Väitös: Luontopolitiikkaa lähiössä (opponentin tiivistelmä)

Ari Aukusti Lehtinen (vastaväittäjä)

Luontopoliittinen tutkimus jalkautuu lähiöön

Väitös

Eveliina Asikainen:

Luontopolitiikka lähiössä. Lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa, Tampere University Press, Tampere 2014. (68 s. + 5 artikkelia.)

Eveliina Asikaisen väitöstutkimus kohdistuu siihen vuorovaikutukseen, jossa lähiöluonnon fyysinen muutos kohtaa siihen kytkeytyvien merkitysten, hallinnan ja käytön muutokset. Tutkija vielä tarkentaa katseensa lähiön luontopolitiikkaan, jolla hän viittaa jännitteisiin luonnonkäytön oikeutuksissa niin kuin ne nousevat esiin lähiön suunnittelussa, luonnonhoidossa ja asukkaiden arjessa.

Asikaisen johtoajatus on, että lähiöluonto uusiutuu asumisen sekä luonnon prosessien ja niiden hallinnan yhteisvaikutuksena. Asikainen tarkastelee siis uuden luonnon tuottamisen mekanismeja sekä niissä ilmeneviä luontopoliittisia jännitteitä. Tämän lisäksi hän hahmottaa niitä mahdollisuuksia, joita tavallisen arkisen luonnon muutoksen nykyistä parempi huomioiminen asuinaluesuunnittelussa ja luonnonhoidossa pitää sisällään.

Asikaisen tutkimusaineisto on koottu suunnitteluasiakirjoihin ja asiantuntijahaastatteluihin syventymällä, asukkaiden kävelyhaastatteluiden avulla sekä kasvillisuuskartoitusten pohjalta. Aineistonkeruun ryhmitys luo laajan kuvakulman asukkaiden ja suunnittelun luontojen yhteensovittamisen ongelmiin sekä viheraluesuunnitteluun valmiuksiin tunnistaa lähiöluonnon muutosdynamiikkaa.

Nippuväitöskirjan artikkeli I (Asikainen & Jokinen 2008) valaisee kaupunkiluontoon kohdistuvaa “hallinnan pakkoa“, joka ilmenee luonnon suojelukriteerien sääntömääräisyytenä sekä kaupunkiluonnon suunnittelun ja hoidon asiantuntijavaltaisuutena. Artikkelissa osoitetaan, kuinka virallisella suunnittelulla pyritään “vakauttamaan“ luontoa erilaisten luetteloiden, arvoasteikkojen ja luokitteluiden avulla. Samalla korostetaan, että tässä asetelmassa kaupunkilaisten omanlaisille erilaisille luonnoille ei kyetä antamaan riittävästi tilaa suunnittelussa.

Artikkelissa kuvataan, kuinka lainmukainen viheraluesuunnittelu nojaa luontoarviointeihin, jotka purkavat kohteensa ensisijassa luonnontieteellisesti määritellyiksi luokiksi ja uhanalaisuuslaskelmiksi. Tämä on johtanut luontoon liittyvät sosiaalisten ja virkistysarvojen väheksymiseen suunnittelupöydällä. Samoin osoitetaan, kuinka totunnaiset kaavoituskäytännöt, joissa on opittu etenemään aluerajausten ja -varausten varassa sekä tuottamaan “kohteiden kokoelmia“, ovat kykenemättömiä tunnistamaan luonnon dynaamisuutta ja muutosvoimaisuutta.

Artikkeli II (Asikainen & Jokinen 2009) syventää kuvaa maankäytön suunnittelun vallitsevien luontokäytäntöjen ongelmista, nyt Vuoreksen osayleiskaavoitukseen tarkentuen, ja tarjoaa vaihtoehdoksi suunnitteluorientaatiota, joka tunnistaa lähiöluonnon uusiutumispotentiaalin ja avoimen kokeilevan suunnittelun mahdollisuudet.

Artikkelin keskeinen huomio avaa Vuoreksen osayleiskaavoitusta pohjustavan tieteellisen, kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen keskittyvän arvioinnin painotuksia, jotka viime kädessä oikeuttivat asuinaluerakentamisen arvokkaimmiksi luokiteltuja luontokohteita vaalien. Luonnon monimuotoisuudesta tehtiin samalla tulevan asuinalueen houkuttelevuuden tae. Tätä vastavuoroisuutta kirjoittajat kutsuvat tieteellisen luontopuheen vahvistumiseksi (amplification) suunnitteluprosessissa. Teknisesti tämä tapahtui luontoarvion ohjeistuksia noudattamalla, jotka viipaloivat luonnon maankäyttöluokkiin ja osoittivat rakentamisen riskejä, arvokkaita ja helposti haavoittuvia luontoalueita. Asuinaluekaavoitus siis oikeutettiin noudattamalla tietyssä määrin luontoarvioinnin ohjeita.

Väitöstutkimuskokonaisuuden metodologista täsmennystä palvelee artikkelinipun artikkeli III (Jokinen, Asikainen & Mäkinen 2010), joka esittelee kävelyhaastattelun lähtökohtia ja sovelluksia. Tekijät katsovat menetelmän avulla pääsevänsä kiinni ihmisten käytännölliseen ympäristösuhteeseen, joka usein poikkeaa siitä, mitä he sanovat ajattelevansa tai tuntevansa. Kävelyhaastattelu ei ole heille pelkkä aineistonkeruun tekniikka vaan omanlaisensa metodologinen lähestymistapa, joka avaa näkökulmia yhtä lailla ihmisten kokemukselliseen kuin materiaaliseenkin ympäristösuhteeseen. Menetelmä herättää ihmisten uteliaisuuden, luo innostuneisuutta, ja antaa mahdollisuuden arkojenkin asioiden käsittelyyn. Se myös virkistää muistia kävelyreitin tarjoamilla ympäristösuhteen erityispiirteillä ja tilanteisilla havainnoilla.

Kävelyhaastattelun myötä on mahdollisuus saada tuntumaa hienovaraisiin ja yllättäviinkin ekososiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin, ja se myös antaa tilaa huomioida ei-inhmillisten toimijoiden asemaa haastateltavien elinympäristössä. Kuten tutkijat vetävät yhteen, “kävellen voidaan saada tietoa paikallisten toimintatilojen avautumisesta ja ulottumisesta yli totunnaisten rajojen“.

Artikkeli on hyvin kirjoitettu. Teksti on laadittu jakamaan innostuneisuutta kävelyhaastatteluiden mahdollisuuksiin. Menetelmän rajoituksia ei tuoda näkyville. Esimerkiksi kävelyhaastattelun luoma uteliaisuuden ja innostuneisuuden tila informanttien piirissä, kuin myös tutkijoiden taholla, on omiaan viemään helposti arkisen lähiympäristön tutkimusta erityisten yksityiskohtien äärelle kävelyreitin varrella. Tällöin on riskinä, että päivittäisten lähiympäristörutiinien luontosuhde jää lopulta sivuun haastattelutilanteessa. Käsillä olevan väitöskirjatutkimuksen kannalta kyse on merkittävästä metodologisesta kysymyksestä: mihin luontoon lähestymistapamme ohjaa katseemme? Mitä lopulta tutkimme? Mitä jää näkemättä? Palaan tähän kysymykseen arvioni lopussa.

Artikkelissa IV Asikainen (2011) syventää tutkimustaan lähiöasukkaan käytännölliseen ja kokemukselliseen luontosuhteeseen niinkuin se tulee esiin osana luonnon “asustamista“ (dwelling) ja sosiaalisten suhteitten vaikutuspiirissä. Analyysi pohjautuu 11 hervantalaisen kävelyhaastatteluun, tutkijan omiin kävelyhavaintoihin sekä saman lähiön asukkailta koottuihin asumiskertomuksiin kuten myös eräisiin Hervanta -selvityksiin.

Avainkäsitteinä toimivat nyt kolmenlaiset “nautinnan ekologiat“ (“amenity ecologies“), joita tutkija tunnisti haastatteluaineistostaan: “yleisesti hyväksytyt ekologiat“, “omatoimiset ekologiat“ ja “elämykselliset ekologiat“. Ensinmainittu viittaa sopivuuden rajoissa pysyvään luonnon käyttöön, toinen sitä haastavaan ja kolmas erityiskokemuksia korostavaan luontosuhteeseen.

Tämän jäsennyksen mukaisella aineistonkäsittelyllä tutkija hakee tuntumaa asukkaiden kotiutumiseen lähiöönsä ja lähiluontoon tutustumiseen; siihen, kuinka lähiöstä tulee vähitellen eletty tila ja kotiseutu. Samalla kasvaa ymmärrys lähiöelämän ja lähiöluonnon käytön säännöistä. Tutkijan mukaan sopeutumat lähiöluonnon ja -asumisen muutoksiin, kuten myös oman liikunta- ja havainnointikyvyn muutoksiin, ohjaavat eletyn tilan rakentumista, erityisesti kotiutumista ja siihen liittyviä takaiskuja.

Tällaisen aineiston ja analyysin myötä Asikainen lähentyy arkielämän konsentrista kokemuksellisuutta, joka antaa vahvan vertailuasetelman lähiösuunnittelun ammatti- ja asiantuntijaorientaatiolle. Herkistyminen asustamisen arkiseen tiedonmuodostukseen sekä asukkaiden omaehtoisten vaikutus- ja toimintamahdollisuuksien vahvistaminen ovat tästä näkökulmasta mitä keskeisimpiä kaupunkisuunnittelun haasteita.

Artikkelissa V Asikainen (2014) tarkastelee, millaisia luontotyyppejä Hervantaan on kehittynyt. Läpileikkausanalyysiä, joka toteutettiin kesäaikaan 2005 ja 2006, taustoitetaan artikkelissa lyhyellä historiallisella lähiöluontokatsauksella. Tutkija kutsuu ekologian logiikoiksi niitä periaatteita, joita noudattaen ihmisen toimet ovat kietoutuneet paikallisesti yhteen luonnon tarjoamien edellytysten kanssa. Hän tulkitsee luonnonmuutosten ja “yhteiskunnallisten ajureiden“ tuottamat spesifit “tapahtumalinjat“ lähiöelämän erilaisten ja eritahtisten muutosten “todeksi tulemisena“.

Kartoituksen myötä hahmottuu kuva lähiön luontotyypeistä, uuden luonnon luokista, joita ovat muun muassa korttelimetsät, lähiön reunametsät ja lähiöniityt. Tarkemmassa tarkastelussa uutta luontoa edustavat spesifimmin uimarannan nurmikenttä, maankaatopaikan mäki, laskettelurinteen niitty ja meluvallin koivikko. Merkillepantavaa on Asikaisen mukaan rehevän kasvillisuuden häviäminen 1970-luvulta lähtien rakentuneesta ja nykyisin noin 30 000 asukkaan Hervannasta, mikä on seurausta kaavoituksesta, joka ohjasi ruutukaavan katuverkon korpipainanteisiin. Asikainen vertaa asetelmaa tutkimuksen aikana rakennusvaiheeseen edenneeseen Vuorekseen, jossa lehtolajisto todennäköisesti tulee säilymään, koska puronvarret ja lehdot kaavoitettiin siellä virkistysalueiksi.

Kokonaisuudessaan väitöstutkimus sisältää useita ansiokkaita avauksia luonnon uusiutumisen tutkimukseen lähiöelämän kehyksessä. Työ paljastuu erityisen kiinnostavaksi uuden luontotutkimuksen käsitteellisten innovaatioiden soveltamisessa. Tämä soveltamiskyky kertoo tutkijan taidoista yhdistää konstruktionistinen luontopolitiikan tutkimus uusmaterialistisiin painotuksiin. Asikainen analysoi sujuvasti rinnakkain merkitysten muutoksia sekä luonnon dynamiikkaa.

Eräissä kohdin tutkimuksen rajaus, ja tämän rajautumisen reflektio, jää kuitenkin epätarkaksi. Lähiöluonto määrittyy viheralueiksi ja viimekädessä lähiluonnon kasvillisuudeksi. Tällöin sen kokonaisvaltainen (immanentti) läsnäolo lähiössä esimerkiksi veden, energian, ruoan ja jätteiden virtojen muodossa jää vähälle huomiolle. Satunnaiset huomiot lähiön liikenneratkaisuista antaisivat esimerkiksi yhteyden lähiöelämän öljyriippuvuuteen mutta yleisesti ja johdonmukaisesti Asikainen pysyttäytyy viheraluetutkimuksessa. Toisaalta luonnon ja lähiön rytmeihin viitataan siellä täällä, mutta systemaattisemmin ei käsitellä vuoden- tai vuorokaudenkiertoja, luonnon rytmistä monimuotoisuutta ja sen merkityksiä lähiöelämässä.

Kävelyhaastattelujen ja kasvillisuusanalyysien kannalta rajautuminen alueluontoon on ollut luonteva ratkaisu. Toisaalta johdonmukainen fokusoiminen alueluontoon tuntuu yllättävältä kun tutkijan kirjattuna tavoitteena on ollut luontotutkimus, jossa pyritään välttämään kiinnittymistä vahvoihin etukäteisiin luontorajauksiin.

Katseen kohdistaminen alueluontoon on johtanut tutkimuskulkuun ja -tuloksiin, joissa keskeisessä asemassa ovat uudet lähiöluonnonmuodostumat. Tämän seurauksena läpikotaisesti lähiöarjessa läsnäoleva luonto jää tarkastelusta sivuun. Luonto esimerkiksi lähiöelämän öljyriippuvuutena, elintarvikehuollon tuottamina terveysriskeinä ja vaikkapa jätelajittelun haasteina mutta myös esimerkiksi asustamisen äänimaisemina, valoisuuden vaihteluina, tuulitunneleina, lumiajan pituuksina ja helle- tai pakkasrasituksina jää tunnistamatta. Rohkeampi nojaus uusmaterialistiseen luontotutkimukseen olisikin varmasti tässä auttanut väljempään etukäteisrajautumiseen, ja ehkä myös immanentin luonnon systemaattiseen tunnistamiseen alueluonnon rinnalla – ja samalla varmastikin monipuolistanut tutkijan tulokulmia luontoon.

Myös ekologisen käsitteistön laaja-alaista käyttöä lähiöelämän ja -asustamisen analyysissä on mahdollista arvostella siihen sisältyvistä riskeistä arkisten luontokokemusten tieteelliseen ylikävelyyn. Eletyn luonnon kokemuksellisuuden käsitteellisessä kiinnittämisessä erilaisin ekologioihin on omat riskinsä. Ohjaahan tällainen arkielämän ekologisoiminen ajatuksia asustamisen arjesta ulkopuolisten ammattiosaajien kysymyksenasetteluihin. Hyppy arjen kokemustiedosta tieteelliseen käsiteavaruuteen onkin tässä rohkeanlainen. Toisaalta tällä hypyllä on tietysti oma erityinen tarkoituksensa: viestittää vakuuttavasti asustamisen konsentrisista ulottuvuuksista lähiösuunnittelun käyttöön

Joka tapauksessa tutkimus on vahva näyttö tekijän osaamisesta lähiö- ja lähiluonnon analysoijana. Erityisenä ansiona työssä on luonnon uusiutumisen empiirisen tarkastelun monipuolisuus kuten myös sen visio nykyistä vallitsevaa käytäntöä lähiöluonnonmukaisemmasta ja demokraattisemmasta suunnittelusta. Myös kielen selkeys ansaitsee kiitoksen. Asikaisen työ osoittaa, että tutkimus, myös väitöskirjaan sisältyvä tutkimus, voi tulla dokumentoiduksi ja esitetyksi helppolukuisella kielellä. Akateeminen tutkimuskin voi siis olla demokraattista siinä mielessä, että se pyrkii esittämistavoillaan vuorovaikutukseen asukkaiden huolten ja huomioiden kanssa. Tässä tutkimuksessa on hyvät ainekset asukasyhteistyön ja lähiön viheraluesuunnittelun edistämiselle, työ on siis helposti palautettavissa kenttätyötahojen käyttöön.

Lähteet

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2008). Kaupunkiluonnon hallinnan utopia. Alue ja Ympäristö 37:2, 49-62.

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2009). Future Natures in the Making: Implementing Biodiversity in Suburban Land-Use Planning. Planning Theory & Practice 10:3, 351-368.

Jokinen, Ari, Asikainen, Eveliina & Mäkinen, Kirsi (2010). Kävelyhaastattelu tapaustutkimuksen menetelmänä. Sosiologia 47:4, 255-269.

Asikainen, Eveliina (2011). Asukkaat lähiöluonnon osallisina. Alue ja Ympäristö 40:1, 29-41.

Asikainen, Eveliina (2014). Lähiöluonnon muotoutuminen ja lähiön ekologian logiikat Tampereen Hervannassa. Terra 127:1, 3-19.