Valtavirta muutoksessa – vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella

Outi Autti, Thule-instituutti, Oulun yliopisto

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat

Mikä on sinun lempipaikkasi? Mitä muistoja siihen liittyy, mitä sinulla on tapana lempipaikassasi tehdä? Miksi siitä on tullut sinun lempipaikkasi?

Mitä tapahtuu, kun itselle merkittävä paikka katoaa kokonaan tai muuttuu dramaattisesti? Tämä oli kysymys jonka pohtiminen johti väitöstutkimukseni aloittamiseen. Kiinnostuin rakennettujen jokien muutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun vapaan joen rannalla asujan elinympäristö muuttuu hyvinkin lyhyessä ajassa sähköntuotantoon alistetun joen maisemaksi. Tutkimusalueeksi valitsin oman kotijokeni, Kemijoen.

Haastatteluaineiston keräämisen myötä huomasin, että muutos on paljon moniulotteisempi ja laajempi tapahtuma kuin pelkästään paikan ja maiseman fyysinen muutos. Paikat ovat sidoksissa eri aikatasoihin, eri yhteiskuntatasoihin ja toisiin paikkoihin lukemattomin sidoksin. Paikoista lähtee näkymättömiä säikeitä ihmisten ja alueen historiaan ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin sekä ympäröivän yhteiskunnan eri kerroksiin. Paikat linkittyvät henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin sosiaalisiin verkostoihin ja muihin paikkoihin, myös sellaisiin, joita ei ole enää olemassa. Nämä kaikki tulivat ilmi haastateltavien kertoessa joen muutoksesta. Paikoissa ovat läsnä siellä nyt ja ennen asuneet ihmiset sekä heidän tekemänsä toimet. Paikan identiteetti rakentuu paikan fyysisistä ominaisuuksista, siellä tapahtuvista toiminnoista ja yksilöiden ja ryhmien paikalle antamista merkityksistä. Ihmisellä on sidos asuinpaikkansa historiaan. Paikka voi olla sen kokijan identiteetin keskeisin rakennusosa.

Kyllähän sitä isä oli kalamies, ja metsämies, metsästäjä niin, isä kyllä, isän matkasa kyllä joutu heti pikkupojasta alakaen tuone joele kalastelemhan ja samonku vanhemman velien kans niin kyllä sitä, melskattiin aivan tuohon, niin kauvon ko sitä kalaa oli niin, joela. Ja saatiin myöski. …kun mieki poikasena, pikkupoikana aivan aloin, kalastelin tietenki kaikkia kalaa mitä nyt joessa oli, niin kyllä se painu aivan veriin se kalastus, ei sille voi mithän. (Mies, Alakemijoki)

Joen muutoksen kokeneiden jokivarren asukkaiden kertomuksissa valtakysymykset olivat vahvasti läsnä ensimmäisestä haastattelusta lähtien, ja pian tuli selväksi, että valtateemaa ei voi ohittaa. Paikan merkittävyys selittää muutokseen sopeutumisen tapoja, mutta joen rakentamiseen liittyviin valtasuhteisiin sillä ei tutkimuksessani enää riittänyt selitysvoimaa. Tämän takia olen etsinyt aineistostani vallan ilmenemisen eri tapoja. Valta ilmenee fyysisessä ympäristössä esimerkiksi tilajärjestelyjen, rakennusten ja monumenttien kautta. Valtaapitävien tavoitteena on taloudellisten ja poliittisten päämäärien toteuttaminen, hyödyn maksimointi ja vallan osoittaminen, jolloin vastarinnalle jäisi mahdollisimman vähän tilaa. Ympäristö otetaan haltuun visuaalisin keinoin, jotka yksinkertaistavat monimuotoista ympäristöä antaen sille oman, toisenlaisen muodon ja tavoitteen.
Kemijokivarressa ympäristön visuaalinen muutos oli perusteellinen. Teknisen kehityksen nähtiin olevan myös sosiaalista kehitystä. Teknologiauskossa kielteiset vaikutukset hyväksytään, ja niitä pidetään kehityksestä erillisinä asioina.

Vapaan joen olemus katosi ja tilalle tulivat padot, voimalaitokset ja sähkönjakeluverkostot, jotka ovat vallan visuaalisia merkkejä. Suuret maansiirtokoneet olivat ennen näkemättömiä, ja osoittivat teknologian hallintaa, rakentajien ylivertaista tietoa ja taitoa. Osaltaan valtavat koneet ja rakennelmat sekä veden hallinta toimivat psykologisena pelotteena: paikalliset näkivät, että he jäävät väistämättä voimakkaan vastustajan jalkoihin. Voimalaitosalueista tehtiin aidattuja ja kiellettyjä alueita turvallisuussyistä, mutta myös eron tekemisen ja osoittamisen takia.

Elämän merkit joen rantamailla katosivat kun kalastus loppui ja laidunmaat hävisivät. Asukkaille tärkeitä paikkoja jäi veden alle, toisaalla vesi katosi joen uomasta kokonaan. Paikallisten asukkaiden elinympäristö luisui alueen ulkopuolisten käsiin ja hallittavaksi. Aiempaa elämäntapaa ei osattu pitää arvokkaana eikä säilyttämisen arvoisena. Hyvänä puolena koettiin elinolojen koheneminen parantuneiden kulkuyhteyksien ja asuinolojen myötä.

Valta ilmenee myös järkeilyn tavoissa, ja valtakysymykset ovat aina samalla kysymyksiä siitä, kuka on oikeassa ja kenellä on hallussaan oikea tieto. Järkeilyn kautta rakennamme ja perustelemme toimintaamme, puheitamme ja ajatuksiamme. Selitämme toisille ja samalla itsellemme, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Kemijoen rakentamisen tärkeimpiä järkeilyn perusteita olivat ja ovat edelleen ajan henki, ajan yhteiskunnallinen tilanne ja sen arvomaailma. Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi kipeästi energiaa jälleenrakentamisen ja sotakorvausten takia. Rakentamisen perusteena käytettiin koko kansakunnan nostamista jaloilleen, ja tätä perustetta vastaan oli hyvin hankala asettua, jollei halunnut leimautua isänmaan petturiksi. Oman elinympäristön uhraaminen oli kansalaisvelvollisuus. Kaikki haastateltavat hyväksyivät tämän argumentin, ainakin tietyin ehdoin. Vanhemman sukupolven traditionaalinen arvomaailma ja auktoriteettien suuri kunnioitus, samoin kuin sodan ja Lapin polttamisen kokeneen väestön väsymys edesauttoivat osaltaan rakennustyötä, koska nämä seikat vähensivät vastarintaa. Rakentaminen toi työtä ja rahaa, ja työn kunnioittaminen on vanhemman sukupolven yksi keskeisimmistä arvoista. Myös elinolojen kohentuminen ja perusrakenteiden kehitys, jota voimalaitosrakentaminen vauhditti, teki asukkaita myötämieliseksi rakentamista kohtaan.

Etsin aineistosta vallan ilmenemistä myös vallan tekniikoiden muodossa. Hallintatekniikoin yksilöt ja instituutiot pyrkivät vaikuttamaan muihin ja ohjaamaan heidän käytöstään omien päämääriensä mukaisesti. Vesivoimarakentamisen tärkeimmät päämäärät suhteessa paikallisiin asukkaisiin olivat rakennustöiden eteneminen mahdollisimman jouhevasti sekä toiminnan tuottavuus. Kemijoen rakentamisen ensimmäisinä vuosikymmeninä pelkkä sanelutekniikka oli toimiva tapa, koska jokiyhtiöllä oli takanaan vahva valtion tuki. Kemijokilain mukaan valtion oikeudet joessa olevaan vesivoimaan luovutettiin Kemijoki Oylle, jossa valtiolla oli osake-enemmistö.
Että henki oli nimenomaan se, että kun se on valtion virma, niin asiat on jo päätetty, että se lupaprosessi on niinku semmosta nimellistä. — no sanotaan lähtökohta oli se, ko säädettiin laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vedenjuoksua, siis oma lakinsa, niin sehän jo osoittaa, että ei tässä nyt ole kysymys siitä, että säännöstelläänkö sitä vai eikö säännöstellä [naurahtaa]. Elikkä laki valtion oikeudesta säännöstellä Kemijoen vedenjuoksua, ja se oikeus sitte valtio siirsi sen jokiyhtiölle. Niin siinä valtuuet on vähissä. (Mies, Yläkemijoki)

Valta oli alistavaa, eikä jättänyt asukkaille liikkumavaraa. Jos kauppoja ja sopimuksia ei alkanut syntyä, jokiyhtiön ostomiehet saattoivat uhkailla, alentaa hintoja tai tuoda seuraavalla kerralla mukanaan poliisin, joka viimeistään osoitti, kenen puolella laki ja oikeus ovat.
Joen rakentaminen oli myös valmisteltu hyvin. Tiedot alueesta oli kerätty jo aiemmin ja koskiosuudet ostettu vuosikymmeniä ennen varsinaisen rakentamisen alkua. Paikallisille asukkaille näitä tietoja ei jaettu, ja heidän tietämättömyyttään käytettiin hyväksi. Kauppa- ja korvausneuvotteluissa ympäristön arvon vähättely oli todella yleistä. Tämä johtuu siitä, että ostaja pyrki jokiyhtiölle edulliseen toimintaan, mutta toisaalta myös siitä, että ympäristö osattiin arvottaa yksioikoisesti vain talouden ja tekniikan näkökulmasta. Jokiyhtiön edustajat pitivät koski- ja maakauppojen teossa kiirettä, mutta kun tultiin korvauskiistoihin, kiire loppui, ja tekniikaksi astui mukaan byrokratian hitaus ja kankeus. Korvausasioiden käsittely saattoi oikeusprosesseineen jatkua vuosikymmeniä. Ei ollut harvinaista, että asianosaiset ehtivät tässä ajassa kuolla, ja päätöstä oli kuulemassa seuraava sukupolvi.

Myös etujen tarjoamisen tekniikkaa käytettiin. Tärkeimpinä etuina tarjottiin rahaa, sähköetua ja työtä. Paikalliset asukkaat saivat kaupoista ja korvauksista tuloja, monet pääsivät töihin rakennustyömaille ja saattoivat kouluttautua niillä uusiin ammatteihin. Etujen tarjoaminen liittyy erottelun tekniikkaan, jossa eroteltiin jokiyhtiön päämäärälle hyödylliset ja hyödyttömät yksilöt. Muualta tulleiden voimalaitosrakentajien ja paikallisten asukkaiden välillä oli suuri sosiaalinen kuilu, ja voimalaitoskylissä ihmiset jakaantuivat kolmeen luokkaan: herroihin, jokiyhtiön työntekijöihin ja paikallisiin asukkaisiin.
Sielä yhtiön puolela, ne on vieläki ne kivitalot sielä ja sielä ois voinu käyä mutta emmie käyny koskhan sielä, en, ko sehän oli niin suuri erotus, että ku me oltiin, tavallisia ihimisiä olthin tällä puolen maantietä, mutta sitte ku herrat oli toisela puolen niin sielä oli, ja vielä net jokka oli sielä kivitalola, nää, jokka asu meitä vastapäätä, oli iso parakkialue, niin ne oli ihan semmosia tavallisia työntekijöitä niin, niin tuota, siinä oli niin suuri luokkaero että voi voi. (Nainen, Alakemijoki)

Jokiyhtiö ohjasi toimillaan tätä erottelua. Jokiyhtiön työntekijät saivat monia etuja, joiden avulla pyrittiin rakentamaan kemijokiyhteisö, jossa kaikki jakavat yhtiön päämäärät ja helpottavat yhtiön ja valtion taakkaa ja vastuuta. Samalla valtaapitävä voi tarkkailla väestöä ja pitää yllä järjestystä. Jokiyhtiöläisille rakennettiin omat asuinalueet, joiden yhteyteen tehtiin tenniskentät, kerhohuoneet ja uimarannat. Yhtiö tuki työntekijöidensä matkakuluja, lasten opiskelua ja järjesti harrastusmahdollisuuksia. Nämä eivät olleet paikallisten asukkaiden käytössä, ja sosiaalinen kuilu periytyi seuraavallekin sukupolvelle.

Valta ilmenee ihmisten välisissä suhteissa muotoillen näitä suhteita ja niiden osapuolia. Myös Kemijoen rakentaminen ja siihen liittyvät konfliktit ovat pakottaneet ihmiset määrittämään asemaansa suhteessa jokirakentamiseen ja omiin tavoitteisiinsa. Samalla määritetään myös käsitystä itsestä suhteessa siihen, miten rakentajapuoli on ohjannut asukkaita määrittämään itsensä kansalaisina ja työläisinä. Hallinnan yksi tavoite on saada hallittavat ymmärtämään asemansa valtaapitävän haluamalla tavalla. Paikalliset asukkaat nähtiin joko kuuliaisina alamaisina, sivistyksen pariin pelastettavina kurjuudessa eläjinä tai toimintaa uhkaavina vastustajina. Jokivarren asukkaat ovat joutuneet paikantamaan itsensä ja oman asemansa näiden toimija-asemien raameihin. Nämä yksinkertaistetut toimija-asemat eivät ole pelkästään jokiyhtiön tuottamia, vaan niitä tuotetaan ja muokataan kaikissa sosiaalisissa suhteissa, joissa jokeen liittyvät asiat ovat läsnä. Samoin niitä muokataan ja niiden kanssa neuvotellaan jokivarren asukkaan itsesuhteessa. Sisäisessä neuvottelussa rakennetaan käsitystä siitä, millä tavalla minä suhtaudun joen muutokseen ja siitä, mikä on toimintani ala ja sen mahdollisuudet.

Sosiaalisissa tilanteissa, joissa jokeen liittyviä asioita käsitellään, muodostuu kilpailevien näkemysten ja hallitsevien tarinoiden hankauspisteitä. Toisten suhtautumiseen pyritään vaikuttamaan muun muassa suostuttelemalla, ulosrajaamalla, puhetilaa hallitsemalla, joitakin aiheita karttamalla ja sensuroimalla.
Mie muistan ku tuota laitosta tehthin, miäki olin siinä. Pirttikoskelta tuli niitä miehiä, niin seki sähköteknikko se oli, niin se sano, että ”kyllähän sulle tullee komia maisema tähän. Tuota ajatteleppa syksylä ku valot heijastaa tuohon vetteen.” Että kyllähän se on vaikka kuinka yritätte, niin ette te niin komiaa saa sitä maisemaa, mitä se oli. (Mies, Yläkemijoki)
Edellisessä lainauksessa on kyse varsin hienovaraisesta suostuttelusta, mutta seuraavassa esimerkissä mies ei anna vaimonsa kertoa omasta suhtautumisestaan, joten vaimo joutuu turvautumaan argumentissaan kalojen hyvinvointiin. Vaimo näkee, että jopa kaloilla on suurempi osallisuus jokeen, joten niiden oletetut kokemukset ovat vaimon kokemuksia arvokkaampia.
Vaimo: Ja sitte tuosaki Jyrhämänrannat riveerathin ko Vanttaus ruvethan, Vanttauksen vuoksi ko sieläki laitethan sitä no, että nousuvettä, ettei niin niin, niin mie piän vikana senki, että ne ei tykkää tuosta ko ne kivethin kaikki nuo rannat. Näin minun, oma
Mies: Minusta se on, minusta se on hyvä ko se on voimalaitos rakennettu sitte joskus ja se on sitä talouselämää varten tuota, niin nuo rannat ei kyllä saa häiritä niin, ainakhan minua ne ei häiritte yhthän
Vaimo: Ei mutta kalaa, mie tarkotan kalaa, kalan vuoksi, ne ei pääse semmosele luonnollisele rannale ollenkhan tääläkhän nytkö tuohon kivikhon vain. Täsä Jyrhämäsä, mie tarkotan sitä. Niin, että saattaa olla, että mie olen vääräsä. (Pariskunta, Yläkemijoki)
Olen jakanut sopeutumisen eri keinot neljään kategoriaan, jotka usein limittyvät toisiinsa. Rakentajien näkemys oli varsin puhtaasti taloudellinen ja tekninen. Haastateltavat, jotka olivat omaksuneet rakentajien järkeilyn tavat ja neuvotteluiden tekniikat, olivat usein itsekin työskennelleet voimalaitostyömailla. Ainut asia, mitä he eivät voineet voitokseen kääntää, oli lohen menetys.

Osa haastateltavista oli kokenut joen muutoksen niin totaalisena, että he olivat kääntäneet joelle ja sen rakentamiselle kokonaan selkänsä. He kielsivät osallisuutensa, olivat haluttomia puhumaan asiasta, vastasivat vältellen ja pyrkivät viemään puhetta muihin aiheisiin. Näiden selänkääntäjien haastatteluissa esille nousi kätketty, kipeä kriisi. Oma elinympäristö oli alistettu sähköntuotantoon hyödyttämään koko kansakuntaa, joten selänkääntäjät riisuivat ympäristöstä sen henkilökohtaiset merkitykset.

Alistujat olivat kokeneet menetyksen samalla tavalla kuin selänkääntäjät, mutta he olivat kyenneet paremmin käsittelemään menetystään. He käyttivät rakentajien argumentteja selittämään ympäristön muutosta, mutta puhuivat myös vastustajien näkökulmasta. He suhteuttivat menetystään muihin koettuihin vaikeuksiin, kuten sotiin ja Lapin polttamiseen. Vaikeista tilanteista on selvitty ennenkin. Myös alistujat kavensivat osallisuuttaan omassa ympäristössään, mutta selänkääntäjiin verrattuna alistujat kuitenkin kaipasivat vapaata jokea, ja ilmaisivat kaipuunsa peittelemättä.
Vastustajat eivät kaventaneet osallisuuttaan. He pitivät siitä ja oikeudestaan omaan asuinympäristöönsä lujasti kiinni.
Eihän sitä voija jos ei vaajita mittään, sehän on päivänselvä asia. Mie olen sanonu niile nykysile, että se on aivan sama, sama tuota puhua täälä kahavipöyäsä ko me ei vaadita julkisesti eikä lähetä vaatimaan oikeuksia, koska tänä päivänä kuitenki aika hyvä vaatia, ko on esimerkiksi niinku EU-tuomioistuinki on, tämmösiä, varmasti alakaa jatkumhan kyllä, siinä mennee jokunen vuosi, mutta johan täsä on 70 mennykki, niin se on yks lysti menneekö siinä 5 tai 10 vuotta vielä lissää, kuhan vain asia mennee ethenpäin. Mie lähen kyllä siittä. (Mies, Alakemijoki)

Silti kriittisinkin vastustaja allekirjoitti järkeilyn tavan yhteiskunnan edusta ja siitä, että kansakunnan talkoissa vesivoiman käyttöönotto oli tarpeellista. He kuitenkin kritisoivat voimakkaasti tapaa, jolla se tehtiin.
Kemijoen rakentaminen on ollut jokivarren asukkaille oppimisprosessi, jokisuulta latvavesiin saakka. Rakentamisen alussa paikallisilla asukkailla ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä liittyviin asioihin, mutta asenneilmapiiri alkoi muuttua voimistuen 1970-luvulla. Tyhjien lupausten ontto sisältö oli viimeistään tuolloin tullut selväksi. Karvalakkilähetystön antama esimerkki oli tärkeä asukkaiden aktivoitumisessa. Nähtiin, että jokiyhtiön sanelu voidaan kyseenalaistaa ja periksiantamattomuus voidaan palkita. Joen valjastamiseen liittyvät toimintatavat ovat kuitenkin lyöneet leimansa jokivarren asukkaisiin, jotka edelleen helposti luovuttavat oman asiantuntijuutensa muiden käsiin. Omia kokemuksia ei arvosteta, vaan perusteita mielipiteille haetaan kirjallisuudesta tai muiden sanomisista. Joki on jokiyhtiön omistuksessa ja sen päämäärien mukaisessa muodossa, joten paikalliset eivät näe siinä sijaa omille kokemuksilleen. Asioiden käsittelyt ovat virkamiesmäisiä ja tietyn protokollan mukaan eteneviä, ja ne käydään hallinnon kielellä. Myös jokiyhtiölle paikallisten näkemykset ovat useimmiten väärää asiantuntijuutta. Demokratiassa paikallisia asukkaita pitäisi aidosti kuulla. Ristiriitatilanteet voisi nähdä oppimisprosessina, jossa sekä alueen asukkaat että alueen ulkopuoliset asiantuntijat saisivat tietoa ja ohjausta toisiltaan. Paikallinen asiantuntijuus voi tuoda esiin uutta ja monipuolisempaa tietoa, ja myös tutkimuksen näkökulmasta sen hyväksymättä jättäminen on kyseenalaista.

Työtä aloittaessani mietin, miksi joen ja sen rakentamisen ympärillä on hiljaisuuden verho. Tulkitsen aineistoni perusteella, että elinympäristön nopea ja dramaattinen muutos täyttävät kulttuurisen trauman merkit. Sellainen voi ilmetä tilanteessa, jossa yhteisön jäsenet ovat kokeneet järkyttävän ja ikävän tapahtuman, joka jättää pysyvän jäljen yhteisön tietoisuuteen värittäen muistoja ja muuttaen kollektiivisia ja henkilökohtaisia identiteettejä peruuttamattomasti. Asukkaiden roolit kiinnittyvät alueen historiaan ja muuttuvat sen myötä. Kulttuurinen trauma selittää joen muuttumista niin marginaaliseksi sen asukkaiden elämässä. Aiemmin vapaalla joella aikaa viettäneet eivät enää olleet kiinnostuneita liikkumaan valjastetulla, luonnottomalla joella. Trauma ulottuu myös yli sukupolvien: vaikka nuorempi polvi ei ole nähnyt vapaata jokea ja kalastanut lohta, se on nähnyt vanhemman polven vaikeudet sopeutua muutokseen. Psyykkisenä todellisuutena tällaiset muistot, samoin kuin sotamuistotkin, voivat elää yli sukupolvien.
Kulttuurinen trauma kertoo paikan ja elinympäristön merkityksestä ihmisille. Ympäristömme ei peilaa pelkästään yhteisön käytännöllisiä ja teknologisia valmiuksia, vaan myös kulttuuria ja yhteiskuntaa, tarpeitamme, toiveitamme, ennakkokäsityksiämme ja haaveitamme.
Aina mie tulen ajatuksissani tuota vaaraa pitkin joelle, ja se on vappaa joki. Sitte sen vasta huomaa, etteihän sitä ennää ole. (Mies, Yläkemijoki)