Väitös: Kestävän hyvinvoinnin jäljillä – Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen

Tuuli Hirvilammi

Kestävän hyvinvoinnin jäljillä ­– Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 2015.

Linkki julkaisuun

Lectio praecursoria 25.4.2015

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Aloitan kestävän hyvinvoinnin jäljittämisen tänään lyhyellä vuoropuhelulla.

 

”Isoäiti, miksi valtameret saastuivat, tuhansittain lajeja kuoli sukupuuttoon ja viljavat maat aavikoituivat?

Siihen on monta vastausta. Ainakin me kuvittelimme, että kaivamalla mineraaleja, kaatamalla metsiä ja haalimalla omaisuuksia löydämme onnen. Olimme lukkiutuneita ajattelutapaan, jossa luulimme, että ihmiset hallitsevat luontoa. Emme riittävän hyvin ymmärtäneet, että olemme osa jotain ihmistä suurempaa, että elämme ekosysteemeissä. Emme osanneet arvostaa riittävästi veden ja aineen kiertokulkuja, pölyttäjiä ja ilmastonsääntelyä. Emme pitäneet huolta luonnosta, joka koko ajan teki työtä meidän hyvinvointimme eteen.

 

Mutta isoäiti, tehän luitte tutkimuksia ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista, miksi ette sitten lopettaneet luonnon tuhoamista?

Niin, sitä on vaikea käsittää. Ehkä me täytimme mielemme kaikella, joka piti meitä irti ja erossa – luonnosta, toisistamme ja itsestämme. Meidän mielemme oli jumissa tämän päivän murheissa, pirstoutuneena ja eriytyneenä harhailemassa ostoskeskuksissa ja moottoriteillä. Meidän mieltämme hallitsi hetkellisten halujen seuraaminen emmekä ymmärtäneet, että maata köyhdyttämällä köyhdytimme myös itsemme. Revimme ihmiset juuriltansa. Tämän kaiken teimme siksi, että emme osanneet tavoitella hyvinvointia kestävällä tavalla.

 

Isoäiti, eikö ympäristöä tuhottu juuri ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella?

Elintaso ja vauraus kyllä lisääntyivät. Meidän elämässä ei ollut pulaa leivästä eikä yltäkylläisyydestä. Opin kuitenkin tuntemaan, että hyvinvointi on jotain paljon enemmän. Se on ihmisen hyvinvointia osana luontoa. Se on syömistä, nukkumista, rakkautta ja kiintymystä, onnistumisen kokemuksia ja uusia oivalluksia. Hyvinvointi on fyysistä ponnistelua, mieltä avaavia keskusteluja ja hitaita metsäretkiä, avun tarjoamista. Se on siis kaikkea sitä ihan tuttua, mikä tekee ihmisten elämästä mahdollista ja elämisen arvoista.

 

Isoäiti, nyt siis ymmärrän, että saattaisin elää vehreällä maapallolla, jos te olisitte joka päivä eläneet niin kuin olisitte voineet hyvin.”

 

Kirjoitin tätä vuoropuhelua viime toukokuussa Seilin saaressa, jossa olin työstämässä väitöstutkimukseni yhteenvedon loppulukuja. Olin lukenut hyvinvointiteorioita, ympäristötutkimuksia ja ihmetellyt, mitä lopulta voin tutkimuksellani sanoa. Seilissä ihastelin kesään puhkeavaa vihreää saarta ja istuin iltaisin merenrannan kallioilla. Silloin sanomani sai tunteen ja olin entistä vakuuttuneempi, että kestävän hyvinvoinnin etsiminen ja tunnistaminen on ihmiskunnan tärkein tehtävä juuri nyt.

Ilmastonmuutos etenee. Luonnon monimuotoisuus hupenee kiihtyvällä tahdilla. Myös biokemiallisen saastumisen ja maankäytön kohdalla on ylitetty ihmiselämän kannalta turvalliset ekosysteemien kynnysarvot. Rajojen ylittäminen merkitsee, että maapallon ekosysteemit ovat etenemässä kohti ihmislajille tuntematonta geologista aikakautta. Se on huolestuttavaa ihmisten ja muiden eläinlajien hyvinvoinnin kannalta. Jos pahimmat ilmastoskenaariot ja maailmanlaajuisten ekosysteemien romahtamista ennakoivat arviot toteutuisivat, ihmislajin selviytyminen maapallolla olisi selvästi uhattuna.

Nykyistä kestävämmän hyvinvointikäsityksen etsiminen on tärkeää myös siksi, että me nykyiset sukupolvet voisimme paremmin. Hyvinvointi jakaantuu maailmassa yhä eriarvoisesti. Yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Vaikka suomalaiset voivat tutkimusten mukaan keskimääräisesti hyvin, on myös täällä nähtävissä tuloerojen kasvun ja syvenevän köyhyyden sekä stressin ja mielenterveysongelmien kaltaisia hyvinvoinnin vajeita. Puhutaan elämän merkityksen ja mielekkyyden katoamisesta sekä kokemuksen pirstoutumisesta. Yhä useammat kokevat, että kulutusmahdollisuuksien kasvu ei lopulta lisää heidän hyvinvointiaan.

Kestävä kehitys on viimeisten vuosikymmenten aikana puhki käytetty iskusana, jonka avulla on pyritty suojelemaan ympäristöä ja poistamaan köyhyyttä maailmanlaajuisesti. Yleisesti esitetyn määritelmän mukaan kehitys on kestävää silloin, jos nykyisten sukupolvien tarpeiden tyydytys ei vaaranna tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää tarpeitaan. Käytännössä kehitys on kuitenkin rinnastunut talouskasvuun, jonka toivotaan kohottavan kansalaisten elintasoa ja poistavan köyhyyttä. Kestävä kehitys on jaoteltu tutkimuskirjallisuudessa ja politiikkatavoitteissa taloudelliseen, sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen ilman, että niissä tunnistettaisiin ekologisen kestävyyden ensisijainen merkitys ihmiselämän mahdollistajana. Mitä teemme talouskasvulla tai tasa-arvolla, jos emme saa puhdasta vettä ja ruokaa?

Tutkijat, viranomaiset ja aktivistit ympäri maailmaa ovat pettyneitä ja turhautuneita kestävän kehityksen politiikkaan. Tarvitaan jotain muuta. Siksi viime vuosina on esitetty entistä useammin, että kestävyyden tavoitteena tulee olla hyvinvointi maapallon kantokyvyn rajoissa. Taustalla on ajatus, jonka mukaan meidän tulisi tavoitella suoraan hyvinvointia epämääräisemmän kehityksen sijaan. Tulisi pohtia nykyistä tarkemmin, minkälainen tarpeiden tyydytys tuottaa hyvinvointia. Tulisi selvittää, mitä resursseja hyvinvointiin tarvitaan ja miten tarpeita voidaan tyydyttää niin, että samalla ei heikennetä tulevia hyvinvoinnin edellytyksiä.

Maailmalla onkin virinnyt vilkasta tutkimusta ja keskustelua kestävästä hyvinvoinnista. Suomessa esimerkiksi Sitra julkaisi viime vuonna vision, jonka nimi on ”Kohti kestävää hyvinvointia”. Siinä todetaan, että hyvinvointi tulisi ymmärtää nykyistä kokonaisvaltaisemmin ja että maapallon kantokyvyn rajat tulisi ottaa huomioon kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Sitran visiossa kestävän hyvinvoinnin periaatteisiin kuuluu myös se, että yksilöiden ja yhteisöjen vaikutusmahdollisuuksia lisätään, hallintokulttuuria uudistetaan ja taloutta muutetaan yhteisölliseen suuntaan. Visiossa vaaditaan vaihtoehtoja talouden aineelliselle kasvulle.

 

Monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa on pyritty hahmottelemaan selkeitä kestävän ihmistoiminnan ja hyvinvoinnin rajoja. Ympäristötutkijat ovat määritelleet kynnysarvoja ja päästömääriä sekä maksimirajoja luonnonvarojen kestävälle kulutukselle. On esimerkiksi esitetty, että suomalaisten vuosittaista luonnonvarojen kulutusta tulisi vähentää nykyisestä 40 000 kilosta 8 000 kiloon, eli viidesosaan nykyisestä. Tämä olisi pitkällä tähtäimellä ekologisesti kestävä ja globaalisti oikeudenmukainen luonnonvarojen kulutuksen määrä. Luonnonvarojen kulutuksen ylärajojen lisäksi kestävän hyvinvoinnin kirjallisuudessa pyritään määrittelemään rajoja sellaiselle sosiaalisesti kestävälle elintasolle, joka mahdollistaa kaikille ihmisille riittävän tarpeiden tyydytyksen. Kun katse suunnataan näihin molempiin rajoihin, kestävä hyvinvointi hahmottuu turvallisena elintilana, jossa kaikki ihmiset saavat tarpeensa tyydytettyä ja kenenkään hyvinvoinnin tavoittelu ei ylitä ekologisen kestävyyden rajoja.

Toistaiseksi suomalaisessa sosiaalipoliittisessa hyvinvointitutkimuksessa on pitkälti sivuutettu keskustelu kestävän hyvinvoinnin rajoista ja ekologisesti kestävämmän hyvinvoinnin tavoittelusta. Hyvinvointitutkimuksessa ei yleensä tarkastella ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tai tarpeiden tyydyttämisen ympäristövaikutuksia. Sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa ei juurikaan huomioida ekosysteemien kriittistä merkitystä ihmisten hyvinvoinnin perustana eikä ympäristöongelmia uusina hyvinvointia heikentävinä riskeinä. Tulevan hyvinvoinnin haasteet pelkistetään usein taloudellisiksi huoliksi. Samalla hyvinvointitutkimuksessa – samoin kuin yhteiskuntapolitiikassa laajemminkin – on sitouduttu sellaiseen talouskasvuun perustuvaan hyvinvointimalliin, joka vahvistaa ekologista kriisiä ja nakertaa tulevan hyvinvointimme edellytyksiä. Hyvinvointitutkimus kaipaa siis uudelleensuuntaamista ja uudenlaisia tutkimusasetelmia.

Väitöstutkimukseni raivaa tietä tieteidenväliselle kestävän hyvinvoinnin tutkimukselle. Ihmisen ja luonnon välisen suhteen ymmärtäminen ja kestävien rajojen hahmottaminen edellyttävät tieteidenvälistä tutkimusotetta, jossa ekologiset kysymykset integroidaan hyvinvointiteoriaan ja empiirisiin tutkimusasetelmiin. Tutkimuksessa liitän ympäristötutkimuksessa tuotettua tietoa ja ympäristötutkimuksen menetelmiä hyvinvointitutkimukseen sekä teorian että empiirisen tutkimuksen tasolla. Väitöskirjaan sisältyvissä osajulkaisuissa olen saanut kehitellä kestävän hyvinvoinnin tutkimusta yhdessä muiden tutkijoiden kanssa.

Tutkimuksessa olen pyrkinyt kehittämään kestävän hyvinvoinnin teoriaa. Tähän päästäkseni olen hyödyntänyt useita hyvinvointiteorioita, jotka avaavat erilaisia näkökulmia hyvinvoinnin ymmärtämiseen. Vaikka hyvinvointi on meille kaikille tuttua, sitä on usein vaikea pukea sanoiksi ja kahlita käsitteiksi. Tämä tulee esiin myös hyvinvointia selittävissä teorioissa, jotka avaavat erilaisia näkökulmia siihen, miten hyvinvointia tai sen puutetta arvioidaan. Teorioissa keskustellaan yhä uudelleen esimerkiksi siitä, onko hyvinvointi syytä ymmärtää tarpeiden tyydytyksenä vai erilaisten kykyjen ja toimintamahdollisuuksien toteutumisena. Keskeinen kysymys liittyy myös siihen, kuinka pitkälle hyvinvointi riippuu resurssien määrästä ja missä määrin se ilmenee koettuna hyvinvointina ja onnellisuutena. Lisäksi kysytään, voiko ulkopuolinen tutkija arvioida ja määrittää ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Vai onko niin, että hyvinvointi on jokaisen yksilön oma asia?

 

Hyvinvointiteoriat perustuvat aina tietynlaiseen, tutkimusta suuntaavaan ihmiskäsitykseen. Väitän, että kestävän hyvinvoinnin ymmärtäminen edellyttää uudenlaista käsitystä ihmisestä. Ajatteluamme on vuosisatojen ajan hallinnut ihmisten erivapautta korostava ihmiskäsitys, jossa ihmisen on nähty hallitsevan luontoa ja olevan irti luonnosta. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa voidaan tunnistaa nykyistä paremmin ihmisen ja luonnon välinen yhteys, jos se perustuu relationaaliseen ihmiskäsitykseen. Siinä tiedostetaan ihmisten ja ekosysteemien välinen tiivis aineenvaihdunta. Ihminen on osa luontoa. Olemme väistämättä yhteydessä ekosysteemeihin, koska olemme riippuvaisia niiden toimivuudesta ja toimintamme vaikuttaa luonnon kiertokulkuihin. Ihminen on myös osa sosiaalisten suhteiden verkostoa, koska emme kehity ja selviä yksin. Relationaalinen ihmiskäsitys suuntaakin näkemään keskinäisriippuvuuksia yksilöllisyyden ja erillisyyden sijaan.

Ihmisten keskeisiä tarpeita ja hyvinvoinnin erilaisia ulottuvuuksia on jäsennetty hyvinvointiteorioissa lukuisin eri tavoin. Tutkimuksessani tarjoan Erik Allardtin hyvinvointiteoriaan pohjautuen yhden vastauksen siihen, minkälaisia ulottuvuuksia kestävän hyvinvoinnin sisältöön kuuluu. Väitän, että kestävä hyvinvointi voidaan ymmärtää kokonaisuutena, joka muodostuu siitä, että ihmisellä on kohtuullinen elintaso, mielekästä tekemistä, merkityksellisiä suhteita ja mahdollisuus elävään läsnäoloon. Hyvinvointi ei ole paikallaan pysyvä olotila vaan se on itsensä toteuttamisen tarpeista lähtevä kasvuprosessi, jossa ihminen tavoittelee aktiivisesti hyvää elämää ja tasapainoa näillä hyvinvoinnin eri ulottuvuuksilla.

Hyvinvointitutkijat selvittävät, kuinka paljon ihmiset kuluttavat rahaa mutta eivät sitä, miten paljon he kuluttavat luonnonvaroja. Tämän puutteen paikkaamiseksi olen suunnitellut ja toteuttanut yhdessä ympäristöalan tutkijoiden kanssa tutkimuksen, jossa tutkimme yhtäältä yksin asuvien perusturvan saajien hyvinvoinnin tavoittelua ja elintasoa ja toisaalta heidän luonnonvarojen kulutustaan eli materiaalijalanjälkiä. Materiaalijalanjäljet on laskettu MIPS-menetelmällä, jolla voidaan mitata tuotteiden tai palvelujen koko elinkaaren aikaista luonnonvarojen kulutusta.

Empiirisen aineiston avulla pystyimme selvittämään, mitkä tekijät vaikuttavat hyvinvoinnin tavoittelun ja luonnonvarojen kulutuksen välisiin yhteyksiin. Tutkimuksessa kuvataan työttömien ja eläkeläisten toimintamahdollisuuksia, toimintoja ja materiaalijalanjälkiä arkipäiväisen elämän tasolla. Haastatteluaineistosta selviää esimerkiksi se, miten paljon lähiössä elävä työtön käyttää joukkoliikennettä tai kuinka usein hän käy uimahallissa, minkä ansiosta on mahdollista laskea, kuinka paljon nämä toiminnot kuluttavat luonnonvaroja. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksen kehittämiseksi olenkin hahmotellut viitekehyksen, jonka avulla voidaan havaita näitä vaikutussuhteita ihmisten hyvinvointia edistävän toiminnan ja luonnonvarojen kulutuksen välillä. Viitekehys auttaa jäljittämään erilaisia materiaalijalanjälkiin vaikuttaneita tekijöitä eli esimerkiksi julkisten palvelujen ja taloudellisten resurssien merkitystä. Se tuo näkyviin, että materiaalijalanjälkiin vaikuttavat erilaiset yksilölliset arvot, terveyteen ja toimintakykyyn sekä ikään ja asuinpaikkaan liittyvät tekijät. Analyysissa nousi vahvasti esiin myös yksilöllisten valintojen rajat eli elinympäristön rakenteiden merkitys. Se, millä tavalla esimerkiksi asunnot rakennetaan ja ruoka tuotetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla kotitalouksien materiaalijalanjälkien kokoon.

Aikaisemmat sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden tutkimukset ovat kulkeneet pitkälti omilla tieteenalakohtaisilla poluillaan. Tämän seurauksena hyvinvointitutkimuksessa on jäänyt huomaamatta kohtuulliseksi katsotun kulutustason yhteys ekologisesti kestämättömään ylikulutukseen. Tällöin on vaarana, että sosiaalipolitiikassa sitoudutaan edistämään sellaista kohtuullista elintasoa, joka on ekologisesti kestämätön. Vastaavasti ympäristötutkimuksessa on määritelty kestävän elintason rajoja huomioimatta sitä, miten hyvinvointi jakaantuu väestön kesken. Jos rajoitutaan vain ekologisen kestävyyden näkökulmaan, ympäristöpolitiikassa saatetaan ottaa käyttöön esimerkiksi sellaisia päästörajoituksia, jotka heikentävät pienituloisten elintasoa sosiaalisesti kestämättömällä tavalla. Kestävän hyvinvoinnin tutkimuksessa onkin yhdistettävä sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden arviointia.

 

Tutkimuksessani on kehitetty tutkimusasetelma, jonka avulla voidaan tutkia kohtuullisen elintason rajoja sekä ekologisesta että sosiaalisesta näkökulmasta. Perusturvan saajia koskevasta aineistosta tuli tätä tutkimusasetelmaa soveltamalla näkyviin kestävän hyvinvoinnin kannalta haastava ristiriita: perusturvan saajien elintaso vaatii liikaa luonnonvaroja mutta toisaalta heidän tulotasonsa on niin matala, että he eivät yllä riittäväksi katsottuun elintasoon. Heidän elintasonsa on toisin sanoen sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestämätön. Tämän ristiriidan ratkaiseminen on kestävää hyvinvointia edistävän yhteiskuntapolitiikan keskeinen haaste.

Vuosien varrella olen kysynyt itseltäni monta kertaa, miksi kirjoitan tutkimusta, vaikka voisin kahlita itseni metsäkoneisiin, pyrkiä eduskuntaan tai käyttää käsiäni apua tarvitsevien hoivaamiseen. Miksi käytän aikani lukemiseen, lauseiden viilaamiseen ja lähdeluettelon hiomiseen? Siksi, että kaikesta turhautumisesta huolimatta se tuntuu tärkeältä ja omia, itseni toteuttamisen tarpeita vastaavalta vaikuttamisen tavalta. Toivon, että tutkimus tavoittaa käytännön ja sanoilla voi muuttaa ajattelu- ja toimintatapoja. Toivon, että akateemisella tutkimuksella on keskeinen rooli kestävän hyvinvoinnin tiennäyttäjänä.