Ympäristötutkija rivien välissä. Ilmo Massa muistelee

Taustaa

Olen kasvanut peräpohjolaiselle maatilalla, noin viisi kilometriä Tornion keskustasta pohjoiseen. Minulla ei ole kovin romanttista kuvaa perinteisestä maalaiselämästä. Äidin varhaisen kuoleman ja isän vaativan palkkatyön vuoksi parinsadan hehtaarin kotitilaa pyöritettiin aika lailla meidän neljän keskenkasvuisen pojan työn varassa. Se oli puuduttavaa ja karua hommaa koulun ohella. Se opetti tekemään ja suunnittelemaan töitä itsenäisesti, ohjausta odottamatta.

Eniten kuitenkin satutti kotijokeni Keroputaan – Tornionjoen sivujoki –  ­pilaaminen 1950- ja 1960-luvun mittaan. 1950-luvulla Keroputaan alajuoksulla perattiin pari koskea, koska haluttiin laajentaa niittyjä ja laitumia karjataloudelle. Perkauksien seurauksena matala joki rehevöityi ja etenkin kesän lopulla suurin osa joesta oli kauttaaltaan kasvillisuuden vallassa. Sekä ihmisten että eläinten käyttövesi jouduttiin ottamaan joesta, vaikka sen vesi haisi pahalle ja vesikirput pyörivät talvisin avannolla.

Tornio oli pieni kaupunki, mutta Haaparannan ja Ruotsin rajan läheisyyden vuoksi kaupungissa oli tavallista enemmän virtaa. Uusia ideoita levisi Ruotsista, jonka elintaso oli siihen aikaan aivan toista luokkaa kuin sodasta toipuvassa Suomessa. Varsinkin me nuoret seurasimme Ruotsin televisiota ja radiokanavia. Oppikouluani Tornion yhteislyseota tosin moitittiin 1960-luvun lopulla yhdeksi maan huonoimmista kouluista, kun menestystä mitattiin ylioppilastutkinnon arvosanoilla. Eivät kaikki lyseon opettajat suinkaan olleet kehnoja ja joukossa oli mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Jatkuvasti vaihtuva opettajakaarti häiritsi kuitenkin oppimista. Jonakin lukiovuonna luokallani oli esimerkiksi neljä saksan opettajaa. Paria pedagogisesti haasteellista ”te putoatte kelkasta” – synkistelijää oli ikävä kyllä joukossa. Ruotsin läheisyyttä ei koulussamme käytetty hyväksi juuri lainkaan, ei edes ruotsin opetuksessa.

Opiskeluaika

Perheeni oli onneksi sivistysmyönteinen ja se antoi mahdollisuuden irtautua turpeesta. Isoisäni kirjoitti 1920- ja 1930-luvuilla pieniä kertomuksia paikallisiin lehtiin ja kuului lastensa kanssa Nuoren Voiman Liittoon. Sotien jälkeenkään nämä perinteet eivät kuihtuneet. Meitä lapsia kannustettiin opintielle, kuten Suomessa on ollut yleistä.  ”Maatalouteen ei ainakaan kannata jäädä”, vakuutteli isä. Kummisetäni hankki minulle mikroskoopin, koska hän näki minussa tulevan luonnontieteilijän. Tuo ajatus ei kuitenkaan sytyttänyt, vaikka koulussa fysiikka ja kemia kuuluivat kyllä mieliaineisiini. Asevelvollisuuden aikana kävin pyrkimässä Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen, mutta en jaksanut lukea riittävästi. Sen jälkeen Helsingissä jo opiskeleva veljeni lähetti minulle valtiotieteellisen tiedekunnan opinto-oppaan. Siellä tuntui olevan kiinnostavia oppiaineita. Hankin kirjat ja luin keskittyneesti pääsykokeeseen. Pääsin sisään ja kuulin, että olin saanut täydet pisteet. Itseluottamukseni vahvistui ja yliopisto-opinnot alkoivat hyvissä merkeissä. Hymy oli herkässä, kun kävelin Aleksanterinkatua kohden yliopistoa. Elämä oli ensimmäistä kertaa omissa käsissäni. Ei koskaan enää Ajoon tai Kiimäjänkälle heinähommiin sääskien syötäväksi!

Helsingin yliopistossa valitsin pääaineekseni sosiaalipolitiikan. Hyvinvointivaltion rakentaminen vaikutti tärkeältä. Siihen aikaan sosiaalipolitiikan edustajat määrittelivät alan tieteidenväliseksi suunnittelutieteeksi, joten kurssivaatimuksissa oli jopa Rooman Klubin The Limits to Growth, Kasvun rajat (Meadows, Donella ym. 1972). Tuo kirja vei minut lopullisesti ympäristökysymysten pariin.

Opiskelijaelämässä oli hyvät puolensa, mutta yliopisto-opetus suurten ikäluokkien kuormittamassa yliopistossa tuotti pettymyksen. Yliopistossa yhteiskuntatieteissä opettajaresursseja ei ollut lisätty juuri lainkaan, vaikka kiinnostus niitä kohtaan oli 1960-1970 -lukujen vaihteessa räjähdysmäisesti lisääntynyt. Sosiaalipolitiikan laitoksen silloinen esimiehen Olavi Riihisen tapasin henkilökohtaisesti vasta käydessäni hakemassa merkinnän sosiaalipolitiikan laudatur -arvosanan suorittamisesta. Riihinen kertoi myöhemmin, että 1970-luvulla graduja tehtiin hänen laitoksellaan yli 100 vuodessa, ja hän joutui olemaan niissä kaikissa ainakin toinen tarkastaja. Yliopisto toimi myös silloin minimimiehityksellä ja reagoi jähmeästi maailman muutoksiin.

Melkein koko 1970-luvun yliopiston opetus kärsi laitavasemmistolaisen opiskelijaliikkeen politiikasta. Muutamat opiskelijakellokkaat käyttäytyivät härskin ylimielisesti. En myöskään taustani vuoksi kyennyt marssimaan minkään lippulinnan perässä. Vasemmistolaisuudesta jäi kyllä myös myönteisiä jälkiä ja vaikutteita. Tuskin olisin muuten lukenut vaikkapa Kettil Bruunin ja Antti Eskolan toimittamaa teosta Taloudellinen valta Suomessa (1969). Muistan vieläkin kollegani Keijo Rahkosen kirjoittaman sivistyneen kirjoituksen Marxista ja marxilaisuudesta Helsingin Sanomissa.

Vasemmistolaisuuden on kansainvälisestikin (Atkinson 1991) todettu hidastaneen ympäristötietoisuuden läpimurtoa. Näin tapahtui myös Suomessa. Vielä niinkin myöhään kuin 1979 Suomalainen kapitalismi -teoksessa ympäristöliikettä verrattiin uskonnollisiin liikkeisiin!

Aika monet ”ekologiasta” kiinnostuneet opiskelijat hakivat 1960-ja 1970 -lukujen käänteessä uusia visioita ja tukea omille ajatuksilleen yliopiston ulkopuolelta. Kävin 1970-luvun alussa säännöllisesti kuuntelemassa Kriittisen korkeakoulun järjestämiä luentoja. Siellä käsiteltiin usein ympäristöaiheisia teemoja, kuten kestävää kehitystä.

Tein 1975-76 sekä gradun että kansantaloustieteen sivulaudaturin ympäristöhistoriasta ja – taloudesta. Metodisesti olin varustautunut huonosti varsinkin ympäristöhistoriaa koskevaan urakkaani.  Ohjausta en osannut odottaa, vaan selvitin yrityksen ja erehdyksen kautta ratkaisun pulmiini. Usein pääsin ympäristöhistorian jäljille alaviitteistä tai sivulauseista. Luettavaa oli järkyttävä määrä. Pääkaupunkiseudun kirjastot tulivat pikkuhiljaa tutuiksi. Maantieteen laitoksen kirjastossa taisin olla noina vuosina kärkilainaaja. Lopulta kuitenkin sain yli 200 ­­-sivuisen graduni valmiiksi. Työn viralliset tarkastajat varmaan vääntelehtivät tuskissaan. Gradun koko hävettää kyllä minuakin.

Kansantaloustieteen sivulaudaturtyön aiheena oli ympäristötalous. Sain sen hyväksytyksi todennäköisesti siksi, että professorin sijaisena sattui olemaan Nils Meinander. Hän antoi arvostavaa ja kannustavaa palautetta työstäni. Olin lukenut hänen teoksensa Vesisahan tarina (Meinander 1945) ja tiesin, mistä puusta hän oli veistetty. Seuraavina vuosina tämä humanistinen taloustutkimus painui useiksi vuosikymmeniksi historiaan. Ehkä se jossakin vaiheessa taas palaa?

Tutkijauran alku

Valmistumisen jälkeen vuonna 1975 seurasi vuosia kestänyt pätkätöiden ketju tutkimuksen parissa. Yhteiskuntatieteiden parissa minulla ei ollut mahdollisuuksia jatkaa tutkimuksessa. Aloinkin hakea ”tavallista” työpaikkaa. Laajeneva hallinto imaisi paljon opiskelijakollegoitani. Olin ollut muun muassa Suomen Pankissa kesätöissä ja lukenut kansantaloustieteestä laudaturin juuri tämä työpaikka mielessäni. Sattuma kuitenkin puuttui peliin. Tuolloin yleisen etnologian apulaisprofessori Matti Sarmela soitti ja pyysi käymään Uskontotieteen laitoksella Kasarmintorin varrella tapaamassa professori Juha Pentikäistä työhaastattelun merkeissä. Pentikäinen palkkasikin minut koko kesäksi tekemään esitutkimuksen Suomen Akatemian projektiin Kulttuurin sopeutuminen arktiseen ympäristöön. Tein koko kesän 1976 työtä vuorotta ja sain aikaan satasivuisen raportin. Sitä ei koskaan julkaistu. Osan siitä ”lainasi” kuitenkin väitöskirjaansa ilman lähdeviittauksia eräs hankkeen johtoon kuulunut henkilö. Huomattuani tämän olin haljeta raivosta, mutta en osannut puolustautua ja tyhjätaskuna pelkäsin työttömyyttä.  Yliopistossa sattui ja tapahtui siihen aikaan myös tällaista.

Projektityön päätyttyä Kansanrunoustieteen (folkloristiikan) laitoksen professori Matti Kuusi tuli tapaamaan minua ja tarjosi ”koordinaattorin” työtä Suomen Akatemian maailmankuvan muutosta teollisessa Suomessa koskevassa tutkimushankkeessa. Siirryinkin Kansanrunoustieteen laitokselle Meritullintorilla, jälleen upeisiin tiloihin. Työssäni tapasin tieteidenvälisen joukon suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kärkeä. Matti Kuusta pidän opettajanani. Kuusi oli häikäisevä kirjoittaja ja toisinajattelija, ”kansakunnan unilukkari” (Manninen 1984).

Hankkeeseen kirjoitin artikkelin Luonnonvalloittajan maailmankuva (Massa 1977b), jonka projektin johtoryhmä kuitenkin hylkäsi toimittamastaan kirjasta (Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena 1977). Matti Kuusi lohdutteli minua ja kertoi sanoneensa kollegoilleen, että nämä ovat hylkäämässä yhden maailmankuvan peruskivistä. Hylkäys saattoi jäädä kaivelemaan jopa johtoryhmän voimahahmoa, Matti Klingeä, koska hän ehdotti minulle hiukan myöhemmin ”veljen maljaa”. Sellaisen kallistimmekin Meritullintorin laitoksen käytävällä, tosin ilman pikareita ja juhlajuomaa.

Näiden lyhyiden työjaksojen jälkeen minut valittiin 1978 kolmeksi vuodeksi Suomen Akatemian Humanistisen toimikunnan assistentiksi ympäristöhistoriaa koskevalla hankkeellani. Hiljattain selailin kellastuneista papereitani ja löysin tuon muinaisen hakemukseni. Vaatimaton paperi, pakko myöntää. Maisterilla kuitenkin oli vielä tuohon aikaan mahdollisuus saada suoraan tukea Suomen Akatemialta! Assistenttikauden tuloksena kirjoitin lisensiaattitutkimuksen Ihminen ja Lapin luonto, jonka Suomen Antropologinen Seura julkaisi vuonna 1983 (Massa 1983).

Työn tarkastusvaiheessa talous- ja sosiaalihistorian professori Sven-Erik Åström ryhtyi syystä tai toisesta lisensiaattitutkimukseni ylimääräiseksi tarkastajaksi. Hän väitti minun selittäneen koko Suomen teollistumisen Lapin luonnonvarojen hyödyntämisellä. Tämä väite oli täysin tuulesta temmattu, mutta tiedekunta kuitenkin laski arvosanaa yhdellä pykälällä. Minä en tuntenut Åströmiä lainkaan, mutta tiesin että hän oli kuuluisa taloushistorian tutkija ja kuulin että hänellä oli suunnitelmia laajentaa tutkimustensa aihepiiriä ympäristöhistorian suuntaan. Tämän suunnitelman toteuttamisen hän itse asiassa oli jo aloittanut (Åström 1978).  Hänen laitokseltaan minulle vihjaistiin, että hänellä ei ollut ihan puhtaita jauhoja pussissaan, kun hän ryhtyi ylimääräiseksi tarkastajakseni. En osaa niitä arvioida. Työlläni oli kuitenkin kaksi virallista ja kiistämättömästi pätevää arvioijaa, akateemikko Ilmari Hustich ja professori Olavi Riihinen. Tiedekunnankokouksen jälkeen Åström soitti minulle urani merkillisimpiin kuuluvan katuvaisen puhelun, jossa sanoma oli se että ”olen pahoillani mutta NE menivät laskemaan työsi arvosanan”.

1970-luvun puolivälissä perustetusta Suomen Antropologisesta Seurasta tuli itselleni merkittävä foorumi.  Seuran tarkoitus oli elvyttää Edward Westermarckin sosiaaliantropologisen koulukunnan, joka oli lopetettu ”vanhanaikaisena” sotien jälkeen, kun yhteiskuntatiedettä reivattiin tutkimaan ”modernia yhteiskuntaa”. Tuolloin moderni sosiologia alkoi voittokulkunsa ja pian väitöskirja toisensa jälkeen perustui Yhdysvalloissa kehitettyyn survey-metodologiaan. Westermarckin koulukunnalle tyypillinen kenttätyö vieraiden kulttuurien ja suurten kulttuurikysymysten parissa leimautui hyödyttömäksi eksotiikaksi (Sarmela 1977).

Suomen Antropologisen Seuran kaltaisia tieteellisiä vastakulttuureita ei kasva joka oksalla. Ne ovat äärimmäisen harvinaisia. Seura keräsi useilta tieteenaloilta toisinajattelijoita ja se tarjosi heille verkostoitumismahdollisuuksia. Myös yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen ensimmäiset julkaisut ilmestyivät seuran julkaisuissa. Matti Sarmelan pyynnöstä toimitin Suomen Antropologiin saamelaiskysymyksestä erikoisnumeron. Siitä tuli ensimmäinen toimitustyöni (Massa 1977a). Saamelaiskysymyksiin ei ole sen jälkeen tehnyt mieli puuttua.

Seuran toiminta herätti huomiota ja sen tilaisuudet saivat myös median liikkeelle. 1970- ja 1980 -luvun taitteen jälkeen antropologian asema virallistui Helsingin yliopistossa ja tieteenala painui yhteiskuntatieteen marginaaliin, siltä tilanne ainakin meistä ulkopuolelle jääneistä tuntui. Meille aitoa tieteidenvälistä vuoropuhelua ja kieltämättä myös omaa vihreää oksaa hakeneille jäi luu käteen. Tiede ei uudistunutkaan kuten me naiivisti olimme kuvitelleet.

Vuonna 1981 sain kutsun assistentiksi Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Tämä aloitti ajanjakson, jota kutsun tässä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kaudeksi (noin 1983- noin 1995). Kauden aluksi sain Kanadan hallituksen apurahan 1982-83 McGillin yliopiston vierailevaksi tutkijaksi maantieteen laitoksella Montrealiin. Tuohon aikaan kansainväliset vierailut ulkomaisiin yliopistoihin olivat vielä melko harvinaisia. Luin vierailun aikana paljon pohjoista vyöhykettä koskevaa kirjallisuutta McGillin yliopiston kirjastossa ja matkustelin Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Muun muassa Montrealissa syttynyt kiinnostus pohjoisen vyöhykkeen ympäristöhistoriaan näkyy muutamassa julkaisussa (Massa 1994, 1999, 2007, Massa & Bolotova 2017). Pohjoinen vyöhyke olisi muuten juuri nyt antoisa työkenttä erityisesti suomalaisille ympäristöhistorian tutkijoille. Heillä on usein muita paremmat kielitaidolliset valmiudet sen tutkimiseen.

Sosiaalipolitiikan assistentin toimi oli ensimmäinen opetusvirkani Helsingin yliopistossa.  Tärkeintä oli kuitenkin se, että pystyin nyt ensimmäistä kertaa kehittelemään ideoitani yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta hieman vakaammalta pohjalta. Laitoksen silloinen johtaja Tapani Purola piti teemojani aluksi ”eksoottisina”, mutta pian löysimme yhteisen sävelen, kun keskustelimme hänen esittämästään terveys-sairaus -mallista, jossa kytkettiin yhteen yksilön psykofyysinen järjestelmä, yksilön sosiaaliset kytkennät ja yksilön kokemus selittämään sairauden ja terveyden kokemusta (Purola 2000).  Neljänneksi tasoksi esitin yksilön ekologiset kytkennät. Tästä näkökulmasta kirjoitin artikkelin myös Ympäristöterveyden käsikirjaan (Massa 1993 c).

Vauhtiin päästyäni ehdotin Purolalle 1980-luvun alussa useaan otteeseen ”ympäristöpolitiikan lohkon” rakentamista muiden sosiaalipolitiikan erityisalueiden joukkoon. Hän muisti tämän keskustelun, kun valtio-opin professori Ilkka Heiskanen ehdotti tiedekuntakokouksessa ympäristöpolitiikan opetuksen aloittamista omalla laitoksellaan. Purola vastasi, että sosiaalipolitiikan laitokselle oli juuri palkattu assistentti tätä tehtävää varten. Ympäristöpolitiikan opetus valtiotieteellisessä tiedekunnassa käynnistyikin sosiaalipolitiikan eikä valtio-opin yhteydessä.

Kansainvälisestä kirjallisuudesta haluan mainita erikseen kolme yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta vauhdittanutta julkaisua.  William Ophuls (1977) loi ekologisen niukkuuden maailmaan sopivan uuden ainutlaatuisen poliittisen teorian. Sachs (1980) näki taas ”ekokehittämisen” alkavan parhaiten kulttuurisesti helpommin sulavista muutoksista ja etenevän vasta sitten haasteellisimpiin muutoksiin. Beckin (1986) teoksen suomalaista vastaanottoa arvioin Helsingin Sanomien koko sivun artikkelissa. Muutamat suomalaiset sosiologit olivat Sosiologia-lehden riskiyhteiskuntaa koskevassa erikoisnumerossa keskittyneet ainoastaan Beckin individualismiteemaan ja ohittaneet hänen sosiologian ekologisen paradigmakritiikkinsä, vaikka se oli sentään teoksen pääviesti. Olin tyrmistynyt tästä. HS:n artikkeli kyllä huomattiin, mutta en saanut vastineita. Erik Allardtilta sain kuitenkin rohkaisevan viestin Suomen akatemiasta: ”Olemme liikkumassa ympäristökriisin tutkimusta kohden”.

Ignacy Sachsin teos Stratégies de l’éco-développement luovutti nimensä vuonna 1984 alkaneelle ekokehitysseminaarille. Ajatus syntyi proseminaarissani, johon osallistui myös oppilaakseni Teknillisestä korkeakoulusta tullut Rauno Sairinen. Ekokehitysseminaari kokosi yhteen toistakymmentä nuorta tutkijaa ja opiskelijaa. Heistä monet, kuten Rauno Sairinen, Ari Lehtinen ja Jukka Similä, päätyivät myöhemmin professoreiksi ja tutkijoiksi. Joukossa oli myös silloisen ympäristöliikkeen aktiiveja, kuten Kai Vaara ja Jakob Donner. Seminaari huomattiin ja siellä piipahti myös Olli Rehn, myöhemmin EU:n talouskomissaari ja Suomen Pankin pääjohtaja.

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus

Ekokehitysseminaarissa syntyi myös päätös yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta koskevan seminaarin järjestämisestä. Järjestäjinä olivat itseni lisäksi jälleen Rauno Sairinen (silloin siviilipalvelusmies yhteiskuntasuunnittelun täydennyskeskuksesta, TKK), Jari Paldanius (HY maankäytön ekonomian laitos) ja Ilkka Haapola (HY:n Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus). Seminaari kiinnosti kovasti myös tutkijoita.

Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselta ei kuitenkaan osallistunut kukaan, vaikka professori Briitta Koskiaho oli kyllä kutsuttu (Mäkinen 1989). Myöhemmin minua syytettiin toistuvasti siitä, että olisin jättänyt ympäristöaiheen aiheen kannalta tärkeän laitoksen kutsumatta. Tämä ei siis pidä paikkansa.

Seminaari oli tammikuun puolessavälissä 1990. Yleisömenestys yllätti ja päädyimme lopulta Porthania 3:n ja 2:n kautta Porthania 1:seen, isoimpaan mahdolliseen luentosaliin. Sekin täyttyi ääriään myöten. Olimme löytäneet akateemisen kultasuonen! Jälkikäteen olen ihmetellyt, miten nämä kaikki salit sattuivat olemaan vapaita tuona päivänä!

Seminaarin esitysten pohjalta toimitin Rauno Sairisen kanssa teoksen Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle (1991). Uskallan sanoa, että teoksesta tuli yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen avainteos, lähtökohta monille muille teoksille ja artikkeleille. Teoksella oli myös tietty ”hunajapurkkivaikutus”. Markku Wileniuksen (1995) mukaan jo vuonna 1995 ”ympäristösosiologista tutkimusta” tehtiin ja alan opetusta annettiin ”aktiivisesti” jo kahdeksassa yhteiskuntatieteen laitoksessa! Alalla oli jo 40 täyspäiväisesti rahoitettua tutkijaa, eniten maan pohjois- ja itäosien nuorissa yliopistoissa. Tulosta vahvisti Tytti Viinikaisen Suomen ympäristökeskukselle pari vuotta tämän jälkeen toimittama yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen bibliografia (1997), jossa mainitaan jo yli 600 nimikettä.

Oliko tilanne tosiaan näin hyvä? 1980-ja 1990-lukujen aikana oli varmaankin tapahtunut luonnollista siirtymistä ympäristökysymysten tarkasteluun. Systemaattista opetusta ei kai juuri ollut ehditty järjestää missään. Suomessahan ei ollut vuonna 1995 yhtään ympäristösosiologian oppituolia. Ympäristöpolitiikan tutkimuksen alueella ainokainen professuuri taisi olla Tampereen yliopistossa. Rahoituksen kannalta oli tietysti järkevää julistautua olevansa jo alalla. Kyselystä syntyi kuitenkin liian optimistinen kuva ”ympäristösosiologian” tilanteesta. ”Mitäpä sitä kehittämään alaa, joka jo valmiiksi on kehittynyt ja verkostoitunut”, olisi voinut olla jonkun tiedepolitiikan päättäjän reaktio artikkelin luettuaan.

Oli miten oli, omaa tilannettani kohu kirjan ympärillä ei juuri parantanut. Opettajana olin valtiotieteellisessä tiedekunnassa edelleen alani ainokainen. Tässä tilanteessa katsoin velvollisuudekseni hakea yliopistohallinnolta tukea alalle. Lähetin kirjelmän tiedekunnalle, jossa pyydettiin kahden uuden yliopistolehtorin palkkaamista alalle. Perustelin tätä globaalin ekologisen niukkuuden teemalla. Tiedekunta ei kuitenkaan antanut lisää resursseja. Tiedekunta ei halunnut perustaa ”uutta osuustoiminta -instituuttia”, kuten tiedekuntasihteeri minulle suomensi. Tuo instituutti oli saanut huonot pisteet Helsingin yliopiston ensimmäisessä kansainvälisessä arviossa ja päätetty lopettaa. Jälleen menivät puurot ja vellit tiedekunnalta pahasti sekaisin, koska emme todellakaan suunnitelleet mitään instituuttia, vaan haimme lisää opettajavoimia tärkeänä pitämällemme alalle.

Kävimme 2000-luvun alussa myös rehtorin luona tutkijaryhmän kanssa. Yllättäen myös rehtori suhtautui aloitteeseemme nihkeästi. Muun muassa ympäristöpolitiikan tutkimus oli hänelle uusi asia tai niin hän siihen reagoi.  Lupauksia alan vahvistamiseksi ei tullut, vaan hän pyysi meitä kääntymään dekaanien puoleen. Näin olimme noidankehässä, koska olimme jo olleet yhteydessä dekaaneihin.

Näitä yliopistohallinnon ratkaisuja voi perustella, koska meitä oli vain kourallinen ja olimme syrjässä valtavirroista. Meihin ei luotettu. Tilanne oli aivan toinen kaupunki- ja naistutkimuksessa, joita monet vahvat professorit tukivat ja joihin sitten panostettiinkin useilla uusilla professuureilla samaan aikaan.

Ympäristötutkimuksen ympärille syntyi kuitenkin 2000- luvun alussa tutkimusverkosto, Helsinki University Environmental Research Centre (HERC), myöhemmin Helsinki University Center for Environment (HENVI). Aloite tuli nyt Kari Raiviolta, yliopiston vahvalta kanslerilta. HERC ja HENVI jakoivat rahoitusta ja tarjosivat ympäristöalan koordinaatiota. HERC:in suunnitteluvaiheessa otin yhteyttä Raivioon ja kerroin että koordinaatio ei tule riittämään yhteiskuntatieteissä, koska ala oli ”vakiintumaton puuteala”, kuten jopa Suomen Akatemia oli juuri samaan aikaan linjannut. Tämä tarkoitti sitä, että toiminta oli edelleen tilapäisrahoituksella tai -nimityksillä olevien tutkijoiden ja opettajien varassa (Massa 1998). Raivio ei vastannut. Yhteiskuntatieteisiin tuli kuitenkin vuosien mittaan näiden verkostojen kautta rahoitusta, myös omaan tutkimusryhmääni. Tammikuussa 2018 Helsingin yliopisto tärkeän askeleen perustamalla kestävyystieteen instituutin, Helsinki Institute of Sustainability Science (HELSUS).

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimuksen vakiintuminen pääsi kuitenkin tutkijoiden yhteystyöverkostoissa vauhtiin jo 1990-luvun ensi vuosikymmenillä.  Alue- ja ympäristötutkimuksen seura perustettiin vuonna 1993- (http://www.ays.fi/). Seuraavana vuonna tein aloitteen yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta yhdistävästä sähköpostilista (yt-ymp@helsinki.fi), joka toimii edelleen. Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professorina siihen aikaan toimineen Jussi Raumolinin aloitteesta perustettiin yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura vuonna 1995 (http://www.yhys.net/) ja se on toiminut siitä pitäen.  Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen ensimmäinen tohtorikoulutusohjelma aloitti vuonna 1995 Yrjö Hailan johdolla. Hailasta oli tullut Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professuurin haltija Jussi Raumolinin jälkeen.

Pooliprofessuuri Keskustakampus-Viikki

Vuonna 2001 ryhdyin hoitamaan Viikin Limnologian ja -ympäristönsuojelutieteen ja keskustakampuksen Sosiaalipolitiikan laitosten yhteistä pooliprofessuuria. Se jakaantui valtiotieteellinen, biotieteellisen ja maatalousmetsätieteellisen tiedekunnan välillä. Aloitteen tekijöinä olivat ympäristönsuojelutieteen professori Pekka Kauppi ja sosiaalipolitiikan professori Risto Eräsaari.

Sosiaalipolitiikan laitokselle perustin tässä vaiheessa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tutkijaseminaarin. Kokoonnuimme kolmannessa kerroksessa Heikki Wariksen legendaarisen pyöreän pöydän ääressä. Mukana oli toistakymmentä väitöskirjantekijää. Pääosin seminaari tuotti hyviä väitöskirjoja ja – ennen kaikkea – tunnelma oli aina korkealla (Liite 1). Sain myös aika hyvin projektirahoituksia eri hankkeisiin.

Hoidin pooliprofessuuria viisivuotiskauden 2001-2006, jonka jälkeen yliopisto päätti vakinaistaa professuurin. Jossakin vakinaistamisprosessin vaiheessa valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani pysäytti minut Senaatintorin kulmalla ja kertoi, että minut tullaan kutsumaan professuuriin. Kun kyselin aikaisemmista pettymyksistä oppineena, että onko tämä varma tieto, dekaani melkein loukkaantui: ”Etkö luota Helsingin yliopiston kolmeen dekaaniin?”. Pakkohan tuo oli uskoa. Kävin ostamassa pullon kuohuvaa ja juhlimme kotona. Ei olisi kannattanut, sillä hiukan myöhemmin minulle kerrottiin, että edessä oli sittenkin kilpahaku. Syytä tähän nopeaan käänteeseen ei kerrottu, mutta arvattavasti dekaanien pään käänsi kansleri Raivio, joka vahvistaa professuurinimitykset. Kilpahaun tuloksena professoriksi nimitettiin Janne Hukkinen. Sain potkut kotitiedekunnastani 60-vuotispäivänäni.

Onneksi olin ennakoinut tilanteen ja saanut jo aiemmin ympäristöpolitiikan yliopistolehtoraatin ympäristönsuojelutieteen laitokselta. Kyseessä oli uusi toimi, koska tiedekunta oli huomannut, että yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus kiinnosti opiskelijoita ja alalle tarvittiin lisää voimavaroja. Yliopistolehtorina pystyin keskittymään Viikkiin, mutta samalla jouduin siirtämään painopistettä perusopetukseen.

Viikissä alkoi tutustumiseni luonnontieteisiin, joka jatkui aina työurani loppuun saakka vuonna 2016.  Pekka Nuortevan perustama maan ensimmäinen ympäristönsuojelun laitos oli vielä siihen aikaan varsin erikoinen yksikkö. Laitoksen arjessa ohjaimet olivat vielä 2000-luvulla melko tiukasti assistentti/yliopistolehtori Risto Willamolla, opiskelijoiden palvomalla ”Ripalla” . Hän väitteli vuonna 2005, jolloin ehdin ohjata hänen massiivista työtään. Ripan asema perustui karismaattiseen opetukseen, opiskelijoiden vahvaan tukeen ja ehkä myös esimiehen tarpeeseen delegoida työtehtäviään, varsinkin opiskelijoiden perusohjausta. Ripa opetti ”kokonaisvaltaista ympäristönsuojelutiedettä” ja se kiinnosti opiskelijoita. Totuuden nimessä kaikki opiskelijat eivät tosin olleet yhtä myötäsukaisia. Eräs jopa väitti, että ympäristönsuojelun laitokselle oli syntynyt uskonnollinen liike karismaattisen assistentin ympärille. Tämä oli tietenkin liioittelua, koska esimiehen valtaa Ripan asema ei suinkaan kumonnut. Kokonaisvaltaisessa ajattelussa oli paljon hyvää. Myöhemmin yhdistimme Ripan kanssa voimavaramme, kun toimitin tieteidenvälisistä metodeista teoksen (Massa 2014).

Ympäristönsuojelun laitoksella minut työnnettiin niin sanotun ”graduputken” hoitajaksi. En nytkään osannut taistella vastaan. Graduputken hoito tarkoitti loputonta graduohjausta, graduseminaareja, gradujen lukemista ja arviointia. Työtä oli liikaa, koska suurin piirtein kaikki halusivat kirjoittaa gradunsa yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen alueelta. Varsinkin alkuvuosina pyöritin Viikissä pariakin graduseminaaria rinnakkain.  Yhteensä ohjaisin Viikissä vähintään 130 gradua.

Toinen valtava työ oli ympäristöpolitiikan peruskurssin luennot. Luennolle osallistui parhaimmillaan yli 200 opiskelijaa, joiden suoritukset jouduin yksin tarkastamaan. Yritin parhaani, mutta tämä luentosarja vei minut uupumuksen partaalla.

Hahmottelin ensimmäisen version tieteidenvälisestä metodiseminaarista 2010 -luvulla, kun aloin pyörittää tieteidenvälistä metodikurssia, jonka aluksi järjestin vierailuluentosarjan tieteidenvälisistä menetelmistä. Tästä materiaalista syntyi teos Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen (2014).

Sirkku Juholan nimittäminen vuonna 2013 apulaisprofessoriksi helpotti jossakin määrin työtaakkani. Tein aloitteen tästä virasta yhdessä Janne Hukkisen kanssa. Ehdotimme alaksi yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen menetelmiä, joiden osaamisesta oli meidän mielestämme suurin tarve. Tiedekunnan ja laitoksen käsittelyssä ala kuitenkin muuttui kaupunkiympäristöpolitiikaksi. Käytännössä alan muutoksella ei ollut suurta väliä, koska Sirkusta saimme monitaitoisen apulaisprofessorin. Hänet on juuri kuluvana vuonna vakinaistettu.

Tutkimuksen alueella Viikin kausi oli aktiivista aikaa. Johdin pariakin isoa projektia. Työurani loppupuolella sain olla vielä mukana hienossa luonnontieteellis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimusryhmässä (Horppila jne. 2017, Schönach jne 2017, Schönach jne 2018). Aikaisemminkin olin yrittänyt koota yhdessä julkaisevaa ryhmää yhteiskuntatieteen piirissä, mutta alan vakiintumattomuus ja yhteiskuntatieteen individualistisen tutkimuskulttuuri tekivät sen silloin mahdottomaksi.

Viikissä lukuvuosi 2015-2016 oli hektinen. Helsingin yliopisto oli sysännyt tutkintorakenneuudistuksen eli Ison Pyörän liikkeelle ja tavoitteli tutkintojen perusteellista muutosta luomalla muun muassa kandi- ja maisterikoulut. Olin aluksi innostuneena mukana, koska näin siinä mahdollisuuden ympäristötutkimuksen laajentamiseen niin, että myös yhteiskuntatiede ja humanistiset tieteet olisivat aidosti ja läpäisevästi mukana. Myöhemmin huomasin olleeni sinisilmäinen. Isoa pyörää kiertämään ilmestyi kuin sieniä sateella ihmisiä eri tiedekunnista. Seurauksena oli enemmän tai vähemmän julkisia kamppailuja eri suuntausten välillä. Käytävillä huudettiin. Hoidin tuohon aikaan professorin tittelillä ympäristömuutoksen ja -politiikan esimiehen tehtäviä, mutta ne eivät paljoa painaneet näissä kisoissa. Onnittelin itseäni päästessäni eläkkeelle 68 vuotta täytettyäni.

Tutkijaurani aikana olen siis ollut töissä viidessä Helsingin yliopiston tiedekunnassa ja kuudella eri nimisellä laitoksella. Tämän tiedekuntakierron aikana olen nähnyt Helsingin yliopistoa monesta näkökulmasta.  Kotitiedekuntani on valtiotieteellinen, siellä olivat parhaat ystäväni ja sinne olisin mieluiten jäänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Tutkijaurani ei kuitenkaan alkanut valtiotieteellisessä, vaan kiersin sinne humanististen laitosten kautta. Uskontotieteen laitos oli jaettu mielenkiintoisesti teologisen ja historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kanssa. Olenpa uskontotieteen puitteissa kokenut sellaisenkin merkillisyyden kuin aamuhartauden yliopistossa. Uskontotieteestä siirryin muutamaksi vuodeksi koordinaattoriksi ja tutkijaksi Kansanrunoustieteen laitokselle historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan ja sen jälkeen Sosiaalipolitiikan laitokselle valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Viikin kauteni (1999-) aloitin Limnologian ja ympäristönsuojelun laitokselta, joka silloin oli osa maatalous- metsätieteellistä tiedekuntaa. Uusi Ympäristömuutoksen ja -politiikan laitos taas luotiin bio- ja ympäristötieteelliseen tiedekuntaan ja tähdentää politiikan tutkimuksen entistä vahvempaa asemaa ympäristötieteissä.

Tutkimusteemoja

Tutkimuksessa olen pysynyt tiukasti yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen parissa, tosin olen liikkunut kuitenkin varsin paljon sen sisällä. Jo Olavi Riihinen oli huolissaan siitä, että en pysynyt aloillani, vaan vaeltelin eri aiheissa. Teemoinani ovat olleet muun muassa yhteiskuntatieteellinen energiatutkimus, talouden ekologinen modernisaatio, ekososiaalinen kehitys, arkielämän ympäristöpolitiikka, syyllistymiskilpi, ympäristöteoriat ja –paradigmat, integroidut menetelmät, Venäjän ympäristöpolitiikka, tiedepolitiikka, ympäristöhistoria, sodan tutkimus ja pohjoisen vyöhykkeen tutkimus.

Minulla on ollut neljä isoa aihetta. Ensimmäinen ja ylivoimaisesti tärkein teema on ollut yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus (seur. ytymp) tai ”toinen ympäristötiede”, kuten tätä suuntausta kutsuin vuonna 1998 ilmestyneessä kokoomateoksessa (Massa 1998).  Eri versiota tästä teemasta on hämmentävä määrä. Ympäristöhistoriasta minut ehkä tunnetaan parhaiten (Massa 1987, 1993, 1994, 1995).  Väitöskirjaani on pidetty ensimmäisenä ympäristöhistorian väitöskirjana Suomessa, Muista kartoituksista mainittakoon ekologinen antropologia (Massa 1979), ekologinen kulttuurintutkimus (Massa 1981), yhteiskuntatieteellisen energiatutkimus (Massa 1982), ympäristösosiaalipolitiikka (Massa 1992), pohjoisen vyöhykkeen ympäristöhistoria (Massa 1987, 2007) ja ekologinen taloustiede (Massa 1995, 2008).  Tämä kertoo sekä alan suuresta variaatiosta että omasta jälkikäteen arvioituna ehkä hieman tarpeettomasta yrityksestä sijoittua edes joltakin kulmalta perinteisten tieteenalojen joukkoon.

Toinen teema on ollut ympäristöpolitiikan tutkimus. Näistä mainittakoon ekologinen modernisaatio (1995), ekososiaalipolitiikka (2009), arkielämän ympäristöpolitiikka (Massa 2006), pohjoisen vyöhykkeen ympäristöpolitiikka (Massa 2007) ja kestävän yhteiskunnan politiikka (Massa 2013). Jokainen näistäkin olisi riittänyt erikoistumisalueeksi.

Kolmas teema on yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen teoria. Odotin turhaan, että filosofit tai yhteiskuntapolitiikan teoreetikot olisivat ottaneet tämän alueen esille. Tein lopulta aloitteen Ympäristö yhteiskuntateorioissa – symposiumin järjestämisestä toukokuussa 2007 ja sain mukaan järjestäjiksi Helsingin yliopiston Bio- ja ympäristötieteen laitoksen ja Helsinki University Environmental Research Centren (HERC). Symposiumin aineiston perusteella toimitin vuonna 2009 ilmestyneen teoksen Vihreä teoria (2009). Toimitustyön lisäksi oma panokseni siihen oli pitkähkö johdantoartikkeli sekä yhdessä Tuuli Hirvilammen kanssa kirjoittamani artikkeli ympäristösosiaalipolitiikasta.

Neljäs tutkimusteemani on yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen menetelmät. Viikissä törmäsin (kuten edellä tuli ilmi) rönsyilevään tieteidenväliseen retoriikkaan, joka ei kuitenkaan perustunut kunnolliseen metodiseen osaamiseen. Opiskelijat kirjoittivat tästä syystä esseemäisiä filosofisia tai puolifilosofisia graduja.  Kyllä ne läpi menivät, mutta taso oli vaatimaton. HERC järjesti ehdotuksestani vuonna 2007 luentosarjan tieteidenvälisistä metodeista, mutta katsoi että sen tehtävänä ei ollut järjestää pysyvää opetusta. Näin opetus jäi edelleen ainakin ympäristönsuojelun laitoksella harteilleni. Idea kehittyi kuitenkin koko ajan ja alkoi kypsyä 2010-luvulla. Lopulta toimitin seminaarin ja metodikurssin perusteella kirjan Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen (2014).

Arkistossani on korkea pino joko itse tai kollegojen kanssa tehtyjä yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen kehittämissuunnitelmia. Ne liittyvät yhteiskuntatieteellis-humanistiseen ympäristötutkimukseen ja -opetuksen, ympäristöpolitiikan tutkimuksen- ja opetuksen sekä tieteidenvälisen infrastruktuurin parantamiseen.  Ensimmäisen osalta olen mielestäni onnistunut. Ympäristöpolitiikan tutkimuksen vauhdikas kehitystyö jäi sen sijaan pahasti kesken, mutta on onneksi jatkunut Janne Hukkisen tutkimusryhmässä.

On mielenkiintoista seurata kuluvan vuoden alussa perustetun Helsinki Institute of Sustainability Sciencen (HELSUS) kehitystä. Alalle on tullut ja tulossa huomattavasti uusia resursseja, joista aikanani ei voinut muuta kuin haaveilla. Hienoa että asiat ovat vihdoin tässä pisteessä!

Takapotkuja

Omat kokemukseni osoittavat miten hankalaa on saada uusi ala vakiinnutetuksi yliopistoon. Väheksyntää tuli myös omista riveistä. Eräs sosiaalipolitiikan pääprofessoreista pilkkasi ympäristöpolitiikan tutkimusta avoimesti. Hänellä oli tapana kysyä minulta: ”Mikä on ympäristön tila tänään”, osoittaakseen miten hassua oli tehdä ympäristötutkimusta yhteiskuntatieteissä. Luonnontieteen puolella monet pitivät yhteiskuntatiedettä kilpailijana ja vastustivat sitä, jos ei avoimesti niin ainakin kulisseissa. Eräs huumorin kukka kyseli minulta ehtimiseen ”ilmaistointimuutoksen” etenemisestä.

Nämä tapaukset kuitenkin kuuluivat ikään kuin luontaisetuihin ja niissä on mukana myös huumoria, jossa aistin kyllä hieman kateuttakin. Aika kevyesti suhtauduin myös siihen, että jouduin myös ydinenergiaa kannattavien nuorten mustalle listalle. Olin siinä hyvässä seurassa, koska esimerkiksi tulevaisuudentutkimuksen professori Pentti Malaska oli samalla listalla. En tiedä miksi nimeni oli siinä. Energia, kulttuuri ja tulevaisuus -teoksessa ei suoraan vastustettu jos ei ihailtukaan ydinvoimaa, vaan kuvattiin energiankäytön kulttuurisia syvärakenteita. Mustasta listasta ei minulle ollut mitään haittaa, vaan pidin sitä enemmänkin kunniamerkkinä. Pentti Malaska kuitenkin suuttui ja haastoi ydinvoimanuoret oikeuteen sillä tuloksella, että lista hävisi.

Muutamassa muussa tapauksessa leikki oli kuitenkin kaukana. Kerron seuraavassa kolme tapausta. Ne ovat sellaisia, joista on olemassa arkistosta todisteet.

Ympäristöministeriön ylimmässä johdossa oli henkilöitä, jotka vastustivat yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta, eivätkä ainakaan auttaneet uusien tutkimusalojen rakentamisessa. Sitä pidettiin muun muassa maailmanlopun profetiana tai poliittisena ideologiana. Keskustelua yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta ympäristöministeriön itsetietoisen johdon ja yliopistojen marginaalisten tutkijoiden välillä on masentavaa lukea (ks. esim. Ojala 1995, Koskinen 1996). Osasyy oli se, että YM:n johdossa oli luonnontieteilijöitä, jotka eivät pitäneet kaiken maailman yhteiskuntatietelijöiden tunkeutumisesta ympäristöalalle, vaikka tämän alan varjelu ei kai tarkkaan ottaen kuulunutkaan heidän tehtäväkuvaansa.

Jouduin myös itse tähän myllyyn. Ympäristönsuojelun vastaava toimittaja pyysi minulta tutkimusalani kuvausta lehteensä vuonna 1991. Kirjoitin asiallisen jutun, joka ilmestyikin lehdessä. Yllättäen julkaisun nimiösivulla kirjoitukseni oli laitettu vastaavan toimittajan nimiin! (Ruokoranta 1991). Kirjoituksen yhteydessä esiinnyin sentään oman kirjoitukseni kirjoittajana (Massa 1991). Vastaava toimittaja pyyteli anteeksi, mutta ei osannut selittää miten tämä oli mahdollista. Virheitä sattuu, mutta kontekstin huomioiden arvelen, että tämä oli päätoimittajan (joka oli samalla YM:n osastopäällikkö) eräs tapa syrjiä yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta.

Toinen tapaus saattaa liittyä joltain reunaltaan edelliseen. Kyse oli saksalaisten politologien ja sosiologien piirissä syntyneen ekomodernisaatiostrategian vastaanotosta Suomessa (Huber 1982, Jänicke 1984). Tämä strategia oli kohtalaisen monipuolisesti esillä suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa (esim. Massa 1995, Massa 2000). Ekomodernisaation keskeisenä ajatuksena oli liittää ympäristökysymykset valistuksen perinteeseen yhdistämällä luonnonvarojen säästäminen, ekotehokkuuden lisääminen ja kestävien avaininnovaatioiden luominen. Kävin suomalaisesta vastaanotosta keskustelua Sauli Rouhisen (2014) väitöskirjan yhteydessä, koska olin hänen väitöskirjansa esitarkastaja. Suomessa julkinen hallinto oli Rouhisen mukaan sitoutunut niin tiukasti kestävän kehityksen ajatuksiin, että ekomodernisaatio ei sopinut sen agendalle, vaikka siitä oltiinkin tietoisia. Kestävä kehitys ulottuvuuksineen ehkä sopi paremmin sektoreihin jakaantuneeseen hallintoon. Ekomodernisaatio olisi sen sijaan vaatinut kokonaan uudenlaisen ajattelun ja sille perustuvan yhteiskuntapolitiikan luomista. Ekomodernisaatio ei kiinnostanut ehkä myöskään siksi, että ajatus tuli hallinnon ulkopuolelta ja vieläpä marginaalisena pidetyiltä yhteiskuntatieteilijöiltä. Ekomodernisaation omaksuminen olisi kyllä tarjonnut hyvät puitteet keskustella myös muista talouden vaihtoehtokäsitteistä – vakaa talous, kierrätystalous, kohtuutalous ja kasvun jälkeinen talous- valistuksen perinteen yhteydessä. Ekomodernisaatiosta on nyt liikkeellä Suomessa uusi Iso-Britanniassa kehitetty versio. Tämän uuden liikkeen keskeinen tavoite näyttää olevan ydinenergiaan siirtymisen kannattaminen.

Raskainta on muistella ympäristöpolitiikan verkko-opetushankkeen YRTIN alasajoa. Ideoin ja suunnittelin tämän verkoston vuosituhannen vaihteessa. Kuvittelin tekeväni palveluksen ympäristöpolitiikan alalle ja Helsingin yliopistolle.  Kuinka väärässä olinkaan! Alku näytti hyvältä. Verkosto toimi noin vuodesta 2000 lähtien aluksi ympäristöministeriön ja myöhemmin myös hiukan opetusministeriön tukemana. Sen jälkeen se toimi noin kolme vuotta Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Hankkeessa toteutettiin ympäristöpolitiikan perusopintojen verkko-opetusversio ja kehitettiin Yrttiä ympäristöpolitiikan alaa yhdistävänä portaalina. Hankkeessa oli parhaimmillaan editori ja verkkolehtori. Olimme lopulta omavaraisia ja tulevaisuus näytti hyvältä.

Syksyllä 2002 teimme hakemuksen, jossa esitettiin konkreettinen suunnitelma pysyvästä ympäristöpolitiikan aineopintojen verkko-opetusversiosta ja toimitimme sen asianmukaisessa järjestyksessä yliopistolle. Toukokuun alussa 2003 meitä odotti kuitenkin järkytys: ympäristöpolitiikan opetuksen yliopistoverkosto YRTTI oli tietoisesti pudotettu hanketietokannasta, jonka vuoksi se ei päässyt kilpailemaan OPM:n 2004-2006 hankerahoituksesta. Tuota hankerahoitusta haimme, jotta olisimme pystyneet kehittämään verkostoa. Hankkeen johtoa, suunnitelman allekirjoittaneita ja Yrtin työntekijöitä informoitiin tapahtuneesta virheestä yli kuukausi sen jälkeen, kun se oli paljastunut ja oli muun muassa oman verkkotukihenkilömme tiedossa. Tiedekunnan ylivoimaisesti pisimmälle ehtinyt verkko-opetushanke putosi näin tietokannoista, eikä päässyt opetusministeriön käsittelyyn. Tästä on olemassa paperikopio arkistossani.

Yrttiläisillä on perusteita arvella, että verkosto ei sortunut yksinomaan tekniseen tietokantavirheeseen, kuten meille yritettiin selittää. Yrtin hakemus nimittäin joutui jonkinlaisen ”sähläilyn” kohteeksi, kuten silloinen opetusteknologiakeskuksen johtaja kertoi. Jälkikäteen ajatellen tästä olisi ehdottomasti pitänyt valittaa keskushallintoon. Pääsyy passiivisuuteen oli se, että sain tiedekunnan dekaaniportaasta kehotuksen luopua valituksesta. Ilmeisesti asian paljastuminen olisi heittänyt liian synkän varjon tiedekunnan ylle.

Olen myöhemmin katunut kiltteyttäni. YRTIN alasajossa oli kyse laajemmasta ongelmasta. Verkko-opetus oli silloin vielä uusi opetusmuoto. Sitä varten ei ollut luotu tiedekuntiin/yliopistoihin omia erillisiä hallinnon/kontrollin käytäntöjä, vaan verkkohankkeiden valinta ja hallinnointi olivat jääneet suurimmaksi osaksi tietotekniikan asiantuntijoille. Näin kehittyi informaali järjestelmä, jossa he pääsivät kontrolloimaan eri tieteenalojen sisällöllisiä hankkeita, vaikka heillä ei ollut näiden alojen akateemista pätevyyttä. Omalla alallaan tietotekniikan asiantuntijat olivat kyllä asiantuntijoita.

YRTIN sijasta tiedekuntaan luotiin useita verkkopedagogian virkoja, joiden tehtäväkuva jäi epämääräiseksi. Kukaan tiedekunnasta ”ei osannut vaatia heiltä mitään”, kuten eräs verkkopedgogeista kertoi minulle hieman varomattomasti.

Tähän on tultu

Kaikki ovat aikansa lapsia ja olosuhteet ovat erilaisia. Jostain on kuitenkin aina aloitettava. Nyt yksittäisten tutkijoiden ja eri suunnista tulevien kehitysponnistusten tuloksena on syntynyt tutkijaverkosto, joka on vakiinnuttanut yhteiskuntatieteellistä ympäristötutkimusta viimeisten 30 – 40 vuoden aikana. Alan kypsyminen on kestänyt kauan, vaikka globaali ekologinen niukkuus ja pyrkimys kestävämpään kehitykseen ovat olleet jatkuvasti tärkeitä aiheita.  Vuonna 1995 alalla oli vain yksi professori Tampereen yliopistossa. Nyt tilanne on parempi, mutta ei edelleenkään kaksinen, kun ajattelee systemaattisen opetuksen ja tutkimuksen suurta tarvetta vaikkapa ilmastonmuutokseen torjumisessa ja siihen sopeutumisessa. Ympäristöhistoriassa ja – sosiologiassa ei taida olla edelleenkään yhtään professuuria puhumattakaan ympäristökulttuurista.

Politiikan tutkijan on kuitenkin helppo ymmärtää prosessin viiveet. Yliopistojen ulkopuolella kulttuurin muutos etenee hitaasti ja kompastelee poliittiseen valtaan ja hallintoon.  Ideatasolla ajatus vaikkapa kestävästä kehityksestä on edennyt nopeasti, mutta käytännössä kovin merkittäviä muutoksia ei ole tapahtunut. Myöskään yliopistoissa parhaat argumentit eivät aina voita, vaan vaikutusvaltaiset päättäjät ratkaisevat kehityksen suunnan. Useilla tieteenaloilla ympäristöajattelu on kompastunut ajatusraunioihin. Ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun (1984) ajatus yliopistoista sosiaalisena voimakenttänä pitää paikkansa ainakin jossakin määrin myös Suomessa. Ilman kriittistä massaa ja sosiaalista painetta muutosta ei synny.

Uudet kehittämisideat innostavat varsinkin nuoria tutkijapolvia. Minulta koko suuntausta epäilevä esimies saattoi kysyä, että mihin näitä ympäristöpolitiikkaan perehtyneitä tutkijoita oikeastaan tarvitaan ja tarvitaanko heitä lainkaan. Nyt ollaan siinä, että hyvistä tutkijoista alkaa olla pulaa. Opettajia, tutkijoita ja opiskelijoita voi nykyään vilpittömästi onnitella hyvästä uravalinnasta.

Alalla on väitellyt viime vuosikymmeninä kymmeniä tutkijoita. En ole pysynyt laskuissa mukana, mutta omassa hyllyssänikin taisi olla puolistoista metriä alan väitöskirjoja ennen kuin lahjoitin ne opiskelijoiden käyttöön.  Ala on nousemassa ainakin tätä kautta yhteiskuntatieteiden valtasuuntausten joukkoon ja sitä arvostetaan myös yhtenä ympäristötieteen osa-alueena.

 

Lähteitä

Arkielämän ympäristöpolitiikka (2006). Toim. Ilmo Massa & Sanna Ahonen, Gaudeamus, Helsinki.

Atkinson, Adrian (1991). Principles of Political Ecology. Belhaven Press, London.

Beck, Ulrich (1986). Risikogesellschaft. Auf dem Weg in eine andere Moderne. Suhrkamp, Frankfurt a. M.

Bourdieu, Pierre (1984). Homo Academicus. Les Éditions de Minuit, Paris.

Hirvilammi, T. & Massa, I. (2009 ). Ympäristösosiaalipolitiikan lähtökohtia. Teoksessa Vihreä teoria: Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Massa, I. (ed.). 1 ed. Helsinki: Gaudeamus, Vol. 2009, p. 102-129 27 p.

Horppila, J., Holmroos, H., Niemistö, J., Massa, I., Nygren, N., Schönach, P., Tapio, P. & Tammeorg, O. (2017). Variations of internal phosphorus loading and water quality in a hypertrophic lake during 40 years of different management efforts. Ecological Engineering. 103, s. 264-274.

Huber, Joseph (1982). Die verlorene Unschuld der Ökologie. Fisher Verlag, Frankfurt am Main.

Jänicke, Martin (1984). Umweltpolitische Prävention  als Ökologische Modernisierung und Strukturpolitik. Wissenschaftcentrum Berlin, Berlin.

Koskinen, Keijo (1996). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen vastuu. Ympäristö 1.

Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena (1977). Toim. Matti Kuusi & Risto Alapuro & Matti Klinge. Otava.

Manninen, Kirsti (1984). Matti Kuusi- kansakunnan unilukkari. Otava, Helsinki.

Massa, Ilmo (1977). Luonnonvalloittajan maailmankuva. Suomen Antropologi 1.

Massa, Ilmo (1983). Ihminen ja Lapin luonto. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki,

Massa, Ilmo (1985). Hyrdoelectricity and Development in Northern Finland and Northern  Quebec. Natural Resources Exploitation and Problems of Staples-Based Industrialization in Finland and Canada. Ed. by Jussi Raumolin. Fennia 163:2, 465-477.

Massa, Ilmo (1987). Pasture Burn-Clearing as a Method of Colonization in Northern Fennoscandia. Special Issue on Swidden Cultivation. Ed. by Jussi Raumolin. Suomen Antropologi 4, 235-240.

Massa, I. (1990). Ympäristökriisin haaste sosiologialle. Teoksessa Hyvinvointi ja muutosten Suomi: Juhlakirja Olavi Riihisen täyttäessä 60 vuotta 9.4. 1990. 13 p.

Massa, Ilmo (1991) Miksi yhteiskuntatiedettä tarvitaan ympäristökeskustelussa? Ympäristönsuojelu 4,ss. 8-11 (sisällysluettelossa tekijäksi merkitty Mirja Ruokoranta).

Massa, Ilmo (1993 a). The paradox of insignificant change. Perspectives on environmental history. Environmental History Newsletter 5(1993):3-14.

Massa, Ilmo (1993 b). Ryysyrannasta riskiyhteiskuntaan. Ympäristökysymys suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Janus 2, 17-38.

Massa, Ilmo (1993 c). Terveydenhuollon ekologinen modernisaatio. Teoksessa Ympäristöterveyden käsikirja. Toim. Helena Mussalo-Rauhamaa & Jouni J.K. Jaakkola. Duodecim, Jyväskylä.

Massa, Ilmo (1994). Pohjoinen luonnonvalloitus: Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1995 a). Riskiyhteiskunnan talous: Suomen talouden ekologinen rakennemuutos. Helsinki: Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1995b). Historical Approach to Environmental Sociology. Innovation 8:3, ss. 261-274.

Massa, Ilmo (1998). Katsaus ympäristöopetukseen ja -tutkimukseen valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Teoksessa Ympäristötutkimus ja -opetus Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Toim. Ilmo Massa. Helsingin yliopisto. Sosiaalipolitiikan laitos. Työraportteja 1998:14, ss. 9-20.

Massa, Ilmo (1998). Toinen ympäristötiede: Kirjoituksia yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta. Gaudeamus.

Massa, Ilmo (1999). The Development of the Risk Economy in the Circumpolar North. Teoksessa Ecology and the World-System. Westport, Conneticut: Greenwood Press, Vol. 1999, 23 p.

Massa, I. & Skou Andersen, M. (2000). Ecological Modernization – Origins, Dilemmas and Future Directiona. Journal of environmental policy & planning.. 2000/2, 4, p. 337-345 8 p.

Massa, Ilmo (1979). Ekologinen antropologia. Teoksessa Homo sapiens. Johdatus biologiseen ihmiskuvaan. Toim. Olli Järvinen, O. & Seppo Kuusela, S. Loviisa.

Massa, Ilmo (1994). Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus, Helsinki.

Massa, Ilmo (1995). Historical Approach to Environmental Sociology. Innovation. 1995/8, 3, p. 261-274.

Massa, Ilmo (1999).The Development of the Risk Economy in the Circumpolar North. Teoksessa Ecology and the World-System. Eds by Walter L. Goldfrank & David Goodman and Andrew Szasz. Greenwood Press, London, 123-146.

Massa, Ilmo (2007). Toinen maailmansota ja maailmantalouden pohjoistuminen. Teoksessa Sodan ekoloogia. Sodankäynnin ympäristöhistoriaa. Toim. Simo Laakkonen & Timo Vuorisalo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Massa, Ilmo (2008). Tieteiden välinen taloustutkimus luomapuilla: = the discussion about interdisciplinary economics in the making. Teoksessa Ympäristösosiologian virrat ja verkostot: toimittaneet = editors: Timo P. Karjalainen, Pentti Luoma, Kalle Reinikainen. Oulu: Oulun yliopisto, Thule-instituutti, p. 155-172 18 p.

Massa, Ilmo (2009). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat ja keskeisimmät suuntaukset. Teoksessa Vihreä teoria: ympäristö yhteiskuntateorioissa. Toim. llmo Massa. Helsinki: Gaudeamus, p. 9-44 36 p

Massa, I., Karisto, A. & Lillunen, A. (2011).The Discourses on Food and Eating in Finland: A study based on Finnish students’ environmental biographies. Environmentalica Fennica. 2011, 30, p. 1-34 34 p.

Massa, Ilmo (2013). Kestävä yhteiskunta. Teoksessa Suomen sillat tulevaisuuteen. Toim. Juho Saari. Kuluttajatutkimuskeskuksen kirjoja 8. Tampere.

Massa, Ilmo (2014). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen lähtökohtia. Teoksessa Polkuja yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen. Toim. Ilmo Massa. Gaudamus, Helsinki, ss. 11-32.

Massa, I. K. & Bolotova, A. (2017). Opening the Circumpolar Arctic World. Teoksessa The Long Shadows: A Global Environmental History of the Second World War . Toim. Laakkonen, S., Tucker, R. & Vuorisalo, T. (eds.). Corvallis: Oregon State University, 17 p.

Massa, Ilmo (2015). Kohti ekologisen niukkuuden taloustiedettä. Kansantaloudellinen Aikakauskirja. 111, 2, p. 272-274.

Massa, Ilmo & Alla Bolotova (2017). The Opening of the Circumpolar Arctic World. In The Long Shadows. A Global Environmental History of the Second World War. Eds. by Simo Laakkonen & Richard Tucker & Timo Vuorisalo. Oregon State University Press, Corvallis, pp.275-294.

Meadows, Donella H; Meadows, Dennis L; Randers, Jørgen; Behrens III, William W (1972). The Limits to Growth; A Report for the Club of Rome’s Project on the Predicament of Mankind.

Meinander, Nils (1945). Vesisahan tarina. Suomen Sahanhoitajayhdistys, Helsinki.

Mäkinen, Paula (1989). Kirje 23.10. 1989, hallussani.

Ojala, Olli (1995). Elitististä vai ihmisläheistä tietoa ja tiedottamista. Ympäristö 6.

Ophuls, William (1977). Ecology and the Politics of Scarcity. Prologue to a Political Theory of the Steady State. W.H. Freeman and Company, San Francisco.

Purola, Tapani (2000). Purolan mallin kolme vuosikymmentä. Sosiaalilääketieteellinen aikakauskirja 37.

Rouhinen, Sauli (2014). Matkalla mallimaaksi? : kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies., no 88

Ruokoranta, Mirja (1991). Miksi yhteiskuntatiedettä tarvitaan ympäristökeskustelussa? Ympäristönsuojelu 4, ss. 8-11 (oikea tekijä Ilmo Massa).

Sachs, Ignacy (1980) Stratégies de l’éco-développement. Économie et Humanisme – Éditions ouvrières, Paris.

Sarmela, Matti (1977). Antropologia Suomessa 1976. Teoksessa Antropologia Suomessa 1976. Toimituskunta & Pauli Kajanoja & Björn Kurtén & Irma-Riitta Järvinen  & Seppo Knuuttila. Toimitussihteeri Terttu Kaivola. Suomen Antropologinen Seura, Helsinki.

Schönach, P. M., Tapio, P., Holmroos, H. J., Horppila, J. A., Niemistö, J. P., Nygrén, N., Tammeorg, O. & Massa, I. (2017). Persistency of artificial aeration at hypertrophic Lake Tuusulanjärvi: A sociohistorical analysis. Ambio. 46, 8, s. 865-877.

Schönach, P. M., Nygrén, N. A., Tammeorg, O., Heikkinen, M. E., Holmroos, H. J., Massa, I., Niemistö, J. P., Tapio, P. E. J. & Horppila, J. A. (2018). The past, present, and future of a lake: Interdisciplinary analysis of long-term lake restoration. Environmental Science & Policy. 81, s. 95-103

The Struggle for Russian Environmental Policy (2001). Eds. Ilmo Massa & Veli-Pekka Tynkkynen. Kikimora Publications, Helsinki

Suomalainen kapitalismi (1979). Vastaava kirjoittaja Pekka Kosonen. Love Kirjat, Helsinki.

Taloudellinen valta Suomessa (1969).  Toim. Kettil Bruun & Eskola Antti. Tammi

Wilenius, Markku (1996). Yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta Suomessa. Sosiologia 33,4.

Åström, Sven-Erik (1978). Natur och byte : ekologiska synpunkter på Finlands ekonomiska historia. Söderström, Helsingfors.

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus Suomessa: Katsaus tutkimusaloihin ja kirjallisuuteen (1997). Suomalaisen yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen bibliografia 1990–1996. Toim. Tytti Viinikainen. Suomen ympäristökeskus, 1997.

 

Liite 1. Väitöskirjat

  1. Lindholm, Arto: Maailman parantajat : globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005).
  2. Willamo, Risto: Kokonaisvaltainen lähestymistapa ympäristönsuojelutieteessä (2005)
  3. Haverinen, Risto: Kaupunkilaisen elinympäristöongelma. Käsitteellistämistavat ja puuttumisen mallit (2007)2. Paloniemi, Riikka: Luonnonsuojelu arjessa. Maanomistajien näkemyksiä ja kokemuksia yksityismaiden tilapäisestä luonnonsuojelusta ja sen uudistumisen prosessista (2007)2.
  4. Tynkkynen. Veli-Pekka: Aluesuunnittelu ja kestävä kehitys Luoteis-Venäjällä. Ympäristösuunnittelun mahdollisuus paikallisissa hallintatavoissa (2007)
  5. Varho, Vilja: Calm or storm? Perceptions of wind power sector actors about the Finnish wind power and itse future (2007)
  6. Kovacs, György: Joseph Schumpeter’s Theory of Social and Evolution: A Reconstruction and Critique (2008)
  7. Schönach, Paula: Kaupungin savut ja käryt: Helsingin ilmansuojelu 1945-1982 (2008)
  8. Toikka, Arho: Governance theory as a framework for empirical research: A case study on local environmental policy-making in Helsinki, Finland (2011)
  9. Berg, Annukka; The four faces of a sustainability programme. A multi-frame analysis of Finland’s programme to promote sustainable consumption and production (2011)
  10. Saikkonen, Paula: Riskitieto kuntapäätöksenteossa, tapauksena saastunut maaperä Helsingissä (2013)
  11. Lyytimäki, Jari: The environment in the headlines. Newspaper coverage of climate change and eutrohication in Finland (2012)
  12. Autio, Sari; ‘Do we listen to earthworms? Tools for evaluating the Finnish National Action Plan on the sustainable use of plant protection products’ (2016)
  13. Laakso, Senja: A practice approach to experimental governance: Experiences from the intersection of everyday life and local experimentation (2017)

Huomautus. Monet suomalaisen ympäristöpolitiikan vaikuttajat, kuten Jussi Raumolin, professori Rauno Sairinen, professori Markku Wilenius ja Kimmo Saaristo ovat väitelleet Helsingin yliopistossa yhteiskuntatieteissä ympäristökysymyksistä.