritä niin, ainakhan minua ne ei häiritte yhthän
Vaimo: Ei mutta kalaa, mie tarkotan kalaa, kalan vuoksi, ne ei pääse semmosele luonnollisele rannale ollenkhan tääläkhän nytkö tuohon kivikhon vain. Täsä Jyrhämäsä, mie tarkotan sitä. Niin, että saattaa olla, että mie olen vääräsä. (Pariskunta, Yläkemijoki)
Olen jakanut sopeutumisen eri keinot neljään kategoriaan, jotka usein limittyvät toisiinsa. Rakentajien näkemys oli varsin puhtaasti taloudellinen ja tekninen. Haastateltavat, jotka olivat omaksuneet rakentajien järkeilyn tavat ja neuvotteluiden tekniikat, olivat usein itsekin työskennelleet voimalaitostyömailla. Ainut asia, mitä he eivät voineet voitokseen kääntää, oli lohen menetys.

Osa haastateltavista oli kokenut joen muutoksen niin totaalisena, että he olivat kääntäneet joelle ja sen rakentamiselle kokonaan selkänsä. He kielsivät osallisuutensa, olivat haluttomia puhumaan asiasta, vastasivat vältellen ja pyrkivät viemään puhetta muihin aiheisiin. Näiden selänkääntäjien haastatteluissa esille nousi kätketty, kipeä kriisi. Oma elinympäristö oli alistettu sähköntuotantoon hyödyttämään koko kansakuntaa, joten selänkääntäjät riisuivat ympäristöstä sen henkilökohtaiset merkitykset.

Alistujat olivat kokeneet menetyksen samalla tavalla kuin selänkääntäjät, mutta he olivat kyenneet paremmin käsittelemään menetystään. He käyttivät rakentajien argumentteja selittämään ympäristön muutosta, mutta puhuivat myös vastustajien näkökulmasta. He suhteuttivat menetystään muihin koettuihin vaikeuksiin, kuten sotiin ja Lapin polttamiseen. Vaikeista tilanteista on selvitty ennenkin. Myös alistujat kavensivat osallisuuttaan omassa ympäristössään, mutta selänkääntäjiin verrattuna alistujat kuitenkin kaipasivat vapaata jokea, ja ilmaisivat kaipuunsa peittelemättä.
Vastustajat eivät kaventaneet osallisuuttaan. He pitivät siitä ja oikeudestaan omaan asuinympäristöönsä lujasti kiinni.
Eihän sitä voija jos ei vaajita mittään, sehän on päivänselvä asia. Mie olen sanonu niile nykysile, että se on aivan sama, sama tuota puhua täälä kahavipöyäsä ko me ei vaadita julkisesti eikä lähetä vaatimaan oikeuksia, koska tänä päivänä kuitenki aika hyvä vaatia, ko on esimerkiksi niinku EU-tuomioistuinki on, tämmösiä, varmasti alakaa jatkumhan kyllä, siinä mennee jokunen vuosi, mutta johan täsä on 70 mennykki, niin se on yks lysti menneekö siinä 5 tai 10 vuotta vielä lissää, kuhan vain asia mennee ethenpäin. Mie lähen kyllä siittä. (Mies, Alakemijoki)

Silti kriittisinkin vastustaja allekirjoitti järkeilyn tavan yhteiskunnan edusta ja siitä, että kansakunnan talkoissa vesivoiman käyttöönotto oli tarpeellista. He kuitenkin kritisoivat voimakkaasti tapaa, jolla se tehtiin.
Kemijoen rakentaminen on ollut jokivarren asukkaille oppimisprosessi, jokisuulta latvavesiin saakka. Rakentamisen alussa paikallisilla asukkailla ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä liittyviin asioihin, mutta asenneilmapiiri alkoi muuttua voimistuen 1970-luvulla. Tyhjien lupausten ontto sisältö oli viimeistään tuolloin tullut selväksi. Karvalakkilähetystön antama esimerkki oli tärkeä asukkaiden aktivoitumisessa. Nähtiin, että jokiyhtiön sanelu voidaan kyseenalaistaa ja periksiantamattomuus voidaan palkita. Joen valjastamiseen liittyvät toimintatavat ovat kuitenkin lyöneet leimansa jokivarren asukkaisiin, jotka edelleen helposti luovuttavat oman asiantuntijuutensa muiden käsiin. Omia kokemuksia ei arvosteta, vaan perusteita mielipiteille haetaan kirjallisuudesta tai muiden sanomisista. Joki on jokiyhtiön omistuksessa ja sen päämäärien mukaisessa muodossa, joten paikalliset eivät näe siinä sijaa omille kokemuksilleen. Asioiden käsittelyt ovat virkamiesmäisiä ja tietyn protokollan mukaan eteneviä, ja ne käydään hallinnon kielellä. Myös jokiyhtiölle paikallisten näkemykset ovat useimmiten väärää asiantuntijuutta. Demokratiassa paikallisia asukkaita pitäisi aidosti kuulla. Ristiriitatilanteet voisi nähdä oppimisprosessina, jossa sekä alueen asukkaat että alueen ulkopuoliset asiantuntijat saisivat tietoa ja ohjausta toisiltaan. Paikallinen asiantuntijuus voi tuoda esiin uutta ja monipuolisempaa tietoa, ja myös tutkimuksen näkökulmasta sen hyväksymättä jättäminen on kyseenalaista.

Työtä aloittaessani mietin, miksi joen ja sen rakentamisen ympärillä on hiljaisuuden verho. Tulkitsen aineistoni perusteella, että elinympäristön nopea ja dramaattinen muutos täyttävät kulttuurisen trauman merkit. Sellainen voi ilmetä tilanteessa, jossa yhteisön jäsenet ovat kokeneet järkyttävän ja ikävän tapahtuman, joka jättää pysyvän jäljen yhteisön tietoisuuteen värittäen muistoja ja muuttaen kollektiivisia ja henkilökohtaisia identiteettejä peruuttamattomasti. Asukkaiden roolit kiinnittyvät alueen historiaan ja muuttuvat sen myötä. Kulttuurinen trauma selittää joen muuttumista niin marginaaliseksi sen asukkaiden elämässä. Aiemmin vapaalla joella aikaa viettäneet eivät enää olleet kiinnostuneita liikkumaan valjastetulla, luonnottomalla joella. Trauma ulottuu myös yli sukupolvien: vaikka nuorempi polvi ei ole nähnyt vapaata jokea ja kalastanut lohta, se on nähnyt vanhemman polven vaikeudet sopeutua muutokseen. Psyykkisenä todellisuutena tällaiset muistot, samoin kuin sotamuistotkin, voivat elää yli sukupolvien.
Kulttuurinen trauma kertoo paikan ja elinympäristön merkityksestä ihmisille. Ympäristömme ei peilaa pelkästään yhteisön käytännöllisiä ja teknologisia valmiuksia, vaan myös kulttuuria ja yhteiskuntaa, tarpeitamme, toiveitamme, ennakkokäsityksiämme ja haaveitamme.
Aina mie tulen ajatuksissani tuota vaaraa pitkin joelle, ja se on vappaa joki. Sitte sen vasta huomaa, etteihän sitä ennää ole. (Mies, Yläkemijoki)